3… 2… 1… kisaamaan!

Hot Streak on eittämättä vuoden 2025 kohutuimpia peliuutuuksia. Ulkoasultaan räiskyvän räväkkä seurapeli on hinannut itsensä pikavauhtia oman kategoriansa kärkisijoille BoardGameGeekissä. Onko kohistu peli vain värikäs lelu vai onko näyttävässä pelissä ainesta nousta genrensä kaanoniin?

Heräteostos vailla vertaa

Hot Streakin matka kokoelmaani on oivallinen esimerkki lautapelaajan sortumisesta impulsiiviseen heräteostokseen. Kuulin tuttavien puhuvan pelistä, ja nopean BGG-vierailun jälkeen ostosormi iski valoa nopeammin. Perusteet päätökselle olivat vaikuttava ulkoasu ja pieni otanta muiden mielipiteitä. Sääntöihin en vaivautunut tutustumaan. Eihän se olisi lainkaan hauskaa.

Vasta paketin ollessa postin hoivassa aloin lukemaan tarkemmin mistä on kyse. Hirveän vähän siitä on tästä kohtaa enää hyötyä; olihan paketti jo matkalla. Toisaalta rationaalinen ajattelu on vain este hyvien pelilöytöjen tekemiselle. Päätin olla katsomatta lahjahevosen suuhun.

Hot Streak oli saapuessaan vähintäänkin erikoinen ilmestys. Olen vakuuttunut siitä, että pelilaatikon suunnittelijat eivät ole ikinä tavanneet Kallax-hyllyä, sillä pelin mitat estävät tehokkaasti tehokkaat säilytysratkaisut. Peli on samaan aikaan liian iso ja liian pieni.

Laatikon julkisivulla paistattelevat kuin näyteikkunassa neljä pelin päätähteä. Monenkirjavan maskottien joukon muodostavat sininen kala, mehevä nakkisämpylä, aavistuksen pelottava kuningatar sekä lupsakka karhu. Pelin laatikko on kokonaisuutena näyttävä ja värikkäämpi kuin myrkyllinen sammakko.

Suhteellisen painavan laatikon sisältä paljastuu kasa kortteja, vedonlyönnissä käytettäviä pahvilätkiä, läjä kortteja sekä mukavan karheaa paperirahaa, joka oli niputettu kumilenkillä, mikä saa vereni kiehumaan. Vapautinkin pikimmiten poloiset pätäkät kumilenksun ikeestä.

Ehkä eniten hämmennystä aiheuttaa pelilauta, joka rullataan esiin laatikon pohjasta. En ole aiemmin törmännyt moiseen ratkaisuun, enkä ole vielä päättänyt, mitä mieltä olen tästä systeemistä. Joka tapauksessa pelimatto on tyylikäs, ajaa asiansa hyvin, eikä ole ainakaan toistaiseksi jäänyt jumiin laatikon sisään.

Kuten arvata saattaa, pelin sääntökirja on täynnä jonninjoutavaa lorea. Jahka sääntöjen pariin päästään, esitellään ne enimmäkseen selkeästi ja tyylikkäästi. Sääntökirjan lopussa on tietysti lisää lorea, jonka lukemiseen en ole toistaiseksi investoinut aikaa.

Vedonlyöjän dilemma

Hot Streak perustuu pohjimmiltaan vedonlyöntiin. Vedonlyönnin kohteena ovat maskotit, jotka kisaavat jonkinlaisessa juoksukisassa. On syytä epäillä, että maskotit ovat syyllistyneet vakavaan työturvallisuuden rikkeeseen, sillä suoraan juokseminen ja pystyssä pysyminen tuottaa heille merkittäviä haasteita.

Maskottien liikkuminen perustuu kortteihin. Yksinkertaisimmillaan kortit liikuttavat yhtä maskottia eteenpäin yksi tai kaksi ruutua. Jos pakassa olisi pelkästään tällaisia kortteja, kisa etenisi siististi ja sulavasti. Toisaalta pelin pelaaminen olisi tylsempää kuin maalin kuivumisen katselu.

Onneksi korteissa onkin varianssia. Kortit voivat muun muassa kaataa maskotin kumoon, siirtää hänet naapurin kaistalle, tai kääntää hänet juoksemaan 180 astetta väärään suuntaan. Tällaiset kierrepallot aiheuttavat luonnollisesti kaaosta.

Maskotit voivat myös törmätä. Törmäystilanteessa liikkeessä ollut maskotti saa jatkaa matkaansa ja pysyä pystyssä. Paikallaan ollut pahaa-aavistamaton maskotti sen sijaan jyrätään kumoon. Katunut maskotti liikkuu ryömimällä, joka on äärimmäisen hidasta. Kaatumisesta voi toipua recover-kortilla, joka nostaa maskotin takaisin ylös ja myös korjaa tämän rintamasuunnan kohti maaliviivaa.

Jos kaatuneena oleva maskotti kaatuu uudestaan ollessaan maassa, tämä tulee tyrmätyksi ja tuomitaan kisan viimeiseksi, tai alimmalle vielä jäljellä olevalle sijalle.

Ennen jokaista kilpailua kaikki liikekortit sekoitetaan ja niitä nostetaan pöytään näkyville pelaajamäärän mukaan skaalautuva määrä. Korttien perusteella pelaajien pitäisi pystyä päättelemään, kenen koriin munat tulisi laittaa. Pelaajat saavat vuorojärjestyksessä lyödä vetoa maskottien puolesta valitsemalla haluamansa pahvisen vedonlyöntilipukkeen.

Jokaisella maskotilla on kolme lipuketta. Ensimmäisenä lyöneelle on tarjolla korkeimmat summat, muisssa lipukkeissa palkintosummat alenevat. Vedonlyöntilipukkeet antavat rahaa, jos maskotti sijoittuu sijoille 1, 2 tai 3. Hot Streakin maailmassa ei tunneta pistesijoja, joten nelossijat ovat täysin arvottomia.

Lipukkeen voi myös halutessaan lyödä lisäriskillä kääntämällä sen ympäri. Kääntöpuoli tarjoaa korkeamman summan ykkössijasta, mutta matalammat summat himmeämmistä mitaleista.

Maskottien puolesta lyöminen on kaiken lisäksi ilmaista. En tiedä, kuka pyörittää Hot Streakin vedonlyöntiä, mutta maksuton vedonlyönti ei vaikuta kannattavalta liiketoiminnalta.

Jokaisella kierroksella voi lyödä myös erikoisvedon. Erikoisvedon määrittää kortti, joka vaihtuu joka kierroksella. Veto on kyllä tai ei -muotoa. Kysymys voisi olla vaikka: ”Tuleeko jokin maskotti ryömimään maaliin?” tai ”Tuleeko jokin maskotti hylätyksi?”. Erikoisvedonkin kohdalla lipukkeen voi käntää riskipuolelle. Tällöin kyse on jo ihan oikeasta riskistä, sillä vedon mennessä ohi maksajaksi joutuu pelaaja itse.

Kun jokainen pelaaja on lyönyt kaksi vetoa, pakka sekoitetaan. Ennen kisan alkua jokainen pelaaja saa sujauttaa joukkoon kädestään yhden ylimääräisen liikekortin. Näillä korteilla voi olla suurikin vaikutus pelin kulkuun, ja oma käsikortisto kannattaa ottaa huomioon vetoja tehdessä. Jos kanssapelurit panostavat hulluna hodariin, jonka korttivalikoima näyttää ennakkoon vahvimmalta, olisi hirveän houkutteleva ajatus ujuttaa pakkaan kortti, joka kävelyttää hodaria taaksepäin, tai jopa kaataa poloisen nakkisämpylän rähmälleen kentän pintaan.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua

Kun kortit on sekoitettu, pakkaa hallinnoiva pelaaja laskee lähtölaskennan 3… 2… 1… Kyseessä ei ole pelkkä perinteinen kilpajuoksurituaali, vaan jokaisen numeron kohdalla pelaaja nostaa pakan päällimmäisen kortin ja heittää sen sivuun tekemättä sen efektiä. Näin peliin saadaan lisää satunnaisuutta, mistä ei valmiiksikaan ollut pelissä puutetta. Sen jälkeen itse kilpailu voi alkaa.

Pakasta nostetaan kortteja joiden perusteella maskotteja liikutetaan. Jos maskotti ylittää maaliviivan, se siirtyy laatikon päälle palkintokorokkeelle korkeimmalle jäljellä olevalle sijalle. Jos maskotti kävelee ulos radalta, tuloksena on tyrmäyksen tapaan hylkäys ja viimeinen sija. Jos hylkäyksiä tulee lisää, sijoittuvat maskotit aina huonoimmalle mahdolliselle sijalle. Kilpailu on täysin mekaaninen simulaatio, joka ei sisällä päätöksiä. Pelaajien tehtäväksi jääkin oman maskotin raivokas kannustaminen ja vastustajille haistattelu. Parhaimmillaan jännitys on käsin kosketeltavaa ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Kun pakka menee läpi, se sekoitetaan uudelleen, mukaan lukien lähtölaskennan aikana sivuun nakatut kortit. Sen jälkeen tehdään uusi lähtölaskenta ja heitetään uudet kolme korttia sivuun. Temaattisesti lähtölaskenta keskellä kisaa tuntuu oudolta, mutta kun asiaa miettii, kyseessä on tietysti mainoskatko, jolla pyritään paikkaamaan epäkannattavasta vedonlyöntitoiminnasta kertyviä tappioita! Pelin teema on siis äärimmäisen vahva!

Mainoskatkon (pakan sekoittamisen) aikana pelimattoa rullataan takaosasta hieman kasaan. Pelialue pienenee battle royale -tyyliin. Tämä ratkaisu eliminoi tehokkaasti ylipitkät pelit ja varmistaa sen, että peli ylipäätään loppuu joskus. Katoavalla alueella seisovat maskotit hylätään.

Kisa päättyy kun kaikki maskotit ovat päätyneet jollekin sijalle. Sen jälkeen pelaajat palauttavat vetokuponkinsa ja lunastavat mahdolliset voittonsa. Myös mahdolliset tappiot maksetaan pankille. Sen jälkeen aletaan valmistelemaan toista kierrosta.

Elämän kohtalo

Toisella kierroksella pelaajien käsikortit täydennetään jakamalla puuttuva kortti kisapakasta. Toista ja myöhemmin kolmatta kisa varten käytetään samaa pakkaa, eikä sitä näytetä pelaajille samalla tavalla kuin ennen ensimmäistä kisaa. Tarkkoja voimasuhteita on mahdotonta tietää, koska pelaajille on jaettu yksi kortti pakasta. Lisäksi pelaajat tulevat jälleen lisäämään ennen kierroksen alkua yhden kortin kädestään pakkaan. Kun otetaan huomioon myös lähtölaskentojen aikana pois jäävät kortit, paketti on levällään kuin jokisen eväät.

Toisen kierroksen vedonlyönti toteutetaan ykköskierroksen tavoin aloituspelaajaa vaihtaen. Myös bonusveto vaihtuu. Käytössä oleva tieto on entistä niukempaa. Vinkkiä antavat edellisen kisan tulokset, sekä omat käsikortit. Myös muiden pelaajien toimista voi saada vinkkiä, mitä tulee mahdollisesti tapahtumaan: Jos joku pelaaja panostaa ahkerasti kuningattareen, hänellä saattaa kenties olla kädessä kuningattarelle suosiollinen kortti. Toisaalta toisen pelaajan peesaaminen ei ole aina kannattavaa, koska saman vedon ottaminen pienentää voittoja.

Toisen kierroksen jälkeen koittaa kolmas ja viimeinen kierros, joka tuo mukanaan lisäsäännön, tuplauksen. Pelaaja voi valita, kumman kahdesta vetokupongistaan pelaa tuplana. Tällöin yksinkertaisesti mahdolliset voitot saa kaksinkertaisena. Myös miinukset tuplaantuvat, joten bonusvetojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Tuplaus tuo peliin säpinää, sillä se mahdollistaa suuretkin heilahtelut viimeisellä kierroksella.

Kolmannen kisan jälkeen lasketaan rahat, ja julistetaan voittaja… tai sitten ei. Ohjekirjan mielestä voittajan julistaminen on turhaa, ja sen sijaan pelaajien tulisi selvittää kohtalonsa ohjekirjan ”life outcomes” osiosta, joka listaa jokaiselle pelaajalle oman elämänkohtalon pelissä tienatun rahamäärän perusteella. Osion sepustuksissa ei ole järjen hiventäkään, tietenkään. Ainakin osion kirjoittajalla on ollut hauskaa. Loppuloruilut tulee kuitenkin aina luettua, joten kaipa kyseessä on onnistunut vitsi.

Halpaa hupia koko rahan edestä

Luettuani sääntökirjan olin varsin skeptinen pelin suhteen. Hot Streak vaikutti turhanpäiväiseltä kisasimulaattorilta, jossa tuuri on pääosassa, eikä pelaajien päätöksillä ole paljoakaan väliä. Muutamien pelien jälkeen täytyy todeta, että olin aivan oikeassa. Mutta kukapa olisi arvannut, että turhanpäiväinen kisasimulaattori olisi näin hauskaa!

Rehellisyyden nimissä peliä ei ole kyllästetty taktisilla elementeillä. Vetojen valinnassa voi tehdä huonoja päätöksiä. Riskitasojen hallinta on taktinen päätös. Enimmäkseen pelissä ei kuitenkaan pääse päätöksenteolla juhlimaan. Hot Streak onkin saanut moitteita pelillisyyden puutteesta. Taktiikka ja pelillisyys eivät kuitenkaan ole pelin keskiössä.

Jos kuitenkin tunnistat itsesi pelaajaksi, jolle koko kalenteripäivän kestävät beigeä excel-taulukkoa ulkoasultaan muistuttavat teollistuvaan Englantiin sijoittuvat työläisenasettelujyystöt ovat peliharrastuksen ydin, Hot Streak ei ehkä ole oikea valinta. Pelin vähäisiä valintoja ei voi ottaa kovin vakavasti.

Pelin pihvi onkin eittämättä itse kilpailu, vaikka sen aikana pelaajat eivät voi vaikuttaa pelin kulkuun. Peli ammentaa viihdearvonsa samasta lähteestä kuin esimerkiksi Colt Express: hauskinta on silloin kun kaikki menee aivan täysin pieleen. Maskottien kaatuilu ja absurdit tilanteen herättävät takuuvarmasti hilpeyttä oikeanlaisessa porukassa.

Hot Streakin eduksi voidaan ehdottomasti laskea sen maltillinen kesto. Peli on aina ohi puolessa tunnissa, jonka jälkeen voi vaikka sitten siirtyä niiden hardcorepelien pariin, tai sitten ottaa uuden erän! Peliä voi hyvin pelata useamman erän yhdeltä istumalta, ja näin voi hyvin tapahtua, jos pelaajat innostuvat!

Hot Streakin potentiaalien kohderyhmä on laaja. Sääntökuorma on mitätön. Säännöissä ei ole mahdottoman paljoa sisäistettävää.

Peliin mahtuu kahdeksan pelaajaa, ja peli toimii uskoakseni varsin hyvin kaikilla pelaajamäärillä. Suurimmilla pelaajamäärillä satunnaisuus kasvaa entisestään, sillä pelaajien vaikutus kisapakkaan on suurempi. Parhaimmillaan peli lienee neljällä tai viidellä pelaajalla, joskin pelaamani kolmen, ja kuuden pelaajan pelit ovat toimineet erinomaisesti.

Vedonlyöntiteemasta huolimatta sanoisin, että peli sopii leikkisän ulkoasun ja vähäisen sääntökuorman ansiosta myös nuoremmille pelaajille. Itse ainakin pelaisin tätä paljon mieluummin kuin Kimbleä ja Afrikan tähteä, ottamatta mitään pois näiltä klassikoilta.

Näyttävä ja oivaltava ulkoasu on pelin vahvuus. Maskotit ovat upeita, laatikko on värikäs ja muut komponentit toimivat. Pelimatosta voi olla montaa mieltä. Laatikkokin on hieman hankalakäyttöinen. Paperirahojen kanssa tulee olla tarkkana, sillä niillä on karhean pintansa vuoksi taipumus tarttua kiinni toisiinsa. Nämä pikkuviat voin antaa kuitenkin anteeksi, kumilenkkejä en…

Sokko-ostos osui tällä kertaa maaliin. Pienen alkukankeuden jälkeen Hot Streak todisti epäilyni vääräksi ja osoittautui kelpo peliksi. Voin ehdottomasti suositella peliä niille, jotka kaipaavat kevyttä seurapeliä hyllynsä täytteeksi. Jos tuuri ei haittaa, Hot Streak maittaa!

Faktat Hot Streakista

Suunnittelija: Jon Perry

Julkaisija: CMYK (2025)

Mutkikkuus: Säännöt eivät tuota päänvaivaa.

Onnen vaikutus: Mitätön, jos osaa lukea ajatuksia, ennustaa tulevaisuutta ja harjoittaa päässään monimutkaista todennäköisyyslaskentaa. Jos ei jostain syystä osaa, porukan Hannu Hanhi on vahvoilla.

Vuorovaikutus: Naurua, pettymyksiä, jännitystä, koko draaman kaari sähköistää koko pelipöydän tunnelman.

Teema: Maskottikisailu on hassunhauska ja omintakeinen teema.

Uudelleenpelattavuus: Peli nojaa erikoisiin ja absurdeihin tilanteisiin, jotka eivät aivan heti lopu. En osaa sanoa, kuina nopeasti peli alkaa toistamaan itseään liikaa. Ei varmaankaan ihan heti.

Saavutettavuus: Pelaamisen kannalta välttämätöntä tekstiä on hyvin vähän.

Pelaajamäärä: 2–8. Varsinaisia ongelmia ei ilmaannu millään pelaajamäärällä. Kaksinpeli on yllättävän hyvä. Parhaimmillaan peli on kuitenkin 3–6 pelaajalla.

Pituus: 20 minuuttia.

Lähde

Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä videopeleistä maailmassa on 1980-luvulla kehitelty Tetris, joka on tullut suurelle yleisölle tutuksi niin tietokoneella kuin pelikonsoleillakin. Abstrakti pulmapeli, jossa putoavia palikoita käännellään sekä asetellaan täysien vaakarivien muodostamiseksi koko ajan kiihtyvässä tahdissa, haastaa pelaajan hahmottamiskykyä, strategista suunnittelua, tarkkuutta sekä ongelmanratkaisukykyä.

Suunnittelija Phil Walker-Harding on tarttunut tähän klassikkopeliin kehitellen siitä mahdollisimman autenttisen lautapeliversion luontevasti ja ytimekkäästi nimellä Tetris (2021). Samasta pelistä on ilmestynyt myös uudempi versio nimellä Tetris: The Boardgame (2025), jonka suunnittelussa Walker-Harding on myös ollut mukana. Uudempi versio on samankaltainen, mutta niissä on pieniä eroja.

Klassiset tetrominot 

Tetriksen palat olivat alunperin pentominoja (viiden neliön polyominolaatta), geometrisiä ja matemaattisia muotoja sekä kirjaimia, jotka vaihdettiin myöhemmin helpompiin tetrominoihin (neljän neliön polyominolaatta). Samalla tavoin alun mustavalkoiset laatat korvautuivat vähitellen nopeammin havaittavilla värikkäillä laatoilla, ja 2000-luvun alusta lähtien laattojen värit ovat vakiintuneet The Tetris Companyn standardeilla.

Nykyään viralliset värit eri laatoille ja kirjaimille ovat: syaani (I), keltainen (O), magenta (T), vihreä (S), punainen (Z), sininen (J) ja oranssi (L). Koska tämä lautapeliversio on virallinen Tetris-tuote, myös tässä pelissä käytettävät värilaatat vastaavat virallista väritystä.

Tuttua pudottelua

Jos Tetris on entuudestaan tuttu peli, tämän lautapeliversion pelaaminen on melko vaivatonta. Otat oikeanlaisen palan, pudotat sen torniin ja koetat täyttää kaikki vaakarivit järjestyksessä täyteen ilman aukkopaikkoja. Tässä Tetriksen lautapeliversiossa on korttipakka, josta käännetään yksitellen esiin laattojen kuvia määrittämään, mikä laatta milloinkin pitää pudottaa torniin.

Kuten alkuperäisessäkin pelissä, myös lautapeliversiossa pyritään täyttämään oma pelialue eli läpinäkyvä Matrix-torni (matriisi, matemaattinen taulukko) järjestelmällisesti alhaalta ylös erimuotoisilla palikoilla ilman väliin jääviä tyhjiä paikkoja. Poikkeuksena videopelistä valmiiksi täyttyneet rivit eivät tässä pöytäversiossa luonnollisestikaan katoa, vaan pelialueen täyttyessä päättyy myös itse peli rajaten näin peliin kuluvaa aikaa. Lautapeliversioon on lisäksi otettu mukaan pelilauta, laatta- ja tavoitekortteja, pelimerkkejä, bonusikonit sekä pieni musta neliölaatta. 

