Docendo (2026) — ihmissuhteet, rakkaus, historialliset romaanit.

Lilian Craig työskentelee Lontoon radiotehtaalla. On sotavuosi 1943. Vapaa-aikana ihmiset yrittävät unohtaa sodan ja juhlivat kuin sotaa ei olisi. Lilian on muuttanut Lontooseen jo 16-vuotiaana köyhästä kaivostyöläisperheestä. Lontoossa hän on päässyt tekemään mallin töitä, ja näytellyt myös joissakin elokuvissa sivurooleja. Hänen paras ystävänsä elokuvamaailmasta on Kay Kendall, jonka kanssa hän käy Les Ambassadeurs Clubilla. Kun sota alkoi, mallintyöt ja samalla tulot vähenivät. Joinakin aamuina Lilian lähtee töihin radiotehtaalle vain ruisleivänpala eväänään.

Lilian pääsee kuitenkin mukaan Lontoon hienoimpiin juhliin ystävänsä Kayn ansiosta. Kay on varakkaammasta perheestä, ja asuu vielä kotonaan Westminsterissä taiteellisten vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Myös Kay on näyttelijä ja tehnyt jo isompiakin rooleja elokuvissa.

Eräänä iltana Lilian ja Kay ovat jälleen viettämässä iltaa Ambassadeurs Clubilla, kun Lilian kohtaa ensimmäisen kerran miehen, joka esittelee itsensä prinssi Bertiliksi. Lilian toteaa, että sitten hän on Saban kuningatar. Lilian ja Bertil käyvät mielenkiintoisia vaikkakin lyhyitä keskusteluja illan aikana ja vaihtavat puhelinnumeroita.

Joitakin päiviä myöhemmin Lilianille on järjestetty syntymäpäiväjuhlat. Hän soittaa Bertilille, ja kutsuu tämän syntymäpäivilleen. Lilian on päättänyt olla rehellinen Bertilille, ja kertoo menneensä naimisiin sodan alussa, eikä ole tavannut miestään vuosiin. Bertiliä se ei tunnu häiritsevän, ja he alkavat seurustella.

Aluksi he tapaavat Lilianin asunnossa Knightsbridgessä, pienessä Box Cottagen asunnossa. Kun The Blitz, 45 päivää kestävät Lontoon pommitukset alkavat, Bertil hakee Lilianin luokseen Edwardes Squarelle, jossa hänellä oli iso asunto, ja taloudenhoitaja, joka voi pitää huolta myös Lilianista.

Bertilille ja Lilianille on selvää, että he jakaisivat elämänsä. Ollakseen vapaa, Lilian joutuu ottamaan avioeron miehestä, jota hän ei ollut nähnyt vuosiin. Bertil ei voi kuitenkaan mennä naimisiin Lilianin kanssa, joka ei ole aatelinen.

Kultaseni on tarina rakkaudesta, uhrautuvaisuudesta ja yhteisen tulevaisuuden odottamisesta. Tarina perustuu tositapahtumiin, ja se kertoo Ruotsin prinssi Bertilin ja Lilian Craigin kielletystä ja väsymättömästä rakkaudesta. Kultaseni on Rakkautta hovissa -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani on mukavaa, vaikka toisaalta rankkaakin luettavaa yhdestä tunnetuimmasta eliniän kestäneestä suhteesta. Vaikka tapahtumat ovat tosia, kuten suurelta osin henkilötkin, niin kyseessä on romaani eikä elämänkerta, ja kirjailija on ottanut taiteellisia vapauksia kuvaillessaan tapahtumia.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Jotkut käännöksen yksityiskohdat hieman ihmetyttivät. Esimerkiksi prinssin vitsaillessa, että hän on töissä Sverige Ab:llä, käännöksen pitäisi olla Ruotsi oy:llä, jolloin lukija ymmärtäisi asian vitsiksi.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

WSOY (2025) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, musiikki.

Tietopalat-kirjasarjassa julkaistaan ”helposti hotkaistavia” lasten tietokirjoja. Musiikin tahdissa esittelee noin 60 sivussa koko joukon erilaisia soittimia, sekä klassisia orkesterisoittimia että muitakin soittimia eri puolilta maailmaa. Lisäksi esitellään sekalaisia ilmiöitä musiikin maailmasta, kuten maailman lyhyimpiä ja pisimpiä kappaleita.

Kirjan tyyli on hivenen hajanainen, se hyppelee asiasta toiseen vailla kovin selkeää punaista lankaa. Poukkoileva tyyli on tuttu lasten tietokirjoista, esimerkiksi mainiossa Et ikinä arvaa… -kirjasarjassa edetään siihen tapaan, mutta ne ovat hieman laajempia kirjoja ja suuremmassa koossa poukkoilu toimii paremmin. Tässä kirjassa tekstiä on selvästi vähemmän, joten olisin kaivannut vähän johdonmukaisempaa etenemistä.

