Allen Lane (2026) — tietokirjallisuus, historia, taudit.

Mustasta surmasta on kirjoitettu paljon mutta enimmäkseen eurooppalaisesta näkökulmasta. Globaali pandemia ulottui kuitenkin kauas Euroopan rajojen ulkopuolelle. Se tappoi maailmanlaajuisesti arviolta 100 miljoonaa ihmistä vuosien 1347–1353 välillä, eli noin puolet väestöstä niillä alueilla, joihin tauti iski. Kammottavaa mustassa surmassa oli kuitenkin se, että tauti ei hiipunut pois. Vuosikymmenien ja vuosisatojen mittaan se palasi uudestaan ja uudestaan, vaikkakaan ei yhtä tuhoisassa muodossa kuin ensimmäisessä aallossa.

Thomas Asbridgen The Black Death : A Global History tarkastelee Mustaa surmaa poikkeuksellisen laajasta näkökulmasta. Erityisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka nousevat kirjassa esille mikä onkin osuvaa, sillä tämä alue näyttää kärsineen ruttopandemiasta kaikkein pahiten. Kairossa ja Damaskoksessa mahdollisesti jopa 80 % väestöstä kuoli, mitä voi jo pitää hämmästyttävänä lukuna.

Kirjan näkökulma on poikkeuksellinen toisestakin syystä. Asbridge on pyrkinyt nostamaan esiin aikalaisten kirjoituksia, joita onneksi löytyy jonkin verran, vaikkakin harmillisesti Saharan eteläpuolinen Afrikka ja Kiina jäävät tältä osin pimentoon. Perusteellisesti lähteistetty kirja ei siten katso tapahtumia vain ylätasolta, vaan se pyrkii ymmärtämään miten aikalaiset itse kokivat ja selittivät tapahtumia. Mieleen jää erityisesti ”renessanssin isän” ja ensimmäisen humanistin Petrarcan kuvaus, joka kannattaa lainata kokonaisuudessaan.

Kunpa en olisi koskaan syntynyt, tai ainakin olisin kuollut ennen näitä aikoja… Milloin on koskaan kuultu tai nähty mitään tällaista; missä aikakirjoissa on koskaan kirjoitettu, että talot jäivät tyhjilleen, kaupungit autioituivat, maaseutu jäi hoitamatta, pellot täyttyivät ruumiista, ja pelottava ja äärimmäinen yksinäisyys valtasi koko maailman… Uskooko jälkipolvi näitä tapahtumia lainkaan, kun me, jotka koimme, tuskin voimme uskoa sitä itsekään?… Onnellisia ovat tulevaisuuden ihmiset, jotka eivät ole kohdanneet näitä kurjuuksia ja luultavasti pitää todistustamme satuina.

Monille keskiajan ihmisille tuho oli niin valtaisa ja käsittämätön, että he kuvittelivat koko maailman loppuvan. Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta kun rutto teki Euroopassa massiivista tuhoa. Kahdeksan vuosisataa aiemmin tapahtunut Justinianuksen rutto oli tehnyt erityisesti Bysantin valtakunnassa tuhojaan ja tappanut 25–50 miljoonaa ihmistä, mutta keskiajan ihmisille tämä tapahtuma vaikuttaa olleen tuntematon.

Ihmisten selitys taudille oli enimmäkseen jumalallinen kosto synneistä, mutta rutto ei vaikuta horjuttaneen ihmisten uskonnollisuutta sinänsä. Päin vastoin, ajatukset lopun ajoista saivat monet tarrautumaan uskoonsa vieläkin epätoivoisemmin, ja uskonnollisen fanatismin nousu ei siinä mielessä tule yllätyksenä. Ruton levitessä alkoi levitä myös salaliittoteoriat, tarkalleen ottaen ajatus oman aikansa väestönvaihtoteoriasta. Ajateltiin, että juutalaiset ovat myrkyttäneet kaivot, koska he haluavat tappaa kaikki kristityt ja kansoittaa maailman juutalaisilla.

Hurmahenkeä ei häirinnyt se, että rutto tappoi juutalaisia siinä missä ketä tahansa, eikä varmasti sekään estellyt, että tällä saatiin velat kuitattua ja juutalaisten omaisuus omiin taskuihin. Juutalaisten perinteinen ammattihan oli näihin aikoihin rahan lainaus, eräänlainen varhainen pankkitoiminta. Lopputuloksena vuoteen 1351 mennessä yli 200 juutalaista yhteisöä oli tuhottu ja kymmeniä tuhansia juutalaisia tapettu. Tulevina vuosikymmeninä vainot johtivat selvinneiden juutalaisten pakoon Itä-Eurooppaan, erityisesti Puolaan ja Unkariin.

Asbridge paneutuu myös muihin tunnettuihin seurauksiin, kuten väestökadon aiheuttamaan työvoimapulaan. Maataloustyöntekijöiden ja käsityöläisten kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti, mikä nosti työn arvoa ja palkkoja sekä murensi perinteistä feodaalijärjestelmää. Toinen keskeinen seuraus oli katolisen kirkon arvovallan mureneminen. Devotio Moderna -liikkeen perustaja Geert Grote sekä varhaiset reformaattorit John Wyclif ja Jan Hus alkoivat arvostella kirkon maallistumista ja opillisia virheitä. He toimivat varhaisina pioneereina ja askeleina niillä portailla, jotka lopulta johtivat 1500-luvun protestanttiseen reformaatioon.