Kaikki pelaajat tekevät tämän samanaikaisesti, mikä tekee pelaamisesta miellyttävän sujuvaa ja nopeaa. Toki juuri sen sopivan laatan asettaminen oikeaan kohtaan ei aina onnistu, mutta asettelua voi kuitenkin hieman  ennakoida. Jokaista värilaattaa vastaa neljä korttia ja korteista poistetaan satunnaisesti yksi ennen niiden sekoittamista, joten yhtä laattatyyppiä asetetaan matriisiin vain kolme kertaa neljän sijaan. Sekoitetut laattakortit asetetaan pelilaudalle pinoon kuvapuoli ylöspäin, ja pelattavaa laattaa esittävä kortti siirretään nostopinon viereen ”pelaa”-ruutuun niin, että seuraavaksi pelattavan laatan kuva paljastuu valmiiksi ”seuraava”-ruudussa. Jokainen pelaaja ottaa pelattavan laatan ja pudottaa sen Matrix-torniin haluamallaan tavalla. Tässä kohtaa peli rajoittaa asettelua, koska torniin on tehty urat, jotka käytännössä pakottavat asettamaan laatat tiettyyn suuntaan. Pieni tornin vaurioitumisen riski on siis olemassa, jos pelaajien joukossa on hieman nuorempia osallistujia.

Vaikka lautapeliversiosta puuttuukin kiihtyvä nopeus, palasten pudottelu ei kuitenkaan ole aivan mutkatonta. Useamman pelaajan mukanaolo luo peliin aikapainetta, ja hieman liian nopeasti sekä huolimattomasti pudotettua laattaa ei voi enää saada takaisin sen sujahdettua Matrix-tornin syvyyksiin. Huolimattomuusvirhe voi siis kertautua ikävästi pelin kuluessa.

Uusia tavoitteita

Alkuperäisestä pelistä poiketen matriisin täyttämisen rinnalle on tuotu uusia tavoitteita. Laattojen asettelun suunnitelmallisuutta on kasvatettu lisäämällä torniin bonusikonien kuvia. Jokaisessa neljässä eri tornissa ikonit asettuvat hieman eri kohtiin, luoden jokaiselle pelaajalle uniikin matriisin. Nämä ikonit toimivat niin, että kuvaa vastaavan laatan peittäessä ikonin saa pelin lopussa lisäpisteitä. Tämä lisäys on oikein mainio oivallus, ja omissa peleissä juuri tämä ominaisuus on luonut eniten haastetta loppupisteytyksen kannalta: tavoittelenko bonuspisteitä ja luovun osasta täysiä rivejä, vai päinvastoin? Harvemmin nuo molemmat onnistuvat yhtä aikaa, ja täysien rivien pisteistä muodostuu pelin suurin yksittäinen pistekertymä.

Bonusikonien joukossa on myös viisi pientä neliöikonia. Kun pudotettu laatta peittää neliöikonin, pelaaja saa käyttöönsä minon, yhden neliön kokoisen mustan bonuslaatan. Tämän bonusneliön tai useampiakin voi pudottaa torniin ennen varsinaista pelattavaa laattaa, ja sillä saa mukavasti täytettyä ikäviä aukkopaikkoja riveissä. Minot voivat ajoittain olla kullan arvoisia, kun omaan matriisiin pitäisi pudottaa rivien täyttämisen suhteen ongelmallinen laatta. 

Peliin kuuluu lisäksi 12 haastekorttia, joista valitaan joko yksi perushaaste, ”kuusi täyttä riviä” tai haastavammassa pelimuodossa kaksi satunnaista haastekorttia. Pelin edetessä pelaajat voivat tavoitteita saavuttaessaan asettaa pelimerkkinsä vapaana olevaan pistetasoon ja saada pelin päättyessä lisäpisteitä. Haasteiden suhteen pitää olla valppaana, koska nopeus on valttia, ja haastekorteista saadut pisteet (1–8 pistettä) voivat pelin loppupisteytyksessä olla ratkaisevan tärkeitä. 

Laattojen värittämä matriisi 

Peli päättyy, kun korttipakasta on viimeinenkin kortti käännetty ja tetrominot pudotettu torniin. Pisteitä pelissä saa täysistä riveistä Matrix-tornissa, bonusikoneista sekä haastekorteista. Mitään varsinaista pistejuhlaa Tetris ei tarjoa, joten kaikki mahdollisuudet saada pisteitä kannattaa pelin aikana hyödyntää tarkoin. 

Tämä Tetriksen lautapeliversio on onnistunut temaattisesti melko hyvin vangitsemaan alkuperäisen Tetriksen idean, ja vielä tuomaan siihen jotain uutta. Erityismaininta kauniista komponenteista on paikallaan: läpinäkyvät Matrix-tornit hehkuvat kauniisti värikkäiden laattojen putoillessa paikoilleen ja bonusikonit luovat matriisiin oman kiehtovan lisänsä korostaessaan pelin geometrisuutta. Vaikka peli on melko kevyt ja nopea pelata, peliin tuodut uudet lisäominaisuudet tekevät pelistä moniulotteisemman kuin mitä pelkkä laattojen pudottelu voisi tarjota. Lisäominaisuuksien tuoman vaihtelun ansiosta Tetris kestää hyvin myös useampia pelikertoja, vaikka pelin peruskaava pysyykin pelistä toiseen samanlaisena.

Pelaajien välistä vuorovaikutusta pelissä ei juurikaan ole haastekorttien paremmista pistesijoituksista kisaamisen lisäksi. Oman matriisin optimaalinen täyttäminen on pelin keskiössä, ja bonusikonien asettuminen pelaajien Matrix-torneissa toisistaan eriävästi luo jokaisen pelaajan tavoitteista uniikkeja, eikä toisten pelaajien asetelmia tule seurattua kovinkaan tarkoin. Pelin päättyessä voitosta kisaamisen lisäksi pelikokemukseen vaikuttaa oman matriisin asettelun onnistuminen: täydet rivit, värillisten laattojen sijoittuminen suhteessa toisiinsa sekä bonusikonien osuminen juuri oikeisiin laattapaikkoihin. Kuten missä tahansa laattojen asettelupelissä, myös Tetriksessä huolella sommiteltu laattojen asettelu ja niistä syntynyt onnistunut kokonaisuus tuo jo itsessään hyvän mielen voittosijasta riippumatta.

Peli sopii kaikille Tetriksen ystäville ja kevyistä laattojen asettelusta pitäville. Kauniit ja harkitut komponentit sekä pelilaatikko tarjoavat värikästä ja nostalgistakin katseltavaa ja hypisteltävää. Tetriksen maailma rakentuu pöydälle nopeasti ja vaivattomasti, eikä sen opettelu vie paljoa aikaa. Peli soveltuu hyvin myös perhepeliksi, tosin kovin pienten pelaajien kanssa ei peliin vielä kannata tutustua. Kouluikäisiltä alkaa jo löytyä laattojen asetteluun tarvittavaa tarkkuutta, strategista suunnittelua sekä hahmottamis- ja ongelmanratkaisukykyä.

Faktat Tetriksestä

Suunnittelija: Phil Walker-Harding

Julkaisija: Buffalo Games (2021)

Mutkikkuus: Tetris on erittäin helppo oppia ja sopii myös perhepeliksi. Haastekortit ja bonusikonit tuovat hieman haastetta ja sorminäppäryyttäkin tarvitaan, mutta vaikeustasoa voi hyvin laskea jättämällä tiettyjä elementtejä pois. 

Onnen vaikutus: Matemaattisena ja todennäköisyyksiin perustuvana pelinä tulevia siirtoja voi jossain määrin ennakoida, mutta satunnaisuus laattojen vuorottelussa ei aina mahdollista optimaalista laattojen asettelua. 

Vuorovaikutus: Haastekorttien suurimmista pisteistä käytävä kilpailu edellyttää nopeutta ja suunnitelmallisuutta oman matriisin täyttämisessä, mutta muutoin jokainen pelaaja keskittyy rakentamaan omaa uniikkia matriisiaan.  

Teema: Peli on hyvin pitkälti uskollinen alkuperäisen Tetriksen mekaniikalle, ja pelin temaattisuus rakentuukin pääosin klassikkopelin ja sen värikkäiden laattojen ympärille.

Uudelleenpelattavuus: Peli on melko yksinkertainen ja nopea pelata, joten sitä voi helposti pelata useamman pelin kerralla. Haastekortit ja laattojen vuorottelujärjestys yhdessä Matrix-tornien eriytetyn ikonografian kanssa tekevät jokaisesta pelikerrasta hieman erilaisen. 

Saavutettavuus: Vain haastekorteissa on hieman tekstiä. Pelistä on julkaistu yhdistetty suomen- ja ruotsinkielinen painos vuonna 2023. Pelaaminen edellyttää hieman hienomotoriikkaa.

Pelaajamäärä: 2–4. Samanaikaisuuden ansiosta peli toimii hyvin kaikilla pelaajamäärillä, koska odotteluaikaa ei juurikaan ole. Parhaimmillaan peli on 3–4 pelaajalla, koska suurempi pelaajamäärä tuo peliin enemmän kilpailullisuutta ja alkuperäisen pelin aikapainetta.

Kesto: 20–30 min. Useamman pelaajan pelissä peliaika voi pitkittyä, jos laattojen asettelua mietitään pitkään.

Lähde

Joskus sitä pohtii, miten vaikeaa olisikaan olla kuuluisa lautapelisuunnittelija Reiner Knizia. Ei siis muuten, mutta kun herralla on takana satoja lautapelejä, niin uusien ja erilaisten teemojen keksimisen luulisi olevan melkoinen haaste. Voin vain kuvitella, kuinka tohtori on työhuoneessaan tuskaillut uuden aluehallintapelinsä Marabuntan parissa ja miettinyt kuumeisesti teemaa pelilleen. Nakkikioskipulujen reviiritaisto? Väyläsuunnitteluvirastojen välienselvittely? Vai kenties moottoripyörämummojen kamppailu parhaista nisupaikoista? Lopulta välähtää ja hän saa loistavan idean – muurahaiset! Siinäpä vasta kaikille tuttu ja tarpeeksi erikoinen teema lautapelille!

Paitsi että edes näinkin marginaalisessa harrastuksessa kuin lautapeleissä muurahaisteema ei ole kovin ainutlaatuinen. Muun muassa Myrmes, March of the Ants ja Micropolis käsittelevät kaikki osaltaan muurahaisia, ja BGG:ssä on listattu yhteensä jopa 126 erilaista muurahaista käsittelevää peliä. Jopa Formula 1 -aiheisia pelejä on vähemmän! Marabunta on toki aiheensa osalta todella abstrakti kokemus, mutta “minä jaan, sinä valitset” -mekanismi ja vahva vuorovaikutus tekevät siitä poikkeuksellisen kaksinpelin.

Kakunjakoa

Marabunta on periaatteessa kupongintäyttöpeli, kun laudalle piirrellään vuorotellen numeroita, mutta se muistuttaa muita genren pelejä melko vähän. Päätavoitteena on hallita laudan erivärisiä alueita. Alueen hallinta tarkastetaan pelin lopussa ynnäämällä sille piirretyt numerot yhteen, ja se, jolla on suurempi summa, voittaa alueelle merkatut pisteet itselleen. Tasapelissä pisteitä ei saa kukaan.

Numeroita saa vuorotellen heitettävistä nopista. Heiton jälkeen edessä on tiukka päätös, sillä heittäjän on jaettava nopat kahteen osaan, miten parhaaksi näkeekään. Sitten vastapelaaja nappaa haluamansa kasan itselleen ja merkkaa numerot laudalle. Lopuksi jakaja saa jäljelle jääneet nopat, merkkaa ne, minkä jälkeen alkaa uusi kierros.

Numeroita ei roiskita ihan minne sattuu, vaan uuden numeron on kosketettava jotakin aiempaa numeroa. Tämä johtaa nopeasti siihen, että pidemmällä numeroketjulla toisen pelaajan voi ja kannattaakin yrittää blokata ulos joiltain alueilta. Pientä armoa on onneksi tarjolla. Pelin alussa molemmilla on käytössä kaksi (käytännössä yksi) muurahaispesää eli jokeria, jonka raksimalla voi laittaa numeronsa minne haluaa. Myös myöhemmin pelin edetessä numeron voi toisinaan merkata minne tahtoo, mutta näitä tilanteita on tarjolla erittäin harvoin. Tämä tekee jokaisesta noppienjakotilanteesta kuumottavan.

Kuumotusta lisää se, että nopissa ei ole tarjolla pelkkiä numeroita, vaan myös tietyn värialueen pisteitä kasvattavia lehtiä ja laatikoita (palataan näihin kohta). Lehdet ovat tärkeitä, sillä niillä pelaaja kasvattaa omaa pistesaldoaan tietyllä alueella, mikäli sen vain voittaa. On turhaa pommittaa numeroillaan aluetta, josta saa vaivaiset kaksi pistettä, jos samaan aikaan vastapuoli voittaa kuuden pisteen alueen leikiten. Kaiken tämän lisäksi jaossa on myös joka vuoro vaihtuva laatta, joka antaa oman erikoisjuttunsa.

Nopat ja laatta möyhivät joka kierros jakotilannetta niin, että oikein sielua raastaa. Pitäisi saada merkkailtua alueille hyviä numeroita, mutta mitä niillä tekee, jos alueista ei saa kunnon pisteitä? Mutta jos merkkaa pisteitä, niin mitä niillä tekee, jos ei saa alueille numeroita ja niitä ei sitten voitakaan? Samalla pitäisi jättää vastapelaajalle tarpeeksi houkutteleva vaihtoehto, jotta itsellekin jää muuta kuin murusia.

Tässä piilee Marabuntan kauneus, mutta myös karuus. Päätökset ovat kinkkisiä ja päätöshorisontti sopivan usvainen, jotta jakoa ei jää puntaroimaan kovin pitkäksi aikaa. Tai ainakin silloin, kun peli ja jakomekaniikka on tutumpia. Alkuun hyvän jaon tekeminen voi tuntua tuskaisen vaikealta (eikä edes hyvällä tavalla) ja virheitä sattuu solkenaan, mutta jo parin pelin jälkeen helpottaa. Pelin tempo on myös tietyllä tavalla tökkivä, sillä joka toisella kierroksella raavitaan päätä ja tuskaillaan ja joka toisella odotellaan vastapuolen valintaa. Rennosti pelatessa peli kestää tämän, mutta jos on taipumusta ylianalysointiin, riski pelin jumiutumiseen ja venymiseen on suuri.

Laatikot ja leivokset

Sen lisäksi, että kartalla merkkaillaan numeroita vastustajan eteen ja levittäydytään mahdollisimman laajalle, mukana on myös pelaajia seireenin lailla houkuttelevia bonusruutuja. Näistä leivokset antavat lähinnä pisteitä ja nopeuttavat pelin loppua, mutta laatikot ovat mielenkiintoisempi tapaus – ne tarjoavat kerran käytettäviä erikoisominaisuuksia. Tarpeeksi laatikoita keräämällä pelaaja voi saada piirrettäviä numeroita, mutta myös puhtaita pisteitä, lisää leivoksia tai muuta mukavaa. Mitään laajaa teknologiapuuta tai kasautuvia erikoiskykyjä ei ole tarjolla, vaan pieniä bonuksia, joilla voi yrittää kammeta tilanteen itselleen.

Laatikoiden ainoa harmi on niiden mitätön määrä. Laatikoita saa aika niukasti ja usein niillä saa aktivoitua vain pari bonusta. Tämä ei vielä suuremmin haittaa, mutta koska laatikoiden määrästä ei ole mitään takeita (laudalla niitä on muutama, mutta loput tulevat nopista), niin osa bonuksista jää helposti käyttämättä. Jotkut erikoiskyvyt vaativat jopa viisi laatikkoa, joten niiden aloittaminen tuntuu useimmiten niin älyttömältä riskipeliltä, että on sama keskittyä helpompiin kohteisiin.

Pieni peli, suuri sielu

Marabunta on siinä mielessä petollinen, että sen vaatimaton koko, helposti lähestyttävä teema ja kupongintäyttöpeliä mukaileva habitus luovat pelistä vähän vääränlaisen kuvan. Kyseessä on ennemminkin sotaisa ja tiukkaa mietintää vaativa aluehallintapeli. Lauta voisi olla fyysisiltä mitoiltaan vaikka tuplasti isompi, enkä ihmettelisi sitä lainkaan. Nykyinen julkaisu tuntuu lähinnä alkuperäisen pelin matkaversiolta. Toimii miniversiokin tarpeeksi hyvin, joten kai tästä pitäisi olla lähinnä iloinen. Peliharrastajalla kun hyllytila on aina kortilla.

Oikealla asenteella pelattuna Marabunta on pikainen puolen tunnin taisto, siitä pitävät huolen eri lopetusehdot. Yleensä peli loppuu leivosten loppumiseen, mutta joskus myös yhden pistelehden tai alueen täyttymiseen. Lopetusehdot pitävät pituuden napakkana ja antavat pelaajien hieman kontrolloida pelin lopetusta. Marabunta on kyllä kestonsa nähden tuhti tapaus ja saa mahdutettua kahteen varttiin paljon peliä.

Variaatiotakin on ängetty mukaan. Laudat ovat kaksipuoleisia, joten sekä päälauta että erikoislaudat tarjoavat vaihtelua. A- ja B-puolet eroavat toisistaan lopulta aika vähän, enkä itkisi vuolaasti, vaikka peli olisi julkaistu yksipuolisena karvalakkiversiona. Toisaalta tällainen ratkaisu viestii tietynlaista omistautumista, joten sille iso peukku!

Marabunta onkin erittäin varteenotettava peliehdokas niille, jotka nauttivat konfliktipainotteisista kaksinpeleistä. Tavaran kahtia jakaminen voi alkuun haastaa ja joillekin peli on varmaan turhan totinen, mutta kniziamaiseen tapaan tarjolla on terävien sääntöjen alla paljon oppimisen ja oivaltamisen riemua niille, jotka jaksavat pelata kerta toisensa jälkeen.

Faktat Marabuntasta

Suunnittelija: Reiner Knizia

Julkaisija: Space Cowboys (2023)

Mutkikkuus: Sääntökuorma on kevyt, mutta itse pelaaminen voi tuntua tuskaiselta. Erityisesti noppien jakaminen voi olla kokemattomalle pelaajalle vaikeaa.

Onnen vaikutus: Joskus jokin noppatulos saattaa avittaa enemmän toista pelaajaa, mutta nopat tuovat lähinnä vaihtelua pelien ja kierrosten välille. Taitava pelaaja vie ja heikompi vikisee.

Vuorovaikutus: Tässä kamppaillaan jatkuvasti elintilasta kartalla, joten vuorovaikutusta piisaa.

Teema: Toiminnot eivät kyllä selity teeman kautta mitenkään, voisin keksiä monta muuta parempaa ja järkevämpää teemaa pelille. Mutta muurahaisilla peli on ainakin helppo myydä melkein kelle vaan.

Uudelleenpelattavuus: Pelissä on pienuudestaan ja lyhyydestään huolimatta mukavasti opittavaa ja löydettävää ja kaksipuoleiset laudat sekä nopat pitävät pähkinän purtavana.

Saavutettavuus: Pieni lauta ei yllättäen aiheuta näkemisen kannalta suuria haasteita, mutta noppien symboleista ainakin eriväriset pistelehdet menevät välillä minullakin sekaisin. Myös laudan alueiden ja noppien värit eivät ole värisokealle kovin optimaalinen valinta.

Pelaajamäärä: 2

Pituus: 30 minuuttia, mutta jäätämisen vaara on olemassa.

Lähde

Peliaiheinen väitös Tampereen yliopistosta

FM Elisa Wiikin pelitutkimuksen alan väitöskirja What Does It Mean to Be a Lapsed Player? tarkastettiin julkisesti perjantaina 20.3.2026. Neljästä artikkelista koostuva väitöskirja tarkastelee uuvahtaneita pelaajia.

Tulosten mukaan uuvahtaneena pelaajana olo tarkoittaa että: ei pelata ollenkaan tai yhtä paljon kuin ennen ja siitä ollaan tyytyväisiä tai tyytymättömiä, pelejä ei suunnitella uuvahtaneille pelaajille, uuvahtaneet pelaajat löytävät vaihtoehtoisia pelaamistapoja, pelaajatoimijuutta pidetään yllä muiden peleihin liittyvien aktiviteettien kautta, kulttuurisiin odotuksiin ja skeemoihin ei välttämättä sovita ja ne voivat tukahduttaa uuvahtaneita pelaajia, ja se tarkoittaa myös liminaalisuutta eli tilaa joka ei ole pysyvä ja joka voi muuttua pelaajien itsensä, pelisuunnittelijoiden, pelikulttuurien ja laajemman kulttuurin toimesta.

