Aivan uransa alkupuolella, niinkin kaukana historian hämärissä kuin vuonna 1992, Reiner Knizia julkaisi yksinkertaisen juonikkaan neuvottelupelin Quo vadis?. Kuten latinankielinen nimi viittaa, pelissä roomalaiset senaattorit kamppailivat vallasta. Neuvottelupelin jippo on yksinkertainen: eniten arvovaltaa pelin aikana kerännyt pelaaja voittaa, mutta vain, jos on saanut oman edustajansa senaattiin.

Vuonna 2023 ilmestynyt Zoo Vadis ottaa saman perusrakenteen, siirtää tapahtumat Rooman senaatista eläintarhaan ja tekee siinä sivussa pelistä modernilla tavalla värikkään. Kwanchai Moriyan kuvitus on jotain ihan muuta kuin alkuperäisen pelin harmaus, mutta perusidea on yhä sama.

Eläintarhan valtapolitiikkaa

Pelilauta kuvaa eläintarhan aitauksia, joiden välillä kulkee reittejä. Niitä pitkin pelaajien on tarkoitus kuljettaa omia eläimiään eläintarhan halki kohti tähtiaitausta. Vain sinne päässeet eläimet voivat viedä voiton. Reiteillä on voittopistelätkiä, jotka saa kerätä mukaansa ohi mennessään.

Omalla vuorolla joko edetään aitauksesta toiseen tai lisätään uusi eläin laudalle alkupään aitauksiin. Tätä jatketaan, kunnes tähtiaitaus on täynnä, jolloin lasketaan pisteet ja tähtiaitaukseen päässeistä eniten pisteitä kerännyt vie voiton.

Miten etenemään sitten pääsee? Toisten pelaajien luvalla, tietysti. Jotta aitauksesta pääsee eteenpäin, pitää olla enemmistön lupa. Enemmistö lasketaan koko aitauksen koosta, eli jos aitaukseen mahtuu viisi eläintä, etenemiseen on oltava kolme puoltoääntä, vaikka aitauksessa olisi vähemmän eläimiä. Jos sinulla on tarpeeksi omia eläimiä aitauksessa, hyvä: sen kun etenet. Jos ei ole, äänet on ostettava toisilta pelaajilta.

Zoo Vadis on siis neuvottelupeli. Jos avoimesta neuvottelusta ja kaupankäynnistä ei pidä, Zoo Vadis ei tarjoa mitään pelastavaa ja pelin voi ohittaa saman tien. Lajityypin ystäville peli on mainio tiivis herkkupala, jossa neuvotteleminen on sinänsä varsin yksinkertaista ja suoraviivaista. Laatikon kyljen lupaama 20–40 minuutin kesto vaikuttaisi pitävän kutinsa varsin hyvin, vaikka venyykin toki, jos pelaajat oikein innostuvat vääntämään neuvotteluja – mutta sitten kyllä tiedätte, mitä olette tekemässä.

Eläinmaailman erikoisuuksia

Tähän mennessä kuvattu pätee alkuperäisessä Quo vadiksessa ja uudessa versiossa. Uusintapainos ei tietenkään jätä asiaa kuvituksen päivittämiseen. Ensinnäkin pelaajamäärää on venytetty; alkuperäisen 3–5 on kasvanut 3–7 pelaajaan. Tätä on edesautettu kaksipuoleisella pelaajalaudalla, joka otetaan käyttöön 6–7 pelaajalla.

Kolminpeli taas paranee – ja muutkin pelaajamäärät saavat lisäpotkua – riikinkukoilla. Näitä neutraaleja hahmoja lisätään pelin alussa laudalle joku määrä. Riikinkukkoja voi lahjoa pisteillä äänestämään puolestaan. Tässä on näppärä pikkujippo: riikinkukot vaativat kaksi pistettä, eivätkä kelpuuta kahta yhden pisteen lätkää, jollaisia pelaajat saavat pelin alussa. Niille pitää maksaa vähintään kahden pisteen arvoisella lätkällä, jollaisia saa kerättyä edetessään laudalla. Riikinkukkoja voi myös omalla vuorollaan siirtää eteenpäin ja kyllä, ne voivat myös blokata paikkoja tähtiaitauksesta!

Isoin mullistus on eri eläinlajien ainutlaatuiset kyvyt. Ne ovat hyvin tehtyjä: kyvyt tuovat peliin vaihtelua olematta kuitenkaan liian voimakkaita. Ennen kaikkea: niitä ei saa koskaan käyttää itselleen, vaan ainoastaan antamalla kyvyn toisen pelaajan käyttöön. Sarvikuonon kyvyllä vie edetessään toisen pelaajan nappulan mukanaan, ibiksen kyvyllä voi tunkea täyteen aitaukseen, ja niin edelleen. Kyvyt ovat virkistäviä, eivätkä järin monimutkaisia. Se, ettei niitä saa käyttää itseensä vaan ainoastaan muille, tuntuu vaativan hieman sisäistämistä, mutta muuten ne voi heittää kyllä kepeästi mukaan peliin.

Hieno uusintaversio

Zoo Vadis on komea uusintaversio vanhasta klassikosta. Edellisestä Quo Vadis? -julkaisusta on yli 20 vuotta, joten uusi versio oli sikäli paikallaan. Joillekin hillityn roomalaisen ulkoasun vaihtuminen värikkääseen eläintarhaan on varmasti pettymys, mutta Moriyan kuvitus on hienoa ja tukevat puiset eläinnappulat ovat ilo pidellä. Zoo Vadis on kaunis peli.

Itse peliin tehdyt muutokset ovat toimivia. Seitsemän pelaajan peli on hyväksi havaittu, eikä tosiaan kestänyt 40 minuuttia enempää. Kyse ei siis ole mistään pitkästä hivutuksesta, vaan peli etenee sujuvasti ja pääsee maaliinsa nopeasti. Riikinkukot ovat erinomainen lisä peliin ja vähentävät kaikenlaista jumitusta: riikinkukkojen lahjominen on suoraviivaista ja siirtelemällä niitä eteenpäin saa mukavasti painetta pelin päättymisen suhteen.

Erikoisvoimat voi helposti jättää käyttämättä jos siltä tuntuu, mutta pidemmän päälle ne tuovat kyllä hyödyllistä vaihtelua peliin ja antavat mukavasti kättä pidempää neuvotteluihin, olematta silti liian raskaita tai hallitsevia – parhaitakaan voimia ei saa käyttää kuin kaksi kertaa, ellei sitten onnistu saalistamaan laudalta uutta latausta.

Zoo Vadis kelpaa hienoksi esimerkiksi siitä, miten vanhoista peleistä tehdään uusia versioita, vaikka pelinä se varmasti jakaakin mielipiteitä voimakkaasti.

Faktat Zoo Vadiksesta

Suunnittelijat: Reiner Knizia

Julkaisija: Bitewing Games (2023)

Mutkikkuus: Perussäännöt ovat yksinkertaiset ja peli on helppo opettaa. Erikoisvoimat tuovat pienen lisäkiemuran, mutta se ei ole paha rasti, jos peli on muuten tuttu.

Onnen vaikutus: Isoin tuurielementti on siinä, miten voittopistelaatat asettuvat. Hyvä tuuri niiden kanssa voi edistää menestystä.

Vuorovaikutus: Peli on pelkkää neuvottelua ja kaupankäyntiä ja jää kokemuksena latteaksi, jos pelaajat eivät siitä innostu.

Teema: Eläintarha-aihe on värikkäästi toteutettu ja sopivan leikkimielinen. Eläinten erikoiskyvyissä on jopa jotain järkeä.

Uudelleenpelattavuus: Jos neuvotteluista vääntämisestä nauttii, Zoo Vadis on kestonsa puolesta oiva välipalapeli silloin tällöin pelattavaksi. Erikoiskyvyillä peleihin saa lisävaihtelua.

Saavutettavuus: Kaikkien eläinten erikoiskyvyt on selitetty kätevästi pelaajien näkösuojissa ja eri eläimet erottaa laudalla helposti toisistaan.

Pelaajamäärä: 3–7. Pelkästään kolminpeliksi en välttämättä hankkisi, vaikka riikinkukot siinäkin auttavat, mutta 4–7 pelaajalla Zoo Vadis sujuu mukavasti.

Pituus: 20–40 minuuttia ja jos pelaajat eivät juutu vänkäämään neuvotteluista, peli pysyy näissä rajoissa helposti.

Lähde

Vuoden 2026 partypelin tittelistä kisasivat finaalissa First to Worst, Aivopähkinä sekä Kalajuttuja. Varsin laadukkaasta kolmikosta pisimmän korren veti yksinkertainen tutustumisleikki First to Worst.

Absurdia vertailua

First to Worstin idea on äärimmäisen yksinkertainen. Pelissä pelaajat asettavat järjestykseen viisi aivan täydellisen satunnaista asiaa tai esinettä, jotka voivat oivat mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Pelaajista yksi toimii vuorollaan arvottajana, jonka tehtävä on järjestellä esiin nousseet viisi asiakorttia ”tärkeysjärjestykseen” asettamalla numerokortit 1–5 kuvapuoli alaspäin asiakorttien viereen.

Arvottajan tehtyä työnsä muiden pelaajien tulee päätellä, miten arvottaja on korttinsa pelannut. Pelimuodosta riippuen pelaajat toimivat joko yksin tai tiiminä keskustellen. Joukkuepeli palvelee mielestäni hieman paremmin pelin vahvuuksia. Vaikka koossa olisi hyväkin kaveriporukka, itsestään selviä valintoja ei oikeastaan ole. Pohtiminen kavereiden kanssa onkin mielenkiintoista, ja pisteytyssysteemi tekee joukkuepelistäkin jännittävän.

Joukkuepelissä pelaajat saavat pisteen jokaisesta oikein menneestä sijoituksesta. Väärin menneistä pisteen saa peli. Pelaajien tavoite on voittaa peli, joka ei ole missään nimessä helppoa hyvälläkään kaveriporukalla.

Peli loppuu, kun jokainen pelaaja on toiminut kerran arvottajana. Oikeastihan pelaajat voivat itse määrittää, milloin peli loppuu. Pienemmillä pelaajamäärillä yksi kierros on nopeasti ohi.

Yksinkertaisesti toimiva

First to Worst on äärettömän yksinkertainen ja suoraviivainen seurapeli, eikä se yritä olla mitään muuta. Peli luo raamit mielenkiintoiselle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, joka on pohjimmiltaan hyvän seurapelin tavoite. Pelatessa voi jopa oppia jotakin uutta kanssapelaajista.

Luettuani säännöt pohdin, mahtaako pelin perusidea olla tarpeeksi vahva ja viihdyttävä. Huoleni osoittautuivat hyvin nopeasti turhiksi. Aihekorttien laaja kirjo pelastaa pelin tekemällä vertailuista täysin absurdeja. Sanat voivat olla esimerkiksi satunnaisia arkisia esineitä (kahvi, tohvelit, homejuusto), erittäin laajoja universaaleja käsitteitä (astrologia, salaliittoteoriat, kulttuurien moninaisuus) tai oudon spesifejä asioita, joista pelaajilla ei ole mitään käryä (80-luvun jumppavideot). Jos vertailut olisivat helppoja ja loogisia, pelissä ei olisi mitään hauskaa.

Pelimuodoista suosin ehdottomasti joukkuepeliä, joka tekee näkyväksi sen ajatusprosessin, joka yksilöpelissä jäisi pään sisään. Varsinkin arvottajan on erittäin viihdyttävää kuunnella kanssapelaajien kiistaa siitä, onko listan ykkösenä coverbändit vai airfryer. Jos kaikki pelaisivat toisiaan vastaan, nämä pohdinnat jäisivät kuulematta.

Yksilöpelissäkään ei ole mitään vikaa, ja varsinkin suurella pelaajamäärällä lienee järkevää jakautua useaan kilpailevaan joukkueeseen.

Mitä kohderyhmään tulee, peliä ei mielestäni kannata pelata huonosti toisensa tuntevien ihmisten kesken, sillä hyvälläkin kaveriporukalla haastetta riittää. Pelin ainoaksi pieneksi heikkoudeksi arvioisinkin sen, ettei se sovellu täysin vieraiden ihmisten kanssa pelattavaksi. Toisaalta seurapelejä pelataan useimmiten kavereiden tai perheen kanssa.

First to Worst on Vuoden peli -statuksen arvoinen. Peli on nopea, kompakti ja tyylikäs seurapeli joka onnistuu perustehtävässään vähintään kiitettävästi.

Faktat First to Worstista

Julkaisija: Dyce Games (2024), Peliko (2026)

Mutkikkuus: Jopa partypeliksi todella yksinkertainen.

Onnen vaikutus: Jos tuntee toiset pelaajat hyvin, tarvitsee arvailla vähemmän.

Vuorovaikutus: Pelin sielu ja sydän. Peliä pelatessa ihmiset ovat keskiössä.

Teema: Korttien sisältö on monenkirjavaa.

Uudelleenpelattavuus: Käytännössä rajaton. Kortteja on 280 ja samojen korttien tulo uudestaan ei haittaa yhtään.

Saavutettavuus: Kortit ovat suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi. Periaatteessa lukutaitoa ei vaadita pelaamiseen, sillä asiakortit ovat esillä kaikkien näkösällä.

Pelaajamäärä: 2+. Pelin perusluonne ei muutu pelaajamäärän vaihtuessa.

Pituus: Riippuu täysin pelaajamäärästä ja pelaajien toiveista. Peliä on helppo venyttää haluamansa pituiseksi. Yksittäinen kierros menee vartissa.

Lähde

Matchy Matchy ei ole uusi keksintö. Se on jo vuonna 1995 ilmestyneen Compatibility-seurapelin uudelleenjulkaisu värikkäässä kawaii-asussa. Idea on pysynyt samana: pareittain pelattavan kuva-assosiaatiopelin voittaa parhaiten samalla aaltopituudella oleva tiimi.

Säännöt oppii minuutissa

Laatikossa on pelilauta, kuvakorttipakat ja teemakortit, joissa on yhteensä 576 aihetta. Pelaajat jaetaan kahden hengen tiimeihin, ja jokaisella on identtinen 42 kuvakortin pakka. Jos pelaajien lukumäärä ei ole parillinen, valitaan yksi, johon kaikki vertaavat tuloksiaan. 

Teemakortista paljastetaan aihe, ja jokainen valitsee salaa siihen sopivimmat kortit järjestykseen. Aluksi kortteja on viisi, mutta pelilaudan numerot kertovat montako korttia tiimi saa valita. Sitten tiimikaverit vertaavat valintojaan. Sama kortti samalla paikalla vie kolme askelta eteenpäin, eri paikalla kaksi. Ensimmäinen tiimi maaliin voittaa. Loppua kohden osuminen vaikeutuu kun aiheeseen sopivia kortteja saa valita vähemmän.

Kawaii aiheena on söpö, mutta mitään uutta se ei peliin suoranaisesti tuo. Vaikka onhan se hauska tuumia sopiiko suklaa pitsaan tai miten suolakurkku ja mansikka mätsäävät. Kawaii näkyy kuitenkin vain pakan taustassa, kuvakortit itsessään ovat yhä valokuvatyylisiä. Mielestäni päivitys on onnistunut ja sopii useammalle kohderyhmälle paremmin. Vaikka kumppani- ja seurusteluelementti on myös Compatibilityn eri versioiden suhteen vaihdellut, nykyinen tyyli sopii hyvin kaverien kanssa pelailuun.