Kiinnostavaa ja uutta tietoa on kuitenkin muslimimaiden reagointi ruttoon. Täällä uskonnollisiin vähemmistöihin ei kohdistunut vainoja, mutta lopputulos oli muuten traaginen. Monien islamilaisten oppineiden tulkinnan mukaan rutto ei voinut olla tartuntatauti, sillä jos sairaus siirtyisi ihmisestä toiseen itsestään, se tarkoittaisi, että luonnolla on omaa riippumatonta voimaa ohi Jumalan. Tähän nojaten oli myös luonnollista ajatella, että ihmisen ei tulisi paeta, vaan pysytellä kotipaikkakunnallaan ja uskoa, ettei hänelle tapahdu mitään ilman Jumalan määräystä.

Tämä oikeaoppinen tulkinta oli niin järkähtämätön, että se ei taipunut edes tulevina vuosikymmeninä silloinkin, kun Euroopassa jo kokeiltiin karanteenia ja muita keinoja rajoittaa ruton leviämistä. Muutamat hajaäänet, kuten korkeasti oppinut Lisan al-Din ibn al-Khatib eivät onnistuneet muuttamaan tätä narratiivia. Lopputuloksena oli valtava väestönkato, ja siitä kummunneet kerrannaisvaikutukset lopulta johtivat Egyptiä ja Syyriaa hallinneen mahtavan mamelukkisulttaanikunnan romahtamiseen 1500-luvun alussa.

Asbridge käsittelee myös mustan surman tieteelliseen tutkimiseen liittyviä kysymyksiä. 1900-luvulla väiteltiin pitkään mikä lopulta aiheutti ruton, oliko taudinaiheuttaja tosiaan Yersinia pestis, vai sittenkin jokin muu. Myös mustan surman alkukoti on ollut kiistanalainen. Kumpaankin kysymykseen on viimein saatu vastaus tällä vuosituhannella. Geenitutkimus on vahvistanut taudinaiheuttajaksi Yersinia pestis -bakteerin, ja DNA-analyysit ovat paikantaneet pandemian alkuperän nykyisen Kirgisian alueelle, Tianšan-vuoristoon, jossa rutto puhkesi 1330-luvulla. Taudin lähtöpiste ei siten ollut aivan siellä missä aikalaiset kuvittelivat, eli Kiinassa.

Harmi kyllä, juuri Kiinan suhteen tiedoissamme on musta aukko. Lähteiden mukaan suuri epidemia iski Fujianin provinssiin 1344, ja vuodesta 1352 maa kärsi useammasta epidemia-aallosta. Lähteet eivät kuitenkaan kuvaile taudinkuvaa tarkasti, saati anna kuolleisuudesta mitään numeroita, joten miten laajaa tuhoa musta surma maassa aiheutti, on arvailujen varassa. On kuitenkin houkuttelevaa pohtia, mikä merkitys samoihin aikoihin koetuilla epidemioilla oli Yuan-dynastian romahduksessa ja Ming-dynastian perustamisessa vuonna 1368.

Kirjassa korostuukin inhimillisen kärsimyksen rinnalla se, miten tuhosta versoo jotain uutta. Musta surma näyttäytyy Asbridgen kirjassa eräänlaisena historian kiihdyttimenä. Se ei välttämättä synnyttänyt kaikkia niitä kehityskulkuja, jotka sen jälkeen seurasivat, mutta väestön puolittuminen muutamassa vuodessa rikkoi olemassa olevia rakenteita niin rajusti, että jo käynnissä olleet muutokset saattoivat kiihtyä tai saada kokonaan uuden suunnan.

The Black Death : A Global History on perusteellinen ja vankkaan lähdeaineistoon pohjautuva kirja, mutta se ei missään vaiheessa unohda niitä ihmisiä jotka oikeasti joutuivat kokemaan nämä tapahtumat. Empaattinen teos on historiankirjoitusta parhaimmillaan, suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde

Otava (2026) — huumori, muistelmat, kirjailijat.

Koska olen parantumaton koiraihminen, Jari ja Kati Tervon kirjat borderterrieristään Ukosta ovat olleet mieluisaa luettavaa; Jari Tervon ”varsinaiset” romaanit ovat aina jääneet minulle vähän vieraiksi, kun taas Kati Tervon kirjoista olen pitänyt kovastikin. Mutta näissä lämpimän humoristisissa Ukko-kirjoissa heidän kirjailijanlaatunsa ovat mukavalla tavalla läsnä, etenkin kun kirjan luvut ovat vuorotellen kummankin käsialaa.

Ihan ensi sivuilta alkaen käy melkein liikuttavalla tavalla ilmi, miten tärkeä tuo pieni Ukko on isäntäväelleen, ilmankos heitä kutsutaankin kirjan takakannessa henkilökunnaksi! Kumpikin tekee omia töitään, Jari kirjoittaa ilmeisen ahkerasti ja nähtävästi myös Kati jonkun verran, vaikka viimeksi mainitulle tuntuukin langenneen suuri osa kotitöistä, mutta mikäs minä olen tyytyväisen pariskunnan työnjakoa moittimaan. Sen sijaan koiranhoidossa ja ulkoiluttamisessa ollaan perin tasa-arvoisia, ja etenkin Jari suhtautuu äärimmäisen huolekkaasti Ukon vointiin, ja hyvä niin. Talvinen Katajanokka ei ole koiranomistajalle mikään ihanneseutu, sillä jalkakäytävät ovat joko vaarallisen liukkaita tai täynnä koiran herkkiin polkuanturoihin tunkeutuvaa hiekoitussepeliä. Huomattavasti mukavampaa on kesämökillä Tampereen Teiskossa, jonne perhe muuttaa keväällä kuin entisajan herrasväet huvilalleen ikään. Varsinkin Katin teksteissä Teiskosta on viehättäviä luontohavaintoja, hän tuntee paljon lintuja ja viljelee kasviksia kotitarpeiksi vaihtelevalla menestyksellä.

