Venn-diagrammi on 1800-luvulla kehitetty matemaattinen malli, jolla kuvataan joukkojen välisiä loogisia suhteita. Things in Rings perustuu kyseiseen menetelmään. Vaikka 1800-luvun matematiikka tai Venn-diagrammi ei soittaisikaan kelloja, ovat kaikki varmasti joskus törmänneet kyseiseen kuvioon.

Kolme leikkaavaa ympyrää

Things in Ringissä esiintyvä Venn-diagrammi koostuu kolmesta ympyrästä, jotka asetetaan pöydälle niin, että ne leikkaavat toisensa. Pelin tarkoitus on sijoittaa pakasta nousevia esinekortteja oikein ympyröiden sisään. Jokaista ympyrää määrittää salainen sääntö, jonka vain yksi pelaajista tietää. Tätä pelaajaa kutsutaan tietäjäksi.

Jokaisen ympyrän sääntö on erilainen. Keltaisen ympyrän salainen sääntö liittyy sanan kirjoitusasuun. Vihje voi liittyä sanan pituuteen tai alkukirjaimeen. Sinisen ympyrän säännöt liittyvät esineen ominaisuuksiin. Sääntö voisi olla vaikka ”suurempi kuin ihminen”. Punainen sääntö liittyy asiayhteyteen. Sääntö voi olla esimerkiksi ”käytetään yleensä ulkona”.

Pelaajien tavoitteena on päästä eroon käsikorteistaan asettamalla niitä oikeiden ympyröiden sisään. Käsikortit kuvaavat erilaisia esineitä. Tietäjän tehtävä on tarkistaa pelaajien arvaukset, ja siirtää asetetut kortit oikeaan paikkaan, jos ne menevät väärin. Jos pelaaja onnistuu asettamaan kortin oikein, pääsee hän siitä eroon ja saa jatkaa. Jos taas tietäjä joutuu siirtämään korttia, nostaa pelaaja uuden kortin ja vuoro siirtyy seuraavalle pelaajalle.

Tätä jatketaan, kunnes joku pääsee korteistaan eroon. Pelissä on myös tiimivariantti, jossa tietäjä ja muut pelaajat tekevät yhteistyötä päästäkseen korteistaan eroon. Pelillisesti ainoa ero on, että myös tietäjä asettaa kortteja pelin aikana. Variantit eivät rehellisesti sanoen tunnu keskenään kovin erilaisilta. Toisaalta molemmat toimivat oikein mainiosti.

Liian vaikea peli?

Things in Rings päättyy usein varsin nopeasti. Viiden kortin hävittäminen kädestä ei ole missään nimessä aikaa vievä projekti. Tiimipelin kesto on vieläpä ennalta määrätty.

Nopeasta ratkaisusta huolimatta peli tuntuu vaikealta. Pelaajat eivät käytännössä koskaan keksi ympyröiden salaisia sääntöjä, vaan esineet asetetaan oikein jonkin mystisen vaiston ja mututuntuman avulla. Fiilis on erikoinen. Jotenkin esineet vain löytävät paikkansa rinkuloista.

Pelissä on kolmen eri vaikeustason salaisia sääntöjä. Ykköstasonkin sääntöjä on melko vaikea arvata, puhumattakaan vaikeimmista vihjeistä. Säännöt ovat joskus tietäjänkin kannalta hyvin tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi sääntö ”on hyödyllinen” aiheuttaa usein päänvaivaa. Toisaalta tuomarina toimiminen on tietäjän ainoa tehtävä, joten se voikin tuottaa hieman pohdittavaa. Tiimipelissä toki tietäjäkin pääsee asettamaan kortteja, joten tekemistä riittää.

Things in Ringsin vahvuus on ehdottomasti se, että pelattavaa riittää. Peli on pakattu äärimmäisen kompaktiin laatikkoon, mutta varsinkin esinekortteja on valtava määrä. Kortit ovat myös mukavan värikkäitä ja kuvitus on hauska. Kaiken kaikkiaan pelin tuotantoarvot ovat kohdillaan. uudelleenpeluuarvoakin on näin pienelle pelille aivan riittämiin. Things in Rings on hyvä konsepti, joka on toteutettu oikein mallikkaasti. Peli vastaa siis melko hyvin odotuksia. Voin ehdottomasti suositella tätä kevyttä pulmapeliä kaipaavalle.

Bonusmielipide

Faktat Things in Ringsistä

Suunnittelija: Peter Hayward

Julkaisija: Allplay (2024), Lautapelit.fi (2026)

Mutkikkuus: Säännöt eivät päätä liiaksi rasita, mutta asettelusääntöjen oivaltaminen vie tovin ja on osalle pelaajista todella vaikeaa.

Onnen vaikutus: Mielettömällä tuurilla pelin voi voittaa vaikka ensimmäisellä vuorolla.

Vuorovaikutus: Ei kovin suuri. Pelaajat kilpailevat toisiaan vastaan. Tiimipelissä tietäjän ja arvailjoiden yhteistyö on tärkeässä osassa.

Teema: Abstraktia sanajumppaa.

Uudelleenpelattavuus: Suuri. Loppuu käytännössä vasta kun suurin osa salaisista säännöistä on nähty.

Saavutettavuus: Peli on saatavilla suomeksi. Korttien nimet pitää pystyä lukemaan. Kaikkien aivoille peli ei yksinkertaisesti toimi.

Pelaajamäärä: 2–6. Kaksinpeliä voi pelata vain tiimipelimuodossa, joka toimii yllättävän hyvin.

Kesto: Useimmiten ohi vartissa.

Lähde

Ajattelen, että tämän pelin teemana on värit. Oikeasti peli sijoittuu Abbasidien kalifaatin kukoistuskauteen noin vuoteen 830. Kalifi on kutsunut terävimmät mielet hankkimaan tieteellisiä käsikirjoituksia kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Pelaajien tulee kasvattaa vaikutusvaltaansa Viisauden talossa sekä palkata taitavia kielitieteilijöitä kääntämään vieraskieliset kääröt arabiaksi. Tällä viisauden ja tiedon kultakaudella on kuitenkin varottava, ettei toista laiminlyö toisen tavoittelussa.

Pelin kuvituksesta vastaa tuttuun tapaan Mihajlo Dimitrievski. Arvostelun kuvissa näkyy mukana lisäosa Body of Books ja erikseen ostetut metallikolikot.

Toimintoja valittavaksi

Scholars of the South Tigris näyttää kamalan vaikealta ja monimutkaiselta. On sillä toki BoardGameGeekissä monimutkaisuusluokituksena 4,13/5. Oikeasti peli on suoraviivaisempi.

Jokaisella pelaajalla on oma pelaajalauta, jossa on pelin alussa viisi mahdollista toimintoruutua ja neljä erilaista toimintoa. Voit palkata kääntäjiä, matkustaa, tutkia eli edistää ratojasi ja kääntää tekstejä. Myöhemmin pelin aikana voi avata kuudennen toimintoruudun, mutta nämä ovat ovat perusvaihtoehdot, mitä pelissä tehdään.

Toiminto tehdään pelaamalla sopiva kortti kädestä oman laudan toimintoruutuun. Korteissa voi olla välittömästi tapahtuvia toimintoja, kuten uusia noppia tai pankista rahaa ja kaikissa korteissa on joku efekti, joka tapahtuu lepovaiheessa. Paremmista korteista saa lepovaiheessa valkoisia noppia, jotka ovat pelin lopussa haitaksi, mutta auttavat pelin aikana välivärien saamisessa.

Kääntäjien palkkaaminen on hyvä paikka valkoisille nopille, sillä väri ei vaikuta siihen. Mitä isompaa noppaa toimintoon käytät, sitä laajemmasta valikoimasta pääset valitsemaan kääntäjiä. Jos haluat valita kaikkien kahdeksan tarjolla olevan kääntäjän väliltä, joudut käyttämään seitsemän pisteen edestä noppia. Kääntäjän palkkio riippuu taas siitä, mihin huoneeseen sen päälaudalla sijoittaa. Halvimmillaan kääntäjän saa ilmaiseksi, mutta kalliimmilla kääntäjillä on paremmat välittömät edut. Lisäksi vaihtelee, millaisen määrän kultaa kääntäjät tarvitsevat jäädäkseen eläkkeelle. Kääntäjien nopea eläköityminen on pelaajille hyväksi, sillä se tuo voittopisteyttää ja parantaa toimintoruutuja, joihin kortteja pelataan.

Liikkumisessa edetään omalla nappulalla hevosradalla. Nopan numero on tässäkin tärkeintä, mutta värilliset nopat antavat mukavia bonuksia. Rataa laukataan myötäpäivään noppien summan verran. Radalla on ruutuja, joista voi ostaa rahalla uusia kääröjä käännettäväksi.

Tutkimalla pääsee etenemään kuudella tutkimusradalla. Väri on ratkaisevaa, mutta oikean värin lisäksi on syytä olla tarpeeksi numeroa. Pelilaudan keskellä oleva tutkimusrata kuvastaa tieteitä ja matematiikkaa. Jokainen väri tuottaa eri asioita ja onkin tärkeää miettiä, mitä rataa lähtee nostamaan. Violetti tuottaa rahaa, punainen meeplejä, oranssi kultaa, keltainen noppia, vihreä nostaa muita ratoja ja sininen nostaa omasta pussista noppia. Jos olet pelannut violetin ja punaisen kortin, saat passatessa rahaa sekä meeplejä. Yleensä kaikkia värejä tarvitsee, mutta tahdot pelata ainakin sen värisiä kortteja, joiden rataa olet päässyt kiipeämään kaikkein korkeimmalle.

Viimeinen toimintoruutu on kääntäminen. Tämä on se asia, joka tuo pelissä eniten voittopisteitä. Jotta voit kääntää jonkun käärön, sinun pitää pelata toimintoruutuun oikea väri, riippuen siitä, minkä killan alapuolella on kortti, jonka haluat kääntää. Nopan numerolla ei tässä toiminnossa ole merkitystä. Lisäksi tarvitset sopivat kääntäjät, jotta teksti saadaan käännettyä arabiaksi. Voit käyttää itse palkkaamiasi kääntäjiä, mutta hopearahan maksusta saat hyödyntää myös toisten pelaajien kääntäjiä. Jokainen kääntäjä vaatii palkaksi kultaa, joten kääntäminen maksaa usein 1–3 kultaa.

Työskentelemisen sijaan vuorollaan voi levätä. Passausvaiheessa paljastetaan kääröpakan alta kortti, saadaan tuloja pelatuista korteista, saadaan uusia noppia pussista sinisen tutkimusradan mukaan, palautetaan käytetyt nopat takaisin pussiin ja käytetyt toimintokortit takaisin käteen.

Värien sekoittamista

Muistatko, kun lapsena maalasit vesiväreillä ja sotkit värejä? Keltaista ja sinistä sekoittamalla tulee vihreää ja niin edelleen. Värien sekoittaminen on Scholarsissa tärkeää! Päävärejä eli sinistä, punaista ja keltaista saa helposti, mutta välivärit vihreä, oranssi ja violetti ovat hankalia. Pelissä oikeasti sekoitetaan värejä! Jotta saat vihreän nopan, sinun täytyy pelata sininen ja keltainen noppa, jotka yhdessä ovat vihreä noppa. Voit myös pelata valkoisen nopan sinisen meeplen ja keltaisen nopan kanssa.

Laudalla värit on aseteltu niin, että värin molemmilta puolilta löytyy päävärit, joita sekoittamalla saadaan kyseistä väriä. Violetti ja sininen ovat reunoilla ja siten niiden voi ajatella olevan vierekkäin. Tämä helpottaa pelaajia, jotka eivät muista kuinka värejä sekoitetaan.

Monta mekaniikkaa päällekkäin

Scholars of the South Tigris yhdistää toimintokorttien pelaamisen, noppien sijoittelun, pussinrakennuksen ja resurssienhallinnan hienoksi kokonaisuudeksi. Korttien pöytäämispaikalla on valtava merkitys. Melkein joka pelissä joku huudahtaa ”eiii! miksi mun kortit on väärässä järjestyksessä!”.

Käärökorttien pakkaan on setupissa sekoitettu mukaan neljä kalifikorttia. Kun neljäs kalifikortti paljastuu, pelataan käynnissä oleva kierros loppuun ja vielä yksi kokonainen kierros. Jokainen pelaaja saa siis yhtä monta vuoroa.

Pelin lopussa laskeskellaan pisteitä pelin aikana kerätyistä nopista, eläköityneistä kääntäjistä, kiltojen hallitsemisesta, sijainnista tutkimusradoilla ja käännetyistä kääröistä.

Minulle Scholars on täyden kympin peli ja ehdottomasti yksi lempipeleistäni. Lisäosa Body of Books tuo mukaan uuden käsikortin sekä uuden tutkimusradan. Lisäosassa mukana tulee myös uusi nopan väri, musta. Kalifi on kiinnostunut lääketieteestä ja kirjojakin pääsee julkaisemaan. Lisäosa tuo paljon uutta, eikä sen hankinta ole ajankohtaista, jos peli ei vielä ole tuttu. Lisäosa kuitenkin parantaa ja syventää pelikokemusta, joten jos aiot paljon pelata, suosittelen myös lisäosaa!

Scholars of the South Tigris on Shem Phillipsin eteläisen trilogian keskimmäinen peli. Trilogian aloitti Wayfarers of the South Tigris ja päätti Inventors of the South Tigris. Jokaiseen peleistä on ilmestynyt myös lisäosa ja The South Tigris Moonsaga yhdistää sarjan pelit yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa pelit pelataan peräjälkeen.

Moni kutsuu tätä etelätrilogiaa myös nimellä keltainen sarja. Phillips on tehnyt pelejä paljon ja jo useamman trilogian. Ennen eteläistä trilogiaa tulivat West Kingdom -trilogia ja ensimmäisenä North Sea -trilogia. Nyt tietysti jännitetään, mitä idästä löytyy! Minulta löytyy hyllystä kahdeksan Garphill Gamesin peliä, joten minua voi varmasti kutsua faniksi.

Faktat Scholars of the South Tigrisistä

Suunnittelija: S J Macdonald, Shem Phillips

Julkaisija: Garphill Games (2023)

Mutkikkuus: Perusidealtaan ja toimintomahdollisuuksiltaan peli on melko helppo. Vaihtoehtoja on kuitenkin aina monta ja se, että osaat valita oikean ja pelata asiat oikeassa järjestyksessä vaatii syvempää ymmärrystä pelistä.

Onnen vaikutus: Nopat tuovat aina oman tuurielementtinsä. Scholarsissa voit kuitenkin muokata noppia. Valkoinen ykkösen noppa muuttuu kuutoseksi, jos annat sille valkoisen meeplen. Keltainen meeple taas tekee nopasta keltaisen. Lisäksi osa toiminnoista vaatii tiettyä väriä, kun taas osa toiminnoista tarvitsee suurta numeroa. Pelin suurin tuurielementti liittyy neljään kalifikorttiin ja siihen, milloin ne sattuvat tulemaan esiin pakasta. 

Vuorovaikutus: Vaikutusnappulat korteilla aiheuttavat työläistä asettaessa lisämaksun toiselle pelaajalle. Korttien kääntämisestä on kilpailua, sekä siitä kuka saa ostettua uuden kortin hyvälle paikalle. Kuitenkin sarjan pelien tyylille uskollisena Scholarsissakin keskityt eniten omaan tekemiseen.

Teema: Itse en teemaa näe kuin Lähi-idän henkisessä kuvituksessa ja se voisi olla ihan hyvin mikä tahansa muukin. Teema kuitenkin sopii pelin mekaniikkoihin hyvin.

Uudelleenpelattavuus: Kortteja on paljon ja niistä voi rakentaa hyvin erilaisia komboja, jotka parantavat toimintoja. Ilman lisäosaakin pelattavaa riittää valtavan paljon.

Kieliriippuvuus: Korteissa ei ole tekstiä, joten joudut opettelemaan symbolikielen. Se on toki oma työmaansa, mutta pelisarjassa käytetään osittain yhteneviä symboleita, joten oppimalla yhden, opit myös helpommin seuraavan.

Pelaajamäärä: 1–4. Toimii hyvin eri pelaajamäärillä. Olen pelannut peliä kaikilla muilla pelaajamäärillä paitsi soolona. Neljän hengen peli on ehkä aavistuksen turhan pitkä.

Kesto: 70–90 minuuttia. Setupissa voi valita lyhyemmän tai pidemmän peliversion. Kamalan isoa eroa näiden välillä ei kuitenkaan ole.

Lähde

Lovecraft-henkiseen kauhuun sukeltava Fantasy Flight Gamesin korttivetoinen yhteistyöpeli Arkham Horror: The Card Game – tuttavallisemmin Arkham Horror LCG – tekee uuden lähtösysäyksen Chapter 2 -core-boksin myötä.

Tämä kohtalokkaiden valintojen, piinaavan tunnelman ja tarinavetoisten kampanjoiden peli tarjoaa tuoretta sisältöä veteraaneille, mutta ennen kaikkea mainion lähtöpaikan uusille tutkijoille Arkhamin varjoihin.

Arvostelun kuvissa on mukana kustomoituja komponentteja, joita ei tule pelin mukana, kuten erilaisia korttipidikkeitä, lokeroita ja kustomoituja tokeneita.

Arkhamin menneisyyden jäljet

Tässä arvostelussa keskitytään pääosin Chapter 2 -coren tuomaan uuteen sisältöön. Ennen uutuuksiin syventymistä palataan hetkeksi ajassa taaksepäin ja kerrataan, millaisista palasista tämä Living Card Game -monsteri on koostunut viime vuosina. Lautapeliopas on julkaissut aiemmin vuonna 2016 alkunsa saaneesta core-pelistä arvostelun, josta käy jo kattavasti ilmi pelin teema, luonne, yleiset mekaniikat ja muut peruspiirteet, jotka eivät ole juurikaan muuttuneet Chapter 2:n kohdalla.

Alkuperäisestä coresta julkaistiin vuonna 2021 uudelleenpakattu Revised Core -versio, jossa säännöt ja mekaniikat ovat täysin samat kuin alkuperäisessä julkaisussa. Käytettävyydeltään tämä on kuitenkin paranneltu pelaajakorttien laajemmalla määrällä sekä suoralla tuella komponenttien osalta jopa neljälle pelaajalle. Tuotteen olisi pitänyt olla tällainen jo alunperin, sillä tässä on jokaisesta pelaajakortista kaksi kopiota mukana ja jopa kaaospussikin mukana.

Samalla kampanjoiden jokainen sykli on siitä lähtien jaettu kahteen tuotteeseen, jotka ovat pelaajakortteja ja tutkijoita sisältävä Investigator-lisäosa, sekä kokopitkän (yleensä noin 8 skenaarion) kampanjan sisältävä Campaign-lisäosa (mukanaan laatikko, joka sopii korttien säilyttämiseen). Tämä jako on korvannut vanhemman jaon, jossa on niin kutsuttu Deluxe-lisäosa ja kuusi siihen kuuluvaa mythos packia. Edge of the Earth -syklistä lähtien ollaan käytetty vain uutta tuotejakoa, samoin vanhempien syklien uudelleenjulkaisuissa.

