Seurasin erityisesti Savonlinnan ja Kuopion kunnallisvaaliehdokkaiden blogeja monestakin syystä. Aivan kuten lukiolainen äänioikeutettu Jasmin Syrjälä kirjoitti Itä-Savon mielipideosastolla, sosiaalinen media olisi tarjonnut ehdokkaille loistavan mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Ne harvat, jotka Mäntylän haasteeseen tarttuivat, epäonnistuivat lähes poikkeuksetta surkeasti.

Hakukoneoptimointi unohtui

Moni hyväkin blogi jäi äänestäjiltä huomaamatta, koska niitä ei yksinkertaisesti löytynyt riittävän helposti. Puolueet osasivat painattaa ehdokkaidensa kuvat ja numerot perinteisiin vaalimainoksiin syksyn sateiden piiskattavaksi, mutta harva puolue huomasi lisätä nettisivuilleen ehdokkaidensa sivut näkyviin. Ehdokkaat julkaistiin nimilistoina, joista isosta osasta puuttuivat numerotkin.

Pelkkä nimi ei riitä. Tarvitaan ainakin numero ja nettisivun osoite.

Kun linkit ehdokkaiden omiin nettisivuihin tai blogeihin jäivät puuttumaan, puolueiden paikallisosastot eivät onnistuneet kanavoimaan liikennettä puolueen sivuilta ehdokkaiden sivuille.

Se tuotti ongelmia paitsi äänestäjille, myös hakuroboteille. Monen ehdokkaan sivut jäivät nettiavaruuteen saariksi, joille ei johtanut yhtään linkkisiltaa. Ehdokkaan nettinäkyvyys jäikin sitten veljenpoikien, kummin kaimojen ja muiden nörttien ammattitaidon varaan, onnistuivatko he nettisivujen lisäksi pusaamaan ehdokkaalle myös sivustokartan, jolla hakurobotti olisi ohjattu paikalle.

Ajanpuute söi mielipiteet

Ilman veljenpojan tai muun nuoren apua, ehdokkaiden olisi ollut helppo perustaa blogi. Silti monet pitivät parempana teettää itselleen staattiset nettisivut.

Yhden ehdokkaan otannalla perusteena oli ajan puute. Jos ehdokkaalla ei ole aikaa kirjoittaa paria blogipostausta viikossa niistä asioista, joita aikoi valtuustossa ajaa, kannattiko hakea koko valtuustoon? Kunnallispolitiikka takuulla vie enemmän aikaa kuin muutamat kirjoittelut.

Ei tarvitse olla hakukoneoptimoinnin wizardi, jotta tietää, että säännöllisesti päivitetyt sivut nousevat hakutulosten kärkeen. Jos ja kun ehdokkaan oma osaaminen ei riitä tekniseen hakukoneoptimointiin, olisi säännöllinen mielipiteidensä julkaiseminen ollut helppo tapa nostaa itsensä näkyviin.  Valitettavasti yksinkertainen haku ”Savonlinna kunnallisvaaliehdokas” ja puolueen nimi perään ei juuri tuota ensimmäiselle hakutulossivulle ehdokkaiden omia sivuja. Demarit ja Perussuomalaiset olivat tähän ainoita poikkeuksia, eivätkä niidenkään tulokset paljon muita parempia olleet.

Yhden asian ehdokkaat

En usko, että kukaan enää pääsee valtuustoon pelkästään niiden äänestäjien turvin, jotka eivät nettiä käytä. Siksi kummastuttaa, että ehdokkaat  käyttivät niin paljon aikaa ja rahaa vaalimainosten jakamiseen ihmisten postilaatikoihin ja marketeissa seisoskeluun. Se, että paikallislehdet ehtivät julkaista muutamien kymmenien ehdokkaiden lyhyet mielipidekirjoitukset sivuillaan, ei antanut näistäkään ehdokkaista sellaista kuvaa, että he osaisivat tehdä viisaita päätöksiä tulevaisuuden mutkikkaissa asioissa.

Vaihtoehtona olisi ollut kirjoittaa laajasti ja perustellen itselle tärkeistä asioista netissä, antaa äänestäjille mahdollisuus kysyä ja kommentoida, ja sen jälkeen vielä vastata esitettyihin kysymyksiin. Lehtien sivuilta tällainen vuorovaikutus puuttui, eikä monikaan meistä äänestäjistä jaksa innostua kunnallispolitiikasta arjen kiireissä marketin käytävillä.