Helppolukuinen ja runsaasti ja värikkäästi kuvitettu tietokirja toimii silti pienille musiikista kiinnostuneille lukijoille johdatuksena erilaisten soittimien maailmaan. Tekstiä ei ole liikaa ja kuvitus tukee asian ymmärtämistä hyvin. Kirjan parasta kohderyhmää ovat itse lukevat pikkukoululaiset, joille Tietopalat-sarjan kirjat sopivat hyvin tietoa lisääväksi lukuharjoitukseksi.

— Mikko

Lähde

Avain (2026) — tietokirjallisuus, historia, elämäkerrat.

Tämä se on kirja, joka vie mennessään, sillä heti ensimetreillä sitä on niin täysillä mukana ja matkassa. Olen lukenut Pirkko Soinisen kirjoja, mutta tämä se otti kyllä niin haltuun, että aivan kuin olisi itsekin ollut mukana. Soininen on käynyt läpi 11 taiteilijakotia, kertoo niistä ja esittelee alan taiteilijat, jotka tulevat tosi lähelle.

Olen muutamissa kirjassa kuvatuista paikoissa käynyt ja miten mukavaa oli niistä lukea toisen kuvailemana. Ne kaikki muut paikat ovatkin sitten vinkkejä, joihin on vielä mentävä. Kirja toimiikin matkaoppaana kulttuurinnälkäiselle!

Pidin siitä, kun hän meni jokaiseen paikkaan ajan kanssa, tutustui paikkaan ja siellä asuneeseen taiteilijaan, vaikka taiteilija itse oli jo edesmennyt. Pienoiselämäkerrat jokaisesta ja lähes kaikista alkoi kiinnostus herätä ottaa selvää lisää.

Ihanan lämminhenkinen kuvaus jokaisesta kohteesta. Tuli sellainen tutunoloinen fiilis, koska kun itse käy jossain vastaavassa kohteessa, on kuin menisi sinne kylään, niin että voisi melkein sen taiteilijan olevan läsnä.

Jos oli tuttuja paikkoja, tuttuja taiteilijoita, niin kyllä tuli sellaisiakin, joista en ollut koskaan kuullutkaan ja heti alkoi kiinnostaa. Kirjassa on osattu kertoa kaikista ja kaikesta niin valloittavaan sävyyn, että tällainen satunnainen matkailija ja kulttuurin ystävä oli heti myyty!

— Kini

Lähde

Kvaliti (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, auttaminen.

Lastenkirjailija Mikko Kunnas on tunnetuin kirjasarjoistaan Noksu ja Eläintohtori Wuffe, joista molempiin ilmestyy lukuisia osia joka vuosi. Näiden lisäksi hän toimii myös lastenkirjojen kääntäjänä ja hän on myös Lumiukko Albin luoja.

Eläintohtori Wuffe on koirahahmo, joka on alati valmis auttamaan eri lemmikkejä. Apunaan hänellä on kaksi lasta, Oskari ja Ilona, ja yhdessä he hoitavat potilaan kuin potilaan kuntoon.

Tällä kertaa potilaana on Kati Kultakala. Kati on menettänyt kirkkaan värinsä ja sen omistaja pelkää Katin sairastuneen. Onneksi Wuffe apulaisineen tietävät myös kaloista. Ensin Wuffe tarkistaa akvaarion vedenlaadun ja Katin syömän ruoan. Syy Katin kalpenemiseen löytyy ja pian kala on taas kunnossa.

Sarjan kirjoista on helppo pitää. Yksinkertaisen ilmaisun ja tarinan taustalla kerrotaan oikeita eläinfaktoja, kuten mitä kultakalat tarvitsevat pärjätäkseen. Kalat lemmikkeinä ovat lastenkirjoissa aika harvinainen aihepiiri, joten on hyvä, että niitäkin käsitellään.

Eläintohtori Wuffe ja Kati Kultakala on hyvä lastenkirja, jota voi suositella lapsille, joita eläimet kiinnostavat.

— Juha Salmi

Lähde

S&S (2026) — tietokirjallisuus, keskiaika, kirjallisuudenhistoria.

Kirjallisuuden historia on pitkä ja monipolvinen. Kirjallisuudentutkijat Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki esittelevät tässä teoksessa 30 kirjallisuuden historiaan vaipunutta kirjallisuuden lajityyppiä. Osa niistä on tuttuja, vähintään nimeltä, mutta osa on aivan omituisia ja varmasti useimmille lukijoille tuntemattomia.