Väitöskirja käsittelee sekä digitaalista että analogista pelaamista, eli lauta-, kortti- ja roolipelejä ei ole unohdettu.

Asmodee osti Japon Brandin

Asmodeen hankintalistalla on ollut monien japanilaisten pelien länsimaihin tuojana tunnettu Japon Brand. Aikaisemmin Japon Brandin omisti CMON, joka osti sen huhtikuussa 2024.

Japon Brandin ostamisen lisäksi Asmodee on perustanut uuden japanilaisen pelisuunnittelustudion, Nekuman. Tarkoituksena on siis saada monin eri tavoin uusia japanilaisia pelejä länsimaisille markkinoille.

Spiel-messut kasvavat

Vuoden 2026 Spiel-messut ovat jälleen aikaisempaa isommat. Vuoteen 2025 verrattuna messujen pinta-ala kasvaa 3 700 neliömetrillä, eli käytössä on nyt 81 200 neliömetriä messuhallia.

Laajennus on ollut välttämätön, sillä monet aikaisemmin messuilla olleet ovat halunneet isommat osastot ja uusia tulokkaitakin on paljon.

Aikaisemmin odottelutilana toiminut halli 8 on nyt messukäytössä, joten uusi odottelualue tulee olemaan hallissa 1A. Messukeskuksen pohjoissisäänkäynti otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön.

Spiel-messujen lehdistötiedote.

Restoration Games julkaisee Star Wars: The Queen’s Gambitin

Vuonna 2000 Star Wars: The Queen’s Gambit on harvinaisuudeksi muodostunut peli, jonka hinnat käytettynä huitelevat jossain 300–500 euron paikkeilla. Hasbron julkaisema peli kuvasi isolla miniatyyrimassalla Star Wars: Phantom Menace -elokuvan loppuhuipennuksen neljää yhtäaikaista taistelua.

Pelistä ilmestyi aikoinaan yksi painos, eikä sitä ole sen jälkeen ollut saatavilla. Nyt siitä kuitenkin vihdoin ja viimein ilmestyy uusi versio. Star Wars -lisenssi on mennyttä, mutta tilalla on toinen suosikkilisenssi: Taru sormusten herrasta. Koska Sormusten herran maailmassa ei naisia liiemmin valta-asemissa heilu, peli on nimetty uudestaan Lord of the Rings: The King’s Gambitiksi. Se toki istuu hyvin muutenkin misogyyniseen aikaamme.

Uuden julkaisun taustalla on vanhoja suosikkipelejä henkiin herättävä Restoration Games ja lisenssiä hallinnoivan Asmodeen Space Cowboys -pelistudio. Pelin alkuperäisiin suunnittelijoihin kuuluva Rob Daviau on Restoration Gamesin perustajia. Restoration Gamesin Justin D. Jacobson sanoo The Queen’s Gambitin olleen aikoinaan ensimmäinen idea, joka tuli mieleen Restoration Gamesin perustamisen yhteydessä. Nyt lisenssiasiat sitten loksahtivat kohdalleen.

Uudessa versiossa kuvataan Rohanin ratsastajien ja örkkiarmeijan kohtaamista Pelennorin kentillä, Gondorin ja Sauronin joukkojen taistelua Minas Tirithistä, Aragornin, Gimlin ja Legolaksen taistelua Haradrimia vastaan Pelargirissa ja tietysti Frodon ja Samin matkaa Mordoriin. Pelin jippona on se, että kummallakin osapuolella on kaksi pakkaa toimintokortteja, jotka kumpikin liittyvät kahteen eri taistelukenttään. Vuoron alussa pelaajat valitsevat neljä korttia kahdeksan kortin kädestä ja pelaavat ne kuvapuoli alaspäin haluttuun järjestykseen. Sen jälkeen kortit ratkaistaan yksi kerrallaan. Jokaisessa kortissa on kaksi eri toimintoa ja se, kumman niistä käyttää, valitaan vasta kun aika toteuttaa kyseinen kortti.

Pelin luksusversio tulee joukkorahoitukseen vuoden 2026 aikana ja Space Cowboys julkaisee jälleenmyyntiversion vuoden 2027 aikana.

Ravensburger Game Inventor Days

Ravensburger järjestää 23.–24.4.2026 Ravensburger Game Inventor Days -tapahtuman, jossa etsitään uusia pelejä. Tänä vuonna teemana ovat lastenpelit. Haussa on siis 3–7-vuotiaille sopivia pelejä, 2–4 pelaajalle ja kestoltaan alle puoli tuntia.

Tapahtuma pidetään netissä ja jokainen pelisuunnittelija voi esitellä kaksi peli-ideaa. Pelien on oltava toimivia pelejä, joita on testattu vähintään viidellä eri pelaajalla. Jos Ravensburger kiinnostuu peli-ideasta, saat puolen tunnin videotapaamisen, jossa voit esitellä pelejäsi tarkemmin.

Parhaat pelit pyydetään fyysisinä kappaleina testiin ja kaikki tähän vaiheeseen päässeet pelit saavat kattavan palautteen ja mahdollisesti julkaisutarjouksen.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen Ravensburgerin sivuilla. Ilmoittautuminen päättyy 5.4.2026.

Swiss Gamers Awards 2026

Sveitsiläisten peliharrastajien palkinto Swiss Gamers Awards on jaettu vuodelle 2026:

• Vuoden peli: Take Time
• Vuoden perhepeli: Flip 7
• Vuoden harrastajapeli: Wondrous Creatures

Voittajien valitsemiseen osallistuvat sveitsiläiset pelikerhot, pelikahvilat, pelikirjastot ja seurat. Nämä antavat kolmelle parhaalle pelille pisteitä. Äänestävillä tahoilla on vapaat kädet valita, miten äänensä päättävät; käytännössä ääniä saavat pelit valittaneen enimmäkseen sisäisellä äänestyksellä.

Palkinnon kotisivut, joista löytyy lisätietoja ja tuloksia.

Oink Gamesin pelikauppa

Oink Games on avannut Tokiossa oman pelikaupan. Kuva puhukoon puolestaan. Hienona yksityiskohtana kannattaa kiinnittää huomiota hyllystön kolmannelle riville alhaalta päin: siinä on peli laatikossa, jossa on läpinäkyvä kansi, jolloin asiakas näkee heti, mitä laatikon sisältä löytyy. Kaunista!

Kuukauden nörttiaihe: Rules Ratio

W. Eric Martin kirjoitti Board Game Beat -sivustollaan jutun Rules Ratio -käsitteestä. Idea on yksinkertainen: katsotaan, miten iso osa pelin keskusteluketjuista BoardGameGeekissä on sääntökysymyksiä. Mitä korkeampi suhdeluku on, sitä monimutkaisempi peli on tai sitä huonommat ovat sen säännöt.

Idea on oivallinen ja Markus Shepherd kehitteli sitä vielä pidemmälle omassa blogissaan. Martinkin totesi, että lukema pitäisi varmaan suhteuttaa pelin raskauteen, mutta Shepherd toteaa, ettei pelkkä pelin weight-lukemalla jakaminen ihan toimi – se ei ole suoraviivainen skaala, jossa 4 olisi tuplasti enemmän kuin 2. Hieman analysoimalla selviää, että painoluokan 1 pelillä sääntökysymyksiä on keskimäärin viidesosa foorumiketjuista ja painoluokassa 5 sääntökysymyksiä on puolet ketjuista.

Tältä pohjalta voidaan sitten laskea Residual Rules Ratio, joka kertoo miten paljon enemmän tai vähemmän pelillä on sääntökysymyksiä kuin saman painoluokan peleillä yleensä. Shepherd nimesi tämän yksikön W. Eric Martinin mukaan wemiksi. RRR-arvo vaihtelee -100 wemistä 100 wemiin.

Tämä lukema on kiinnostava silloin, kun se poikkeaa keskiarvosta. Aineistossa korkein lukema on Unstable Unicornsilla, +39 wem, eli sillä on merkittävästi enemmän sääntökysymyksiä kuin vastaavan painoluokan peleillä ylipäänsä. Tämä on vahva merkki siitä, että pelin sääntökirjassa on jotain vikaa. Taboolla on myös korkea lukema, mutta kysymykset eivät koske niinkään sääntöjä kuin sitä, millaiset vihjeet ovat kiellettyjä ja sallittuja – mutta sekin tarkoittaa, että pelissä on sellaista epämääräisyyttä, jota RRR-lukema mittaa.

Pienimpiä lukemia – noin -30 wem – ovat saaneet Exit-pelit ja Sherlock Holmes Consulting Detective. Näissä pelaajat kieltämättä harvemmin joutuvat sääntöjä pohtimaan.

Korttipeliopas on nyt ilmainen

Vain e-kirjana julkaistu korttipelikirja Korttipeliopas on nyt saatavilla ilmaiseksi. Vuonna 2013 julkaistu kirja on edelleen oikein kelpo korttipelikirja, joka esittelee yli 150 korttipelin säännöt.

Epub-muotoinen kirja kulkee helposti mukana puhelimessa, joten jotain kiinnostavaa pelattavaa löytyy aina, kunhan mukana on vain korttipakka.

Kirjan voi ladata Korttipeliopas-sivustolta.

Kuukauden kysymys

Viime kuussa kyselimme suosikkeja maatalousaiheisista pelistä. Vastauksia tuli vain pari, joten aiheesta ei erillistä juttua syntynyt. Käydään siis tässä läpi muutamat vastaukset. Anton vastasi lyhytvideon muodossa.

Uwe Rosenberg mainittiin tietysti heti – Agricola, Fields of Arle ja Hallertau mainittiin parhaimpina useampaan kertaan. Minäkin nostaisin juuri Fields of Arlen parhaaksi.

Muista peleistä pari mainintaa sai Mallorca eli Finca, joka saa kuulemma edelleen koko perheen tunteet kuumenemaan. Onhan se melkoista kilpajuoksua hedelmätoimitusten suhteen. Minä nostaisin myös toisen Mallorcalle sijoittuvan pelin eli La Granjan, joka puutteistaan huolimatta on oikein mainio maatalouspeli.

Harri listasi Rosenbergit, mutta nosti esiin myös Viticulturen. Harrilla oli myös toive tuleville maanviljelyspeleille: ”Graafisesti kaikki Rosenbergin pelit ovat ikävän ankeita ja vanhanaikaisia, Hallertaussa nyt sentään jotain pirteyttä. Viticulture ei kovin paljoa pistä paremmaksi, siitä näkökulmasta olisi mukavaa että jostain tulisi kunnianhimoinen ja raikkaan näköinenkin maanviljelyspeli.”

Kuukauden kysymyksen aiheena on kilpa-ajopelit. Tässä kilvanajo ymmärretään laveasti: periaatteessa kaikki pelit, joissa on lähtö ja maali ja ensimmäisenä maaliin päässyt voittaa, kelpaavat. Listaa parhaat tai anna pidemmät perustelut. Kuukauden kysymykseen voit vastata Kuukauden kysymys -sivulla tai sähköpostilla mikko@lautapeliopas.fi.

Löydä lautapelit

Löydä lautapelit -kirjan painoksen viimeisiä kappaleita on yhä saatavilla. Tampereella kirjoja saa Lautapelit.fi:n myymälästä Ratinassa hintaan 10,95 €.

Kirjaa on myynnissä myös Torissa ja Vintedissä. Torissa kannattaa hakea kirjan nimellä, Vintedissä myynti-ilmoitukset löytää kätevästi tuosta profiilistani. Molempiin teen uusia sitä mukaa, kun kirjat käyvät kaupaksi.

Jos haluat ostaa useamman kappaleen kerralla, ota yhteyttä. Myös uudempaa Aasialaiset lautapelit -kirjaa on saatavilla, sitä löytää myös Torista.

Mikon pelaamia

Maaliskuussa en ole testannut uutuuksia, mutta jokunen vanha tuttavuus pääsi tauon jälkeen pöydälle. The Quacks of Quedlinburg eli Räävelin rohtotohtorit oli edelleen mukavaa, kuten muistelinkin.

Törmäsin muuten sattumalta ja yllättäen Quedlinburgiin muuallakin – kyseessä on siis ihan todellinen kaupunki Saxony-Anhaltissa Saksassa, ja niin hieno paikka onkin, että sen romaanista tyyliä edustava vanha kaupunki on UNESCOn maailmanperintölistalla. Quedlinburgissa nimittäin vaikutti Johann Goeze, pastori ja eläintutkija, joka löysi ensimmäisenä karhukaiset. Tähän tietoon törmäsin Suvi Auvisen oivallisessa Maailman viimeinen eläin -tietokirjassa.

All Roads sai vähän nostetta, kun Chairman of the Board -tubekanava teki siitä videon Discovering a Hidden Game – Tile Placement Done Right. En itse asiassa ole edes katsonut tuota videota, mutta se inspiroi silti palauttamaan All Roadsin pöydälle. Onhan se pelinä kuiva kuin mikä, mutta myös nopea ja nokkela ja oikein viihdyttävä filleri, jota suosittelen kyllä varauksetta kaikille, joita 2000-luvun alun europeliestetiikka miellyttää.

Muuten olen sitä mieltä, että Indonesia ja Bomb Busters ovat edelleen silkkaa erinomaisuutta.

Vilman pelaamia

Maaliskuu vietettiin Suomessa, joten ehdin pelailla mukavasti. Livenä pelasin 70 kertaa ja BGA:ssa 125. Uusia pelejä pääsin kokeilemaan neljää. Maaliskuussa olemme pelanneet paljon pienempiä pelejä, joten kovasti jo ikävöin raskaampia pelejä.

Olen surullinen siitä, että meillä on perheen kanssa pelailu vähentynyt merkittävästi. Lapset kasvavat, ja vihdoin voisi pelata oikeasti hyvä pelejä. Lasten harrastukset vievät kuitenkin paljon aikaa, eikä aina vain riitä peleille. 

Uutena pelipaikkana kävin testaamassa Lautapelithreadsin pelimiittiä oluthuone Kaislassa. Tämä peliporukka kokoontuu kerran kuukaudessa. Paikalla oli paljon pelaajia hyvin erilaisilla pelikokemuksilla varustettuna, osa oli pelannut pidempään ja osa oli harrastuksen parissa ihan uusia. Ilmapiiri oli mukava ja kaikki toivotettiin tervetulleiksi. Toki kun pelataan baarissa on taustamelu aika suuri.

Uusista peleistä ensimmäinen oli Kavango, jota pääsin Tampereella Sadun luona kokeilemaan. Peli upposi niin hyvin, että ostin sen heti seuraavalla viikolla Facebookin lautapelikirpparilta. Pelissä on 7 Wondersista tuttua draftausta, mutta minulle paljon söpömmällä ja houkuttelevammalla eläinkuvituksella. Kavango saikin heti hienot seitsemän pelikertaa ja yksi ystävistäni rakastui tähän täysin, mitä en ihmettele yhtään.

Wine Cellaria pääsin kokeilemaan Kaislassa, tosin Venla on sitä mukanaan kantanut jo useammankin kerran ja olen onnistunut väistelemään sitä. Miksi väistelin? Inhoan uusien pelien opettelua. Mutta tämähän oli aivan kuin For Sale! Kortit olivat hauskan pitkulaiset ja mekaniikkaa on hiottu. Tykkäsin tästä todella paljon ja se päätyy varmaan ostoslistalleni.

Naturea pääsin kokeilemaan Martinlaakson pelikerholla, kun Lautapeli-intoilijat-ryhmässä Outi huomasi halukkuuteni päästä tätä kokeilemaan. Naturen laatikko on valtava ja erilaisia pelivariaatioita löytyy paljon. Kokeilimme kahta erilaista, dinosauruksia ja lintuja. Minusta ei pelin fania tullut, mutta mielellään kokeilen uudelleenkin!

Neljäs uutuus on Carinan tekemä prototyyppi, joka kantaa nimeä Floreo. Carina pyysi minua testaamaan peliä ja saimme hyvän pelihetken. Nyt odotan innolla, minne Carina pääsee pelinsä kanssa! Pelin isoja etuja oli se, miten helppoa sen oppiminen oli. Toimintoja ei ole monta ja ne toistuvat pelin aikana monesti. 

Maaliskuussa vihdoin loppui myös odotus PuffiNovan suhteen. Sain näytekappaleet tehtaalta ja olen todella tyytyväinen. Nyt minulla on vielä viikko aikaa tehdä viimeiset muutokset peliin ja sitten alkaa massatuotanto. Muutokset ovat hyvin pieniä: pisteenlaskuvihkoon mahtuu samalle sivulle vain neljän pelaajan pisteet, joten tottakai siihen pitää yksi viiva vetää lisää, kun peliin mahtuu viisi pelaajaa. Tuntuu hassulta, että minä joka rakastan kesää toivon näin maaliskuun lopuksi, että voi kun olisi jo syksy!

Peliä on heti ahkerasti pelattu ystävien ja perheen kanssa. Olarin pelikerholla oli 25.3. PuffiNovan esittely. Olarissa pelaajia oli reilusti ja saimme PuffiNovan neljään pöytään. Meitä esittelijöitä oli koko tiimi eli suunnittelijat minä ja Juhana sekä graafikkomme Jasu, joka saikin erityisen paljon kehuja. Palaute oli muutenkin todella positiivista. Kauppoihin peli tulee vasta syksyllä 2026, joten ostajien täytyy vielä malttaa odotella. Peliä pääsee kokeilemaan kesällä Ropeconissa ja Hypeconissa. 

Ylä-Olarin lautapelaajat järjestää pelipäivän yhteydessä lautapelikirppiksen lauantaina 9.5. klo 13.00 alkaen. Luvassa on myös pelailua ja mahdollisesti erilaisten lautapelien demottamista päivän mittaan.

Veetin pelaamia

Tapahtumakalenteri

Ylä-Olarin lautapelaajien pelisuunnittelijavierailut 22.4.2026 (Espoo)

Ylä-Olarin lautapelaajat järjestää kevään aikana peli-illoissaan pelisuunnittelijoiden vierailuja. Loppukevään ohjelmassa ovat:

• 22.4.2026: Rauli Poikela (Dungeon Poker)
• 20.5.2026: Harry-Pekka Kuusela (Galenos)

Peli-iltoja on muutenkin joka keskiviikko. Peli-illat pidetään Olarin olohuoneella klo 17.

Lisätietoja Lautapeliseuran foorumilta.

Jycon 10.–12.4.2026 (Jyväskylä)

Tapahtuma järjestetään Viitaniemessä (Viitaniementie 11-13). Ovet avautuvat perjantaina klo 17 ja pelailla voi sunnuntaihin klo 18 asti. Tapahtumapaikalla on lattiamajoitusmahdollisuus koko viikonlopun ajan. Suihkutilat ovat yöpyjien käytettävissä, mutta eri rakennuksessa. Keittiö löytyy.

Päivä maksaa 5 €, koko viikonloppu 10 €.

Pelejä on tapahtuman puolesta, omat pelit myös erittäin tervetulleita. Aiempaa pelikokemusta ei tarvita!

2nd Baltic Wargaming Convention 18.–19.4.2026 (Helsinki)

Toinen Baltic Wargaming Convention pidetään Suomenlinnan Pajasalissa. Tapahtuman pääpaino on uusien sotapeliprojektien testaamisessa, mutta tapahtumaan saa tulla pelaamaan myös omia pelejään.

Liput maksavat 25 €.

Tapahtumassa on testattavana uusia pelejä puolalaiselta TS Wargamesilta ja ruotsalaiselta Three Crown Gamesilta, Suureen Pohjan sotaan perustuvaa GNWB-järjestelmää ja muita kiinnostavia uutuuksia.

Lisätietoja Flintlock Gamesin sivuilta.

LaaksoCon 18.–19.4.2026 (Ylivieska)

LaaksoCon on lauta-, kortti-, miniatyyri- ja pöytäroolipelaamiseen keskittyvä tapahtuma, joka järjestetään Ylivieskassa 1-2 kertaa vuodessa (Toimitalo Pietari, Terveystie 11, B-sisäänkäynti).

LaaksoCon on suunnattu yli 16-vuotiaille ja täysi-ikäisille. Tapahtuma on päihteetön ja energiajuomaton.

Lisätietoja LaaksoConin nettisivuilta.

Lautapelaamisen SM-joukkueturnaus 25.4.2026 (Turku)

Lautapelaamisen SM-joukkueturnaus pelataan Turussa todennäköisesti Turun suomenkielisen työväenopiston aulassa (Kaskenkatu 5).

Turnauspelit ovat Fishing, Inventors of the South Tigris, Botanicus ja Apiary. Joukkueiden on toimitettava kisapaikalle yksi kappale jokaista peliä.