Ei mitään mieltä

Itse aloin epäillä, oliko niillä ehdokkailla lopulta lainkaan mielipiteitä, jotka laiminlöivät nettikampanjoinnin. Eivätkö he uskaltaneet asettautua julkiseen debattiin äänestäjien kanssa, vai miksi todellinen vuorovaikutuskanava torpattiin niin totaalisesti? Näin selustansa on turvannut myös Timo Soini omassa blogissaan, jossa kommentointia ei sallita.

Jos ainoa tapa kertoa omasta ehdokkuudestaan, on painattaa vaalimainos ja jakaa se viattomien äänestäjien postilaatikkoon, voisiko tulevien vaalien ehdokas painattaa sen edes kierrätyskelpoiselle paperille? Mieluusti äänestän ehdokasta, joka uskaltaa käyttää kolminkertaista wc-paperia – ilmoittaapa siinä nettisivun osoitteensa tai ei.

Tietenkin Google haluaa nostaa kärkeen maksavien asiakkaiden eli tiettyjen lentoyhtiöiden tarjoukset. Ja tietenkin Google haluaa korostaa omaa lentohakuaan ennen kilpailevien tahojen tarjouksia. Sillä on diili suoraan lentoyhtiöiden kanssa, eli tähän saakka tärkeät netin matkatoimistot (OTA online travel agents) Ebookers ja Expedia etunenässä jäävät kokonaan pois Googlen lentohausta. Lentohaku toimii toistaiseksi vain joissakin amerikkalaisissa kaupungeissa, mutta epäilemättä saamme pian jotain vastaavaa myös Eurooppaan.

Kilpa maksavista asiakkaista kuumenee

Googlen matkahausta vastaava Jeremy Wertheimer kertoi, että syy, miksi OTAt jätettiin lentohaun ulkopuolelle, oli yksiselitteisesti se, että muuten lentoyhtiöt eivät olisi lähteneet palveluun mukaan. Lentoyhtiöt yrittävät paikata nyt tukalaa tilannettaan, jossa netti ja netinkäyttäjät ovat pakottaneet ne rajuun hintakilpailuun. Koska monet luottavat Googleen, on mahdollista, että asiakkaat tarttuvat niihin tarjouksiin, jotka hakukone esittää heille ensimmäiseksi.

Johanna Jainchillin postaus Travel Weeklyssä antaa ajattelemisen aihetta. Toki yritykset haluavat kilpailla asiakkaista viimeiseen asti, mutta yhtä varmasti myös meidän kuluttajina pitäisi ottaa vastuu siitä, mitä netistä uskomme. Ulkoasultaan niin mainokset kuin Googlen oma lentohakukin on helppo erottaa orgaanisista tuloksista, joten mediakriittisyyden ei pitäisi olla liian vaikeaa.

Tähän asti trendien automaattinen tunnistaminen on vaatinut runsaasti ihmistyötä. Sosiaalisesta mediasta on skannattu keskusteluja yritykseen ja tuotteisiin liittyvien avainsanojen ympäriltä. TrendingTarget nostaa analyysin keskiöön ihmiset, ei avainsanat.Ideana on tunnistaa, mistä muusta tavoittelemisen arvoiset ihmiset puhuvat kuin juuri sinun tuotteestasi.

But until now, it has been difficult to listen to and analyze what else their target may be talking about.

Lehdistötiedote 26.9.2011, Porter Novelli

Yrityksille tieto siitä, mikä heidän asiakkailleen on tärkeää juuri nyt, on kultaakin arvokkaampaa. Porter Novelli ei kuitenkaan paljasta, miten asiakkaat tunnistetaan ja määritellään. Yritys toteaa vain, että tunnistamisessa käytetään julkisia profiileja. Erinäisin keinoin profiileista yritetään karsia spammi ja muuten epäkelvot profiilit, jotka vääristäisivät oikeata tietoa.

Äitien jäljillä

TrendingTargetin lanseerauksen yhteydessä Porter Novelli avasi ilmaisen demoalustan, jossa seurataan, mitkä aiheet puhututtavat valittua 2 000 äitiä Twitterissä. MomTrending.com-demon mukaan äideillä riittää asiaa, sillä huippupäivinä tweettejä satelee lähemmäs 30 000. Se on sitten eri asia, mitä MomTrending.comin paljastamat puheenaiheet kuten yay, thanks, just ja tonight kertovat äitejä tavoittelevalle markkinoijalle.

Mistä äidit puhuvat?