Luomiskertomukset ovat hyvä esimerkki tutummasta tavarasta. Laji on tuttu, mutta uusia luomiskertomuksia syntyy nykyään kovin harvakseltaan. Murhaballadikin on käsitteenä ymmärrettävä, vaikka sellaisia ei olisi kohdannutkaan ja nokturno tuo monille mieleen ruislinnun laulun ja täysikuun tähkäpäiden yllä. Mutta mitä ovat paraklausithyron, immram, aubade ja paskilli?

Kirja koostuu 30 itsenäisestä artikkelista, jotka ovat karkeasti kirjallisuudenlajien mukaisessa aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Artikkeleita voi siis lueskella sieltä täältä, mutta kirja toimii mukavasti myös yhteen pötköön luettuna: ei tule sellaista tietoähkyä, millaisen tällaisista kirjoista joskus saa. Kokonaisuus on siis hyvin rakennettu ja artikkeleissa on sopivasti vaihtelua.

Mitä edellä mainittuihin oudompiin kirjallisuudenlajeihin tulee, paraklausithyronissa esitetään serenadia suljetulle ovelle, jonka takana piilee rakastettu. Immram on irlantilainen merimatkatarina; tämän lajin ottaminen mukaan tuntuu vähän oudolta, koska näitä kertomuksia on ylipäänsä kirjoitettu ilmeisesti noin viisi. Aubade on rakastetulle aamun sarastaessa esitetty runo ja paskilli taas roomalaista patsasrunoutta 1500-luvulta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit sopii mainiosti kaikille kirjallisuuden kanssa puuhaajille. Kirjailijat ja runoilijat voivat hakea innoitusta virkistäviin lajityyppikokeiluihin; kirjoittihan Jyrki Kiiskinenkin kokonaisen kokoelman gaseeleja (Nenän edessä vuori). Myös kirjoittamisen opettajat saavat kirjasta varmasti hyviä ideoita erilaisiin harjoituksiin ja kokeiluihin. Kirjallisuuden historiasta kiinnostuneet ovat tietysti tämän inspiroivan teoksen parissa kuin kotonaan.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — murhat, jännityskirjallisuus, naiset.

Malli Bealla on vastoinkäymisiä. Kuvaukset Marokossa ovat olleet karmea kokemus ja hän on aikomassa hylätä koko ammatin. Hän lähtee hotellilta harhailemaan kaupungille ja hänet yritetään ryöstää. Ryöstöyritykseen puuttuu paikalle sattunut Marnie, joka vie Bean Tyrskyjen taloon.

Tyrskyjen talo on Marnien majatalo, joka on surffareille ja matkaajille tarkoitettu loma-asunto. Se on päällisin puolin paratiisi. Yksi talon asukkaista kuitenkin paljastaa, että hänen siskonsa katosi siellä vuosi aikaisemmin. Bea itse on majoittunut juuri samaan huoneeseen kuin kadonnut ja tuntee samankaltaisuutta häntä kohtaan. Mikä oli kadonneen kohtalo ja voiko sama tapahtua uudestaan?

Tyrskyjen talon vahvuutena on Marokon ja surffihotellin eksoottinen ympäristö. Tämä on Lucy Clarken erikoisalaa; hän sijoittaa juonensa epätavallisiin ympäristöihin ja usein juuri lomapaikkoihin.

Clarke kiinnittää huomiota yksityiskohtiin koko ajan. Esimerkiksi kerronta muistuttaa lukijaa hahmojen pukeutumisesta kesken toiminnankin. Toisaalta se tuntuu hyvin tarkkaavaiselta kerrontatavalta, mutta jotkut lukijat saattavat kokea sen laskevan kohtausten jännittävyyttä.

Bea on hahmona mielenkiintoinen. Hän on aika naiivi ja siten hieman erikoinen valinta ratkomaan katoamista.

Kokonaisuutena Tyrskyjen talo on kevyehkö jännityskirja, jota voi suositella erityisesti niille, jotka kaipaavat erilaista ympäristöä tarinoihinsa. Tyrskyjen talo on neljäs Clarkelta suomennettu teos. Kaksi hänen aikaisempaa kirjaansa on käännetty tv-sarjoiksi ja kolmesta muusta on tv-sarja suunnitteilla.

— Juha Salmi

Lähde

Kumiorava (2025) — sarjakuvat, ihmissuhteet, isät.

Norjalainen sanomalehtisarjakuvakenttä ei ole Suomessa kovinkaan tunnettu, ja itsellenikin lähinnä kestosuosikki Nemi on tuttu. Kustantaja Kumioravan päätös suomentaa Jens K. Styven suosittu strippisarjakuva Houkka onkin yllättävä ja tervetullut. Ihan ensikosketus Suomen maaperälle tämä ei silti ole, sillä Sarjakuvaseuran arvio tietää kertoa, että Aamulehdessä sarjakuvaa jo julkaistaan nimellä Toppo.

