Niin & näin (2018) — tietokirjallisuus, lääketiede, unettomuus.

Olen aina hieman karsastanut opaskirjoja, jotka tarjoavat nopeaa helpotusta vakaviin ongelmiin, joita kaikki muutkin ovat yrittäneet omin päin hiki hatussa ratkoa vuosikausia tuloksetta. Amerikkalaistyyliset pikaoppaat onneen ja rahan hankkimiseksi ovat kliseisiä klassikoita, Elio Lugaresin Uni : sikeydet ja vaikeudet taas tällaisten kirjojen joukossa harvinaisen älyllinen ja rehellinen poikkeus, joka kannattaa lukea lävitse kaikkien unesta kiinnostuneiden.  

Vitsikkäästi voisi sanoa, ettei tätä kirjaa lukiessa uni tule – siis käänteistä psykologiaa – vaan innostuu lukemaan lisää siitä, miksi se se ei tule, ja miten sen saa parhaiten tulemaan. Kirja listaa yleisemmät unentulon vaikeudet ja esittelee yleistajuisesti sekä unen ja nukkumisen fysiologiset perusteet että unilääketieteen historian. Kirjassa esimerkkitapaukset auttavat ymmärtämään lisää tätä nykyajan yhtä suurinta vitsausta, joka pahimmillaan voi johtaa onnettomuuksiin ja kuolemaan.

Lugaresi, joka amerikkalaisen Bill Dementin kanssa perusti kasvavan erikoisalan, unilääketieteen, käy läpi lyhyesti kaiken nukkumiseen oleellisesti liittyvien asiat ja ongelmat; muun muassa millaista on ollut nukkuminen antiikista meidän päiviimme, mitä on unen fysiologia, mistä johtuu unettomuus, millaista on oikea unettomuuden hoito, mitä liikaunisuus ja uni-valverytmin häiriöt.

Lugaresin tie tiedemaailmassa ei ollut aluksi helppo, kuten ei kenenkään uutta tietoa löytävän kokeellisen tutkijan. Myös hän sai taistella vuosia vakuuttaakseen kollegansa löytöjensä merkityksestä. Tutkimukset asiasta ovat olleet perinpohjaisia. Unen määrä ja aika on vaihdellut vuosisatojen aikana esihistoriallisesta tähän päivään hyvinkin rajusti ja muovannut niin meitä itseämme kuin koko kulttuuriakin. Unettomuudesta on tullut nykyisin vakava tauti, joka voi tappaa.

Uni : sikeydet ja vaikeudet on hyvä opas kaikille unesta ja unettomuudesta kiinnostuneille. Jo havainto, että unen ja valveillaolon ongelmat ovat keskinäisessä syy- ja seuraussuhteessa, on aika uusi. Lugaresin mukaan unilääketieteen nopea, vähittäinen kasvu heijastuu suoraan kymmenien miljoonien ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi unettomuuden yleisyyden syytä täytyy etsiä väestön vanhenemisesta, sillä korkea ikä on yksi unettomuuden aiheuttajista.

— Harald Olausen

Lähde

Kosmos (2019) — runot, nuoret, nuoruus.

Runoilija Aura Nurmi on järjestänyt runotoimintaa nuorille. On runo- ja spoken word -työpajoja kouluissa ja nuorille suunnattua open mic -klubia. Nurmen silloinen puoliso, nuorten lukutaitotyöstään tunnettu Aleksis Salusjärvi taas on kiertänyt Uudenmaan vankiloissa nuorten osastoilla pitämässä räppityöpajoja. Näistä lähteistä on kertynyt tekstejä, joista on koottu pieni kokoelma nuorten ulkopuolista runoutta.

Voidaan puhua jossitellen on tiivis paketti; niinkin tiivis, että olisin toivonut sen olevan laajempi. Tekstit ovat nimittäin kiinnostava silmäys nuorten maailmaan. Mukana on skaalaa nuorista vangeista Elsi Sloaniin. Tekstien tyylit vaihtelevat iskevistä räppiteksteistä rönsyävämmän lavarunouden suuntaan; ihan perinteisintä runoutta tässä on vähemmän.

Runoutta syntyy valtavasti, se lienee kirjallisuuden muodoista pohjimmiltaan elinvoimaisin. Nämä nuoret kirjoittajat osoittavat, että runo on aivan luonteva muoto itseilmaisulle, vaikka sitten vankilassa. Äänen antaminen ulkopuolisille tekijöille on arvokasta ja sekä Nurmen että Salusjärven työ on ehdottoman viisasta.

Näitä nuorten ääniä kuulisin jatkossakin ja laajemminkin näin helposti lähestyttävässä muodossa.

— Mikko

Lähde

Atena (2025) — tietokirjallisuus, elämäkerrat, poliittinen historia.

Maaliskuussa 1992 Ison-Britannian Vilnan suurlähetystöön saapui nuhruinen vanhempi mies. Kuluneet vaatteet, epämääräisiä narulla sidottuja kasseja mukana. Mies kertoi, että hänellä olisi tärkeää tietoa. Hän oli käynyt aikaisemmin jo Yhdysvaltain suurlähetystössä, josta hänet oli käännytetty. Neuvostoliiton hajottua kaikenlaisia tiedon tarjoajia ilmestyi länsimaiden lähetystöihin; osa halusi vain päästä länteen, osa oli lähetetty KGB:n toimesta, ja pienellä osalla oli oikeasti jotakin länsimaita kiinnostavaa tietoa.

Vasili Mitrohin sai tehdä useampia yrityksiä, ennen kuin hänet otettiin vastaan ja häntä kuunneltiin. Hän kaivoi kasseistansa koneella kirjoitettuja papereita KGB:n toiminnasta, organisoitumisesta ja hankkeista, ulkomaille sijoitetuista agenteista ja illegaaleista. Aineistoa oli valtavasti, niin Mitrohin vakuutti. Vastineeksi hän toivoi turvapaikkaa lännestä itselleen ja perheelleen. Paperit eivät kuitenkaan olleet alkuperäisiä dokumentteja, vaan jonkun tekemiä muistiinpanoja. Saattoiko niihin luottaa? Miksi Mitrohin ei suostunut kertomaan, miten hän oli aineiston saanut haltuunsa?

Gordon Corera kerii Mitrohinin elämää ja tarinaa vähä vähältä auki, alkaen aina hänen syntymästään 1920-luvulla. Mitrohin ei kuitenkaan ollut huipputekijä, vaan pikemminkin pieni ratas valtavan tiedustelupalvelun syövereissä. Vielä 1950-luvulla hänellä oli ulkomaankomennuksia Israelissa ja Australiassa, kunnes jotakin tapahtui. Hän oli sosiaalisesti kömpelö, hiljainen ja varautunut. Hän ei vakuuttanut toimillaan tai asenteillaan. Tai sitten hän mokasi pahemman kerran? Tämä kaikki ei ole täysin selvää. Joka tapauksessa hänet alennettiin pahnanpohjimmaiseksi, arkistonhoitajaksi Ljubljankaan, KGB:n keskustoimipaikkaan Moskovassa. Epäsosiaalisen ja syrjäänvetäytyvän arkistonhoitajan asemaa kuvaa se, että hänen loikkaustaan länteen ei huomattu Moskovassa. Hän ei ollut tärkeä eikä hänellä uskottu olevan mitään tärkeää tietoa, ainakaan kokonaisen arkiston verran.