Koska aina silloin tällöin lehtien yleisönosastot ja muut mielipiteenilmaisupaikat vaahtoavat siitä, onko lemmikkieläimeen viittaava oikea pronomini hän vai se, voisi tämän ottaa nytkin esille. On näet alusta asti selvää, että Tervot inhimillistävät lemmikkiään ihan häpeilemättä, ja Ukko on ”hän” ilman mitään mutinoita; kirjailijapariskunta ovat äiti ja isä, ja heidän poikansa Kalle ihmisveli. Voisin kuvitella, että tämä saattaa ärsyttää tiukkamielisimpiä lukijoita kovastikin, mutta mahtavatko he sitten tarttua muutenkaan tällaiseen kirjaan, onkin jo kokonaan toinen kysymys. Luulen vain, että suurin osa lemmikkien omistajista syyllistyy tähän inhimillistämiseen. Kirja sai minut myös miettimään, että mahtaako etenkään Jari Tervo olla koko ajan ihan naama peruslukemilla tekstiä luodessaan? Saattaisiko mukana olla jopa vähän itseironiaa?

Mutta niin tai näin, koiranystäville tämä on aivan ehdotonta luettavaa.

— Tuija

Lähde

WSOY (2013) — klassikot, rasismi, pahuus.

Tunnettu kirjallisuuskriitikko Harold Bloom muistutti, että etsi sellaista mikä tulee sinua lähelle, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ajan tyranniasta vapaa luonto: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen löytää sinut. Aloittaa voit vaikka Othellosta.

Matti Rossi (1934–2017) ehti suomentaa nykykielelle William Shakespearen tuotantoa. Kirjoista kiinnostavin on Othello, johon esipuheen on kirjoittanut Hesarin pitkäaikainen teatteritoimittaja, Kirsikka Moring. Se on selkeä ja hyvä. Mutta onko tulkinta oikea?

Ehkä, mutta jokin mättää. Othello ei nimittäin ole paha, vaan olosuhteiden uhri. Analyysi on tutun feministinen. Moringin mielestään näytelmässä on miesten pyrkyrimaailma, jossa sankaruus on kaupan. Ja erikseen naisten todellisuus.

Desdemona kuuluu Shakespearen viattomien naisten kategorian puhdasmielisimpiin. Maurille oli saatava täydellinen vastapari. Othello näytelmänä on järkyttävä draama kahden ihmisen rakkauden mahdottomuudesta ja pahansisuisuudesta.

Shakespeare on koonnut maurin ympärille kahjon joukon sekopäitä ja huijareita, joista vaarallisimmat ovat myös myrkyllisemmät, Othellon suosioon lipeän kielensä ansiosta päässyt Jago ja ovela Cassio.

Othellon ensi-ilta oli vuonna 1604. Historia käänsi suuntaansa. Elisabethin valta vaihtui Jaakko I:sen herruuteen. Renessanssi vaihtui barokkiin. Teatterilla meni hyvin, yhteiskunta tarvitsi kommenttinsa, ja aikoinaan vankkureissa kiertäväksi rähjäseurueeksi syntynyt vapaa – väliin lainsuojatonkin – ryhmä sai Globe-teatterinsa.

Purkaukset ovat rajuja, kuten kateellisen Jagon:

Mutta jumaliste, hänet [Cassio] valittiin, ja vaikka minä komentajan nähden kunnostauduin Kyproksessa, Rodoksessa sekä muissa kristittyjen ja pakanoiden maissa, minut tilintarkastaja jätti vaille tulta. Ja niin helmitaulun herraa onnisti, kun pääsi Hänen Mauriutensa kenraaliksi, kun taas minut – Herra paratkoon! – nimitettiin maurin lipunkantajaksi.

1500–1600-luvun vaaralliset vuodet olivat Shakespearen tarkan luupin alla, kun hän kokosi ilmeisen ajankohtaisia mustasukkaisuuskosto- sekä kuningasdraamojaan. Othellosta on Orson Welles tehnyt parhaimman tulkinnan elokuvassaan.

Lopuksi näyttämölle jää kasa ruumiita, ihmisiä, jotka rakastivat. Liikaa. Moringin mukaan tarina auttaa tutkimaan ihmismielen haurautta, manipulaation helppoutta ja ennakoimaan itsekontrollin täydellistä pettämistä. Shakespearelainen sielunselitys, järkkymisen kuvat, ovat yhä totta.

— Harald Olausen

Lähde

Lasten Keskus (2026) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, luonnonsuojelu.

Mitä pölyttäminen on? Pölytyksessä  kasvien siitepölyä kulkeutuu kukan heteistä emiin, mikä saa kasvit tuottamaan siemeniä eli lisääntymään. Osa kasveista pystyy itsepölytykseen eli lisääntymään itsekseen, mutta nekin toki hyötyvät ristipölytyksestä. Osa, kun monille allergikoille tutut heinäkasvit, koivut, lepät ja pähkinät, ovat tuulipölytteisiä. Moni puu ja ruohokasvi on kuitenkin eläinpölytteinen, eli tarvitsee eläimiä avukseen kuljettamaan siitepölyä kasvista toiseen. 

