Otava (2026) — tietokirjallisuus, murhat, elämäkerrat.

Tämä kirja on Vaaralliset naiset -sarjan toinen osa. Ensimmäinen oli Korkokenkämurhaaja ja muita vaarallisia naisia. Kirjat ovat syntyneet Emilia Leinomaan ja Kia Lappalaisen Rikos ja Ratkaisu -podcastin tiimoilta. Podcastit ovat nykyään tätä aikaa ja etenkin näihin rikosteemaisiin törmää jopa ihan fiktiivisissä dekkareissa. Noh, minullakin on podcast Kulttuurin kimpussa, jossa olen tästäkin kirjasta kertonut.

Kun on kyseessä naisen tekemä murha, niin onhan se ihan taivahan tosi, että homma hoidetaan siististi ja myrkyttäminen on sitä. Uhri vaan kuolee pois. Muutenhan se ei millään muotoa ole siistiä, sillä murha on aina kammottava. Miksi ihminen murhaa, niin se kuitenkin kiinnostaa.

Se, että kyseessä on true crime -kirja, tekee kirjasta astetta hyytävämmän, koska tapaukset ovat totta, ne ovat oikeasti tapahtuneet! Tässä kirjassa on kahdeksan erilaista tapausta eri puolilta maailmaa.

Minulle ehkä mieleenpainuvin oli Intiaan sijoittuva juttu, kun Jolly Joseph myrkytti syanidilla peräti kuusi perheensä jäsentä. Hupsis, taas yksi kuoli, varmaan joku sukuvika, kun pumppu petti. Tuli välillä ihan sellainen olo, että eikö kukaan epäillyt mitään, kunnes sitten vielä elossa olevat pyysivät, että nyt kaivetaan haudasta viimeisin uhri ja vyyhti alkoi selviytyä.

Jollain lailla täytyy olla häiriintynyt, kun elämä kantaa vaan, vaika saa jonkun pois päiviltä. Erin Patterson oli tarjonut sukulaisilleen lounaan, johon oli paneutunut oikein huolella, mutta korvannut sienet omilla kuivatuilla sienillä ja sillähän oli sitten kavalat seuraukset.

Silmätippamurhaaja on Jessy Kurczewski, joka ryhtyi omaishoitajaksi ja koska hoidettava oli juuri perinyt runsaasti rahaa, niin Kurczweski otti silmätipat avuksi ja hoiti hoidettavansa pois päiviltä. Sekin on niin oma tarinansa, mutta rahat jäivät saamatta, koska ruumiinavausraportti paljasti ne silmätipat. Niitä ei suinkaan ollut laitettu silmiin vaan ihan toisin tavoin ja määrällisestikin enemmän kuin tippoja.

— Kini

Lähde

Signe & Ane Gyllenbergin säätiö (2026) — tietokirjallisuus, historia, 1940-luku.

Taidehistoriansa lukeneet tietävät miten tarina etenee: 1800-luvun lopun radikaalista impressionismista siirryttiin kubismiin, futurismiin ja lopulta abstraktiin ekspressionismiin. Taidehistoria on kuin kehitysoptimistinen kertomus väistämättömästä kehityskulusta, jossa avantgardistit vievät taidetta aina vain yksinkertaisempiin muotoihin matkalla kohti modernismia.

Kuten historiankirjoituksessa usein nähdään, trendit näyttävät kuitenkin itsestäänselviltä vasta jälkeenpäin; aikalaisille todellisuus oli paljon monitahoisempi ja kiinnostavampi. Runollinen todellisuus paljastaa 1920–1940-lukujen elämästä paljolti unohtuneen jälki-impressionismin kauden, jolloin tiukkailmeisen funktionalismin sijasta janottiin kauneutta, romantiikkaa ja elämäniloa.

Lotta Nylundin toimittama Runollinen todellisuus pohjautuu helsinkiläisen Villa Gyllenberg -museon samannimiseen näyttelyyn 22.4.–13.9.2026. Veikeä nimi on lainattu taiteilijaryhmältä Les peintres de la réalité poétique, eli poeettisen todellisuuden mestarit. Ryhmä oli osa suurempaa ranskalaista realistisen ja värikylläisen ilmauksen suuntausta, joka oli maassa valtavirtaa 1920-luvulta aina 1960-luvulle asti. Suomessakin suuntaus vaikutti moniin taiteilijoihin, kuten Tove Janssoniin, Birger Carlstedtiin ja Sam Vanniin.

Juuri Vannin haastattelu 80-luvulla haastoi koko tutun modernismin historiakuvan. Hän vakuutti hämmästyneelle haastattelijalle, ettei abstrakti taide ollut 1930-luvun Pariisissa mikään kummoinen ilmiö, eikä hän itsekään siitä tuolloin vielä kiinnostunut. Tarina abstraktin taiteen voittokulusta syntyikin vasta Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, kun New Yorkista tuli uusi taiteen keskus.

Kirja tekee näkyväksi miten laaja ilmiö jälki-impressionismi oli ja miten sen esteettiset ihanteet heijastuivat yhteiskuntaan monella tasolla. Ville Lukkarisen avaama poeettisen todellisuuden maalaustaide, Julia Donnerin käsittelemä puutarhasuunnittelu, Maija Mäkikallin huonekalutaide sekä Janne Arnesenin käsittelemä muoti saavat kukin oman lukunsa. Erityisesti luku muodista yllätti, sillä robe de style eli niin sanottu tyylipuku oli minulle aivan uusi ilmestys, ja sitä se on nähtävästi jopa monille museotyöntekijöille, vaikka aikanaan muotisuuntaus oli merkittävä. Historiasta innoituksensa saanut tyylipuku oli lantiota korostavana hyvin erilainen ilmestys kuin jazztyttöjen suoralinjainen la garconne -tyyli, joka nykyään symbolisoi koko iloista 1920-lukua.

Jälki-impressionismissa ei ole kuitenkaan kyse vain kilpailevasta taidesuuntauksesta, joka hävisi, vaan siinä on samalla jotain hieman kiusallista. Kaipuuta koristeellisuuteen ja kauneuteen ajatellaan helposti ainakin pinnallisena haihatteluna, mutta pahimmillaan se edustaa antimodernismia eli suoranaista taantumuksellisuutta. Taiteenhan usein ajatellaan saavan merkityksen edistyksestä. Taidesuuntaukset ovat ikään kuin etappeja matkalla jotain utooppista päämäärää. Tällä uutuudesta uutuuteen kulkevalla tiellä taaksepäin katsovaa taidetta ei koeta yhtä arvokkaaksi, Ville Lukkarinen kirjoittaa, pohtiessaan artikkelissaan poeettisen todellisuuden mestarien merkitystä.

Miten jälki-impressionismia siis oikeastaan pitäisi tulkita? Onko se vain sentimentaalista ja nostalgista, jopa eskapismia? Tai kenties melankolista tietoisuutta siitä, että taiteen esittämä maailma ei ole enää todellisuutta, ja miten sen esittämät vaihtoehdot ovat kadonneet nykymaailmasta iäksi? Toisaalta kuten Lukkarinen toteaa, tässäkin tapauksessa antimodernistinen taide on ”modernia”, sillä se on modernissa maailmassa syntynyttä ja siihen reagoivaa. Mitä taide on ja minkälaisista asioista sen pitäisi tai ei pitäisi kertoa tuntuu olevan ikuinen kysymys.