Järjestystä järjettömyyteen uusilla komponenteilla

Chapter 2:n core vastaa kattavuudeltaan Revised Core -versiota, eli tälläkin pääsee pelaamaan neljällä pelaajalla tutuilla säännöillä. Peli on kuitenkin eräänlainen reboot, jossa tutkijat ovat erilaiset, pelaajakortin valikoima on sekoitus uutta ja vanhaa sekä mukana tulee täysin uusi minikampanja.

Vaikka säännöt ovat samat, ohjekirjat ovat saaneet uuden ilmeen. Pelin mukana tulee learn to play -vihkon korvaava 48-sivuinen sääntövihko, joka on suunnattu erityisesti aloitteleville pelaajille. Vihkossa on paljon kuvitusta ja vinkkejä mukana olevien tutkijoiden käyttöön. Toinen vihko koskee Brethren of Ash -skenaariota, jota käsitellään alempana.

Lisäksi FFG:n sivuilta löytyy erillinen Grimoire-nimeä kantava uusi, yhdistynyt jälkeläinen vanhasta sääntövihkosta ja FAQ:sta. Tämä vihko ei tule painettuna pelin mukana. Se elää jatkossa ja saa muutoksia myöhemmin, kun uusia lisäosia ilmestyy. Grimoiressa kerrotaan sekä perussääntöjä, että kaikkea muutakin, mitä painetussa vihkossa ei ole, kuten ohjeet uusien encounter-korttien soveltamiseen vanhemmissa kampanjoissa. Takakannessa on sisällysluettelo, joka jäi harmittavasti uupumaan painetusta sääntövihkosta, olisihan se siinäkin kätevä.

Muovin käyttöä on minimoitu niin, että insertin materiaali on tällä kertaa kartonkia. Laatikon koko on aavistuksen pienempi kuin Revised-versiossa, joka kannattaa ottaa huomioon custom inserttiä hankittaessa.

Rivertownin raunioiden sissit

Suurin osa tämän coren sisällöstä on reilut 200 pelaajakorttia, jotka riittävät jopa nelinpeleihin. Kortit ovat aiemman Revised Core -pelin tavoin jaettu viidelle tutkijalle valmispakkoina, joilla voidaan sellaisinaan aloittaa pelit. Lisäksi mukana tulee erillinen korttipakka, jossa tasojen 1–5 kortteja saa käyttöön käyttämällä XP:tä kampanjan skenaarioiden välissä.

Valmispakkoihin turvautuvan on hyvä tiedostaa, että käytettävää korttipakkaa on joskus syytä tuunata jo ennen kampanjan alkua, sillä tämänkin coren valmispakat ovat sellaisinaan heikkoja. Tarkoitus onkin, että pakan rakentaminen on tärkeää, ikään kuin omaa taktista peliä. Kun luodaan kahta tai useampaa hahmoa, tämä taktinen peli laajenee, kun aletaan luoda hahmojen välistä synergiaa. Tyyliin löytyy useampi vaihtoehto, mitä enemmän pelaajakortteja sisältäviä lisäosia on mukana.

Mukana tulee viisi tutkijaa, joista yksi on täysin uusi ja neljä muuta nähty aiemmin, tosin niiden kyvyt ja joissakin tapauksissa pakanrakennusvaatimukset ovat erilaiset. Kaikki hahmot vaikuttivat olevan suunnattu aloitteleville pelaajille, sillä niiden kyvyt ovat suoraviivaisia. Näillä tutkijoilla on edustamansa luokan (guardian, seeker, rogue, mystic tai survivor) lisäksi kyky ottaa pakkaan kortteja myös toisesta määrätystä luokasta level 2:een asti.

Veteraanipelaajien näkökulmasta pelaajakortteja on (uusien tutkijoiden lisäksi) yhteensä yli 85 erilaista, joista noin kolmannes on nähty aiemmin vanhemmassa coressa tai lisäosassa. Tässä mielessä paketti ei ole kokoelmaa ajatellen yhtä kattava kuin aiemmin julkaistut Investigators-lisäosat, joissa on tullut tutkijoiden lisäksi yli 100 uutta erilaista pelaajakorttia.

Sopii hyvin uusille pelaajille

Uusille pelaajille tällainen pelaajakorttivalikoima on mielestäni kuitenkin oikein mainio. Onhan siellä muutama heikko kortti, joille voi olla vaikea löytää käyttöä, mutta paketti on suorastaan täynnä sellaisia kortteja, joilla päästään rakentamaan vahvoja pakkoja. Tietenkin aina parempi, kun korttipoolissa on lisäosien kortteja ja helpotusta on luvassa jo pelin julkaisun jälkeen tulevista Investigator Deck -lisäosista. Lisää pelaajakortteja kaivataan viimeistään pitkää kampanjaa pelaaville, sillä coressa yksinään on hyvin vähän päivityskortteja (level 1–5).

Soolopelaajien päänmenoksi suositellaan sekä tappeluissa että vihjeiden keräämisessä taitavaa Joe Diamond -hahmoa. Se onkin ymmärrettävää, sillä juuri näitä aspekteja tarvitaan pelissä etenemiseen ja useimmilla tutkijoilla ei ole kovin hyvin kykyjä molempiin. Itse kuitenkin vedin yhden aidon soolopelin Isabellen modatulla pakalla ja pärjäsin loppua lukuunottamatta hyvin käyttäen pelkästään tämän coren kortteja. Tämän pelin muissa kampanjoissa on kuitenkin välillä tullut vastaan sellaisiakin skenaarioita, joissa ei käytännössä mitenkään pärjää yhdellä hahmolla standard-vaikeustasolla.

Kun peli alkaa olla tuttu ja haluaa maksimoida pelikokemusta, suosittelen pelata vähintään kahta hahmoa samanaikaisesti myöskin soolona jo hahmojen välisten vuorovaikutuselementtien vuoksi, joita ilmaantuu lisäksi joissakin hahmojen kyvyissä ja pelaajakorteissa. Yleisesti voi olla viisasta etsiä tiimiin yksi tappeluissa pärjäävä “tankki”, yksi vahva vihjeiden keräilijä “cluever” ja loput joko siltä väliltä (flex) tai antamassa tukea jollain muulla tavoin (support).

Tuhkasta nousseet kauhut

Pelin mukana tulee Brethren of Ash -niminen kolmen skenaarion minikampanja. Siinä missä Night of the Zealot aikoinaan vanhemmissa core-peleissä, myös tämä on tarkoitettu ennen kaikkea tutoriaaliksi uusille pelaajille perusmekaniikkojen saloihin. Minikampanjan vihko avaakin tarkemmin pelissä esiintyviä uusia, mutta yleiskäyttöisiä termejä.

Jos pelaaja on aiemmin pelannut Zealotia, voikin tätä uutta pelatessa spoilaamatta sen kummemmin huomata, että molempien minikampanjoiden skenaarioiden design muistuttaa kovasti toisiaan. Varsinkin toisessa skenaariossa pelaajien pyöriessä ympäri Arkhamia aikarajan puitteissa kohdaten erilaisia ihmisiä ja kolmannessa skenaariossa polun löytämisessä viimein kohti bossitappelua. Uusia jippoja ei sen kummemmin ollut, eikä tämän kokoinen tutoriaali sen kummemmin tarvitse. Nykyään osana perussääntöjä oleva Codex, jossa luetaan kampanjavihkon tiettyä osuutta pelin antaessa luvan, saattaa tulla joillekin uutena, vaikka se on tuttu parista aiemmasta kampanjasta.

Kaltaiselleni kokeneelle pelaajalle Brethren of Ash oli enintään kädenlämpöinen kokemus, mutta eipä tältä tutoriaalilta mitään kovin eeppistä voinut odottaa. Sen sijaan tämä oli mielestäni Zealotiin nähden parempi ja tyylikkäämpi. Saattoi olla myös kokonaisuudessaan helpompi jo siitä päätellen, että XP:tä kertyi runsaasti pelkästään parilla premade-pakalla, vaikka viimeinen skenu jäi yhdessä pelissä pahasti hampaankoloon. Kuten kokeneet tutkijat tietävät, matka varjojen halki on se todellinen anti ja onnistuminen on vain harvinainen sivuseikka.

Kirjoitushetkellä FFG on julkistanut uuden, vampyyriaiheisen minikampanjalisärin Children of Blood. Myös tämä on kolmen skenaarion mittainen, joskin odottaisin kunnollisempia ja haastavampia skenaarioita. Pituuden puolesta pidän tällaisia tervetulleena, sillä kuluttajien joukossa on varmasti sellaisia, jotka haluaisivat kokea peliä enemmänkin, mutta 5–8 skenaariota yhteen kampanjaan ovat heille syystä tai toisesta liian pitkiä.

Toisaalta on myös tullut huolta pelaajien keskuudessa, että missä pitkät kampanjat ovat. Niitä on luvassa jatkossakin, vaikka ne ovat ehkä aavistuksen lyhyempiä. Tämä olisi hyvä, sillä muutaman kampanjan pelanneena sanoisin, että pelin todellinen potentiaali valjastetaan vasta, kun painopiste siirtyy skenaarioiden välisiin vuolaaseen välitarinoiden virtaan ja pakanpäivitysten tarjoamaan progressioon – mitä enemmän mielenkiintoista tarinaa ja strategista tuunaamista, sen eeppisempi pelikokemus.

Uusille suunnattu helmi, konkarin kynnyskivi

Kaiken kaikkiaan Chapter 2 on laadukas ja tunnelmallinen kokonaisuus, joka tarjoaa kaiken tarvittavan ensimmäisiin hyytäviin seikkailuihin Arkhamin varjoissa tyylikkäine kuvituksineen. Peli on eräänlainen uudelleenkäynnistys ja sellaisena paketti on kattava, sillä se sisältää heti kättelyssä komponentit neljälle pelaajalle sekä uuden Brethren of Ash -minikampanjan, joka toimii erinomaisena ja tyylikkäänä tutoriaalina, joskin ei mullistavana ainakaan minun kokeneen pelaajan silmin.

Mikäli uutena pelaajana korttivetoinen Cthulhu-mythos kiinnostaa, kannattaa aloittaa tästä uudesta coresta jo aiempien tuotteiden heikon saatavuustilanteiden vuoksi ja parannetut sääntö- ja skenaariokirjat opastavat vasta-alkajia mainiosti mekaniikkojen saloihin. Lisäksi tulevat kampanjalisärit ovat suoraan yhteensopivia uuden coren kanssa ja jopa vanhojakin lisäosia voidaan pelata suoraan.

Yksinään tämä tuote ei ole lopulta kovin kiinnostava ja vaatii investointeja edes muutamaan lisäosaan, sillä lyhyt kampanja ja lopulta tiukka korttipooli suorastaan vaatii lisää pelaajakortteja ja lisäseikkailuja. Jos taas pelin aiemmat kokemukset ovat jättäneet kylmäksi tai korttipakan hierominen ennen pelejä ei ole juttusi, niin tuskin tämäkään tuote muuttaa tilannetta, sama peli tässä kuitenkin on kyseessä.

Veteraanikeräilijöille tämä päätyy ostoskoriin käytännössä pakolla, sillä uutta corea vaaditaan tulevien kampanjalisäreiden pelaamiseen. Ymmärrän, että tämä voi herättää tunteen rahastuksesta, sillä uutta ja mielenkiintoista sisältöä on lopulta vähän ja samalla rahalla voisi ostaa vaikkapa kokopitkän kampanjan. Arvostan kuitenkin, että mitään uutta edikkaa ei lähdetty tekemään, vaan pelaajat voivat yhä hyödyntää vanhoja kortteja uusien kanssa, kuten ennenkin.

Faktat Arkham Horror: The Card Gamesta (Chapter 2)

Suunnittelijat: Josiah Harrist, MJ Newman, Nate French, Nicholas Kory

Julkaisija: Fantasy Flight Games (2026)

Mutkikkuus: Sääntöjä on jonkin verran, mutta pelissä on kattavat sääntövihkot. Pelaaminen on kuitenkin melko suoraviivaista ja säännöt aukeavat hyvin muutaman pelin jälkeen.

Onnen vaikutus: Testit kaaospussista ovat osa pelin päämekaniikkoja, joskin tarkasti harkituilla valinnoilla, kuten hyvin rakennetulla korttipakalla ja sen käytöllä voidaan vaikuttaa todennäköisyyksiin. Vaikeustasoja on erilaisia.

Vuorovaikutus: Pelaajien yhteistyöllä on erittäin suuri merkitys, sillä tutkijat paikkaavat toistensa heikkouksia ja yhdistävät taitonsa.

Teema: Lovecraft-teema on vahva ja vetää puoleensa.

Uudelleenpelattavuus: Coren sisältö riittää pelin kokeiluun uusille pelaajille, mutta kampanja- tai skenaariolisärit voivat tulla pian tarpeen. Lisäosia ostamalla voi parantaa omaa korttipoolia erilaisten pakkojen rakenteluun, jolloin uudelleenpelattavuus kasvaa huomattavasti.

Saavutettavuus: Peli on täynnä tekstiä, joten englantia on osattava.

Pelaajamäärä: 1–4. Toimii kaikilla, joskin soolona pelaan usein mieluummin kahdella hahmolla.

Pituus: 60–120 min, riippuen skenaariosta ja erityisesti pelaajamäärästä.

Lähde

Kalle Malmiojan japanilaisaiheinen korttienlomituspeli Honshū ilmestyi vuonna 2016 ja sarjan toinen osa Hokkaido vuonna 2018. Sen jälkeen muiden Japanin pääsaarten mukaan nimettyjä pelejä saatiinkin odottaa tovi. Puuttuvat pelit Kyūshū ja Shikoku ilmestyivät lopulta yhtä aikaa vuonna 2025.

Korttien lomitamista tuttuun tapaan

Honshūa tai Hokkaidoa pelanneille idea on tuttu. Kahdentoista kierroksen aikana pelaajat asettelevat joka kierros yhden kortin pöytään niin, että se asettuu lomittain aikaisempien korttien kanssa. Jokaisessa kortissa on kuusi ruutua, joista vähintään yhden on asetettuva päällekkäin aikaisemman kortin kanssa, joko alle tai päälle.

Korteista löytyy erilaisia maastonmuotoja, jotka nekin ovat tuttuja sarjan aikaisemmista osista. Metsät tuottavat mukavasti pisteitä, mutta ovat harvinaisia. Yleiset kaupunkiruudut tuottavat pisteitä vain pelaajan suurimmasta ryhmästä. Vesistöistäkin saa mukavasti pisteitä, mutta vain suurempina kokonaisuuksina ja tehtaat tuottavat pisteitä korteille kertyvistä kuutioista.

Mitä uutta näissä peleissä sitten on? Kumpikin peli tuo mukanaan uuden maastomuodon ja uuden päätoimintovariantin. Kyūshūssa uusi maastomuoto on kuuma lähde ja Shikokussa puolestaan temppeli. Kyūshūn kuumat lähteet antavat pisteitä lähdettä ympäröivien metsien mukaan, kun taas Shikokussa temppelit pitää asettaa tien viereen niin, että yhtenäisestä temppeliverkostosta tulee mahdollisimman suuri (+19 temppeliä nettoaa huimat 42 voittopistettä). Eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Kortit on myös numeroitu 1–60 kuten aiemmissakin versiossa, mutta vain Kyūshū hyödyntää kortin numerointia päätoimintoon liittyen, Shikokun korttien numerot ovat numeroitu siksi että ne olisivat yhteensopivia muiden pelisarjan pelien kanssa. Pelejä voi pelata ristiin keskenään niin, että voit käyttää sarjan minkä tahansa pelin kortteja sarjan minkä tahansa pelin kortinvalintamekanismilla. Jos joku peleistäsi on siis selvä suosikkisi, voit pelata sarjan muita pelejä sen säännöillä.

Uudet toimintomuodot

Kyūshūn korttienvalinnan mekanismi toimii näin: pelin alussa pelaajat valitsevat pelilaudan keskeltä aloituskortin itselleen pelaajajärjestyksessä. Tämän jälkeen pelaajat saavat kuuden kortin käden, josta kukin valitsee yhden kortin ja asettaa sen pöydälle eteensä. Vasta sitten alkaa varsinainen peli.

Vuorollaan pelaajat valitsevat yhden pöydälle jo olevan kortin. Jos haluat pelipaikkasi vasemmalta puolelta kortin, täytyy sinun pelata kädestäsi numeroltaan korkea-arvoisempi kortti kyseisen kortin tilalle. Oikealla puolella olevan kortin saat, jos pelaat sen tilalle pienemmän kortin. Oman pelipaikkasi kortin saat ilmaiseksi riippumatta kortin numerosta, ja vastapuolella istuvan pelaajan kortin saat vain, jos maksat pelilaudaltasi resurssikuution.

Kun kaikki pelaajat ovat valinneet kierroksen korttinsa, asetetaan uusi kortti omalle pelialueelle perussääntöjen mukaan. Uusia kortteja ei saa kuin vasta pelin puolessa välissä, kun kortit on pelattu, jonka jälkeen pelaajat saavat uuden kuuden kortin käden.

Shikokun päätoiminnon valitseminen on hieman erilainen. Pelin alussa yhteiselle pelialueelle asetetaan kuuden kortin korttijono eikä pelaajilla ole omia käsikortteja lainkaan. Vuorollaan pelaajat ottavat yhteisen korttipakan päältä kortin ja asettavat sen kuvapuoli alaspäin jonkin korttijonon jollekin reunalle, jonka jälkeen he saavat ottaa kyseisen rivin tai sarakkeen vastakkaiselta puolella olevan kortin ja asettaa sen omalle pelialueelleen. Korttijonoa ei saa milloinkaan katkaista, vaan korttirivin pitää pysyä yhtenäisenä, mikä rajaa kivasti valinnanvapautta. Voit myös maksaa omalta kartaltasi löytyvän resurssikuution ja ottaa minkä vain kortin pelialueelta, korvaten sen pakan päältä olevalla kortilla. Kun valinta on tehty, vasta sitten pakasta otettu, tilalle laitettu kortti käännetään oikeinpäin.

Tuttuun tapaan korteissa on tuotantoruutuja, joihin tulee kuutio. Näitä kuutioita voi käyttää paitsi loppupisteytyksessä tehtaiden ruokkimiseen, myös pelialueen kesantoruutujen maanmuokkaukseen. Kuution väristä riippuen voit muuttaa kesannon joko järveksi, kaupungiksi, metsäksi, kuumaksi lähteeksi (Kyūshū) tai temppeliksi (Shikoku). Shikokun erikoisuutena mainittakoon myös se, että pelialue on rajattu 8×11-kokoiseksi, saaren pienestä koosta johtuen. Tämä ei ainakaan itselle aiheuttanut hankaluuksia, vaan kokovaatimus oli helppo toteuttaa eikä sitä tarvinnut aktiivisesti miettiä edes pelin lopulla.