Avainsanaa trendipyörästä klikkaamalla työkalu esittää, mitkä muut sanat liittyivät kyseiseen avainsanaan. Samalla pääsee lukemaan, miten valittu avainsana näkyi äitien tweeteissä. Esimerkiksi tonight-sana näyttää liittyvän usein reppureissaamiseen, tyttöjen iltaan ja aikataulutukseen.

TrendingTarget kaipaa edelleen humaania panosta ennen kuin puheensorinasta löytyy todellisia tiedon kultakimpaleita. Jo nyt ihmistyönä tehtävä karsinta voi kuitenkin kertoa jotain sellaista, jolla on oikeasti merkitystä. Esimerkiksi vinkit resepteistä ja syntämäpäivälahjoista voisivat kiinnostaa äitejä, sillä myös sanat recipe, birthday ja gift ovat olleet nousussa tässä kuussa. Tietenkin saman voisi saada selville ihan vain kysymällä ihka oikealta äidiltä.

Anssi Huisman Jyväskylän yliopistosta on laatinut skenaarioita sosiaalisen median tulevaisuudesta, ja ottaa pro gradussaan kantaa siihen, millaisena maailma näyttäytyy vuonna 2020.

Huismanin esittämät neljä skenaariota eivät mielestäni ole vaihtoehtoisia todellisuusmalleja kymmenen vuoden päähän, vaan osa ennakoidusta kehityksestä on jo tapahtumassa. Sosiaalisen median ylenpalttinen hypetys on jo laantunut maailmalla ja Suomi seuraa pian perässä. Sosiaalisen median ei pitäisi olla enää tämänpäivän yrityksille The Next Big Thing, vaan osa arkirutiineja.

Toisaalta uhkakuva siitä, että palvelujen monipuolisuus tekisi niiden käyttöönotosta vaikeaa organisaatioille, kuulostaa erikoiselta. Teknisesti sosiaalisen median palvelut eivät välttämättä ole kovinkaan kunnianhimoisia, mutta se, miksi iso osa nousevista yhteisöistä kaatuu ja vain harvat selviävät kilpailussa, johtuu paremminkin siitä, miten palvelu saa houkuteltua ja sitoutettua käyttäjiä. Siksi intresseittäin hajanaiselta vaikuttavat sosiaalisen median palvelut eivät suoraan tarkoita teknistä hajanaisuutta.

Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua olemme tilanteessa, jossa parin palvelun tekninen osaaminen voidaan helposti monistaa seuraavien palveluiden käyttöönottoon. Siirtyminen palvelusta toiseen ei enää olekaan tekninen haaste vaan edelleen sama sosiaalinen haaste kuin se on jo nyt.

Ihminen yhteisöjen summana

Mark Suster esitti omat ennustuksensa sosiaalisen median tulevaisuudesta. Hän, kuten monet muut, ennakoi, että sosiaalinen graafi eli se, miten olemme kytköksissä toisiimme sähköisessä maailmassa, tulee arkipäiväiseksi työkaluksi. Kuulumme useampiin sosiaalisiin verkostoihin aivan kuten fyysisessäkin maailmassa, ja kannamme näiden ”verkostojen taakkaa” mukanamme paikasta ja ajasta toiseen.

Vaikka Suster oli tiukasti sitä mieltä, että tulevaisuudessa meillä on useita verkkopersoonia, itse uskon, että viimeistään tulevat sukupolvet kasvavat siihen ymmärrykseen, että sähköisessä ympäristössäkin meistä on olemassa vain yksi minä, jolla on useammat kasvot.

Useammat kasvot paljastavat samasta henkilöstä erilaisia puolia. On työminä ja on monenlaisia harrasteminiä. On tämänhetkinen minäni ja on historiallinen minä, mutta historiallinen tietopääoma minusta on vain eräänlainen kasvutarina siitä, miten minusta tuli tämä nykyinen minäni. Fyysisessä maailmassa meillä on mahdollisuus muuttua ja kasvaa ihmisinä. Miksi ei siis myös virtuaalisessa maailmassa? Vaikka itse antamamme ja meistä kerätty tieto kumuloituu tietopääomaksi, jota voi tulevaisuudessa hyödyntää helposti, uskon, että asenteet ja ymmärryksemme tämän tiedon hyödyntämisestä muuttuvat.