Mehiläiset ovat pölyttäjistä tunnetuimpia, mutta eivät suinkaan ainoita. Kukkia pölyttävät myös muut hyönteiset, kuten hyttyset ja ampiaiset, mutta erityisesti tropiikissa pölytystyötä tekevät myös linnut ja nisäkkäät, etenkin lepakot. Jopa nilviäiset saattavat toimia pölyttäjinä!

Pölyttäjien kirjo esittelee kaikkea tätä monipuolisesti. Kirja kertoo pölyttäjien monipuolisista kyvyistä ja elintavoista, niiden tärkeydestä luonnolle ja ihmiselle ja myös siitä, mikä kaikki pölyttäjiä uhkaa. Lopuksi kirjasta löytyy lapsille sopivia ideoita siitä, miten pölyttäjiä voi tutkia ja miten omasta pihasta saa tehtyä pölyttäjille ystävällisemmän paikan.

Kirjan on kirjoittanut Mia Rönkä, joka on ympäristöekologian dosentti Turun yliopiston biodiversiteettitieteiden laitokselta. Asiantuntemusta siis löytyy. Lisäksi Rönkä on myös runoilija, mikä sekin näkyy tämän tietokirjan sivuilla epätavallisella, mutta hienolla tavalla: jokainen kirjan osioista alkaa runolla. Kuvittaja Janne Toriseva on taidekasvatuksen linjalta valmistunut taiteen maisteri.

Pölyttäjien kirjo on erinomainen lasten tietokirja. Siinä on runsaasti tietoa, josta on iloa myös aikuisille, jotka eivät ole aiheeseen syvemmin perehtyneet. Kustantajan ikäsuositus on 8–12 ja alakouluikäisille kirja parhaiten sopiikin: pienemmille vanhemman kanssa luettuna, isommille itse luettuna.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — dekkarit, murhat, trillerit.

Hän pidätti hengitystään ja katsoi männynrunkojen lomasta rajavyöhykettä halkovan kallion suuntaan. Hän näki pitkän ja rotevan miehen, joka juoksi raskain askelin kuun valaisemalla tummalla ja paljaalla kivitasangolla. Miehen takana, ilmassa, leijui drooni. Laukauksen kajahdus sai Mariamin painumaan entistä matalammaksi.

Mariam Akram on ollut viimeisen vuoden Heratin vankilassa Afganistanissa. Heti vapauduttuaan hän lähti pyrkimään Suomeen Venäjän kautta. Hän oli saanut salakuljettajilta kartan, ja oli nyt selvinnyt rajalle, jossa joutui todistamaan murhaa. Mies ehti kuitenkin heittää ennen kuolemaansa Suomen puolelle repun, jonka Mariam otti haltuunsa.

Mariamilla on suomalainen miesystävä Ville Puhakkala, joka asuu Espoon Kauklahdessa. Mariamin äiti on saanut turvapaikan Suomesta ja asuu Villen luona, jonne Mariamkin on tulossa. Perille päästyään Mariam nauttii äitinsä laittamasta perinneruuasta ja huokaisee helpotuksesta ollessaan nyt turvassa. Häntä kuitenkin häiritsee reppu, jonka rajalla murhattu mies oli heittänyt hänelle.  Mariam löytää repusta kymppitonnin rahaa, muistitikun ja kuusi kaunista sinistä jalokiveä.

Supon osastopäällikkö Arto Ratamo ja vastatiedusteluyksikön päällikkö Tommi Sarpala istuvat kuulusteluhuoneessa, jossa kuullaan todistajana Lappeenrannan Ylämaalla, lähellä rajavyöhykettä asuvaa eläkeläistä Arvo Teräväistä.

Arvo Teräväinen kertoo olleensa keskellä yötä rajavyöhykkeen tuntumassa tarkkailemassa mahdollisia ufoilmiöitä, kun hän kuuli laukauksia ja näki, kuinka mies ammuttiin. Hän ehti kuvata tapahtuman. Kuulusteluhuoneessa hän näyttää videon Ratamolle ja Sarpalalle.

Supolaiset näkivät, kuinka mies putosi kivikkoon, yritti jatkaa ryämien matkaansa ja lopulta sinkosi reppunsa rajavyöhykkeeltä kohti Suomen puolella kasvavaa metsikköä. Kun kuvaan ilmaantui vaaleahiuksinen nainen, supolaiset ryhdistäytyivät tuoleillaan ja nojautuivat kohti älytaulua.
”Jos nuo olivat Venäjän rajapalvelun sotilaita, meillä on käsissä aika äärimmäinen tilanne. Ne tulivat Suomen puolelle. Ampuivat uhriaan Suomen puolella.”

Supon on tärkeää löytää nainen, joka oli rajalla. Samaan aikaan venäläisille vakoojille on selvinnyt, että Supo on naisen perässä. Alkaa ennennäkemätön ajojahti, jossa Mariam yrittää piiloutua selvitäkseen hengissä, kun ei tiedä keneen voi luottaa. Syytetäänkö häntä Suomessa laittomasta rajan ylityksestä ja palautetaan Afganistaniin, vai haluavatko venäläiset hänet hengiltä, koska hänellä on arkaa materiaalia mieheltä saamassaan repussa. Mariam päättää poistua maasta, mutta venäläisillä on lonkeronsa joka puolella.

Samaan aikaan tekeillä on jotain vieläkin suurempaa. Kiinalaisia johtajia murhataan, ja suurvallat ovat törmäyskurssilla.