Honshun ja Hokkaidon tapaan sopivan kortin valitseminen Kyūshūssa ja Shikokussa on joka kierros kevyttä pähkäilyä, jossa pitää pohtia omia tarpeita sekä jossain määrin muiden haluja. Pelin alussa korttien pelaaminen voi tuntua vähän epämääräiseltä arpapeliltä, mutta pelin edetessä visio terävöityy ja himo tiettyjä kortteja kohtaan kasvaa suuremmaksi, etenkin Shikokun temppelien osalta. Tuntui jopa siltä, ettei peliä voi pelata ilman keskittymistä temppeleihin, mutta tämä voi olla vain uuden pelaajan harhaa. Kyūshūssa taas alkukäsi ja korttien määrän väheneminen rajaa mahdollisuuksia, kunnes pelin puolivälissä pelaajat saavat uuden kuuden kortin käden.

Itse pidin huomattavasti enemmän Shikokun päätoiminnon keveydestä. Siinä ei tarvitse kokoajan olla laskemassa kädestä löytyvien korttien numeroita toisin kuin Kyūshūssa, jossa vuoron alussa joutui tämän tästä vertailemaan pöydältä löytyviä korttien numeroita omien korttien kanssa. Jos pitäisi pelata mitä tahansa pelisarjan peliä millä tahansa variantilla, oma suosikkini olisi juurikin tämä Shikokun päätoimintovariantti, jossa pakasta nostetaan kortti väärinpäin ja asetetaan se korttirivin jatkoksi, jonka jälkeen riviltä otetaan se vastapäinen kortti. Yksinkertaista, toimivaa, tehokasta, ja tällöin päähuomio on oman pelialueen rakentelemisessa, mikä on ehdottomasti koko pelin suola.

Tuntuu vuodelta 2016

Honshū julkaistiin alunperin kymmenen vuotta sitten ja Hokkaido kahta vuotta myöhemmin vuonna 2018, ja tuntuu suorastaan hämmentävältä sanoa, että sarjan uusimmat pelit on julkaistu vuonna 2025. Lähes kymmenessä vuodessa juuri mikään ei ole muuttunut: kuvitus ja komponentit ovat jämähtäneet vuoteen 2016, niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu suoraansanoen siltä että nämä pelit olisivat jääneet vuosiksi unholaan suunnittelija Kalle Malmiojan pöytälaatikon uumeniin, kunnes kevätsiivouksen tai muuton yhteydessä vanhojen prototyyppien päältä puhallettiin pölyt pois. 

Suurin kritiikkini pelisarjan peleihin on se, että pelit eivät yksinkertaisesti eroa toisistaan tarpeeksi. Yksi maastomuoto tai uusi päätoiminnon variantti ei yksinkertaisesti tee pelistä uutta. Jos minut pakotettaisiin tekemään sokkotesti näiden neljän pelin osalta puolen vuoden kuluttua tämän arvostelun kirjoittamisesta, en luultavasti osaisi kertoa, mikä pelisarjan peli olisi edessäni – niin identtisiä nämä neljä peliä ovat toistensa kanssa.

Samasta syystä on pakko todeta, että jos et ole pelannut yhtäkään pelisarjan peliä entuudestaan, en rehellisesti osaisi suositella juuri sinulle sopivaa peliä näistä neljästä pelistä. En myöskään osaisi sanoa, kuuluisiko sinun hankkia nämä kaksi uutta peliä jos omistat jo Honshūn tai Hokkaidon; en edes, vaikka kertoisit pitäväsi molemmista peleistä todella paljon.

Otan hyvin harvoin kantaa pelin hintoihin arvosteluissani, mutta teen tästä nyt poikkeuksen ja totean, että onneksi pelit eivät ole pahan hintaisia, sillä molemmat uutuudet ovat kirjoitushetkellä Lautapelit.fi:n sivujen mukaan hinnoiltaan vain 15,95 €, ja siihen hintaan saa kyllä molemmista paketeista rahoilleen vastinetta. Jollain tapaa koen silti että tässä oli hukattu mahdollisuus julkaista nämä kaikki neljä peliä yksissä kansissa maltilliseen hintaan, etenkin koska pelit käyttävät pääosin samoja resurssikuutiota ja komponentteja.

Faktat Shikokusta ja Kyūshūsta

Suunnittelija: Kalle Malmioja

Julkaisija: Lautapelit.fi (2025)

Mutkikkuus: Säännöt ovat erittäin yksinkertaiset ja helposti opetettavissa. Pelin strategia alkaa hahmottua jo ensimmäisen pelin aikana.

Onnen vaikutus: Korttipeleissä on aina tuurilla osansa, niin tässäkin. Peliä on toki ehdottomasti mahdollista pelata myös huonosti onnesta riippumatta.

Vuorovaikutus: Jokainen rakentaa rauhassa omaa kaupunkiaan, eli molemmat pelit soveltuvat sellaisesta pitäville.

Teema: Japani-teema on hyvinkin pinnallinen, kuin myös itse kaupungin rakentaminen.

Uudelleenpelattavuus: Shikoku tuntuu keskittyvän paljolti temppelien ketjuttamiseen, joten en tiedä kuinka samalta pelit alkaisivat tuntua pelistä toiseen pitkällä aikavälillä. Kyūshū on tasapuolisempi, eivätkä pisteet nojaudu niin paljon yhden maastotyypin varaan.

Kieliriippuvuus: Pelissä ei ole merkittävää tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–5

Pituus: noin 30 minuuttia.

Lähde

– Lähe GothConiin.
– Niin mitkäs goottimessut on kyseessä?
– Se on vähä niinku Ropecon, mut Göteborgissa.
– Ok.

Ja niin vaihtui tamperelainen pääsiäisavanto ruotsalaiseen nörttitapahtumaan.

Laskeuduimme Göteborgiin jo torstaina, sillä halusimme pällistellä kaupunkia kaikessa rauhassa. GothConin “etkoilla” nautittiin maailman suurin korvapuusti Hagabulle, perinteistä göteborgilaista sadetta, mutta Steampunk-baari oli kiinni. Eipä siinä, viikonloppuna ehdittäisiin vielä pööpöillä kaupungilla.

Pressipassit haltuun ja menoksi

Halusimme päästä bileisiin heti aamusta alkaen, joten saavuimme jo yhdentoista maissa pääkallopaikalle. Puitteissa ei ollut valittamista: GothCon järjestettiin pääosin upeissa vanhoissa kouluissa, kuten Hvitfeldskan ja Schillerskan gymnasiumeissa.

Nappasimme pressipassit ja kyselimme tapahtuman Ceeltä, eli pääkoordinaattori Filip Gunnarsonilta ennakkotunnelmia.

Hänestä tapahtuma oli alkamassa hyvin joistakin takaiskuista huolimatta. Palohälytys oli mennyt eräässä koulussa päälle perjantai-aamuna, ja kolme viikkoa ennen tapahtumaa kunta oli ilmoittanut, ettei yhtä rakennusta voidakaan vuokrata GothConille. Takaiskuista huolimatta tapahtuma oli alkamassa hyvin, ja Filip toivoikin ihan tavallista ja viihtyisää Gothconia.

Viime vuonna GothConissa vieraili noin 2 700 kävijää, ja tälle vuodelle odotettiin hieman enemmän. Pääosa heistä tulisi Ruotsista, mutta mukaan mahtuisi vieraita niin Tanskasta, Norjasta, Suomesta, Saksasta ja jopa Ranskasta ja Italiasta. Lisäksi talkoolaisia oli tänä vuonna saatu runsaasti.

Morjestimme Filipin ja lähdimme erikseen tutustumaan GothConin päärakennus Hvitfeldska gymnasiumiin, jonka käytäville ja luokkiin oli pesiytynyt muun muassa taiteilijoita, pelikauppoja sekä nörttikrääsäputiikkeja. Aulan luentosalissa puolestaan järjestettiin luentoja, podcasteja kuin huutokauppakin, ja liikuntasali oli taottu Warhammer-taistelutantereeksi. Löytyipä oma nurkkaus saksalaisillekin, joista myöhemmin jututin Donnerhausin edustajia.

Lounastankkauksen jälkeen suuntasin muutaman sadan metrin päähän Schillerska gymnasiumille, joka toimi lautapelien päärakennuksena. Harmillisesti olin huomannut, että pikapelideittailu menisi seuraavan haastattelun päälle, mutta onneksi Ruut pääsi kalastamaan meille peliseuraa illaksi.

Schillerska suurine aulaportaineen oli komea rakennus. Kiintoisana yksityiskohtana huomasin, ettei luokissa ollut älytauluja Suomen tapaan, vaan videoita näytettiin videotykkien avulla. Lisäksi osa eväistä piti pitää visusti repussa, sillä kouluissa oli pähkinäkielto.

Rumianissa ja salaisessa labrassa

Schillerskan aulassa sain seurakseni Rumian-valtakunnan lähettilään Viktor Kadziolkan, joka ystävänsä Andreas Kobarin kanssa oli esittelemässä Kickstarterissakin pyörinyttä, kesällä ilmestyvää lautapeliään.

Rumian on ollut tekijöilleen elämänmittainen haave omasta lautapelistä. Siinä on tarkoitus olla keskiaikaa, seikkailuja, iso pelilauta, noppataisteluita, upeita kortteja ja paljon valintoja. Vaikeustason tulisi hipoa Catania; helppo oppia, mutta mukaan paljon toimintaa, tutkimista ja eripituisia sessioita. Kuvittajaksi saatiin Konstantin Turovec, joka on tehnyt töitä Marvelille ja Blizzardille.

Pelissä liikutaan ympäri Rumiania ja rakennetaan, valmistetaan tuotteita, käydään kauppaa sekä taistellaan. Ostamalla kortteja parannetaan omia kykyjä tai saadaan tehtäviä, joita suorittamalla ropisee voittopisteitä, joilla sitten voitetaan peli.

Rumianista tieni vei Gothenboardin salaiseen pelilabraan, jossa paikalliset pelisuunnittelijat esittelivät prototyyppejään ja julkaisujaan. Esillä oli muun muassa Gothenboardin-firman omia pikkupelejä, muun muassa historiavisa History Bluff, joka muistuttaa hieman Hitsteriä. 

Bluffissa vuosilukukortteja pelataan omalle aikajanalle, mutta perinteisten oikein vastausten lisäksi pelaaja voi myös huijata tietävänsä ja saavansa näin pisteitä. Esillä oli myös Yatzya muistuttavan Trasher Huntin prototyyppi, jossa pesukarhut etsivät ruokaa roskiksista sekä Vegan Zombies, jossa ihmiset yrittävät selviytyä vegaanizombien täyttämässä maailmassa.

Raskaampaa sarjaa puolestaan edusti Purple Lantern Gamesin kauhupeli The Presence, jossa yksi pelaa henkeä ja loput seikkailijoita. Yhteistyöpelin juju on siinä, etteivät muut pelaajat tiedä, onko henki heidän puolellaan vai ei.

Labran jälkeen yhytin Ruutin, joka pelasi pelideittailusta muodostuneessa ruotsalaisporukassa. Yksi heistä, Johanna, oli kehitellyt kysymyspelin, joka muistuttaa meikäläisten Keskustelupakkaa. Peli oli loistava tapa tutustua ruotsalaisiin, sillä esimerkiksi “milloin olet viimeksi istunut nuotion äärellä” leiskautti ilmoille monia mielenkiintoisia tarinoita. Päälle vielä Ulurua ja Bangia, ja päivä oli pullassa.

15 pelaajan Wingspania

Lauantaina Ruut lähti jo aikaisin osallistumaan Johannan kehittämään super-Wingspaniin, jossa oli mukana jopa 15 pelaajaa kerralla. Tämä oli mahdollista niin, että tietyissä tilanteissa taikasulka osoitti, ketkä pelaajista vaihtoivat pöytiä. Tiedä sitten, onko Johanna ollut edellisessä elämässä kasinoemäntä, sillä pelit sujuivat mainiosti.

Itse tahmasin sängyssä ja aamupalapöydässä pitkään. Rankka työviikko ja reissu uuteen kaupunkiin olivat tiristäneet mehut miehestä, joten matkalla GothConiin oli kiva aamukahvitella GG-pelibaarissa.

Tänään halusin katsastaa loput rakennukset. Ranskalaisessa koulussa oli monia roolipelisessioita käynnissä, joten siellä ei pitkään nokka tuhissut. Ei siinä, olipahan taas upea rakennus ja portaikko ihasteltavaksi.

Päätin seuraavaksi suunnata pöytäroolipelien ja kevyiden figupelien osastolle. Vastaan tuli Wings of Gloryn kaltaisia tuttavuuksia, mutta sitten eteen läjähti mainosjuliste, jossa aurinkoisella pellolla poika tuijottaa lähestyvää zombilaumaa. Kyseessä oli pöytäroolipeli Hjärnor (aivot), jossa 1990-luvun eteläruotsalainen maalaisidylli on riepoteltu uuteen uskoon.

Kauhua kansakodissa

Kristian Widénin ja Mattias Carlsonin Hjärnor sijoittuu Skåneen, kuvitteelliseen Möllingenin pikkukaupunkiin 1990-luvun Skånessa. Ajankohta valikoitui siksi, että 1990-luku oli tekijöille tärkeä ja että ennen internetin aikakautta uutiset levisivät hitaammin.

Lisäksi Matias ja Kristian kertoivat, että on hauskaa ja omituista, mikäli pelin tapahtumat sijoittuvat lähelle zombiapokalypsin alkamispaikkaa; kaikki on vielä ehjää ja puhdasta. Heidän mielestään zombi on se kaikkein makein hirviö, sillä kenestä vain voi tulla zombi: lapsesta, kaupassa nähdystä tutusta rouvasta tai pelin sankarista. Apokalypsiteemasta huolimatta tärkeintä on pitää hauskaa, ja pelissä päätyykiin mielettömiin tilanteisiin.

Iltapäivällä käväisin vielä korttipelien rakennuksissa, joissa lätkittiin muun muassa Magicia ja Netrunneria. Koska itse en välitä kauheasta niistä, suuntasin italialaisen sumppilan ja mässykaupan kautta takaisin päärakennus Hvitfeldskalle.

Sain tietää, että iltapäivällä järjestettäisiin Loopin’ Louien ruotsinmestaruus, jonka valmisteluja käväisin katsomassa. Kisapaikalla oli 3D-tulostimilla muokattuja pelejä, joihin mahtui kahdeksan pelaajaa ja kaksi Louieta. Ei tämmösiä ollut minun nuoruudessa!

Siinä samalla minut vedettiin mukaan ruotsinmestaruuden yksilösarjaan. Hauskaa oli, vaikkakin turnaus katkesi kuin kananlento.

Louien jälkeen päätin käydä ostamassa matkamuistoja. Suomessa ja Ruotsissa on suht samanlaiset pelivalikoimat, joten en olettanut löytäväni aarteita. Tarttuipa reissureppuun kuitenkin Flip 7:n uusi versio With a Vengeance, joka osoittautui varsin mainioksi kepityskarnevaaliksi.

Sitten olikin aika liittyä Ruutin Ruotsalaislegioonaan ja pistää Terror in the Meeple City pystyyn ja palasiksi. Tämän jälkeen jatkettiin vielä klassikko The Resistance: Avalonilla, jossa ruotsin kielen improamista sai harjoitella tosissaan; jokaiselle tehtävälle nimittäin piti kertoa alku- ja lopputarina.

Illan hämärtyessä lähdettiin vielä jatkoille Steampunk-baariin, josta sai hienoja drinksuja sekä Hönö-olutta, joka Popeda-fanin harmiksi ei viitannutkaan tamperelaisen poikabändin levyyn vaan läheiseen “Kanasaareen”.

Myrsky päällä

Viimeinen päivä alkoi sateisissa, ellei pian jopa myrskyisissä merkeissä. Tuuli puhalsi, ja pääkoordinaattori Filip kertoi, että monet ruotsalaiset (myös pelikaupat) olivat lähteneet jo aamulla myrskyä karkuun.

Itsellä myrskyteema sen sijaan jututtamalla saksalaisfirma Donnerhausin Torsten Logemannia ja Tobias Hauseria, jotka olivat GothConissa verkostoitumassa ja tutkimassa Ruotsin markkinoita.

Donnerhaus on tehnyt historiallisia mysteeriroolipelejä, kuten ensimmäisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan Freude, Schöner Götterfunkenin. Erityisesti minut kuitenkin veti puoleensa tuleva julkaisu Krawall im Kiez (Rähinää lähiössä), jossa seikkaillaan 1990-luvun Berliinissä. Pelin kirjavaan kaartiin lukeutuu tuon ajan stereotyyppejä ja kliseitä, kuten machoja, rakastettavia luusereita ja neonvärisiä treenivaatteita. Tekijät tosin kertoivat, että peliä voi soveltaa minkä tahansa kaupungin lähiöön, jossa erilaiset ihmisryhmät kohtaavat toisensa.

Kieziä olisi kiva kokeilla, mutta pelistä pitäisi saada englanninkielinen versio, jotta pelaajaporukan saisi kokoon. Käännöksessä on kuitenkin se riski, että monia värikkäitä saksalaisia slangisanoja saattaisi hävitä. Enkkuversio on Donnerhausin mukaan mahdollinen, jos firman aiemmat pelit menestyisivät tarpeeksi.

Oli aika alkaa pistää GothCon pakettiin, sillä kello tikitti yllättävän nopeasti kohti lentokenttää. Odotellessa Ruutia ehdin vielä käydä lähes kuusikymppisellä Vasagrillenillä, jossa lounasnäläkä katosi talon omalla 68:lla. Sisällöstä paljastan vain sen, että hyvvää oli!

Tässä vaiheessa jotkut saattavatkin arvata, että kentällä paluulento siirtyi… ja siirtyi… ja siirtyi seuraavalle aamulle, sillä hirmumyrsky Dave heitti sellaisen keikan länsirannikolla, että taksikin huojui matkalla hotellille. Kotiin päästiin maanantaiaamuna.

Coniin ulkomaille

Pääsiäisen jälkeen kelailtiin GothConin jättämiä tassunjälkiä. Oli mukavaa yhdistää coneilu ja ulkomaanmatka; nähdä, miten muualla tällaiset tapahtumat hoidetaan. Hieman harmitti se, että olisin mielelläni nähnyt enemmän myös kaupunkia, mutta kuten Ruut totesi, “kun coneille menee, sieltä ei enää lähde.”