Runollinen todellisuus tekee sen mitä hyvä näyttelykirja tekee; se ei tyydy sanomaan ja näyttämään täsmälleen samoja asioita kuin itse näyttely, vaan se olennaisesti syventää kokemusta. Vaikka näyttely jäisi katsomatta, tähän siis kannattaa ehdottomasti tutustua, Runollinen todellisuus antaa taiteen historiaan kiinnostavan ja tuoreen näkökulman.

Kirja on julkaistu myös ruotsiksi nimellä Poetisk verklighet : 1920–1940-talens konst mode design och trädgårdar.

— Titta Lindström

Lähde

Otava (2026) — rakkaus, nuortenkirjat, salaisuudet.

Joose on nuori jalkapallolupaus, joukkueensa kapteeni ja huippupelaaja, jonka tähtäin on miesten edustussarjassa ja kaukana maailman huippukentillä. Hänellä on myös salaisuus, jonka hän pelkää tuhoavan kaiken: hän on homo.

Homous ei tietenkään nykyään ole sairaus tai rikos, mutta on se urheilupiireissä edelleen harvinaista ja asia, jota pitää salailla joukkuetovereilta. Joose joutuu vaikeiden valintojen äärelle, kun maineikkaan pelaaja-agentin huomio näyttäisi avaavan ovia jalkapallouralla sinne, minne Joose haluaa päästä, ja toisaalta Joose ymmärtää, ettei voi pyristellä homouttaan vastaan. Lyhyt vierailu deittisovelluksessa saa Joosen matkalle kohti rakkautta ja rehellisyyttä, eikä siltä tieltä halua enää kääntyä takaisin.

Palkittu nuortenkirjailija J. S. Meresmaa on yhdistänyt voimansa suosikkivaikuttaja Joona Hellmanin kanssa. Polte on herkkä ja jännittävä sateenkaariromaani, jonka pelikuviot ovat kokeneelle lukijalle monelta kentältä tuttua tavaraa, mutta aina on uusia nuoria, joille tämä on ensimmäinen kaapistatuloromaani. Sellaisena Polte on paikallaan ja toimittaa pallon napakasti maaliin. Tarina on vetävä ja ihana.

Polte on kirja unelmista. Kaikista ei tule jalkapallosankareita eikä toivottu ura ammattipalloilijana aukene kuten tässä kirjassa. Kaapista tuleminenkin voi johtaa monenlaisiin seurauksiin. Tässä on lopulta myönteinen lopputulos, kuten tietysti asiaan kuuluu tällaisessa kirjassa. Ei Polte sentään ihan niin villiä fantasiaa ole kuin Annukka Salaman lätkäkirja Sulamispiste, joka liihotti jo varsin kaukana tästä päivästä (ei sillä, että siinä mitään väärää olisi). Poltteella on ainakin toinen jalka maassa, ja se kuvaa realistisesti harmittomalta vaikuttavaa läpänheittoa, joka on kuitenkin syrjivää ja loukkaavaa. Toisaalta se ei ole mikään synkkä kärsimystarina.

Minua tässä kirjassa ilahduttaa myös se, miten se on siivittänyt pitkän linjan kirjailija Meresmaata eteenpäin. Yhteistyö sometähden kanssa on nostanut Poltteen myyntiin sen verran laajalla jakelulla, että useimmat lasten- ja nuortenkirjat saavat vain haaveilla tällaisesta kirjakauppanäkyvyydestä.

Toivottavasti kirjan sanoma siitä, miten kaikilla on oikeus tulla nähdyksi omana itsenään ilman syrjintää ja väkivaltaa, löytäisi vastaanottavaisia lukijoita.

— Mikko

Lähde

Gummerus (2026) — tietokirjallisuus, historia, politiikka.

”Jään valta vaihtuu, mutta emme vielä tiedä, kuka voittaa ja kuka häviää”. Noilla sanoilla tietokirjailija Marjo Näkki toivottaa lukijan tervetulleeksi matkalle kohti pohjoisnapaa ja arktista aluetta.

Näkki käsittelee kirjassaan suurvaltapolitiikkaa, ilmastonmuutoksen vaikutusta merenkulkuun, Pohjoismaiden yhteistyötä sekä Suomen asemaa Kuolan niemimaan läheisyydessä.

Näkki avaa myös arktisen alueen geopoliittista mittelöä. Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat, kun Näkki kuljettaa lukijaa tutkimusretkeilijä Fridtjof Nansenin jalanjäljillä pohjoisnavan valloituksesta tähän päivään. Ajankohtaista tilannetta arvioidaan maailmanjärjestyksen muuttumisella. Suurvalloista on tullut arvaamattomia.

Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina tavoittelevat jalansijaa Pohjoisella jäämerellä. Grönlantia ne havittelevat saadakseen osansa taloudellisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vaikutusvallasta.

Arktisella alueella oli suuri merkitys jo Kylmän sodan aikana. Yhdysvallat pystytti tukikohtia Grönlantiin ja Neuvostoliitto rakensi ydinasepelotetta ja etsi reittejä avoimille vesille. Viime aikoina olemme taas saaneet kuulla USA:n presidentin uhkailevan Grönlannin haltuunotolla. Se sai Pohjoismaat tiivistämään yhteistyötään.

Arktisen alueen rajalinjasta yli puolet kuuluu Venäjälle. Venäjä on rakentanut tukikohtiaan Jäämerelle, ja noin puolet maan sukellusveneistä on arktisella alueella. Kuolan niemimaa on yksi maailman militarisoiduimmista alueista. Näkki mainitseekin yhtenä huolenaiheena sen, että samalla kun me seuraamme Ukrainan sotaa, Venäjä kaikessa hiljaisuudessa varustaa arktista aluettaan. Se on uudistanut kymmeniä neuvostoaikaisia tukikohtiaan Jäämerellä ja rakentanut uusia lentokenttiä. Alueelle on tuotu myös meri- ja ilmapuolustukseen soveltuvaa kalustoa.

USA:n toiminta Grönlannissa keskittyy entiseen Thulen lentotukikohtaan, nykyiseen Pituffikin avaruustukikohtaan. Yhdysvallat pyrkii myös vahvistamaan diplomaattista ja taloudellista läsnäoloaan Grönlannissa varmistaakseen alueen kriittiset mineraalit ja estääkseen Kiinan investoinnit. Luonnonvaroja havittelevat USA:n ohella niin Kiina kuin Venäjäkin.

Venäjä puolustaa oikeuksiaan merireiteistä. Sille erittäin tärkeä on Koillisväylä, joka kulkee Venäjän rannikon ja saariston kautta, ja josta avautuu reitti maailman merille. Ilmaston lämmetessä myös Koillisväylä pysyy sulana ja suuren osan vuodesta kulkukelpoisena. USA puolestaan pyrkii estämään Venäjän yksinoikeusvaatimuksen Koillisväylästä taloudellisella eristämisellä. Koillisväylä on tärkeä myös Kiinan valtavalle laivastolle kauppakulkureittinä, jos välit Taiwaniin kärjistyvät.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon muutti arktisen alueen merkitystä. Nyt kahdeksasta arktisen alueen valtiosta vain Venäjä on Naton ulkopuolella. Näkin mukaan Kanadan, Tanskan ja Venäjän rajoista niin sanotulla Lomonosovin harjanteen alueella, joka on 1800 km pitkä vedenalainen vuorijono, tulee vielä muodostumaan kiista maiden välille. Niin Venäjä kuin Tanska (Grönlannin kautta) ja Kanadakin väittävät tutkimustensa perusteella, että Lomonosovin harjanne on nimenomaan heidän mantereensa jatke.