Taavi Soininvaara on jälleen kerran punonut juonen, jossa totuus ja fiktio yhdistyvät päivänpolttaviin kysymyksiin: hybridiuhkat, väärennökset, kansainvälinen rikollisuus. Supon osastopäällikkö Arto Ratamo on taas kaiken keskiössä.

Karin arvio:

Taavi Soininvaaran tämän kesän uutuus Shivan silmä lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa afganistanilainen pakolainen Mariam on pyrkimässä Venäjän puolelta Suomeen. Tahtomattaan hän joutuu todistamaan tilannetta, jossa omat ampuvat niin ikään Suomeen pakenevan venäläisen SVR:n upseerin. Mariamin haltuun päätyy upseerin reppu, joka aluksi näyttää tarjoavan Mariamille taloudellisen vapauden, mutta nopeasti osoittautuukin hengenvaaralliseksi pitää hallussa.

Tapahtumat laajenevat tästä nopeasti muun muassa Kiinan johtajaa uhkaavaan vallankaappaushankkeeseen.

Soininvaara on tehnyt tapahtumapaikkojen ja henkilöhahmojen eteen paljon tutkimusta. Tuloksena on juuri sopivassa määrin annosteltua kuvausta, joka lisää uskottavuutta väsyttämättä lukijaa.

Niin kuin usein pitkissä kirjasarjoissa, niin tälläkin kertaa mielenkiintoisimpia hahmoja tuppaavat olemaan niin sanotut vierailevat tähdet. Shivan silmän parhaita hahmoja ovat afganistanilainen pakolainen Mariam sekä hänen takaa-ajajansa, joiden yhteydet ulottuvat lopulta aivan kansainvälisen politiikan huipulle.

Siitä lähtien kun luin Soininvaaran kirjan ensimmäistä kertaa, olen ollut hänen faninsa ja ostan kesäisin ilmestyvän kirjan heti sen tultua kauppoihin. Shivan silmä on ehkä Soininvaaran kaikkien aikojen paras romaani ja muutenkin aivan maailmanluokan trilleri. Tapahtumien mittaluokka on Dan Brownin tasoa, mutta tapahtumat vyöryvät nopeammin. Jos pidät Ilkka Remeksen tai Tuomas Niskakankaan kirjoista, pidät varmasti tästäkin.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2026) — ihmissuhteet, psykologiset romaanit, rakkaus.

Elizabeth Stroutista on vuosien kuluessa tullut hyvin rakastettu kirjailija täällä Suomessa, eikä ihme: hänen kirjoissaan kohtaavat ilmeikkäät henkilöt, polveileva juonenkuvaus ja uskottavat miljööt. Tuntuisi väärältä alentaa Stroutin kirjoja miksikään lukuromaaneiksi, sillä ne eivät suinkaan aina päästä lukijaansa helpolla, mutta eivät ole myöskään niin kryptisiä, että tekisi mieli jättää urakkansa kesken. 

Tämä käsillä oleva uusi kirja Haluan kuulla kaiken on rakenteeltaan ja sisällöiltään erityisen mielenkiintoinen. Siinä on koottu kuvitteelliseen Crosbyn pikkukaupunkiin Yhdysvaltojen Mainessa suuri osa Stroutin aiempien kirjojen keskeisistä henkilöistä. Tämän spiraalin sisimpänä on kirjailija Lucy Barton, jonka olemme tavanneet useasti ennenkin (Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista, Voi William!, Lucy meren rannalla). Hän on ystävystynyt toisaalta yhdeksänkymppisen Olive Kitteridgen (Olive Kitteridge, Olive, taas) kanssa, mutta toisaalta hän käy säännöllisesti kävelyillä seuranaan juristi Bob Burgess (Burgessin pojat).

Kun kukin näistä päähenkilöistä tuo mukanaan kerrontaan läheisiä ihmisiään, ja lisäksi Lucy ja Olive kertovat toisilleen pitkiä tarinoita ihmisistä, joita ovat joskus tunteneet, voi ihan rehellisesti sanoa, että tässä kirjassa on suhteellisen paljon henkilöitä. Miten heidät saa hallittua? Minulle toimi lähinnä se, että olen innolla lukenut Stroutin koko aiemman tuotannon, jolloin henkilöiden runsaus alkoikin tuntua enemmän ilolta kuin taakalta: aivan kuin tapaisi vanhoja hyviä tuttuja ja olisi innokas saamaan tietää, mitä heille kuuluu. 

Kirja sisältää monenlaisia vaikeitakin teemoja. Puhutaan avioeroista, lapsista jotka hylkäävät vanhempansa, itsemurhista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ahdistavimmat kysymykset kerääntyvät Matt Beachin tapauksen ympärille: hän on lievästi takapajuisissa oloissa kasvanut mies, jota aletaan epäillä äitinsä murhaamisesta ja jonka jutun Bob ottaa lähes hetken mielijohteesta ajaakseen. Mattin hahmossa ruumiillistuvat ehkä Stroutin tuotannon synkimmät teemat. Lucy ja Bobkin ovat kokeneet yhtä jos toistakin, mutta enimmäkseen heidän ongelmansa ovat olleet laadultaan enemmän tai vähemmän keskiluokkaisia, jos kohta Bobin isän kuoleman ympärillä olleet epäselvyydet eivät todellakaan olleet helppoja kohdata.