Tapahtuman isoin kehityskohde olivat opasteet ja digikartat, sillä ensikertalaisen oli hieman hankala löytää tapahtumat. Lisäksi tapahtumarakennusten ulkopuolella liehuivat GothCon-viirit, mutta kaikkien rakennusten auloissa ei ollut opastusta kerroksiin, joissa pelit sijaitsivat. Digikartoista puolestaan sai tietoa tilan, ei etsityn tapahtuman nimen mukaan. Onneksi vastaanoton tietopalvelut toimivat hyvin, ja painettuja mainoksia näkyi runsaasti. GothConiin olisikin toivonut kokemusoppaita Ropeconin malliin.

Ruokalassa puolestaan oli toisinaan ahdasta, mutta toisaalta sapuskat (köttbullar!) olivat mainioita. Kahvia ja erikoisteetäkin sai ilmaiseksi, kunhan oma kuppi oli mukana.

Pienistä miinuksista huolimatta päällimmäisenä mieleen jäi ruotsalaisten lämmin vastaanotto. Heidän porukkaansa pääsi nopeasti, eikä kieltä vaihdettu englantiin, vaan ruotsia sai treenata mielin määrin kieliopin köllötellessä roskiksessa. Meitä kisuteltiin GothConin viisikymppisille ja jopa Linköpingin yliopiston vihreille nurmille LinConiin.

Kyllähän kutsu jäi korvan taakse. GothCon on samanlainen kuin Ropecon, vaikkakin kävijämäärältään pienempi. Silti Göteborg jäi kiinnostamaan kaupunkina, joten miksei seuraavan kerran viipyisi pitempään ja kävisi vaikkapa parissa museossa?

Lähde

Reinhold Wittig (1937–2026)

Saksalainen pelisuunnittelija Reinhold Wittig menehtyi Göttingenissä Saksassa 11.4.2026. Vuonna 1937 syntynyt Wittig oli 89-vuotias.

Wittig perusti vaimonsa Karinin kanssa Göttinger Spieleautorentreffen -tapahtuman vuonna 1983. Pelisuunnittelijoiden ja toimittajien tapaamisesta tuli keskeinen saksalaisen lautapelisuunnittelun tapahtuma, jossa pelisuunnittelijat, julkaisijat ja toimittajat kohtasivat uusien pelien äärellä. Wittigin ansiota on myös termin ”Spieleautor” eli ”pelisuunnittelija” luominen ja vakiinnuttaminen.

Wittigin toinen merkittävä panos pelisuunnittelijoiden asemaan on vuoden 1988 ”lasinalusjulistus”. 4.2.1988 Nürnbergin Spielwarenmesse-messuilla pelisuunnittelijoiden illanvietossa Wittig otti lasinalusen ja kirjoitti siihen ”Keiner von uns gibt ein Spiel an einen Verlag, wenn nicht sein Name oben auf der Schachtel steht!” – ”Kukaan meistä ei anna peliään julkaisijoille, jos ei saa nimeään kanteen!” Nykyään peliharrastajapeleissä on tavallista, että suunnittelijan nimi on kannessa, mutta vuonna 1988 pelisuunnittelija sai olla tyytyväinen, jos nimi löytyi jostain sääntökirjan lopusta.

Julistuksen allekirjoittivat Wittigin lisäksi Helge Andersen, Hajo Bücken, Erwin Glonegger, Dirk Hanneforth, Knut Michael Wolf, Wolfgang Kramer, Joe Nikisch, Gilbert Obermeier, Alex Randolph, Johann Rüttinger, Roland Siegers ja Ilse Dreher-Plonka.

Wittig julkaisi pelejään Edition Perlhuhn -nimellä. Pelit olivat pääasiassa pieniä painoksia ja vähän tunnettuja nykyään. Wittigin tunnetuin peli on Piratenbillard, näppäryyspeli, jossa palloja pomputellaan laudalla lyömällä niitä mailoilla laudan alapuolelta (Lunkisti-Tero on kirjoittanut pelistä arvion). Monet Wittigin peleistä ovatkin näyttäviä käsityötaidonnäytteitä – tai sitten hyödyntävät yllättäviä pelikomponentteja, kuten heksamuttereita. Wittig voittikin viisi kertaa Spiel des Jahresin näyttävälle pelille annettavan kunniamaininnan.

Board Game Beatissa on oiva laajempi kirjoitus Wittigistä.

Mensa Select -voittajat 2026

Yhdysvaltojen Mensa järjestää vuosittain Mensa Mind Games -tapahtuman, jossa osallistujat testaavat ison läjän pelejä ja valitsevat niistä Mensa Select -palkinnon voittajat. Koska kaikki testaaminen tapahtuu yhden viikonlopun aikana, palkinto suosii nopeita ja helposti omaksuttavia pelejä, mutta on perinteisesti ollut oikein hyvä valitsemaan voittajaksi helppoja ja nokkelia pelejä, ja toisinaan listalta löytyy raskaampiakin pelejä.

Tämän vuoden voittajat ovat:

• A Place for All My Books (Alex Cutler ja Michael Mihealsick / Smirk & Dagger Games)
• Critter Kitchen (Alex Cutler ja Peter C. Hayward / Cardboard Alchemy)
• Fromage (Matthew O’Malley ja Ben Rosset / Road to Infamy Games)
• Galileo Galilei (Tomáš Holek / Pink Troubadour)
• Got Five! (Yoann Levet / Blue Orange Games)
• Things in Rings (Peter C. Hayward / Allplay)
• Twinkle Twinkle (Ammon Anderson / Allplay)

American Tabletop Awards 2026

Vuoden 2026 American Tabletop Awards -palkinnot on jaettu. Yhdysvaltalaisista sisällöntuottajista koostuva raati jakoi palkinnot parhaille vuoden 2025 aikana Yhdysvalloissa ilmestyneille peleille.

• Lastenpelit: Magical Athlete (Richard Garfield ja Takashi Ishida / CMYK)
• Kasuaalipelit: Hot Streak (Jon Perry / CMYK)
• Strategiapelit: The Lord of the Rings: Fate of the Fellowship (Matt Leacock / Z-Man Games)
• Monimutkaiset pelit: Molly House (Jo Kelly ja Cole Wehrle / Wehrlegig Games)

Palkinnon sivuilta löytyy täydet listat suositelluista peleistä ja ehdokkaista.

Japan Boardgame Prize 2025

Japan Boardgame Prize on julkistanut voittajansa. Jälleen kerran palkinto jaetaan kahdessa sarjassa: on järjestävän tahon U-more Award, joka perustuu raadin mielipiteisiin, ja yleisöäänestyksellä valittava kansansuosikki.

Raati valitsi vuoden parhaaksi peliksi Romain Clémentin ja Kevin Gauvinin pelin Ink It!, jossa arvuutellaan sanoja tekemällä kuvia musteella ja leimasimilla. Pelin edetessä sallittujen leimasimenpainallusten määrä laskee viidestä yhteen, eli minimalismia kohden mennään.

Finalisteina olivat Jim Winslow’n kirppupeli Flohzirkus ja Wolfgang Kramerin 6 Nimmt! Baron Oxx. Flohzirkus on vähän vanhempi peli ja heikosti tunnettu: siitä on BoardGameGeekissäkin yksi sessiokuvaus 25 vuoden takaa, eikä foorumilla muuta. Ehkä uusi japanilainen versio tuo vanhalle pelille uutta eloa. Baron Oxx on uusi versio 1990-luvun klassikosta.

Yleisöäänestykseen osallistui vain 88 äänestäjää. Se ei ole kovin paljon Japanin noin 125 miljoonasta asukkaasta – Lautapelioppaan vuosiäänestyksen 469 osallistujaa ovat huikean iso otos siihen nähden. Jos suomalaisista yhtä moni äänestäisi, äänestäjiä kertyisi noin neljä. Vuosiäänestys tavoittaa siis yli satakertaisen yleisön!

Tämä pieni joukko pelaajia eri puolilta Japania on kuitenkin äänestänyt voittajat, ja listan kärkihän on aivan sitä, mitä vuoden 2025 äänestykseltä odottaisi: voittajana on Bomb Busters, kakkosena on SETI: Search for Extraterrestrial Intelligence ja kolmantena The Gang. Bomb Busters ja SETI keräsivät ylivoimaisesti eniten pisteitä, ja yllättyneitä olivat – no, ei kukaan.

Larry Levyn Vuoden suunnittelija

Opinionated Gamersin Larry Levy on parinkymmenen vuoden ajan nimennyt joka vuosi vuoden suunnittelijan. Levy pyrkii valinnoissa objektiivisuuteen ja perustaa ne julkaistuihin peleihin, voitettuihin palkintoihin ja yleiseen pöhinään.

Vuoden 2025 voittajaksi Levy valitsi – yhdeksättä kertaa – Reiner Knizian. Valinta oli helppo: Knizia julkaisi vuonna 2025 huikeat 33 peliä, joista yli puolet oli uusia pelejä. Joukossa ei ole yksittäisiä todella isoja hittejä, mutta tuotannon laajuus on kyllä vertaansa vailla.

Levy on valinnut vuoden suunnittelijat kaikille vuosille vuodesta 1955 alkaen. Nämä löydät Designer of the Year Awards: 1955–2023 -listasta BGG:stä.

Paluita ja poistumisia

Mechs vs Minions tekee paluun. Peli oli iso hitti kymmenen vuotta sitten. League of Legendsin maailmaan sijoittuva yhteistyöpeli oli iso laatikko, jota julkaisija Riot Games myi vain suoramyyntinä hämmentävän edulliseen hintaan. Peli oli jonkinlainen hupiprojekti League of Legendsillä rahaa tahkonneelle Riotille ja siksi melko epätodennäköinen uudelleenjulkaistava.

Nyt peli on kuitenkin tekemässä paluun kymmenvuotisjuhlansa kunniaksi. Julkaisusta on vastuussa Incredible Dream Studios. Studion on perustanut Jane Chung Hoffacker, jonka meriiteistä löytyy muun muassa Netflix-animaatio Arcane: League of Legendsin tuottaminen.

Jos peli kiinnostaa, Incredible Dream kerää nimiä kovin keskeneräisen näköisellä sivulla.

Myös Fury of Dracula tekee paluun. Alunperin vuonna 1987 ilmestynyt epäsymmetrinen vampyyrijahti pistää vastakkain kreivi Draculan ja tätä jahtaavat vampyyrinmetsästäjät. Stephen Handin suunnitteleman pelin julkaisi alkujaan Games Workshop ja sittemmin sitä ovat käpälöineet Kevin Wilson ja Frank Brooks. Tuorein versio on Fantasy Flightin kolmas painos vuodelta 2015, jonka WizKids julkaisi samanlaisena neljäntenä painoksena 2018.

Viidennen laitoksen julkaisee Avalon Hill ja peli tulee kauppoihin syksyllä 2026. Peli on W. Eric Martinin mukaan mekaniikaltaan identtinen kolmannen ja neljännen painoksen kanssa, mutta ulkoasu on pistetty uusiksi. Mukana on Dave Chalkerin kehittämä nopeutettu versio.

Fantasy Flight pistää sen sijaan stopin Descentille. Descent: Legends of the Dark – Act III -peliä ei tule. Peli on yksinkertaisesti liian kallis valmistaa: nousseet tuotantokustannukset, sovelluksen kehittämisen hintavuus ja maailmantalouden yleinen epävakaus tekevät isosta ja kalliista pelistä mahdottoman tehdä kannattavasti. Taustalla voi olla Asmodeen halu tehdä markkinoille paremmin sopivia pelejä: Asmodeen studiot keskittyvät peleihin, joiden hinta on ennemmin 40 kuin 200 dollaria. Tämä ei tietysti pelaajien näkökulmasta ole yksinomaan huono asia.

Pelin sovellusta tullaan tukemaan edelleen, mutta uutta sisältöä siihen ei ole enää tulossa. Keväällä ilmestyy Terrinoth: Heroes of Descent, Descentin maailmaan sijoittuva videopeli.

Lautapelit XKCD:n mukaan

Kuukauden kysymys

Annetaan puheenvuoro ensin Petrille:

Yleensä kilpa-ajopelit perustuvat suurimmassa määrin onneen. Mekaniikkana on useimmiten nopat tai joku muu vastaava tuuriin perustuva keino, joten pelaaja ei itse voi täysin vaikuttaa pelin lopputulokseen. Tämä on ristiriidassa aidon kilpa-ajon kanssa, joka perustuu ajo- ja insinööritaidoille.

On myös kilpa-ajopelejä, joissa onnen vaikutus on pyritty kokonaan poistamaan, mutta sellaiset pelit ovat usein raskaita ja monimutkaisia, ja niistä on vauhti kaukana. Tuuriton, nopeatempoinen kilpa-ajopeli, niitä ei ole monta.

PitchCar. PitchCar on neppailupeli, joten siinä ei tuurilla ole juurikaan sijaa. Paitsi että joskus kiekko saattaa ponnahtaa vastustajien kiekkojen yli, vieriä radalla, tai kimmota kaiteiden ylitse toisten eteen, mutta sen kaltaiset onnenkantamoiset kuuluvat kilvanajon henkeen.

Pääosin PitchCar on sorminäppäryyttä, tarkkuutta, hahmotuskykyä sekä lujahermoisuutta vaativa peli. Pelaajan täytyy osata arvioida mihin suuntaan kiekko ponnahtaa kaiteista, ja toisten hiillostaessa olla sortumatta virheisiin ja hätäisiin päätöksiin.

Moto Grand Prix. Moottoripyöräkilpailuja simuloivassa Moto Grand Prix -pelissä tuurin vaikutusta on yritetty vähentää monenlaisilla pikku säännöillä, jotka eivät kuitenkaan hidasta peliä turhaan. Nopat saa kääntää kerran ympäri, joten kaksi ykköstä on sama kuin kaksi kuutosta. Valitettavasti pelissä yhä pärjää se, joka heittää eniten ykkösiä ja kuutosia. Iso plussa selkeästä sääntökirjasta, jonka avulla on helppo poimia mukaan vain ne säännöt, jotka maistuvat pelaajille parhaiten.

Top Race. Tuttujen kesken ”topreiska” on Wolfgang Kramerin suunnittelema kilpa-ajopeli vuodelta 1996. Iästään huolimatta se on yhä kelpo kilvanajopeli, jossa autot liikkuvat radalla pelattujen korttien mukaan.

Pelin alussa autot huutokaupataan, ja pelaajat ostavat ne autot, joiden värejä omissa käsikorteissa on eniten. Korteilla on yleensä muitakin autoja, ja kaikkia mainittuja autoja on pakko liikuttaa, elleivät ne ole jumissa toisten autojen takana. Peli vaatii siis oikea-aikaista taktikointia niin, että oma auto liikkuu muita enemmän.

Vuonna 2017 julkaistu Downforce on päivitetty versio Top Racesta, ja siinä on mukana muun muassa vedonlyöntiä.

Famous 500: The World’s Smallest Car Racing Game. Tässä kahden pelaajan pikkupelissä on suhteellisen vähän tuuria, ja pelin tempo on vauhdikas.

Pelin alussa pelaajat jakavat rataan merkityn pistesumman haluamallaan tavalla renkaille, polttoaineelle ja moottorille, jotka kuluvat kisan aikana sitä enemmän, mitä kovavauhtisempia kortteja pelaajat pelaavat. Mutkaiset rataosuudet kuluttavat autoa eri tavalla kuin suorat.

Vauhdikkaammin ajava pelaaja saa joka rataosuudelta kaksi pistettä, ja pienemmän kortin pelannut yhden. Varikolla pisteitä voi käyttää auton korjaamiseen. Pelin voittaa se, jolla on enemmän pisteitä kolmen kierroksen jälkeen.

Myös Matti Viertamo kirjoitti aiheesta pidemmälti:

”Itse tykästyin autourheilu- ja kilpa-ajo peleihin Thunder Alleyn myötä. Siinä on selkeä Nascar-teema, tosin peliä ei aina voita se, joka ylittää maaliviivan, kun pelissä kisataan tallilla ja kaikkien autojen sijoitus ratkaisee. Autot liikkuvat korteilla ja samalla kun oma auto liikkuuu niin mahdollisesti muutkin samassa rivissä olevat autot liikkuvat. Tämä tuo ihan oman tason peliin, kun miettii mihin kohtaa rataa päättää liikkeen. Myös varikkokäynnit ja mahdolliset keltaisen lipun tuomat uusintalähdöt tuovat taktisia mahdollisuuksia. Ainoa joidenkin mielestä negatiivinen puoli pelissä on tapahtumakorttien tuoma satunnaisuus, kun joskus siellä voi tulla sellaisia kortteja, jotka päättävät jonkun auton kisan. Tosin näinhän rallissakin välillä käy, että hyvässä johdossa ajetaan mutkassa pusikkoon. Samalla perusmekaniikalla on tehty myös pelit Grand Prix ja Apocalypse Road, mutta ne eivät ole aivan yhtä hyviä kuin tämä. 

Rallyman: Dirtissä ajetaan perinteistä rallia. Tässä on ajo toteutettu nopilla ja mitä suuremmalla nopalla lopettaa vuoronsa, sen vähemmän aikaa on kulunut. Lopussa sitten katsotaan, kuka on ajanut nopeiten. Tässäkään maaliviivan ensimmäisenä ylittänyt ei aina voita. Tämä on tavallaan pulmapeli, jossa pitää asettaa nopat optimaalisesti ja välillä ottaa niiden kanssa riskiä. Nopissa on virhe-puoli ja kun niitä tulee kolme, auton hallinta menee ja pahimmillaan siinä kuluu paljon aikaa ja auto saa vahinkoa. Tämä onnenkoetuspuoli tekee pelistä parhaimmillaan hyvällä tavalla ahdistavan, kun miettii, miten paljon ottaa riskiä. Oman tasonsa tähän tuo sitten se, jos ajaa useamman pätkän kokonaisuuksia. Tästä on olemassa myös GT-versio mikä ei ole aivan niin hyvä. 

Muutama vuosi sitten ilmestynyt antiikin Rooman valjakkokisoihin sijoittuva Charioteer on myös korttipeli, mutta erilainen kuin Thunder Alley. Tässä pelataan settejä, joiden pohjalta määräytyy liikkeen määrä ja mahdolliset muut tapahtumat. Setteihin voi myös pelata erikoislaattoja. Tämä on todella elegantti peli komponentteja myöten. 

Kilpajuoksujen hyvänä puolena pidän sitä, että pelin tavoite on helppo ymmärtää, pääse ensimmäisenä maaliin tai ole kisan nopein. Yleensä ne ovat myös nopeatempoisia. Varsinkin, jos kisa on tasainen, peleissä on hyvä jännitys päällä siitä kuka voittaa rallin. Samoin niitä voi monesti pelata useampi: esimerkiksi Rallymania ja Charioteeriä kuusi, Thunder Alleytä seitsemän, PitchCaria kahdeksan sekä Grand Prixiä jopa 11 pelaajaa.”