Mitrohin aloitti vuosia kestäneen käsittämättömän urakan, arkistoaineiston dokumentoinnin pikkulappusille, joita hän salakuljetti kotiinsa kenkiensä sisällä. Pikakirjoitetut muistiinpanot hän kirjoitti puhtaaksi koneella, enimmäkseen datsallaan. Aineistoa kertyi lopulta hyvänkokoisen kirjahyllyn verran. Motiiviksi Corera nostaa ennen kaikkea vihan ja inhon ”petoa”, siis järjestelmää kohtaan. Mitruhin halusi toimillaan tuhota kommunistisen puolueen, KGB:n sekä niin sanotun nomenklatuuran, hallitsevan eliitin.

Neuvostoliiton hajottua seitsemänkymppinen Mitrohin katsoi hetkensä koittaneen. Mielenkiintoista on, että hän ei tavoitellut ylellistä elämää lännessä. Hän oli jo valmiiksi etuoikeutetussa asemassa, vaimokin oli menestynyt lääkäri, joka hoiti eliitin jäseniä. Mitrohin halusi tuoda julki kaiken sen saastan, jota KGB hänen mielestään edusti. Kirja tuo julki vähä vähältä erityisesti KGB:n toimia, joissa vakoiltiin, mustamaalattiin, jahdattiin toisinajattelijoita, vääristeltiin totuutta sekä lähetettiin ihmisiä vankilaan tai mielisairaalaan. Lukija saa kirjassa myös pienen kertauksen Neuvostoliiton historiasta ja valtataisteluista vallan huipulla.

Mitrohin pääsee lopulta länteen, mutta hänen työnsä aineiston parissa ei lopu loikkaukseen, hän jatkaa aineiston parissa lopun elämäänsä. Mitrohinin aineistosta paljastuu muun muassa noin tuhat KGB:n agenttia eri maista, mutta useissa tapauksissa poliitikot eivät halua puuttua asiaan. Liian arkaluontoista, noloa, kauan sitten tapahtunutta…

Mitrohin henkilönä jää hieman hämäräksi. Aluksi hän ei suostu kertomaan itsestään ja toimistaan juuri mitään. Jossain vaiheessa paljastuu, että hankalasti diagnosoitavaa sairautta potevan Vladimir-pojan saaminen hoitoon on yksi keskeinen motiivi. Minulle kirja oli kertomus yksittäisen ja yksinäisen ihmisen urheudesta, päättäväisyydestä ja jääräpäisyydestä. Tarina on uskomaton ja vaikuttava; juuri sellainen, joka fiktiona tuntuisi epäuskottavalta.

— Leena Horsma-aho

Lähde

Punos (2026) — tietokirjallisuus, ruoka, kolumnit.

Haluatko heittäytyä 1800-luvun lopun herkuttelun ja gastronomisten nautintojen maailmaan? Siihen ensiluokkaisena oppaana toimii Elizabeth Robins Pennell (1855–1936), yhdysvaltalainen kirjailija, taidekriitikko ja kolumnisti. Aikansa moderni kriitikko ja intohimoinen pyörämatkailija on saanut huomiota ruokakirjoittelustaan. 1800-luvulla gastronomia oli miesten aihe ja naisilta odotettiin lähinnä käytännöllisiä kotitalousoppaita. Pennell kirjoittaa mieluummin raaka-aineista, ateriakokonaisuuksista ja syömisen nautinnoista.

Nainen ja syömisen ilot on ilahduttava alaotsikko, ja niin on alkuteoksen Diary of a greedy womankin. Ensimmäinen kolumneista alkaa: “Ylensyönti luetaan kuolemansynteihin, vaikka sitä tulisi kunnioittaa kardinaalihyveenä.” Ruoasta on puhe, eikä Pennell tule ankeudesta ja puutteesta käsin, vaan runsaudesta. Ohjeissa ei säästellä, vaan aineksia hankitaan surutta ja laadusta tinkimättä. Aamiaisella olisi parasta juoda hyvää ranskalaista Gravesin alueen valkoviiniä, “vaikka hyvää gravesia ei, valitettavasti, olekaan helposti saatavilla”. 

Pennellin ruokaohjeita ei ole aivan yksinkertaista kokeilla, sillä ne ovat hyvin suurpiirteisiä. Jos haluaa nauttia vaatimattomana pidetystä merianturasta, Pennell suosittelee ensimmäisenä sole à la Normandea, joka valmistuu näin:

Ota meriantura – parhaat tulevat Dieppen rannikolta – ja aseta se hellästi ja rakastavasti kauniiseen saviastiaan, seuranaan vain voita. Pane samalla kattilaan kaksi tusinaa avattua ja hyvin puhdistettua simpukkaa ja anna niiden nauttia yhtä monen sienen seurasta. Kun ne ovat lähes kypsiä, sommittele niistä seppele merianturan ympärille, peitä niiden liiankin viettelevä kauneus paksulla valkokastikkeella, sytytä niiden intohimo panemalla ne pariksi minuutiksi uuniin ja tarjoa heti, kuumana. Tuloksena on silkkaa iloa, puhdasta paljasta iloa.

Suomentaja Tuija Tuomaala on vieläpä vähentänyt tästä kiemuraisuutta; alkuteksti on vieläkin koukeroisempi. Kaunista ja inspiroivaa tekstiä, mutta vaatii jonkun verran kulinaristista osaamista lähteä valmistamaan annosta tuon pohjalta. Osaamista Pennelliltä kyllä löytyi ja sen tueksi valtava kokoelma keittokirjoja: parhaimmillaan Pennellin kokoelmassa oli yli tuhat keittokirjaa.

Mielenkiintoinen kirja siis! Nämä tekstit ilmestyivät alun perin Pall Mall Gazette -lehdessä Lontoossa ja Pennell kokosi ne kirjaksi, joka ilmestyi vuonna 1896. 2000-luvulla teos löydettiin uudestaan ja on nyt löytänyt tiensä suomeksikin kiitos Tuomaalan ja hänen unohdettujen naiskirjailijoiden esiinnostamiseen keskittyneen Punos-kustantamon.

Punoksen sivuilta löytyy taustatietoa Pennellistä ja tästä kirjasta; olisin suonut, että tätä taustatietoa olisi ollut kansien välissä. Hyvällä tuurilla lukija toki löytää tiensä Punoksen sivuille tai kaivelee tiedot Wikipediasta, mutta tällaisia unohdettuja nostoja tehtäessä olisi aivan kohtuullista, että kirjassa olisi joku kustantajan esipuhe, jossa kirja ja kirjailija ankkuroitaisiin ja avattaisiin sitä, miksi unohdettu kirja on nyt muistamisen arvoinen. Gastronomisten nautintojen ystäville Herkuttelun hurmaa toki puhuu puolestaan, jos kirjan pariin vain tiensä löytää.

— Mikko

Lähde

Lector (2024) — tietokirjallisuus, elämäntaito, onnellisuus.

Vaikka nykymaailma tuntuu hukkuvan erilaisiin oppaisiin ja pikaohjeisiin, miten elää hyvä elämä ja tulla onnelliseksi, voi hyvällä syyllä sanoa, että psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen on kirjoittanut jälleen yhden hienon opuksen onnellisuudesta.

Kirjassa on 49 lukua, joista silmäänpistävin on 35. luku ”Vältä onnettomia ja epäonnisia ihmisiä”, mikä kuulostaa samalta hyvältä neuvolta kuin yrittää välttää idiootteja, mikä on täysin mahdotonta nykymaailmassa, jossa idiootit hilluvat kiusanamme. Ojanen kysyy, mitä ajattelemme tällaisesta? Se tuntuu kovin tylyltä ohjeelta, ja koska emme (muka) ole itsekkäitä, emme toimi niin. Onko näin?