Myös kuvakortit itsessään ovat saaneet onnistuneen päivityksen ja ovat Compatibilityyn nähden monitulkintaisempia, vaikka esikuvat korteille aihealueittain ovatkin suoraa jatkumoa. 

Itse pelilauta on myös tiivistynyt. Yksinkertaistettu pelilauta antaa kuitenkin tilaa pelikorteille eikä vie peliltä mitään pois. Aihekorttien määrä näyttää alkuun vaatimattomalta – parinkymmenen kortin pakka – mutta kaksipuoleisista korteista löytyy kustakin 24 aihetta joten vaihtelua riittää kyllä satunnaiseen pelailuun. 

Arvostan sitä että pelilaatikko on puolta pienempi kuin Compatibilityn ja ekologisempi, mutta tiiviydessä on haittapuolensakin: korttisuojat eivät laatikoihin mahdu. 

Tiivistetty pelikokemus

Matchy Matchy elää teemakorttien varassa, ja vaikka ne tulevatkin nopeasti tutuiksi, assosiaatioita niistä löytyy, mikä on selkeä parannus esikuvaan nähden. Pelikokemusta on tiivistetty, joten lisäsääntöjä peli ei tarjoa. Osa aiheista synnytti heti keskustelua ja naurahduksia, osa jää laimeiksi.

Pelin parasta antia ei olekaan pisteiden laskeminen, vaan se, kun pelitoverin logiikka avautuu tai jää täysin mysteeriksi. Esimerkiksi kuvastaako komediaa paremmin apea mies synttärikartonki hattu päässä vai innokkaasti keksejä himoava lapsukainen – vai jokin ihan muu?  

Jos alkuperäinen Compatibility löytyy jo hyllystä, Matchy Matchy ei tuo pelillisesti mitään uutta. Ero on ulkoasussa ja pelaajamäärässä, pakasta löytyy pari korttia enemmän, sillä kuvakortteja on 42. Lieneekö kyse peliporukasta vai kuvista, mutta keskustelua syntyi enemmän kuin muistan Compatibilityä pelatessa syntyneen – ajattelisin, että osan kiitoksesta saa päivittyneet kuvakortit.

Kenen kanssa Matchyilen? 

Matchy Matchy sopii seurapeliksi tai jään rikkojaksi oli kyse sukujuhlista, työpaikan virkistyspäivästä tai porukoista, joissa kaikki eivät tunne toisiaan. Pelillä ei ole paljoa annettavaa niille, jotka haluavat strategiaa tai omaa vaikutusvaltaa lopputulokseen, mutta juteltavaa se tarjoaa.

En lähtisi peliä suosittelemaan peliksi, jota on tarkoitus pelata useita kertoja illassa useina iltoina – siihen peli ei tarjoa kylliksi sisältöä ja samat kortit käyvät tylsiksi, mutta kevyeksi aloituspeliksi ja silloin tällöin pelattavaksi peli puoltaa paikkaansa. Kaiken kaikkiaan Matchy Matchy on helppo, nopea ja puheliaaksi tekevä seurapeli. Se ei yritä olla mitään muuta, ja juuri siksi se toimii.

Faktat Matchy Matchystä

Suunnittelija: Craig Browne

Julkaisija: Cocktail Games, Lautapelit.fi (2026)

Mutkikkuus: Erittäin helppo ja nopea oppia, säännöt käy läpi minuutissa.

Onnen vaikutus: Tuurilla ei sinänsä ole merkitystä, pitää vain päästä samalle aaltopituudelle tiimikaverin kanssa.

Vuorovaikutus: Toisen ajattelutavan ymmärtäminen ja valinnoista juttelu ovat pelin keskiössä, joten tällaista pehmeää vuorovaikutusta pelissä on runsaasti.

Teema: Ei varsinaista teemaa, kawaii-tyylitelty seurapeli ei toki kummoista teemaa tarvitsekaan.

Uudelleenpelattavuus: Vaihtelu tulee sanakorteista, joita onkin moneen pelikertaan. Kuvakortteja on 42 ja ne ovat aina samat

Saavutettavuus: Aihekorteissa on tekstiä, skandinaavisessa versiossa kielivaihtoehtoina ovat suomi ja ruotsi.

Pelaajamäärä: 3–8

Pituus: 30 minuuttia.

Lähde

Tunnekasvatus näkyy tänä päivänä paljon niin varhaiskasvatuksessa kuin lastenkirjallisuudessa. Miksei sitten myös peleissä? Lautapelit tarjoavat oivan tilaisuuden pistää ruudut syrjään ja keskittyä yhteiseen tekemiseen ja läsnäoloon. Memootio-tunnemuistipeli tarjoaa keinoja opetella tunteita ja tunteista keskustelemista helpon muistipelin keinoin.

Muistipeliä tunteella

Perinteisen muistipelin lisäksi aina parin löytyessä pelaajat tunnistavat löytyneen tunteen. Tavallisten laatojen lisäksi mukana on keskustelulaatta, jonka kääntyessä puhutaan sen pariksi nostetusta tunteesta yhdessä. Apua keskustelun käynnistämiseen löytyy sääntövihkosta löytyvistä tunteiden selityksistä ja apukysymyksistä. Keskustelun jälkeen sen nostanut pelaaja saa piilottaa sen haluamaansa paikkaan laattojen joukossa.

Memootio tarjoaa tavan nimetä tunteita ja virittää keskustelua tunteista pelin varjolla leikki-ikäisestä eteenpäin. Tunnekeskusteluihin saadaan mukaan lisää syvyyttä sääntövihkossa olevien apukysymysten avulla. Peli toimii luonnollisesti myös tavallisena muistipelinä.

Pelin kuvitus on selkeää ja värikästä ja suurin osa tunteista on helposti pienimpienkin lasten tunnistettavissa. Vaikeammat tunteet on kuvattu sääntövihkossa ja jokaisen tunteen kohdalta löytyy kaksi apukysymystä. Pelilaatat ovat laadukkaita ja mukavia käsitellä. Myös sääntövihko on tulostettu riittävän paksulle pahville, että se kestää pienempienkin pelaajien käsittelyn.

Faktat Memootio-tunnemuistipelistä

Julkaisija: Leikkien.fi (2026)

Mutkikkuus: Erittäin yksinkertainen, säännöiltään tämä on tuttua perusmuistipeliä.

Onnen vaikutus: Hyvällä tuurilla pääsee pitkälle, pelin edetessä muistin merkitys kasvaa.

Vuorovaikutus: Tunteista keskusteleminen tuo peliin omanlaistaan vuorovaikutusta.

Teema: Tunnekasvatus on tärkeä osa lasten kasvua ja kehitystä. Eläinkuvitus tekee pelistä söpön ja helposti lähestyttävän.

Uudelleenpelattavuus: Perusmuistipeli on vuosikymmeniä kestänyt lastenpelien klassikko.

Saavutettavuus: Eläinhahmot ovat värikkäitä ja selkeästi tunnistettavia.

Pelaajamäärä: 2+.

Pituus: 10–20 minuuttia, riippuu keskustelun määrästä.

Lähde

Pelaajien valinta -voittajat

Harrastajilta harrastajille jaettava lautapelipalkinto Pelaajien valinta on taas valinnut voittajia.

• Vuoden perhepeli: Pinched!
• Vuoden harrastajapeli: The White Castle
• Vuoden peliteko: 30-vuotias Lautapelit.fi

Lautapelit.fi:n osalta on helppo olla samaa mieltä: yhtiön merkitys suomalaisen lautapeliharrastuksen kehitykselle on ollut merkittävä.

Kaikki finalistit ja voittajien perustelut löydät palkinnon nettisivuilta.

Deutscher Spiele Preis -voittaja 2026

Perinteinen saksalaisten pelaajien äänestys vuoden parhaasta pelistä on käyty ja voittajaksi selviytyi Sanctuary. Kevyempi versio Ark Novasta tarjoaa ison osan pelikokemuksesta pienessä osassa isomman pelin kestosta. Sujuva eläintarhakokemus on maistunut monille ja nähtävästi myös saksalaisille peliharrastajille.

Kakkoseksi tuli Boss Fighters QR ja kolmanneksi Galactic Cruise. Parin vuoden takaisen voittajan Forest Shufflen uutuusarvo on selvästi hälventynyt, kun Forest Shuffle: Dartmoor sijoittui vasta kymmenennelle sijalle.

Parhaaksi lastenpeliksi valittiin Toriki: The Castaway Island, joka on tällä hetkellä BoardGameGeekissäkin arvioitu toiseksi parhaaksi lastenpeliksi heti Zombie Kidz Evolutionin jälkeen. Selviytymisseikkailu autiolla saarella on yksi 6–8 tuntia kestävä seikkailu, jonka voi kuitenkin pistää tauolle ja tallentaa koska tahansa.

Kakkossijalla oli Mooki Island ja kolmantena Paleolino eli lasten Paleo.

Lisätietoja viralliselta palkintosivulta.

Nederlandse Spellenprijs -voittajat 2026

Alankomaiden Vuoden peli -palkinnon voittajat on valittu. Lokakuussa julkistetuissa palkinnoissa voittajiksi valittiin:

• Perhepelit: Take Time
• Kokeneemmille pelaajille: The Lord of the Rings: Trick-Taking Game
• Peliharrastajille: River of Gold

Sormusten herra -tikkipelien kohdalla raati käsitteli eri pelejä yhdessä. Palkinto menee siis yhteisesti The Fellowship of the Ring: Trick-taking Gamelle ja The Two Towers: Trick-taking Gamelle.

Perhepelisarjan finalisteina olivat monissa muissakin palkinnoissa ehdolle päässyt Castle Combo ja Kennerspiel des Jahres -voittaja Rebirth. Kokeneempien pelaajien Kenner-sarjassa ehdolla olivat Dewan ja Pondscape. Harrastajasarjan finalistit olivat Mieren van Mirmar eli Ants ja kymmenen vuotta vanha Yokohama, joka ilmestyi hollanniksi viime vuonna.

Lisätietoja palkinnon omilta sivuilta.

Jogo do Ano -voittaja 2026

Ants ei jäänyt finalistiksi Portugalissa, missä peli voitti vuoden 2026 Jogo do Ano -palkinnon. Tämä portugalilainen pelipalkinto on erikoistunut raskaampiin peleihin. Ants istuu siihen hyvin: muurahaisyhdyskuntien kilpailua käsittelevä peli on syvällinen strategiapeli.

Finalisteina olivat Ada’s Dream, Galactic Cruise, Luthier ja Speakeasy.

Fairplay Scoutaktion ja À la Carte -voittaja

Fairplay-lehden perinteinen Scoutaktion selvitti Essenin Spiel-messujen pidetyimpiä pelejä. Kävijöiden äänestykseen perustuva menetelmä ei ole täysin aukoton, mutta antaa kuitenkin suuntaa siitä, mikä messuilla on kiinnostanut.

Peliharrastajien suosikit:

1. Nokosu Dice – Japanilainen tikkipeli, joka on ollut hyvin vaikeasti saatavilla.
2. Greenwood – Fantasiahenkistä eläintenpelastamista yksilöllisin pelaajavoimin.
3. Gibberers – Pelaajat pääsevät primitiivisinä ihmisinä luomaan uutta kieltä.
4. Tea & Rum – Työläistenasettelua, oletko merirosvo vai kruunun puolella?
5. Vantage – Stonemaierin tarinallinen seikkailupeli.
6. Drillers – Czech Games Editionin pakanrakennuspeli.
7. Eternal Decks – Japanilainen rajoitetun viestinnän yhteistyöpeli.
8. Forest Shuffle: Smoky Mountains – Uusin Forest Shufflen versio, nyt sisältäen jokia ja kaloja.
9. Moon Colony Bloodbath – Donald X. Vaccarinon koneistonrakennus ja -hävityspeli.
10. Night at the Zoo – Tomáš Holekin peli, jossa eläimet pakenevat eläintarhasta.

Lasten- ja perhepelit:

1. Vroom – Yhteistyökilpa-ajopeli, jossa pitää päästä autoilla maaliin oikeassa järjestyksessä.
2. Magical Library – Laattojenasettelua ja puzzleilua, peli laajenee avattavien laatikoiden myötä.
3. Space Lab – Helppo asetelmanrakentelupeli, jossa kehitetään omaa avaruusasemaa.
4. Amarok – Bluffaus- ja päättelypeli.
5. Cozy Stickerville – Leppoisaa kylänrakentelua yli 800 tarran voimin.
6. Frosted Blooms – Laattojenasettelua hollantilaisella tulppaaniteemalla.
7. Minikin City – Tikkipeliä ja kaupunginrakentelua.
8. Under the Leaves – Puutarhan rakentelua.
9. Flixo – Golf-korttipelin tyylinen yhteistyöpeli.
10. La Cuenta – Tapasten syömistä ja laskun maksamisen välttelyä.

Fairplay jakaa vuosittain À la Carte -palkinnon parhaalle korttipelille. Tänä vuonna palkinnon kuittasi muitakin palkintoja rohmunnut Take Time.

Kakkoseksi tuli DNUP ja kolmanneksi Moon Colony Bloodbath. Koko kymmenen kärki löytyy Fairplayn À la Carte -sivulta.

Spiel-messujen tärppejä

BoardGameGeekin Spiel-messujen pelilistauksessa oli tänäkin vuonna yli 1400 peliä. Valinnanvaraa siis riittää. Tarkastelin listaa näin messujen jälkeen järjestyksessä peukutusten mukaan, ja eniten pelaajia kiinnostivat nämä pelit:

1. Queen Alice – keskiraskas koneistonrakennuseuropeli Liisa Ihmemaassa -teemalla ja shakkiin perustuen.
2. Avalon: The Riven Veil – kuningas Arthurin legendaan perustuva aluehallinta- ja seikkailupeli, jossa tutkitaan mystistä Avalonin saarta.
3. Entropy – Universumin rakentamista ja elämän luomista italialaisilta suunnittelijoilta.
4. -60° – Alexander Pfisterin uusi peli, jossa tutkitaan Antarktikselle iskeytynyttä meteoriittia.
5. Kingdom Come: Deliverance – The Board Game – Vlaada Chvátilin ja Tomáš Holekin lautapeliversiossa suositusta tietokonepelistä pelaajat pääsevät seikkailemaan 1400-luvun Böömissä avoimen maailman hiekkalaatikossa.
6. Gaudí – Dani Garcian peli visionäärisen katalonialaisen arkkitehdin elämästä.
7. Drillers
8. Timespan – Sivilisaation johtamista kivikaudelta avaruusajalle vain puolessatoista tunnissa.
9. Night at the Zoo
10. ASHES: Blackout Protocol – Selviytymistä ja jälleenrakennusta ydintuhon jälkeisessä maailmassa.