Mainintoja saivat myös Heat: Pedal to the Metal ja sen edeltäjä Flamme Rouge, joka Hannun mukaan on ”erityisesti Peloton– ja Grand Tour -lisäosien myötä on kilpa-ajopelien ehdoton ykkönen”. Vanhemmista peleistä Jessica nosti esiin lapsena perheen kanssa ahkerasti pelatun Paalupaikka-pelin, joka kuulemma toimii edelleen.

Auto- ja muun urheilun ulkopuolelta useampia mainintoja sai The Quest for El Dorado. Henryn mukaan peli on ”mielettömän helppo ja nopea saada pöydälle uudessa ja vähemmän pelanneessakin porukassa, ja tuottaa silti lähes aina pettämättömän pelikokemuksen”. Lastenpeleistä mainintoja saivat ”yllättävän kiva” Etanaralli, josta Mikko V:n perheessä lapsi ei enää niin välitä, mutta aikuiset tahtoisivat pelata yhä. Reiner Knizian parhaisiin kuuluva Kilpikonnakisa mainittiin tietysti myös.

Kuukauden kysymyksen aiheena on todella monimutkaiset pelit. Onko suosikeissasi pelejä, joissa on järjettömän paljon sääntöjä ja aivan liian monimutkaisia prosesseja, mutta jotka ovat silti pelaamisen arvoisia? Listaa parhaat tai anna pidemmät perustelut. Kuukauden kysymykseen voit vastata Kuukauden kysymys -sivulla tai sähköpostilla mikko@lautapeliopas.fi.

Löydä lautapelit

Löydä lautapelit -kirjan painoksen viimeisiä kappaleita on yhä saatavilla. Tampereella kirjoja saa Lautapelit.fi:n myymälästä Ratinassa hintaan 10,95 €.

Kirjaa on myynnissä myös Torissa ja Vintedissä. Torissa kannattaa hakea kirjan nimellä, Vintedissä myynti-ilmoitukset löytää kätevästi tuosta profiilistani. Molempiin teen uusia sitä mukaa, kun kirjat käyvät kaupaksi.

Jos haluat ostaa useamman kappaleen kerralla, ota yhteyttä. Myös uudempaa Aasialaiset lautapelit -kirjaa on saatavilla, sitä löytää myös Torista.

Mikon pelaamia

Olin pari vuotta sitten piilosanojen ratkonnan SM-kisoissa. Silloin kävi ilmi, että olen aivan riittävän nopea pärjäämään kisassa, mutta yksi pieni virhe pudotti minut finaalin ulkopuolelle. Kun finaalitehtäväkin tuntui jälkeenpäin tehtynä aivan riittävän helpolta, tiesin, että seuraavissa kisoissa on oltava mukana ja mukaan lähdetään mitali silmissä.

Tänä vuonna aika sitten koitti ja suuntasin lauantaina 18.4. Pasilaan kisailemaan. Osallistujia oli mukana parikymmentä enemmän kuin vuonna 2024, presidentti Sauli Niinistön suojelemaan kisaan osallistui lopulta 84 kisaajaa. Tällä kertaa vakava pyrkimykseni oli saada kaikki sanat lappuun oikein, toki mahdollisimman nopeasti.

Sehän onnistui: olin alkuerän viidenneksi nopein. Vaikeustaso oli selvästi kahden vuoden takaista helpompi. Silloin olisin päässyt finaaliin vartin hitaammalla suorituksella, nyt finaalipaikat täyttyivät nopeasti. Hallitseva mestari jäi tälläkin kertaa finaalin ulkopuolelle, mutta tuttuja nimiä oli muuten mukana. Tomi Stengård oli taas ylivoimaisesti nopein ratkoja.

Finaalitehtäväväkin oli selvästi edellistä nopeampi ja ennen kaikkea helpompi. Vain yksi kymmenestä finalistista teki siinä virheen, kun edelliskerralla vain kaksi ratkaisi tehtävän täysin oikein. Minun kannaltani onnekkaasti virheen teki finaalipiiliksenkin pikavauhtia ratkonut Stengård, mikä jätti minun toiseksi nopeimman aikani parhaaksi täysin oikeaksi tulokseksi. Lähdin kisaan mitali mielessäni, mutta olipa iloinen yllätys, että tulin kotiin kultamitalin kanssa.

Kirjoitin blogiini tarkemman raportin. Tulokset ja kisaraportti Sanasepot ry:n sivuilla.

Samalla viikolla oli toinenkin mielenkiintoinen tilaisuus, kun Pagat.com-korttipelisivuston ylläpitäjä John McLeod vieraili Suomessa ja vieläpä Tampereella. Tapasimme tietysti kortinpelaamisen muodossa ja mukana oli myös aikoinaan yhtä Suomen parhaista korttipelioppaista pyörittänyt Cristian Seres, joka myös ystävällisesti esitteli Tampereen seudun nähtävyyksiä McLeodin seurueelle.

McLeodia tietysti kiinnostavat paikalliset korttipelit, joten pelasimme hieman ristikontraa tai ristiklappia. Tämä peli on vahva ehdokas Suomen kansalliskorttipeliksi, sillä se on sekä maailmalla harvinainen että Suomessa laajalti pelattua. Peli on pareittain pelattava tikkipeli, jossa tikin voittaa se, joka pelaa viimeisenä tikkiin samannumeroisen kortin kuin millä se aloitettiin.

Suomessa on myös vahva perinne Venäjältä opituista lyöntipeleistä. Mustamaija on näistä se parhaiten tunnettu, mutta Itä-Suomessa rajan tuntumassa näitä tunnetaan laajempi kirjo, ja toki ne ovat sittemmin levinneet esimerkiksi opiskelijoiden myötä. Tampereella on esimerkiksi teekkarien keskuudessa pelattu turamoskaa, jota nytkin pelasimme.

Idea on sama kuin mustassamaijassa, eli yritetään päästä eroon korteista pelaamalla seuraavalle pelaajalle kortteja kaadettavaksi, mutta turamoskassa muutkin pelaajat saavat antaa puolustajalle kaadettavaa ja puolustaja voi myös hyökätä itseään vastaan. Oivallinen peli, mutta kovin epäintuitiivinen, jos ei ole kokemusta näistä lyöntipeleistä.

Lopuksi pelasimme muutaman jaon zheng shàng yóuta, joka tunnetaan go-harrastajien keskuudessa Suomessakin kuoppana. The Great Dalmuti on myös hyvin tunnettu kaupallinen sovitus tästä pelistä. McLeod oli tässä aivan ylivoimainen ja voitti jokaisen jaon.

Kiipeämispeleistä kun oli puhe, McLeod suositteli Kiinassa tällä hetkellä kovin suosittua guàn dàn -peliä, eli ”munien heittelyä”. Emme ehtineet McLeodin kanssa pelata, mutta otin tämän agendalle heti seuraavassa peli-illassa oman peliporukan kanssa. Tichusta pitävää porukkaa ei ole vaikea suostutella testaamaan uutta kiinnostavaa kiipeämispeliä.

Guàn dàn on Tichun tapaan neljän pelaajan paripeli, jossa on tarkoitus päästä korteistaan eroon. Pisteenlasku on siivottu pelistä pois, ainoastaan korteista eroon pääsemisellä on merkitystä. Voittajajoukkue on se, jonka jäsen pääsee ensimmäiseksi eroon korteistaan ja toisen pelaajan sijoitus ratkaisee pisteet: 1–2-voitosta tulee neljä pistettä, 1–3-voitto on kaksi pistettä ja 1–4-voitto on vain yksi piste.

Peliä pelataan tuplapakalla, joka jaetaan pelaajien kesken jaossa, eli jaon alussa kädessä on 27 korttia. Se on jokseenkin yhtä tolkutonta kuin miltä se kuulostaa. Yhdistelmien pituutta on rajoitettu, eli suora on aina tasan viisi korttia ja kuuden kortin settejä ovat vain kolmen parin suora ja kahdet peräkkäiset kolmoset. Jos Tichussa pitää pommeista, tässä pelissä niitä pääsee heittelemään aika runsaasti ja tuntuikin, että kädet, joissa ei ole pommia, ovat harvinaisempia kuin kädet, joissa on useampi pommi. Samalla joku neljän kakkosen pommi ei ole kovin iso juttu.

Pelin pisteenlasku perustuu ylennyssysteemiin. Sinänsä se on vain tavallinen pisteenlasku, jossa pelin voittaa, kun kerää 12 pistettä ja sen jälkeen voittaa jaon, mutta pistearvot vastaavat korttien arvojärjestystä (eli alussa ollaan tasolla 2 ja 12 pisteen jälkeen ässätasolla) ja pelinviejien eli edellisen jaon voittajien taso määrää, mikä kortti on jokereiden jälkeen pakan vahvin kortti. Jos pelinviejät ovat siis jätkätasolla, pakassa jokerit ovat vahvimmat kortit, sitten J, K, Q, 10, 9 ja niin edelleen. Lisäksi herttajätkät ovat villejä kortteja, jotka korvaavat minkä tahansa kortin paitsi jokerin, ja sopivat myös pommeihin.

Guàn Dàn on oikein mainio peli. Pitkänpuoleinen se on: meillä meni kymmeneen jakoon aikaa pari tuntia. Voi olla, että jatkossa peli vähän nopeutuu, mutta kyllähän tässä jo jakamiseen ja korttien järjestelemiseen kädessä menee väkisinkin enemmän aikaa. Kiipeämispelien ystäville se on kuitenkin tutustumisen arvoinen tapaus.

Haggistakin tuli pelattua uudemman kerran, tällä kertaa oikeammilla säännöillä kuin viimeksi. On tämä vain kerrassaan hyvä kahden pelaajan kiipeämispeli. Kannattaa testata, jos mielenkiintoista kaksinpeliä kaipaa.

Hankin kokoelmaani takaisin Mottainain. Sillä saattaa olla tarkoitus piinata jotakuta kesällä pyöräretkellä, mutta oli tätä kyllä muutenkin vähän ikävä. Carl Chudykin suunnittelemasta pelistä tunnistaa Innovationin ja Glory to Romen DNA:n, tässä se vain on hyvin pieneen ja kompaktiin pakettiin tiivistettynä. Pakassa on viitisenkymmentä uniikkia korttia, joita pyöritellään ympäriinsä monimutkaisella systeemillä, jonka sisäistäminen vaatii muutaman pelikerran. Sitten kun kokemusta on, peli tarjoaa oikein mukavasti päänvaivaa.

Vilman pelaamia

Huhtikuun olemme olleet Espanjassa ja tuttuun tapaan toinen matkalaukuista oli täytetty peleillä. 68 pelikertaa on kertynyt tähän mennessä ja vappuviikolle on jo sovittuna lautapelibrunssi. PuffiNova on saanut todella hyvän vastaanoton!

BGA:ssa pelikertoja on 153, ja olen saanut yhden ystävän tutustumaan ja ihastumaan BGA:aan! Sen vuoksi olen pelannut tavallista enemmän samoja pelejä, kun hän ei vielä osaa kovin monta peliä, mutta pikkuhiljaa osaaminen laajenee. Uusia pelejä on tullut vain yksi, Pick a Pen: Gardens, josta onkin pian tulossa arvostelu! 

Koska ei ole uusia pelejä, joista kertoa, ajattelin kertoa eroista Fuengirolan pelikerhon ja Martinlaakson pelikerhon välillä. Molemmissa olen pelannut aikalailla yhtä monta vuotta. Martinlaakso kokoontuu joka viikko samaan aikaan samassa paikassa. Fugessa kokoonnutaan tarpeen mukaan, talviaikaan eli lokakuusta huhtikuuhun pelataan enemmän, jopa kolme kertaa viikossa.

Martinlaaksossa yleensä vain pelataan. Toki porukka heittää läppää ja jutustelee vähän ensin ennen pelien alkua. Porukka on ystävystynyt hyvin ja pelaamme porukalla myös pelikerhon ulkopuolella. Fugessa usein pelaamme ravintolassa tai jonkun kotona. Pelit etenevät hitaammin, koska samalla nautitaan vaikka brunssista. Jännä ero näiden kahden välillä on se, että Martinlaaksossa käy enemmän miehiä ja Fugessa taas reippaasti enemmän naisia. 

Ennen koronaa meillä oli Fugessa peräti kaksikin omaa pelikauppaa. Nykyisin joudumme tekemään retkiä Malagaan, jos kaipaamme jotain uutta. Minä lennän aina niin, että yksi matkalaukku on täynnä pelejä ja vaihtelen joka kerta, mitä otan mukaan. Martinlaaksossa pelit vaihtuvat useammin ja siellä on hyvä mahdollisuus oppia uusia pelejä.

Molemmat pelikerhot ovat tunnelmaltaan lämpimiä ja uudet pelaajat ovat aina tervetulleita. Jos haluat mukaan, niin Martinlaakson pelikerhoon voit vain kävellä sisään torstaina Martinlaakson kirjastolla. Pelit alkavat viideltä eli tule vähän aikaisemmin paikalle. Fugen pelikerholla on ryhmät Facebookissa ja WhatsAppissa ja lomalle tulevat ovat myös tervetulleita mukaan, joten viestiä saa laittaa. Helpointa on laittaa pyyntö päästä Facebookissa ryhmään Fugen lautapeliryhmä. Jos ei käytä Facebookia, voit etsiä minun numeroni (löytyy helposti hakemalla netistä nimelläni) ja ottaa suoraan yhteyttä!

Jos asut jossain muualla, annan lämpimän suosituksen tutustua oman alueen pelikerhoon, minun kokemuksella ne ovat ihania! Lautapeliseuran sivuilta löytyy aktiiviset kerhot. Paljon on myös kerhoja, joita sieltä ei löydy. Ainakin oman asuinalueeni Kalajärven lautapelaajat löytyvät WhatsAppista ja näihin pääsyä voi aina kysellä Facebookin Lautapeli-intoilijat-ryhmästä.

Tuukan pelaamia

Sampsan pelaamia

Keväällä pelattujen ja uusien pelien määrä on taas ollut kasvussa, mikä on aina mainio suunta, ainakin näin ruuhkavuosien keskellä. Tässä muutama nosto viimeaikaisista peleistä:

Keskitien kulkija: Captain Flip

Näppäriä perhepelejä ei ole koskaan liikaa, ja muiden arvostelijoiden kehujen perusteella oletin, että Captain Flip saattaisi kuulua tähän himoittuun kastiin. Onhan peli ollut ehdolla moniin palkintoihinkin. Idea on yksinkertaisen houkutteleva – vuorolla nostetaan yksi laatta, jossa on joku laivan miehistön jäsenistä. Jos laattaan on tyytyväinen, sen saa asettaa laudalle ja se antaa joko pisteitä tai jonkin muun edun. Tyytymättömämpi voi kääntää laatan ja valita sieltä löytyvän uuden hahmon, mutta jos laatan kääntää, kääntöpuolen hahmo on pakko asettaa laudalle.

Lukemani perusteella toivoin, että kääntämisen dilemma tarjoaisi pieniä, sopivia päätöksiä ja että laatat hieman kombottuisivat toistensa kanssa, mutta ensimmäinen peli oli aika latistava kokemus. Valinnat ovat pääosin aivan päivänselviä, ja laatta tulee käännettyä lähinnä siksi, että ensimmäinen hahmo vain ei sovi yhtään omiin suunnitelmiin. Laatoilla ei myöskään ole ollut hirvittävän suuria synergioita keskenään, ja vähäisimmätkin kombomahdollisuudet kaatuvat viimeistään laattatuuriin.

Vähän jäi sellainen olo, että Remo Conzadori ja Paolo Mori eivät ole uskaltaneet jalostaa peliä vielä pikkuisen pidemmälle, jotta Captain Flip haastaisi myös harrastajaa, edes hieman. Nopeahan tämä on pelata, ja myöhemmistä pelikerroista on jäänyt vähän parempi fiilis, mutta tässä ollaan vähän kiikun kaakun sen suhteen, että lähteekö peli myyntiin vai ei. Sääli.

Positiivinen yllättäjä: Coffee Rush

Tämä peli tuli hankittua poistokorista huokeaan hintaan ja kyseessä onkin vähän kuin Lidlin Emilia-kahvi – sen saa nyt joka paikasta erityisen halvalla. Syynä on todennäköisesti se, että koko peli, ja Veetin arviokin, olivat menneet minulta ja suurimmalta osalta pelaajista jotenkin ihan sivu suun, joten hankin Coffee Rushin aika summanmutikassa. Tämä osoittautui ihan hyväksi päätökseksi. Kahviannosten teko on teemana vallan vetävä, mutta olin alkuun vähän skeptinen sen suhteen, tarjoaisiko baristan työ tarpeeksi vuorovaikutusta tai sellaista kiireen tuntua. Onneksi olin molempien osalta väärässä. Ei peli ole kovin interaktiivinen, mutta ainesosalauta ja varsinkin muiden pelaajien tarjoilemat lisätilaukset toimivat hyvin sosiaalisena liimana ja tekevät samalla pelistä yllättävän hektisen. Vaikka taustalla ei olekaan mitään tiimalasia tai aikarajoitteita, niin kiireen tuntu on vahvasti läsnä.

Peli ei myöskään tuntunut liian abstraktilta hinkkaamiselta, vaikka ainesosalaudalla eri tarpeet hankitaankin pelkästään ukkelia ruutujen välillä liikuttaen. Kasautuvat tilaukset ja teema antavat pelille sitä kaivattua charmia ja fiilistä, joilla sudenkuopat väistetään. Loppua kohden ainesosareittien säätäminen toki lisääntyy, ja peli hyytyy hieman, mutta ei onneksi liikaa. Ainakin siis yhden pelikerran perusteella.

Ja entäs ne kupit ja ainesosat – Mamma mia! Harvoin pelin komponentit mykistävät, mutta Coffee Rush on kyllä niin upea ilmestys, että oikein hymyilyttää. En siis panisi lainkaan pahakseni, vaikka pelaisin tätä aina silloin tällöin. Ei tällainen erikoiskahvi ehkä ihan jokakertaiseen arkipelaamiseen istu, mutta toisinaan maistuu ihan makoisalta.

Pienimmän suosikki: Jurassic Snack

Joulupukki toi perheen lapsille lahjaksi Bruno Cathalan lastenpelin, Jurassic Snackin. Pukki varmaan ajatteli, että ”tässäpä oiva peli erityisesti perheen 7-vuotiaalle, mitä varmaan myös 9-vuotias pelaisi mielellään”. Mutta nyt Pukkeli oli ihan hakoteillä, sillä peliin rakastui erityisesti meidän 4-vuotias. Ja mikä parasta, tätä pelaa isäkin ihan mielellään.