Onnettomat ihmiset tarvitsevat tukea – kyse on yhteisestä onnesta. Kannattaa siis ottaa mallia niistä, jotka ovat hyväntahtoisia ja avuliaita. Osaammeko edes välttää heitä, joilla on samoja vikoja kuin meilläkin? Ehkä osaamme, sillä vaikka tunnistamme omat vikamme puutteellisesti, muissa näemme ne selvästi. Vaikka itse olisimme puolueellisia, meitä harmittaa muiden puolueellisuus.

Tässä vastauksessa on villakoiran ydin. Ojanen kirjoittaa kauniita ja antaa hyviä ohjeita, mutta samalla myöntää, että koska olemme ihmisiä, olemme vaillinaisia ja koko ajan valmiita sekä haavoittamaan muita että itse haavoittumaan. Ihmismieli on vaikea kokonaisuus ymmärtää.

Ojanen muistuttaa, että ennen vanhaan Suomessa onnellisuudella tarkoitettiin pikemminkin hyvää tuuria kuin hyvää mielialaa. Ymmärrettiin, että elämän ehdoilla oli suuri vaikutus siihen, mitä elämästä lopulta tuli. Rikkaat kyllä hänen mukaansa pärjäsivät, mutta köyhän elämä oli raskasta.

Onnellisuus riippuu usein myös siitä, mitä me teemme muille, ja mitä nuo muut tekevät meille. Hänestä kysymys on vähemmän nykyisin puhutusta yhteisestä onnesta. Se on Ojasen viesti. Teemana on onnellisuus hyvin laajasti. Onnellisuudessa on Ojasen mukaan seassa paljon myös sellaista, mikä tuntuu itsestään selvältä, mutta siinä on myös paljon arvoituksellista.

Huomaamme omassa elämässämme sellaista mielialan vaihtelua, joka on usein aivan luonnollista, mutta sitten on myös tunnekokemuksia, joiden syitä ei itsekään tajua. Joskus onnellisuus yllättää, joskus katoaa. Silloin kun haluaisi onnen saavuttaa tai palauttaa, se tuntuu olevan jossakin piilossa.

Jokainen, joka pohtii elämäänsä ja katselee ympärilleen, joutuu toteamaan, että elämässä on nousuja ja laskuja, onnistumisia ja epäonnistumisia, menestyksiä ja menetyksiä. Sitä onni on.

— Harald Olausen

Lähde

Kustannusosakeyhtiö Taide (2026) — tietokirjallisuus, historia, taiteilijat.

En muista olenko koskaan törmännyt aivan samanlaiseen kirjaan kuin Moderneja taiteilijoita : Taidehistoriaa omin silmin. Kirja on esseeteos, mutta toisin kuin tämän genren edustajat usein, kyseessä ei ole mikään pikku kirjanen, jonka kuvaliitteeseen on saatu koottua ujo lajitelma teoskuvia. Ei, kirja on paitsi anteeksipyytelemättömän muhkea, sen kuvavalikoima on vaikuttava, ja koko komeus on tyylikkäästi taitettu hyvälaatuiselle paperille. Kuten takakannessakin todetaan, kyseessä on nykyään perin harvinaiseksi käynyt perinteinen taidekirja.

Taiteilija ja emeritaprofessori Silja Rantanen tarkastelee kirjassaan modernia taidetta, mutta ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta. Nykyisessä taidepuheessa modernismi näyttäytyy helposti jo ohitettuna vaiheena, eikä se tunnu löytävän kovinkaan innokkaita puolustajia. Rantasesta puolustaja kuitenkin löytyy, ja johdannossa hän peräti puuskahtaa miten kyllästynyt hän on modernismin moittimiseen. Kyse on kuitenkin siitä, mitä 120 vuoden aikana on tehty taiteessa, ja kaiken tämän ylimalkainen tyrmääminen tekee lopulta vääryyttä valtavalle joukolle suurenmoisia taiteilijoita.

Kirjassa on siten kysymys näkemisestä; katsomalla tuttuja ja hieman tuntemattomampia taiteilijoita ja teoksia voidaan saada aivan uudenlaisia näkökulmia siihen mitä modernismi oikeastaan on. Koska Rantanen on ansioitunut taiteilija itsekin, esseissä avautuva näkökulma on poikkeuksellisen eläytyvä ja toisinaan myös haastava. Esimerkiksi essee Wassily Kandinskystä ei aloita esittelemällä taiteilijaa lukijalle. Oletus on, että lukija kyllä tuntee tämän ja että lukijalla on hänen taiteestaan myös jonkinlainen mielipide, jonka Rantanen lähtee haastamaan.

Tekstit perustuvat luentoihin, joita Rantanen piti Kuvataideakatemian maalauksen professorina vuosina 2010–2015, mutta kirjassa luentojen pohja on muuttunut pohdiskelevampaan suuntaan. Rantanen ei siis niinkään saarnaa jotain yhtä oikeaa mielipidettä, vaan avaa ovia moninaisille tulkinnoille ja kutsuu lukijan katsomaan taidetta omien silmiensä kautta.

Kirjaan on valittu mahdollisimman monipuolinen joukko taiteilijoita: Jo mainittu Wassily Kandinsky, Paul Klee, Francis Picabia, Georgia O’Keeffe, Ljubov Popova, Tove Jansson, Maija Isola, Ahti Lavonen, Öyvind Fahlström ja Marie-Louise Ekman. Jotkut näistä ovat itsestäänselviä valintoja, mutta on tässä yllätyksiäkin. Ahti Lavonen oli itselleni aivan uusi tuttavuus, eikä Öyvind Fahlström myöskään sanonut mitään. Fahlström onkin muuten erikoinen tapaus. Kuten Rantanen toteaa, hän on kirjan vaikeatajuisin taiteilija ja hänen teoksiinsa on vaikea ihastua – ainakaan välittömästi. Silti taiteilija tavoittaa aikakaudestaan jotain oleellista ja luo mielleyhtymiä, jotka on avoimia vapaalle tulkinnalle. Myös Rantasen essee löytää taiteilijan myötä poikkeuksellisen henkilökohtaisia sävyjä.

Underground-essee oli itselleni erityisen kiinnostava, sillä onhan se instituutiokriittisen nykytaiteen kasvualusta, kuten Rantanen kirjoittaa. Undergroundia käsitellään erityisesti Alpo Jaakolan (Ruusuruoska, 1967) ja Timo Aarnilan (Kyynelten tie, 1971) sarjakuvien kautta, sillä lyhyaikainen suomalainen underground ajoittuu ajallisesti näiden teosten väliin. Tässä oli niin paljon asiaa ja ajateltavaa aina Warholista undergroundin monitaiteisuuteen, että essee on varmaan pakko lukea vielä toiseen kertaan.

Pidin myös aivan erityisesti Tove Janssonia käsittelevästä esseestä, sillä tässä pohditaan paljolti samoja asioita joita itsekin olen miettinyt. Viime vuosina Tove Janssonin kuvataiteen profiilia on tietoisesti nostettu, mikä olisi varmasti ilahduttanut taiteilijaa, sillä Janssonia vaivasi, miten hänen taiteensa jäi Muumien jalkoihin. Tässä profiilinnostossa on kuitenkin sellainen vika, että Janssonin taidetta ei edelleenkään käsitellä ja arvoteta sen mukaan mikä hänen tuotannossaan on oikeasti parasta, eli juurikin ne muumiromaanit ja niiden kuvitus.