Kirjastokimppojen lautapelitarjonnasta

Tulipa keskustelua siitä, missä päin Suomea on kirjastossa parhaat lautapelivalikoimat. Ensivaikutelma on, että pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoilla on paras valikoima, mutta Tuomo Pekkanen teki hieman analyysiä aiheesta ja vastaus ei olekaan näin yksiselitteinen.

Suoraan pelien määrää katsottaessa Helmet onkin ykkönen yli 2000 pelinimikkeellä, mutta Helmet palveleekin noin 1,3 miljoonaa asukasta. Jos tarkastellaan lautapeliaineiston määrää suhteessa muuhun aineistoon, uusimaalainen Kirkes-kimppa (Järvenpää, Kerava, Tuusula, Mäntsälä) on ykkönen, 0,48 % lukemalla. Kakkosena on Kuopion seudulla oleva Pohjois-Savon kirjastokimppa 0,38 % osuudella.

Tuomo tarkasteli myös valikoimaa erilaisia pelien lajeja edustavia pelejä ja tarkasteli niiden löytymistä. Kun kaikki nämä eri tekijät pisteytettiin, Suomen parhaimmiksi kirjastokimpoiksi lautapelien suhteen paljastuivat Kirkesin lisäksi Päijät-Hämeen Lastu (Lahden seutu) ja Pirkanmaan Piki (Tampereen seutu). Kiitettävän arvion saivat Pohjois-Savon lisäksi Helmet, Oulun seudun OUTI, Joensuun seudun Vaara ja Turun seudun Vaski.

Surkeimmat tulokset löytyivät Pohjanmaalta: aivan floppi on Pietarsaaren seudun Fredrika, eikä Kokkolan seudun Anders tai Vaasan kirjaston valikoima kovin paljon parempia ole.

Koko analyysi löytyy Tuomon blogista.

Vilma Apu-lehdessä ja podcastissa

Vilma on taas päässyt edustamaan lautapeliharrastusta mediassa. Tällä kertaa vuorossa on Apu-lehti, jonka Aarteet-palstalla Vilma on ollut puhumassa lautapeleistä harrastuksena ja nyt myös työnä.

Vilma käyttää kaiken aikansa lautapelien pelaamiseen ja suunnitteluun – ”En tiedä, olisinko ilman sairautta alkanut julkaisemaan pelejä”

Vilma ja Juuso Vainio ovat myös aloittaneet uuden podcastin Lautapelit Vainio & Vihervaara, joka löytyy äänimuodossa kaikista podcast-sovelluksista ja videona Youtubesta.

Pelattava keikkajuliste

Jack White esiintyi 2.10.2026 Las Vegasissa. Frenzy-konsertin mainosjuliste on poikkeuksellinen: se on pelattava lautapeli. Suunnittelija Matthew Jacobson on ennenkin kehitellyt konserttijulisteita, jotka houkuttavat osallistumaan.

Lautapelijulisteita myytiin konsertissa 350 kappaletta ja loput suoraan Jacobsonin omasta verkkokaupasta. Julisteita oli rajoitettu alle 500 kappaleen erä ja niiden hinta oli $150. Jos siis haluaa tienata hyvät rahat tekemällä sinänsä hyvin yksinkertaisen heitä-ja-liiku-pelin, tässä siihen yksi tapa.

Lisätietoja Matthew Jacobsonin nettisivuilta.

Uusia lautapelisovelluksia

Uusia lautapelien kirjaamisen ja peli-iltojen järjestelyn ympärillä pyöriviä sovelluksia ilmestyy säännöllisesti. Tällä hetkellä testivaiheessa oleva Jetto on kilpailija BG Statsille ja lupailee monipuolisempia tilastoja ja erilaisia sosiaalisia ominaisuuksia. Sovelluksella voi myös etsiä pelikerhoja ja järjestellä peli-iltoja.

Spielwirbel taas on palvelu, jonka avulla voi sopia, mitä tänään pelataan. Sovellukseen voi ladata peliporukan pelit BGG:stä, niistä voidaan valita vaihtoehtoja, joista sitten äänestetään. Lopuksi pisteet ja tilastot voidaan kirjata talteen.

Löydä lautapelit

Löydä lautapelit -kirjan painoksen viimeisiä kappaleita on yhä saatavilla. Tampereella kirjoja saa Lautapelit.fi:n myymälästä Ratinassa hintaan 10,95 € (kirjat ovat loppu juuri nyt, mutta täydennystä on luvassa piakkoin).

Kirjaa on myynnissä myös Torissa ja Vintedissä. Torissa kannattaa hakea kirjan nimellä, Vintedissä myynti-ilmoitukset löytää kätevästi tuosta profiilistani. Molempiin teen uusia sitä mukaa, kun kirjat käyvät kaupaksi.

Jos haluat ostaa useamman kappaleen kerralla, ota yhteyttä. Myös uudempaa Aasialaiset lautapelit -kirjaa on saatavilla, sitä löytää myös Torista.

Mikon pelaamia

Edellisessä uutiskatsauksessa mainitsin, että 1894 on pääsemässä pelipöydälle vielä samana päivänä kuin uutiskatsaus ilmestyy. Näin kävi ja kuun loppupuolella saatiin vielä toinen pelikerta alle. Tämä Jan Kłosin suunnittelema ja itse valmistama 18xx-peli on vahvasti sukua genren peruskiviin kuuluvalle 1830: Railways and Robber Baronsille, mutta tuo luonnollisesti muutaman oman kiemuran kuvioihin.

Ranskaan ja Belgiaan sijoittuvan pelin alussa mielenkiintoista on se, että kaksi yhtiöistä aloittaa jo valmiiksi perustettuina ja jokainen pelaaja omistaa yhden osakkeen näistä firmoista. Pelin aikana mielenkiintoista on mahdollisuus päivittää junia paremmiksi, mikä kiihdyttää junien ruostumista. Ruostumisia onkin yksi taso enemmän, eli perinteisesti pysyvät 5-junat eivät olekaan pysyviä. Lisäksi kiinnostavaa on, että kaupunkien päivittäminen vihreästä ruskeaksi tekee niistä OO-kaupunkeja eli rikkoo olemassaolevia ratayhteyksiä. Tämä tekee pitkän aikavälin ratasuunnittelusta mielenkiintoisen hankalaa.

Muutaman pelin kokemuksella 1894 vaikuttaa oikein pelikelpoiselta tapaukselta. Olen suhtautunut varauksella 18xx-pelien 1830-sukuhaaraan, mutta kaipa lisääntynyt pelikokemus on auttanut. Pelasin lokakuussa sadannen 18xx-pelini, ja näistä sadasta pelistä noin 60 on pelattu vuodesta 2024 alkaen. Niinpä tällaisiinkin peleihin heittäytyy uudenlaisella mielenkiinnolla. Ensimmäisellä pelikerralla 1894 venyi yli 4,5 tunnin pituiseksi, mutta toisella kerralla saimme sen pelattua noin kolmessa tunnissa, joten peli näyttäisi olevan aivan mainiosti arki-iltoihin sopiva.

Se, että peli on käsin tehty, ei haittaa ollenkaan. Päinvastoin, Kłos on tehnyt siivoa työtä. Jos jotain, niin vähän tukevampi pelilauta saisi olla, mutta esimerkiksi mattalaminoidut paperiset ratalaatat ovat erittäin käyttökelpoisia ja toimivia. Pelistä tulee mieleen Deep Thought Gamesin vanhat pelit, eli tällaisen pidemmän linjan äksäpelaajan makuun tämä sopii täydellisesti.

Uusiakin 18xx-pelejä on tiedossa. Kickstarteriin ilmestyi Alessandro Lalan 1863: Marsala Express, jossa on Sisiliaan sijoittuva uusi peli ja sen kaveriksi 1850jr, kolmekymmentä vuotta vanha samoin Sisiliaan sijoittuva minikokoinen 1830-variantti. Laitoin tähän aluksi bäkkäyksen vetämään, mutta peruin sen. Kampanja ei oikein vakuuta, koska kukaan ei ole nähtävästi pelannut peliä – joku keväällä peliä testannut sentään ilmoittautui, mutta ei hänkään muistanut pelistä enää oikein mitään.

Ei siis kuulosta houkuttelevalta, ja ihmettelen, miten Kickstarter-kampanjaa voi tällä tavalla tehdä (Marsala Express on saanut tavoitteensa kasaan ja kerännee jonkun $30 000; vertailukohtana paremmin kampanjoinut The Old Prince keräsi yli $200 000). Jätän siis väliin, etenkin kun pelin innovaatiot näyttäisivät keskittyvän yksin- ja kaksinpelejä parantavaan Automa-pelaajaan, joka ei kiinnosta tipan vertaa. Jos Marsala Express osoittautuu lopulta erinomaiseksi, saahan sen sitten jälkeenpäin jostain hommattua.

Lokakuussa tuli pelattua muutakin kuin 18xx-pelejä. Ostin uuden pelinkin! Hisashi Hayashin Railway Boom, joka osui silmiini International Gamers Award -voittonsa myötä. Hayashihan on kelpo meriitti pelille ja paketti vaikutti muutenkin kiinnostavalta. Näennäisesti Railway Boomhan on junapeli ja kuvaa Japanin rautateiden kehitystä. Käytännössä se on enemmän huutokauppapeli, jossa jokaisella kierroksella käydään useampia huutokauppoja, joiden perusteella sitten tehdään toimia oman rataverkon kehittämiseksi ja pisteiden keräämiseksi.

Tätä vähän markkinoitiin ”monta Age of Steam -huutokauppaa kierroksessa”, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Vaikka huutokauppamekanismi onkin selvästi velkaa Age of Steamille, se ei ole ihan yhtä brutaali. Rakentelu on mielenkiintoista: pelissä ostetaan vetureita ja vaunuja, tehdään rataverkkoa laudalle, kehitetään resurssien tuotantoa ja yritetään saada loppupisteyteyskertoimia. Junilla ajeleminen on vähän oudosti irtonainen osa peliä, käytännössä se on vain keino muuttaa hiiltä muiksi resursseiksi ja pisteiksi, eikä liity mitenkään laudalle rakennettuun rataverkkoon.

Ei tätä nyt ihan elegantiksi kehtaa kutsua, mutta graafinen suunnittelu auttaa kyllä paljon pelin ymmärtämisessä. Ensimmäinen peli jätti ihan hyvän vaikutelman. Pari juttua pelattiin vähän väärin ja olihan peli yli kaksituntisena vähän pitkänpuoleinen, mutta olettaisin, että kokemus sujuvoittaa pelin alle kahteen tuntiin. Lisää siis pelataan.

Pelasimme myös Hansa Teutonicaa ensimmäistä kertaa oikeilla säännöillä. Tästä oli Discordin puolella keskustelua ja kävi ilmi, että useimmat keskusteluun osallistuneista ovat aina pelanneet peliä väärin. Kyse on pienestä yksityiskohdasta: kun lasketaan verkostopisteitä kaupungeista pelin lopussa, pisteitä ei kerry jokaisesta kaupungista suurimmassa verkostossasi, vaan jokaisesta nappulastasi näissä kaupungeissa. Pieni, mutta tärkeä ero! Kun pelasimme oikeilla säännöillä, tämä vaikutti loppupisteisiin vissiin noin neljän pisteen verran.

Vilman pelaamia

Lokakuun heittämällä paras juttu oli PuffiNovan julkaisu, vaikkakin juhlat olivat jo syyskuussa. Pelini löytyy nyt oikeasti kaupoista ympäri maan. On ihanaa törmätä Puffikseen somessa ja nähdä että sitä pelaa muutkin kuin sisarukseni. Itseasiassa jos totta puhutaan, olen yllättynyt siitä, että sisarukseni pelaavat PuffiNovaa, koska vaikka he tykkäävätkin pelata, heillä pelit ovat usein kevyempiä. Olen aloittanut tekemään ensi vuoden lisäosaa Puffikseen, mutta samalla mielessä pyörii jo sitäkin seuraava lisäosa erityisesti niille, jotka pelaavat todella paljon.

Lokakuussa oli tietysti myös Essen Spiel, maailman suurimmat lautapelimessut, joiden kävijäennätys rikottiin jälleen. Minun eli Tie Gamesin ständi oli hallissa kuusi, joka tulikin tutuimmaksi, sillä monta kertaa en itse ehtinyt tutkimusmatkoille. Kirjoitin paluulennolla ajatusten virtaa ylös ja sen voi lukea täältä. Nyt olen saanut melkein viikon hengähtää, tai niin ainakin luulin. Messut menivätkin niin hyvin, että sähköposti ja some on ollut tukossa. Pikku hiljaa tutkin kaikkia viestejä ja yritän myös saada selkoa, mikä käyntikortti oli kenenkin ja kehen nyt kannattaisi olla yhteydessä. Luulen, että voin saada PuffiNovan ulkomaille myyntiin! 

Messuilla oli myös jonkin verran suomalaisia, sanoin ainakin kolmelle teistä englanniksi jonkin myyntilauseen ja vastasitte suomeksi. Suomen puhuminen tuntui mukavalta tauolta ja tuli todellakin aina tarpeeseen, joten kiitos kaikille teille, jotka tulitte antamaan tauon! Sanoin myös kaikille suomalaisille, että älkää ostako PuffiNovaa Essenistä, koska se painaa ja vie tilaa. Toivottavasti löysitte sen tilalle jotain ihania ja harvinaisia pelejä, joita ette Suomesta löydä. Minun matkalaukussani ei ollut yhtään PuffiNovaa, joten suoriuduin erittäin hyvin sunnuntain hullusta myyntipäivästä. Sanon sitä hulluksi siksi, että lopuista peleistä oli oikeasti pakko päästä eroon.

Aion ehdottomasti mennä Tie Gamesin kanssa messuille jatkossakin, mutta tarvitsen enemmän vapaaehtoisia, jotta saan jaettua vuorot niin, että kaikki saavat myös enemmän vapaa-aikaa. Tutkimista ja nähtävää on niin paljon!

Lokakuussa Suomi pelaa -porukan Juuso Vainio keksi, että voisi aloittaa podcastin lautapeleistä. Ennen kuin kukaan ehti edes ajatella asiaa, olin jo laittanut Juusolle viestiä, että saisinko tulla mukaan. Joten nyt meillä on podcast: Lautapelit Vainio ja Vihervaara. Puhumme lautapeleistä, lautapelisuunnittelusta ja lautapelimaailman ajankohtaisista asioista. Podcast löytyy Spotifysta, Youtubesta ja kaikista muistakin podcast-sovelluksista. Olen itse tykännyt esimerkiksi Miiran ja Annikan hyvin draftattuja kortteja kuunnella samalla, kun ajan autoa. Lokakuussa kävin ensimmäistä kertaa Klaukkalan pelikerholla, joka kokoontuu joka toinen tiistai ja meno oli lautapeleille tyypillinen eli ilmapiiri oli mukava ja rento.

Lokakuussa tuli pelattua 62 kertaa livenä ja 50 kertaa Board Game Arenassa. BGA-pelit ovat kesän aikana tai jälkeen vähentyneet kovasti, en tykkää tästä. Täytyykin siis aloittaa monta uutta peliä! Uusia pelejä testasin viittä ja kirjoitan myös Biblioclashistä, jota testasin syyskuun lopussa, jolloin edellinen uutiskatsaus oli jo julkaistu.