Kun haastattelussa on kysytty kirjailija Marjo Näkiltä, mitä Pohjoismaat voisivat tehdä nykyisessä maailmanjärjestyksen murroksessa, hän vastasi:

Pohjoismaiden ja muiden Pohjolan maiden pitäisi muodostaa moninapaistuvassa maailmassa pohjoinen vaihtoehto. Arktisista maista suurin osa on demokraattisia oikeusvaltioita, joilla on asiallinen arvopohja. Voima voisi nousta myös pohjoisesta, ja siihen pyritään jo. Ei ole sattumaa, että presidentti Alexander Stubb lenkkeilee Kanadan pääministerin kanssa.
— Marjo Näkki, Maailman kuvalehti 17.6.2026

Jään valta vaihtuu on vaikuttava ja herättää niin paljon ajatuksia tulevaisuudesta, että kirjaa joutuu selailemaan ja lukemaan osin useammankin kerran.

Lähdeluettelo on jaettu mielenkiintoisesti kirjan aihealueisiin. Ihmetystä herättää se, miten vähän suomalaista tietoa aiheesta on. Lähteiden määrä on valtava, mutta suomalaisten tutkimuksia, julkaisuja tai mielipiteitä löytyy vain muutamia.

Suosittelen kirjaa niille, joita suurvaltapolitiikka kiinnostaa. Tutkimusretkeilijän tarina osana kirjaa on myös todella mielenkiintoinen.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2004) — politiikka, 1990-luku, rakastuminen.

Runoilija Ka saapuu Karsin kaupunkiin Turkin koillisnurkassa, Georgian ja Armenian rajan tuntumassa. Heti hänen saavuttuaan lumimyrsky katkaisee kaupungin yhteydet ulkomaailmaan. Ennusteiden mukaan kaupunki on motissa ainakin kolme päivää. Tietenkin seuraa paikallinen vallankumous. Väkivaltaisiksi äityvien tapahtumien keskiössä pyörivää runoilijaa pitää liikkeellä suunnaton äkkirakastuminen kauniseen İpekiin. Ensi kertaa vuosiin Ka pystyy kirjoittamaan, uusia runoja ilmestyy tavan takaa hänen mieleensä.

Orhan Pamukin Lumessa on surrealistinen tunnelma. Tapahtumat etenevät periaatteessa hirmuisella vauhdilla, mutta kumminkin hitaasti. Lumessa Pamuk laittaa oikeastaan kaikki mahdolliset poliittiset ryhmittymät törmäilemään toisiinsa. On islamisteja, on sekularisteja, on armeijaa ja urkkijoita. On hetkensä huomaavia opportunisteja, on täysiä ajelehtijoita. Romanttisia pyrkyreitä ja lemmessään pettyneitä. Vanhaa valtaa ja eteenpäin yrittäviä nuorukaisia. Lojaliteetit vaihtuvat, ystäviä puukotetaan selkään. Näkökulmat limittyvät, eikä mikään ole yksinkertaista. Mutta sellainenko yhteiskunta on?

Lumi on poliittinen romaani, kirjoitettu ajassa, joka ei ole niin kaukaista menneisyyttä, mutta joka tuntuu kovin erilaiselta nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Orhan Pamuk kuvaa Turkin herkästi horjuvaa järjestelmää kaaoksen ja karnevalismin kautta, sen kummemmin puoltaan valitsematta. Kaikki Lumen hahmot ovat epätäydellisiä, kaikki tekevät virheitä, mutta kaikissa on myös jotain hyvää. Monimutkainen teos herättää ehkä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Hyvä niin. Kannattaa tutustua!

— Hannu

Lähde

Art House (2026) — ihmissuhteet, rakkaus, runot.

Isen tarinat on uta monogatari -teos, joka edustaa vanhaa japanilaista kirjallisuutta. Se kuuluu Japanin Heian-kauden keskeisiin teoksiin ja on peräisin 800-luvulta. Teoksen tekijä ei ole varmasti tiedossa, mutta yleisesti oletetaan, että kirjoittaja ja teoksen päähenkilönä esiintyvä nimetön mies ovat Ariwara no Narihira (825–880), japanilainen hovimies Heian-kaudelta (794–1185). Kirjan tapahtumilla on yhteyksiä Narihiran elämään, mutta osa teoksesta kuvaa tapahtumia vuoden 880 jälkeen, joten kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä näin yli tuhat vuotta myöhemmin ei voi vetää.

Uta monogatari eli ”runokertomus” on kirjallisuuden muoto, jossa yhdistyvät waka-runous ja proosaosuudet. Waka tarkoittaa japaniksi kirjoitettua runoutta, jolla oli useampiakin muotoja, mutta tässä teoksessa muotona on käytännössä monille suomalaislukijoillekin tuttu tanka eli tavujensa osalta 5-7-5-7-7-kaavalla etenevä runo. Runoja on paljon muissakin aikakauden teoksissa, mutta uta monogatari -teoksissa runous on pääosassa ja proosaosio voi olla hyvinkin yksinkertainen huomautus, joka antaa hieman kontekstia runolle.

Isen tarinat kuvaa hovielämää ja teoksessa on jonkinlaista kronologista jatkumoa. Ensimmäisessä osiossa kohdataan ”eräs mies” päähinejuhlansa jälkeen, eli täysi-ikäistyessään. Viimeisessä osiossa mies tuntee kuoleman lähestyvän. Teosta hallitsee miyabi-estetiikka, jossa elämän absurdit ja vulgaarit piirteet on siivottu pois. Heian-kauden säilyneelle kirjallisuudelle tunnuspiirteenä on herkkyys kauneudelle. Sitä herkkyyttä Isen tarinoiden sivuilla riittääkin runsaasti.

Isen tarinoilla onkin puitteiltaan paljon yhteistä Genjin tarinan kanssa. Muodossa sitten vähemmän, Isen tarinat on merkittävästi Genjiä tiiviimpi ja pelkistetympi. Olen lukenut Genjin tarinan tuoreesta julkaisusta ensimmäisen osan; se oli niin raskas prosessi, etten ole vielä saanut aikaiseksi aloittaa toista osaa. Isen tarinat tarjoa paljon helpomman tavan lähestyä Heian-kauden Japanin kirjallisuutta. Tunnelma on sama, mutta tekstiä on vähemmän. Suosittelenkin tarttumista Isen tarinoihin ensin, ja jos sen jälkeen kaipaa syvempää sukellusta Heian-kauteen, Genjin tarina tarjoaa sitten paljon lisää.