Tiliviidakosta monivivahteisiin verkkopersooniin

Olen ehkä sinisilmäinen optimisti, mutta miten voisimme tuomita parinkymmenen vuoden päästä ihmisiä sen perusteella, että nämä ovat hölmössä nuoruudessaan julkaisseet itsestään verkossa biletyskuvia, jos meistä kaikista sellaiset jo löytyvät? Suster nosti esiin mielenkiintoisen termin. Hän sanoi, että nuoret eivät ole digitaalisesti naiiveja. Hän sanoi, että nuoret jo nyt luovat itselleen useita tilejä sosiaalisen median palveluihin erilaisten nimimerkkien avulla, joten he kyllä osaavat huolehtia siitä, että hölmöilyt eivät pääse tulevan työnantajan käsiin.

Näin varmasti onkin, mutta on mielestäni täydellistä naiiviutta luulla, että yksittäiset nimimerkit turvaisivat itse annetut tiedot niin hyvin, ettei se fyysisen maailman ystävä, joka tuntee minun kaikki nimimerkkini, koskaan tule paljastaneeksi niitä virtuaalisessa ympäristössä.

Tulevaisuus näyttäisi paljon paremmalta, jos jonakin päivänä voisimme nähdä digitaalisesti tallennettujen hölmöilyjen taakse. Niiden ihmisten, jotka pääsääntöisesti toimivat sivistyneesti ja itsestään ja muista huolehtien, ei pitäisi joutua miettimään sitä, miten 15-vuotiaan yhden illan hölmöilystä joutuu kärsimään 30 vuoden päästä. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siitä, ettei tullut ajoissa avanneeksi itselleen useita ”accounteja” sosiaaliseen mediaan.

Kiellot jäävät menneisyyteen

Sama pätee myös organisaatioihin. Monet yritykset ovat julkaisseet viime aikoina ohjeita nettikäyttäytymiseen. Vielä tänään iso osa työvoimasta tarvitsee ohjeita ja haluaa toimia niin kuin sanotaan, mutta ehkä joskus elämme maailmassa, jossa nettikäyttäytyminen on yhtä sisäänrakennettua kuin sivistynyt käyttäytyminen fyysisessä maailmassa.

Ihmisten joukossa on aina niitä, jotka käyttäytyvät pöljästi. Sosiaalinen media ja netti tarjoavat ainoastaan kanavan välittää nämä pöljäilyt yhdellä napin painalluksella koko maailmalle. Kun kasvatuksen, kokemuksen ja koulutuksen kautta opimme ymmärtämään tämän, yritysten ei enää tarvitsisi naulata seinään teesejä nettikäyttäytymistä varten.

Mielestäni yrityksillä on oikeus puuttua henkilökuntansa verkkokäyttäytymiseen silloin, kun tämä vaikuttaa yrityksen toimintaan. Yritys ryhtyy toimenpiteisiin, jos hillut vapaa-ajallasi työasussa porttikongien pultsariporukoissa. Ihan samalla tavalla silloin, kun sanot julkisesti Facebook-tililläsi olevasi tietyn yrityksen palveluksessa, pidät virtuaalisesti yrityksesi työasua. Totaalinen kielto on eri asia kuin puuttuminen normaaliin, hyvätapaiseen verkkokäyttäytymiseen. Voihan joissakin tapauksissa työntekijän vapaa-ajan verkkokäyttäytyminen jopa palvella yrityksen etuja.

Miksi opettajat ovat niin ehdottomia omien näkemystensä kanssa?

Jokaisella kokemusta

Oppiminen ja opettaminen, samoin kuin matkailu, on ala, josta jokaisella on omakohtaista kokemusta. Oma kokemus tuntuu antavan jokaiselle meistä myös oikeuden osallistua aihetta käsittelevään tieteelliseen keskusteluun. Minä en ole opettaja, joten minun osallistumisoikeuteni perustuu ainoastaan omaan kokemukseeni ensin oppijana ja myöhemmin opettajana yliopistossa. Siksi sanoillani ei ole senkään vertaa painoarvoa kuin alan ammattilaisilla Tulevaisuus haastaa oppimisen -seminaarissa.

Siitä huolimatta tutkijan korviani kihelmöi se, miten yksipuolisia ammattilaisten kommentit ovat. Tuntuu, että monet ovat jääneet oman mielipiteensä vangiksi.

Joillekin oppikirja ja opetussuunnitelma näyttäytyvät helvetillisinä piruina, jotka estävät kaikenlaisen luovuuden. Joillekin tekniikka taas on ainoa mahdollinen väylä tehostaa ja monipuolistaa oppimista. Eihän se niin voi olla?