Night at the Zoo oli monelle pakkohankinta Spiel-messuilta. Olin toki kiinnostunut pelistä, erityisesti siksi, että sen on suunnitellut SETI:n suunnittelija Tomáš Holek. Albi oli messuilla meitä vastapäätä, joten näin koko ajan heidän järkyttävän jononsa. Kun torstaina tuli pieni hetki, kun jonoa ei ollut, syöksyin sinne ja ostin pelin lisäosinee, vaikka en ollut vielä päässyt sitä kokeilemaan.

Pääsimme testaamaan peliä samana iltana hotellilla kahden amerikkalaisen kanssa. Luimme yhdessä säännöt, tai lähinnä Jenni luki, ja saimme pelattua ensimmäisen pelin. Peli on todella lyhyt, vain kolme kokonaista kierrosta. Pelissä vapautetaan eläimiä eläintarhasta yöllä. Jokaiseen peliin valitaan kolme eläinlajia mukaan, joten pelikerrat ovat keskenään erilaisia. Jos tykkäät kevyestä laattojenasettelusta, Night at the Zoo voi olla sinua varten! Pelissä pitää saman aikaisesti keskittyä moneen asiaan. Uskon, että voit voittaa monella eri tavalla ja eläinlajeilla on erilaisia kykyjä ja pisteytyksiä. 

Ruotsalaiset antoivat minulle KRZ GRTN -nimisen pelin Essenissä meidän hotellilla. Jokseenkin nolon keskustelun ja tilannekomiikan jälkeen he tahtoivat, että saisin pelin. Peli on yhteistyöpeli, jossa annetaan vihjeitä ainoastaan konsonanttien avulla. Vaikka peli tuo hieman mieleeni Similon, jota rakastan, tämä peli ei ollut minua varten jo ihan siitä syystä, että korttien laatu oli kamalan huono. Huonolaatuiset kortit eivät kestä pelaamista monta kertaa; toisaalta en usko, että aion tätä monta kertaa pelata. Tämän tyyppiseen peliin vaatisin myös kauniin kuvituksen.

Pääsin pelaamaan Underwoodia messuilla ja istahdimme pöytään varmaan ainoastaan sienien vuoksi; tarkennuksena pelissä siis kasvatetaan sieniä. Underwood on aika puhdasta aluehallintaa ja sanoisinkin, että se on sienien sota. Helpot ja yksinkertaiset säännöt on nopea oppia. Voin pelata tätä uudelleen, mutta omaan hyllyyn en tätä tarvitse. 

Fluxxia pelasimme Suomi pelaa -porukalla, kuulemma tämä on jonkin sortin klassikko. Ainakin osan mielestä. Kerran voin pelata melkein mitä vain, yli kuuden tunnin pelien kohdalla en kyllä mitään lupaa, vaikka joskus olisi joku sellainenkin kiva kokeilla. Fluxx on korttipeli, jossa on hyvin voimakas tuurielementti. Myönnän, että vaikka en peliä voittanut, olin äärimmäisen onnellinen vain siitä, että peli päättyi. Toista kertaa en tarvitse.

Tendiä pääsin testaamaan Martinlaakson pelikerholla. Hitsit, tahtoisin pelata tätä lisää! Tässä kupongintäyttöpelissä oli kaksi omaa kuponkia ja myös kuponki, jota piti raaputtaa kuin arpoja. Todella laadukas ja hyvä peli. Toki kun olet käyttänyt kupongit, on peli pelattu loppuun, koska tähän et tietenkään voi tulostaa uusia kuponkeja eikä rakastamani laminointikikkakaan toimi.

Uskon kuitenkin, että tässä saa rahoilleen vastinetta, kunhan ei aina pelaa kuuden hengen peliä, joka kuluttaa ihan liikaa kuponkeja. Tähän on myös julkaistu lisäosa, mutta kuulin varoituksen, että opettele rauhassa ensin peruspeli, koska siinäkin on monimutkaisuutta ihan riittävästi. 

Lautapelimestarin pikkujoululivestriimi on 6.12.2026 klo 13. Ennen pikkujouluja Anton kerää teiltä ideoita, mitä teemoja hän voisi heittää peliin nimeltä Dixit Stella Lautapelit. Jaksoa sponsoroi Suomi pelaa ja te, jotka osallistutte Antonin auttamiseen pääsette mukaan arvontaan, jossa voi voittaa suomalaisten suunnittelemia lautapelejä. Jokainen voittaja saa yhden seuraavista: Fluffypede, Biblioclash, Pohjolan aarre, PuffiNova, Porot ja Dungeon Poker.

Pelaamme livejaksossa Antonin juontamaa Stella: Dixit Universea lautapeliteemalla. Mielestäni Stella onkin kaikista Dixitin versioista paras ja taktisin. Meillä on kaveriporukassa pelattu tätä usein eri teemoilla, polttareissa tämä oli loistava ohjelmanumero ja halloweenjuhlissa jo perinne. 

Biblioclash on uusi suomalainen pakanrakennuspeli. Pelin suunnittelija Juho Peuraniemi kuuluu Suomi pelaa -lautapelisuunnittelijoihin, ja koska olimme Spiel-messuilla yhdessä tunnen hänet aika hyvinkin. En siis pysty arvioimaan peliä täysin puolueettomasti. Peli on kaksinpeli, mutta kahdella pelillä voi pelata myös nelinpeliä. Olen itse pelannut vain kahden hengen peliä.

Biblioclashissa velhot taistelevat toisiaan vastaan maagisessa kirjastossa käyttäen loitsuja, esineitä ja kätyreitä. Voit valita pelin alussa kolmesta eri pakasta yhden, josta sitten saat pelin aikana uusia, voimakkaampia kortteja. Ilmeisesti on myös vaihtoehtoisia pelitapoja, joissa voi käyttää useamman pakan kortteja oman alkukirjaston rakentamiseen. Tykkään pelin kuvituksesta, vaikka se ei olekaan täysin omaa makuani.

Punainen pakka tuntuu parin pelin jälkeen turhan voimakkaalta, mutta en ole kokeillut vielä kaikkia pakkoja. Jokainen pakka on hyvin erilainen toisiinsa nähden ja niillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Toki voitte kaikki pelata samalla pakalla, jos teillä on useampi peli. Pidän pakanrakennuksesta kovasti, toisiaan vastaan taisteleminen taas ei ole minun juttuni. Biblioclash on sen verran nopea peli, että voisin hyvin nähdä itseni pelaamassa erän tai kaksi odotellessani pelikerhon alkua.

Veetin pelaamia

Tapahtumakalenteri

LUPPO-pöytäpelitapahtuma 7.–8.11.2026 (Rovaniemi)

Nuorisotalo Mondella (Pohjolankatu 6) järjestetään pelitapahtuma. Rovaniemen paikalliset kerhot varmistavat, että voit pelata lauta-, kortti-, rooli- ja figuuripelejä. Myös palapelejä on tarjolla. Voit ottaa mukaan haluamasi pelit tai pelata paikan päällä olevia pelejä. Tule hetkeksi tai koko viikonlopun ajaksi!

Tapahtuma on avoinna 8–22.

PikkujouluCon 27.–29.11.2026 (Kaarina)

Litsan lautapelikerho Turun kupeessa järjestää lautapelailuviikonlopun Littoisten srk-kodilla (Kampakuja 1, Kaarina). Tapahtuma on kaikille avoin, pääsymaksuton, ikärajaton ja päihteetön. Ohjelmana on pääasiassa vapaata pelaamista.

Ovet ovat avoinna pe klo 17-22, la klo 10-24 ja su klo 10-17. Voit tuoda mukanasi omia pelejä tai tehdä löytöjä kerhon pelikaapista. Tarjolla on pelien lisäksi kahvia, teetä, mehua ja keksejä. Pidempään viipyvien kannattaa varautua omin eväin. Mikroaaltouuni ja jääkaappi ovat käytettävissä.

Kirppisnurkkaukseen voi tuoda omia pelejä myyntiin ja vaihtoon.

(Olen näillä näkymin tulossa tapahtumaan ja pelaisin mieluusti 18xx-pelejä, vaikka koko viikonlopun, vink vink. – Mikko)

Lisätietoja Lautapeliseuran foorumilta.

KinkkuCon 7.–10.1.2027 (Kuopio)

Perinteikäs kuopiolainen pelitapahtuma KinkkuCon järjestetään myös ensi vuonna. Tarkempia tietoja tulee myöhemmin.

LaaksoCon 17.–18.4.2027 (Ylivieska)

LaaksoCon järjestetään Toimitalo Pietarissa (Terveystie 11, Ylivieska). Maksuton lauta-, kortti-, miniatyyri- ja pöytäroolipeleihin keskittyvä tapahtuma on suunnattu yli 16-vuotiaille ja täysi-ikäisille. LaaksoConin pääjärjestäjä on Jokilaaksojen Pelaajat. LaaksoConin vapaaehtois– ja ohjelmahaut ovat 7.-28.1.2027.

Lisätietoja LaaksoConin verkkosivuilta.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

Sampsa on ahkeroinut monta arvostelua lokakuun aikana. Vuoden lastenpeli -voittaja Dingo Disc sai Sampsalta kiittävän arvion. Kissapeli Cat and the Tower tarjoaa sorminäppäryyttä vaativaa pinoamista. Sampsa arvioi toisenkin palkintovoittajan, Pelaajien valinnan perhepelisarjan voittaneen Pinched!-pelin. Viimeisenä vuoron sai Azul Kids, jossa tutuista elementeistä rakentuu vähän alkuperäistä lempeämpi lastenpeli.

Eerik arvioi Sanaruletti-pelin, jossa pitää 30 sekunnissa keksiä mahdollisimman paljon sanoja, joissa on tietty kirjain.

Mari arvioi Aivopähkinä-pelin, joka tarjoaa kuluneessa tietovisailugenressä virkistävän omaperäisen idean.

Tiina ja Esa testasivat Viticulture: Bordeaux -lisäosan, joka tarjoaa vaihtelua Viticulturen pelaajille.

Veeti testasi Harmoniesin pienen Pulse-lisäosan. Sen kymmenen uutta eläinkorttia tuovat peliin jotain uutta isompaa Crescendo-lisäosaa odotellessa. Aksolotlin lisäämisestä Veeti antaa täydet pisteet. Veeti kirjoitti arvion myös Eila and the Something Shiny -soolopelistä ja arvioi tämänvuotisen Exit-joulukalenterin.

Markus arvioi paleontologia-aiheisen First Giants -pelin, jossa etsitään fossiileja luonnonhistoriallisen museon kokoelmiin.

Vilma arvioi Hitsterin uuden Hitster: Battle of the Generations -paketin, jonka jippona on uusien biisien jakaminen aikakausiin, joista pelaajat voivat valita. Viimevuotiseen tapaan Vilma antoi tajuntansa virrata lentomatkalla Essenistä Espooseen.

Mikko kirjoitti sata peliä pelattuaan arvion Forest Shuffle: Smoky Mountainsista. Muutama uusi idea, paljon vanhaa hyvää, uudet hauskat eläimet, siinäpä se: toimii, jos olet tykännyt aiemmistakin.

Tarja kirjoitti arvion Dice Throne -pelisarjasta, jossa taistellaan erilaisilla hahmoilla Yatzyyn pohjautuvalla pelimekaniikalla.

Haluatko mukaan Lautapelioppaan toimitukseen? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Ryhmässä tiedotetaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista. Liittyäksesi ryhmään laita viestiä Telegramissa.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista ja Mastodonista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram ja Mastodon ovat varmimpia kanavia, joissa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Luetuimmat jutut top 10

Nämä ovat olleet viimeisen neljän viikon aikana Lautapelioppaan luetuimmat jutut:

1. Vuoden peli -palkinto
2. Suomen aarre
3. Yatzyn säännöt
4. Uutiskatsaus 28.9.2026
5. Texas Hold’emin säännöt
6. Secret Hitler
7. The White Castle
8. Rakenna ja arvaa
9. 100 parasta peliä 2026
10. 100 parasta peliä 2025

Lautapeliblogien päivitykset

Peliarvostelut:

• Analyysiparalyysi: Inis
• Koko perhe pelaa: Arviossa Vuoden lastenpeli 2026: Dingo Disk

Videot:

• Lautapelimestari: Lautapelimestarin pikkujoululive
• Lautapelimestari: Tunnistatko höpöhöpön? | (K4-J1)
• Lautapelimestari: Minkä lautapelin aloitussääntö? | (K4-J2)
• Lautapelimestari: Yhdistä biisi lautapeliin | (K4-J3)
• Lautapelimestari: Lautapelien aikajana | (K4-J4)
• Anton VS Lautapelit: Pelaillaan viidakkokanoilla, magnusteilla ja lepakoilla | DALE OF MERCHANTS 6
• Anton VS Lautapelit: Mitä hyllystä löytyy
• Peli-Harri: Lautapeliarvostelu Quest for Eldorado
• Nopparalli: Arkham Horror Starter Set: Hungering Abyss | Roolipelin arvostelu
• Nopparalli: Vinkit pelinjohtajalle: Arkham Horror Hungering Abyss
• Anton VS Lautapelit: Esitellään Pelaajien valinta -lautapelipalkinnon 2026 finalistit
• Anton VS Lautapelit: Rebirth II on tulossa! Voitko kertoa lisää?
• Nopparalli: Krakel Orakel | Piirustelua piirustustaidottomille | TOPP
• Anton VS Lautapelit: Tutustutaan Vuoksen lautapelaajien peli-iltaan
• Nopparalli: Kaappaa kruunu | Nopeatempoinen perhepeli
• Anton VS Lautapelit: Tartteisin jelppiä seuraavaan Lautapelimestarijaksoon! | VASTAA JA OSALLISTU ARVONTAAN
• Nopparalli: Arcs | Armotonta Avaruusstrategiaa!
• Miiran ja Annikan hyvin draftatut kortit: 291. Mieleen jääneet pelikerrat, 292. Laivapelit, 293. Kiinnostavat Spiel 2026 -julkaisut, 294. R-kirjaimella alkavat lautapelit, 295. Kaksi parasta lautapeliä per vuosi: 2006-2010

Podcastit:

• Lautapelit Vainio & Vihervaara: Mitä on luvassa ja keitä me olemme
• Lautapelit Vainio & Vihervaara: Suuri Essen Spiel -ennakko
• Lautapelit Vainio & Vihervaara: Tosi suuri Essen Spiel -raportti

Muut jutut:

• Lunkisti: Spiel ’26 -uutuuksista kiinnostavimmat
• Lunkisti: Tässä ovat Pelaajien valinta -finalistit 2026
• Tuomo Pekkanen: Kirjastokimppojen lautapelitarjonta
• Huoltoreitti: Wargameron 2026
• Pelikilta: Totuutta salaillaan tahallaan!
• Pelikilta: Halloween-kalenteri alkaa!
• Pelikilta: Kauhutari-noita
• Pelikilta: Pimeä sopimus
• Pelikilta: Lautapelien halloween-versiot
• Pelikilta: Aarteet syvyyksistä
• Pelikilta: Sinä olet yksin
• Pelikilta: Halloween-järjestäjän opas
• Pelikilta: Täällä kummittelee
• Pelikilta: Täysikuu auuu!
• Pelikilta: Luolastoon jos haluat mennä nyt…
• Pelikilta: Kekkerit noitien makuun
• Pelikilta: Väristyksiä
• Pelikilta: Naamiot naamalle
• Pelikilta: Post mortem

Lautapelit.fi:n uudet pelit:

• Griseri – Sikala
• Time Bomb

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Moni julkaisija on ottanut elämäntehtäväkseen tarjota kaikista klassikkopeleistään omat lastenpeliversiot. Näistä Asmodee on kaikista innokkain. Muun muassa Ticket to Ride, Dixit, Unlock ja Splendor ovat saaneet omat Junior-versionsa (osa kylläkin vain englanniksi). Nyt vuorossa on sitten Michael Kieslingin Azul, ihan Kieslingin itsensä muokkaamana. Kuluttajana en siis yhtään valita.