Houkka taitaa kuitenkin olla sarjakuvalle luontevampi käännös, sillä sarjakuvan alkuperäisnimi Dunce ja hahmon ulkonäkö jo kertoo mistä on kyse: päähenkilön tunnusmerkki on hänen pitämänsä aasinhattu. Tolvanahattu on tuttu elementti myös Styven aikaisemmista sarjakuvista ja vakiovaruste hänen alter ego -hahmoilleen. Houkka nähtävästi ammentaakin aika paljon Styven ja hänen poikansa arjesta Tromsøssa, vaikka surrealistisiin kierteisiin ajautuvaa sarjakuvaa ei toki sellaisenaan voi pitää omaelämäkerrallisena.

Kuten monet tämäntyyppiset strippisarjakuvat, Houkka tasapainoilee arkielämän, filosofisten pohdintojen ja mielikuvitusloikkien välillä. Styven kokemukset isänä, jolla on pallo toisinaan hukassa, huvittavat. Modernia elämää vaivaavat tietysti myös kaikennäköiset ongelmat kännykkäriippuvuudesta sosiaaliseen mediaan. Onneksi poikansa Kyösti vaikuttaa aika lailla isäänsä kypsemmältä tapaukselta, vaikka onkin aasinhatun tältä perinyt.

Kokonaisuus vakuuttaa, vaikka minulla kestikin vähän aikaa ennen kuin sain kiinni hahmojen dynamiikasta ja sarjakuvan maailmasta. Erityisesti isän sympaattinen ystävä yllätti positiivisesti, hän on nimittäin temuttamiseen addiktoitunut kala. Toisaalta Kyöstin punapäinen koulukaveri yllättää vaikuttamalla ihan normaalilta, mitä hänellä nyt on lemmikkinä puhuva sauvasirkka. Kuvituksesta näkee, että Styven on jo kokenut tekijä, hahmot on sopivan yksinkertaisia mutta kuitenkin ilmeikkäitä ja viivankäyttö on varmaa.

Strippisarjakuvissa on tyypillistä, että ne löytävät oman äänensä ja rytminsä vasta jonkin ajan kuluttua, joten olen utelias näkemään miten Houkan maailma ja hahmogalleria loppujen lopuksi kehittyy. Toivotaan siis, että Ensimmäinen vastustaja ei jää Houkan viimeiseksi suomenkieliseksi julkaisuksi!

— Titta Lindström

Lähde

WSOY (2026) — tietokirjallisuus, huumori, muistelmat.

Ensihoitaja Kari Hautamäen elämää ja uraa käsittelevä sarja on jo ehtinyt kolmanteen osaansa Tänne minäkin kuolen. Sarjan ensimmäiset osat olivat Et sinä (vielä) kuole ja Nyt sinä kuolet.

Kari Hautamäki on tehnyt työuransa hoitoalalla Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Alan palkkaus ja olot ovat saaneet hänet muuttamaan Ruotsiin ja Norjaan. Samaa hän neuvoo jokaista Suomessa huonon palkan ja vielä huonompien olojen kanssa taistelevaa hoitoalan ammattilaista Suomessa tekemään.

Hautamäen kirjassa Tänne minäkin kuolen käydään läpi Hautamäen uran oudoimpia ja hauskimpia tapahtumia, mutta hauskuus on usein mustan hoitajahuumorin sävyttämää. Jokainen alalla työskennellyt tietää, että musta huumori on keino selvitä vaikeista tilanteista ja vaarallisista potilaista. Huumorille olikin Hautamäellä tarvetta usein: kettumainen kollega muisti aina kertoa potilaille Hautamäen urheilu-uran nolosta lopusta, eräs ensihoitaja päätti tehdä työvuoronsa kokaiinin voimin, ja Vaasan vankimielisairaalassa tuli nähtyä ja kuultua aivan liikaa.

Hautamäen kirjoissa on kuvattu suomalaisen ja ruotsalaisen ensihoitojärjestelmän erilaisuuksia. Kolmannessa kirjassa Hautamäki työskentelee lisäksi Norjassa, ja myös siellä kaikki on paremmin kuin Suomessa. Tänne minäkin kuolen -kirja oli synkänhauska ja mielenkiintoinen kirja, ja ainakin minua nauratti ex-mäkihyppääjä Hautamäen edesottamukset.

— Maarit

Lähde

Etana Editions (2026) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, kuvakirjat.