Suomennoksen on tehnyt Juhani Bonsdorff, joka ei ole kääntämisen ammattilainen, vaan aiheeseen paneutunut amatööri. Bonsdorffin varsinainen ura on finanssialalla. Koska teos tulee täysin vieraasta kultuurista, se on luonnollisesti varustettu hyvin selityksin. Osa selityksistä on alaviitteissä ja lisäksi teoksen lopussa on noin 30-sivuinen selitysosio, joka taustoittaa kirjan maailmaa ja avaa kääntämisen ratkaisuja vielä lisää. Näissä on saavutettu hyvä tasapaino. Ilahduin myös kovasti muutamista tapauksista, joissa Bonsdorff esittää kaksi rinnakkaista täysin erillistä suomennosta, jotka avaavat saman runon vaihtoehtoisia tulkintoja: japani kun runsaassa homofoniassaan tarjoaa kirjoittajalle runsaat mahdollisuudet kirjoittaa runoon päällekkäisiä merkityksiä.

— Mikko

Lähde

Bazar (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Syyskuu 1940. Lontoo on kärsinyt pommituksista jo lähes kuukauden ja jälleen kerran yö tuo mukanaan lisää tuhoa. Custom Housessa huolestuneet asukkaat suuntaavat lähimpään pommisuojaan, kun varoitussireeni ulvoo.

Väestönsuojia ei ole riittävästi, ja hallitus onkin ennen sotaa ilmoittanut, että paikallisviranomaisten pitää kustantaa pommisuojien rakentaminen ja ilmavalvojien koulutus. Paikalliset päättäjät eivät kuitenkaan ole pitäneet kiirettä, ja nyt kun väestönsuojille olisi tarvetta, niitä ei ole tarpeeksi kaikille, tai ne ovat heikkolaatuisia, kuten rikoskomisario John Jago toteaa.

Kun sota alkoi, kaupunki asensi ilmaiseksi Anderson-suojiksi nimettyjä väestönsuojia. Herra Hunter ei ollut sellaista kuitenkaan pyytänyt, mutta tuli myöhemmin katumapäälle. Hänen mielestään hänen vaimonsa ei voi ilmahälytyksen tullessa juosta aina naapurin suojaan.  Kun rikoskonstaapeli Cradock selvittää Hunterin tekemää viiden punnan petosilmoitusta, hän käy keskustelemassa Hunterin kanssa.

Ettekö saanut sellaista, kun kaupunki asensi niitä viime vuonna ilmaiseksi?
Hunter katsoi Cradockia tyrmistyneenä. – Ne olivat köyhiä varten, hyvä mies. Olen ehkä eläkkeellä, mutta näytänkö siltä, että tuloni olisivat alle kaksisataaviisikymmentä puntaa vuodessa? Ei, syy siihen, etten hankkinut sellaista, oli se, etten halunnut sitä silloin.

Kun suojia ei ollut enää kaupungilta saatavissa, Hunter tilasi sellaisen irlantilaiselta myyntimieheltä, joka vaati tilauksesta viiden punnan ennakkomaksun. Hunter maksoi, suoja jäi saamatta, ja Hunter valitti asiasta ystävälleen ylikomisario Soperille. Soper määrää ”parhaan miehensä” tutkimaan tapausta. Saadessaan käskyn Soperilta, Jago toteaa, että hänellä on suurempikin juttu tutkittavana, ja siirtää tehtävän avustajalleen.

Yleisestä Anderson-suojasta on löytynyt aamulla nuori mieshenkilö kuolleena. Rikoskomisario John Jago lähtee tutkimaan tapausta. Ruumiin on löytänyt 13-vuotias Jimmy Draper, joka on ollut keräämässä pommitusten jälkeistä metalliromua.

Selviää, että murhattu on hätäkoulun opettaja Paul Ramsey, joka oli pasifisti. Se tuntuu olevan kirosana hänen esimiehelleen, veljelleen ja useille muillekin hänet tunteneille.  Kierrellessään kuulustelemassa murhatun tuttavia Jagolle selviää myös, että syy murhaan ei välttämättä liity Ramseyn vakaumukseen, vaan pikemminkin hänen rehellisyyteensä.

Ramseyn veljellä on rakennusalan yritys, joka on saanut kaupungilta toimeksiantoja rakentaa Anderson-suojia. Mutta jokin mättää niiden laskutuksessa, ja sitä Paul Ramsey oli alkanut selvitellä. Ja menetti henkensä.

Kirjailija Mike Hollow on tutkinut Lontoon historiaan liittyviä asiakirjoja, ja kirjoittanut tarinan, joka perustuu aitoon tapaukseen. ”Toukokuussa 1940 Old Baileyn oikeudenkäynnissä oli syytteessä toimitusjohtaja, jonka yhtiö oli rakentamassa pommisuojia. Hänet todettiin syylliseksi paikallisvaltuustoon kohdistuneesta huijauksesta ja petoksesta…” Niin yrittäjät kuin päättäjätkin osasivat hoitaa asiansa niin, että hyötyivät myös itse sodan kauhujen keskellä. Myös pikkurikolliset kävivät ryöstelemässä pommitettuja taloja heti, kun pommitukset olivat ohi, eivätkä siivouspartiot tai valvonta olleet vielä ehtineet suojata tuhottuja koteja tai liikeyrityksiä.

Custom Housen murhassa rikoskomisario Jago ja rikoskonstaapeli Cradock kiertelevät ympäri Lontoota kuulustelemassa ihmisiä. Samalla Jago jakaa kokemuksensa kautta saamaansa tietoa avustaja Cradockille. Tarinassa ei ole turhia henkilöitä, ja tutkinta etenee keskusteluilla hitaasti ja varmasti kohti rikollisten kiinni jäämistä. Eivätkä rikolliset ole myöskään vain rikollisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä sodan melskeissä.

Kaiken sekasorron keskellä eletään myös tavallista arkea. Cradock pääsee ensimmäisille treffeilleen, ja kyselee muilta neuvoja, kuinka menetellä. Rikoskomisario Jago puolestaan rohkaistuu vihdoin kysymään amerikkalaiselta sotakirjeenvaihtaja Dorothyltä, josko tämä haluaisi olla vähän enemmänkin kuin ystävä.

Suosittelen lukemaan tämän rauhallisesti etenevän historiallisen ja inhimillisen rikostarinan. Custom Housen murha on neljäs suomennettu historiallisen Blitz-sarjan kirja. Seuraavana on elokuussa 2026 ilmestyvä Stratfordin murha.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Kustannus-Mäkelä (2026) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, kuvakirjat.

Tämä isokokoinen ja näyttävä lasten tietokirja käsittelee virheitä. Mukana on erilaisia keksintöjä, jotka ovat syntyneet virheen seurauksena, mutta myös ihan vain vääriä käsityksiä, hyödyttömiä tai jopa vaarallisia mokia, jotka ovat jääneet historiaan. Alexander Fleming kieltämättä keksi penisilliinin vahingossa ja Spencer Silverin huonosta liimasta saatiin Post-It-laput, mutta kenellekään ei ollut hyötyä Las Vegasin Vdara-hotellin kaarevasta lasipinnasta, joka keskitti auringon säteet polttavan kuumiksi suoraan hotellin allasalueelle.

Kaiken tämän mokien muistelun tarkoitus on yksinkertainen: opettaa lukijalle, että mokailu ei ole aina vaaraksi ja että muutkin tekevät virheitä. Virheet kannattaa kirjan mukaan nähdä oppimiskokemuksina.