Olenkin aina miettinyt, että Azulin yksinkertainen perusasetelma eli nappuloiden valinta ja keskelle dumppaaminen toimisi varmasti myös lastenpelissä. Toden totta, sehän toimii! Azulin hengen voi etäisesti aistia lastenversiossa, vaikka kokemus on räätälöity selvästi päiväkoti- ja eskari-ikäisille pelaajanaluille.

Minun ensimmäinen mosaiikkityöni

Kaakelilaattojen sijaan nyt lisäillään mosaiikkipaloja, sillä pelaajien eteen annetaan yksi tai useampi mosaiikkikuvio, jotka tulee täyttää sopivilla palasilla. Paloja saadaan Azulia pelanneille tutulla tavalla eli nappaamalla kaikki samanväriset laatat joko jostain viidestä reunakupista tai keskeltä. Jos ottaa laatat reunalta, joutuu laittamaan loput ylimääräiset laatat keskelle.

Kun laatat loppuvat, reunakupit täytetään uudestaan ja alkaa uusi kierros. Lopetus riippuu sitten pelitavasta, joita Azul Kids tarjoaa kaksin kappalein. Helpommassa tavassa kaikille jaetaan pelin alussa yksi iso mosaiikkikuvio ja sitä sitten täytetään, kunnes joku saa sen valmiiksi. Tämä pelitapa soveltuu ensimmäiseksi pelikerraksi, jos modernit lastenpelit ovat uusi tuttavuus, tai 3–4-vuotiaille pelaajille.

Toisessa pelitavassa, johon voi hypätä myös suoraan, kaikki saavat monta pienempää mosaiikkityötä. Niitä saa täyttää vapaasti, mutta vain yhtä kerrallaan. Ylimääräiset palat menevät siis hukkaan, kun niitä ei saa käyttää muiden töiden valmistamiseen.

Samalla kuppeja täytetään ja peliä pelataan rajallinen määrä eli pelaajamäärän verran. Kun kierrokset ja laatat loppuvat, jokaisesta kokonaan täytetystä mosaiikkiteoksesta saa tietyn verran tähtiä, ja eniten tähtiä kerännyt voittaa pelin.

Helppoja, leppoisia valintoja

Alkuperäinen Azul on tiukka ja jopa ilkeä peli, jossa saa olla tarkkana, muuten joutuu ottamaan läjän sopimattomia laattoja, joista tulee sitten kasa miinuspisteitä. Azul Kids ei lastenpelinä luonnollisestikaan ole samankaltainen. Nyt ylimääräiset laatat lahjoitetaankin vasemmanpuoleiselle naapurille. Tällainen lahjojen jakaminen on lapsista jopa mieluisaa puuhaa.

Toisen peliin on muutenkin vaikea vaikuttaa mitenkään radikaalisti. Kaikki keräävät kaikkia värejä melko tasaisesti ja toisen epähuomiosta voi harvemmin hyötyä. Joskus joku saa kaikki yhden värin laatat kerättyä tai yksi väri jää keräämättä, mutta pääosin laattoja keräillään rauhallisessa sopusoinnussa.

Omilla valinnoilla on kuitenkin merkitystä. Lapset eivät alkuun hoksaa ajatella kuppien tai vastapelaajien toimia oikeastaan ollenkaan. He saattavat valmistaa töitä yksi kerrallaan, ottaa reunakupista iloisena yhden sinisen laatan ja samalla kaataa keskelle laattoja niin, että seuraavalla on oikeat kissanpäivät. Tämä pätee erityisesti pelin suositusiässä oleviin eli 5-vuotiaisiin. Vähän vanhemmat lapset hoksaavat parin pelin jälkeen, etteivät anna toisilleen suuria laattakasoja. Meillä eivät kyllä kouluikäisetkään tajua aina vilkuilla, mitä värejä muut tarvitsevat.

Ei Azul, vaan jotain muuta

Nimestään huolimatta Azul Kidsin rinnastaminen isoveljeensä ei ole välttämättä kovinkaan järkevää. Pienten Azul on pienten lasten peli, ei mikään apujakkara Azulin maailmaan, ja se on tärkeä pitää mielessä. Muuten peli voi tuottaa pettymyksen.

Jos laattojen nostamista ei huomioida, peleillä ei ole hirveästi muuta yhteistä, ja tunnelmaltaan ne ovat kovin erilaisia. Kun pois on kuorittu sekä miinuspisteangsti että laattaseinän täyttämisen vaikeus, myös suurin osa jännityksestä on kadonnut ja aikuiselle erät voivat olla jopa tylsähköjä. Lastenpelille Azul Kidsin zenimäisyys taas soveltuu hyvin, enkä kaipaisikaan hampaat irvessä vääntöä omaa 5-vuotiasta vastaan.

Myös jonkinlainen kontrolli on näennäisesti olemassa, mutta todellisuudessa sitä on melko vähän. Kaksinpelissä toisen voi joskus pakottaa lahjoittamaan itselle pari lisälaattaa, joten jäljellä on edes pienenpieni ripaus isoveli-Azulin hallinnan tunteesta. Nelinpeli on kuitenkin jo erittäin kaoottinen kokemus. Useimmiten järkevintä on vain ottaa se kuppi, josta saa eniten laattoja, eikä miettiä sen enempää.

Peruslaadukasta Azulia

Azul Kidsin komponentit ovat yhtä laadukkaita kuin isoveljensä – muovilaatat ovat yhtä hypisteltäviä, vaikka eivät tylsine perusväreineen yllä aivan alkuperäisten kaakelikuvioiden tasolle. Laattapussi on tarpeeksi iso ja hauskin lisä ovat suoraan pelilaatikkoon upotetut kupit, jotka tekevät laattojen ottamisesta ja siirtelystä harvinaisen selkeää. Kerta kaikkiaan kekseliäs lisä.

Azul Kids on siis oikein pätevä, eskari-ikäisille suunnattu abstrakti peli ja leppoisaa ajanvietettä myös hieman tätä vanhemmille. Pelissä voi jonkin verran kehittyä, se on helppo oppia ja lopussa piste-erot ovat maltilliset. Neljällä laatikon lupaama 20 minuutin peliaikakin ylittyy vain hitusen. Kaksinpeli on erityisen säpäkkä ja ohi jo kymmenessä minuutissa.

Faktat Azul Kidsistä

Suunnittelija: Michael Kiesling

Julkaisija: Asmodee (2026)

Mutkikkuus: Säännöt opettaa nopeasti ja aloittaminen vaatii vain kuppien täyttämistä ja lautojen jakamista. Pelaaminen on kaikin puolin hyvin kivutonta.

Onnen vaikutus: Varsinkin aloittelijapelissä laattojen ilmestymisjärjestys korostuu. Aikuisella on etulyöntiasema pieniä lapsia vastaan eli taidollakin on merkitystä.

Vuorovaikutus: Yhteiset laattakupit yhdistävät pelaajia mukavasti, vaikka muuten peli on sellaista oman laudan täyttämistä. Vuorovaikutus on kaikin puolin hyvin lempeää.

Teema: Azulejo-laattojen muuttaminen mosaiikkitöiksi on ihan hauska idea, vaikka vahva teema ei ole koskaan ollut Azulien vahvuus.

Uudelleenpelattavuus: Erilaiset mosaiikkityölaudat tuovat periaatteessa lisävaihtelua, mutta käytännössä eivät. Pelin pulma pysyy samana kerrasta toiseen.

Saavutettavuus: Päävärit ovat selkeitä, ja laattojen muodot auttavat myös värisokeita.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 10–25 minuuttia.

Lähde

Yksilölliset sankarihahmot, toimintokortit ja kustomoidut nopat muodostavat Dice Throne -pelijärjestelmän ytimen. Tarvitset pelataksesi vain oman sankarisi ja toisen tai useampia sankareita vastustajaksi. Peli rakentuu monivaiheisesta taistelusta, jossa pyritään vähitellen heikentämään vastustajan elinvoimaa.

Voittajaksi kruunataan se pelaaja, joka onnistuu säilyttämään elinvoimansa loppuun asti ja kukistamaan vastustajansa laskemalla tämän elinvoiman nollalukemiin. Tässä käytetään apuna sekä noppia että kortteja, joiden yhteisvaikutuksella tehdään vahinkoa vastustajaan, suojaudutaan hyökkäyksiltä ja parannellaan omaa hahmoa.

Lisämaustetta taisteluun tuovat kunkin sankarin yksilölliset kyvyt ja niihin liittyvät pelimerkit, joiden avulla voidaan vaikuttaa sekä oman että vastustajien pelin kulkuun joko myönteisellä tai kielteisellä tavalla.

Noppataisteluja

Dice Thronessa on vahva sankareiden kamppailun teema ja yksilölliset sankarihahmot saavat virittymään taistelun tunnelmaan. Yksityiskohdat on suunniteltu huolella. Jokaisen hahmon laatikkoon kuuluu viisi noppaa, 33 korttia, vaihteleva määrä pelimerkkejä, elinvoimamittari, taistelupistemittari sekä hahmon toimintolauta, jotka luovat oman temaattisen kokonaisuutensa kyseisen sankarin ympärille.

Vaikka taistelu elinvoiman loppumiseen asti kuulostaa melko vakavalta, noppien heittelyyn ja korttien vaihtuvuuteen kytkeytyvä vahva tuuripainotteisuus kuitenkin keventää tunnelmaa. Juuri kun olet valmistautunut tekemään kriittisen iskun, yllättävä noppatulos tai vastustajan pelaama kortti muuttaakin taistelun suunnan. Mikään ei siis tässä pelissä ole varmaa ennen sitä kuuluisaa viimeistä taistelua. 

Noppataisteluun ei siis kannata lähteä liian totisena, vaan ennemminkin avoimin mielin katsomaan kuinka käy. Noppatuuri on usein se, joka lopulta määrittää pelin voittajan ja ratkaisee, kuka sankarihahmoista saa kiivetä valtaistuimelle kirkkain kruunu otsallaan.

Yksilölliset roolihahmot

Pelin perusmekaniikka on varsin yksinkertainen: valitse sankarihahmosi, heitä noppia, pelaa kortteja ja toteuta taistelutoiminnot. Taitavin taistelija kruunataan voittajaksi ja hän saa paikan valtaistuimella. Todella helppoa ja suoraviivaista – vai onko sittenkään? Haastavaksi pelin tekee kunkin yksittäisen sankarin erityisominaisuudet ja kyvyt, niiden parantelu, sekä käyttäminen suunnitelmallisesti ja taktisesti oikeaan aikaan omien voittomahdollisuuksien optimoimiseksi. Tässä kohtaa nousee esiin pelisarjan roolipeleistä ammentava ajattelu eli jokainen sankarihahmo on suunniteltu edustamaan juuri tuota kyseistä hahmoa niin visuaalisesti kuin toiminnallisestikin. Oman pelihahmon ominaisuuksiin syventyminen ei siis välttämättä ole huono idea omia pelisiirtoja suunnitellessa.

Sankarihahmojen omissa pelilaatikoissa olevat komponentit tukevat viimeiseen yksityiskohtaan asti hahmoon liittyvää teemaa. Kuvituksessa on käytetty oivaltavaa symboliikkaa ja myös erilaisten taistelutoimintojen nimissä on hauskoja sanaleikkejä, kuten ”Katanan viilto” (Samurai), ”Verenjano” (Vampyyri) ja ”Tuhma tai kiltti” (Joulupukki). Pelissä hahmoille on myös annettu niihin tyypillisesti liitettäviä ominaisuuksia ja vahvuuksia, kuten Barbaarin muita hahmoja vahvempi kyky parannella itseään. Sankarin vahvuuksien lisäksi myös heikkouksia on lisätty peliin hahmon mukaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kirotun Merirosvon kohtalo, kun hänen päälleen langennut kirous vahingoittaa muiden ohella myös häntä itseään. 

Oma pelihahmo kannattaa valita omien mieltymysten ja kiinnostuksen mukaan, koska kiinnostaviin hahmoihin samastuminen on helpompaa ja sitä kautta tarjoaa myös mielekkäämmän pelikokemuksen. Omissa pelikokemuksissani hyökkäävät ja miekkaa heiluttavat hahmot, kuten Samurai tai Temppeliritari, eivät ole toimineet oman pelityylini kanssa niin hyvin kuin hieman vahvemmin puolustamiseen nojaavat hahmot, kuten Munkki. Erilaisia hahmoja kannattaa kuitenkin testata, koska jokainen hahmo tarjoaa hieman toisista hahmoista eroavan pelikokemuksen. Sankarihahmojahan tässä pelisarjassa riittää tutustuttavaksi vaikka kuinka paljon, ja hienojen pelikomponenttien lisäksi hahmoille on saatavissa myös oheistarvikkeita kuten promokortteja sekä miniatyyrejä.

Laajentuminen pelijärjestelmäksi

Alunperin Dice Thronesta julkaistiin Season One vuonna 2018. Sen laatikkoon oli pakattu kuusi erilaista sankarihahmoa. Season Two muutti julkaisunsa myötä vuonna 2019 pelisarjan komponentit ja kortit nykyiseen muotoonsa ja Season One – Rerolled toi peliin uudistetut ykköskauden sankarit sekä kaksi uutta sankaria vuonna 2020. Nämä isommat kahdeksan hahmoa sisältävät Battle Chestit saivat rinnalleen pienempiä Battle Boxeja, joissa on kaksi sankarihahmoa.

Pelisarja on pikkuhiljaa laajentunut ykkös- ja kakkoskauden 16 pelihahmosta melko suureksi tuoteperheeksi, johon lisätään edelleen uusia hahmoja. Alkuperäiset sankarihahmot ovat saaneet seurakseen parisenkymmentä Marvel-universumin hahmoa ja erilaisia teemasettejä, kuten Santa vs Krampus, Outcasts ja Vanguards. Sarjassa on julkaistu myös pelaajien väliselle yhteistyölle rakentuvia lisäosia, sekä kampanja- että missiopohjaisina. Ensimmäinen tällainen julkaisu oli Dice Throne Adventures ja viimeisin Marvel Dice Throne: Missions.

Tämän artikkelin kirjoittamisen hetkellä pelistä on alettu julkaista sekä vanhoja että myös uudempia sankarihahmoja yksittäispakkauksissa, mikä tukee pelin perusrakennetta täysin yhteensovitettavista hahmoista. Kaikki sankarit voivat siis taistella toisiaan vastaan, tämän mahdollistaa kaikille hahmoille yhteinen taistelusysteemi.