Turnaukseen osallistutaan nelihenkisin joukkuein. Ilmoittautumisaika päättyy keskiviikkona 22.4.2026.

Lisätietoja turnauksesta Lautapeliseuran foorumilta.

PerkkaaCon 15.–17.5.2026 (Espoo)

Perkkaan koululla (Majurinkatu 8, Espoo) järjestettävä pelitapahtuma keskittyy vapaaseen pelailuun. Pelit alkavat perjantaina klo 17 ja päättyvät sunnuntaina klo 18.

Lisätietoa Lautapeliseuran foorumilta.

Ropecon 24.–26.7.2026 (Helsinki)

Ropecon järjestetään jälleen kerran Helsingin Messukeskuksessa. Tapahtuman teemana on tänä vuonna unet.

Ropeconin ohjelmahaku on nyt auki.

Lisätietoja tapahtuman nettisivuilta.

LitsaCon 7.–9.8.2026 (Kaarina)

Litsan lautapelikerho Turun kupeessa järjestää 7.-9.8.2026 lautapelailuviikonlopun Littoisten srk-kodilla osoitteessa Kampakuja 1, Kaarina. Ovet avautuvat perjantaina klo 17 ja sulkeutuvat sunnuntaina klo 17. Ohjelmassa on pääasiassa vapaata pelaamista. Voit tuoda mukanasi omia pelejä tai tehdä löytöjä kerhon pelikaapista. Kirppisnurkkaukseen voi tuoda omia pelejä myyntiin tai vaihtoon. Tapahtuma on kaikille avoin, pääsymaksuton, ikärajaton ja päihteetön.

Srk-talo on käytettävissämme tauotta ympäri vuorokauden. Tarjolla on pelien lisäksi kahvia, teetä, mehua ja keksejä. Pidempään viipyvien kannattaa varautua omin eväin. Mikroaaltouuni on käytettävissä. Pihassa on hieman rajoitetusti parkkitilaa, mutta Turun seutuliikenteen (Föli) tietyt bussilinjat kulkevat aivan vierestä.

Lisätietoja Lautapeliseuran foorumilta.

LanTrek 2026 15.–18.10.2026 (Tampere)

LanTrek-tapahtumassa on suuri lautapelialue yhteistyössä Tampereen ATK- ja lautapeli ry:n kanssa. Tapahtuma järjestetään Tampereen Messu- ja urheilukeskuksesa. Pelialue on auki 15.-17.10.2026.

Tapahtumasta pääsee nauttimaan päivälipuilla, eli konepaikkoja ei tarvita (early bird -hinnan liput tulevat myyntiin toukokuussa).

Lisätietoja LanTrekin sivuilta.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

Tarkastelimme vuotta 2016 kymmenen vuoden viisaudella.

Markus arvioi Stonemaier Gamesin supersankariaiheisen tikkipelin Origin Story.

Sampsa arvioi My Own Toy Shop -pelin, joka on oikein toimiva kevyt perhepeli tai lastenpeli. Sampsa korvasi ikivanhan Ra-arvioni ajankohtaisella jutulla, joka esittelee pelin tuoreimman painoksen.

Mikon arvioitavana oli 18GB: The Railways of Great Britain, järeämpi junapeli Britannian rautateiden historiasta.

Eetu teki pari pientä täydennystä: Flip 7: With a Vengeance ja Codenames: Duet 2nd Edition saivat lyhyet esittelyt.

Juho esitteli kotimaisen matematiikan opetukseen sopivan Pizza Love -korttipelin.

Haluatko mukaan Lautapelioppaan toimitukseen? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Ryhmässä tiedotetaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista. Liittyäksesi ryhmään laita viestiä Telegramissa.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista ja Mastodonista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram ja Mastodon ovat varmimpia kanavia, joissa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Luetuimmat jutut top 10

Nämä ovat olleet viimeisen neljän viikon aikana Lautapelioppaan luetuimmat jutut:

1. Yatzyn säännöt
2. Secret Hitler
3. Blackjackin ja ventin säännöt
4. Uutiskatsaus 2.3.2026
5. Suomen aarre
6. 100 parasta peliä 2025
7. Bananagrams
8. Sky Team
9. Flip 7
10. Carcassonne

Lautapeliblogien päivitykset

Peliarvostelut:

• Lunkisti: Things in Rings – kinkkistä korttiluokittelua
• Lunkisti: Mombasa – timantit on ikuisii, tokaisi kirjanpitäjä
• Koko perhe pelaa: Arviossa Pim Pam Pum -peli

Videot:

• Anton VS Lautapelit: Älä ajattele samaa lautapeliä kuin minä | Lautapelimestari
• Anton VS Lautapelit: Minkä lautapelin emoji-säännöt? | Lautapelimestari
• Miiran ja Annikan hyvin draftatut kortit: 261. Talven 2025-26 lautapelihankinnat, 262. Kuvionmuodostuspelit, 263. M-kirjaimella alkavat lautapelit, 264. Höpinää BGG-listan peleistä #41-#60
• Nopparalli: Twilight Imperium 4: Thunder’s Edge Unboxing
• Nopparalli: Korkeasaari | Saatko tiikeristä kuvan | Lautapelin arvostelu
• Anton VS Lautapelit: Lemppari lautapelit BGG:n 1001-1100 listasta #shorts
• Nopparalli: Onko Twilight Imperium 4 kaikkien aikojen lautapeli?
• Anton VS Lautapelit: Kokoelman maanviljelypelit järjestyksessä #shorts
• Anton VS Lautapelit: Lautasen kokoinen areena | Gloomhaven Buttons & Bugs

Muut jutut:

• Pelikilta: Hitaasti ja harvoille
• Huoltoreitti: Digitaaliset sotapelit
• Pelikilta: Kilahdus
• Gameblog: 18GB with two and Indonesia
• Pelikilta: Arviopommitus BGG:ssä

Lautapelit.fi:n peliesittelyjä:

• King of Tokyo
• Qwixx
• Catan Noppapeli
• Pick a Pen Gardens

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Meistä jokainen aloittaa taipaleensa joistakin lähtökohdista, ja niinpä taustamme vaikuttavat siihen, millaisia meistä kasvaa. Vapaata tahtoa tutkineenakin kuitenkin väitän, että jokainen meistä voi viime kädessä ainakin jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia puolia itsessämme alamme vahvistamaan. Siihen toki tarvitsemme toisiamme, niin hyvässä kuin pahassakin. Näin on myös jokaisen supersankarin kohdalla.

Jokainen supersankari meistä tarvitsee aivan erityisen paljon haasteita ja kipeitäkin asioita elämäänsä, jotta voisi kasvaa ja kehittyä niiden myötä sellaiseksi, joka voi muuttaa maailmaa ja lopulta selviytyä ihan mistä tahansa. Valitettavasti moni meistä luhistuu liian suurten taakkojen alle, kun ei saa riittävästi tukea ja kannustusta päästäkseen eteenpäin. Siksi jokaisen supersankariksi aikovan on nyt hyvä mahdollisuus turvallisessa vertaisryhmässä alkaa rakentaa omaa identiteettiä, vaikka tulevatkin täysin erilaisista lähtökohdista. Jos tämä resonoi, Origin Story on sinua varten.

Kohti supersankaruutta

Jamey Stegmaier on yllätyksellinen pelinsuunnittelija, jolta voi odottaa melkein mitä tahansa, muttei koskaan puolivillaista tekelettä. Hänen suunnittelemansa ja julkaisemansa pelit ovat aina hiottuja niin pelimekaniikkojen kuin tuotannonkin osalta. Niin on myös Origin Storyn kohdalla, joka on suunniteltu yhteistyössä vähemmän tunnetun Pete Wissingerin kanssa.

Origin Story on tikkipeli, jossa koneistonrakennus on keskeisessä osassa. Pelissä pelataan viisi kierrosta, joista jokaiselle kierrokselle pelaaja saa kolmesta kortista valita pelaajalaudalleen uuden toimintokortin. Näitä toimintoja pelaajat lataavat kierroksen alussa käytettävissä olevalla staminalla, joiden määrä lisääntyy joka kierrokselle yhdellä.

Toimintokortteja, temaattisesti tarinakortteja, on valtava määrä erilaisia, ja toimivat hyvin eri tavoin. Toiset toiminnot vaativat enemmän staminaa latautuakseen kuin toiset, toiset niistä toimivat passiivisesti koko kierroksen ajan, toisista pitää stamina poistaa niitä käytettäessä. Toiset toiminnot voi pelata koska tahansa kierroksen aikana, kun toiset voi pelata vain tietyssä vaiheessa. Passiiviset toiminnot aktivoituvat usein jonkin tietyn ehdon täyttyessä, kuten esimerkiksi silloin, kun pelaaja voittaa numeroarvoltaan pienellä kortilla.

Pelin alussa jokaiselle pelaajalle jaetaan sattumanvaraisesti pelaajalauta, joka edustaa jotain pelaajahahmoa. Temaattisesti pelaajahahmon supersankaritarina alkaa pelin edetessä rakentua. Pelaajalaudat ovat tyylikkäitä sarjakuvalehteä muistuttavia kokonaisuuksia, jonka ruuduilla on paikka kunkin kierroksen toimintokortille. Jokainen hahmo ponnistaa omista lähtökohdistaan – laudan hahmolla itsellään on jokin toiminto jo valmiiksi, mutta nämä eivät ole kovin vahvoja toimintoja, joten saadulla laudalla ei ole mahdottomasti merkitystä.

Enemmän merkitystä on sillä, mitkä Superhero-kortit pelaaja saa viimeistä viidettä kierrosta varten. Näitä kortteja jaetaan jokaiselle pelaajalle pelin alussa kaksi, joita ei paljasteta muille pelaajille, ja joista toisen pelaaja valitsee viidennen kierroksen alussa. Superhero-korttien tehtävänä on ohjata pelaajaa rakentamaan hahmostaan pelin kuluessa sellainen, että valitsemastaan Superhero-kortista pelaaja saa viidennen kierroksen tullessa mahdollisimman suuren hyödyn. Superhero-kortit ovat sananmukaisesti todella voimakkaita onnistuessaan, joten niihin kannattaa panostaa.

Pahan vai hyvän puolella?

Jokaisen kierroksen alussa pelaajille jaetaan kahdeksan numerokorttia tikkejä varten. Kortit koostuvat tavallisen korttipakan tapaan neljästä eri maasta, ja jokaista maata on numerot 1–13. Maat kuitenkin ovat teeman mukaiset, muuten tavalliseen korttipakkaan ei ole eroa. Tikkikortit saatuaan pelaaja saa yhden staminan lisää lautansa varastoruutuun, sekä valittavakseen kolme satunnaista toimintokorttia, joista valitsee yhden laudalleen. Kun kaikki ovat valinneet uuden toimintokorttinsa, on pelaajien aika ladata valitsemiaan lautansa toimintoja sen mukaan, kuin heillä on staminaa käytettävissään.

Ennen kuin yhtään tikkikorttia lyödään pöytään, pelaajat kuitenkin yhtä aikaa paljastavat valitsinkiekkonsa puolen – pelaanko tämän kierroksen pahiksena vai hyviksenä? Pahis saa kierroksen lopussa neljä pistettä, jos ei voittanut yhtään tikkiä, hyvis saa pisteen jokaisesta voitetusta tikistä. Tikkikierroksen aloittaa vuorollaan jokainen pelaaja.

Perussäännöiltään peli on tuttu tikkipelejä pelanneille. Aloittaja lyö kahdeksasta kortistaan yhden, joka määrää pelattavan maan. Kierros etenee myötäpäivään ja muiden on mahdollisuuksiensa mukaan seurattava maata. Jos kädessä ei ole yhtään korttia kyseistä maata, voi pelata minkä tahansa muun kortin. Numeroarvoltaan suurin määräävän maan kortti voittaa. Jos määräävä maa ei ole valttimaa, suurin pelattu valttikortti voittaa tikin. Voittanut pelaaja kerää pelatut kortit itselleen myöhempää tikkipisteiden laskua varten. Näin jatketaan, kunnes kaikki kahdeksan tikkiä on pelattu, jonka jälkeen lasketaan pisteet.

Jotkin pelaajatoiminnot tuottavat lisäpisteitä voitettujen tikkien perusteella, jolloin esimerkiksi voitettujen tikkien korteilla voi olla merkitystä. Toimintokortit ovat lähtökohtaisesti varsin voimakkaita, etenkin yhdistettynä toisiin toimintoihin. Toiminnot antavatkin oikein yhdistettyinä usein valtavat määrät hyötyjä ja pisteitä tavallisiin tikkipisteisiin nähden. Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että pahiksena neljän pisteen kierrossaldo ei houkuttele, voi kuitenkin jokin toiminto antaa pisteitä juuri pahiksen tarkoitusperiä seuraten. Puolen valinta on aina myös viesti muille pelaajille, ja sillä voi joskus hämätäkin muita.

Kolmannen kierroksen alussa paljastetaan tapahtumapakasta tapahtumakortti, joka muuttaa kyseisen kierroksen sääntöjä ja usein myös siinä saatavia pisteitä oleellisesti.

Nokkelin voittaa

Origin Story voi aluksi vaikuttaa tikkipeliksi hieman monimutkaiselta, mutta peli on kuitenkin varsin suoraviivainen. Paljon joutuu silti pohtimaan sitä, miten supersankarihahmoaan rakentaa, kumpi puoli kulloinkin tuottaisi parhaan tuloksen, ja toisaalta missä järjestyksessä korttinsa pelaa – ei vain tikkikorttejaan, vaan mitkä toiminnot missäkin kohtaa pelikierrosta suorittaa.

Ensialkuun ei toisten pelaajien hahmon ominaisuuksiin riitä paljoa kapasiteettia kiinnittää huomiota, mutta niiden sisäistäminen on lopulta yksi tärkeä avain pelissä menestymiseen. Väitänkin, että peli paranee sitä pelaamalla, koska siinä on lopulta paljon, mitä pitäisi oppia hallitsemaan, eikä pelaajien välinen vuorovaikutus ole tikkipelissä koskaan vähäisessä roolissa.

Mitä pidemmälle peli viiden kierroksensa aikana etenee, sitä enemmän se muuttuu taistelukentäksi pikkuhiljaa identiteettiään löytävien supersankarien välillä. Origin Story on kasvutarina, jossa jokainen on toisensa vihollinen ja samalla vertainen – oli sitten kulloinkin hyvien tai pahojen puolella. Hyvät eivät halua antaa pahojen menestyä valitsemallaan tiellä, ja toisaalta pahat joutuvat keplottelemaan ja käyttämään nokkeluuttaan – pahiksena menestyminen edellyttää suhteessa paljon vaativamman suunnitelman. Kuitenkin siinä onnistuessaan saa sitäkin isomman onnistumisen kokemuksen. Kun toinen pelaaja onnistuu nokkeluutensa ansiosta, on vastapelurinkin helppo olla hänestä ylpeä.

Ei kohtalon orja

Origin Story paranee vain sitä pelaamalla. Parin pelin jälkeen ei siis kannata siirtää peliä hyllyyn pölyttymään. Sille kannattaa antaa aikaa, ja väittäisinkin, että samalla porukalla enemmän pelaamalla pelistä on mahdollista saada enemmän irti pelaajien kehittyessä samaan tahtiin tällä supersankaruuden tiellä.

Lyhyesti vielä pelin visuaalisesta puolesta jotakin. Peli on mielestäni tyylikäs kokonaisuus myös ulkoisesti. Pidän taiteellisesti kuvitetuista vesivärigrafiikoista. Pelin kannet jättävät kuitenkin hieman valjun kuvan, ja ne tuovat mieleen enemmänkin prototyyppikuvituksen kuin lopullisen tuotoksen. Muilta osin kuvitus ja komponentit ovat tosi tyylikkäitä, eikä laadusta ole tälläkään kertaa tingitty. Peli on mahdutettu kompaktin kokoiseen laatikkoon, johon ei jää muovitettujen korttien kanssa juuri tyhjää tilaa. Tänä vuonna ilmestyvä lisäosa tuo ainakin lisää Superhero-kortteja, joita on peruspelin mukana vain kymmenen. Jää nähtäväksi, mahtuuko lisärin sisältö enää pelilaatikkoon.

Palataanpa lopuksi vapaan tahdon tematiikkaan. Origin Story toimii eräänlaisena simulaationa siitä, mitä tiedämme vapaan tahdon filosofiasta. Lähtökohtamme ohjaavat suuntaamme, mutteivät ole ainoita meitä määrittäviä tekijöitä. Hetki toisensa jälkeen meillä on valittavanamme rajattu määrä valintoja, joista pitää usein valita se vähiten huono vaihtoehto – se osaltaan vaikuttaa myös tuleviin valintoihin yhdessä lähtökohtiemme kanssa. Toisinaan meille vain tapahtuu asioita, jotka jättävät meihin jälkensä ja muovaavat meitä.

Monet tilanteista ja valinnoista kuitenkin seuraavat edeltäviä valintojamme. Näin yksilö on vastuussa myös niistä väistämättömiltä vaikuttavista tilanteista, joihin hänen luonteensa häntä ohjaa. Amerikkalaista filosofi Kevin Timpeä lainatakseni, merkitystä on sillä, onko yksilö valintojensa tosiasiallinen lähde, vaikka tuo lähde. Lähtökohtamme ja aiemmat valintamme vaikuttavat osaltaan siihen, miten reagoimme eteen tuleviin asioihin ja tilanteisiin, mutta toisinaan myös meillä on tuolloin valinnan paikka: mitä puolta lähdemme reagoinnissamme vahvistamaan? Supersankari ei voi koskaan olla kohtalon orja.

Faktat Origin Storysta

Suunnittelija: Jamey Stegmaier, Pete Wissinger

Julkaisijat: Stonemaier Games (2025)

Mutkikkuus: Peli on perussäännöiltään suoraviivainen, mutta koska tarinakortit ovat kaikki erilaisia ja toimintotyyppejä useampia, menee ensimmäinen peli tutustuessa eri pelimekaniikkoihin.

Onnen vaikutus: Onnea on aina tämän kaltaisessa pelissä mukana, mutta eniten on lopulta vaikutusta sillä, miten koneistonsa olemassa olevista vaihtoehdoista rakentaa ja korttinsa pelaa.

Vuorovaikutus: Vuorovaikutus on oleellisessa osassa peliä ja muiden peliä täytyy koko ajan seurata jos mielii menestyä.

Teema: Teema on lopulta melko vahva supersankarin kasvutarina.

Saavutettavuus: Pelissä kaikkien pitää osata lukea englantia. Saavutettavuus on huomioitu värisokeiden osalta.

Uudelleenpelattavuus: Niin tarina- kuin tapahtumakorttejakin on pelissä niin runsaasti, että jokainen peli on erilainen. Peli paranee sitä enemmän pelatessa.

Pelaajamäärä: 1–5. Toimii hyvin eri pelaajamäärillä, mutta on kuitenkin hieman erilainen riippuen pelaajamäärästä.

Pituus: 45 minuuttia.

Lähde

Vuoden 2016 merkittävimpiin ilmiöihin kuuluu pakohuonepelien aikakauden alkaminen. Vuoden 2015 puolella oli ilmestynyt jo Escape the Room -sarjan ensimmäinen osa Mystery at the Stargazer’s Manor, mutta vuoden 2016 puolella tulivat ensimmäiset Exit-sarjan pelit, Escape Room in a Box: The Werewolf Experiment, Escape Room: The Game -sarjan ensimmäiset osat ja jokunen muu. Unlock!-sarja seurasi perästä vuotta myöhemmin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin Board Game Geekissä on lähes tuhat pakohuonepeliksi luokiteltua peliä.

Kotimaisten pelijulkaisujen puolelta vuoden suurin nimi on selvä: Lautapelit.fi julkaisi vuonna 2016 Flamme Rougen. Suunnittelijat ovat kyllä tanskalaisia, mutta muutenhan tämä on oikein komea kotimainen menestyspeli, joka on saanut lisäosia ja on edelleen ahkerasti pelattu.

Suomalaisten suunnittelijoiden peleistä mainitsemisen arvoinen on ainakin Kalle Malmiojan japanilaishenkisen korttipelisarjan aloitusosa Honshu – sarjan kolmas ja neljäs osahan ilmestyivät vihdoin tänä vuonna.

Tampereella ovensa avasi Lautapelikahvila Taverna.

Palkintovoittajat

Vuoden peli -palkinnon voitti Otrio, aika sieluton ristinollavariaatio. Näistähän palkintoraadit pitävät. Sampsa piti arviossaan Otriota ihan kelpona erittäin matalan kynnyksen abstraktina lasten kanssa pelattavaksi. Jos Quartot ja Pentagot maistuvat, miksei tämäkin. Mistään kestosuosikista ei kuitenkaan voida puhua, etenkään peliharrastajanäkökulmasta.