Miksi olisi jotenkin väärin arvostaa Janssonia juuri siinä, missä hän oli paras, eli nerokkaana kuvittajana, kirjallisuutta ja kuvaa yhdistävän taiteenlajin edelläkävijänä ja mestarina, Rantanen kysyy. Janssonin korottaminen merkittäväksi kuvataiteilijaksi paljastaa, että kuvitettujen romaanien tekijän arvonnousuun oletetaan kaikesta huolimatta edelleen tarvittavan perinteisesti kanonisoidumpaa taiteenlajia, Rantanen kritisoi.

Janssonin ongelma ei kuitenkaan ehkä ollut Muumien suosio, kuten usein ajatellaan, vaan itse suomalaisen taiteen kehitys, joka ei ollut hänen tyylilleen otollinen. Rantanen nostaa esille runollisen jälki-impressionismin, joka vaikutti voimakkaasti Janssoniin ja jonka murrosvaiheessa muumipiirrokset itse asiassa syntyivät. Valitettavasti jälki-impressionismin tyyli-ihanteet eivät lopulta menestyneet maassamme, ja siten suuntaus alkoi näyttäytyä Janssonillekin yhä mahdottomampana tienä. Sivumennen sanoen, jälki-impressionismista oli 13.9.2026 asti Villa Gyllenbergistä erinomainen näyttely, jonka näyttelyjulkaisuun Runollinen todellisuus kannattaa vähintään tutustua, jos museovisiitti ei onnistunut.

Mainitaan vielä Maija Isola, joka käyttötaiteen mestarina on kirjassa pienoinen yllätys, mutta loppujen lopuksi hän vaikutti 1960-luvun kuvalliseen ajatteluun enemmän kuin useimmat ajan kuvataiteilijat. Rantanen pohtii esseessään muun muassa soveltavan taiteen ja puhtaan taiteen välistä roolijakoa, jota on viime aikoina arvioitu uudelleen. Isola itse ei antanut painokangasmalleilleen varsinaista taideteoksen asemaa, mutta Rantanen ei näe syytä, miksi niiden sommittelua ei voisi tarkastella siinä missä minkä tahansa taideteoksen, ja tosiaan – miksipä ei?

Moderneja taiteilijoita : Taidehistoriaa omin silmin on poikkeuksellinen kirja. Harvemmin tällaisia nykyään näkee: kirjaa, joissa taidetta tarkastellaan näin perusteellisesti ja kriittisesti. Kirjan kanssa on hieman samanlainen olo kuin olisi museossa taidekuraattori henkilökohtaisena matkaoppaana. Taidehistoria ei jää kuivaksi luetteloinniksi, vaan eläväksi ja haastavaksi keskusteluksi menneen ja nykyisen välillä.

— Titta Lindström

Lähde

Story House Egmont (2026) — sarjakuvat, 1800-luku, villi länsi.

Blueberry on Jean-Michel Charlierin ja Jean Giraudin luoma sarjakuvahahmo, joka ehti seikkailla 29 sarjakuva-albumissa. Hahmon tarinat jatkuvat myös lukuisissa spin-off-sarjakuvissa. Like on suomentanut sarjaan kuuluvat albumit komeina kokoelmina. Legendan jäljillä -kokoelmassa eurooppalaiset sarjakuvataiteilijat ovat tehneet lyhyitä sarjakuvia kunnioittaakseen Blueberryn vaikutusta omaan elämäänsä.

Blueberryn seikkailut sijoittuvat villiin länteen, ja valtaosa tarinoista sijoittuu juuri Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Blueberry on kotoisin etelävaltioista, mutta taisteli sisällissodassa pohjoisen puolella. Tämän jälkeen hän on toiminut niin sheriffinä kuin liittovaltion lainvalvojanakin. Henkilönä on hän lähellä antisankaria: hänellä on paljon paheita, mutta hän ajautuu silti toimimaan oikein.

Kun lähes kolmekymmentä sarjakuvantekijää luo yhdessä noin 125-sivuisen teoksen, voi huoletta puhua tiiviistä kokonaisuudesta. Yllättävää kyllä, valtaosa muutaman sivun mittaisista tarinoista toimii todella hyvin. Tähän tietysti vaikuttaa se, että sekä sarjakuvien ympäristö, villi länsi, että Blueberry hahmona ovat lukijalle entuudestaan tuttuja.

Kokoelman tyylit ja tarinat vaihtelevat lapsuuden piirakkavarkaustarinasta villin lännen klassisten juonikuvioiden variaatioihin. Kuvitus vaihtelee rajustikin eri piirtäjien tarinoissa, mutta samalla siitä näkee, että kuvittajat ovat halunneet mukailla Giraudin alkuperäistä piirrostyyliä.

Eurooppalainen sarjakuva on parhaimmillaan todella hyvää luettavaa. Blueberry : Legendan jäljillä on juuri sitä. Se ei ehkä ole paras ensikosketus sarjaan, mutta iskee voimakkaasti lännensarjoista kiinnostuneille.

— Juha Salmi

Lähde

WSOY (2026) — psykologiset romaanit, esikoisteokset, perheet.

Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Nimi on enne. Niinhän sitä sanotaan.

Voiko etunimellä olla ratkaiseva merkitys koko loppuelämän kannalta? Florence Knapp väittää esikoisromaanissaan Nimet, että voi olla. Vauvalle valittu nimi on kuin perhosen siivenisku, joka saa aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa, ensimmäinen sykäys peruuttamattomalle tapahtumien kululle. 

Lontoolaiseen Atkinin perheeseen syntyy 1987 toinen lapsi. Gordon-isä haluaa nimetä pojan Gordoniksi, oman sukunsa perinteiden mukaisesti. Cora-äiti ei pidä Gordon-nimestä ja haluaisi pojan olevan Julius. 9-vuotias Maia-isosisko puolestaan ehdottaa nimeksi Bear.

Ratkaisevasta nimen rekisteröimisen hetkestä eteenpäin kirja seuraa kolmea vaihtoehtoista skenaariota: millainen pojan elämästä olisi tullut, jos hänen nimekseen olisi annettu Gordon, Julius tai Bear? Kukin annetuista nimistä on siten alkusysäys kolmelle erilaiselle elämäntarinalle. 

Perhettä seurataan 7 vuoden välein, aina vuoteen 2022 asti. Jokainen hyppäys vie vaihtoehtoisia skenaarioita kauemmas toisistaan. Vaikka Gordon jr./Julius/Bear on periaatteessa päähenkilö, rinnakkaisia päähenkilöitä ovat myös Cora-äiti ja Maia-sisko, ja kerronta vuorottelee heidän kolmen välillä. Knapp osaa hyvin kirjoittaa eri ikäisten lasten näkökulmia, ja henkilöt muuttuvat uskottavasti oman skenaarionsa puitteissa. Skenaariot ovat selkeitä ja keskenään erilaisia, ja niiden seuraaminen on varsin helppoa.  Perheen lähipiiriin kuuluvat henkilöt pysyvät pääosin samoina kaikissa vaihtoehdoissa. 

Niin naiivi Knapp ei sentään ole, että hän väittäisi pelkän etunimen vaikuttavan jo sellaisenaan elämän kulkuun. Ratkaiseva muuttuja ja skenaariot liikkeelle sysäävä alkutapahtuma on se, miten Gordon-isä reagoi kuullessaan Coran rekisteröimän nimen. Kaikki reaktiot ovat jollain tavalla väkivaltaisia, mutta ne kohdistuvat eri henkilöihin ja niiden seuraukset ovat keskenään erilaisia.