Mutta kyllä Haluan kuulla kaiken oli nautittavaa lukemista! Kirjailijan rakenneratkaisut olivat suorastaan hykerryttävän ihania. Tekstissä yhdistyi mielenkiintoisella tavalla myös eri aikojen teemoja: toisaalta rakkauteen, avioliittoon ja vanhemmuuteen liittyviä ajattomia kysymyksiä, toisaalta 2020-luvun ajankohtaisia asioita, kuten pandemiaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Vanha ja uusi koskettavat toisiaan, ihmiset liittyvät toisiinsa ja eroavat taas. Tämä kirja oli ihmeellisen rikas kokemus, joka jätti lukijansa mietteliääksi pitkäksi aikaa.

— Tuija

Lähde

S&S (2026) — parisuhde, pienoisromaanit, taidemaalarit.

Hanna ja Einar ovat taiteilijoita. Hanna on kuvataiteilija, ja Einar on runoilija.

Einar on jo kirjoittanut viimeisen kirjansa. Hän on kirjoittanut valosta, lumesta ja merestä. Hän olisi voinut olla matemaatikko, fyysikko tai joku muu, mutta hän valitsi kirjallisuuden. Kirjoittaminen on ollut puolet hänen olemassaolonsa merkityksestä, mutta hän ei kirjoita enää. Mieli yrittää vielä sanallistaa asioita ja luo varoittamatta uusia säkeitä, mutta hän vaientaa ne.

Jotakin perustavanlaatuista on kadonnut, jotakin mihin hän ei saa enää tarttua, ei jaksa.

Hanna maalaa vimmaisesti, jaksamisensa äärirajoilla. Hänelle maalaaminen on ruumiillista työtä, kurottelua ja kyykistelyä, voiman käyttöä. Valmisteilla on viimeinen näyttely, retrospektiivi, jonne pitää saada valmiiksi uusia tauluja. Hän maalaa veden alla olevia naisia, Einarin kalanpäämuotokuvan ja surrealistisia meren kuvia.

Vielä minä maalaan hänet, vielä minä jaksan ja ehdin kurottaa kohti ja koskettaa.

Samaan aikaan pitäisi muuttaa pois rakkaasta merenrantatalosta. Kumpikaan ei jaksa enää siivota rännejä tai hoitaa villiintyneitä perennapenkkejä. Muuttoa varten pitäisi setviä vanhan talon kaapit ja kellari. Tyhjentää vintin pahvilaatikoihin huomaamatta varastoitunut elämä. On lähdettävä ennen talvea. Uusi koti on jo tiedossa, Puistokatu 18: valkoiset seinät, valkoista betonia, valkoiset kaakelit.

Hannalle vaikeinta on luopua ateljeesta. Siellä on rippeitä ja roiskeita kaikesta siitä, mitä hän on maalannut – hänen uransa todellinen retrospektiivi.

Meillekö se kaikki tapahtui? Kokonainen elämä?

Laituri on Hannalle ja Einarille välitila ja turvapaikka. Laiturille mennään pakoon muuttomiehiä, sieltä Hanna menee uimaan joka aamu tai tauolle maalaamisesta. Siellä Einar odottaa, että Hanna saisi maalattua tai uitua. Se on rajapinta maan ja meren välillä, tekemisen ja tekemättömyyden välillä.

Siihen me voisimme jäädä. Muuttua vähitellen osaksi maisemaa.

Kristiina Wallin tarjoaa Laituri-romaanissaan lukijalle sekä Hannan että Einarin näkökulmat. Hanna kertoo minämuodossa ja Einar kolmannessa persoonassa. He kertovat itsestään ja toisistaan, havainnoivat toistensa vanhenemista ja kompurointia, huomaavat toistensa haurastumisen ja jäykistymisen. He ovat yksikkö ja kaksikko – kummallakin on oma eletty elämä, ura taiteilijana ja pitkä yhteinen historia. Kumpikin toivoo, että toinen ei kuolisi ensin. Kahden kertojan ratkaisu toimii hyvin, ja erityisesti Einarin kertojajaksot olivat raikkaita.

Laituri on tarina pitkästä liitosta, luopumisesta ja irti päästämisestä. Wallinin runoilijan kieli on lyyristä ja monin paikoin aforistista. Tyyli sopii hyvin ikääntyneiden taiteilijoiden tarinaan, ja viipyilevä rytmi on sama kuin kirjan päähenkilöiden rytmi. Taidenäyttelyn avajaiset ja muuttopäivä tuovat tekstiin lisääntyvää painetta: on saatava taulut ajoissa valmiiksi, on saatava pakattua. Realistisen toiminnan tason alla ovat Hannan ja Einarin muistojen ja alitajunnan syvemmät tasot.

Ihmiskuoria me olisimme ilman taidetta.

Kristiina Wallin avaa Laituri-romaaninsa taustoja Yle Areenan podcastissa.

— Mervi Murtonen

Lähde

Calazo Förlag (2020) — tietokirjallisuus, oppaat, retkeily.

Pohjois-Kymenlaaksossa Valkealassa sijaitsee Pohjois-Kymenlaakson helmi Repovesi, joka on kuin ”prinsessa Ruususen uni”, ja terve vaihtoehto suurille turistikohteille, jotka ovat säätämässä turistiveroja inhoamilleen sekä ekologiaa tuhoaville turistimassoille.

Repovesi on Itä-Suomen rauhallisuutta ja erämaamaisemia rakastavan retkeilijän paratiisi. Repoveden kansallispuiston aktiviteetista ovat tehneet tämän mainion kirjan Tommi Sirviö ja Mikko Lamminpää. Muuten hyvä ja tarpeellinen kirja on präntätty niin pienellä tekstillä, että se vaatii vanhemmille lukijoille urakasta selviytymiseksi suurennuslasia avuksi.