Hirveän simppeli pelihän tämä on: liikutellaan dinoja pienellä alueella kaksi kertaa johonkin pääilmansuuntaan, kunnes vastaan tulee laatta. Laatta napataan ja katsotaan, mitä sieltä löytyy. Yleensä pisteitä, mutta joskus jokin välitön erikoisjuttu, esimerkiksi lisädino laudalle tai mahdollisuus heivata jokin dinoista muualle. Pelin hienous on siinä, että erän voittaa joko normaalisti pisteillä tai sitten popsimalla toisen dinot suihinsa. Laattojen alla on nimittäin kaksi Tyrannosaurus rex -laattaa, joiden kautta laudalle saapuvat hurjat lihansyöjät, joita pelaajat voivat vuorollaan ohjata kohti vastapuolen dinoja.

Alkuun koko peli vaikuttaa ihan täysin tuurilotolta, mutta kun laatat vähenevät ja alue näin vähän avautuu, meininki hieman muuttuu. Erityisesti kun T-Rexit saapuvat, niin dinojen on liikuttava erityisen tarkkaan, jotta laattoja eli pisteitä saa kerättyä ja ettei samalla asetu vahingossa pedon syötiksi. Jotain samankaltaista tässä on kuin Hey! That’s My Fish! -pelissä, vaikka pelit muuten eroavatkin toisistaan. Tätä vartin filleriä on nakutettu varmasti sen 20–30 kertaa kevään aikana, ja meillä puntit on saatu tasaisiksi, kun isiltä poistetaan pelistä kaksi dinoa. Oikein mainio lastenpeli!

Tapahtumakalenteri

Ylä-Olarin lautapelaajien pelisuunnittelijavierailut 20.5.2026 (Espoo)

Ylä-Olarin lautapelaajat järjestää kevään aikana peli-illoissaan pelisuunnittelijoiden vierailuja. Loppukevään ohjelmassa ovat:

• 20.5.2026: Harry-Pekka Kuusela (Galenos)

Peli-iltoja on muutenkin joka keskiviikko. Peli-illat pidetään Olarin olohuoneella klo 17.

Lisätietoja Lautapeliseuran foorumilta.

Ropecon 24.–26.7.2026 (Helsinki)

Ropecon järjestetään jälleen kerran Helsingin Messukeskuksessa. Tapahtuman teemana on tänä vuonna unet.

Ropeconin ohjelmahaku on nyt auki.

Lisätietoja tapahtuman nettisivuilta.

LitsaCon 7.–9.8.2026 (Kaarina)

Litsan lautapelikerho Turun kupeessa järjestää 7.-9.8.2026 lautapelailuviikonlopun Littoisten srk-kodilla osoitteessa Kampakuja 1, Kaarina. Ovet avautuvat perjantaina klo 17 ja sulkeutuvat sunnuntaina klo 17. Ohjelmassa on pääasiassa vapaata pelaamista. Voit tuoda mukanasi omia pelejä tai tehdä löytöjä kerhon pelikaapista. Kirppisnurkkaukseen voi tuoda omia pelejä myyntiin tai vaihtoon. Tapahtuma on kaikille avoin, pääsymaksuton, ikärajaton ja päihteetön.

Tapahtuma on auki pe 17–22, la 10–22 ja su 10–17. Tarjolla on pelien lisäksi kahvia, teetä, mehua ja keksejä. Pidempään viipyvien kannattaa varautua omin eväin. Mikroaaltouuni on käytettävissä. Pihassa on hieman rajoitetusti parkkitilaa, mutta Turun seutuliikenteen (Föli) tietyt bussilinjat kulkevat aivan vierestä.

Lisätietoja Lautapeliseuran foorumilta.

LanTrek 2026 15.–18.10.2026 (Tampere)

LanTrek-tapahtumassa on suuri lautapelialue yhteistyössä Tampereen ATK- ja lautapeli ry:n kanssa. Tapahtuma järjestetään Tampereen Messu- ja urheilukeskuksesa. Pelialue on auki 15.–17.10.2026.

Tapahtumasta pääsee nauttimaan päivälipuilla, eli konepaikkoja ei tarvita (early bird -hinnan liput tulevat myyntiin toukokuussa).

Lisätietoja LanTrekin sivuilta.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

Tarkastelimme porukalla ennen vuotta 1995 ilmestyneitä lautapelejä. Oliko pelimaailmassa ylipäänsä ennen Catania muuta kuin Afrikan tähti?

Tatu testasi näyttävän, mutta yksinkertaisen Hot Streak -pelin.

Tarjan testipenkissä oli klassikkovideopeliä lautapeliksi sovittava Tetris.

Sampsa taas on pelannut muurahaisten taisteluja Marabunta-pelissä.

Haluatko mukaan Lautapelioppaan toimitukseen? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Ryhmässä tiedotetaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista. Liittyäksesi ryhmään laita viestiä Telegramissa.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista ja Mastodonista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram ja Mastodon ovat varmimpia kanavia, joissa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Luetuimmat jutut top 10

Nämä ovat olleet viimeisen neljän viikon aikana Lautapelioppaan luetuimmat jutut:

1. Yatzyn säännöt
2. Uutiskatsaus 30.3.2026
3. Secret Hitler
4. Bananagrams
5. Texas Hold’emin säännöt
6. 100 parasta peliä 2025
7. Blackjackin ja ventin säännöt
8. Suomen aarre
9. Carcassonne
10. Parhaat pelit ennen vuotta 1995

Lautapeliblogien päivitykset

Peliarvostelut:

• Lunkisti: Arnak: Kadonneet Rauniot – viidakon kätköjen jäljillä
• Analyysiparalyysi: Hot Streak
• Lunkisti: Rumble Nation – nokkelaa enemmistökahinointia

Videot:

• Nopparalli: Detective: City of Angels | Onko sinusta etsiväksi
• Lautapelimestari: Kuka ei tiedä mistä lautapelistä puhutaan?
• Lautapelimestari: Lautapelien kansien tunnistamista pikseleistä
• Nopparalli: Onko Prophecy of Kings kaikkien aikojen lisäosa?
• Miiran ja Annikan hyvin draftatut kortit: 265. Arcane Wondersin julkaisemat pelit, 266. Pääsiäisajan pelit 2026, 267. Love Letterit, 268. Toivelistan pelit

Muut jutut:

• Huoltoreitti: Baltic Wargaming Convention 2026
• Gameblog: Guàn Dàn or throwing eggs (or bombs)
• Pelikilta: Osaksi lautapeli-yhteisöä
• Gameblog: A good week

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Olemme tehneet Kymmenen vuotta sitten -artikkeleita, joissa tutkailemme vanhoja pelejä nykynäkökulmasta. Aiomme laajentaa historian tarkastelua kahdenkymmenen vuoden takaisiin peleihin, mutta ennen sitä teemme katsauksen lautapelien esihistoriaan.

Koska Catanin ilmestyminen on modernien lautapelien selkeä virstanpylväs, rajaamme tässä kohtaa tarkastelun sen ilmestymisvuoteen eli vuoteen 1995. Olemme siis nyt kiinnostuneet vuonna 1994 tai ennen sitä ilmestyneistä peleistä. Toisesta päästä olemme rajanneet pois todella vanhat pelit ja kansanperinteen, eli keskitymme tässä nyt suunniteltuihin ja julkaistuihin peleihin.

BGG:n ja Lautapelioppaan lukijoiden suosikit

BoardGameGeekin 500 parhaan pelin listalta löytyy tukku vanhempia pelejä. Ykkösenä on tietysti Magic: The Gathering (joskin vasta sijalla 167), jota on ihan perusteltua pitää yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun peleistä. Kymmenen kärki vanhoista peleistä BGG:ssä menee näin:

1. Magic: The Gathering (1993)
2. Sherlock Holmes Consulting Detective (1981)
3. Modern Art (1992)
4. Tichu (1991)
5. 1830: Railways and Robber Barons (1986)
6. Acquire (1964)
7. Atlantis (1982)
8. Civilization (1980)
9. Dune (1979)
10. Advanced Squad Leader (1985)

Listalla tavallaan kuuluisi olla Die Macher, mutta jätin sen pois, koska käytännössä juuri kukaan ei ole pelannut vuonna 1986 ilmestynyttä alkuperäistä painosta. Pelin suosio perustuu vuonna 1997 ilmestyneeseen kakkospainokseen, joka on siis jo Catanin jälkeistä aikaa.

Kymmenen kärki kattaa vuosikymmenet kuusikymmentäluvulta eteenpäin. 1950-luvun arvostetuin peli on Diplomacy vuodelta 1959 ja 1940-luvun ykkönen on Scrabble vuodelta 1948. 1930-luvulta listan kärki on täynnä perinteisiä korttipelejä, mutta selkeämmin julkaistuista peleistä ykköseksi nousee Don Munron suunnittelema pöytäjääkiekko vuodelta 1932.

Lautapelioppaan lukijat ovat modernien pelien ystäviä, mutta parhaiden pelien listalta löytyy joukko vanhempia klassikoita: Tichu, Afrikan tähti, Magic: The Gathering, Monopoly, 6 Nimmt!, Modern Art, Trivial Pursuit, Scrabble ja Alias. Tasan kymmenen prosenttia listasta on siis ilmestynyt ennen vuotta 1995, kun mukaan lasketaan vielä go. Arkham Horror on toki vuodelta 1987, mutta harva lienee pelannut alkuperäistä.

Vanhoja palkintopelejä

Saksan Spiel des Jahres -palkinto perustettiin vuonna 1979. Ihan jokainen alkuvuosien voittajista ei ole enää relevantti, mutta listalla on muutama edelleen huomionarvoinen peli.

Vuonna 1980 palkittiin Rummikub, joka on todellinen kestoklassikko. Peli toki perustuu korttipeleihin, joilla on jo ennen Rummikubia noin parin sadan vuoden historia, joten ei kai se ihme ole (rommipelit on keksitty tiettävästi joskus 1800-luvulla).

Vuoden 1983 voittaja Scotland Yard on edelleen saatavilla. Tämä logiikkapeli, jossa salaperäinen herra X pakoilee Lontoon kartalla etsiviä oli lapsuuden suosikkejani ja toimii kyllä edelleen.

Vuoden 1985 voittaja Sherlock Holmes Consulting Detective nauttii yhä vankkaa suosiota tarinallisten päättelypelien genressä.

Vuoden 1993 voittaja Call My Bluff perustuu sekin vanhaan kansanperinnepeliin, joten pelin kestävä suosio lukuisina eri versioina ei ole suurikaan yllätys.

Kennerspiel des Jahresia ei vielä tunnettu – se alkoi vasta 2011 – mutta Kinderspiel des Jahresia on jaettu vuodesta 1989. Alkuvuosien pelit ovat tuiki tuntemattomia, mutta vuonna 1994 palkittiin edelleen parhaiden elektroniikkahärvelien joukkoon lukeutuva Looping Louie.

Petri

Mikko

Minulle vanhojen pelien listaykkönen on Tichu. Se on toki pikkuisen huijausta, sillä vaikka pelin on suunnitellut Urs Hostettler ja julkaissut sveitsiläinen Fata Morgana, se on tietysti kaupallinen sovitus kiinalaisista kansanperinnekorttipeleistä – tosin nämä kansanperinnepelit saattavat olla pääasiassa 1980-luvulla kehiteltyjä.

Pareittain pelaaminen näyttäisi kuitenkin olevan Hostettlerin keksintöä; ainakin selvimmät kiinalaiset esikuvat zheng fen ja big two ovat yksilöpelejä. Lisäksi Tichu on hyvin tehokkaasti virtaviivaistettu ja etenkin länsimaisille pelaajille merkittävästi kiinalaisia esikuviaan helpompi omaksua.

Magic: The Gatheringia ei voi myöskään ohittaa, sen verran iso osa sillä on pelihistoriassani ollut, vaikka en sitä tällä hetkellä enää pelaakaan. On se silti todella merkittävä peli ja Magicin lisäksi olen pelannut monia muita keräilykorttipelejä, joita ei olisi olemassa ilman Magicia. Paikka 1900-luvun merkittävimpien pelien listan kärjessä on ehdottomasti perusteltu, oli pelistä ja sen bisnesmallista muuten mitä mieltä tahansa.

1960-luvun paras peli on tietysti Acquire, hotellihippa, joka maistuu edelleen. Hieman harmittaa, että menin jossain vaiheessa hankkiutumaan eroon omistamastani 3M:n kirjahyllypainoksesta 1970-luvulta – vaikka se ei se hienoin ja arvokkain puunappulaversio ollutkaan, oli se silti jotenkin huomattavasti näitä uusimpia painoksia henkevämpi kaikessa 1970-luvun alun estetiikassaan. Ihan jokainen kerta Acquire ei miellytä, joskus pelit ratkeavat aika nopeasti hyvään tai huonoon onneen, mutta kestoonsa nähden ja ikänsä huomioiden peli on silti oivallinen kokemus.

EuroRails sai aivan vastikään uusimman laitoksensa, Empire Builder: Europen. Itse ajelen Mayfairin neloseditiolla vuodelta 2009, mutta pohjimmiltaan se on sama peli kuin vuonna 1990 ilmestynyt originaali – ja se taas on samaa tavaraa kuin vuoden 1982 Empire Builder, vain Euroopan kartalla. Crayon rails -junailua siis, eli väriliidulla piirrellään kartalle reittejä, joita pitkin sitten kuljetaan kuljettamassa rahtia paikasta toiseen. Konsepti on yksinkertainen ja jotensakin lumoava.

Peli-ideahan on tuttu jo 1970-luvun lopulta David G. Wattsin Railway Rivalsista tai Dampfrossista (joka on varhainen Spiel des Jahres -voittaja), mutta vaikka rataverkon rakentaminen pelisarjoissa samanlaista onkin, Empire Builderin rahdinkuljetus voittaa kyllä Railway Rivalsin kilpa-ajot kiinnostavuudessaan.

Sticheln on oivan piikikäs tikkipeli 1990-luvun alusta, mutta ensisijaisesti pidän kiinni omastani, koska pelin korttipakka on erinomaisen joustava ja sopii monien eri pelien pelaamiseen.

Shark vuodelta 1987 on vähän Acquiren sukuinen yksinkertainen bisnespeli, jossa laudalla laajentuvat ja fuusioituvat yhtiöt vaikuttavat pelaajien osakkeiden arvoihin. Sharkissa pitää kuitenkin osata myydä osakkeitaan ajoissa, sillä osakkeen arvon romahdus iskee myös pelaajien henkilökohtaisiin käteisvaroihin. Ei tämä pelinä ihan Acquiren veroinen ole, mutta silloin tällöin oikein hauskaa sekoilua.

Set on joko mitä parhain peli tai aivan raivostuttavaa korttien tuijottelua mitään ymmärtämättä.

1830 ei ole missään nimessä suosikkini 18xx-genressä, mutta voisin sitä silti joskus pelata. Se on muutenkin selvä ykkönen genren ennen vuotta 1995 ilmestyneistä peleistä. Monet tätä vanhemmista peleistä ovat kovin pitkiä, äärimmäisen harvinaisia tai muuten vain omituisia himmeleitä. Eniten noista vanhemmista kiinnostaa ehkä 1835, eikä sekään kovin paljon. 1830 on sentään aivan pelattava peli.

Modern Art on edelleen maistuva huutokauppapeli, joka tekee monta asiaa oikein ja Halli Galli on yhä reaktiotestipelien parhaimmistoa.

Afrikan tähti ei mahtunut kymmenen parhaan joukkoon, mutta pakko siitäkin on myöntää, että jotain siinä on tehty oikein. Se on toki vanhentunut sekä esteettisesti että pelimekaniikaltaan, mutta vioistaan huolimatta se on edelleen aivan toimiva, monesti jännittävä ja hauskoja hetkiä tarjoava lastenpeli, joka harvemmin viipyy pöydällä liian pitkään. Minusta se on edelleen paras 1950-luvun peli ja aivan merkittävästi parempi kuin mikään muu saman ikäluokan suomalainen peli, jota olen pelannut – on ihan hyvät syyt sille, miksi muita samanikäisiä pelejä ei enää pelata ja Afrikan tähteä yhä pelataan.

Tuukka

Vilma

Inka

Lähde

3… 2… 1… kisaamaan!

Hot Streak on eittämättä vuoden 2025 kohutuimpia peliuutuuksia. Ulkoasultaan räiskyvän räväkkä seurapeli on hinannut itsensä pikavauhtia oman kategoriansa kärkisijoille BoardGameGeekissä. Onko kohistu peli vain värikäs lelu vai onko näyttävässä pelissä ainesta nousta genrensä kaanoniin?

Heräteostos vailla vertaa

Hot Streakin matka kokoelmaani on oivallinen esimerkki lautapelaajan sortumisesta impulsiiviseen heräteostokseen. Kuulin tuttavien puhuvan pelistä, ja nopean BGG-vierailun jälkeen ostosormi iski valoa nopeammin. Perusteet päätökselle olivat vaikuttava ulkoasu ja pieni otanta muiden mielipiteitä. Sääntöihin en vaivautunut tutustumaan. Eihän se olisi lainkaan hauskaa.

Vasta paketin ollessa postin hoivassa aloin lukemaan tarkemmin mistä on kyse. Hirveän vähän siitä on tästä kohtaa enää hyötyä; olihan paketti jo matkalla. Toisaalta rationaalinen ajattelu on vain este hyvien pelilöytöjen tekemiselle. Päätin olla katsomatta lahjahevosen suuhun.

Hot Streak oli saapuessaan vähintäänkin erikoinen ilmestys. Olen vakuuttunut siitä, että pelilaatikon suunnittelijat eivät ole ikinä tavanneet Kallax-hyllyä, sillä pelin mitat estävät tehokkaasti tehokkaat säilytysratkaisut. Peli on samaan aikaan liian iso ja liian pieni.

Laatikon julkisivulla paistattelevat kuin näyteikkunassa neljä pelin päätähteä. Monenkirjavan maskottien joukon muodostavat sininen kala, mehevä nakkisämpylä, aavistuksen pelottava kuningatar sekä lupsakka karhu. Pelin laatikko on kokonaisuutena näyttävä ja värikkäämpi kuin myrkyllinen sammakko.

Suhteellisen painavan laatikon sisältä paljastuu kasa kortteja, vedonlyönnissä käytettäviä pahvilätkiä, läjä kortteja sekä mukavan karheaa paperirahaa, joka oli niputettu kumilenkillä, mikä saa vereni kiehumaan. Vapautinkin pikimmiten poloiset pätäkät kumilenksun ikeestä.

Ehkä eniten hämmennystä aiheuttaa pelilauta, joka rullataan esiin laatikon pohjasta. En ole aiemmin törmännyt moiseen ratkaisuun, enkä ole vielä päättänyt, mitä mieltä olen tästä systeemistä. Joka tapauksessa pelimatto on tyylikäs, ajaa asiansa hyvin, eikä ole ainakaan toistaiseksi jäänyt jumiin laatikon sisään.