Kukkulan kuningas vai taistelutiimi 

Pelin kulku noudattaa aina samaa kaavaa jokaisen sankarin vuorolla: ylläpitovaihe kykyjen vaikutusten toteuttamiselle, tulovaihe taistelupisteiden lisäämiselle ja käsikorttien täydennykselle, kaksi päävaihetta korttien pelaamiselle, noppien heittämiselle ja hyökkäys- sekä puolustusiskuille ja lopuksi korttien poistovaihe. Taistelupisteet ja käsikortit muodostavat oman kokonaisuutensa, jossa valuuttana toimivilla taistelupisteillä voi pelata pöytään pelitoimintoja tehostavia kortteja kädestään.

Korttien nostaminen omasta pakasta käteen on melko verkkaista ja pelaaminen kallista, joten korttien poistamisella saatavat taistelupisteet voivat osoittautua pelin aikana kultaakin kalliimmiksi. Kortteja kannattaa kierrättää, koska korteilla voi päivittää tai vahvistaa oman sankarihahmon iskuvoimaa, saada lisää kortteja tai valuuttaa, manipuloida omia tai vastustajan noppia tai aktivoida erikoiskykyjä.

Pelin päävaiheessa voi halutessaan pelata toimintokortteja, ja sen jälkeen heitetään noppia ja valitaan mahdolliset hyökkäysiskut noppasymboleista. Noppia saa heittää kolmesti ja lukita sen iskun, joka lopullisella noppatuloksella on mahdollista suorittaa. Hyökkäysiskun valinnan jälkeen valitaan iskun kohde, mikäli pelaajia on enemmän kuin kaksi. Hyökkäysiskua voi muokata taistelukorteilla, ja myös vastustajalla on mahdollisuus pelata kortteja iskua heikentääkseen tai jopa torjuakseen. Kun isku on tehty, vastustaja puolustautuu heittämällä puolustusnoppia ja vähentää saadut iskut elinvoimamittaristaan. Hyökkäyksen jälkeen voi vielä pelata muita toimintokortteja halutessaan. 

Vuorovaikutus on pelisarjan suola, ja pelimuoto kannattaa valita kulloisenkin pelaajakokoonpanon mukaan. Taistelut tapahtuvat aina kahden pelaajan välillä, myös joukkuepelissä, joten Dice Throne on parhaimmillaan kaksinpelinä. Peli toimii oman kokemukseni mukaan erittäin hyvin myös neljän hengen joukkuepelinä. Sitä suuremmilla kokoonpanoilla en välttämättä yksittäistä peliä lähtisi pelaamaan, koska peliaika saattaa venyä ja pitkä odotteluaika vuorojen välillä voi vaikuttaa pelaamisen mielekkyyteen.

Tästä minulla on kokemusta viiden pelaajan kokoonpanolla, jossa Kukkulan kuningas -pelimuodossa Barbaarin kyky parannella itseään pitkitti peliä luvattoman paljon, ja päättyi lopulta turhautumiseen ja sen myötä luovutusvoittoon. Mikäli pelaajia on enemmän kuin neljä, voi peliä pelata myös turnajaismuodossa. Tällöin pelaajien kesken pelataan useampi kaksintaistelu, joiden voittajat ottelevat toisiaan vastaan, kunnes löytyy yksi lopullinen voittaja.

Kuten edellä kerrotusta monivaiheisesta taistelusta voikin päätellä, Dice Throne ei näyttävistä sankareista ja hienoista nopistaan huolimatta ole perhepeli vaan ennemminkin se on suunnattu peliharrastajille. Tätä tukee myös pelin kesto eli neljän hengen joukkuepelissä vierähtää aikaa helposti jopa kahdesta kolmeen tuntia, jos mukana on uusia pelaajia. Pelijärjestelmä on melko helppo omaksua, mutta sankarihahmojen kykyjen hyödyntäminen jää helposti hieman puolitiehen. Tämä todettiin juuri hiljattain, kun pelattiin neljän hengen joukkuepeliä.

Toki useampien pelikertojen myötä sankarihahmot ja heidän kykynsä sekä hyökkäysiskunsa tulevat tutuiksi, mikä nopeuttaa päätösten tekemistä ja taktikointia. Kaksinpelinä pelin voi pelata jopa puoleen tuntiin, joten pelaajamäärällä pystyy helposti säätelemään yhteen peliin käytettävää aikaa.

Kokonaisuutena Dice Throne on oikein toimiva pelijärjestelmä, jossa kaikki jo julkaistut ja vielä julkaisuaan odottavatkin sankarihahmot voivat taistella keskenään. Noppien ja korttien ystäville peli tarjoaa suuren määrän kutkuttavia variaatioita, joissa erilaisista tarinallisista maailmoista tulevat sankarihahmot kohtaavat toisensa taisteluareenalla tasaveroisina vastustajina. Missään muussa pelissä ei taida taisteluareenalle asettua vastakkain Päätön Ratsumies ja Joulupukki.

Tuuripainotteisuudessaan peli tarjoaa harmituksen lisäksi myös onnistumisen iloa: mikä voisikaan tuottaa riemunkiljahduksia varmemmin kuin kaikkien noppien putoaminen samaan asentoon mahdollistaen ultimaattisen iskun heikentyneeseen vastustajaan ja voittoon. 

Faktat Dice Thronesta

Suunnittelijat: Aaron Hein, Manny Tremley, Nate Chatellier

Julkaisijat: Dice Throne, Roxley Games (2018–)

Mutkikkuus: Perusmekaniikaltaan suoraviivainen peli, mutta yksilölliset hahmot erikoiskykyineen tuovat peliin syvyyttä, joka ei välttämättä täysin avaudu ensimmäisellä pelikerralla. 

Onnen vaikutus: Hyvin suuri, koska noppatulos määrittää käytettävissä olevat toiminnot, eikä noppien manipuloiminen aina onnistu edes toimintokorttien avulla. Myös korttien saatavuus ja niiden tarjoamat toiminnot vaikuttavat pelin kulkuun. 

Vuorovaikutus: Taistelupelissä vuorovaikutus on olennaista, ja pelaajien toiminnot määrittävät sekä tulevia tapahtumia että koko pelin kulkua.

Teema: Peli on hyvin temaattinen erilaisten sankarihahmojen ja heidän ominaisuuksiensa sekä sankarien keskinäisen kamppailun myötä.

Uudelleenpelattavuus: Pelin perusidea pysyy samana pelistä toiseen, mutta jokainen kaksin- tai moninkamppailu on joka kerta erilainen. Noppatuuri ja käteen nousevat toimintokortit luovat peliin vaihtuvuutta ja jännitystä, eikä samalla hahmolla aina voiteta taisteluita. 

Saavutettavuus: Jokaisen pelihahmon laatikossa on oma ohjeistus kyseiselle hahmolle ja erityiskyvyille. Myös hahmojen korteissa ja toimintolaudassa on jonkin verran tekstiä. Pelistä julkaistut osat ovat pääosin englanninkielisiä, myös muita kieliversioita on vuosien varrella julkaistu rajallisesti. 

Pelaajamäärä: 2–6. Parhaimmillaan peli on kaksinpeinä, mutta se toimii myös suuremmilla pelaajamäärillä. Peliä voi kaksinpelin lisäksi pelata myös 2 vs 2, 3 vs 3, 2 vs 2 vs 2 -tiimipeleinä tai kukkulan kuningas -periaatteella.

Kesto: 20–40 min. Pelin laatikossa ilmoitettu kesto on kovin optimistinen, ja toteutuu ehkä kaksinpelissä ja peliä paljon pelanneilla sekä hahmojen kyvyt jo ulkoa osaavilla pelaajilla.

Lähde

Soolopelit tuppaavat usein olevan pieneen laatikkoon puettuja kokemuksia, joita voi pelailla kaikessa rauhassa pelin asettamaa pulmaa ratkoen. Eila and Something Shiny rikkoo kaavaa suurella boksilla, jonka kuusiosainen kampanja vie pelaajan matkalle kohti jotakin kimmeltävää. Peliä voi toki pelata isommallakin porukalla tehden valintoja yhdessä, mutta Eilan seikkailu on ensisijaisesti yksinpelattava kokemus.

Tämän arvostelun alkupuolisko on täysin spoilerivapaa ja keskittyy pelattavuuteen ja yleisiin tarinaelementteihin. Lopusta löytyy myös selkeästi merkattu spoileriosio, joka keskittyy erityisesti pelin loppuratkaisuun ja siihen, miten se vaikuttaa pelikokemukseen. Sokkokokemusta kokevien kannattaa siis vältää viimeisiä kappaleita, ja omat kokemukseni saa selville hyvin jo ilman juonipaljastuksia.

Valitse oma seikkailusi

Peliä pelataan luku kerrallaan, ja erilaisia skenaarioita on prologin lisäksi viisi. Prologi on tarkoitettu sääntöjen opetteluun, eikä sillä ole mitään vaikutusta muun kampanjan kulkuun. Muutoin luvuissa kerätään päivityksiä ja esineitä, jotka pysyvät Eilan mukana koko tarinan ajan. 

Jokaiselle luvulle on kolme numeroitua pakkaa: keltainen aloituspakka, sininen tulevaisuuspakka ja punainen pikatapahtumapakka. Luvun alussa pakat ja mahdolliset ekstrakomponentit erotellaan omiin pinoihinsa pelilaudalle, ja aloituspakka asetetaan korttitelineeseen numerojärjestyksessä.

Peliä pelataan kierroksina, joissa koko nostopakka pelataan läpi. Jokaisessa kortissa on toimintoja, joista pelaaja valitsee haluamansa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valitseminen saattaa vaatia resursseja, joita ilman toimintoa ei voi suorittaa. Kun toiminto on valittu, siinä oleva nuoli kertoo, sijoitetaanko kortti tulevaisuuteen, menneisyyteen vai takaisin omaan pinoonsa. Tulevaisuuteen sijoitetuista korteista muodostuu seuraavan kierroksen nostopakka, ja pakkaan jääkin liuta kortteja, jotka nousevat aina jossain kohtaa kierrosta eteen. Tämä voi tarkoittaa positiivisia asioita, joiden avulla vaarat on helpompi kohdata, tai uhkaa, joka palaa yhä uudestaan kiusaamaan Eilaa, jos asialle ei tehdä jotain.

Toisinaan toiminnot voivat osoittaa nostamaan kortin. Siniset kortit pannaan niitä katsomatta tulevaisuuspinoon, punaiset pikakortit ja oranssit tapakortit nostopakan päällimmäiseksi ja kykykortit sekä esineet suoraan pöytään. Tällä tavalla pakka vaihtuu ja kehittyy jatkuvasti luoden myös näppärästi vaikutelman ajan kulusta pelin maailmassa. Jos tapahtumakortissa esitetään yllätyshyökkäys, vastustaja nousee välittömästi seuraavaksi kortiksi, mutta pahaenteinen varjo saattaa lisätä uuden kortin tulevalle kierrokselle.

Kun pakka on pelattu loppuun, koittaa ilta. Illalla pelaajalla on oltava yksi kuntoresurssi, tai pupu menettää yhden kestopisteitä kuvaavan sydämen. Illalla pelaajalla on myös mahdollisuus edistää skenaarion voittoehtoa maksamalla resursseja, jos se on luvussa mahdollista. Illan päätteeksi tulevaisuuspakka sekoitetaan uudeksi nostopakaksi, ja seuraava kierros voi alkaa. Pelikerta päättyy, jos pelaajat saavuttavat näkyvän tai piilotetun voittoehdon tai jos Eilan kestopisteet loppuvat.

Tarinaa monessa muodossa

Pelin suurimmat vahvuudet ovat tarinallisissa ja visuaalisissa ansioissa. Korttien kuvitus on todella kaunista, ja suloisesta ulkoasusta huolimatta tunnelma saadaan vaihtumaan todella dramaattisesti lukujen välillä. Komponenttejä on runsaasti, mutta ne on jaoteltu ja värikoodattu selkeästi, ja insertin avulla pelitilanne on helppo ”tallentaa” pelikertojen välillä.

Pelimekaniikat tukevat tarinankerrontaa oivallisesti, ja erityisesti ajan kulku pelimaailmassa on immersiivistä. Tulevaisuuteen lisättävät kortit ja saman tien tapahtuvat kortit rytmittävät kierroksia mukavasti, ja tulevaisuuden spekulointi ja resurssien käyttö pitää pelikerrat mukavan erilaisina. Lisämaustetta tarinaan tuovat myös kunkin luvun aloittavat ja päättävät sarjakuvat, ja vaihtoehtoisille lopuille on tietenkin oma kirjasensa.

Mekaniikoissa itsessään ei toisaalta ole keksitty pyörää uusiksi: yksinkertainen resurssimanagerointi ja ”valitse polkusi” -kirjoista tuttu reittien haarautuminen ovat itselleni melko tuttuja mekaniikkoja, ja ne pitävät pelin helpohkosti lähestyttävissä. Taistelut ovat yksinkertaisia nopanheittokamppailuja, joissa omaa hyökkäysarvoa voi nostaa korttien kyvyillä.

Lukujen vaikeustaso nousee loppua kohden melko jyrkästi, ja erilaisilla valinnoilla on seurauksensa tarinan edetessä. Etenkin viimeinen luku on melko brutaali valmistautumattomalle pupulle, ja ”parhaan” lopun saavuttaminen on melkein mahdotonta ensimmäisellä kerralla. Uudelleenpeliarvoa tuo myös haastavampi vaikeustaso, joka pakottaa pelaajan selviämään entistä vähemmillä resursseilla.

Kokonaisuutena Eila and Something Shiny on mielenkiintoinen kokemus, joka lässähtää viime metreillä mekaanisesti ja tarinallisesti. Sääntökirja jätti myös toivomisen varaa, mutta se ja muutama muu vika on korjattu myöhempiin painoksiin. Jos tarinavetoinen kevyehkö peli kiinnostaa, eikä haaste ole ongelma, voi Eila and Something Shiny olla kokeilemisen arvoinen. Minulle riitti yksi reissu pelin läpi, ja syistä voi lukea hieman lisää spoileriosion puolelta.

Faktat Eila and Something Shinystä

Suunnittelija: Jeffrey CCH

Julkaisija: Ice Makes (2021)

Mutkikkuus: Peliä on helppoa pelata, mutta sääntökirja jättää toivomisen varaa.

Onnen vaikutus: Korttien nostojärjestyksellä on merkitystä, mutta valinta on aina pelaajan käsissä.

Vuorovaikutus: Pelaajat ovat samassa tiimissä, jos heitä on useampi, eikä vuorovaikutusta varsinaisesti ole.

Teema: Peli on niin tarinallinen, että teema on vahvasti mukana.

Uudelleenpelattavuus: Uudet pelikerrat ja vaikeusaste muokkaavat kokemusta jonkin verran.

Saavutettavuus: Peli vaatii englannin kielen osaamista tarinan ymmärtämiseksi, mutta toimintoja kuvataan selkeillä symboleilla.

Pelaajamäärä: 1+

Pituus: 30–45 lukua kohden.