Tämä sama tekijäkolmikko kertoi meille viisi vuotta sitten, miten toimia Jos kohtaat karhun. Nyt he ovat palanneet ja kertovat mitä tehdä, jos vastaan tuleekin sokeritoukka. Vastaus on yksinkertainen: “Jos kohtaat sokeritoukan suosittelemme samaan tyyliin että yksinkertaisesti pysähdyt täysin paikallesi hetkeksi, hengität rauhassa sisään ja ulos, ja iloitset luonnon rikkaudesta.”

Sokeritoukan näkökulmasta kirjoitettu teos onkin häpeilemättömän sokeritoukkamyönteinen ja miksei olisi: ovathan sokeritoukat kuitenkin aina hienoja eläimiä. Ne olivat täällä kauan ennen meitä – sokeritoukkia on ollut kenties jopa 400 miljoonan vuoden ajan! – ja eivätköhän ne meidänkin jälkeemme täällä ole. On siis syytä olla pelkäämättä ja sen sijaan ihastella tätä pitkäikäistä eläinten sukua, joka ei levitä tauteja ja lähinnä keskittyy syömään hilsettä ja pölyä.

Mikä on normaali määrä sokeritoukkia?
Mitä enemmän, sen parempi!

Kirjan kuvitus on Linda Bondestamin käsialaa ja jälleen kerran aivan riemastuttavaa, mutta olenkin fani. Kuvituksessa on hauskoja yksityiskohtia ja sokeritoukat ovat hilpeän persoonallisia. Tekstissäkin on oivallusta ja kirjan sanoma luonnon kunnioittamisesta ja tilan antamisesta – myös sokeritoukille – on erinomaisen kannatettava ja arvokas.

— Mikko

Lähde

Books on Demand (2026) — runot, lyriikka, yöt.

N. O. Laveajoki on julkaissut toisen runokokoelmansa Yöttömyys. Yönhaku, yösuhde, yöttömyys, yönjälkeinen elämä, tämänkertaisen kokoelman osiot, saavat ajatukset kyllä näinä aikoina hyvin samantapaiseen sanaan, ja voisin arvata, että se on kielellä ja sanankäytöllä iloittelevan runoilijan tarkoituskin.

yönhakupalveluista
löytyy varmasti yöpaikka
ei niissä kohdata
kohtaanto-ongelmia
ja vaikka ei heti löytyisikään
yönvälittäjä kyllä välittää
niinhän

Esikoiskokoelman teemoja oli yksinäisyys, ja sitä vivahdetta on tässäkin:

olen yömatkalla
aurasta erkaantunut lintu

Minua sanatason ilakointi riemastutti varsin paljon. Lienenkö lukenut esikoista eri tuulella tai onko runojen sävy nyt toinen, valoisampi, humoristisempi, vaikka kielellä leikittely tuntuu tutulta ja kirjoittajalleen tyypilliseltä jo edellisen runokokoelman perusteella.

Pidän myös siitä, miten aktiivinen Laveajoki on kirjasomessa. Omakustanteessa on tietysti aina erilaista markkinoimista kuin täyskustanteissa, vaikka kyllä kai kirjailijan kuin kirjailijan on työskenneltävä teoksensa myymiseksi.

En ole vielä osunut samalle paikkakunnalle kirjailijaesiintymisen kanssa, mutta on helppo huomata, että runoilija kokoelmineen vilahtelee tapahtumailmoituksissa. Hienoa, ettei kirjailija esiintymisiä pelkää. Arvaan, että kustantajienkin linja on yhä enemmän se, että kirjailijan tulee olla esillä ja hoitaa oma osansa kasvattaakseen kirjansa myyntiä, palvelukustanteet ja puolikustanteet kun ovat yhä tavallisempia.

Niinpä runoilijakin toteaa:

yöttömänä
ei saa levätä
yönhakuvelvoite
on ympärivuorokautinen

Elinpiiristä yöttömyyteen. Mikä mahtaa olla seuraava elämän osa-alue, josta saamme lukea tiivistämisen taidetta, lyhyitä ja nasevia mutta helposti lähestyttäviä runoja?

— Anna

Lähde

Gummerus (2025) — rakkaus, historialliset romaanit, menneisyys.

Sota on syttynyt ja itärintamalta on tuotu kiovalaiseen sairaalaan vakavasti haavoittunut tunnistamaton nelikymppinen sotilas. Sotilaan tunnistamista vaikeuttavat hänen vaikeat vammansa kasvoissa sekä se, että hän kärsii vaikeasta muistinmenetyksestä. Häntä tapaamaan saapuu nainen, joka väittää miestä puolisokseen. Naisen, Romanan, tahtona on viedä mies, Bohdan, kotiinsa ja yrittää palauttaa tämän muisti ja muistot.