Kuten arvata saattaa, pelin sääntökirja on täynnä jonninjoutavaa lorea. Jahka sääntöjen pariin päästään, esitellään ne enimmäkseen selkeästi ja tyylikkäästi. Sääntökirjan lopussa on tietysti lisää lorea, jonka lukemiseen en ole toistaiseksi investoinut aikaa.

Vedonlyöjän dilemma

Hot Streak perustuu pohjimmiltaan vedonlyöntiin. Vedonlyönnin kohteena ovat maskotit, jotka kisaavat jonkinlaisessa juoksukisassa. On syytä epäillä, että maskotit ovat syyllistyneet vakavaan työturvallisuuden rikkeeseen, sillä suoraan juokseminen ja pystyssä pysyminen tuottaa heille merkittäviä haasteita.

Maskottien liikkuminen perustuu kortteihin. Yksinkertaisimmillaan kortit liikuttavat yhtä maskottia eteenpäin yksi tai kaksi ruutua. Jos pakassa olisi pelkästään tällaisia kortteja, kisa etenisi siististi ja sulavasti. Toisaalta pelin pelaaminen olisi tylsempää kuin maalin kuivumisen katselu.

Onneksi korteissa onkin varianssia. Kortit voivat muun muassa kaataa maskotin kumoon, siirtää hänet naapurin kaistalle, tai kääntää hänet juoksemaan 180 astetta väärään suuntaan. Tällaiset kierrepallot aiheuttavat luonnollisesti kaaosta.

Maskotit voivat myös törmätä. Törmäystilanteessa liikkeessä ollut maskotti saa jatkaa matkaansa ja pysyä pystyssä. Paikallaan ollut pahaa-aavistamaton maskotti sen sijaan jyrätään kumoon. Katunut maskotti liikkuu ryömimällä, joka on äärimmäisen hidasta. Kaatumisesta voi toipua recover-kortilla, joka nostaa maskotin takaisin ylös ja myös korjaa tämän rintamasuunnan kohti maaliviivaa.

Jos kaatuneena oleva maskotti kaatuu uudestaan ollessaan maassa, tämä tulee tyrmätyksi ja tuomitaan kisan viimeiseksi, tai alimmalle vielä jäljellä olevalle sijalle.

Ennen jokaista kilpailua kaikki liikekortit sekoitetaan ja niitä nostetaan pöytään näkyville pelaajamäärän mukaan skaalautuva määrä. Korttien perusteella pelaajien pitäisi pystyä päättelemään, kenen koriin munat tulisi laittaa. Pelaajat saavat vuorojärjestyksessä lyödä vetoa maskottien puolesta valitsemalla haluamansa pahvisen vedonlyöntilipukkeen.

Jokaisella maskotilla on kolme lipuketta. Ensimmäisenä lyöneelle on tarjolla korkeimmat summat, muisssa lipukkeissa palkintosummat alenevat. Vedonlyöntilipukkeet antavat rahaa, jos maskotti sijoittuu sijoille 1, 2 tai 3. Hot Streakin maailmassa ei tunneta pistesijoja, joten nelossijat ovat täysin arvottomia.

Lipukkeen voi myös halutessaan lyödä lisäriskillä kääntämällä sen ympäri. Kääntöpuoli tarjoaa korkeamman summan ykkössijasta, mutta matalammat summat himmeämmistä mitaleista.

Maskottien puolesta lyöminen on kaiken lisäksi ilmaista. En tiedä, kuka pyörittää Hot Streakin vedonlyöntiä, mutta maksuton vedonlyönti ei vaikuta kannattavalta liiketoiminnalta.

Jokaisella kierroksella voi lyödä myös erikoisvedon. Erikoisvedon määrittää kortti, joka vaihtuu joka kierroksella. Veto on kyllä tai ei -muotoa. Kysymys voisi olla vaikka: ”Tuleeko jokin maskotti ryömimään maaliin?” tai ”Tuleeko jokin maskotti hylätyksi?”. Erikoisvedonkin kohdalla lipukkeen voi käntää riskipuolelle. Tällöin kyse on jo ihan oikeasta riskistä, sillä vedon mennessä ohi maksajaksi joutuu pelaaja itse.

Kun jokainen pelaaja on lyönyt kaksi vetoa, pakka sekoitetaan. Ennen kisan alkua jokainen pelaaja saa sujauttaa joukkoon kädestään yhden ylimääräisen liikekortin. Näillä korteilla voi olla suurikin vaikutus pelin kulkuun, ja oma käsikortisto kannattaa ottaa huomioon vetoja tehdessä. Jos kanssapelurit panostavat hulluna hodariin, jonka korttivalikoima näyttää ennakkoon vahvimmalta, olisi hirveän houkutteleva ajatus ujuttaa pakkaan kortti, joka kävelyttää hodaria taaksepäin, tai jopa kaataa poloisen nakkisämpylän rähmälleen kentän pintaan.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua

Kun kortit on sekoitettu, pakkaa hallinnoiva pelaaja laskee lähtölaskennan 3… 2… 1… Kyseessä ei ole pelkkä perinteinen kilpajuoksurituaali, vaan jokaisen numeron kohdalla pelaaja nostaa pakan päällimmäisen kortin ja heittää sen sivuun tekemättä sen efektiä. Näin peliin saadaan lisää satunnaisuutta, mistä ei valmiiksikaan ollut pelissä puutetta. Sen jälkeen itse kilpailu voi alkaa.

Pakasta nostetaan kortteja joiden perusteella maskotteja liikutetaan. Jos maskotti ylittää maaliviivan, se siirtyy laatikon päälle palkintokorokkeelle korkeimmalle jäljellä olevalle sijalle. Jos maskotti kävelee ulos radalta, tuloksena on tyrmäyksen tapaan hylkäys ja viimeinen sija. Jos hylkäyksiä tulee lisää, sijoittuvat maskotit aina huonoimmalle mahdolliselle sijalle. Kilpailu on täysin mekaaninen simulaatio, joka ei sisällä päätöksiä. Pelaajien tehtäväksi jääkin oman maskotin raivokas kannustaminen ja vastustajille haistattelu. Parhaimmillaan jännitys on käsin kosketeltavaa ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Kun pakka menee läpi, se sekoitetaan uudelleen, mukaan lukien lähtölaskennan aikana sivuun nakatut kortit. Sen jälkeen tehdään uusi lähtölaskenta ja heitetään uudet kolme korttia sivuun. Temaattisesti lähtölaskenta keskellä kisaa tuntuu oudolta, mutta kun asiaa miettii, kyseessä on tietysti mainoskatko, jolla pyritään paikkaamaan epäkannattavasta vedonlyöntitoiminnasta kertyviä tappioita! Pelin teema on siis äärimmäisen vahva!

Mainoskatkon (pakan sekoittamisen) aikana pelimattoa rullataan takaosasta hieman kasaan. Pelialue pienenee battle royale -tyyliin. Tämä ratkaisu eliminoi tehokkaasti ylipitkät pelit ja varmistaa sen, että peli ylipäätään loppuu joskus. Katoavalla alueella seisovat maskotit hylätään.

Kisa päättyy kun kaikki maskotit ovat päätyneet jollekin sijalle. Sen jälkeen pelaajat palauttavat vetokuponkinsa ja lunastavat mahdolliset voittonsa. Myös mahdolliset tappiot maksetaan pankille. Sen jälkeen aletaan valmistelemaan toista kierrosta.

Elämän kohtalo

Toisella kierroksella pelaajien käsikortit täydennetään jakamalla puuttuva kortti kisapakasta. Toista ja myöhemmin kolmatta kisa varten käytetään samaa pakkaa, eikä sitä näytetä pelaajille samalla tavalla kuin ennen ensimmäistä kisaa. Tarkkoja voimasuhteita on mahdotonta tietää, koska pelaajille on jaettu yksi kortti pakasta. Lisäksi pelaajat tulevat jälleen lisäämään ennen kierroksen alkua yhden kortin kädestään pakkaan. Kun otetaan huomioon myös lähtölaskentojen aikana pois jäävät kortit, paketti on levällään kuin jokisen eväät.

Toisen kierroksen vedonlyönti toteutetaan ykköskierroksen tavoin aloituspelaajaa vaihtaen. Myös bonusveto vaihtuu. Käytössä oleva tieto on entistä niukempaa. Vinkkiä antavat edellisen kisan tulokset, sekä omat käsikortit. Myös muiden pelaajien toimista voi saada vinkkiä, mitä tulee mahdollisesti tapahtumaan: Jos joku pelaaja panostaa ahkerasti kuningattareen, hänellä saattaa kenties olla kädessä kuningattarelle suosiollinen kortti. Toisaalta toisen pelaajan peesaaminen ei ole aina kannattavaa, koska saman vedon ottaminen pienentää voittoja.

Toisen kierroksen jälkeen koittaa kolmas ja viimeinen kierros, joka tuo mukanaan lisäsäännön, tuplauksen. Pelaaja voi valita, kumman kahdesta vetokupongistaan pelaa tuplana. Tällöin yksinkertaisesti mahdolliset voitot saa kaksinkertaisena. Myös miinukset tuplaantuvat, joten bonusvetojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Tuplaus tuo peliin säpinää, sillä se mahdollistaa suuretkin heilahtelut viimeisellä kierroksella.

Kolmannen kisan jälkeen lasketaan rahat, ja julistetaan voittaja… tai sitten ei. Ohjekirjan mielestä voittajan julistaminen on turhaa, ja sen sijaan pelaajien tulisi selvittää kohtalonsa ohjekirjan ”life outcomes” osiosta, joka listaa jokaiselle pelaajalle oman elämänkohtalon pelissä tienatun rahamäärän perusteella. Osion sepustuksissa ei ole järjen hiventäkään, tietenkään. Ainakin osion kirjoittajalla on ollut hauskaa. Loppuloruilut tulee kuitenkin aina luettua, joten kaipa kyseessä on onnistunut vitsi.

Halpaa hupia koko rahan edestä

Luettuani sääntökirjan olin varsin skeptinen pelin suhteen. Hot Streak vaikutti turhanpäiväiseltä kisasimulaattorilta, jossa tuuri on pääosassa, eikä pelaajien päätöksillä ole paljoakaan väliä. Muutamien pelien jälkeen täytyy todeta, että olin aivan oikeassa. Mutta kukapa olisi arvannut, että turhanpäiväinen kisasimulaattori olisi näin hauskaa!

Rehellisyyden nimissä peliä ei ole kyllästetty taktisilla elementeillä. Vetojen valinnassa voi tehdä huonoja päätöksiä. Riskitasojen hallinta on taktinen päätös. Enimmäkseen pelissä ei kuitenkaan pääse päätöksenteolla juhlimaan. Hot Streak onkin saanut moitteita pelillisyyden puutteesta. Taktiikka ja pelillisyys eivät kuitenkaan ole pelin keskiössä.

Jos kuitenkin tunnistat itsesi pelaajaksi, jolle koko kalenteripäivän kestävät beigeä excel-taulukkoa ulkoasultaan muistuttavat teollistuvaan Englantiin sijoittuvat työläisenasettelujyystöt ovat peliharrastuksen ydin, Hot Streak ei ehkä ole oikea valinta. Pelin vähäisiä valintoja ei voi ottaa kovin vakavasti.

Pelin pihvi onkin eittämättä itse kilpailu, vaikka sen aikana pelaajat eivät voi vaikuttaa pelin kulkuun. Peli ammentaa viihdearvonsa samasta lähteestä kuin esimerkiksi Colt Express: hauskinta on silloin kun kaikki menee aivan täysin pieleen. Maskottien kaatuilu ja absurdit tilanteen herättävät takuuvarmasti hilpeyttä oikeanlaisessa porukassa.

Hot Streakin eduksi voidaan ehdottomasti laskea sen maltillinen kesto. Peli on aina ohi puolessa tunnissa, jonka jälkeen voi vaikka sitten siirtyä niiden hardcorepelien pariin, tai sitten ottaa uuden erän! Peliä voi hyvin pelata useamman erän yhdeltä istumalta, ja näin voi hyvin tapahtua, jos pelaajat innostuvat!

Hot Streakin potentiaalien kohderyhmä on laaja. Sääntökuorma on mitätön. Säännöissä ei ole mahdottoman paljoa sisäistettävää.

Peliin mahtuu kahdeksan pelaajaa, ja peli toimii uskoakseni varsin hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Suurimmilla pelaajamäärillä satunnaisuus kasvaa entisestään, sillä pelaajien vaikutus kisapakkaan on suurempi. Parhaimmillaan peli lienee neljällä tai viidellä pelaajalla, joskin pelaamani kolmen, ja kuuden pelaajan pelit ovat toimineet erinomaisesti.

Vedonlyöntiteemasta huolimatta sanoisin, että peli sopii leikkisän ulkoasun ja vähäisen sääntökuorman ansiosta myös nuoremmille pelaajille. Itse ainakin pelaisin tätä paljon mieluummin kuin Kimbleä ja Afrikan tähteä, ottamatta mitään pois näiltä klassikoilta.

Näyttävä ja oivaltava ulkoasu on pelin vahvuus. Maskotit ovat upeita, laatikko on värikäs ja muut komponentit toimivat. Pelimatosta voi olla montaa mieltä. Laatikkokin on hieman hankalakäyttöinen. Paperirahojen kanssa tulee olla tarkkana, sillä niillä on karhean pintansa vuoksi taipumus tarttua kiinni toisiinsa. Nämä pikkuviat voin antaa kuitenkin anteeksi, kumilenkkejä en…

Sokko-ostos osui tällä kertaa maaliin. Pienen alkukankeuden jälkeen Hot Streak todisti epäilyni vääräksi ja osoittautui kelpo peliksi. Voin ehdottomasti suositella peliä niille, jotka kaipaavat kevyttä seurapeliä hyllynsä täytteeksi. Jos tuuri ei haittaa, Hot Streak maittaa!

Faktat Hot Streakista

Suunnittelija: Jon Perry

Julkaisija: CMYK (2025)

Mutkikkuus: Säännöt eivät tuota päänvaivaa.

Onnen vaikutus: Mitätön, jos osaa lukea ajatuksia, ennustaa tulevaisuutta ja harjoittaa päässään monimutkaista todennäköisyyslaskentaa. Jos ei jostain syystä osaa, porukan Hannu Hanhi on vahvoilla.

Vuorovaikutus: Naurua, pettymyksiä, jännitystä, koko draaman kaari sähköistää koko pelipöydän tunnelman.

Teema: Maskottikisailu on hassunhauska ja omintakeinen teema.

Uudelleenpelattavuus: Peli nojaa erikoisiin ja absurdeihin tilanteisiin, jotka eivät aivan heti lopu. En osaa sanoa, kuina nopeasti peli alkaa toistamaan itseään liikaa. Ei varmaankaan ihan heti.

Saavutettavuus: Pelaamisen kannalta välttämätöntä tekstiä on hyvin vähän.

Pelaajamäärä: 2–8. Varsinaisia ongelmia ei ilmaannu millään pelaajamäärällä. Kaksinpeli on yllättävän hyvä. Parhaimmillaan peli on kuitenkin 3–6 pelaajalla.

Pituus: 20 minuuttia.

Lähde

Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä videopeleistä maailmassa on 1980-luvulla kehitelty Tetris, joka on tullut suurelle yleisölle tutuksi niin tietokoneella kuin pelikonsoleillakin. Abstrakti pulmapeli, jossa putoavia palikoita käännellään sekä asetellaan täysien vaakarivien muodostamiseksi koko ajan kiihtyvässä tahdissa, haastaa pelaajan hahmottamiskykyä, strategista suunnittelua, tarkkuutta sekä ongelmanratkaisukykyä.

Suunnittelija Phil Walker-Harding on tarttunut tähän klassikkopeliin kehitellen siitä mahdollisimman autenttisen lautapeliversion luontevasti ja ytimekkäästi nimellä Tetris (2021). Samasta pelistä on ilmestynyt myös uudempi versio nimellä Tetris: The Boardgame (2025), jonka suunnittelussa Walker-Harding on myös ollut mukana. Uudempi versio on samankaltainen, mutta niissä on pieniä eroja.

Klassiset tetrominot 

Tetriksen palat olivat alunperin pentominoja (viiden neliön polyominolaatta), geometrisiä ja matemaattisia muotoja sekä kirjaimia, jotka vaihdettiin myöhemmin helpompiin tetrominoihin (neljän neliön polyominolaatta). Samalla tavoin alun mustavalkoiset laatat korvautuivat vähitellen nopeammin havaittavilla värikkäillä laatoilla, ja 2000-luvun alusta lähtien laattojen värit ovat vakiintuneet The Tetris Companyn standardeilla.

Nykyään viralliset värit eri laatoille ja kirjaimille ovat: syaani (I), keltainen (O), magenta (T), vihreä (S), punainen (Z), sininen (J) ja oranssi (L). Koska tämä lautapeliversio on virallinen Tetris-tuote, myös tässä pelissä käytettävät värilaatat vastaavat virallista väritystä.

Tuttua pudottelua

Jos Tetris on entuudestaan tuttu peli, tämän lautapeliversion pelaaminen on melko vaivatonta. Otat oikeanlaisen palan, pudotat sen torniin ja koetat täyttää kaikki vaakarivit järjestyksessä täyteen ilman aukkopaikkoja. Tässä Tetriksen lautapeliversiossa on korttipakka, josta käännetään yksitellen esiin laattojen kuvia määrittämään, mikä laatta milloinkin pitää pudottaa torniin.

Kuten alkuperäisessäkin pelissä, myös lautapeliversiossa pyritään täyttämään oma pelialue eli läpinäkyvä Matrix-torni (matriisi, matemaattinen taulukko) järjestelmällisesti alhaalta ylös erimuotoisilla palikoilla ilman väliin jääviä tyhjiä paikkoja. Poikkeuksena videopelistä valmiiksi täyttyneet rivit eivät tässä pöytäversiossa luonnollisestikaan katoa, vaan pelialueen täyttyessä päättyy myös itse peli rajaten näin peliin kuluvaa aikaa. Lautapeliversioon on lisäksi otettu mukaan pelilauta, laatta- ja tavoitekortteja, pelimerkkejä, bonusikonit sekä pieni musta neliölaatta. 

Kaikki pelaajat tekevät tämän samanaikaisesti, mikä tekee pelaamisesta miellyttävän sujuvaa ja nopeaa. Toki juuri sen sopivan laatan asettaminen oikeaan kohtaan ei aina onnistu, mutta asettelua voi kuitenkin hieman  ennakoida. Jokaista värilaattaa vastaa neljä korttia ja korteista poistetaan satunnaisesti yksi ennen niiden sekoittamista, joten yhtä laattatyyppiä asetetaan matriisiin vain kolme kertaa neljän sijaan. Sekoitetut laattakortit asetetaan pelilaudalle pinoon kuvapuoli ylöspäin, ja pelattavaa laattaa esittävä kortti siirretään nostopinon viereen ”pelaa”-ruutuun niin, että seuraavaksi pelattavan laatan kuva paljastuu valmiiksi ”seuraava”-ruudussa. Jokainen pelaaja ottaa pelattavan laatan ja pudottaa sen Matrix-torniin haluamallaan tavalla. Tässä kohtaa peli rajoittaa asettelua, koska torniin on tehty urat, jotka käytännössä pakottavat asettamaan laatat tiettyyn suuntaan. Pieni tornin vaurioitumisen riski on siis olemassa, jos pelaajien joukossa on hieman nuorempia osallistujia.