Vuoden strategiapeli -palkinnon vei Castles of Mad King Ludwig. Tämä ei ollut hullumpi valinta. Pelillä on edelleen ystävänsä ja se on edelleen saatavilla.

Vuoden lastenpeli oli Muumipeikon kalaretki, Reiner Knizian suunnittelema kolmivuotiaiden muumiaiheinen muistipeli. Kohderyhmälleen tämä on aivan kelpo peli, mutta olisi Vuoden lastenpeliksi muutakin voinut valita.

Vuoden partypeli -palkinto karahti kiville heti toisena vuotenaan, kun palkinnon voitti Kivi. Ei varmasti ihan huono peli, mutta ei tämä kuuden nopan Yatzyn muunnelma ole kyllä partypeliä nähnytkään. No, tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Vuoden peli -palkintojen kategorioissa sekoillaan. Kiven parasta antia näin jälkeenpäin on sen tekijäkaksikko: toinen on pitkän linjan pelisuunnittelija Maureen Hiron, joka on myös kirjoittanut Cats-musikaalin taustalla olevan lasten operetin ja toinen on yksi Boney M -yhtyeen alkuperäisjäsenistä.

Spiel des Jahresin voitti Codenames. Tästä valinnasta ei ole valituksen sanaa, peli on ollut huikea menestys ja poikinut valtavasti jatko-osia. Julkaisija CGE on epäilemättä tahkonnut pelillä rahaa hurjan paljon, mikä näin Arnakin ja SETI:n kaltaisten pelien ystävänä täytyy kiitollisena huomioida.

Kennerspiel-voittaja Isle of Skyetä pelasin melko hiljattain Tavernassa. Kyllä se edelleen toimii, mutta aika vähäiseksi pelin suosio on käynyt. Vuosiäänestyksessä se on 2020-luvulla saanut yhteensä muutaman äänen. Vuonna 2022 ilmestynyt Big Box -laitos ei tainnut suurempaa vaikutusta tehdä.

Kinderspiel des Jahresin voitti Stone Age Junior, joka on oiva lastenversio alkuperäisestä, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuva peli muuten.

Deutscher Spiele Preisin voitti Mombasa, sinänsä oikein mainio Great Western Trailista tutun Alexander Pfisterin raskaampi europeli. Pelin siirtomaateema tuntui kyllä jo kymmenen vuotta sitten vähän vanhahtavalta, eikä peli ole vuosiäänestyksessä koskaan saanut muutamaa ääntä enempää, toisin kuin isoksi hitiksi osoittautunut Great Western Trail (Suomessa Mombasan suurimpia ystäviä on Lunkisti-blogin Tero, joka julkaisi Mombasan arvion äskettäin). Vuonna 2022 Mombasa siirrettiin Kuuhun Skymines-nimellä, mutta sillä on Suomessa vielä vähemmän ystäviä kuin Mombasalla. Vuoden lastenpeli oli Leo menee parturiin, joka onkin oikein hyvä.

As d’Or palkitsi vuoden parhaana Mysteriumin, jolla on yhä ystävänsä. Peliä näkee myös toisinaan pelattavan Tavernassa. Vuoden harrastajapelinä palkittiin ilmeisenä valintana palkintorohmu Pandemic Legacy: Season 1. Vuoden lastenpeli oli Master Fox, josta harva Suomessa lienee kuullutkaan, vaikka siitä tuli uusi painos viimeksi 2022.

Yleisön suosikit BGG:ssä

1. Terraforming Mars – BGG:n kymmenen kärjessä sijalla yhdeksän oleva ruotsalaishitti on poikinut suuren joukon lisäosia ja laajennuksia. Peli on osoittautunut todelliseksi kestosuosikiksi, jota pelataan runsain mitoin yhä kymmenen vuotta myöhemmin.
2. Star Wars: Rebellion – Tämäkin mahtuu vielä BGG:n kymmenen kärkeen. Tässä näkyy ero Suomen ja BGG:n välillä: Suomessa peli ei ole ikinä ollut näin iso hitti. On tällä kyllä puolensa: kapinallisten ja imperiumin välinen mittelö on herkullisen epäsymmetrinen ja yksittäisten sankarien seikkailut luovat peliin elokuvallista tuntua.
3. Great Western Trail – Alexander Pfisterin iso hitti on edelleen suosittu peli, joka on saanut muutaman jatko-osankin. Alkuperäinen peli on edelleen kelpo viihdettä. Kakkospainos paranteli joitain pikkuvikoja, mutta ei siinä määrin, että päivitys alkuperäisestä kakkospainokseen olisi aivan välttämätön.
4. Scythe – Stonemaier Gamesin läpimurtopeli oli Viticulture, mutta kyllä Scythekin on yhtiölle ystäviä kerännyt. Kickstarterin kautta julkaistu peli keräsi aikoinaan komeat 1,8 miljoonaa dollaria ja on saanut vuosien varrella jokusen lisäosan ja spinoff-pelin.
5. A Feast for Odin – Uwe Rosenbergin isoimpiin kuuluva peli yhdistelee työläistenasettelua ja ruudukon täyttämistä polyominolaatoilla. Kaiken yllä on yksityiskohdissaan varsin historiallinen viikinkiaihe. Peli on taas ajankohtainen, sillä Gernot Köpken vuosia työn alla ollut spinoff The Danes taitaa vihdoin ja viimein ilmestyä.
6. Arkham Horror: The Card Game – Cthulhu-aiheinen korttipeli on BGG:n customizable-luokituksen kakkossijalla – ja häviää ainoastaan vuonna 2021 ilmestyneelle omalle Revised Core Setilleen. On siis turvallista sanoa, että keräilykorttipelimäisiä pelikokemuksia kaipaaville täältä pesee ja linkoaa. Halvalla ei kyllä Arkham Horrorinkaan kanssa pääse, jos kunnolla innostuu, ostettavaa nimittäin piisaa.
7. Mansions of Madness: Second Edition – Tämä peli päivitti pelinjohtaja vastaan pelaajat -muodon uuteen uskoon: nyt ihmispelaajat ovat yhdessä sovelluksen ohjaamaa peliä vastaan. Kenenkään ei tarvitse olla pelinjohtajana ja sovellus huolehtii säännöistä. Appivetoisista peleistä voi pitää tai olla pitämättä, mutta pakko on myöntää, että toimiihan tämä. Pelaaminen on sujuvaa. Mansions of Madnessin jälkeen saman käsittelyn sai Descent: Legends of the Dark ja myöhemmin ilmestyi erinomainen Lord of the Rings: Journeys in Middle-earth.
8. Agricola: Revised Edition – Rosenbergin farmipeleistä ensimmäinen päivitettiin uuteen uskoon kymmenvuotissynttäreitä varten: paremmat komponentit ja viilatut kortit tekivät pelikokemuksesta miellyttävämmän. Samalla peli saatiin suomeksi, mikä oli varsin iloinen yllätys (mutta työläs käännösprojekti).
9. Mechs vs Minions – Riot Gamesin hupiprojekti oli vuoden sensaatioita. Vain suoramyynnissä ollut peli oli näyttäviin komponentteihinsa nähden hävyttömän edullinen ja tarjosi oikein viihdyttävän yhteistyöpelikampanjan.
10. Clank! : A Deck-Building Adventure – Vielä niukasti BGG:n sadan parhaan pelin joukkoon mahtuva fantasiaseikkailu vie pelaajat lohikäärmeen luolaan, jossa pitää kerätä aarteita hissunkissun, ettei lohikäärme herää ja suutu. Peli on saanut runsaasti jatko-osia. Suunnittelija Paul Denneniltä tämä oli todella vakuuttava debyytti; sittemmin Dennenhän on tehnyt myös Dune: Imperiumin.

Tässä listassa pelit olivat järjestettyinä BGG:n rankinglistan sijoituksen mukaisesti. Toinen tapa tarkastella pelien suosiota on katsoa pelin reittaajien lukumäärää. Sillä mittarilla vuoden peleistä ylivoimaiset ykköset ovat Terraforming Mars ja Scythe: Terraforming Mars on ainoana yli 100 000 reittauksessa, Scythe niukasti alle Kolmanneksi tällä mittarilla nousee Kingdomino, joka onkin kestosuosikiksi noussut perhepelihelmi. Santorini nousee myös komeasti tällä listalla.

Lautapelioppaan parhaiden pelien listalla Terraforming Mars on kolmantena ja kipuamassa yhä kohti ykkössijaa. Scythe löytyy sijalta 21, Great Western Trail on sijalla 36, A Feast for Odin sijalla 38, Mansions of Madness sijalla 44, Flamme Rouge sijalla 57 ja Arkham Horror: The Card Game sijalla 59.

Petri

Tokyo Highway on rakentelupeli, jossa jäätelötikut pitää saada pysymään puutornien varassa, ja vielä asettaa parit autotkin jäätelötikkujen päälle. Ei vapiseville käsille! Peli ei taida kuitenkaan olla täysin tasapainossa – siis pelaajien kesken. Pelissä jää liian helposti viimeiseksi ilman omaa syytään.

The Networks on lystikäs tv-kanavanpyörityspeli. Muistelen lämmöllä, kuinka sain oman scifikanavani toimimaan liki koko pelin ajan. Aivan viimeisellä kierroksella jouduin poikkeamaan scifiteemasta, ja otin ohjelmistoon lauluohjelman. Se oli kanavan ainoa ohjelma joka tuotti voittoa… Mukava peli, mutta muistini mukaan siinä on liikaa kaikkea.

An Infamous Traffic. Joskus vastaan tulee pelejä, joita niin kovasti tahtoisi rakastaa, mutta kun ei niistä vain tajua höykkäsen pöläystä. Cole Wehrlen suunnittelemat pelit ovat yleensäkin pitkiä, monimutkaisia ja raskaita. Niin myös An Infamous Traffic.

Quartermaster General: 1914 on luultavasti varttimestarikenraali-pelisarjan paras peli. Edellisestä pelikerrasta lienee vierähtänyt jo melkein kymmenen vuotta. Tätä on pelattu aivan liian vähän.

Mechs vs Minions. Vielä kymmenen vuotta sitten yhteistyöpelit olivat harvinaisempia kuin tänä päivänä. Mechs vs Minions oli ensimmäinen peli, jossa yhteen hiileen rymisteleminen tuntui hauskalta. Peli myös tuli markkinoille säälliseen hintaan ilman joukkorahoitusta, mikä oli tuolloin – ellei yhä – perin harvinaista, kun ajattelee millaisen määrän figuja ja muuta sälää paketti sisältää.

Mikko

Omalla parhaat pelivuodet -listallani vuosi 2016 on kakkosena, niukasti vuoden 2015 takana. Osin syynä on runsas pelattujen pelien määrä, mutta kyllä vuoteen myös mahtuu paljon hyviä pelejä.

Vuosi 2016 on tilastoissani se vuosi, jolloin testasin eniten uusia pelejä. 133 uutta peliä ei ole innokkaimpien uusien pelien testaajien mittapuulla mikään suunnaton määrä, mutta on se silti uusi peli useammin kuin kerran kolmessa päivässä. Se oli aivan liikaa, enkä ole koskaan sen jälkeen halunnut testata uusia pelejä tuollaista tahtia.

Pyörittelin vuoden 2016 peleistä kymmenen parhaan listan. Kärkeen nousi seitsemän peliä, joita pelaan yhä, ja muutama, jotka ovat jääneet muuten vain mieleen. Kymmenen kärkeen mahtuu vain yksi peli, joka on uusi tuttavuus: 1822: The Railways of Great Britain, jota pelasin ensimmäistä kertaa viime vuonna. Muuten pelit ovat vanhoja suosikkeja. 1822 on listalla korkealla uutuusarvonsa vuoksi; olen pelannut sitä vasta kerran, mutta haluaisin pelata enemmän.

A Feast for Odin on pitkän aikavälin top 20 -listani ykkösenä. Sen yhdistelmä työläistenasettelua ja laattatetristä on herkullinen, ja pelissä on mukavasti runsautta ilman, että kokonaisuus on liian laaja. Minulle se on Uwe Rosenbergin pelien parhaimmistoa – ykköspaikka on vaihdellut A Feast for Odinin, Fields of Arlen ja Ora et Laboran kesken, mutta Odinin pidot ovat keskimäärin maistuneet parhaiten.

Yokohama on monia hyviä pelejä tehneen Hisashi Hayashin parhaita tuotoksia. Säntäily ympäri Jokohamaa tavaraa keräten ja tilauksia toimittaen on hauskaa ja sopivan kiireistä.

Great Western Trail on jo klassikko. Olen testannut uusista versioista New Zealandin ja Argentinan, mutta alkuperäinen maistuu parhaiten. Pfisterin pelit ylipäänsä ovat tuntuneet vähän raskailta opettaa, mikä sekin on ohjannut pitäytymään siinä, jonka parhaiten osaa.

Chicago & NorthWestern on Winsomen kuutiojunapeli, joka jätti aikanaan sen verran vahvan muistijäljen, että monen vuoden tauon jälkeen kaivelin sen hiljattain esiin pelattavaksi. Ihan kaikki eivät tästä tykkää, mutta alle puolituntisena fillerinä tämä on minusta miellyttävän kiero.

Tyrants of the Underdark on aika ruma, eikä Dungeons & Dragons -aihe sinänsä puhuttele, mutta peli on silti edelleen yksi parhaista ”pakanrakennusta ja puuhailua pelilaudalla”-peleistä. Tyrantsissa on vahva pakanrakennusydin ja sen seuraksi sitten sopivasti aluehallintaa laudalla.

Flamme Rouge on kilpa-ajopelien kärkeä, erityisesti Peloton-lisäosan myötä, jolloin kisat saatiin laajenemaan viidelle ja kuudelle pelaajalle. Grand Tourin pelaaminen kiinnostaisi yhä, mutta sopivaa peliporukkaa kampanjapeleille ei nyt ole.

Terraforming Mars kiinnosti aikoinaan, mutta nyt en ole yli viiteen vuoteen pelannut sitä kertaakaan. Voisin kyllä edelleen pelata, jos olisi takeet ripeästä peliseurasta. Petollisen toisen painoksen joukkorahoituskampanjan myötä limboon joutunut Solarius Mission oli La Granjan tapaan kiinnostava, mutta käytännössä vähän turhan hankala peli. The Colonists teki monia asioita oikein ja todella kiinnostavalla tavalla, mutta oli käytännössä todella vaikea saada pöytään. Jos sopivat olosuhteet ilmaantuisivat jostain, hankkisin pelin jostain käsiini kyllä oitis.

Vilma

Vuonna 2016 vietin vauvavuotta esikoisen kanssa ja aloin myös odottamaan kuopusta. Äitikavereiden kanssa pelailtiin tasaiseen tahtiin, mutta olin vasta tutustumassa tähän harrastukseen. Instagramin feediäni kun selasin taaksepäin lautapelit eivät näkyneet julkaisuissa vielä lainkaan. Lautapelejä alkaa näkyä Instagram-tililläni vasta vuonna 2022. 

Ajattelin etukäteen, että tältä vuodelta ei ole varmaan paljoakaan sanottavaa. Sitten aloin selaamaan BoardGameGeekistä vuonna 2016 julkaistujen pelien listaa. Sieltähän nousi paljon pelejä, jotka löytyvät omasta hyllystäni.

Vuoden 2016 julkaistuista peleistä varmaan moni nostaa Terraforming Marsin esiin ja syystäkin. Onhan se hyvä peli, vaikkakaan ei oma lemppari ole. Tässä minua ärsyttää vastustajien sabotoiminen, en tykkää peleissä kiusanteosta.

Sen sijaan meillä pelataan ajoittain paljon Kingdominoa. Tämä on näppärä kertolaskupeli, jossa asetellaan dominolaattoja omalle laudalle. Pari vuotta sitten suomeksi ilmestynyt Encore! löytyy myös BoardGameGeekin listalta aika korkealta, se on mukava pieni kupongintäyttöpeli, joka usein kulkee matkoilla laminoituna versiona mukana.

Kotimaisista peleistä nostan esiin Dokmuksen! Moni sanoo että tämä on sekava, mutta itse sanon että pelikertoja on liian vähän ja tämän kyllä oppii hahmottamaan! Itse pelasin tätä jossain kohtaa hyvinkin paljon, enkä vieläkään sanoisi tälle ei. Nyt kun tästä kirjoitin, niin luulen, että Dokmus on nostettava lähiaikoina pöydälle!

Avenue on yksi oman kaveriporukkani pelatuimpia pelejä ja kuuluu olennaisena osana meidän kuponkipeliturnaukseemme. Vuonna 2016 peruspelin ja lisärin yhdistävänä pakettina ilmestynyt Last Will on myös omia lemppareitani. Vaikka se ei nykyisin pöydälle pääse, ostin siihen juuri Spiel-messuilta promokortin, eikä peli lähde myyntiin omasta hyllystäni. Ehkä sen voisi tulevina vuosina esitellä lapsille. 

Vuoden peli -kilpailussa strategiapelien sarjan voitti Castles of Mad King Ludvig. Tätä pelasimme äitikavereiden kanssa paljon! Finaaliin muuten ylsi myös Dokmus!

Tuukka

Aatu

Vuonna 2016 en vielä ollut lautapeliharrastaja, mutta monta merkittävää kulmakiveä julkaistiin juuri silloin. Vaihtoehtoiseen dieselpunk‑Eurooppaan sijoittuva Scythe oli ensimmäisiä raskaita pelejäni ja sen myötä löysin myös paikallisen lautapelikerhon. Tästä huolimatta joskus aloitettu Rise of Fenris -kampanja jäi kesken ja myin oman kappaleeni kiertoon. Viime vuonna mielenkiintoa siihen alkoi nousemaan jo sen verran, että tilanne korjattiin lähtemällä pelaamaan kampanjaa nykyisen peliporukkani kanssa.

Samalta vuodelta löytyvät monet pakanrakennuspelit, joista on sittemmin tullut omia kestosuosikkejani. Tyrants of the Underdark on yhdistelmä aluehallintaa ja pakan rakentamista. Pelaajat värväävät uusia minioneja ja pyrkivät hallitsemaan kartan tärkeitä kohteita Underdarkin luolastoissa. Peli yhdistelee korttimoottorin rakentamisen ja alueiden valtaamisen saumattomasti. Harmi vain, että tätä lisenssituotetta ei saa enää mistään ainakaan ilman, että olisi valmis maksamaan moninkertaista hintaa.

Pakanrakennuksen osalta toinen suosikeistani on Great Western Trail, jossa kuljetetaan karjaa Teksasista Kansas Cityyn ja optimoidaan matkaa rakennusten, työntekijöiden ja karjalauman kehittämisen avulla. Peli palkitsee pitkän tähtäimen suunnittelun, jossa arvokkaampi karja, fiksusti suunniteltu rakentaminen ja tehokas rautatielinja tuottavat paljon pisteitä. Peli sai jatkumoa uusituista versioista, joista oma lempparini on karjan ja raiteiden sijaan lampaisiin ja merireitteihin keskittyvä New Zealand.

On vielä yksi korttipakan rakentamista sisältävä peli vuodelta 2016, joka on ylitse muiden. Arkham Horror: The Card Game, tuttavallisemmin Arkham Horror LCG, vie pelaajat Lovecraftin maailmaan selvittämään mysteereitä ja kohtaamaan kosmisia kauhuja. Jokaisella tutkijalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja heidän ympärilleen rakennetaan korttipakka, joka määrittää sekä resurssit että kohtalokkaat heikkoudet.

Kampanjat ovat tarinallisia ja valintojen seuraukset kantavat pitkälle, mikä tekee jokaisesta pelikerrasta ainutlaatuisen. Tähän on siis helppoa hurahtaa uudelleen, erityisesti kun lisäosia on ehtinyt ilmestymään jo kymmenen syklin verran, joka mahdollistaa lukemattomien erilaisten pakkojen rakentamisen ja erilaisten kampanjoiden kokemisen.

Lisäksi Uwelta tuli helmi nimeltä A Feast for Odin, johon tutustuin vasta myöhemmin ja vaikka peliä on vielä vähän koettu, sen vahva yhdistelmä polyominolaattojen ja työläisten asettelua jätti nälän päästä takaisin pöydän ääreen. Peli tarjoaa laajan valikoiman toimintoja, pulmapelimäiseltä tuntuvan resurssien optimoinnin, joka hyvin toteutettuna tuntuu palkitsevalta.

Kolme mainituista peleistä olivat viime vuosiäänestyksessä minun seitsemän parhaan joukossa, eikä GWT:n jälkeläinen ollut kovin kaukana kärkikahinoista. Siispä, harvinaisen loistava pelivuosi 2016 siis on!