Niinpä tähän kirjaan täytyy liittää sisältövaroitus: Nimet sisältää kuvauksia lähisuhdeväkivallasta, seksuaalisesta väkivallasta ja henkisestä ja taloudellisesta alistamisesta. Knapp kuvaa väkivaltaa taitavasti, ei mässäillen, mutta sen verran vahvoja kohtaukset kuitenkin ovat, että itsekin hätkähdin. Minusta väkivallan kuvaaminen oli kuitenkin perusteltua, sillä sen kautta aukeaa kirjan pääteema, eli lähisuhdeväkivallan monenlaiset ylisukupolviset seuraukset. 

Kaikissa kolmessa vaihtoehtoisessa skenaariossa perheen lapset joutuvat kantamaan isän äitiin kohdistaman väkivallan seurauksia. Lapsuuden eväsretki osoittautuukin pakomatkaksi. Yksi pohtii, voiko hänestä tulla samanlainen kuin isästään. Toisesta tulee itsestäänkin väkivaltainen. Kolmas miettii, miksi perheen perustaminen tai itseen luottaminen on niin vaikeaa. Kumpikin perheen lapsista kantaa syyllisyyttä siitä, että ei ole itse puuttunut tilanteeseen ajoissa.

Nimet on raikas tulkinta vakavasta aiheesta ja yksi tämän kesän parhaita! Vaikka aihe on vakava, kirja ei ole synkkä. Se erottuu edukseen kevyempien hahmo- ja juonivetoisten kirjauutuuksien ja esikoisteosten joukossa. Siinä on loppuun asti ajateltu perusidea, jonka ympärille tarina kiertyy. Aihe, teema, rakenne ja kertojaratkaisut tukevat hyvin toisiaan. Vain katumusepilogi, joka on kirjoitettu Gordon-isän näkökulmasta, oli minusta turha. En olisi antanut isälle yhtään enempää palstatilaa.

Kirjan lopussa olevat nimien selitykset olivat mielenkiintoisia ja antoivat tarinaan pientä lisätwistiä. Ne muistuttivat hyvin siitä, että kun kirjailijalla on kerran vapaus valita kirjansa henkilöille ihan mikä nimi tahansa, tuo valinta kannattaa tehdä harkiten ja niin, että nimi kuvastaa kantajaansa. Olipa se sitten enne tai ei.

— Mervi Murtonen

Lähde

Myllylahti (2026) — nuortenkirjat, fantasia, salaisuudet.

Pitkän linjan nuortenkirjailija Anu Holopaisen tuorein fantasiaromaani Pahansyöjät kertoo maailmasta, jota hallitsevat Jumalat. Ihmisten keskuudessa liikkuvat Jumalat ovat ihmismäisiä olentoja, jotka kiertelevät toisinaan kansan keskuudessa jakamassa siunauksiaan ja valikoimassa palvelijoita Saralianin kaupunkiin, jossa Jumalat asuvat.

Ksiia tietää, ettei häntä voida valita. Jumalille kelpaavat vain virheettömät, ja hänen kasvojaan koristaa iso tuliluomi. Ksiia osaa kuitenkin laulaa kauniisti ja yllättävä kohtaaminen Jumalan kanssa johtaa siihen, että Ksiia valitaan uudeksi laulajaksi Saralianiin. Sinne lähtiessään hänen on hyvästeltävä perheensä, ystävänsä ja lemmikkilintunsa.

Saralianin kaupungissa Ksiialla on hieman sopeutumisvaikeuksia, mutta hän löytää paikkansa ja nousee Jumalten suosioon. Ksiialla on kuitenkin salaisuus, josta Jumalat eivät tiedä mitään: hän osaa lukea Jumalten kieltä. Taito on kulkenut suvussa salaisena perintönä sukupolvelta toiselle, Ksiialle kielen opetti hänen isotätinsä. Koska Saralianin kaupunkiin valitut eivät enää voi palata kotiinsa, Ksiia ei voi opettaa taitoa eteenpäin – mutta ehkä nyt onkin koittanut se aika, kun tätä sukupolvelta toiselle siirtynyttä salaista taitoa tarvitaan.

Jumalten ja Saralianin tietty pahaenteisyys on ilmeistä alusta asti ja Ksiian kokemusten myötä vain kasvaa. Näitä synkkiä salaisuuksia Ksiia joutuu purkamaan ja lopulta selviävät, keitä kirjan nimen pahansyöjät ovat. Pahansyöjät on näppärästi rakennettu tarina, mitä nyt loppu tuntui hitusen kiirehdityltä: kun tapahtumat alkoivat lähestyä huipennustaan, noteerasin samalla, ettei sivujakaan ole jäljellä kuin vähän. Aika vauhdilla loppu sitten vedettiin kasaan. Tiiviys on toki nuorten lukijoiden kohdalla hyve, mutta pikkuisen vinksahtaneelta tämä tuntui.

Pahansyöjät jätti kuitenkin hyvän maun. Kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta se on ennemmin varhaisnuorten kirja ja asettuu sinne jonnekin lasten- ja nuortenkirjojen välimaastoon. Suosittelen siis Pahansyöjiä monenikäisille kevyesti mystisistä fantasiatarinoista pitäville lukijoille, se on kuitenkin varsin helppoa luettavaa ja juoneltaan houkutteleva.

— Mikko

Lähde

Halssilan kirjastossa Jyväskylässä oli 9.9.2026 kirjailijavierailu, jossa pääsin keskustelemaan suuresti ihailemani kirjailija Tapani Baggen kanssa hänen uudesta Shanghai Noir -trilogiastaan. Tokihan keskustelussa nousi esille myös hänen aiempi tuotantonsa, joka on hämmästyttävän laaja. 

Ehkäpä kaikista suosituimmat historialliset rikosromaanit ovat olleet Väinö Mujunen -sarja ja Hämeenlinna Noir -dekkarit, jotka löytyvät omastakin hyllystäni. Lastenkirjoista omalle pojallemme luettiin Urho-sarjaa, josta ensimmäinen julkaistiin 2001, samana vuonna kun poikamme syntyi. Myöhemmin lukemista jatkettiin Etsivätoimisto Mustan koiran parissa. 

Baggen tuotannosta löytyy myös selkokirjoja, novellikokoelmia, lännenkirjoja, elämäkertoja ja muita tietokirjoja, kaikkiaan 170 julkaistua teosta. Runoja hän ei aio alkaa kirjoittaa.

Nyt kymmenen Mujus-kirjan jälkeen on vuorossa Shanghai Noir -trilogia. Uudesta sarjasta heräsi monenlaisia kysymyksiä, kun sain luettua ensimmäisen osan, Shanghain ennustuksen.

Kerroit, että jo yli 10 vuotta sitten aloit tehdä taustatutkimusta, josta alun perin oli tarkoitus tehdä sarjakuvakirjat. Nyt kuitenkin syntyi Shanghai Noir -trilogia, josta tämä Shanghain ennustus on ensimmäinen ja seuraava kirja Shanghain auringonnousu ilmestyy ensi syksynä. Oliko kyse siitä, että Mujunen vei voiton, vai vaatiko Shanghai erityistä kypsyttelyä?