Monenlaiset oppijat, monenlaiset opettajat

Meillä on käsillämme hienoja mahdollisuuksia eriyttää opettamista ja erilaistaa sitä kuvaa maailmasta, jonka annamme lapsille kouluissa. Opettajia on ainakin yhtä monenlaisia kuin oppijoitakin, ja sitä kautta myös opettamisen tavat ovat erilaisia. Kuitenkin oma hyväksi todettu malli tuntuu monelle olevan ”se ainoa oikea”, jota orjallisesti seurataan ja vielä ihmetellään, miksi muut eivät liity fanijoukkoihin.

Eivät kai oppikirja tai perinteinen luokkahuoneen järjestely sentään estä oppimista? Toisille sopii kirjasta lukeminen, toinen tahtoo tutkia asioita itse netistä. Kuten joku seminaarin kuulijoista omassa kommentissaan sanoi, erilaisuus vaatii opettajalta mukautumista ja hyvää  analysointikykyä. Miksi kukaan keskustelijoista ei nosta esiin huolta opettajian opettamisen taidoista?

Koulusta kouluun opettajaksi

Olen seurannut sivusta jonkin verran luokanopettajien perus- ja täydennyskoulutusta täällä Savonlinnassa. Peruskoulutus näyttää olevan putki, jonka päästä pullahtaa puolivalmiita opettaja-eineksiä koululaitoksen hampaisiin. Kun 25-vuotias pelokas opettajanalku astuu luokkahuoneeseen, hänellä on portfolion verran substanssiosaamista monelta alalta. Se, mikä häneltä puuttuu, on sisäistetty näkemys opettajuuteen. Tämä on vahva yleistys, ja perustuu vain mutu-tuntumaan.

Silti uskaltaisin kyseenalaistaa paremminkin opettajankoulutuksen ajantasaisuuden kuin sen, mitä ja miten nämä opettavat lapsiamme kouluissa. Helpompi olisi kohdata ”haasteellinen tulevaisuus”, jos muutoksia tehtäisiin jo ketjun alkupäässä.

Yhä edelleen tuleville opettajille opetetaan perustaidot valitsemistaan aineista. Se on hyvä, en kritisoi sitä yhtään. Ongelma onkin se tapa, jolla opettajia opetetaan. Kuinka moni opettaja saa esimerkiksi perustaidot opetusteknologiasta opettajankoulutuksensa aikana? Ei opettajankoulutukseen tarvita välttämättä erillistä opetusteknologian ainetta, vaan koko koulutuksen ajan rakentuvaa näkemystä opetusteknologian soveltamisesta.

Näin pelko siitä, että tekniikka ajaisi opettamisen ja oppimisen edelle, olisi täysin turha. Ehkä ne, jotka asiasta vaahtoavat, toimivat itse teknologian ehdoilla. Hiljaiset opetusteknologian ammattilaiset kyllä ymmärtävät, kumpi on muna ja kumpi kana.

Akateeminen perusta

Toisaalta oppimisen ja opettamisen tieteellinen tarkastelu voisi antaa tuleville opettajille eväitä kohdata oppijoiden erilaisuutta. Vaikka yhteisöllisyys ja moderni suhtautuminen osaamiseen kritisoivat muodollista akateemista koulutusta, tieteellinen perusnäkemys on antanut ainakin minulle monta hyvää tapaa jäsentää maailmaa. Jos ei muuta, piirun verran syvällisempi tieteellinen koulutus alleviivaa sen, että aina ei löydy yhtä oikeaa vastausta.

Tuntematta sen täsmällisemmin opettajankoulutuksen opetussisältöä, epäilen, moniko opettajakokelas pysähtyy reflektoimaan kohtaamisiaan luokkahuoneessa.

Minulle akateeminen peruskoulutus on kuin kivijalka, jota muurataan harkko kerrallaan koko perus- ja mahdollisten jatko-opintojen ajan. Mitä useammin asioita pysähtyy tarkastelemaan oman oppimansa valossa, sitä tukevampi kivijalasta tulee. Substanssiosaamisen voi sitten muurata myöhemmin, jos perusta on kunnossa.

”Ensinnäkään asiakkaat eivät halua olla ”asiakkaita”. Ei kukaan halua asioida! Ei, ostajat vihaavat asiointia.”