Inka

Ville

Pirita

Lähde

Lelukauppojen (ja muiden erikoisliikkeiden) tilanne on nykyään kovin tukala, eikä suurin osa lapsista taida edes tietää, millainen on oikein vanha kunnon lelukauppa. Omassa 90-luvun lamalapsuudessani lelukaupanpitäjä oli Jumalasta seuraava, jonka leluista notkuvia hyllyjä katseltiin kaihoisina ja kateellisina. Lelukauppias oli luonnollisesti toiveammattien kärjessä, heti karkkikauppiaan perässä.

Nyt nostalgianälkäiset aikuiset ja lapset pääsevät kokemaan tämän ilon uudestaan, kun My Own Toy Shop antaa pelaajien rakentaa omat lelukauppansa täynnä värikkäitä leluja! Peliä onkin mainostettu “kevyen strategisena perhepelinä”, mutta ehkä tällainen mainostus on hieman harhaanjohtavaa. Hyvin kevyt perhepeli kenties, mutta lelukauppa toimii jopa paremmin näppäränä lastenpelinä.

Leluneliö

Lelukauppateema ei kanna juuri kuvitusta pidemmälle, sillä käytännössä peli on pelkkää kevyttä laattojen asettelua ja symbolien yhdistelyä. Vuorolla nostetaan laatta, jossa näkyy erivärisiä leluja ja nämä yritetään yhdistää aiemmin kerättyihin leluihin. Mikäli värin yhdistää, saa pisteitä myös kaikista aiemmin kerätyistä saman ryhmän leluista. Jos esimerkiksi nostan laatan, jossa on violetti lelu ja yhdistän sen entisten viiden violetin lelun ryhmään, saan yhteensä kuusi pistettä. Isojen samanväristen alueiden rakentelu siis kannattaa.

Ihan näin helppoa lelukaupan pitäminen ei kuitenkaan ole, sillä kuten oikeassa elämässä, myös pelissä neliöt ovat kortilla. Pelin lopussa pelaajien kaupan on oltava 4×4 laatan kokoinen neliö, mikä kaventaa vaihtoehtoja loppua kohden. Jos pelatessa laittaa neljännen laatan vaakatasoon, tietää, että putiikin leveydessä rajat tulevat vastaan ja on aika pinota leluja pystysuunnassa. Viimeisellä vuorolla vain täytetään se kolo, joka jäi jäljelle.

Pienen lelukauppaneliön rakentaminen on kuitenkin aika selkeää puuhaa, sillä rajat ovat tiukat. Laattoja ei saa käännellä ja ne asetellaan aina sivuttain tai päällekäin samaan tasoon. Ja kun peli etenee, vaihtoehdot vain vähenevät. Potentiaalisia pistepaikkoja ei siis missään vaiheessa ole suunnattomasti ja parhaimmat on helppo nähdä.

Yksinkertaiset raamit pitävät pelin keston maltillisena. Laatikon lupaama 20 minuuttia on ihan realistinen tavoite jopa nelinpelissä ja kaksinpelin voi naputella alusta loppuun jopa 10 minuutissa. Eniten aikaa kuluu melkeinpä aloituslaattojen etsintään, sillä ne ovat taustaltaan muiden laattojen kanssa täsmälleen samanlaisia. En ymmärrä, miksi aloituslaatat eivät voineet erota muista laatoista mitenkään. Nyt joku unohtaa aina erotella omansa, jolloin kaikki laatat on plärättävä läpi oikeita laattoja metsästäessä.

Pokaaleja sinne tänne

Pelissä jaetaan myös muutaman pisteen pokaaleja taitavimmille lelukauppiaille. Tai “taitavimmille” on lähinnä ironiaa, sillä palkintojen jakaminen on täysin tuuripeliä. Pelin aikana pelaajat kilpailevat väripokaaleista, joista kunkin saa se, joka kerää nopeiten kaikki viisi erilaista lelua yhdestä väristä. Pelin lopussa taas jaetaan palkinnot niille, jotka keräävät jokaisesta väristä eniten yhtä tiettyä lelua.

Kisailua rajoittaa se, että laatat nostellaan täysin sattumanvaraisesti, joten pelaajilla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa lelujen keräilyyn. Pokaalit ovatkin vain tapa kaventaa eritasoisten pelaajien taitoeroja. Onneksi palkintoja saa sekä hajauttamalla että keskittämällä, joten tuurin osuus kaventuu ja usein kaikki pelaajat saavat sen pari-kolme palkintoa.

Palkintojen sattumanvaraisuus saattaa nostaa monessa lukijassa karvat pystyyn, mutta tällaisessa lyhyessä ja kevyessä pelissä ratkaisu toimii hyvin. Vaikka laattoja asetellessa taitavammalla pelaajalla on lievä etulyöntiasema, niin palkinnot antavat mahdollisuuden myös lapsille kisailla voitosta.

Kuin lelukauppa

My Own Toy Shopissa on tehty paljon juttuja oikein. Pelaaminen on mutkatonta, sutjakkaa ja valinnat leppoisia, mutta eivät triviaaleja. Peli näyttää hyvältä (mitä nyt laatat ovat hivenen turhan ohuita) ja sitä voi pelata myös alle suositusikäisten (eli 6-vuotiaiden) kanssa. Meidän perheessä peli on ollut yllätyshitti, jota sekä lapset että aikuiset jaksavat tahkota kerta toisensa jälkeen.

Jopa pisteytys on perin nerokkaasti toteutettu. Pelaajilla on omat kartonkihahmot, jotka liikkuvat kehämäisellä pistelaudalla. Aina kun hahmo lähtee uudelle kierrokselle, hän saa yhden setelimerkin, joka on 10 pisteen arvoinen. Pistelauta olisi yhtä hyvin voinut olla pitkä rata, mutta nyt pisteet on lastenkin helppo laskea – riittää, että ynnää setelit yhteen ja lisää siihen hahmon liikkeen laudalla. Lisäksi kun kaikki hahmot pyörivät ympyrää, on pelaajien vaikeampi hahmottaa, kuka on johdossa ja peli pysyy jännittävänä loppuun saakka. Setelien keräily on kaiken kukkuraksi paljon konkreettisempaa kuin jotkut abstraktit pisteet.

Positiiviset puolet ovat samalla pelin haaste, sillä My Own Toy Shop on vähän hukassa brändäyksensä kanssa. Nyt jos pelin ääreen kerääntyy vähän vanhempi perhe, voi kokemus olla ankeahko. Leppoisa ja ultrakevyt perhepeli löytäisi ehkä yleisönsä paremmin, jos nimi olisi käännetty ja peliä mainostettu lastenpelinä. Samalla tuuripalkinnot olisi monen helpompi sulattaa. Peli on siis nimensä mukaisesti kuin lelukauppa – pelkästään aikuisporukalle sitä ei voi suositella, mutta jos mukana on pieniä lapsia, kannattaa sellainen edes joskus kokea.

Faktat My Own Toy Shopista

Suunnittelija: Evgeny Nikitin

Julkaisija: Lifestyle Boardgames (2021), Amo Toys (2022)

Mutkikkuus: Pelin selittää ja saa pelikuntoon hetkessä.

Onnen vaikutus: Palkinnot jaetaan satunnaisesti, mutta laattojen oikealla asettelulla vaikuttaa yleensä lopputulokseen. Ei kyseessä ole pelkkä tuuripeli.

Vuorovaikutus: Pelkkää omaa kauppaa tässä rakennellaan, eikä muiden pelaamisella ole tuon taivaallisen väliä.

Teema: Lelukauppa on teemana sympaattinen ja kuvitus selkeää.

Uudelleenpelattavuus: Pelissä ei ole laattojen satunnaisuuden lisäksi vaihtelua kertojen välissä, vaan kauppa rakennetaan samantyyliseksi joka kerta. Kun nopea pulmailu alkaa tökkimään, niin peli on sitten siinä.

Saavutettavuus: Pelissä ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 20 minuuttia.

Lähde

Ison-Britannian rautatiehistoriaa on käsitelty vuosien varrella monissa peleissä. Vakavampia esityksiä aiheesta löytyy ainakin 1970-luvun alusta David G. Wattsin Railway Rivals -pelistä ja Francis Treshamin 1829-pelistä. Tämä jälkimmäinen peli olikin melkoinen merkkiteos, sillä se synnytti koko suuren ja laajaksi versoneen 18xx-pelien perheen, johon 18GB:kin kuuluu.

18GB:n on kehittänyt Dave Berry, joka pahoittelee pelin säännöissä pelin julkeaa nimeä: se ei suinkaan ole ainoa 18xx-peli, joka kattaa laajoja alueita Iso-Britanniaa, eikä edes laajin. 18xx-pelejä on tapana nimetä alueelle keskeisten vuosilukujen mukaan ja tässä vaiheessa kaikki tärkeimmät vuosiluvut Iso-Britannian rautateiden historiasta on jo varattu. Siispä pelin nimeksi tuli ytimekkäästi 18GB.

Rautateitä Britanniassa

Pelaajat ovat rautatieyhtiöiden omistajia. Peli jakautuu kahdenlaisiin kierroksiin: osakekierroksilla (stock round eli SR) pelaajat käyvät kauppaa rautatieyhtiöiden osakkeilla ja toimintakierroksilla (operating round eli OR) rautatieyhtiöt toimivat eli rakentavat rataa, ajavat junillaan ja hankkivat uusia junia. Kun yhtiöt tuottavat rahaa, ne voivat maksaa osakkailleen osinkoja, ja näillä rahoilla pelaajat sitten ostavat lisää osakkeita ja perustavat uusia yhtiöitä. Nämä kierrokset vuorottelevat siten, että peli alkaa osakekierroksella, jota seuraa kaksi toimintakierrosta, ja tätä sykliä jatketaan, kunnes peli on ohi.

Peli päättyy, kun jonkun yhtiön pörssikurssi saavuttaa 350 puntaa tai kun kaikki junat on myyty. Silloin pelaajat laskevat osakeomistustensa ja käteisvarojensa arvon ja rikkain pelaaja voittaa. Aloitusrahaa on alle 400 puntaa ja pelin lopussa rahaa pitäisi olla koossa tuhansia puntia. 18GB:ssä pääsee siis rikastumaan.

18GB:n heksaruutuihin jaettu kartta kuvaa Ison-Britannian saarta, rajaten pois Skotlannin pohjoisosan Invernessin ja Aberdeenin pohjoispuolelta. Myös Lontoon eteläpuolinen alue on melko vähäisessä osassa. Pääpaino on Ison-Britannian keskiosissa, Liverpoolin ja Yorkin välisellä alueella.

Peli mallintaa rautateiden historiallisia kehityskulkuja. Pelin varhaisimmat junat ovat rautateiden alkuajoilta ja kehittyneimmät 1900-luvun alun höyryvetureita. Pelin edetessä junat muuttuvat tehokkaammiksi ja kykenevät palvelemaan suurempia alueita. Myös rautatieverkosto kehittyy: alussa rakennetaan yksinkertaisia ratoja, jotka yhdistävät lähekkäin olevia kaupunkeja. Pelin edetessä rataverkot laajenevat ja eri yhtiöiden verkostot yhdistyvät yhdeksi isommaksi verkostoksi. Kaupunkien arvokin kasvaa, jolloin rautatieliikenne on entistä kannattavampaa.

Käytännössä tämä näkyy pelin etenemisessä vaiheittain. Ensimmäisessä keltaisessa vaiheessa junat ovat mallia 2+1 eli voivat ajaa kahden ison kaupungin väliä ja pysähtyä matkan varrella yhdessä pienemmässä kylässä. Vaiheen nimi tulee siitä, että käytössä on vain vailla haaraumia ja risteyksiä olevat yksinkertaisimmat ratalaatat, jotka genren perinteiden mukaisesti ovat väriltään keltaisia.

Vaiheiden eteneminen riippuu junista. Kun pelin alussa tarjolla olevat 2+1-junat loppuvat ja joku yhtiö ostaa ensimmäisen 3+1-junan, päästään vihreään vaiheeseen. Nyt radat voivat haarautua ja kaupungeissa radat risteävät moneen suuntaan. Monimutkaisempia vihreitä ratalaattoja ei voi pelata laudalle suoraan, vaan niillä päivitetään keltaisia laattoja. Päivityksen on tietysti säilytettävä kaikki aikaisemmat yhteydet. Näin samoille radoille pääsee useamman yhtiön junia.

Ruostuvia junia ja laajentuvia verkostoja

Iso juttu kehityksessä on se, että jossain kohtaa vanhat junat lakkaavat kelpaamasta. Kun ensimmäinen 4+2-juna ostetaan, kaikki 2+1-junat poistetaan pelistä, 18xx-slangissa ne ruostuvat. Tämä mallintaa vähän karkealla, mutta pelimekaanisesti kiinnostavalla tavalla sitä, miten vanha teknologia ei ole enää riittävän kilpailukykyistä uuden kanssa. Miksi kukaan puksuttelisi kävelyvauhtia etenevän junan kyydillä, kun tarjolla on nopeampaakin kalustoa?

Luonnollisesti nopeammat junat pystyvät ajamaan pidempiä reittejä ja tuottavat enemmän rahaa. Tästä seuraa tietysti hankaluuksia, mikäli kaikki yhtiön junat ruostuvat pois, ja vielä enemmän, jos yhtiön kassassa ei ole varaa ostaa uutta junaa. Sanomattakin on selvää, että uudemmat junat ovat merkittävästi vanhoja kalliimpia. Junaton yhtiö ei aja reittejään, ei tuota rahaa, ei kehity pörssissä ja päätyy ennen pitkää vaikeuksiin.

Yhtiöitä kiinnostavat myös asemat. Jokainen yhtiö aloittaa jostain tietystä kaupungista historiallisen sijaintinsa mukaisesti: Midland Derbystä, Lancashire & Yorkshire Leedsistä, Caledonian Glasgow’sta ja niin edelleen. Kotiasemansa lisäksi yhtiöillä on rajallinen määrä asemamerkkejä (tokeneita, suomalaisessa slangissa toukkia). Niitä voi maksua vastaan pelata kartalle kaupunkeihin, joihin yhtiön rataverkko ulottuu.

Asemat ovat merkittäviä kun junilla ajetaan: jokaisen junalinjan pitää mennä vähintään yhden yhtiön oman aseman kautta. Koska kaksi saman yhtiön junaa ei saa samalla kierroksella ajaa samoja raiteita, useamman junan tehokas ajaminen edellyttää jossain vaiheessa lisäasemiin investoimista. Lisäksi asemat rajoittavat muiden yhtiöiden mahdollisuuksia hyödyntää jaettua rataverkkoa: reitti ei saa jatkua sellaisen kaupungin läpi, joka on täynnä asemia ja jossa ei ole omaa asemaa. Tällainen kaupunkien umpeen rakentaminen onkin keskeinen tekijä pelissä ja sopivaan paikkaan isketty asema voikin tehdä tuhoa kilpailijan käytössä olevalle rataverkostolle.

Junayhtiön johdossa

Kuka junayhtiöissä sitten pitää valtaa, ja kuka päättää, mitkä firmat perustetaan? Pelissä olevien yhtiöiden määrä riippuu pelaajamäärästä, isommilla pelaajamäärillä yhtiöitä on enemmän. Yhtiöt arvotaan kahteen ryhmään, joista toiset ovat perustettavissa pelin alussa ja toiset vähän myöhemmin. Tämä on välimallin ratkaisu: monissa 18xx-peleissä kaikki yhtiöt ovat käytettävissä heti, 18GB:n esikuvana toimineessa 1825-pelissä yhtiöt taas tulevat peliin tiukassa järjestyksessä, joka on aina sama. 18GB:n ratkaisu pakottaa vaihtelua pelikertojen välille, mutta antaa pelaajille valinnanvaraa.

Osakekierroksella pelaajat voivat perustaa yhtiöitä valitsemalla jonkun vapaana olevan yhtiön, määrittämällä sille lähtöhinnan ja ostamalla sitten tällä hinnalla yhtiön johtajanosakkeen. Se riittää pelin alussa yhtiön perustamiseen, ja yhtiö saa välittömästi viisi kertaa osakkeen hinnan verran pääomaa. Pelin alussa kaikki yhtiöt ovat pieniä viiden osakkeen yhtiöitä, eli niiden omistus jakautuu neljälle osaketodistukselle: on johtajanosake, jolla saa 40 % omistuksen yhtiöstä, ja kolme 20 % osaketta.

Johtajanosake on aina sillä pelaajalla, jolla on suurin omistus yhtiöstä, eli jos minä perustan yhtiön, mutta joku toinen pelaaja ostaa loput 60 % yhtiöstä, hänestä tulee johtaja ja osakkeita vaihdetaan niin, että tämä pelaaja saa johtajanosakkeen ja minä kaksi tavallista 20 % osaketta sen tilalle.

Yhtiön johtaja tekee kaikki päätökset yhtiön toiminnasta. Tavallisesti pelaajat siis haluavat päästä johtamaan vähintään yhtä yhtiötä, jotta toimintakierroksilla on jotain tekemistä. Olen pelannut netissä yhden 18GB-pelin, jossa en ollut koko pelin aikana minkään yhtiön johtaja, ja olihan se tylsää. Pärjäsin kyllä yllättävän hyvin, mutta jos peli olisi pelattu livenä pöydän äärellä, olisin kyllä pitkästynyt pahanpäiväisesti.

Ihannetapaus on tietysti johtaa useampaa yhtiötä, koska se mahdollistaa esimerkiksi juonikkaat junakaupat yhtiöiden kesken: yhtiöt voivat myydä junakalustoa toisilleen tietyin rajoituksin ja varsin vapain hinnoin. Junan hinta voi vaihdella yhdestä punnasta kaksinkertaiseen listahintaan, eli voit joko siirrellä junia halvalla sinne minne niitä haluat, tai käyttää junien myyntiä siirtämään rahaa yhtiöiden välillä.

Kaikki pelaajat saavat ostaa kaikkien yhtiöiden osakkeita. Vähän pakko onkin, sillä pelaaja saa ostaa yhtiöstä sen listautumisannista korkeintaan 60 % osakkeista. Jos osakkeita myöhemmin myydään pois ja niitä on markkinoilla saatavilla, markkinoilta ostaessa tämä raja saa ylittyä ja pelaaja voi omistaa yhtiöstä vaikka kaikki osakkeet. Tämä on 18GB:n erikoisuus; useimmissa 18xx-peleissä pelaajat eivät tavallisissa oloissa voi omistaa yli 60 % yhtiöstä. Säännön tarkoitus on pakottaa pelaajat omistamaan toistensa yhtiöitä ristiin, koska se tekee pelistä mielenkiintoisemman.

Myös viiden osakkeen yhtiöt ovat jonkinasteinen erikoisuus, jota ei joka pelissä näe. Tavallisemmin 18xx-peleissä yhtiöt jakautuvat 10 % osakkeiksi. 18GB:ssäkin pelin alun pienet viiden osakkeen yhtiöt voivat myöhemmin kasvaa isommiksi kymmenen osakkeen yhtiöiksi, joko omasta halustaan tai pakolla rahoittaakseen esimerkiksi junaostoksia. Silloin yhtiön pörssikurssi putoaa, osakkeet liudentuvat puolet pienemmiksi osuuksiksi yhtiöstä, mutta yhtiö saa uutta pääomaa viisi kertaa uuden kurssinsa verran. Lisäksi yhtiö saa käyttöönsä uusia asemia, eli pystyy laajentamaan vaikutusvaltaansa.

Kun peli etenee vihreään vaiheeseen, yhtiön aloittaminen vaatii, että osakkeista myydään 60 %. Ruskeasta vaiheesta alkaen viiden osakkeen yhtiöitä ei voi enää perustaa, vaan kaikkien uusien yhtiöiden on oltava suoraan kymmenen osakkeen yhtiöitä. Niiden perustaminen vaatii reippaasti enemmän alkupääomaa, mutta toisaalta ne saavat heti alusta asti enemmän rahaa ja runsaammin asemia käyttöönsä.

Se, missä kohtaa viiden osakkeen yhtiönsä muuttaa kymmenen osakkeen yhtiöksi vai muuttaako ollenkaan, on yksi 18GB:n kiinnostavia kysymyksiä. Yksi syy olla muuttamatta on se, että pelaajilla saa olla vain rajallinen määrä osakkeita hallussaan. Esimerkiksi nelinpelissä rajoitus on 14. Mikä tärkeintä, tässä kohtaa ei lasketa yksittäisiä osakkeita, vaan kuponkeja: kymmenen osakkeen yhtiön tavallinen 10 % osake vie rajoituksesta yhden paikan, samoin viiden osakkeen yhtiön 40 % johtajanosake, vaikka se onkin käytännössä nelinkertainen. Siksi viiden osakkeen yhtiöiden omistaminen on houkuttelevaa. Käytännössä rahapula ajaa kuitenkin monet yhtiöt ennen pitkää kymmenen osakkeen yhtiöiksi.