– Mujunenhan oli silloin jo täydessä vauhdissa, Valkoinen hehku ilmestyi 2009. Odottelin, että piirtäjä saisi sarjakuvan tehtyä, koska häneltä sain alun perin idean suomalaisesta seikkailijasta 1920–1930-lukujen Shanghaissa. Mutta lopulta kyllästyin odottamaan ja päätin tehdä sarjakuvatrilogian sijaan kirjatrilogian. 

Miten teit taustatutkimusta 100 vuoden takaisesta Shanghaista? Kuinka haastavaa oli herättää henkiin kaupunki, sen villi meno, kulttuurit ja kadut, joita ei sellaisenaan ole enää olemassa?

– Innostus sai alkunsa 1920-luvun Shanghaita käsittelevistä dokumenttielokuvista. Valtava määrä on tullut kahlattua läpi kirjallisuutta ja erilaisia aihetta käsitteleviä elokuvia. Netistä löytyy myös melkoisesti vanhojen Shanghain asukkien muisteluja ja valokuvia.

Millainen 1920-luvun Shanghai sitten oikein oli? Tutkittuaan historiaa useista lähteistä Baggelle selvisi, että Shanghai oli tuohon aikaan melko villi paikka. Se oli länsimainen vapaakaupunki, joka sai alkunsa brittien oopiumisodasta 1840-luvulla. Britit kyllästyivät siihen, etteivät kiinalaiset osta heiltä mitään, vaikka britit ostivat Kiinasta mausteita, teetä ynnä muuta. Kiinalaiset pakotettiin ostamaan oopiumia, jota englantilaiset viljelivät Intiassa. 

Kirjassakin tulee hyvin esille nämä historiasta selvinneet asiat. Rannikolle syntyi viisi vapaakaupunkia, joissa eurooppalaiset pitivät valtaa. Britit aloittivat oopiumisodan, mutta amerikkalaiset ja ranskalaiset tulivat perässä. Ranskalaisilla oli Shanghaissa oma alueensa, jota he hallitsivat. Amerikkalaiset sitä vastoin luovuttivat oman alueensa brittien hallintaan, kun he halusivat keskittyä vain kaupantekoon. Briteillä oli vanha siirtomaahallinto, jota he harjoittivat myös Shanghaissa. Kiinalaisista tuli toisen luokan kansalaisia. 

Länsimaisilla ihmisillä oli hyvät menestymismahdollisuudet, kun markkina-alueena oli koko Kiina ja kauppaa käytiin tavanomaisten tuotteiden lisäksi myös naisilla ja oopiumilla. Melkein kaikki oli kaupan. Aikaa myöten tuli myös paljon pakolaisia, esimerkiksi venäläisiä emigrantteja, jotka pakenivat Venäjän kommunistivaltaa. Myöhemmin tuli myös juutalaisia, jotka pakenivat Shanghaihin niin Saksasta kuin muultakin Euroopasta. Myös kiinalaisia tulvi Shanghaihin maaseudulta, jota riivasi jatkuva sisällissota maakuntien sotaherrojen välillä. Keisarivalta oli päättynyt vuonna 1911 eikä presidentti Sun Yat-sen saanut oloja vakiintumaan.    

Kirjan päähenkilö Juho Hartman on suomalainen onnensoturi, joka päätyy gangsteripomon henkivartijaksi. Hartman on kotoisin Hämeenlinnasta, hän oli Saksan jääkäreissä, sotinut Suomen sisällissodassa, jota kutsui vapaussodaksi, sen jälkeen hän lähti sotimaan Viron vapaussotaan, Aunustakin hän oli vapauttamassa. Hän pestautui myöhemmin muukalaislegioonaan viideksi vuodeksi. Hän karkasi kuitenkin muutaman vuoden jälkeen, ajauduttuaan riitoihin kapteenin kanssa. Hän lähti merille, ja kyllästyttyään kansimiehen hommiin päätti jäädä tutustumaan tarkemmin Shanghaihin.  

Miten helposti Hartman solahti Vihreän liigan oopiumintäyteiseen gangsterimaailmaan karattuaan muukalaislegioonasta ja oltuaan vuoden merillä?

– Aika helposti. Heti alkuun hän joutuu vahingossa mukaan kiivaaseen katutaisteluun ja on heti elementissään, pelastaa gangsteripomon hengen. Hartman on tottunut sotimaan ja taistelemaan, ottamaan ja antamaan iskuja. Hänellä on myös pehmeämpi puolensa, mutta sen hän näyttää vain läheisilleen.

Kirjassa esiintyy todellinen historian hahmo, gangsteripomo Du Yuesheng. Miten juuri tämä henkilö nousi esille, kun tutkit Shanghain taustoja?

– Du Yuesheng on mielenkiintoinen hahmo: köyhä orpopoika, joka ei koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta josta häikäilemättömyytensä ja liikemiesvainunsa ansiosta tuli Shanghain alamaailman valtias. Hänen johtamansa rikollinen salaseura Vihreä liiga rikastui oopiumikaupalla vähän samoin kuin amerikkalainen mafia viinakaupalla kieltolain aikaan. Hän lahjoi lainvalvojat kaupungin kaikilla alueilla. 1930-luvulla Du nousi myös pankinjohtajaksi ja kaupunginvaltuutetuksi ja diktaattori Tshiang Kai-shekin luottomieheksi.

Koska kyseessä on trilogia, kirjoitatko koko kolmiosaista tarinaa yhtenä suurena kokonaisuutena, vai rakentuuko jokainen osa omaksi itsenäiseksi seikkailukseen? Trilogian kakkososan Shanghain auringonnousu on jo kerrottu ilmestyvän syksyllä 2027

– Jokainen kirja on kyllä oma kokonaisuutensa, mutta Juho Hartmanin ja hänen perheensä ja ystäviensä sekä koko Shanghain tarina jatkuu kirjasta toiseen. Aivan kuten Väinö Mujusen tutkimuksissa jatkuu Mujusen ja Suomen tarina.

Kun lopuksi ihmettelen, miten Bagge jakaa aikaansa eri kirjallisuuden, opetuksen, esiintymisten ynnä muiden osalta, niin hän kertoo, että tärkeintä on istua koneen ääreen ja kirjoittaa. Pitkän kirjailijauran aikana on jo oppinut jakamaan aikansa, Bagge kertoo. Hän kirjoittaa viisi sivua päivässä, pari vuotta eteenpäin on suunnitelmarunko, mitä kirjoitetaan milloinkin. Uudet ideat, esiintymiset ja muut sijoitetaan sitten vapaisiin väleihin. Kalenterointi on yhtä tärkeä kirjailijalle kuin muillekin, jotka aikovat saada jotain aikaan.

Kirja kertoo poliiseista, salakuljettajista ja klubeista ja kasinoista. Mietin, miten vaarallista elämä Shanghaissa on ollut. Kysyin haastattelun kevennykseksi, mikä olisi mieluisin rooli kirjailijalle, jos hän eläisi 1920-luvun Shanghaissa. Olisiko hän mieluiten suojelupoliisi, salakuljettaja vai jazz-klubin omistaja?

– Jazz-klubin omistajan homma voisi sopia minulle parhaiten.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Crime Time (2026) — dekkarit, jännityskirjallisuus, historialliset romaanit.

Shanghain ennustus on tarina suomalaisesta 24-vuotiaasta Juho Hartmanista. Hartman lähti alaikäisenä Hämeenlinnasta jääkäriksi Saksaan, taisteli muun muassa Suomen sisällissodassa ja liittyi myöhemmin Ranskan muukalaislegioonaan. Sieltä hän karkasi merille, jossa meni vuosi. Nyt laiva on tullut Shanghain satamaan ja Hartman on aikeissa jäädä sinne katselemaan maailman menoa.