Joskus virheet tarjoavat tilaisuuden oivaltaa jotain uutta, mitä ei olisi koskaan yrittämällä tullut ajatelleeksi. Virheet voivat toisinaan olla vähän pelottavia, mutta on hyvä muistaa, että niitä tekevät ihan kaikki – myös aikuiset.

Kirja on sisällöltään melkoista sillisalaattia, jossa hypitään aiheesta toiseen sattumanvaraisesti. Sekalainen rakenne sopii tähän kirjaan ihan hyvin: kirjan parissa saa kokea yllättäviä elämyksiä. Kirjaan on kerätty virheitä ja mokia monipuolisesti ja usealta eri alalta. Osa aiheista on vähän rajatapauksia. Oliko Igor Stravinskyn Kevätuhrin modernius varsinaisesti virhe?

Kirja nostaa virheiden joukkoon myös Banksyn huutokaupassa itsestään tuhoutuneen taideteoksen, mutta eihän se ollut virhe, vaan teos tuhoutui tarkoituksella – eikä kirja sitten mainitse tapauksen varsinaista virhettä eli sitä, ettei teos silppuuntunut niin kuin Banksy oli tarkoittanut: teoksesta meni silppuriin vain puolet, kun koko teoksen olisi pitänyt tuhoutua.

Kuvituksesta vastaa puolalainen kuvittaja Gosia Herba, jonka tyyli sopii kirjaan hienosti. Kuvissa on paljon katseltavaa. Taittokin on mukavan eloisa. Tekstiä on aika paljon, joten kirja sopii hyvin lukutaitoisten alakouluikäisten omatoimiseen lukemiseen. Pia Korpisaaren suomennos on tasokas. Kirja on tehty yhteistyössä Cambridgen yliopiston kanssa, mikä antaa omaa vakuuttavuuttaan. 

Penisilliini ja muita uskomattomia virheitä joista et (luultavasti) ole koskaan kuullut on kepeä, houkuttelevan näköinen, hauska ja kiinnostava lasten tietokirja, joka sopii hyvin kaikille tiedonjanoisille mokailijoille.

— Mikko

Lähde

Jonathan Cape (2026) — sarjakuvat, esikoisteokset, muistelmat.

Astrid Goldsmithin isoäiti Gisela ei ollut mikään pullantuoksuinen mummo. Teräväkielinen, omavaltainen ketjutupakoija oli pikemminkin luonnonvoima, jonka edessä vähemmät kuolevaiset joutuivat taipumaan. Nyt Gisela on kuitenkin kuollut, ja edessä on asunnon tyhjentäminen.

Kaikki tässä tilanteessa olleet tietävät, miten edesmenneen tavaroihin kajoaminen tuo esiin kaikenlaisia tunteita. Kokonaisen ihmiselämän muistot pakataan, jaetaan perikunnalle tai ehkä kipataan suorasukaisesti roskiin. Totta kai tavaroiden joukosta löytyy myös yllätyksiä, jotka kyseenalaistavat kuinka paljon lopulta edes tiesit menehtyneestä.

Giselan tapauksessa ei kuitenkaan puhuta ihan peruselämästä. Bad Homburgissa varakkaaseen juutalaisperheeseen syntyneen tytön elämänpiiri hajosi Hitlerin nousun ja toisen maailmansodan myötä. Hän selviytyi, siinä missä moni sukulainen ei. Yllättäviä piirteitä Giselan tarina saa, kun hän löysi turvapaikan Rhodesiasta, missä hän tapasi tulevan miehensä ja perusti perheen. Rhodesiahan oli käytännössä apartheid-valtio, vaikka maalla ei ollutkaan ihan Etelä-Afrikan kaltaista yksityiskohtaista rotuluokittelujärjestelmää. Gisela siis pakeni maasta, jonka mukaan hän itse oli ali-ihminen, ja muutti valtioon, jossa hän yhtäkkiä kuuluikin valkoiseen eliittiin. Saivatko Giselan omat kokemukset häntä koskaan kyseenalaistamaan tätä järjestelmää, ja jos ei niin miksi ei?

Astridin ja hänen isänsä pohdinnat ovat yllättävää luettavaa, varsinkin kun vielä käyvät ilmi isän lapsuudenaikaiset kokemukset seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kummallista asiassa oli se, että aikuiset näkivät kyllä mitä tapahtui, mutta kukaan ei vain puuttunut asiaan. Sarjakuva kysyy epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, miten helposti ihmiset normalisoivat aika lailla mitä vain, kunhan vain näkevät muidenkin mukautuvan. Isän johtopäätökset ovat aika synkkiä: tosiasioilla ei ole merkitystä, vain ihmisten käsityksillä niistä.

Näkemykseltään empaattinen The Crystal Vase ei kuitenkaan ole kertomus siitä, miten kamalia ihmiset ovat. Tässä pyöritään hieman samanlaisten kysymysten parissa kuin Paco Rocan sarjakuvissa, eli mikä muokkaa meistä sellaisia kun olemme, ja ennen kaikkea mitä meistä lopulta jää jäljelle. The Crystal Vase ei kuitenkaan ole henkilökuva vain Giselasta, vaan koko Goldsmithien suvusta, jotka ovat monessakin mielessä erikoista sakkia. Menestyneitä, mutta toivottoman epäkäytännöllisiä ihmisiä, joiden välisiä jännitteitä Astrid kuvaa lempeällä, vaikkakin hitusen ärtyisällä otteella.

Runsaat 200-sivuinen sarjakuva ei ole pituudeltaan mikään eepos, mutta hämmentävän paljon se onnistuu sivuillaan käsittelemään: historiaa, sukukronikkaa, filosofisia pohdintoja. Astridin äheltäminen liian painavien mattojen ja muiden rojujen kanssa tekee kaikesta jollain tasolla myös hyvin samastuttavaa. Eikö se isä tajua, että kämppä pitäisi saada tyhjäksi, ja tuolla se on vain selailemassa jotain vanhoja valokuvia?! Ei minulla ole sinänsä mitään yhteistä Astridin kanssa, mutta tuntui siltä, että olisi.

Kauniisti kuvitettu ja kuvakerronnaltaan hallittu sarjakuva on muutenkin miellyttävää luettavaa. Erityisesti pidin vähäeleisestä värityksestä; harmaansävyinen kuvitus turkoosin tehostevärin kanssa toimii hyvin. Kun kirsikkana kakun päällä on vielä sarjakuvan koskettava loppu, niin tätä ei voi muuta kuin suositella.

— Titta Lindström

Lähde

Teos (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, eläimet.

Hirmuisen helleaallon käristäessä Eurooppaa Aida ja helleaalto on mitä ajankohtaisin lastenkirja. Aida perheineen vierailee eläintarhassa kuumana päivänä. Aida näkee eläintarhassa monenlaisia eläimiä ja illalla nukkumaan mennessään eläytyy niiden elämään ja oloihin muuttuvan ympäristön keskellä.

Miltä tuntuu olla kuivalla tasangolla veden perässä juokseva gnuu? Miltä tuhoisat tulvat näyttävät punavarpusen näkökulmasta? Miten vompatti selviää hurjasta metsäpalosta? Millaista on olla mursu? Aidalla riittää mielikuvitusta ja eläytymiskykyä. Se onkin tärkeä ja arvokas ominaisuus.