Spoileriosio

Tässä osiossa kerron hieman tarkemmin pelin teemoista ja mekaniikoista juonipaljastusten kera. Sinua on varoitettu!

Eilaa on mahdollista rakentaa pelin aikana moneen suuntaan, mutta selkeästi voimakkain ja ”helpoin” tapa pelata peliä on panostaa taisteluun. Se avaa muutamia vaihtoehtoisia loppuja, ja loppua kohden taisteluiden vaikeusaste kasvaa melko absurdiksi ilman taistelubonuksia.

Tarinallisesti tämä johtaa kuitenkin siihen, että paras loppu jää näkemättä. Ongelmien ratkaisu miekalla johtaa loppuihin, joissa huipun kimmellys vaihtuu synkkyyteen ja apeaan cliffhangeriin, joka usuttaa pelaajaa tekemään ”jotain toisin”. Käytännössä yksikin väärä lopetus tai taistelu voi estää tarinan huipennuksen saavuttamisen jo todella varhaisessa vaiheessa peliä.

Tarinan huipennus hämmentää, sillä pelin yleinen teema ja viesti eivät sovi yhteen lopun kanssa. Pelin tarinassa on ylimääräisiä kerroksia, jotka paljastuvat, jos tarinan saa pelattua ”oikeaan” loppuunsa asti.

Ylimääräinen taustatarina ja kerros sotkee pelin tunnelman aivan loppumetreillä, ja hyvän lopun ehdottomuus sotii sitä itseään vastaan. Pelin viimeinen luku jättääkin pahan maun suuhun, eikä varsinaisesti rohkaise koettamaan jo valmiiksi haastavia viimeisiä lukuja pasifistisemmalla otteella.

Lähde

Tämä vuosi Essenissä oli täysin erilainen kokemus kuin viime vuonna. Vain yksi asia oli sama: Essenissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Luulin vielä vartti sitten, että äskeinen lause on minun keksimääni, mutta lennolla viistosti edessäni istuva mies sanoi ennen koneen nousua olevansa samaa mieltä kanssani, Essenissä todella voi tapahtua mitä tahansa. Tähän voisi kirjoittaa jotain niistä hurjimmista tai hauskimmista tapahtumista, mutta taidan joutua säästämään ne Lautapelit Vainio & Vihervaara -podcastille, jonka Essen-jakso kuvataan pian.

Viime vuonna kirjoitin jonkin verran musiikista, jota lennolla kuuntelin. Silloin en vielä tiennyt, että aikoisin koskaan sitä kirjoitelmaa julkaista missään. Kirjoitin vain aikani kuluksi. Sama ajatus tavallaan nytkin on, sillä erotuksella että nyt olen etukäteen viestitellyt Mikon kanssa ja uskoisin, että tämäkin teksti julkaistaan Lautapelioppaassa. Voisin tehdä hauskan testin: jos luet tätä, voit halutessasi laittaa minulle viestiä, jos keksit siihen jonkin keinon.

Itse asiaan siis. Vähän faktoja ensin: Essenin Spiel-messut on maailman suurin lautapelitapahtuma. Uskoisin, että kävijämääräennätys on rikottu ainakin viitenä vuotena putkeen. Messujen kissamaskotin huhuttiin tänä vuonna olleen joku The Dice Towerin tyypeistä, minä ja todella moni muukin tahtoi tämän kissan kanssa yhteiskuvaan. Novelties Show’ssa – minitapahtuma, joka on päivä ennen messujen alkua eli keskiviikkona – julkaistiin tänäkin vuonna älyttömän monta uutta lautapeliä. 

Faktat saavat riittää, koska tahtoisin kirjoittaa Noveltiesista. Vuosi sitten en edes tiennyt, että sellainen tapahtuma on olemassa ja veikkaan, että lukijoista varmasti löytyy ainakin yksi, joka ei myöskään ole kuullut Noveltiesista. Novelties on ensinnäkin todella hyvä tapahtuma ja ehkä jopa parempi kuin Spiel-messut. Ystäväni Jenni, joka oli mukanani Essenissä viime vuonnakin, totesi suurinpiirtein näin: Noveltiesissa uutuuspelit ovat esillä pienemmässä tilassa ja ne on nopeampi, tehokkaampi ja helpompi kiertää läpi kuin Spielissä. Tottakai näin onkin, koska Noveltiesissa on paljon vähemmän pelejä kuin Spielissä. Noveltiesiin pääsevät käsitykseni mukaan vain kuluvan vuoden uutuuspelit. Joten ensi vuonna siellä ei nähdä PuffiNovaa, mutta voin mennä sinne Magic Waterfallin kanssa. 

Noveltiesille siis iso suositus, jos ei tykkää liiasta ihmismassasta, ruuhkasta, liian pitkistä kävelymatkoista tai siitä, että näkee uutuksien lisäksi myös vanhempia pelejä ja tulevia ensi vuoden pelejä. Tosin nyt kun mietin, niin voi olla mahdollista, että myös seuraavan vuoden pelillä voisi päästä Noveltiesiin. Joku voi halutessaan tämän tiedon tarkistaa.

(Päätoimittajahan tarkisti: Novelties Show’hun sai tänä osallistua uusilla peleillä, jotka ovat ilmestyneet lokakuun 2025 jälkeen. Prototyypit ja joukkorahoitukseen vasta menossa olevat pelit eivät kelpaa, eivät myöskään Big Boxit ja muut uusintaversiot. Novelties Show’hun ei myöskään noin vain mennä yleisöksi, vaan pitää olla joko näytteilleasettaja tai akkreditoitu median edustaja.)

Mennään seuraavaksi Spiel-odotuksiin. Ennen tapahtumaa sosiaalinen media on pullollaan videoita, kuvia sekä listoja peleistä, joita on mahdollista päästä katsomaan tai ostamaan. Itse katsoin jopa saksankielisiä Youtube-videoita (ja ei, en osaa saksaa), kun yritin kuumeisesti löytää omia pelejäni näiltä listoilta. Jos sellaisen sattuisin löytämään, voisin jakaa sen itsekin sosiaaliseen mediaan siinä toivossa, että se edistäisi pelin myyntiä. En tiedä yllätyinkö, mutta minä todella löysinkin PuffiNovan! Lähinnä Instasta, mutta jotain taisi olla myös Youtuben puolella. Peliini liittyviä videoita, kuvia ja listoja löytyi suomeksi, englanniksi, saksaksi, puolaksi ja ehkä ranskaksi? En ole ihan varma viimeisestä. Parhaan kykyni mukaan yritin näitä löytöjä jakaa omassa somessani. 

Pakko mainita, että olen haukotellut lennon aikana todella monta kertaa ja eväät, jotka lentokentältä ostin, ovat vaaleanpunaisessa laukussani, joka ei tietenkään ole yläpuolella olevalla matkavarahyllyllä, vaan se on pari tai ehkä neljäkin riviä taaempana. Aina muuten jos mietit tätä lukiessasi, että miksi, vastaukseksi sopii melko varmasti termi, jota tykkään käyttää eli: koska Essen. Se selittää mielestäni ihan kaiken, mitä Spiel-messuilla voi tapahtua. 

Juuri nyt lentokoneen turvavyömerkkivalo syttyi ja tarjoilu keskeytettiin. Ei tarvitse kysyä, miksi tämän kirjoitin, mutta ehkä vaikka muistiin. Lentopelkoisia ei toivottavasti ole tällä lennolla, koska tämä näyttäisi olevan vähän pomppuisempi lento, vaikkakaan ei mitään verrattuna siihen lentoon, jolla saavuin Esseniin Malagasta viime viikon maanantaina. 

Sain Essenissä ilmaiseksi uuden hatun. Ostin todella monta uutta lautapeliä, mutta en kyllä oikeasti muista nyt kuinka monta tai mitä pelejä. Sometileiltäni löytyy kuva, jossa näkyvät kaikki messuilta ostetut, saadut tai vaihdetut pelit näkyvät.

Vaihdoin PuffiNovan Entropyyn (mielestäni tämä on oikeasti todella hyvä vaihtokauppa ja kiinnostaisi kuulla, onko joku samaa mieltä). Essenissä saa paljon ilmaisia asioita kuten lautapelejä, tarroja, karkkia (joskus myös jonkun toisen jo maistamia), käyntikortteja (näitä tulee sitten paljon ja jos itse tahdot lautapeleihin liittyvää bisnestä harrastaa, hanki ennen messuja käyntikortteja) ja nimikirjoituksia lautapelisuunnittelijoilta.

Yritetään muistaa muuten tuo nimikirjoitusjuttu, koska niihin liittyy monta hauskaa tarinaa. Essenissä voi puhua mitä vain kieltä ja minä puhuin seitsemää: suomi ja enkku ovat näistä varmasti ne loogisimmat, mutta puhuin myös toki espanjaa ja saksaakin, jota osaan yhden sanan verran, mutta lasken sen nyt kuitenkin, koska aion myös laskea siansaksan, jossa olen todella hyvä. Eli nyt kasassa on viisi kieltä. Puhuin myös ruotsia ja mikähän se seitsemäs oli? Pienen nuokkumistauon jälkeen keksin sen eli seitsemäs kieli, jota puhuin essenissä tänä vuonna oli ranska. Liittyi siis tuohon hassuihin ja outoihin fakta listoihin, joita minulle Essenissä tänä vuonna tapahtui ja kyllä. olen sensuroinut itse listalta ne pahimmat mokailut pois. Mutta se lista saattaa jonkun mielestä olla hauskakin. 

Lautapeleistä voisin oikeasti nyt yrittää kirjoittaa, sillä melko varmasti se on juuri se asia, mistä Mikko toivoi minun kirjoittavani eikä mistään sekoiluistani, mutta en tiedä kuinka hyvin olen onnistunut. Ennen Spieliä siis olin päättänyt, että ostan ainakin Natera: New Beginningin, jos vain onnistun ja olisi hinta mikä tahansa. Pelin kielikin voisi olla mikä vain.

Pääsimme oikealle kojulle, jossa Nateraa myytiin ja valmistauduin ostamaan pelin. Tällä kojulla myytiin kuitenkin vain saksankielisen kyseistä peliä, mutta sillähän ei nyt ollut väliä, kunhan vain saisin sen pelin. No, en kuitenkaan vielä ostanut sitä, koska myyjä ystävällisesti kertoi, että Nateran voisi ostaa myös englanniksi, mutta valitettavasti toisesta hallista. Halleja Essenin messukeskuksessa on siis kahdeksan ja ne hallit ovat vähän isompia kuin Helsingin Messukeskuksessa, jossa muuten täysin samaan aikaa oli kirjamessut, joissa myöskin oli Suomi pelaa -piste ja kaikkia huippupelejä! Etäisyydet messuilla voivat siis olla yllättävän pitkiä ja siellä on myös ruuhkaisaa, joten kävely on usein hidasta.

Eli koska en osaa saksaa ja minulle tarjottiin mahdollisuutta ostaa Natera englanniksi, jota muuten nykyisin osaan (!), niin eikö olekin luonnollista ja jopa järkevää, että tahdoinkin suunnata ostamaan englanninkielisen pelin? Näin varmasti oikeasti kaikki tekisivät, mutta olemme kaikki väärässä. Suuntasimme Jennin kanssa kohti neuvottua hallia, josta englanninkielinen Natera löytyisi. Erittäin pitkän ja raskaan – koska ostimme kävelymatkan varrelta monta lautapeliä ja varmaan jotain muutakin – kävelyn jälkeen saavuimme neuvotulle kojulle, josta sen englanninkielisen Nateran saisi ostaa. Vaan tällä kojulla oleva työntekijä ei edes tiennyt, mikä Natera on. Häh? Mutta totta tämäkin on.

Yritimme tottakai näyttää pelin sivua BoardGameGeekistä, mutta työntekijä ei ollut koskaan kuullutkaan tästä huippupelistä. Hän oli pahoillaan, vaikka ei tämä tietenkään hänen syynsä ollut. Olimme siis käyttäneet noin tunnin aikaa siirtyäksemme saksankielisen Nateran luota englanninkielisen Nateran luokse ja rahaakin tässä ostosten vuoksi paloi. Natera oli kuitenkin toinen niistä kahdesta pelistä, jotka ihan oikeasti olin jo monta kuukautta sitten päättänyt ostaa messuilta, joten vaihtoehtoja ei ollut. Kävelimme uudelleen sen pitkän matkan (edelleen raahaten niitä kaikkia ostoksia, jotka olimme juuri ostaneet) takaisin sinne saksankielisen Nateran tiskille. Ehkä voitte arvata, että olin vähän kiukkuinen kaikesta tästä säädöstä.

Lopputuloksena tästä Natera: New Beginning -saagasta ostin kaksi Nateraa saksaksi sekä yhden Nateran lisäosan, jonka kielestä en ole varma. Ostin siis mielestäni kaiken, mitä Nateraan liittyvää pystyi ostamaan. Rahaa meni alennuksien jälkeen alle 200 euroa, joten olen kyllä tyytyväinen.

Etenkin, kun siihen toiseen peliin, jonka olin etukäteen päättänyt ostaa eli Chronocrittersiin, liittyykin nolompi tarina – okei, se on ehkä jälkikäteen jopa hauska tarina ja sain jopa tavata pelin suunnittelijan! Joten olen tyytyväinen kahteen saksankieliseen Nateraani, vaikka en osaa saksaa. Lautapeleissä on kuitenkin hienoa se, että niitä yleensä pystyy aika hyvin pelaamaan, oli kieli mikä tahansa.

Olen onnistunut mainitsemaan ainakin pari lautapeliä nimeltä ja siis myös muitakin kuin itse suunnittelemiani pelejä. Essenissä pelaamiani pelejä ei ole järkeä tähän listata, koska uutiskatsaus on tulossa ja sinne olen yleensä kirjoittanut ainakin peleistä, joita kyseisen kuukauden aikana olen testannut ensimmäisen kerran.

Spiel-messuille ihan oikeasti kannattaa mennä ainakin kerran, koska sitä millaista messuilla oikeasti on, en usko että kukaan osaa kirjoittaa tai kertoa, vaikka sitähän tässä itsekin kai yritän. Yksi syy tähän on ainakin lautapelaajat, siis ihmiset. Lautapelaajat ovat tunnetusti todella ystävällisiä ja mukavia ja sain tänä vuonna todella monta uutta lautapeliystävää. Tapasin todella monenmaalaisia lautapelaajia ja uskonkin, että jos nyt tahtoisin mennä Sveitsiin pelaamaan lautapelejä, minulla olisi siellä paikallista seuraa. Tämä on ihan mahtavaa, koska tykkään matkustaa ja pelata lautapelejä, joten voin nyt vielä aiempaa helpommin yhdistää nämä kaksi asiaa. 

Tahdon kiittää Suomi pelaa -sivuston Essen-ryhmää ja erityisesti asuntoautokuskejani, jotka oikeasti ansaitsisivat palkkaa siitä, että ajelivat autollaan minun pyynnöstä Esseniin ja sieltä takaisin Espooseen. Tätä kirjoittaessani tiedän, että tämä kuulostaa käsittämättömältä ja siitäkin huolimatta tahdon myös mainita, että nämä samaiset veljekset tahtoivat myös ilman palkkaa tulla Tie Gamesin ständille töihin.