Ensimmäisenä hän kohtaa maanmiehensä Olli Huikan, joka tarjoutuu Hartmanille turvamieheksi. Sellaista Juho ei tarvitse, ja sekös suututtaa viinalta haisevaa Huikkaa niin, että hän yrittää iskeä Juhoa puukolla.

Huikan huitominen jää yritykseksi ja matka kaupungille jatkuu. Juho päätyy venäläisen ennustajan ja bordellinpitäjä madame Litvanoffin luo.

Kohtaatte pian elämänne naisen. Hänellä on hymykuoppa toisessa poskessa. Hän tuottaa teille menestystä ja menetyksiä. Lisäksi saatte työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä.

Näin on 24-vuotiaan Juho Hartmanin kohtalo sinetöity.

1920-luvun Shanghai on rikollisuuden tyyssija. Oopiumin käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ylellisesti elävät rikollispomot järjestävät huikeita juhlia, ja köyhät kiinalaiset palvelevat heitä. Ennustus toteutuu, kun Juho pelastaa Du Yueshengin hengen ampumalla kaksi Duta uhannutta roistoa.

Nopeassa tahdissa ammuin ensin yhden ja sitten toisen koopeemiehen. Ensimmäinen horjahti selälleen muuria vasten, ja luotisarja rätisi taivaalle hänen Thompsonistaan. Toinen mies kaatui muurin taakse karjahtaen, ja ase lensi hänen kädestään.

Juho päätyy henkivartijaksi ja juoksupojaksi Shanghaita rautaisessa otteessaan pitävän Vihreän liigan gangsteripomo Dulle. Myöhemmin Du palkitsee luottomiehenään pitämänsä ”Ison vaalean”, kuten hän Juhoa kutsuu, antamalla tämän johdettavaksi oman kasinon.

Vihreä liiga on mukana monessa: oopiumi- ja naiskaupassa, suojelukiristyksessä, uhkapelissä ja filmialalla. Poliisit ovat taskussa, mutta harmia aiheutuu sotaherroista ja poliitikoista, kuten myös kurittomista rikollisista.

Shanghain markkinoista ja vallasta kilpailevat niin kiinalaiset kuin länsimaalaisetkin. Kovilla panoksilla pelataan sekä lainvalvojien puolella että rikollisliigoissa. Ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Vauhtia riittää ja ongelmat ratkaistaan aseilla.

Vaikka tapahtumat ovat raakoja päiden katkaisemisineen, myös kuiva huumori kukkii sankareiden puheissa. Myös Juho Hartmanin selviäminen tilanteesta kuin tilanteesta on välillä kuin lännenelokuvista.

Kirjassa seurataan myös juonikuviota, jossa ennustajan lupaama nainen ilmestyy Juhon elämään. Ihana kiinalainen elokuvatähti, joka sattuu vielä tulemaan raskaaksi. Sitä Juho vähän pohtii, että mitä jos lapsi näyttääkin joltain hänen kiinalaiselta vihamieheltään. Jää nähtäväksi, miten Juhon koti- ja rakkauselämä kirjan seuraavassa osassa etenevät.

Tarinassa esiintyvistä henkilöistä on kirjan alussa onneksi nimilista, josta hankalat kiinalaisnimet voi tarkistaa, ja kansista löytyy kartta, josta voi tutkia paikkoja, joissa suomalainen sankarimme milloinkin seikkailee. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Todenmukainen, raaka ja villi Shanghai 1920-luvulla ja mielikuvituksellinen suomalainen seikkailija, jolle Shanghai on elämän käännekohta.

Shanghain ennustus on Tapani Baggen uuden Shanghai Noir -trilogian ensimmäinen osa. Seuraava osa, Shanghain auringonnousu, ilmestyy syksyllä 2027. Bagge on kirjoittanut aiemmin noin 170 kirjaa, joista ehkä tunnetuin on kymmenosainen sarja etsivä Väinö Mujusesta ja Suomen vaiheista vuosina 1930-1950.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Gummerus (2026) — huumori, rakkaus, viihdekirjallisuus.

– Solistinurani oli siinä, hän totesi äidilleen hiljaa. – Eikä näillä käsillä soiteta muutenkaan enää kauan.

– Älä unohda, miten ikimuistoisia juttuja olet saanut kokea.

Terhi Kontion Sydänten sinfonia -sarjan päätösosa Böömiläinen rapsodia alkaa hetkestä, jona Ninnin elämässä on monia muutoksia. Niveltulehdus vaikeuttaa viulistin uraa, ja suhde Javieriin on poikki. Työ vie kumpaakin vuoroin ties mihin maahan, ja yhteisestä sopimuksesta päätettiin, ettei tule mitään soutamista ja huopaamista. Ninni ja Javier eivät kuulisi eivätkä näkisi lainkaan.

Lounas intendentin kanssa Amsterdamissa osoittautuu mielenkiintoiseksi:

– En halua ajatella, että tämä olisi päätepiste soittajan urallasi, intendentti virkkoi. – Oletko koskaan käynyt Prahassa?

Mirror Chapel on pienehkö, hieno konserttisali Vanhankaupungin historiallisessa rakennuksessa. Uudesta kokoonpanosta puuttuu kakkosviulisti, joka osaa hengittää musiikkia eikä vain laske tahteja.

Ninni pakkaa nuottejaan edesmenneen kapellimestari Perssonin asunnossa, jota hän on saanut vuokrata. Niiden välissä on isokokoinen kirjekuori: Violinkonsert, AP. Till min dotter, del 2.

Sivujen sisältä luiskahti lappunen.

”Ensimmäinen ja toinen osa valmiita, kolmas osa ja orkestraatio vielä keskeneräisiä.”

Siitä tuleekin varsinainen salapoliisintyö. Missä muut osat ovat? Tietävätkö Perssonin vaimot asiasta? Tietääkö tytär? Saiko kapellimestari tyttärensä lahjan valmiiksi? Ellei, kuka veisi työn päätökseen?

Kirjassa pääsee käymään Prahassa ihan kunnolla, tutustumaan jazzklubiin ja muuhun sellaiseen, mikä ei ole tavanomaisinta turistikohdetta. Nautin nojatuolimatkasta kovasti, ja tutustuin ihastuttavaan jazzmummoon, sivuhenkilöön erään soittajan perheessä. Melkein sääli, että sarja päättyi. Onneksi se sentään Ninnin ja Javierin osalta taisi päättyä, kuten asiaan kuuluu.

– Sano jotain, Ninni kuuli Javierin pyytävän muiden vilkkaaksi käyneen keskustelun lomasta.

– Onko tämä unta? hän kysyi.

– Haluaisitko sen olevan totta?

— Anna

Lähde

WSOY (2007) — tietokirjallisuus, historia, toinen maailmansota.

Suomi menetti Viipurin kaupungin toisen maailmansodan aikana kahteen kertaan. Ensin Moskovan rauhassa maaliskuussa 1940. Vaikka puna-armeija ei vallannutkaan Karjalan pääkaupunkia sotatoimin, se otti kaupungin vahvemman oikeudella rauhanneuvotteluissa.

Näin kirjoittaa otsikolla ”Viipuri – seitsemän vuosisadan kaupunki” Silvo Hietanen. Tämä on hyvä muistaa Viipurista puhuttaessa. Viipurista oli kehittynyt, ensin Ruotsin ja sitten Suomen alla, alueen henkinen sekä taloudellinen keskus.