Pääosassa ovat onneksi kirjassa Repoveden upea luonto ja Metsähallituksen retkeilypalvelut. Kirjan kahlattuaan läpi ja paikan päällä käyneenä (erityisesti Vuohijärven seutu), ei voi kuin olla kirjan toimittajan, Tommi Sirviön, kanssa samaa mieltä. Suosikkipaikoiksi voi hyvin muodostua vanhojen metsien sirpaleet ja Valkjärven etelänpuoleinen lehmusmetsikkö sekä Kuurinlahti, jonka rauhallisessa poukamassa voi päästä Sirviön tapaan seuraamaan vesilintuja lähietäisyydeltä

Järvistä mieleenpainuvimmat ovat Katajajärvi, Valkjärvi ja Tervajärvi. Repoveden linnusto on Etelä-Suomen oloissa ainutlaatuinen. Jylhävän Olhavanlammen jyrkistä kallioista kaikuva kaakkureiden kailotus hämmentää monia. Vähät suot ovat pienialaisia. Rakkauteni salamyhkäisiin ja hämyisiin korpinotkelmiin saa kuitenkin tyydytyksensä samoillessani kansallispuiston itäosissa. Kirnukankaan laavun vieressä oleva nevareunainen lampi on kauneimmillaan ruskan aikaan.

Oppaan tekemisessä on sama innostava runollinen ja vapaan mielen rytmi, eli rakkaus elämään ja ympäröivään maailmaan kaikkine avarine ja uusine mahdollisuuksineen, ja se näkyy kirjassa, ja on oiva lähtökohta kirjoittaa elämäniloa ylös muiden koettavaksi ja katseltavaksi.

Poikien opas on hyvä katsaus siitä, mitä kaikkea Repoveden maisemiin eksynyt voi tehdä, kun vain avara taivas on kattona. Repovesi ja erämaajärvien kalliorannat ovat monen sielunmaisemaa:

Repovesi on rakentamattomien rantojen ja yhtenäisten metsäalueiden muodostama suojelualue, joka on säilynyt poikkeuksellisen erämaisena. Seutua luonnehtivat karut kalliomaisemat ja niiden väliin jäävät runsaat vesistöt.

Ja mikä parasta: Repovesi on myös täynnä kirkasvetisiä järviä ja tummia lampia sekä karuja männiköitä.

— Harald Olausen

Lähde

Otava (2026) — dekkarit, murhat, poliisit.

”Puhelimeni soi myöhään eilen illalla. Tarkistin myöhemmin tarkan ajan, ja se oli varttia vaille kaksitoista. En ehtinyt vastata puheluun.”

”Kuulitko, kuinka kauan puhelin soi? Bäckström kysyi.

”En osaa sanoa tarkasti, olin ulkona pesemässä hampaita…” Eevi piti lyhyen tauon ja vilkaisi Matsia, joka katsoi häntä vakavana mutta silti ystävällisesti. ”Kuulin, että puhelin soi kuistilla. Ei se varmaan montaa kertaa ehtinyt soida ennen kuin olin jo vastaamassa siihen, mutta juuri silloin se lakkasi soimasta.”

Hetkeä myöhemmin toimittaja Eevi Manner sai tekstiviestin: Auta1.

Heinäkuun helteisinä päivinä Kristiinankaupungissa vietetään perinteisiä kesämarkkinoita. Väkeä on tungokseen saakka. Eevi on aina nauttinut kävelystä markkina-alueella. Nyt hän ei pääse tunnelmaan, koska hän tietää, että edellisenä yönä markkina-alueelta on löytynyt murhattuna 17-vuotias nuorimies.  

Eevi tuntee hyvin komisario Mats Bergholmin. He ovat seurustelleet joskus nuorempina, ja vuotta aiemmin tavatessaan he huomasivat, että tunteet eivät ole laantuneet. Kummallakin on kuitenkin puoliso, joten he ovat tyytyneet vain viestittelemään silloin tällöin. Nyt he tapaavat tutkinnan yhteydessä, kun murhattu on Niran Phang, joka oli yrittänyt soittaa Eeville. Eevi ei ollut tunnistanut numeroa, mutta kun hän kuulee murhatun nimen, hän muistaa tehneensä edellisenä kesänä jutun Niranista.

Niran asui perhekodissa, jossa asuu viisi muutakin nuorta. Niran oli syrjäänvetäytyvä, ja nuoret kertovat hänen istuneen usein huoneessaan tietokoneella. Murhatutkinnan yhteydessä tietokonetta ei kuitenkaan löydy perhekodista, eikä sitä ole löytynyt myöskään murhapaikalta.

Poliisi selvittelee murhaa. Kuulusteltavina ovat niin Niranin vanhemmat kuin perhekodin työntekijätkin. Eevi puolestaan pyrkii pysymään poissa poliisien tutkimusten tieltä, mutta tutkii tapahtumia omalla tahollaan. Hänellä on etu; Niran on yrittänyt olla yhteydessä juuri häneen, ja joku muukin tietää siitä.

Jossain on myös henkilö, joka ei pidä siitä, että Niran otti yhteyttä Eeviin, eikä siitä, että Eevi on alkanut selvitellä asioita. Eevi houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa nuori nainen lupaa kertoa hänelle Niranista. Lisätiedot jäävät saamatta, ja Eevi huomaa olevansa vaarassa.