Asiakas ei ehkä halua enää olla asiakas, mutta olen eri mieltä siitä, miksi näin on. Asiakas nähdään usein ostajan synonyyminä, ja näin tuntuu ajattelevan myös Aspara artikkelinsa perusteella. Nykyään ”asiakas” tai se yritykselle välttämätön taloudellinen resurssi, joka useimmiten saa ihmisen tai organisaation hahmon, haluaa osallistua myös muuten kuin pelkkänä maksajana yrityksen arvoketjuun.

”Monille yrityksille asiakasnäkökulma tarkoittaa sitä, että kysellään asiakkailta, mitä parannuksia he haluaisivat nykyisiin tuotteisiin ja palveluihin. Tällöin jää tunnistamatta innovatiiviset konseptit, jotka tekisivät nykyiset tuotteet ja palvelut irrelevanteiksi.”

Jos asiakas pääsee vaikuttamaan tuotekehitykseen vain satunnaisten asiakaskyselyjen kautta, yritykseltä todellakin puuttuu innovatiivinen ja proaktiivinen näkemys tuotteidensa ja palvelujensa kehittämisestä. On olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, miten asiakkaat ovat ohjanneet yritystä tietoisesti tai tiedostamattaan suuntaan, joka on muovannut koko toimialan logiikkaa. Esimerkistä käy vaikkapa parjattu Apple mp3-soittimineen.

Tunteet vs. tottumus

”Apple sai luotua syvällisen tunneperäisiä suhteita joukkoon asiakkaita jo 1980-luvulla, mutta entä sitten? Suurin osa markkinavolyymista ja kassavirroista meni Microsoftille.”

Kuten Aspara väittää, Applen asiakkaista monet suhtautuvat intohimoisesti yrityksen tuotteisiin. Uskollisuuden taustalla vaikuttanee kuitenkin nykyään myös tottumus. Kun sitoutuu omenaan puhelimen kautta, kohta on ostoslistalla iPod Nanoa tai Touchia, ja lopulta myös kodin PC saa vaihtua Maciksi ihan vain siksi, että on ”tottunut” Applen tarjoamaan käyttökokemukseen. Samasta syystä monet tekivät takavuosina ennen matkapuhelinmarkkinoiden todellista fragmentoitumista valintansa Nokian ja Ericssonin välillä. Kun oli tottunut yhteen, ei halunnut enää vaihtaa.

Palvelujen puolella asiakkaiden tottumus ja uskollisuus riippuvat selvästi toimialasta. Siinä missä naiset jaksavat jonottaa viikkoja tutulle kampaajalle pääsyä, matkailijat päätyvät yhä useammin vaihtamaan yritystä, jonka kanssa asioivat. Samalla intensiteetillä vaihdetaan teleoperaattoria, ruokakauppaa tai pizzapaikkaa. Asiakkuuteen, uskollisuuteen tai edes satunnaista tiiviimpään ostorytmiin ei enää riitä kanta-asiakaskortti tai pizzapassi.

Hyppy innovaatiokehällä

”Hän [Henry Ford] totesi, että jos olisi tehnyt kehitystyönsä asiakkaiden parannusehdotusten perusteella, hän olisi päätynyt jalostamaan nopeampia hevosia.”

Autoteollisuutta ja ICT-alaa on vaikea verrata toisiinsa. Fordin hyppy nopeista hevosista nelipyöräisiin oli selvä hyppy innovaatiokehältä toiselle, mutta T-Fordeja näkyy edelleen silloin tällöin liikenteessä. Kehitystä on toki tapahtunut, mutta ei niin paljon, että esimerkiksi kolmekymmentä vuotta vanhalla autolla jäisi muun liikenteen jalkoihin.

Toisin on ICT-alalla. Kaksikymmentä vuotta vanhat tietokoneet ja ohjelmistot eivät enää yksinkertaisesti toimi. Niihin ei saa päivitystä, ylläpitoa eivätkä ohjelmistot riitä nykyiseen tarpeeseen. On siis pakko ostaa uusi, ja siihen kai Microsoftinkin menestys lopulta pohjautuu. Olisiko Apple nyt Microsoftin jalanjäljillä toimialaa kovasti muokanneen iPhone 3G:nsä kanssa, kun aikoi lopettaa sen päivittämisen?

Asiakkaita moneen lähtöön

Kaikki asiakkaat eivät tietenkään ole yritykselle yhtä arvokkaita. Tuotekehitykseen vaikuttaa vain murto-osa asiakkaista ja suurinta osaa ei missään nimessä pidäkään päästää lähelle suunnittelupöytää. Me vähemmän arvokkaat tyydymme siihen, että ”homma toimii”, mutta ilman niitä muutamia aktiivisia mielipidejohtajia ja yhteiskehittäjiä emme edes osaa uneksia saatika vaatia uusia innovaatioita ja tuoteparannuksia.