Osakkeita voi myös myydä. Kovin vauhdikasta osakekauppaa 18GB:ssä ei käydä. Yleensä strategia on ”osta ja pidä”, mutta etenkin pelin loppua kohden on syytä tarkastella omaa portfoliota kriittisellä silmällä. Lisäksi pelissä on käännekohtia, joissa on hyvä idea myydä nykyisiä omistuksia, jotta pystyy rahoittamaan uuden yhtiön perustamisen. Myyminen heiluttaa pörssikursseja: yhtiön kurssi putoaa yhden pykälän jokaista myytyä osaketta kohti. Kurssia taas nostaa se, jos yhtiö jakaa tarpeeksi anteliaita osinkoja (tämä on nykypörssin näkökulmasta nurinkurista, mutta näin pörssiosakkeet todella toimivat 1800-luvulla: osingonmaksua arvostettiin nykyistä enemmän).

18GB:ssä sijoittaminen on sinänsä turvallista. Yhdessä genren kantaäideistä, 1830: Railways and Robber Baronsissa, on usein vaarallista omistaa 20 % jonkun toisen pelaajan yhtiöstä, koska pahimmassa tapauksessa käy niin, että yhtiöstä siirretään kaikki junat ja rahat toiseen yhtiöön ja johtaja myy kaikki osakkeensa pois, jättäen sinulle perinnöksi rahattoman ja junattoman yhtiön, jonka on ostettava mahdollisesti hyvinkin kallis juna, jonka sinä uutena toimitusjohtajana joudut rahoittamaan omista rahoistasi.

18GB:ssä omistamansa osakkeet saa aina myydä pois, vaikka yhtiölle ei löytyisi uutta johtajaa. Johtajaton yhtiö vain ajaa juniaan ja kerryttää rahaa yhtiön kassaan, mikä voi hyvinkin tehdä siitä jossain kohtaa taas kiinnostavan ostoksen. Lisäksi 18GB:ssä ei ole pakkoa ostaa juna. Junaton yhtiö ei voi rakentaa, mutta se voi vuokrata junaa, jolla se voi ajaa ja kerätä rahaa kassaan, kunnes se pystyy ostamaan uuden junan.

Vaiheittain kohti loppua

Peli etenee siis vaiheittain ja vaiheiden edetessä rataverkko käy monimutkaisemmaksi ja junat paremmiksi. Keltaisessa vaiheessa joku yhtiö rakentaa kaupunkien välille haluamansa reitin, vihreässä vaiheessa toinen yhtiö voi liittyä rataan ja rakentaa siihen oman reittinsä ja ruskeassa vaiheessa radat käyvät vielä vähän monimutkaisemmiksi. Kuusinpeleissä päästään vielä harmaaseen vaiheeseen, jossa kaupungit ovat melkoisia metropoleja. Ilman niitäkin Keski-Englanti on usein melkoista ratahäkkyrää, kiitos 18GB:lle tyypillisten varsin monimutkaisten ruskeiden kaupunkilaattojen.

Junat kehittyvät vähän kerrassaan aina 5+2-tasolle asti, jonka jälkeen käyttöön tulee 4x-, 5x- ja 6x-junat. Nämä pikajunat ajavat vain isoihin kaupunkeihin, eli ne ohittavat täysin pienemmät paikallisasemat. Lisäksi ajon arvoon lisätään pääteasemien välisestä etäisyydestä tuleva bonus. Jos onnistuu rakentamaan pikajunareitin Lontoosta Glasgow’hun, matkaa tulee linnuntietä 11 heksaa, eli bonus on mojovat 110 £. Osa kaupungeista on merkitty ilmansuuntia kuvaavilla merkinnöillä ja ajamalla itä-länsi- tai pohjoinen-etelä-reittejä saa myös bonuksia. Näitä pääsee tekemään jo pienemmillä junilla, mutta ne ovat erityisesti pikajunien hommia.

Peli päättyy, kun joku yhtiöistä nousee pörssissä 350 £ arvoiseksi, tai kun junat loppuvat. Usein 18x-peleissä ongelmana on, että uudet pelaajat eivät hanki junia riittävän vauhdikkaasti, jolloin pelit venyvät jopa tuntikausia pidemmiksi kuin niiden olisi tarpeen. 18GB:kin on aloittelijoiden kesken helposti hyvin pitkä peli, mutta ainakin junien kulumista peli vauhdittaa: jos mikään yhtiöistä ei osta toimintakierroksen aikana junaa, markkinoilta poistetaan kierroksen lopussa yksi juna. Näin pelikello tikittää vääjäämättä eteenpäin. 350 punnan raja ei sekään ole lopulta kovin korkea: kun isommat junat tulevat peliin, pörssikurssit lähtevät väkisinkin nousuun, kun reitit muuttuvat arvokkaammiksi.

Paikallisia erikoisuuksia

18GB erottuu monessa kohtaa 18xx-genren tavallisimmista toteutuksista. Dave Berry itse listaa seuraavat tärkeimpinä eroina: vapaus valita aloitettavat yhtiöt (1830:n tapaan) yhdistettynä mahdollisuuteen myydä kaikki osakkeet (1825:n tapaan), yhtiömuodon muuttamisen ajoitus osakekierroksilla, rakentamisen yhteys yksityisten yhtiöiden sulkemiseen, rajoitukset kaupunkilaattojen päivityksissä ja etäisyyden huomioiminen pikajunien tuotoissa.

Yksityiset yhtiöt onkin toteutettu tässä pelissä kiinnostavalla tavalla. 18xx-peleissä pelaajat ostavat pelin alussa tavallisesti huutokaupalla yksityisiä yhtiöitä, jotka tuottavat vähän tuloa ja antavat usein jonkun pienen erikoiskyvyn. Näin on tässäkin: pelin alussa tarjolle tulee 6–9 pientä yksityistä yhtiötä, joista pelaajat käyvät huutokauppaa. Kaikista saa pientä, säännöllistä tuloa joka toimintakierroksella ja lisäksi jonkun erikoiskyvyn. Osa antaa ylimääräisiä radanrakennuksia, osa bonusta reiteille jotka ajavat johonkin tiettyyn heksaan laudalla, osa ylimääräisiä asemia ja yhden omistaja saa yksinoikeuden perustaa LNWR-yhtiön. Lisäksi nämä yksityiset yhtiöt estävät rakentamisen tiettyyn heksaan laudalla.

Yksityisyhtiöt tuottavat rahaa, kunnes ne suljetaan. Omistaja voi sulkea yhtiön halutessaan, jolloin hän saa yhtiön erikoisominaisuuden käyttöönsä. Se avaa myös yhtiön varaamaan heksan rakentamiselle. Kun peli on edennyt tarpeeksi pitkälle, nämä heksat vapautuvat rakentamiselle.

Pelaajamäärän suhteen 18GB on epätavallisen joustava: harva 18xx-peli toimii fiksusti kaksinpelinä, eikä ihan jokainen veny kuudelle pelaajalle. 18GB toimii aivan hyvin koko skaalalla. Kaksinpelissä pelialuetta rajoitetaan pienemmäksi, mihin on tarjolla kaksi eri vaihtoehtoa. Isommilla pelaajamäärillä yhtiöitä tulee mukaan enemmän ja tämä yhtiömäärän skaalaus tarjoaa kolmin- ja nelinpeleihinkin pari eri vaihtoehtoa yhtiövalikoimaksi, mikä tuo vaihtelua pelikertojen välille.

Pelissä on myös mukana valinnaisena sääntönä historiallisia henkilöitä, eli vaihtelevia pelaajavoimia. Nämä tuntuvat sen verran vierailta 18xx-pelien maailmalle, etten ole vielä uskaltautunut niitä kokeilemaan.

Kiehtova peli, hyviä ideoita

18GB päätyi omaan kokoelmaani, kun innostuimme vuonna 2024 taas pelaamaan enemmän 18xx-pelejä. Peli osui tutkaani muutamasta syystä: ensinnäkin pidän Iso-Britanniaan sijoittuvista junapeleistä ja toiseksi Dave Berryn nimi oli tuttu muista yhteyksistä. Berry on tehnyt 1825:een hyviä kotisääntöjä, jotka hiovat pelistä terävimpiä kulmia pois. Kun perehdyin tarkemmin ja kävi ilmi, että vaikutteita on otettu runsaasti 1825:stä ja 1860: Railways on the Isle of Wightistä, ostopäätös oli lopulta helppo.

Eipä tarvinnut pettyä. Minun 18xx-pelimakuuni 18GB on ollut nappiosuma ja peliporukassanikin peli on maistunut. Meitä miellyttävät erityisesti radanrakennukseen liittyvät pulmat. Perinteisesti 18xx-peleissä yhtiöt pääsevät nopeasti ajamaan samoja ratoja. Berry antaa esimerkin: Oletetaan, että LNWR aloittaa Birminghamista ja rakentaa sieltä radan Lontooseen. Nyt Midland voi rakentaa radan Derbystä Birminghamiin, iskeä sinne aseman ja ajaa tismalleen samaa Birmingham–Lontoo-yhteyttä kuin LNWR. Tämä on tylsää, eikä ihan historiallistakaan.

Siinä missä tavallisesti keltaisessa kaupunkilaatassa on yksi asemanpaikka ja vihreässä laatassa kaksi, 18GB:n vihreät laatat ovat joko sellaisia, että niissä on vain yksi asemanpaikka tai kaksi asemanpaikkaa ovat erillisiä, eivätkä yhteydessä toisiinsa. Tämä on historiallisesti täsmällisempää, sillä tässä vaiheessa rautateiden kehitystä eri rautatieyhtiöiden asemat samoissa kaupungeissa eivät olleet yleisesti ottaen vielä yhteydessä toisiinsa. Jaetut radat tulivat käyttöön myöhemmin.

Niinpä pelin vihreät kaupunkilaatat eivät salli yhtiöiden yhdistää reittejään, mutta toisaalta melko tiiviiseen tilaan mahtuu paljon erilaisia reittejä. Ruskeat kaupunkilaatat vasta kummallisia ovatkin: tavallisesti tässä kohtaa laatalla on kolme yhdessä olevaa asemaa. Ei 18GB:ssä, jossa tärkeimmillä kaupunkilaatoilla on kaksi erillistä asemaa, joista kummastakin lähtee kolme rataa eri suuntiin. Näiden laattojen kanssa touhuamisesta saa päänvaivaa, jos ne eivät ole tuttuja.

Tätä kaikkea vaikeuttaa 18GB:n tiukka suhtautuminen päivityksiin. Tavallisesti sääntö päivityksistä menee niin, että jotta voi päivittää jonkun laatan, yhtiöllä on oltava yhteys laatalle omalta asemaltaan. Tiukempi muoto tästä säännöstä vaatii, että yhtiöllä on oltava yhteys päivityksen myötä laatalle tulevalle uudelle radalle. Tavallisesti tämä tiukempi rajoitus ei koske kaupunkilaattoja, mutta 18GB:ssä koskee. Laattavalikoima huomioiden tämä tarkoittaa sitä, että alkupelissä yhtiöt eivät voi itse päivittää keltaisia kaupunkilaattojaan vihreiksi, vaan vihreän päivityksen tekee joku toinen yhtiö, joka haluaa rakentaa muualta yhteyden tähän kaupunkiin.

Tämä rakentelupulma on kiinnostava ja johtaa mielenkiintoisiin ratkaisuihin radan suhteen. Siihen kun lisätään yhtiömuodon päivityksen tuomat pähkäilyt, vaihtelua tuova yhtiöjakauma, mielenkiintoiset pienyhtiöt ja hyvä toimivuus eri pelaajamäärillä, saadaan oikein houkutteleva 18xx-peli. Miinuspuolina rataverkosto on pelin edetessä usein melkoista sekasotkua, mikä tekee yhtiöiden parhaiden junareittien laskemisesta työlästä. Pelaamme kuitenkin usein käyttäen 18xx.games-palvelua reittien laskemiseen ja rahaliikenteen hoitamiseen, mikä sujuvoittaa pelaamista tuntuvasti.

Minun listoillani 18GB on helposti viiden parhaan 18xx-pelin joukossa. Makuni on toki vähän epätavallinen, mutta jos viihtyy näiden sijoituskuvioiltaan armollisempien pelien parissa ja on pitänyt 1825:stä tai Mike Huttonin peleistä (1860, 1862), 18GB on tutustumisen arvoinen. 18xx-pelisarjaa tuntemattomille 18GB on myös aivan kelpo peli ensimmäiseksi tuttavuudeksi, vaikka hieman epätavallista kehityslinjaa edustaakin.

Faktat 18GB: The Railways of Great Britainista

Suunnittelija: Dave Berry

Julkaisija: Deep Thought Games (2018), All-Aboard Games (2023)

Mutkikkuus: Säännöt ovat kokemattomalle kiperät, 18xx-veteraaneille taas helposti omaksuttavissa. Pelin rakenne on kuitenkin looginen ja sääntökirja on perinpohjainen. Opittua voi sitten hyödyntää muissa 18xx-sarjan peleissä.

Onnen vaikutus: Yksittäiseen pelaajaan vaikuttavia satunnaiselementtejä ei oikeastaan alun vuorojärjestysarvonnan jälkeen ole. 18xx-peleissä on kuitenkin niin paljon liikkuvia osia, että toimiensa seurauksia voi olla vaikea hahmottaa ja peli voi siksi vaikuttaa kaoottiselta.

Vuorovaikutus: Yhtiöiden toiminnalla on valtavasti merkitystä toisten yhtiöiden toimiin, samoin pelaajien toimilla osakemarkkinoilla. Vuorovaikutusta on runsaasti ja häijyihinkin liikkeisiin on mahdollisuuksia.

Teema: Rautateiden kehitys on klassikkoaihe, joka 18GB:ssä on toteutettu hyvin. Historialliset yksityiskohdat ja kaikki epämiellyttävä on lakaistu piiloon, tässä pääsee leikkimään vähän roistomaistakin miljonäärisijoittajaa.

Uudelleenpelattavuus: Vaihteleva alkuasetelma ja pelin skaalautuminen eri pelaajamäärille tarjoaa vaihtelua niin paljon, ettei kyllästymään pääse. 18GB:n parissa viihtyy pitkään.

Saavutettavuus: Pelissä olevat tekstit ovat pitkälti erilaisia sääntömuistutuksia. Salassa pidettävää informaatiota ei ole. Isoimmat saavutettavuusesteet liittyvät raskaaseen kognitiiviseen taakkaan: pelissä on paljon omaksuttavaa ja pelaaminen vaatii tuntikausien mittaista keskittymistä.

Pelaajamäärä: 2–6. Kaikki pelaajamäärät toimivat. Kaksinpeli on vähän erilainen elämys ja monille peli epäilemättä loistaa isommilla pelaajamäärillä. Kuusinpelissä voi olla vaarana joutua katselemaan sivusta, kun muut pelaavat.

Pituus: Virallisesti 2–5 tuntia. 18GB on 18xx-peliksi verrattain nopea. Nelin- ja viisinpelit olemme pelanneet noin 3,5 tuntiin, kaksinpelin alle kahteen tuntiin. Pelkkien vasta-alkajien kesken pelin keston saa toki vähintään tuplata.

Lähde

Reinerssanssi
substantiivi

1. Lautapelimaailmassa 2015–2025 syntynyt kulttuurivirtaus, joka pyrki elvyttämään arvostusta suunnittelija Reiner Knizian pelejä kohtaan.

Reinerssanssi on avannut silmäni Knizian pelejä kohtaan, mieshän on suorastaan nero!

2. Uudesti syntyminen, uusi tuleminen, elpyminen

Milloinkahan Bruno Faidutti kokee reinerssanssin?

No okei, termi on itse keksitty, mutta tohtori Knizia on toden totta kokenut täysin uuden tulemisen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joka paikassa kuhistaan sekä herran uusista peleistä että vanhojen pelien uusioversioista. Julkaisijat jopa kilvan kaivavat Knizian pelikavalkaadista hautautuneita aarteita, joita sitten restauroidaan nykystandardien mukaisiksi. Ja siellähän on mistä valita, kun takana on yli 800 peliä.

Yksi suunnittelijan arvokkaimmista aarteista on Ra, huutokauppapelien mestariteos. Huutokauppa lautapelissä voi tuntua nykypäivänä lähes oudolta, jopa tuoreelta idealta, mutta pelin julkaisuvuonna eli 1999 se oli lautapeleissä peruskauraa. Pelistä on vuosien saatossa julkaistu vaikka minkänäköisiä versioita ja tämän arvion pohjana sekä kuvauskohteena toimii vuonna 2023 julkaistu 25th Century Gamesin uusioversio, joka on kaikista versioista se upein ilmestys.

Muutaman auringon dilemma

Ra on siis puhdas huutokauppapeli, jossa nostellaan vuorotellen pussista laattoja tarjolle, kunnes joku päättää aloittaa niistä huutokaupan. Voitetuista laatoista rakennetaan settejä ja ne pisteytetään kolmen kierroksen ajan. Huutokauppailu ei ole ihan sitä perinteistä tyyliä, vaan kerran ympäri -huutokauppaa, jossa tarjous annetaan kerran ja sillä siisti. Myös tarjottu raha on erikoinen – tarjoukset tehdään käyttäen muutamaa aurinkolaattaa, jotka pelaajat saavat pelin alussa. Esimerkiksi nelinpelissä kädessä saattaa olla laatat 2, 6 ja 13 ja niillä yritetään voittaa kolme huutokauppaa.

Aurinkolaatat eivät kuitenkaan pysy samoina koko pelin ajan, vaan vaihtuvat joka kaupan jälkeen. Huutokaupan voittaja luovuttaa aurinkonsa pöydän keskelle ja ottaa tilalle edellisen voittajan auringon. Vaihdetut aurinkolaatat odottavat sivussa seuraavaa kierrosta ja niistä muodostuvat pelaajan tulevat uudet panostusmerkit. Pelin lopussa jopa niistäkin saa tai menettää pisteitä.

Aurinkojen ansiosta Ran huutokauppa on mielettömän sujuvaa, nopeaa ja mielenkiintoista. Rajalliset merkit kaventavat sopivasti panostusmahdollisuuksia, eikä merkkejä piilotella. Näin on helppo nähdä, mitä kauppoja voi voittaa ja mitä ei. Esillä olevien tuotteiden lisäksi omaan panostukseen vaikuttaa myös pöydällä lötköttävä aurinkolaatta. Vaikka tarjolla olisi kelpo saalis, niin miksi, oi miksi vaihtaisin 16:n arvoisen aurinkolaatan seuraavan kierroksen rupuiseen kakkoseen? Eihän sillä saa sitten yhtikäs mitään!

Monenlaista settiä

Huudettavia laattoja ei ole määrällisesti kovin montaa eri sorttia, mutta kaikkien tavoite on lisätä kaupankäyntiin kitkaa ja eriäviä intressejä. On pelkkiä pistelaattoja ja on laattoja, joista saa sitä enemmän pisteitä mitä useamman samanlaisen tai erilaisen saa kerättyä. Jotkut laatat jakavat pelaajille jopa miinuspisteitä, jos niitä on kerännyt liian vähän ja toiset taas voi tuhota ja napata tilalle yhden huutokauppaan nostetuista laatoista.

Pelin kolmen kierroksen aikana osa laatoista myös poistetaan pisteytyksen jälkeen ja osa jää laudan viereen loppupelin ajaksi. Tätä dynamiikkaa hyödynnetään ahkerasti. Esimerkiksi Niili-laatat antavat pisteen per laatta, mutta vain, jos pelaajalla on vähintään yksi tulvalaatta. Tulvat poistetaan joka kierros, joten ilman sitä Niilit ovat arvottomia. Tällaiset ratkaisut tekevät erityisesti kierrosten lopuista tiivistunnelmaisia ja saavat laattojen arvot heilahtelemaan hyvällä tavalla.

Pussissa on vielä Ra-laattoja, jotka pakottavat huutokaupan alkamaan, sekä ankeita katastrofilaattoja, jotka tuhoavat jo voitettuja laattoja. Erityisesti Ra-laatat tuovat pienen jännitysmomentin, sillä kun niitä nostetaan tietty määrä, kierros päättyy siihen ja loput tarjolla olevat laatat poistetaan. Himmailija voi siis joutua nuolemaan näppejään.

Seteissä on tarpeeksi vaihtelevuutta ja niiden hyödyllisyys muuttuu pelin aikana ja pelaajien välillä niin paljon, että optimaalisen huudon arviointi vaatii harkintaa. Jos tarjolla olisi vaikka himoitsemani seitsemäs monumentti sekä tulvalaatta, jolla saan Niilini pisteytettyä, olisin täpinöissäni. Mutta kun kaveri nostaa jatkoksi tarjolle katastrofilaatan, jonka saajan on poistettava kaksi monumenttia, setti muuttuu silmissäni lähes arvottomaksi.