Ukrainalaisen Sofija Andruhovytšin suurromaani ja kansainvälinen läpimurtoteos Amadoka ilmestyi kotimaassaan jo ennen Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa. Se ennustaa lähitulevaisuutta tarkkuudella, jonka olisi toivonut osuvan vähän huonommin oikeaan. Surun ja menetyksen teemoja lähdetään perkaamaan sukupolvien takaa, kerros kerrokselta. Sofija Andruhovytš etenee isoin kaarroksin lähestyen kaikkia hahmojaan vuosikymmenten kehittelyllä. Kerronta on ovelaa: intensiivisistä nykyhetken tuokiokuvista siirrytään lähes saumattomasti niitä selittäviin aiempiin tapahtumiin: Bohdanin äitiin, äidinäitiin, edeltäviin sukupolviin.

Muistaminen ja menneen ymmärtäminen ovat Amadokan tärkeimmät teemat. Tai oikeastaan: olevan ja itsen selittäminen sen kautta, mistä menneisyys koostuu. Ukrainan kansan historia limittyy Romanan ja Bohdanin omaan historiaan kauniiksi kudelmaksi.

Suomeksi Amadoka ilmestyy kolmessa osassa, joista ensimmäiset kaksi ovat ilmestyneet tätä kirjoittaessani, ja kolmannen osan vuoro lienee syksyllä 2026. Olisinko mieluummin lukenut koko teoksen kerralla? Varmaankin, sillä pelkkä ykkösosa jättää tarinan kesken oikeastaan juuri, kun sen juoni alkaa kunnolla tihentyä. Tuntuu siltä, että moni tapahtuma saa kunnollisen selityksensä vasta myöhemmissä osissa. Tällaisenaankin Amadoka 1 : Romana on joka tapauksessa vinkkinsä arvoinen. Mutta kannattaa ehkä odottaa lukemisen kanssa sitä, että saa kaikki kolme nidettä kerralla käsiinsä.

— Hannu

Lähde

Karisto (2026) — nuortenkirjat, ystävyys, väkivalta.

Tässä helppolukuisessa nuortenkirjassa tarkastellaan joukkoa nuoria, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Kirja koostuu noin viidestätoista pienestä kertomuksesta, joissa esiintyvillä nuorilla on vaikeuksia elämässään. Alex suree tyttöystävänsä kuolemaa ja hoitaa suruaan päihteillä, Hadilla on pahoja rahavaikeuksia, Oona on ison päätöksen äärellä ja niin edelleen.

Tarinat ovat hyvin lyhyitä katkelmia, eli kirjassa on aika hengästyttävä tahti. Vain 128 sivussa käydään läpi monta vaihetta ja kohtaloa. Lukijalla voi alussa olla vaikeuksia pysyä kärryillä henkilögallerian kanssa; lista henkilöistä on piilotettu kirjan loppuun. Osa tarinoista menee syvemmälle, osa jää aika nopeiksi raapaisuiksi. Osa tarinoista on niin ytimekkäitä, että niiden olisi toivonut jatkavan vielä syvemmälle.

Kokonaisuutena Sinä et tiedä minusta mitään on kuitenkin vauhdikkaasti etenevä ja sisällöltään koskettava nuortenkirja, jossa Jyri Paretskoi kuvaa hyvin ja ajatuksia herättävällä tavalla vaikeuksia, joita nuoret kohtaavat elämissään. Kirjaan on pakattu tiiviisti paljon asiaa ja monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta se tuntuu silti uskottavalta ja vakuuttavalta.

Kirjan lopusta löytyy Jälkikaiku-osio, jossa jokaisesta eri tarinasta on muutama kysymys, joiden kautta kirjan tapahtumia ja niiden merkitystä voi pohdiskella. Kysymyksissä on epäilemättä ajateltu kirjan käyttämistä vaikkapa yläkoulun äidinkielenopetuksessa, mihin se sopiikin hienosti. Helposti luettava kirja toimii heikommillekin lukijoille, mutta Paretskoin kuvaamien nuorten tarinat kiinnostivat kyllä ainakin tätä paljon lukevaa aikuistakin.

— Mikko

Lähde

Like (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Nuori toimittaja Mathilde Wold on asunut 80-vuotiaan Gjertrud Ydsen vuokralaisena kolme kuukautta, koko sen ajan, jonka hän on ollut töissä pienen paikallislehden Avisa Valdresin toimituksessa. Hän on ystävystynyt Gjertrudin kanssa, ja käy usein työpäivän jälkeen illallisella hänen luonaan.

Eräänä iltana Mathilde kuuntelee Markus Hegerin Krimcasten-podcastia, kun hänet kutsutaan taas illalliselle. Illallisen jälkeen he alkavat kuunnella yhdessä podcastia Gjertrudin kanssa. Aiheena on 15 vuotta aiemmin tapahtunut 7-vuotiaan pikkutytön Leahin katoaminen.