Aida ja helleaalto kertoo ilmastonmuutoksesta ja herättelee huomaamaan, miten elämää on kaikkialla, miten kaikki eläimet ovat elossa omilla tavoillaan. Arvokkaita yhtä kaikki! Kirjan lopussa on sivun mittainen selostus ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista ja yksi aukeama, joka antaa vähän faktatietoa Aidan kuvitelmien taustalle.

Kirja on tehty isolla porukalla. Sen tekstin takana ovat kirjailija Hannah Lutz, kielitieteilijä Carina Frondén ja ympäristöpedagogi Ida Berg. Suomennos on Päivi Koiviston ja kirjan kuvitus on Jenny Lucanderin taitavaa ja ilmeikästä työtä. Näyttävä kirja avaa hyvin ilmastonmuutoksen erilaisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa, lapsentasoisesti mutta sivumäärään nähden kyllin monipuolisesti. Kirjassa on lempeyttä ja on hienoa, miten se nostaa esille empatian, mielikuvituksen ja yhteistyökyvyn merkitystä ilmasto-ongelmien ratkaisemisessa.

— Mikko

Lähde

Warelia (2026) — tietokirjallisuus, maaseutu, kulttuurihistoria.

Suomen maaseutua ja siihen liittyviä uskomuksia kuvaavassa kirjassaan Hans Colliander kertoo omakohtaisia kokemuksiaan useimmissa paikoissa maaseudulla asuneena. ”Tehtäköön selväksi, että en ole maalainen, vaikka asun maalla. En ole kaupunkilainenkaan, vaikka olen syntynyt kaupungissa. Olen jäänyt jonnekin väliin, kuulumatta kumpaankaan.”

”Vastustan monia maaseutuun liittyviä vanhakantaisia asenteita ja käytäntöjä, jotka tarkemmin ajatellen ovat pelkästään vahingollisia.” Kirjassa kuvaillaan muuttuvaa maaseutua; tyhjeneviä kyliä, kyläkouluja, perinnemaisemia ja metsiä. Mietitään, onko koko maaseudulla enää mitään merkitystä. Osin pienillä omakohtaisilla tarinoilla ja huumorilla yritetään elävöittää maaseudusta kertovaa yhä ankeammaksi muodostuvaa kuvaa.

Collianderin mielestä maaseudun säilyminen asuttuna on toiveajattelua. Moni vain kuvittelee, että olisi ihanteellista asua maalla omassa talossaan, omassa rauhassa. Toiveajattelua on myös kaunis maaseutumiljöö. Tekstin mukaan laiduntamisen loppuminen ja niittämisen väheneminen eivät enää riitä ylläpitämään perinnemaisemia. Perinnemaisemien katoamisen myötä katoavat myös uhanalaisiksi luokitellut lajit. Niityt ovat osa kulttuurihistoriaa, ja ne tulisi säilyttää.

Metsiä hoidetaan, vaikka ne osaisivat kasvaa omillaankin, mutta ihmisen luomat perinnemaisemat, juuri ne, jotka muodostavat mielikuvamme maaseudun, jäävät vaille perinteistä hoitoa.

Collianderin mielestä metsän käsite on metsäkeskustelussa hämärtynyt. Kiistellään hakkumääristä ja hiilinieluista. Kirjailijan mielestä nykyinen metsänhoito on haitallista metsien monimuotoisuudelle.
 
Maataloutta vielä nykyään harjoittavilla ihmisillä on yleensä jonkinlainen talousmetsä. Sieltä hankitaan polttopuuta, sitä harvennetaan, ja myydään talouden kohentamiseksi. Näin on tehty aina, ja se on Collianderin mielestä aivan väärin.

Väite, että maalla asuvat keskimäärin tuntevat luonnon paremmin kuin kaupunkilaiset, on harhakuvitelmaa.

Maalaisen suhde luontoon taasen on usein aktiivisen vieraantunut; hänelle luonto on vain hyväksikäytön kohde.

Kirjan mukaan arjen realiteetit tulevat hyvin nopeasti nykyihmiselle vastaan. Maalla kevät, kesä ja syksykin ovat mukavaa aikaa, mutta vihdoin tulee talvi. Kylmyys ja pimeys, joita harva jaksaa kohdata. Kirjassa käsitellään myös maaseutukylien perinteitä. Ihmiset tuntevat toistensa asiat, juoruavat niistä, ja ovat eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. On paremmin pärjääviä ja huonosti pärjääviä. Myös erilaisia persoonia, joita ei välttämättä hyväksytä. Myös perinneruuat eri alueilla saavat oman osansa kirjailijan moitteista. Kukapa sellaisia perinneruokia tarvitsisi, kun ne ovat vielä pahojakin. Ja kukapa niitä enemmän valmistaisi kuin maaseudun väki. Murteetkin saavat oman osansa. Eri alueen murteet ovat rumia, voitaisiin puhua vain yleiskieltä.

Kirjaa lukiessa en tiennyt nauraako jutuille vai pöyristyä. Tulee miettineeksi, että sekö lie kirjailijan tarkoituskin, herättää kiinnostus kirjailijan näkemyksiä kohtaan, vai mistä tässä on kysymys. Kirjan esittelytekstissä sanotaan, että tarkoitus on ravistella vanhoja käsityksiä. En tiedä, onko ravistelu tälle tyylille oikea sana.

Pienissä kyläyhteisöissä maaseudulla on usein aktiivista vapaaehtoistoimintaa. Kunta, yhdistykset, seurakunta ja yksittäiset ihmiset puhaltavat yhteen hiileen järjestäen ajankulua ja hyödyllistä toimintaa monen ikäisille. Urheilua, kulttuuria, ja vieläpä lavatansseja. Kyllä maalta vielä elämisen laatua löytyy, vaikka kaikkea ei mitatakaan kasvuna.

Arvioin kirjaa omakohtaisen kokemukseni perusteella, ihan kuten kirjailija kirjoitti kirjan omakohtaisen näkemyksensä perusteella. Minä olen syntyjäni kaupunkilainen, maatalon pojan tyttö. Kasvatettu seuraamaan aktiivisesti Suomen maa- ja metsätaloutta. Olen tehnyt myös töitä metsätalouden parissa. Olen tottunut siihen, että metsää pitää hoitaa, risusavottaankin on pakko myrskyn jälkeen lähteä, vaikka ei aina huvittaisikaan.

Kaikki lapsuuden ja nuoruuden vapaa-ajat vietimme ystävien ja sukulaisten apuna maatiloilla. Tätä nykyä mökkimme on saaressa, jossa salmen toisella puolella aukeavat maatilojen pellot. Aamulla ja illalla voi kuunnella luonnon äänien lisäksi lypsykoneiden hurinaa ja lehmien ammuntaa. Yhdellä rantapellolla kasvaa kuminaa. Tuoksu on huumaava.  Mökkitien varressa kasvavat kissankellot, leinikit, kurjenpolvet ja monet muut perinnekasvit. Sienet ja marjat löytyvät lähimetsistä.

Myös metsästys ja kalastus kuuluvat maaseudulla ruuan hankkimiseen. Harvemmin ainakaan metsästysseuroissa enää nykyaikana hyväksytään humalassa toikkarointia, josta Colliander oli huolissaan. Aikoinaan humalassa toikkaroineet ovat jo siirtyneet autuaammille metsästysmaille.