Uskomatonta, mutta totta: nämä veljekset tupsahtivat Tie Gamesin pinkit paidat päällään myös lauantaina ständilleni myymään paitsi minun PuffiNovaani myös Fluffypedeä, Biblioclashia sekä Tonttujen joulukalentereita, vaikka he olisivat halutessaan voineet kierrellä messuja, jonne olivat lauantaille ostaneet itse sisäänpääsylippunsa. Käsittämätöntä, mutta totta. Muitakin ihmisiä tottakai löytyy joita voisi ja ehkä myös pitäisi kiittää, kuskit toki olivat se tärkein.

Nyt palaan kirjoittamaan tätä artikkelia sinne, missä tajusin että saattaisin univelkaisena jotenkin jotakin unohtaa. Oh Jessica! Enkä nyt puhu Don’t tell Jessica -whatsapp-ryhmästä, vaan lautapelisuunnittelija Jessica Kinttalasta! Iso kiitos, kun jaksoit sunnuntai-iltana jutella kanssani puhelimessa. Jennihän oli siis valitettavasti jo sunnuntaina matkalla Puolan kautta Tallinnaan, josta laivalla tänään maanantaina Suomeen. Ehkä juuri nyt hän on saapumassa Suomeen. Tässä onkin pakko mainita, että meillä on kilpailu, kumpi ehtii Essenistä ensin Suomeen, vaikka Jenni lähti jo sunnuntaina aamuyöllä ja minä maanantaina puolen päivän jälkeen. Melko varmasti Jenni voittaa!

Mutta Jessica siis jaksoi kuunnella minun innostunutta, mutta varmasti sekoilevaa ja poukkoilevaa jutusteluani, hän myös sai rauhoiteltua minua, jotta minulla olisi mahdollisuus päästä ajoissa nukkumaan ja toki taidettiin höpistä myös tissit/tussit/tossit/tassit-yrityksestä, joka oli messuilla aika lähellä meidän ständiä. Tämä oli siis se keltainen iso ja näyttävä ständi, josta pystyi ostamaan vähän tikan tapaisia ehkä silikonisia heitettäviä leluja (päätoim. huom. kyseessä on Tossit-silikonitikat). No, minä en ostanut heiltä mitään, mutta silti omistan flipflop-kengät. Tästä lupaan kertoa lisää minun ja Juuson Lautapelit Vainio ja Vihervaara -podcastin Essenin jälkeisessä jaksossa numero 3.

Nyt kone alkaa laskeutumaan. Olen kirjoittanut taukoamatta koko lennon ajan, joten nyt on viimeinen mahdollisuus keksiä jotain järkevää (mutta korvat menivät lukkoon juuri) ja myös vielä kiittää ihmisiä. Kaikista tärkein asia on kuitenkin se, että ihmiset jotka menevät Spiel-messuille kokevat jonkinlaisen messuhurmoksen. Te, jotka olitte kanssani messuilla, samalla lennolla juuri nyt tai samassa hotellissa tiedätte, että minun kohdalla Spiel-hurmos tarkoittaa ainakin tupla-annosta ja olen oikeasti tästä pahoillani.

Huomenna eli tiistaina tämän artikkelin kirjoittanut Essen-Vilma on toivottavasti palautunut ja on jälleen tuttu Vilma Vihervaara.  Kiitos ja anteeksi tuntuu sopivilta sanoilta lopettaa tämä, mutta koska Essen-Vilma on yhä täällä, niin lopetetaan vaikka itseironian ja huumorin nimissä tämä järkevä artikkeli siihen, että kerron ettei tässä tainnutkaan olla järkeä, mutta koska käytin tähän koko lennon (jonka aikana olisi ehkä voinut nukkua) niin en myöskään raaski deletoida tätä.

Tämä lentokone laskeutui juuri nyt maanantaina 26.10.2026 kello 20.38 ja toivottavasti rakas mieheni hakee minut lentokentältä ja vältyn tänään vielä joltain mahdollisilta noloilta hetkillä. Jos ne nolot hetket messuilla kiinnostavat, niin kuuntele se aikaisemmin mainitsemani podcast.

Lähde

Robin Hood, Ocean’s Eleven, Sly Cooper ja Arsène Lupin. Maailma tuntee läjän varkaita ja näpistelijöitä, joiden ammatti hyväksytään, koska he ”tasaavat” rahoja eli ryöstävät vain rikkailta tai toisilta rosvoilta. Samaa kommunismihenkistä oikeutusta hyödyntää myös koko perheen päättelypeli Pinched! (tarkoitukseni ei ole sitten huudahdella, pelin nimessä on vain huutomerkki).

Pinched! on siitä erikoinen tapaus, että se oli samana vuonna ehdolla Vuoden peli -kilpailussa strategiapelinä, mutta toisaalta voitti Pelaajien valinta -kisassa perhepelipalkinnon. Ja ymmärrän kyllä molemmat valinnat, ainakin jollain tavalla – kyseessä on mekaanisesti hyvin kevyt ja selvästi perheille soveltuva peli, jossa jotkut säännöt ja pelin valmistelu vaativat pientä paneutumista.

Pääjehun päättelyä

Tällä kertaa tavaroiden näpistely on vain osa rosvon työnkuvaa, sillä yhtä tärkeää olisi päästä osingolle kollegoiden saaliista. Joka kierroksella yksi pelaajista on niin sanottu ”pääjehu”, joka valitsee salaa yhden pöydällä näkyvistä kartanoista. Muu rosvokopla yrittää sitten valita saman paikan eli koittavat arvata, minne pääjehu iskee tällä kertaa. Kaikkien valinnat paljastetaan, jolloin tapahtuu jokin seuraavista: jos pääjehu jallitti muut rosvot, hän vie kaikki talon arvoesinekortit itse. Mikäli muut haistoivat oikein ja tulivat samoille apajille, saaliista jaetaan provikat myös heille.

Jokaisessa kartanossa on myös jokin erikoisominaisuus, joka aktivoituu, kun pääjehu pääsee sinne yksin. Tarjolla on koira-apulaisia, salareittejä ja tiirikoitavia pankkiholveja. Yleensä tämä on vain tapa saada vieläkin enemmän tavarakortteja eri puolilta pelialuetta, mutta joskus tarjolla on myös puhtaita pisteitä, kuten kallisarvoinen Lisa Mona -maalaus. Tämä alleviivaa sitä, että pääjehun on tärkeintä päästä ryöväämään talo yksin.

Mutta, mutta – se kuuluisa mutta. Ryöstettävät tavarakortit on värikoodattu, ja pelaajat keräävät niitä setteinä eteensä. Mitä suuremman määrän tiettyä tavaraa pelaaja on kerännyt, sitä enemmän hän saa pisteitä niitä myydessään. Näin pääjehu paiskataan kahden tulen väliin: parasta olisi päästä yksin kartanolle, mutta paras apaja (eli kohde, jossa on parhaat kortit) on muiden helppo nähdä. Pitäisikö siis valita ryöstökohteeksi jokin vähemmän selvä vaihtoehto? Mutta ajattelevatko muut samalla tavalla? Pitäisikö sittenkin iskeä sinne ilmeisimpään taloon? Klassista päättelypelien peruskauraa.

Pohjalla väreilee toinenkin kiperä pulma. Jemmaan (eli omalle laudalle) mahtuu vain kolme eriväristä tavarasettiä, ja kaikki muut tavarat pysyvät käsikortteina. Kun itse toimii pääjehuna, täytyy vuoron päätteeksi kaikki nyysityt kamat myydä pisteiksi tai jemmata. Muussa tapauksessa ylimääräiset tavarat heitetään roskiin.

Tavarasettejä pitäisi siis kasvattaa pisteiden toivossa, mutta jos kerää pelkästään tiettyjä kolmea esinettä, joutuu heittämään muut anastetut tavarat pois. Samalla antaa hyvin selvän viestin muille rosvoille, minkä talon tavarat tulevaisuudessa kiinnostavat.

Muutama mutkikas muuttuja

Pisteytys on siis lopulta aika suoraviivainen, mutta rikossaaliin käsittely on alkuun vähän epäselvää. Joskus tavarakortteja saa jemmata käteen, joskus vain laudalle, ja välillä niitä voi myydä jopa monta kertaa putkeen. Koko ryöstöprosessin sisäistäminen vaatii useimmiten yhden koe-erän.

Se ei ole kuitenkaan pelin ainoa alkuhaaste. Kaikilla huoneilla on vielä omat kaksipuoliset erikoisominaisuudet ja tilpehöörit. Nämä tuovat monta sääntönippeliä, jotka tuppaavat unohtumaan tai jotka täytyy tarkistaa ohjeista. Ai saiko salakäytävää käyttää myös muut kuin pääjehu? Milloin se Rufus-koira aktivoitiinkaan? Pitikö Joki-laatalle lisätä kortti jokaisen noston jälkeen? Tällaista kevyttä perhepeliä pikkusäännöt ja jatkuvat ylläpitotoimet mutkistavat turhaan.

Toisaalta en halua ylidramatisoida sääntökuormaa, sillä haasteet pätevät lähinnä sääntöjen selittäjään. Jos opettaja on sisäistänyt säännöt hyvin, homma soljuu nätisti, ja myös lapset oppivat niksit viimeistään ensimmäisen pelikerran jälkeen. Ikäsuositus 10+ on jopa turhan korkea, sillä Pinched! soveltuu aivan hyvin myös muille alakouluikäisille (meillä jopa taitava 5-vuotias pystyi pelaamaan peliä avustettuna).

Syynä on lempeä kosketus bluffaamiseen. Usein tällaisissa peleissä huijaaminen vaatii pokkaa ja valehtelua, ja jos kärähtää housut nilkoissa, menettää kaiken. Pinched! ei rankaise epäonnistumisista julmasti, sillä kaikki saavat joka vuorolla jotakin. Toisaalta pääjehulta ei vaadita kovaa ja pitkää pokerinaamaa, vaan yhden kortin pelaamista.

Tilanne muuttuu hieman 4–5 pelaajan peleissä, kun ryöstökohteiden sekaan lisätään Pankki. Sieltä pääjehu saa yksinään kaksi tavarakorttia, ja jos paikalle saapuu koko klaani, kukaan ei saa mitään. Mutta jos völjyssä on vain osa, kaikki osalliset saavat neljä korttia. Pankki tarjoaa pelaajille mahdollisuuden pöytäpuheeseen ja lisää ääneen bluffaamista merkittävästi. Tällaista pelityyliä myös ohjekirja suosittelee. Pinched! onkin parhaimmillaan porukassa, jossa uskalletaan höpötellä ja huijata, vaikka se toimii myös tuppisuiden kesken.

Näppärä ja nätti näpistelypeli

Pelillä on pari selkeää vahvuutta, joista lavea pelaajamäärä on ehdoton ykkösnyrkki. Yleensä kun pelilaatikon reunassa tarinoidaan pelaajamääräksi 2–5, ainakin toinen ääripäistä tuottaa pettymyksen. Nelin- ja viisinpeli on viihdyttävin tapa pelata, mutta kolminpeli on lähes yhtä hyvä. Olin jo ennakkoon valmis nyrpistelemään kaksinpelille, mutta peli kutistuukin yllättävän hyvin. Kahdestaan erät ovat vielä hirvittävän nopeita: peli on ohi alle puolessa tunnissa, kun neljästään aikaa kuluu lähemmäs tunti.

En kuitenkaan pääsääntöisesti pelaisi kahdestaan, sillä tällaisia arvailuun perustuvia kaksinpelejä on pelikaupat pullollaan. Sen lisäksi Pinched! on vähän laiskanlaisesti skaalattu, sillä mukana on aina samat kolme kartanoa, muita ei voi edes käyttää. Meillä tehtiin heti pieniä sääntömuutoksia, jotta ainakin vihreä Pata-kartano koirineen saatiin toisinaan mukaan.

Kaiken kukkuraksi peli on aivan julmetun kaunis. Jo pelilaatikko ikkunasyvennyksineen on jotain uutta, ja kuvitus on ensiluokkaista. Jotkut osatkin ovat eritasoisia, mikä tekee pelistä jotenkin erityisen hypisteltävän. Inserttiä ei ole, vaan kaikki pikkusälä pakataan pieneen taiteltavaan laatikkoon, mikä toimii yllättävän hyvin. Toki tämä vaatii tarrojen ja osien kiinnittelyä sekä kasausta, mikä lisää entisestään ensimmäisen pelikerran tuskaa. Mutta on se vaan kaiken sen väärtti.

Valloittava, vaikka vakiovarkaille varauksin

Puutteineenkin Pinched! on maistunut perheessämme erinomaisesti ja on yksi vuoden positiivisin yllättäjä. Myös aikuisporukkaan se sujahti kuin timantti varkaan taskuun. Peliä voi siis suositella lämpimästi, kunhan varautuu ensimmäisellä kerralla pieneen hähmäisyyteen.

Lautapeliharrastajille suositus on voimassa pienin varauksin. Kortinnostot ja muiden arvaukset roiskivat mukaan jonkin verran tuuria ja kaaosta, mutta vajaan tunnin kesto ei tee siitä kaikista pikaisinta filleriä. Silti uskon, että teeman, ulkokuoren ja toimivan perusidean vuoksi peli vetoaa monenlaiseen yleisöön.

Faktat Pinched!-pelistä

Suunnittelija: David Gordon, Jonathan Gilmour-Long

Julkaisija: Mighty Boards (2025), Toyrock (2026)

Mutkikkuus: Aloituspeli on turhan hankala, kun samankaltaisia suoraviivaisia päättelypelejä on tehty paljon kevyemmällä sääntökuormalla. Toinen pelikerta on jo paljon sutjakampi.

Onnen vaikutus: Uudet tavarat tulevat pakasta sattumanvaraisesti, joten välillä kartanoihin ja Joki-laatalle sataa runsaasti itselle sopivaa saalista, toisinaan ei sitten niinkään. Pelatessa jää silti tunne, että omalla viekkaudella voi vaikuttaa kohtaloonsa.

Vuorovaikutus: Suurta, sillä pelissä ollaan jatkuvasti toisen pään sisässä kohteita valittaessa.

Teema: Vekkulit varkaat on teemana herkullinen, ja graafinen kuvitus sekä ensiluokkaiset komponentit vahvistavat tätä.

Uudelleenpelattavuus: Eri kartanoilla on kaksipuoliset erikoisominaisuudet, joita voi vaihdella pelikertojen välissä. Nämä tuovat vähän vaihtelua, vaikka puolet ovat aika samankaltaisia keskenään.

Saavutettavuus: Tavarakorttien värit on selkeitä, ja ne erottuvat hyvin (ja kuvat auttavat värisokeita). Pelissä ei ole tekstiä. Muutenkin lautojen ja muiden keräämien tavaroiden seuraaminen on helppoa myös viisinpelissä, mikä on iso saavutus.

Pelaajamäärä: 2–5. Peli skaalautuu yllättävän hyvin. Paras pelaajamäärän yläpäässä.

Pituus: 2–3 pelaajalla noin 30 minuuttia, 4–5 pelaajalla vajaa 60 minuuttia.

Lähde