Samalla arvioidaan myös sitä, miten paljon muut kaupattavia laattoja haluavat, mitä muut juuri keräävät, mikä aurinkolaatta on tarjolla, mitä aurinkolaattoja on itsellä jäljellä ja miten pian kierros on loppumassa. Mietittävä siis riittää. Onneksi mukana on laattanostojen vuoksi myös reilu roiskaisu tuuria, jotta peliä pelaa mielellään vaistojen varassa.

Huudan Ra, Ra, Ra, enkä pelkääkään tätä maailmaa

Moni huutokauppapeli vaipuu tahtomattaan otsien kurtisteluun ja hiljaiseen oman huudon puntarointiin, mutta Ra on virkistävä poikkeus. Pohjavire ei ole lainkaan totinen, vaan huutokaupoissa on eloa ja ilon pirskahduksia. Tähän vaikuttaa eniten kierrosten loput, jolloin peli saattaa muuttua aivan odottamatta onnenkoetuspeliksi. Yleensä kierroksen lopussa vain yhdellä pelaajalla on enää jäljellä aurinkoja, jolloin hän voi nostella laattoja pussista niin pitkään kuin uskaltaa. Riskinä on tietysti se, että Ra-laattoja nousee liikaa ja kierros kosahtaa siihen. Tässä vaiheessa muut pelaajat usein kuin vaistomaisesti alkavat toistaa “Ra, Ra, Ra, Ra…” samalla kun viimeinen pelaaja kaivaa hikisillä sormillaan laatan esiin yksi kerrallaan.

Iso osa tunnelmaa on niinkin “pieni” asia kuin mukana tuleva Ra-patsas. Puista nappulaa käytetään huutokaupan merkkinä – huutokauppa alkaa, kun pelaaja nappaa patsaan ja huutaa “RA!”. Patsas on pelimekaanisesti täysin hyödytön, mutta säilyttänyt paikkansa pelin joka versiossa ja syy on selvä. Vaikkei ohjeissa tätä mainita, niin kautta aikain patsasta on käytetty nuijana, sillä sen pöytään kalauttamisessa ja huudossa on jotain alkukantaisen hauskaa. Uusimmassa versiossa toteemi on kylläkin nyrkin kokoinen jötkäle, mikä menee jo hivenen huumorin puolelle.

Uusimmassa 25th Century Gamesin komponentit ovat jo ihan perusversiossa aivan poskettoman övereitä. Ra-patsaan lisäksi laatikko on reunojaan myöten täynnä paksua laattaa ja puuta ja jopa pussi on kerrankin tarpeeksi iso kaikille laatoille. Ian O’ Toolen kuvituskin sopii kieltämättä muinaiseen Egyptiin paremmin kuin nenä Gizan sfinksin päähän. Spessuversio on vielä hivenen hulppeampi, kun huutokaupattavat laatat korvataan puulla ja rahat metallilla. En kuitenkaan näe mitään syytä hankkia erikoisversiota, kun taviskin saa näin pramean paketin.

Mikä parasta, överi on samalla myös käytännöllinen. Vihdoinkin pelissä on selkeät pelaajalaudat, joissa selitetään kaikkien laattojen pisteytys ja montako mitäkin laattaa on pelissä. Alkuun laudasta voi saada symboliyliannostuksen, mutta onneksi symboliikka on selkeää ja johdonmukaista. Lisäksi laudat säilövät voitetut laatat nerokkaasti – kierrosten ajan säilyvät laatat pidetään laudan vasemmalla puolella ja kierrosten lopussa poistettavat oikealla. Tällaiset harkitut yksityiskohdat tekevät pelistä paljon aloittelijaystävällisemmän kuin ennen.

Kesytetty peto

Ra on vuosien jälkeen edelleen yhtä relevantti kuin ilmestyessään. Peliä on peluutettu onnistuneesti niidenkin kanssa, jotka eivät miellä itseään lautapelaajiksi, mutta siitä riittää järsittävää myös harrastajille. Toki on hyvä tiedostaa, että Ra ei tarjoa nykypelaajien janoamaa erilaisten mekaniikkojen ilotulitusta, variaatiota tai erikoisrooleja, vaan vanhan koulukunnan tarkkaan harkittua ja rajattua kokemusta. Vähän kuin lautapelien KonMari.

Mukana oleva reilu tuurin osuus on hyvä tiedostaa etukäteen ja suhtautua siihen oikealla mentaliteetilla. Totisessa porukassa peli on kuin ylipitkä filleri ja analyyttisessä seurassa taas kuin kesytetty villieläin – alkuun kaikki saattaa mennä suunnitelmien mukaan, kunnes peli yhtäkkiä pillastuu ja pussista nousee viisi Ra-merkkiä putkeen tai huutokaupparivi täyttyy katastrofeista. Fortunan iskut on parasta kuitata naurulla ja tallettaa lautapelimuistojen arkistoon.

Ra skaalautuu myös erittäin hyvin. Kolmin-, nelin- ja viisinpeli ovat kaikki mainioita, eikä peli suuresti muutu eri pelaajamäärillä. Ehkä satunnaisuus lisääntyy hieman pelaajien lisääntyessä, jonka vuoksi osa pitää kontrolloitua kolminpeliä parhaana tapana pelata, toiset taas villiintyvät viisinpelistä. Nykyisin mukana tulee myös ohjeet kaksinpeliin, mutta sitä en ole sitä kokeillut. Lukemani perusteella se kaiketi toimii yllättävän hyvin, vaikka itse valitsisin kahdelle pelaajalle ihan muita pelejä.

Vaikka olen arvion ohessa ylistänyt 25th Century Gamesin uusioversiota vähän liiankin kanssa, ei mikään julkaisu ole käyttökelvoton tai mitenkään erityisen huono. Pelin ydin on pysynyt kautta aikain samana, joten jonkun aiemman version hankkiminen käytettynä on järkevää ja perusteltua. Suosittelen kuitenkin BoardGameGeekistä sopivien apulautojen tulostamista pelaamisen tueksi.

Faktat Rasta

Suunnittelija: Reiner Knizia

Julkaisija: Muun muassa Alea ja Rio Grande Games (1999), Windrider Games (2016), 25th Century Games (2023)

Mutkikkuus: Yllättävän yksinkertainen. Pelin voi hyvin opettaa myös muille kuin harrastajille. Aluksi eri laattojen pisteytys voi tuntua vähän sekavalta, mutta tämä selkeytyy nopeasti. Tasoltaan vähän vaativampi perhepeli.

Onnen vaikutus: Taitavalla pelaajalla on etulyöntiasema, mutta tuuri voi toisinaan keikauttaa pelin aivan toiseksi. Isommat pelaajamäärät ovat laattatuurin ja aurinkolaattojen vähäisyyden vuoksi hieman satunnaisempia.

Vuorovaikutus: Ra ei ole yksinpelipasianssia. Huutokaupassa toisia nokitellaan jatkuvasti ja muiden lautoja kyylää toistuvasti, jotta on perillä siitä, mitä muut keräävät.

Teema: Egypti-teema on aina jotenkin sopinut peliin, vaikka temaattisesti Ra on puhdasta abstraktia huutokauppaa.

Uudelleenpelattavuus: Peli ei tarjoa vaihtelevuutta laatoissa tai pisteytyksessä, vaan ainoastaan loppuun asti hiotun paketin, jossa kyllä riittää opittavaa.

Saavutettavuus: Varsinkin Windrider Gamesin versiota on parjattu graafisesta suunnittelusta ja värivalinnoista, joiden vuoksi osa laatoista on melko epäselviä. Uusimmassa 25th Century Gamesin versiossa laatat ovat pääsääntöisesti selkeitä, mutta jotkut monumentit ja sivilisaatiolaatat näyttävät edelleen turhan paljon toisiltaan. Pelin osissa ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–5.

Pituus: 45–60 minuuttia.

Lähde

Pizza Love on opettaja-käsikirjoittaja Marko Blomqvistin suunnittelema peli, jossa 2–5 pelaajaa pääsee hyödyntämään matemaattisia älynystyröitään pizzanvalmistuksen yhteydessä – ei kuitenkaan oikeiden pizzojen eli kokkimestari ei tarvitse olla tätä peliä pelatakseen! 

Tähän alkuun on tietysti myös hyvä mainita, että tämä arvostelu käsittelee Pizza Love -nimistä korttipeliä. Blomqvist on suunnitellut myös samannimisen lautapelin, josta on tulossa erillinen arvostelu.

Raastepöydästä voipi aloitella! 

Pizza Love -korttipeli koostuu kahdenlaisista korteista, pizzoista ja täytteistä, joilla on (numeerinen) arvo. Pelin perusideana on, että pelaajat valmistavat pizzoja muodostaen omista täytekorteistaan laskutoimituksen, jonka tuloksena on pizzan arvo. Kaikki laskutoimitukset (plus-, miinus-, jako- ja kertolaskut) ovat sallittuja ja niitä voi myös yhdistellä, kunhan tulos on yhtä suuri kuin pizzan arvo.

Mikä merkitys täytteillä sitten on? Se riippuu pitkälti siitä, millä sääntömuunnelmalla Pizza Lovea pelaa. Pelissä on nimittäin kolme erilaista sääntömuunnelmaa: Pizza Party, Pizza Bruno ja Pizza Love. Sääntömuunnelmien pohjalta Pizza Love -korttipeli muistuttaakin pizzabuffetia, jossa on jos jonkinmoista pureskeltavaa tarjolla.

Pizzabuffetissa on jokaiselle jotakin

Pizza Party -muunnelma on suunnattu helppoa sulateltavaa ja nopeita makuelämyksiä kaipaaville pelaajille. Tässä muunnelmassa pizzakorttipinosta käännetään joka kierroksella päällimmäinen kortti näkyviin ja pelaajat yrittävät valmistaa sen nopeiten käyttämällä täytekorttejaan. Pizzan valmistamiseen käytetyistä täytteistä ei tarvitse välittää: riittää, että täytekorttien arvoilla suoritettu laskutoimitus muodostaa pizzan arvon. Nopein pelaaja saa pizzakortin itselleen, täyttää kätensä uusilla täytekorteilla ja uusi kierros alkaa. Peliä jatketaan näin, kunnes kaikki pizza- tai täytekortit loppuvat. Pelaajat saavat pisteitä valmistamistaan pizzoista ja eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin!

Hieman enemmän makua ja rapeutta kaipaavat nauttinevat Pizza Brunosta, joka esittelee hieman enemmän sääntöjä ja siten myös hieman enemmän pureskeltavaa. Pizza Brunossa tavoitteena on päästä omista käsikorteistaan eroon. Jälleen pizzakorttipakasta käännetään päällimmäinen kortti näkyviin ja vuorollaan pelaaja yrittää valmistaa näkyvillä olevan pizzan täytekorteillaan.

Tässä muunnelmassa pizzan valmistamiseen pitää käyttää yhtä montaa täytettä kuin mitä pizzaan on kuvattu täytteiden ei kuitenkaan tarvitse olla samoja kuin mitä pizzakortissa näkyy. Jos pelaaja onnistuu pizzan valmistamisessa, pelaaja poistaa käyttämänsä täytekortit, uusi pizza käännetään pinosta ja on seuraavan pelaajan vuoro. Jos pelaaja ei onnistu pizzan valmistamisessa, hän nostaa yhden täytekortin ja vuoro siirtyy seuraavalle. Kierroksen voittaa pelaaja, jonka täytekortit päättyvät ensimmäisenä. Muiden pelaajien kädessä olevien korttien arvot siirtyvät voittajalle pisteiksi – ensimmäisenä 100 pistettä kerännyt pelaaja voittaa pelin!

Kulinaristisemmille pizzarakastajille tarjolla on puolestaan pelin nimeä kantava muunnelma Pizza Love, jossa jo hieman lähestytään artesaanipizzoja sekä huolella valittuja raaka-aineita. Tässä muunnelmassa kukin pelaaja saa oman pizzakorttipinonsa ja muunnelman tavoitteena onkin saada valmistettua kaikki oman pinon pizzat ensimmäisenä. Nyt jo täytteilläkin on merkitystä: pizzan voi valmistaa vain oikeilla täytteillä. Pelaajat pelaavat vuoroillaan täytekortteja myös omaan varastoonsa, josta täytteitä voi käyttää tulevilla kierroksilla omien pizzojen valmistamiseen tai vaihtaakseen niitä toisen pelaajan varastossa oleviin täytekortteihin (laskutoimitusten avulla). Peli päättyy, kun joku pelaajista on valmistanut kaikki pinossaan olevat pizzat ja siten voittanut pelin.

…vaan tuleeko tällöin valinnanvaikeus?

Vaikka oululaisittain tykkäänkin majoneesista pizzassani, olisin Pizza Love -korttipelissä rauhoittanut kokonaisuutta ja keskittynyt yhteen tai enimmillään kahteen sääntömuunnelmaan ja pohjannut pelin kokonaan siihen tai niihin, erityisesti kun Blomqvist on kehitellyt pelistä vielä erillisen lautapeliversion (josta minulla ei tosin ole kokemusta). Pizza Loven kohdalla toistankin jonkin verran samaa sanomaa kuin mitä kirjoitin aikanaan arvostellessani Ancient Animals -peliä:

Tavallaan ymmärrän tällaisen suunnittelijan kädenojennuksen, jossa sääntömuunnelmia esitellään useita, varsinkin kun pelin kohderyhmänä on perheet. Tällöin pelin saaminen pöydälle helpottunee, kun perhe voi valita omaan makuunsa sopivimman sääntökattauksen eikä aikuisten tarvitse keksiä sääntöhelpotuksia tai vastaavia omasta päästään. Henkilökohtaisesti kuitenkin useimmiten karsastan sääntökirjoja ja pelejä, joissa on esitelty liuta erilaisia pelivariantteja: niistä tulee jotenkin hyvin palapelimainen olo.

Valitettavasti Pizza Loven säännöistä välittyy palapelimäisyys ja ensialkuun minun oli vaikea saada pelin juonesta kiinni sääntökirjan avulla, kun eri sääntömuunnelmien lisäksi sääntökirjasessa on esitelty vielä useampia vaihtoehtoisia sääntöjä. Sinänsä tuo ei ole ongelma, mutta aiheutti se jonkin verran närästystä. Onneksi pelin voi opetella myös sääntövideoiden avulla, joka ainakin minulle osoittautui helpommin sulavaksi tavaksi saada kokonaiskuva Pizza Lovesta ja sen sääntömuunnelmista.

Maukas opetuspeli

Pizza Lovesta huokuu Blomqvistin rakkaus matematiikkaan! Tätä pelatessa jako- ja kertolaskut tuoksuvat ja suussa maistuu plus- ja miinuslaskut – siis hyvällä tavalla. Tällaiset Pizza Loven kaltaiset opetuspelit viehättävät minua, kenties myös oman opettajuuteni kautta. 

Tyylillisesti olen aistivinani Pizza Loven eri pelimuodoissa ripauksia korttipelien klassikoista, kuten Unosta ja Skip-Bosta, mutta niin että niihin on lisätty matemaattisiin taitoihin perustuvia lisätäytteitä. Hieman yllättäen olen nauttinut eniten Pizza Party -muunnelmasta. Kenties sen selkeys ja helppous vetävät puoleensa kuin pizzabuffetin kinkku–ananas-pizza. Liekö mieltymykseeni vaikuttanut myös se, että lähestyin Pizza Lovea hyvin vahvasti opetuspelinä ja Pizza Party -muunnelmassa nopeiden matemaattisten hoksottimien merkitys korostuu. 

Eivät muutkaan pelimuodot huonoja ole ja vertailun vuoksi onkin sanottava, että vielä enemmän yllättäen pelin nimikkomuunnelma, Pizza Love, on viehättänyt kaikista eniten kohta kahdeksanvuotiasta poikaani. Minä koin Pizza Love -muunnelman liian korttituurivetoiseksi, sillä jos oikeaa täytettä ei nouse pakasta eikä sitä ilmesty muiden pelaajien varastoihin, ei omaa pizzaansa voi saada valmistetuksi. Varsinkin kahdella pelaajalla pelattaessa peli on välillä junnannut jonkin aikaa paikallaan tällaisissa tilanteissa, mutta pelin kohderyhmään paremmin lukeutuvaa poikaani se ei ole haitannut – ja tärkeintähän se on, että lapset innostuvat tästä pelistä ja sen eri pelimuodoista! Uskoisin myös, että samaa ongelmaa ei tule vastaan useammalla pelaajalla pelattaessa.

Pizza Brunoa meillä on tullut pelattua kaikista vähiten. Se ei tietenkään tarkoita, että kyseessä olisi muunnelmien heikoin tai huonoin versio: syystä tai toisesta se ei vain napannut minuun ja poikaani yhtä paljon. Voisin kuvitella, että yhtenä syynä siihen on se, että pelasimme peliä vain kahdestaan, jolloin ikäerot ja matemaattiset taitotasot korostuivat jopa enemmän kuin Pizza Party -versiossa.  

Ikäsuositus pelilaatikossa onkin 6-vuotiaista ylöspäin, mikä omaan korvaani kuulostaa melkoisen alhaiselta. Minulla ei tosin valitettavasti ole ollut mahdollisuutta kokeilla tätä peliä noin nuoren pelaajan kanssa, joten aivan tarkalleen en voi ottaa kantaa, miten peli toimisi. Toisaalta noin muuten olen sitä mieltä, että tätä peliä voinee hyvin pelata hyvinkin nuorten lasten kanssa, kun asenteeksi ottaa sen, että pelatessa haluaa opettaa lapsille peruslaskutoimituksia. Kilpailullisesti pelattaessa Pizza Love päässee parhaiten oikeuksiinsa, kun pelaajat ovat suurin piirtein samanikäisiä.

Vaikka pelimuunnelmia on erilaisia, ne opettaa helposti pelaajille, kunhan alla on pelikerta tai pari ja siten pelin saa hyvinkin nopeasti pöydälle. Yksi erä Pizza Love -peliä ei myöskään kestä mahdottoman pitkään, tietysti pelimuunnelmasta riippuen, ja sitä voi hyvinkin pelata pari erää putkeen. Jotain viehättävää korttien kuvituksessa myös on, vaikka en aivan täysin ymmärrä, miksi pizzojen perässä oleva hahmo, Bruno, on apina. Pelillisesti sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, eli ei se nyt erityisemmin jäänyt hiertämään!

Summa summarum, voin lämpimästi suositella tätä lapsiperheille, nuorisotiloille, kouluille sekä muihin lasten ja nuorten tiloihin. Tilatkaa pizzat, avatkaa kokikset ja pelatkaa pari erää Pizza Lovea!

Faktat Pizza Lovesta

Suunnittelija: Marko Blomqvist

Julkaisija: Merkitysten Oy (2025)

Mutkikkuus: Lähtökohtaisesti pelin perusideat on helppo oppia. Vaikeustasoa voi säätää eri sääntömuunnelmien avulla, mutta loppujen lopuksi mikään muunnelma ei ole mahdottoman vaikea.

Onnen vaikutus: Vaihtelee ja riippuu pelimuunnelmasta. Lähtökohtaisesti onnen vaikutus on sama kuin kaikissa korttipeleissä: joskus oikeat kortit vain eivät nouse käteen.

Vuorovaikutus: Vuorovaikutus korostunee eniten Pizza Love -muunnelmassa. Pizza Party- ja Pizza Bruno -muunnelmissa pelimekaniikat eivät juurikaan ohjaa vuorovaikutukseen, vaikka erityisesti Pizza Partyssa nopeudella on merkitystä.

Teema: Matematiikan yhdistäminen pizzoihin ja niiden täytteiden arvoihin toimii mukavasti. Periaatteessahan tässä voisi olla mikä vain teema, mutta uskon pizzateeman uppoavan erityisesti pelin kohderyhmään eli lapsiin.

Uudelleenpelattavuus: Uudelleenpelattavuus on samaa tasoa kuin Unossa ja Skip-Bossa eli kyllä tätä pelaa helpostikin monta kertaa ja miksei jopa putkeenkin. Sääntömuunnelmat tarjoavat myös vaihtelua.

Saavutettavuus: Kortit ovat selkeitä ja niissä ei ole tekstiä. Pelaajien täytyy osata numerot ja peruslaskutoimitukset (erityisesti plus- ja miinuslaskut, kerto- ja jakolaskut eivät ole pakolliset).

Pelaajamäärä: 2–5 pelaajaa.

Pituus: En ole pelikerroilla mitannut kestoa, ja kestoon vaikuttaa myös valittu pelimuunnelma. Arvioisin, että kaksinpelinä kesto on noin 10–30 minuuttia riippuen pelimuunnelmasta.

Lähde