Leah asui äitinsä kanssa. Eräänä aamuna hän lähti kouluun, joka sijaitsi vain kilometrin päässä, ja katosi matkalla. Kun katoamista alettiin tutkia, metsän reunasta löytyi vain Leahin repussa roikkunut maskotti. Sieppaajaksi arveltiin Leahin isää, jolla oli lähestymiskielto, mutta jonka oli nähty norkoilevan koulun lähettyvillä useita kertoja.

Markus Heger, podcastaaja, on ehkä Norjan tunnetuin ja kuunnelluin henkilö. Hän on saanut poliisikoulutuksen, ollut rauhanturvaajana, ja päätynyt lopulta podcastin ”toimittajaksi”. Hän kiinnostui vuosia sitten koko 2 000 asukkaan yhteisöä ravistelleesta rikoksesta, Leahin katoamisesta.

Kun Mathilde löytää tämän Markuksen tekemän Huuto, jota kukaan ei kuullut-tarinan ensimmäisen osan, hän on aivan varma, että haluaa tehdä jutun Leahista. Hän etsii Krimcastenin toista osaa, mutta sitä ei löydy. Mathilde ottaa yhteyden Markukseen, ja kyselee kadoksissa olevaa jaksoa. Markus kertoo, ettei ole aikeessa tehdä enempää jaksoja. Mathilde saa kuitenkin Markukselta vinkin, että aiemmin paikallislehdessä töissä ollut toimittaja Karl Verndal, joka oli kirjoittanut Leahista koko neljän vuoden ajan, joka Leahia etsittiin, voi antaa lisätietoa.

Mathilde alkaa tutkia työnsä ohessa Leahin tapausta, ja vain muutamassa päivässä hän etenee asiassa, jota ei ole koskaan selvitetty. Hänestä tulee uhka jollekin, ja hänkin katoaa. Tässä vaiheessa Markuksenkin on jatkettava vastausten etsimistä. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat traumansa keskusteluissa ystävänsä ja psykologin kanssa.

Tarina on mielenkiintoisesti sijoitettu pikkukaupunkiin, jossa jokainen asukas tietää toistensa asiat melkeinpä paremmin kuin omansa. Huhut kulkevat nopeammin kuin viralliset uutiset, eikä kaunoja unohdeta koskaan. Tätä kirjaa ei voi laskea käsistään, ennen kuin rikokset ovat selvinneet. Loppu on yllätyksellinen. Kirjassa punotaan hienosti yhteen ihmisten elämäntarinoita aina lapsuudesta vanhuuteen, ja kuljetetaan tarinaa kohti ratkaisua.

Huuto on Jan-Erik Fjellin ja Jørn Lier Horstin Markus Heger -sarjan aloitus. Molemmat kirjailijat ovat kirjoittaneet omia suosittuja dekkarisarjojaan. Huuto avaa näiden kahden palkitun kirjailijan uuden yhteissarjan, jonka päähenkilö on podcastaaja Markus Heger.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2024) — ihmissuhteet, rakkaus, naiset.

Nykyajan tuhkimotarinassa tuhkimo voi suunnitella prinssille oman kengän.

Mietin, mahtoivatko kaikki hienot puvut olla Irinan kätten työtä, ja onko tässä tosielämän Henry: nukkavierut farkut, t-paita ja tennarit. Tämä muistuttaa paljon enemmän sitä Henryn versiota, jonka tapasin lentokoneessa. ”Luulin, että minun rauhantarjoukseni oli näyttävä, mutta taisit sittenkin vetää pidemmän korren.” Hän osoittaa avointa luonnoslehtiötäni, jossa Henryn innoittama suunnitelmani komeilee täysin näkyvillä.

Tähtiin kirjoitettu -sarjassa kerrotaan klassikkosatuja uudella tavalla, mutta täysin tunnistettavasti. Julie Murphyn Tosirakkauden mitat on aivan selvästi satu Tuhkimosta, vaan kuka hukkaakaan kenkänsä, tai löytää sen?

Cindy, jonka kenkäkokoelma on varsin kunnioitettava, valmistuu muotikoulusta. Työpaikka ei ota löytyäkseen, ja Cindy palaa lapsuudenkotiinsa. Siellä on äitipuoli, ja kyllä, tällä Tuhkimolla on myös kaksi sisarpuolta, joskaan ei kovin ilkeää.