Ja niin kauan kuin homma toimii ja uusia ominaisuuksia ei osaa vaatia, asiakas ei myöskään osta uutta laitetta tai palvelua.

—

Lainaukset Jaakko Aspara, Talouselämä 14.1.2011.

photo © 2010 SEO | more info (via: Wylio)

Pitihän sitä kokeilla eli googlasin itseni. Sain näkyviin, ihan niin kuin pitikin, oman blogini pienoiskoossa. Tekstilaatikkoa sen sijaan ei näkynyt ja arvelin sen jo Tuloksen blogikommentissani johtuvan siitä, etten ole blogitekstissäni käyttänyt itsestäni kolmatta persoonaa. Olisihan se hullua kirjoittaa, että Outi-Maaria Palo-oja varmistaa esikatseluun tekstilaatikon ja kirjoittaa jatkossa kolmannessa persoonassa. Jos arveluni pitää paikkansa, tämän blogipostin yhteydessä pitäisi nyt näkyä pieni tekstilaatikkokin, jos hakusanana on käyttänyt nimeäni.

Ilmeisesti tekstilaatikon teksti poimitaan nimenomaan tekstistä eikä esimerkiksi otsikosta. Siihen en vielä löytänyt täyttä varmuutta, mutta ainakin tähänastiset empiiriset kokeeni niin osoittavat.

Pienellä viilauksella esikatselu kuntoon
Ivan Raszl antaa ensimmäisten joukossa vihjeitä, kuinka voi varmistaa, että oma sivu näyttäytyy Googlen esikatselussa oikein. Raszlin ohjeet ovat varsin yksinkertaiset. Koska esikatselu on pieni, kannattaa varmistaa, että yrityksen nimi tai logo ovat näkyvällä paikalla ja kooltaan riittävän suuria. Myös Googlen käyttämä valkoinen tausta täytyy huomioida.

Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston sivut näkyvät oudosti esikatselussa (kuva yllä).Valkoista taustaa vasten pastellisävyt eivät erotu, ja keskellä sivua näkyy jokin outo laatikko. Logo on  pienellä tihrulla oudon laatikon takana. Parhaiten huomio kiinnittyy alumnitoiminnan linkkiin eli niihin, jotka ovat jo opintonsa suorittaneet ja lähteneet yliopistosta. Myös Saima-lehti näkyy esikatselussa muita selvemmin. Samanlaisia testejä on tehnyt myös Ukko.

Lienee turha sanoa, että sivuston asetteluun kannattaa panostaa. Jos kävijät halutaan ohjata tietylle ländäyssivulle, sen pitää olla paitsi sisällöltään kiinnostava, myös edustavan näköinen. Pieni kuva huonolla resoluutiolla ei ehkä ole juuri sellainen kuin sen haluaisit olevan, mutta David Gewirtz selvitti kaikkien huolestuneiden puolesta, että esikatselukuvakin sentään on sinun, ei Googlen.

Esikatselu ja analytiikka

Käyttäjät ovat raportoineet esikatselun aiheuttamasta ongelmasta Google Analyticsiin. Esikatselu kirjautuu käynniksi sivulla, joten jos kävijä ei tulekaan sivustolle, bounce rate kasvaa kohtuuttomasti. Yksi esikatselun tavoitteista on johdattaa kävijä sellaiselle sivulle, jolle hän todella haluaa. Tällainen kävijä todennäköisesti viipyy sivustolla pidempään eikä siksi kasvata bounce-arvoa. Toimiiko esikatselu sivuston tekijän kannalta sittenkään suunnitellusti?

Kyseessä saattaa olla Googlen moka, joka on jo korjattu tai korjataan pian. Tai sitten analytiikan käyttäjät ovat väärässä. Ainakin Ruud Hein vakuuttaa, etteivät pelkät esikatselukäynnit kirjaudu sivuston analytiikkaan.

Joka tapauksessa nykyiset analytiikkaohjelmat eivät osaa kertoa, tuleeko kävijä sivulle hakutuloksen linkkiä klikkaamalla vai esikatselukuvaa klikkaamalla. Täyttä varmuutta ei siis ole, kannattaako näyttävään esikatselukuvaan panostaa.