Vaikka lautapeliversiosta puuttuukin kiihtyvä nopeus, palasten pudottelu ei kuitenkaan ole aivan mutkatonta. Useamman pelaajan mukanaolo luo peliin aikapainetta, ja hieman liian nopeasti sekä huolimattomasti pudotettua laattaa ei voi enää saada takaisin sen sujahdettua Matrix-tornin syvyyksiin. Huolimattomuusvirhe voi siis kertautua ikävästi pelin kuluessa.

Uusia tavoitteita

Alkuperäisestä pelistä poiketen matriisin täyttämisen rinnalle on tuotu uusia tavoitteita. Laattojen asettelun suunnitelmallisuutta on kasvatettu lisäämällä torniin bonusikonien kuvia. Jokaisessa neljässä eri tornissa ikonit asettuvat hieman eri kohtiin, luoden jokaiselle pelaajalle uniikin matriisin. Nämä ikonit toimivat niin, että kuvaa vastaavan laatan peittäessä ikonin saa pelin lopussa lisäpisteitä. Tämä lisäys on oikein mainio oivallus, ja omissa peleissä juuri tämä ominaisuus on luonut eniten haastetta loppupisteytyksen kannalta: tavoittelenko bonuspisteitä ja luovun osasta täysiä rivejä, vai päinvastoin? Harvemmin nuo molemmat onnistuvat yhtä aikaa, ja täysien rivien pisteistä muodostuu pelin suurin yksittäinen pistekertymä.

Bonusikonien joukossa on myös viisi pientä neliöikonia. Kun pudotettu laatta peittää neliöikonin, pelaaja saa käyttöönsä minon, yhden neliön kokoisen mustan bonuslaatan. Tämän bonusneliön tai useampiakin voi pudottaa torniin ennen varsinaista pelattavaa laattaa, ja sillä saa mukavasti täytettyä ikäviä aukkopaikkoja riveissä. Minot voivat ajoittain olla kullan arvoisia, kun omaan matriisiin pitäisi pudottaa rivien täyttämisen suhteen ongelmallinen laatta. 

Peliin kuuluu lisäksi 12 haastekorttia, joista valitaan joko yksi perushaaste, ”kuusi täyttä riviä” tai haastavammassa pelimuodossa kaksi satunnaista haastekorttia. Pelin edetessä pelaajat voivat tavoitteita saavuttaessaan asettaa pelimerkkinsä vapaana olevaan pistetasoon ja saada pelin päättyessä lisäpisteitä. Haasteiden suhteen pitää olla valppaana, koska nopeus on valttia, ja haastekorteista saadut pisteet (1–8 pistettä) voivat pelin loppupisteytyksessä olla ratkaisevan tärkeitä. 

Laattojen värittämä matriisi 

Peli päättyy, kun korttipakasta on viimeinenkin kortti käännetty ja tetrominot pudotettu torniin. Pisteitä pelissä saa täysistä riveistä Matrix-tornissa, bonusikoneista sekä haastekorteista. Mitään varsinaista pistejuhlaa Tetris ei tarjoa, joten kaikki mahdollisuudet saada pisteitä kannattaa pelin aikana hyödyntää tarkoin. 

Tämä Tetriksen lautapeliversio on onnistunut temaattisesti melko hyvin vangitsemaan alkuperäisen Tetriksen idean, ja vielä tuomaan siihen jotain uutta. Erityismaininta kauniista komponenteista on paikallaan: läpinäkyvät Matrix-tornit hehkuvat kauniisti värikkäiden laattojen putoillessa paikoilleen ja bonusikonit luovat matriisiin oman kiehtovan lisänsä korostaessaan pelin geometrisuutta. Vaikka peli on melko kevyt ja nopea pelata, peliin tuodut uudet lisäominaisuudet tekevät pelistä moniulotteisemman kuin mitä pelkkä laattojen pudottelu voisi tarjota. Lisäominaisuuksien tuoman vaihtelun ansiosta Tetris kestää hyvin myös useampia pelikertoja, vaikka pelin peruskaava pysyykin pelistä toiseen samanlaisena.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta pelissä ei juurikaan ole haastekorttien paremmista pistesijoituksista kisaamisen lisäksi. Oman matriisin optimaalinen täyttäminen on pelin keskiössä, ja bonusikonien asettuminen pelaajien Matrix-torneissa toisistaan eriävästi luo jokaisen pelaajan tavoitteista uniikkeja, eikä toisten pelaajien asetelmia tule seurattua kovinkaan tarkoin. Pelin päättyessä voitosta kisaamisen lisäksi pelikokemukseen vaikuttaa oman matriisin asettelun onnistuminen: täydet rivit, värillisten laattojen sijoittuminen suhteessa toisiinsa sekä bonusikonien osuminen juuri oikeisiin laattapaikkoihin. Kuten missä tahansa laattojen asettelupelissä, myös Tetriksessä huolella sommiteltu laattojen asettelu ja niistä syntynyt onnistunut kokonaisuus tuo jo itsessään hyvän mielen voittosijasta riippumatta.

Peli sopii kaikille Tetriksen ystäville ja kevyistä laattojen asettelusta pitäville. Kauniit ja harkitut komponentit sekä pelilaatikko tarjoavat värikästä ja nostalgistakin katseltavaa ja hypisteltävää. Tetriksen maailma rakentuu pöydälle nopeasti ja vaivattomasti, eikä sen opettelu vie paljoa aikaa. Peli soveltuu hyvin myös perhepeliksi, tosin kovin pienten pelaajien kanssa ei peliin vielä kannata tutustua. Kouluikäisiltä alkaa jo löytyä laattojen asetteluun tarvittavaa tarkkuutta, strategista suunnittelua sekä hahmottamis- ja ongelmanratkaisukykyä.

Faktat Tetriksestä

Suunnittelija: Phil Walker-Harding

Julkaisija: Buffalo Games (2021)

Mutkikkuus: Tetris on erittäin helppo oppia ja sopii myös perhepeliksi. Haastekortit ja bonusikonit tuovat hieman haastetta ja sorminäppäryyttäkin tarvitaan, mutta vaikeustasoa voi hyvin laskea jättämällä tiettyjä elementtejä pois. 

Onnen vaikutus: Matemaattisena ja todennäköisyyksiin perustuvana pelinä tulevia siirtoja voi jossain määrin ennakoida, mutta satunnaisuus laattojen vuorottelussa ei aina mahdollista optimaalista laattojen asettelua. 

Vuorovaikutus: Haastekorttien suurimmista pisteistä käytävä kilpailu edellyttää nopeutta ja suunnitelmallisuutta oman matriisin täyttämisessä, mutta muutoin jokainen pelaaja keskittyy rakentamaan omaa uniikkia matriisiaan.  

Teema: Peli on hyvin pitkälti uskollinen alkuperäisen Tetriksen mekaniikalle, ja pelin temaattisuus rakentuukin pääosin klassikkopelin ja sen värikkäiden laattojen ympärille.

Uudelleenpelattavuus: Peli on melko yksinkertainen ja nopea pelata, joten sitä voi helposti pelata useamman pelin kerralla. Haastekortit ja laattojen vuorottelujärjestys yhdessä Matrix-tornien eriytetyn ikonografian kanssa tekevät jokaisesta pelikerrasta hieman erilaisen. 

Saavutettavuus: Vain haastekorteissa on hieman tekstiä. Pelistä on julkaistu yhdistetty suomen- ja ruotsinkielinen painos vuonna 2023. Pelaaminen edellyttää hieman hienomotoriikkaa.

Pelaajamäärä: 2–4. Samanaikaisuuden ansiosta peli toimii hyvin kaikilla pelaajamäärillä, koska odotteluaikaa ei juurikaan ole. Parhaimmillaan peli on 3–4 pelaajalla, koska suurempi pelaajamäärä tuo peliin enemmän kilpailullisuutta ja alkuperäisen pelin aikapainetta.

Kesto: 20–30 min. Useamman pelaajan pelissä peliaika voi pitkittyä, jos laattojen asettelua mietitään pitkään.

Lähde

Joskus sitä pohtii, miten vaikeaa olisikaan olla kuuluisa lautapelisuunnittelija Reiner Knizia. Ei siis muuten, mutta kun herralla on takana satoja lautapelejä, niin uusien ja erilaisten teemojen keksimisen luulisi olevan melkoinen haaste. Voin vain kuvitella, kuinka tohtori on työhuoneessaan tuskaillut uuden aluehallintapelinsä Marabuntan parissa ja miettinyt kuumeisesti teemaa pelilleen. Nakkikioskipulujen reviiritaisto? Väyläsuunnitteluvirastojen välienselvittely? Vai kenties moottoripyörämummojen kamppailu parhaista nisupaikoista? Lopulta välähtää ja hän saa loistavan idean – muurahaiset! Siinäpä vasta kaikille tuttu ja tarpeeksi erikoinen teema lautapelille!

Paitsi että edes näinkin marginaalisessa harrastuksessa kuin lautapeleissä muurahaisteema ei ole kovin ainutlaatuinen. Muun muassa Myrmes, March of the Ants ja Micropolis käsittelevät kaikki osaltaan muurahaisia, ja BGG:ssä on listattu yhteensä jopa 126 erilaista muurahaista käsittelevää peliä. Jopa Formula 1 -aiheisia pelejä on vähemmän! Marabunta on toki aiheensa osalta todella abstrakti kokemus, mutta “minä jaan, sinä valitset” -mekanismi ja vahva vuorovaikutus tekevät siitä poikkeuksellisen kaksinpelin.

Kakunjakoa

Marabunta on periaatteessa kupongintäyttöpeli, kun laudalle piirrellään vuorotellen numeroita, mutta se muistuttaa muita genren pelejä melko vähän. Päätavoitteena on hallita laudan erivärisiä alueita. Alueen hallinta tarkastetaan pelin lopussa ynnäämällä sille piirretyt numerot yhteen, ja se, jolla on suurempi summa, voittaa alueelle merkatut pisteet itselleen. Tasapelissä pisteitä ei saa kukaan.

Numeroita saa vuorotellen heitettävistä nopista. Heiton jälkeen edessä on tiukka päätös, sillä heittäjän on jaettava nopat kahteen osaan, miten parhaaksi näkeekään. Sitten vastapelaaja nappaa haluamansa kasan itselleen ja merkkaa numerot laudalle. Lopuksi jakaja saa jäljelle jääneet nopat, merkkaa ne, minkä jälkeen alkaa uusi kierros.

Numeroita ei roiskita ihan minne sattuu, vaan uuden numeron on kosketettava jotakin aiempaa numeroa. Tämä johtaa nopeasti siihen, että pidemmällä numeroketjulla toisen pelaajan voi ja kannattaakin yrittää blokata ulos joiltain alueilta. Pientä armoa on onneksi tarjolla. Pelin alussa molemmilla on käytössä kaksi (käytännössä yksi) muurahaispesää eli jokeria, jonka raksimalla voi laittaa numeronsa minne haluaa. Myös myöhemmin pelin edetessä numeron voi toisinaan merkata minne tahtoo, mutta näitä tilanteita on tarjolla erittäin harvoin. Tämä tekee jokaisesta noppienjakotilanteesta kuumottavan.

Kuumotusta lisää se, että nopissa ei ole tarjolla pelkkiä numeroita, vaan myös tietyn värialueen pisteitä kasvattavia lehtiä ja laatikoita (palataan näihin kohta). Lehdet ovat tärkeitä, sillä niillä pelaaja kasvattaa omaa pistesaldoaan tietyllä alueella, mikäli sen vain voittaa. On turhaa pommittaa numeroillaan aluetta, josta saa vaivaiset kaksi pistettä, jos samaan aikaan vastapuoli voittaa kuuden pisteen alueen leikiten. Kaiken tämän lisäksi jaossa on myös joka vuoro vaihtuva laatta, joka antaa oman erikoisjuttunsa.

Nopat ja laatta möyhivät joka kierros jakotilannetta niin, että oikein sielua raastaa. Pitäisi saada merkkailtua alueille hyviä numeroita, mutta mitä niillä tekee, jos alueista ei saa kunnon pisteitä? Mutta jos merkkaa pisteitä, niin mitä niillä tekee, jos ei saa alueille numeroita ja niitä ei sitten voitakaan? Samalla pitäisi jättää vastapelaajalle tarpeeksi houkutteleva vaihtoehto, jotta itsellekin jää muuta kuin murusia.

Tässä piilee Marabuntan kauneus, mutta myös karuus. Päätökset ovat kinkkisiä ja päätöshorisontti sopivan usvainen, jotta jakoa ei jää puntaroimaan kovin pitkäksi aikaa. Tai ainakin silloin, kun peli ja jakomekaniikka on tutumpia. Alkuun hyvän jaon tekeminen voi tuntua tuskaisen vaikealta (eikä edes hyvällä tavalla) ja virheitä sattuu solkenaan, mutta jo parin pelin jälkeen helpottaa. Pelin tempo on myös tietyllä tavalla tökkivä, sillä joka toisella kierroksella raavitaan päätä ja tuskaillaan ja joka toisella odotellaan vastapuolen valintaa. Rennosti pelatessa peli kestää tämän, mutta jos on taipumusta ylianalysointiin, riski pelin jumiutumiseen ja venymiseen on suuri.

Laatikot ja leivokset

Sen lisäksi, että kartalla merkkaillaan numeroita vastustajan eteen ja levittäydytään mahdollisimman laajalle, mukana on myös pelaajia seireenin lailla houkuttelevia bonusruutuja. Näistä leivokset antavat lähinnä pisteitä ja nopeuttavat pelin loppua, mutta laatikot ovat mielenkiintoisempi tapaus – ne tarjoavat kerran käytettäviä erikoisominaisuuksia. Tarpeeksi laatikoita keräämällä pelaaja voi saada piirrettäviä numeroita, mutta myös puhtaita pisteitä, lisää leivoksia tai muuta mukavaa. Mitään laajaa teknologiapuuta tai kasautuvia erikoiskykyjä ei ole tarjolla, vaan pieniä bonuksia, joilla voi yrittää kammeta tilanteen itselleen.

Laatikoiden ainoa harmi on niiden mitätön määrä. Laatikoita saa aika niukasti ja usein niillä saa aktivoitua vain pari bonusta. Tämä ei vielä suuremmin haittaa, mutta koska laatikoiden määrästä ei ole mitään takeita (laudalla niitä on muutama, mutta loput tulevat nopista), niin osa bonuksista jää helposti käyttämättä. Jotkut erikoiskyvyt vaativat jopa viisi laatikkoa, joten niiden aloittaminen tuntuu useimmiten niin älyttömältä riskipeliltä, että on sama keskittyä helpompiin kohteisiin.

Pieni peli, suuri sielu

Marabunta on siinä mielessä petollinen, että sen vaatimaton koko, helposti lähestyttävä teema ja kupongintäyttöpeliä mukaileva habitus luovat pelistä vähän vääränlaisen kuvan. Kyseessä on ennemminkin sotaisa ja tiukkaa mietintää vaativa aluehallintapeli. Lauta voisi olla fyysisiltä mitoiltaan vaikka tuplasti isompi, enkä ihmettelisi sitä lainkaan. Nykyinen julkaisu tuntuu lähinnä alkuperäisen pelin matkaversiolta. Toimii miniversiokin tarpeeksi hyvin, joten kai tästä pitäisi olla lähinnä iloinen. Peliharrastajalla kun hyllytila on aina kortilla.

Oikealla asenteella pelattuna Marabunta on pikainen puolen tunnin taisto, siitä pitävät huolen eri lopetusehdot. Yleensä peli loppuu leivosten loppumiseen, mutta joskus myös yhden pistelehden tai alueen täyttymiseen. Lopetusehdot pitävät pituuden napakkana ja antavat pelaajien hieman kontrolloida pelin lopetusta. Marabunta on kyllä kestonsa nähden tuhti tapaus ja saa mahdutettua kahteen varttiin paljon peliä.

Variaatiotakin on ängetty mukaan. Laudat ovat kaksipuoleisia, joten sekä päälauta että erikoislaudat tarjoavat vaihtelua. A- ja B-puolet eroavat toisistaan lopulta aika vähän, enkä itkisi vuolaasti, vaikka peli olisi julkaistu yksipuolisena karvalakkiversiona. Toisaalta tällainen ratkaisu viestii tietynlaista omistautumista, joten sille iso peukku!

Marabunta onkin erittäin varteenotettava peliehdokas niille, jotka nauttivat konfliktipainotteisista kaksinpeleistä. Tavaran kahtia jakaminen voi alkuun haastaa ja joillekin peli on varmaan turhan totinen, mutta kniziamaiseen tapaan tarjolla on terävien sääntöjen alla paljon oppimisen ja oivaltamisen riemua niille, jotka jaksavat pelata kerta toisensa jälkeen.

Faktat Marabuntasta

Suunnittelija: Reiner Knizia

Julkaisija: Space Cowboys (2023)

Mutkikkuus: Sääntökuorma on kevyt, mutta itse pelaaminen voi tuntua tuskaiselta. Erityisesti noppien jakaminen voi olla kokemattomalle pelaajalle vaikeaa.

Onnen vaikutus: Joskus jokin noppatulos saattaa avittaa enemmän toista pelaajaa, mutta nopat tuovat lähinnä vaihtelua pelien ja kierrosten välille. Taitava pelaaja vie ja heikompi vikisee.

Vuorovaikutus: Tässä kamppaillaan jatkuvasti elintilasta kartalla, joten vuorovaikutusta piisaa.

Teema: Toiminnot eivät kyllä selity teeman kautta mitenkään, voisin keksiä monta muuta parempaa ja järkevämpää teemaa pelille. Mutta muurahaisilla peli on ainakin helppo myydä melkein kelle vaan.

Uudelleenpelattavuus: Pelissä on pienuudestaan ja lyhyydestään huolimatta mukavasti opittavaa ja löydettävää ja kaksipuoleiset laudat sekä nopat pitävät pähkinän purtavana.

Saavutettavuus: Pieni lauta ei yllättäen aiheuta näkemisen kannalta suuria haasteita, mutta noppien symboleista ainakin eriväriset pistelehdet menevät välillä minullakin sekaisin. Myös laudan alueiden ja noppien värit eivät ole värisokealle kovin optimaalinen valinta.

Pelaajamäärä: 2

Pituus: 30 minuuttia, mutta jäätämisen vaara on olemassa.

Lähde