Kylän asukkaat, myös me vapaa-ajanasukkaat, olemme ostaneet omistusosuuksia kyläkauppaan, jota käytämme, että saamme täydennystä nopeasti ruokakaappeihimme. Ruokakaupassa on myös kahvila, josta saa tuoreet pullat, ja aina juttuseuraa. Osalliseksi pääsee niin harrastuskerhoihin kuin kylän suunnittelutyöryhmiinkin. En ole koskaan huomannut kaupunkilaisena jääväni missään syrjään, tai tuntenut olevani väärässä paikassa. Onnekseni me emme ole välitilassa vaan olemme sekä kaupunkilaisia että maalaisia.

Olen useista asioista kirjailijan kanssa eri mieltä. Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että maaseutukylien pääväylien ympärillä olevia taloja ja liikkeitä pitäisi kaunistaa, ne ovat usein jääneet oman onnensa nojaan.

Suosittelen kirjaa sellaisille ihmisille, jotka osaavat ottaa asioita huumorilla, sillä kirjan kirjoittajan näkemys ei ole ainoa oikea.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Gummerus (2026) — satiiri, aikakausiromaanit, 2010-luku.

Joskus kirja on velkaa jollekin toiselle kirjalle. Kyseessä voi olla vaivihkainen kunnianosoitus tai moderni uudelleenkerronta. Vincenzo Latronicon Täydellistä kallistuu jälkimmäiseen ja ainakin suomennoksen takakansitekstissä tekee selväksi velkansa Georges Perecin Tavarat-esikoisromaanille.

Tavarat ilmestyi 1960-luvun puolivälissä ja kuvasi modernia pariskuntaa, Jérômea ja Sylvietä, aikakauden Ranskassa. He ovat L’Express-ihmisiä: eivät he tästä viikkolehdestä pidä, mutta ostavat sen säännöllisesti, lukevat ja omaksuvat siitä elämäntavan. He ovat sosiaalipsykologeja, mikä on vain hieno nimitys markkinatutkimukselle.

Tätä samaa asetelmaa Latronico jäljentää, mutta sijoittaa tapahtumat 2000-luvun alkuun. Anna ja Tom ovat millenniaaleja, jotka muuttavat Etelä-Euroopasta Berliiniin. He eivät ole sosiaalipsykologeja, koska 2000-luvulla ajankohtainen toimenkuva on tietysti olla freelancerina työskentelevä graafinen suunnittelija, digibrändääjä ja nettisivujen rakentelija. Jérômen ja Sylvien tavoin elämästä tehdään täydellistä tarkkaan harkituilla tavaroilla, mutta erotuksena 1960-lukuun Annalla ja Tomilla on sosiaalinen media, jonne tästä loisteliaasta hipsterielämästä kuratoidaan parhaat palat.

No, ei se Jérômelle ja Sylviellekaan ollut niin helppoa, eikä ole Annalle ja Tomillekaan. Elämä Berliinissä on hienoa, kunnes se lakkaa olemasta. Jatkuva epävarmuudessa ja epämääräisyydessä eläminen kuluttaa, freelancer-työ on vapaudestaan huolimatta taloudellisesti kestämätöntä, ihmissuhteet Berliinissä vaihtuvat ja haihtuvat, ja jossain vaiheessa intohimo työtä kohtaan on poissa. Berliinistäkin on jo parhaat palat nähty ja gentrifikaatio vie loput. Jérôme ja Sylvie haaveilevat maaseututalosta ja lähtevät lopulta Pariisista Tunisiaan kokeilemaan elämää siellä. Myös Anna ja Tom jättävät Berliinin vain havaitakseen, etteivät unelmat toteudu muuallakaan sen kummemmin. Jonkunlainen muutos sentään saadaan aikaiseksi ja uusi intohimokin kenties siintää edessä.

Kirjailijana vuonna 2008 debytoineen ja myös kääntäjänä työskennelleen Latronicon romaaneja on käännetty aikaisemminkin laajasti, mutta ei suomeksi. Täydellistä-kirjan vuonna 2025 saama International Booker -ehdokkuus taisi siivittää asiaa. Hyvä niin, sillä onhan tämä oivallinen kirja. Suomentajaksi on saatu Leena Rantanen, jonka käsialaa oli myös Perecin Tavaroiden suomennos. Se on erinomainen valinta ja edustaa hyvää jatkuvuutta. Pereciä jäljittelevä tyyli onkin kohdallaan.

Täydellistä on satiirinen kuva vuosituhannen vaihteen eurooppalaisesta luovasta luokasta. Se on tietyssä mielessä romaanina aika tylsä, Anna ja Tom ovat hahmoina täydellisen mitäänsanomattomia ja värittömiä, mutta he edustavatkin suurempaa joukkoa. Kuten aina tällaisissa pyrkimyksissä, jonkun mielestä Latronico ei osu lainkaan kohdilleen ja toiset ylistävät, miten kirja osaakin kuvata juuri heidän elämäänsä. Täydellistä piirtää sopivan ivallisen, mutta myös ymmärtävän kuvan kohteestaan.

Pidin Tavaroita edelleen varsin ajankohtaisena teoksena, mutta onhan se jo yli 60 vuotta vanha ja vaikka siinä on paljon tunnistettavaa, tavaroiden taikamaailma ympärillämme ja tavat, joilla sen kanssa olemme tekemisissä, ovat muuttuneet kovasti. Päivitys on sikäli paikallaan. Latronico tekee kunniaa esikuvalleen; on pidemmän aikavälin kysymys, miten Täydellistä jää elämään, mutta ainakin siihen on taltioitu yksi jo vähän kadonnut ajanjakso ilmiöineen.

— Mikko

Lähde

WSOY (2026) — tietokirjallisuus, muistelmat, elämäkerrat.

Tämän kirjan lopun piti olla erilainen, paljon parempi, sellainen, missä kaikki päättyy siihen, että ollaan edelleen elossa, vaan toisin kävi.

Anneli Juutilainen alkoi rakentaa ja kerätä tätä kirjaa kasaan yhdessä Olga Temosen kanssa. Kaikki alkaa kivasti, kerrotaan Olgan lapsuudesta, Tuukka tulee mukaan kuvioihin, he muuttavat maalle Iittiin. Lapset, kaikki kolme syntyvät, Olga näyttelee, Olga perustaa Olgan farmin, Olga tekee kirjoja, Olga perustaa pizzeria Rehtorin…

Niin paljon sitä Olgan energiaa ja luomistyötä kaiken aikaa jotain, laittamassa itseään likoon ja siinä samassa ollen vaimo, äiti ja vaikka mitä. Joka tapauksessa aina kuitenkin se ihana ”luonnonlapsi”, joka nauttii olostaan kotona, maalla, ja jolle eläimet ovat tärkeitä.

Koko matkan tässä kirjassa myös on hyvin vahvana lankana lämmin rakkaus, miten Olga rakastaa Tuukkaa ja lapsiaan ja kaikkea sitä, mihin uskoo.

Kun kesken kirjaprojektin käy niin, ettei kirjailija saakaan yhteyttä Olgaan ja käy ilmi, ettei Olga kykene enää viestittelemään… Sairaus on ottanut niskalenkin. Kirja saatetaan loppuun, mutta eri tavalla kuin oli ajateltu.