Viime sotiin liittyy sekä kunniakkaita sankaritaruja sekä vaiettuja ikävämpiä tarinoita, joita on enemmän kuin meidän on annettu ymmärtää säilyttääksemme itsekunnioituksemme. Yksi tällainen on Viipurin menetys ja paljastukset siitä, ettei Viipuria aiottu pitää. Kaupunkia puolustaneelle 20. prikaatille ei annettu riittäviä resursseja, ja siksi myös se saatiin näyttämään syyllisiltä. Mutta miksi kaupunkia puolusti vain yksi divisioona? Talvisodan aikana oli puolitoista divisioonaa. Miksi ei ollut ilmatorjuntaa?

Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen toimittama Viipuri 1944 : miksi Viipuri menetettiin? on juuri niin uskomaton ja perusteellinen sekä yllätyksiä tarjoava kuin hyvän historiankirjan tuleekin olla. Se, mikä kirjasta puuttuu kokonaan, on sen tunnustaminen, että Viipurin menetys oli samanlainen ajattelussa heijastuva šokki ja piina kuin Vietnamin sota amerikkalaisille.

Mannerheimille kaupungin varustaminen ja puolustaminen oli arvovaltasyistä tärkeää. Syykin on selvä: suomalaisten sotakäsityksiä on aina leimannut isänmaalliskristillinen sankarimyyttien tehtailu. Tavallisen sotilaan näkökulmasta sotia ei ole haluttu nähdä. Siksi myös sotien nurjat puolet on haluttu unohtaa, kuten rintamakarkuruus. Harvoin asiasta edes mainitaan muuten kuin muutamalla lauseella, että olihan sitä ”jossain”.

Tässä kirjassa puhutaan siitä ja miten lopulta, kun taistelu oli jo hävitty, kaikki sotilaat eivät edes saaneet vetäytymiskäskyä. ”Osa lähti, koska toisetkin lähtivät, mutta Viipurista kyllä ihan kunnollakin karkuun. Varovaisimmat miehet lähtivät jo hyvissä ajoin ennen taistelujen alkua. Muutama karkuri kertoi eronneensa porukasta heti kuljetusjunan saavuttua Viipuriin.”

Näitä erilaisia tarinoita olisi hyvä tuoda enemmänkin todistamaan, ettei sota ole koskaan sankarillista. Kirjaa kannattaa lukea katsomalla samaan aikaan Matti Kassilan Päämaja-elokuvaa (1970), jossa tuittupäinen Mannerheim viettää 77-vuotispäiviään. ”Kukaan ei usko Neuvostoliiton suurhyökkäykseen paitsi kenraalimajuri Airo. Hän hankkii lisätäydennyksiä Kannakselle…”

— Harald Olausen

Lähde

Like (2026) — dekkarit, murhat, jännityskirjallisuus.

Särkyneet enkelit käynnistyy, kun itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä katoaa kaksi kapinoivaa teinityttöä. Poliisi Emmy Clifton tuntee toisen tytöistä, joka on hänen parhaan ystävänsä tytärpuoli. Tämä tytärpuoli halusi katoamisiltana Emmyltä apua, mutta omilta asioiltaan kuormittunut Emmy päätti sivuuttaa asian. Hän ei voisi olla enempää väärässä. Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa, mutta kaikilla tuntuu olevan jotain salattavaa. Tyttöjen katoaminen paljastuu aina vain monimutkaisemmaksi rikokseksi.

Karin Slaughter kirjoittaa verkkaisesti. Hän pysähtyy kuvailemaan vähän kaikkea ja kärsimätön lukija saattaa turhautua. Samalla hän tulee maalanneeksi tarkasti pikkukaupungin sielunelämää ja hitaasti rakentuvaa jännitystä.

Emmy Clifton on hyvin samastuttava päähahmo, mutta samalla hän muistuttaa hyvin paljon genren tavanomaisia arkkityyppejä: hänellä on raskas salaisuus, mutta hän on samalla varsin kyvykäs poliisi.

Särkyneet enkelit on hitaasti rakentuva dekkari, joka silti palkitsee lukijansa. Sitä voi suositella sellaiselle lukijalle, joka etsii nimenomaan poliisityöhön keskittyvää dekkaria.

Jännityskirjailija Slaughterilta on suomennettu parikymmentä teosta. Särkyneet enkelit oli ehdolla Goodreads-lukupalvelun vuoden kirjaksi sekä jännärien että äänikirjojen sarjoissa. Särkyneet enkelit aloittaa uuden North Falls -sarjan.

— Juha Salmi

Lähde

Bazar (2025) — rakkaus, naiset, historialliset romaanit.

Kun huomasin Kate Thompsonin kirjan nimekkeen, Kiellettyjen kirjojen lukupiiri, ja luin takakannesta, että se sijoittuisi Jerseyn saarelle ja vuoteen 1943, ajatukseni lennähti heti toiseen saariston lukupiiriin, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville (suomentanut Jaana Kapari-Jatta).

Perunankuoripaistos-kirja mainitaankin teoksen lopun lukulistassa, jossa on joitakin kirjassa mainittuja teoksia sekä niitä, jotka ovat olleet kirjailijalle tärkeitä taustatyössä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Grace, kirjastonhoitaja, ja hänen paras ystävänsä Bea, joka on postiljooni. Kumpikin nuori nainen kokee sotavuosina rakkaustarinan ja toimii saaristoyhteisön puolesta miehitysvallan metkuja vastaan. Postitoimistossa pääsee ellei sensuroimaan kirjeitä niin ainakin vaikuttamaan siihen, milloin ilmiannot toimitetaan perille. Kirjasto on vanha ja kaunis ja sisältää tärkeän kaapin erityisiä kirjoja varten. Kaikkeahan ei voi pitää julkisessa valikoimassa, kun Saksan lait vallitsevat.

Kirjojen ja lukemisen voima näkyy lainausluvuissa: moni sellainen, joka ei aiemmin jalallaan astunut kirjastoon, hakee nyt huojennusta tarinoista. Kirjat avaavat toisia maailmoja, joihin pääsee pakenemaan hetkeksi.

Bea katseli kimaltelevaa kupolikattoa sen pitkästä historiasta häikäistyneenä.

”Mieti, että jo kauan sinnitelleet laitokset pysyvät pystyssä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun natsit ovat lähteneet tai kun sinä ja minä olemme heittäneet veivimme.”

Grace kuljetti sormeaan pitelemänsä kauniin punakultaisen kovakantisen selällä, ja viimein hymy sai suupielet kaartumaan ylöspäin.

”Totta puhut. Sotia tulee ja menee…”

”Mutta kirjasto pysyy”, Bea sanoi.

Hän tarttui Gracen kylmiin sormiin ja puristi lujasti.

Postinkantotarinalla, hävitettyjen kirjeiden tarinalla, on taustanaan tositapaus. Siitä voi lukea kirjailijan sanat teoksen lopusta.

Kirjalistassa mainitaan myös muun muassa Helene Hanffin 84 Charing Cross Road, ja jostain kumman syystä sanotaan, ettei sitä ole suomennettu. Onhan se! Rakas vanha kirja ilmestyi Anneli Tarkkilan suomennoksena Karistolta 1982.

Monenlaista viisautta ja nokkeluutta. Selviytymistarinoita. Tarinoita niistä, jotka eivät selviytyneet. Kiellettyjen kirjojen lukupiiri on vaikuttava kirja, johon varmasti palaan useamman lukukerran verran.

— Anna

Lähde