Äitipuoli on kova luu tosi-tv-tuotannossa. Kun kaksi osallistujaa jättää kesken, mukaan valitaan hänen tyttärensä (hyshys sukulaisuudesta), joista tulee kaksoset ohjelman ajaksi. Monen mutkan kautta myös Cindy tulee mukaan. Se ei ole mikään itsestäänselvyys:

”Miksi oikein torppasit ajatuksen, että osallistuisin ohjelmaan? Ei se voi pelkästä kilpailijoiden lukumäärästä johtua. Sehän on vaihdellut ennenkin… ja tiedän, että tarvitset apuani täällä kolmosten kanssa…”

”Kultapieni, sehän on vain höpsö ohjelma. Ei sinun kannata haaskata aikaasi sellaisiin joutavuuksiin. Edessäsi on aivan valtavasti mahdollisuuksia. Tosi-tv sopii kyllä joillekuille kuin nakutettu, mutta toisten elämää se saattaa jäädä vainoamaan vuosikausiksi.”

”Johtuuko se… siitä, että olen lihava?”

Kengät mahtuvat aina, mutta Cindy on joutunut tottumaan siihen, että pukeutumisessa ja vaatteiden yhdistelyssä pitää käyttää luovuutta. Se, mitä hän on oppinut verhotakseen itsensä – ei piiloutuakseen vaan pukeutuakseen – koituu yllättävän hyödylliseksi myös ohjelmajaksojen kuvioissa.

Tosi-tv käsikirjoitetaan, ja kyseisen ohjelman kosija on saanut ohjeensa siitä, kenet hänen tulee valita, ja keitä ei saa pudottaa ensin.

Kun prinssi sitten rakastuu tuhkimoonsa, mutta ei voi poiketa sopimuksesta, juonenkäänteitä riittää. Onneksi kumpikin saa lopulta sekä uudet kengät että toisensa.

— Anna

Lähde

Karisto (2025) — ihmissuhteet, naiset, ystävyys.

Siirtolapuutarha tarjoaa aivan omanlaistaan mökkielämää, sillä yhteisö on tiiviinpuoleinen, ja sääntöjen noudattamista valvotaan tarkasti. Eivätkä suinkaan vain nuoret ja uudet aiheuta harmia kyttääjille, vaan kahdeksankymppinen Ragnar aiheuttaa naapurilleen pöyristystä uintireissuillaan myös.

Åsa Liabäckin Siirtolapuutarhaunelmia aloittaa samannimisen sarjan, jonka toinen osa Unelmanrönsyjä siirtolapuutarhassa on jo ilmestynyt.

Tutustumme Annaan, jonka särkynyttä sydäntä puutarhaterapia paikkaa. Onnekseen hänen naapureinaan on hyviä tyyppejä, joiden kanssa kahvitella, lounastaa ja suunnitella, mihin vuotuinen yhdistyksen raha alueen kehittämiseksi ja korjaamiseksi käytetään.

Jokaiseen yhteisöön mahtuu tietysti ainakin yksi murheenkryyni:

Rigmor oli siirtolapuutarha-alueen pikkumaisin besserwisser.

Annan menneisyyden seurustelukumppani Joakim pulpahtaa yllättäen aidan taakse. Kukapa muukaan hänen äitinsä sattuu olemaan kuin Rigmor. Mies on onneksi toista maata – vai onko? Ja miksi Annasta tuntuu joskus niin värisyttävältä Ragnarin lapsenlapsen Patricin lähellä? Olisihan aivan hullua tuntea niin Patricin tapaisen miehen kanssa. Ragnarhan oli kertonut lapsenlapsensa suuntautumisesta, ja asia oli kaikille ok. No, ehkä miehestä tulisi Annalle sellainen luotettava ystävä kuin elokuvissa…

Kaiken kukkuraksi Patric kirjoitti kirjaa. Kuinka täydellinen mies voikaan olla?

Margareta on eronnut pari vuotta aiemmin, ja nyt asuinkaverina on vain kissa Maukumensson. Kun entinen mies pelmahtaa portille, luvassa on suuria käänteitä, joskaan ei paluuta entiseen.

– Sen takia minä tulin, Anders jatkoi ja katsoi häntä silmiin. – Margareta, meidän pitää olla taas ystäviä. Tai ainakin olla riitelemättä, jos olemme samoissa häissä.

Andersin silmät nauroivat, kun hän sanoi viimeisen lauseen. Margareta katsoi miestä vaikuttuneena.

Liabäck on kirjoittanut varsin herkullisen henkilögallerian, josta lukee mielellään lisääkin. Hän noudattaa vekkulisti myös kirjailijan perussääntöä, että jos mainitsee aseen, pitää muistaa myös käyttää sitä. Sivuilla silloin tällöin vilahtelevat espanjansiruetanat pääsevät varsin vaikuttavan kohtauksen osaksi.

— Anna

Lähde