Olin niin tavattoman hätäinen, että kun kirja ilmestyi ja sain sen, en heti kerinnyt lukemaan, niin kuuntelin äänikirjana. Kirjasta on kaksi äänikirjaversiota ja kuuntelin molemmat, peräkkäin. Ensin Linda Wiklundin lukemana ja sitten niin, että tekoälyllä luotu Olgan ääni kuuluu siellä. Nimenomaan tässä järjestyksessä, eli ensin koko setti ja vasta sitten niin, että se Olgan ääni kuuluu, sillä pelkäsin koko ajan sitä, miten herkistyn. Kyllä herkistyin ja sitten tuli sellainen ikävä olo, että miksi näin? Miksi sellaiset hyvät ihmiset, jotka ovat nuoria ja joilla olisi vielä niin paljon annettavaa, ne joilla on suuri elämän halu, miksi heidät otetaan pois?

Kirja on kuitenkin niin perin juurin ihana, eikä se viipyilevä jälkimaku ei ole huono, vaan lämmin, rakastava ja toiveikas. Olgan elämä oli se aika, jonka hän sai ja hän käytti sen parhaalla mahdollisella tavalla.

Voit olla rohkea ja kulkea kappaleen matkaa Olgan kanssa. Se jättää sinuun pysyvän lämpimän jäljen.

— Kini

Lähde

Crime Time (2026) — dekkarit, murhat, yksityisetsivät.

Suomesta on tulossa suurvalta – nimittäin drooniteknologian suurvalta. Maassamme on valtavasti drooneihin liittyvää osaamista, ja meillä Scandic Dronesissa parhaillaan kehitteillä olevat drooniteknologiat ovat avainteknologioita.

Yksityisetsivä Kit Karisma on ujuttautunut Scandic Dronesin kutsuvieraille tarkoitettuun tiedotustilaisuuteen yhdessä toimittajaystävänsä Heli Savolaisen kanssa. Scandic Dronesin kehitysjohtaja Tuomas Helkesalo esittelee puheenvuorossaan yrityksen uusinta drooniteknologiaa, samalla kun havittelee uusia sijoittajia.

Yrityksen perustaja ja osake-enemmistön haltija Elmeri Rautavaara on jo eläkeikäinen, mutta käskyttää alaisiaan entiseen malliin. Hän istuu tiedotustilaisuudessa seuraamassa vävynsä selostusta. Mukana on myös Tuomaksen vaimo, patenttiosaston päällikkö Matleena Helkesalo.

Esityksessä kerrotaan, miten droonien merkitys tulevaisuudessa tulee olemaan entistä suurempi niin siviili- kuin sotilaskäytössäkin. Tuomas pääsee esityksessään vaiheeseen, jossa kertoo Dronesin kotimaisuusasteesta: ”Kuten varmaan tiedättekin, on teknologia tällä hetkellä valtaosin kiinalaista alkuperää, ja sen tietoturvariskit mietityttävät…” Silloin yleisössä alkaa häiriköinti. Tilaisuuteen on päässyt muutama Rauhamaa-aktivisti. Rauhamaa on Helsingin yliopistolla perustetun nuorten vasemmistolaisten rauhan aktivistien ryhmä. Savolaisen mukaan he ymmärtävät Venäjän uhan, mutta pelkäävät, että Suomi nojaa liikaa amerikkalaisiin aseisiin.

Kit Karisma on saanut erikoisen toimeksiannon. Kaksituhatta euroa rahaa kirjeessä, ja kehotuksen selvittää, onko Tuomas Helkesalolla avioliiton ulkopuolinen suhde. Kirjeessä oli mukana myös puhelin, jolla hänen tulisi laittaa saamansa selvitys toimeksiantajalle. Aikaa olisi muutama päivä. Karisma otti toimeksiannon vastaan lähinnä rahapulansa takia, ja tästä syystä Karismaa ylipäänsä kiinnosti Scandic Drones.

Kun hän myöhemmin raportoi toimeksiantajalleen saaneensa kuvia Tuomas Helkesalosta kiinalaisnaisen kanssa, joku vuotaa tiedot lehdistölle, ja Kit Karismasta tehdään syntipukki salaisen tiedon levittämiseen. Ruumiitakin alkaa tulla, kuten kirjailija Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarjassa yleensäkin. Sotilaskäyttöön suunniteltua Sky Hawk -taisteludroonia testataan salaisessa paikassa, mutta sinne löytävät tiensä niin amerikkalaiset kuin kiinalaisetkin. Yrityksen sisällä joku vuotaa tietoa molemmille osapuolille.

Karisman toimeksianto muuttuu, kun Tuomas Helkesalo löytyy kuolleena ja pahoin runneltuna testipaikkana toimineelta varastolta. Matleena Helkesalo palkkaa Karisman selvittämään, kuka aiheutti hänen miehensä kuoleman. Kit Karisma -sarjan kymmenes osa on Wahlstenilta taas kerran mielenkiintoinen tarina. Tapahtumat ovat välillä raakoja, mutta kerronta tapahtumista on erinomaista ja omaleimaista. Tarina ulkovaltojen sekaantumisesta tuotekehitykseen ja ohjelmiston sabotointiin on ajankohtainen ja hyvin koottu. Eikä yksityisetsivä Kit Karisma petä nytkään toimeksiantajaansa tai lukijaansa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Otava (2026) — dekkarit, murhat, huumori.

Reijo Mäen uusin dekkari sijoittuu odotetusti Turkuun, jossa Vares kohtaa tällä kertaa useampiakin arvoituksia. Arvostettu liikemies on kadoksissa ja nuori tyttö on kuollut huumeiden yliannostukseen. Vares palkataan selvittämään kumpaakin keissiä, ja toimeksiannot vievät hänet Turun alamaailman pariin.

Reijo Mäen kirjoille tyypilliseen tapaan alkupää on hieman sekavanoloista haahuilua naisten ja alkoholin parissa, eikä lukija heti tiedä, mitä tässä jännitetään. Voin kuitenkin paljastaa, että loppua kohti tarinan imu ja vauhti jälleen kiihtyvät ja Mäki palkitsee lukijansa tälläkin kertaa.

Haluaisin antaa lukijalle sellaisen vinkin, että tarinassa on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon henkilöhahmoja. Heidät kaikki kannattaa yrittää painaa mieleen ja myös hahmojen keskinäisillä suhteillakin on merkitystä.

Erityisen mielenkiintoista tämänkertaisessa Vares-tarinassa on mielestäni   sekä poliisin että toimittaja Ruuhion hiukan tavanomaista suuremmat roolit. Molemmat juonteet ovat ehkä kirjan mielenkiintoisinta luettavaa. Mukavaa oli myös havaita, että seksuaalivähemmistöä kohdellaan tarinassa asiallisesti ja ymmärtäväisesti.

Hyvän tarinan tunnistaa siitä, että se pyörii mielessä vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Niin käy nyt Sateenvarjomiehen kohdallakin. Erityisesti lopussa paljastuvat tekojen motiivit kutkuttelevat mieltä pidempäänkin.

Vaikka Sateenvarjomiehen alku on siis tavanomaista hitaampi, uskon, että Vareksen ystävät tykkäävät dekkarista tälläkin kertaa.

— Kari Jääskeläinen

Lähde