DCL:ssä Aalto puhuu nettinäkyvyyden rakentamisesta. Enpä ole ajatellutkaan, että aktiivinen verkkoläsnäolon rakentaminen tavoittelee myös umpimähkäisyyden vähentämistä eli eräänlaista turhien ja ei arvokkaiden ideoiden karsintaa. Jos verkossa on viestinyt kattavasti omista kiinnostuksen kohteistaan, ehkä työyhteisö ei lähesty niin innokkaasti sellaisella, joka ei omaan kiinnostuksen alueeseen kuulu. Huh, olisipa siunaus. Vielä kun keksisi, miten se oma työyhteisö saataisiin tutustumaan minuun siellä verkossa.

Somen taustavaikuttajat

Aalto kyselee yleisöltä, missä vaiheessa heidän oma verkkovuorovaikutuksensa tai verkkoläsnäolonsa on. Yleisöstäkin  joku etsii innokkaasti verkkominäänsä, toinen on sen vakiinnuttanut ja kolmas on jo vetäytymässä, mutta mihin laitetaan ne, jotka eivät kokeile, käytä eivätkä siksi luovukaan?

Omasta lähipiiristäni löytyy esimerkkejä osaajista, jotka havahtuvat ensimmäisten joukossa uusiin palveluihin, etsiytyvät yhteisöihin, joissa näitä palveluja muokataan omiin intresseihin paremmin sopiviksi, suomeksi siis ”koodarikööreihin”, mutta kuitenkaan näitä teknisiä wizardeja ei kuitenkaan nähdä massafoorumeilla. Ovatko nämä joitakin välttämättömiä taustavaikuttajia, jotka rakentavat sosiaalisen median pilvenpiirtäjän, mutta eivät asu siellä?

Tällaisia henkilöitä ei voi sanoa välttämättä totaalikieltäytyjiksi, koska yleensä juuri he löytävät nousevista some-trendeistä helmet. Monesti he ovat jopa paremmin kartalla kuin me muut, jotka kulutamme palveluita.

Suomalaisessa sosiaalisen median keskustelussa tällaiset taustavaikuttajat jäävät paitsioon. Sosiaalisen median niin sanotut asiantuntijat ovat paremminkin Facebookin heavy-usereita kuin niitä, jotka näkevät palvelun taakse tai jotka osaavat ratkaista palveluiden välisiä teknisiä ongelmia.

Ilmoittaudun heti seminaariin, jossa joku tällainen tyyppi on äänessä ja estradilla!

Jäin pohtimaan, onko meidän pakko nykyisin innovoida tai ainakin tuottaa ideoita, jotta pärjäämme työelämässä?Ainakin yrityselämässä henkilökunta on pikkuhiljaa jakaantunut kahteen kastiin: suorittavaan ja kehittävään. Kehittäviä palkitaan ansioilla, jotka julkaistaan säännöllisesti Hesarissa, mutta suorittavat puurtavat hiljaa taustalla.

Toisaalta tunnen myös innovatiivisia ihmisiä, joiden ääni ei pääse kuuluville, koska organisaatio ei tartu niihin. Onko silloin kyse enää innovaatiodemokratiasta vai peräti innovaatiotyranniasta?

Yliopistosaurus rex

Yksi esimerkki, jossa ideat ja innovaatiot painetaan usein ”villaisella”, on yliopisto. Valitettavasti yliopisto on juuri se organisaatio, jolta yleisesti odotetaan innovaatioita. Jonkinlaista kehotusta innovaatiotoimintaan on tarjoiltu myös yliopistolaissa. Enää ei riitä, että tutkija kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita, vaan hänen pitää myös tuottaa jotain konkreettisempaa hyötyä ympäröivälle yhteiskunnalleen.

Tai ei pitäisi riittää, mutta silti riittää. Kun yliopistolle ei ole annettu resursseja kolmannen tehtävän toteuttamiseen, eikä mittareita toteutuksen seuraamiseen, miten kukaan yliopiston oma innovaattori hyötyisi innovaatioistaan? Jos innovoinnista ei tarjota mielekkäitä kannustimia, ei kenenkään kannata panostaa muuhun kuin tutkimukseen ja opetukseen.

Suomi kuitenkin kaipaa kipeästi juuri näitä korkean koulutuksen saaneita ihmisiä innovoimaan. Milloin innovaatiodemokratiaa rohjetaan toteuttaa muutenkin kuin lainsäädännön keinoin?