Kirjailija Kaisu Tuokko on saanut punottua uskottavan juonen syrjäytyneen nuoren tarinasta. Tarinassa käydään arjen tasolla läpi sitä, miten yksin sijoitettu nuori saattaa jäädä, ja millaisia valtavia ongelmia voi kätkeytyä rahan perässä sijaiskotia pyörittäviin yhteisöihin, tai jopa yksittäisiin ihmisiin. Tällaisia valitettavia tapauksia on tullut Suomessakin julkisuuteen, joten asia ei ole uusi. Aihe on kuitenkin erittäin ajankohtainen, sillä sijaiskodeille on yhä enemmän tarvetta.

Eevi Manner -sarjan neljäs osa Petos on lämminhenkinen, leppoisaan pikkukaupunkiin sijoittuva dekkari, jossa jännitys vain tihenee loppua kohden. Nuorten hädän keskelläkään ei voi olla huomaamatta ympäristöä, jota Tuokko kuvaa niin elävästi, että voi melkein tuntea auringon paahteen ja mereltä tulevan tuulen suolaisen tuoksun.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Myllylahti (2026) — nuortenkirjat, ystävyys, lapsuus.

Herkästä vaiheesta lapsuuden ja nuoruuden välissä on kirjoitettu paljon, ja tässä sitä taas ollaan: kuutosluokan viimeisillä viikoilla, odottamassa kesää, joka ei ole vain yksi muiden joukossa. Eskarista asti erottamattomille Salmalle ja Meealle yläkoulu on tuntematon ja pelottava.

Kesän koittaessa tytöt huomaavat olevansa eri kohdassa. Salma huomaa, että Meea on alkanut muuttua ja samalla Meean mielestä Salmasta on tullut auttamattoman lapsellinen. Salma on jumissa ja haluaa takertua vanhaan, kun Meea haluaisi kiitää eteenpäin kohti uutta, vaikka se sitten pelottaisi. Välirikkohan siitä seuraa, ja se on pelottava asia aina yhdessä olleille tytöille.

Salma ottaa kesän alussa tavoitteekseen bongata vähintään kymmenen erilaista perhosta. Aivan erityisesti hän haluaisi nähdä yöperhosen, joka vaikuttaa ihanan mystiseltä ja kummalliselta. Toinen kesän odotettu juttu on matka Budapestiin. Se kuitenkin valitettavasti peruuntuu, mutta vanhemmat keksivät Salmalle korvaavaa tekemistä. Hänet lähetetään kesäleirille, ja Meean äitikin on asiasta innoissaan. Salmalle ajatus joutumisesta kesäleirille Meean kanssa on tietysti kauhistus.

Lopulta asiat asettuvat uuteen järjestykseensä. Jokin muuttuu, jokin pysyy samana, löytyy uusia alkuja. Ole minulle yöperhonen on kaunis ja herkkä kirja, jossa on hieno tunnelma. Välillä kyllä unohtuu, että nämä lapset ovat 12-vuotiaita, sen verran kypsää ja fiksua on meno. Oma kokemukseni etenkin 12-vuotiaista pojista ei ole ihan tällainen. Eipä se kirjasta nauttimista estä, Salman ja Meean välinen suhde on joka tapauksessa kirjan ydintä ja hienosti kuvattu. Parhaimmillaan teos lienee hieman vanhemmille lukijoille, jotka voivat sen parissa muistella tätä elämänvaihetta muutamaa vuotta myöhemmin.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — tietokirjallisuus, rakkaus, muistelmat.

Kaikki me kuolemme, mutta vain harva ymmärtää, että elämä voi päättyä pian. Vaikka olin usein kuvitellut, millaista elämäni olisi ilman Paulia, aloin leikitellä ajatuksella useammin. Kuvittelin kuljeskelevani yksin talossamme. Kuvittelin suruni. Jos isäsi kuolee, minä menetän arkeni, sanoin tyttärellemme Sophielle.

Pidetty, suorastaan rakastettu, yhdysvaltalainen kirjailija Paul Auster kuoli keuhkosyöpään huhtikuussa 2024. Haamutarinoita on hänen puolisonsa, kirjailija Siri Hustvedtin, muistelmateos Austerin sairastamisesta, kuolemasta ja leskenä elämisestä. Pariskunta ehti olla yhdessä peräti 43 vuotta. Niinpä tämä kirja kertoo rakkaudesta, sellaisesta joka on Raamatun sanoin ”väkevä kuin kuolema”, kaikkea muuta kuin romanttisesta sanan negatiivisessa merkityksessä, mutta voimakkaasta – ehkä jopa kuoleman voittavasta.

Haamutarinoita koostuu erilaisista katkelmista: enimmäkseen on kysymys Hustvedtin muistelmista sekä perheen ystäville suunnatuista kirjeistä, joissa Siri raportoi miehensä sairauden ja hoitojen tilaa. Lisäksi mukana on kirjeitä, joita Auster kirjoitti pienelle tyttärenpojalleen Milesille. Miksi sitten juuri Haamutarinoita? ”Paul sanoi haluavansa muuttua haamuksi”, Hustvedt kertoo. ”Hän haluaa palata ja nähdä miten pärjään, mitä kirjoitan.” Rakkaus halusi uhmata kuolemankin rajoja, ja niinpä Hustvedt aisti useita kertoja, miten Auster kuolemansa jälkeen vieraili hänen luonaan. Arvelen, etteivät tällaiset aistimukset ole suuren surun kohdattua ollenkaan tavattomia, mutta Hustvedt osaa kirjoittaa niistä tyylikkäästi ja voimalla. Lopputulos ei ole ollenkaan imelä tai ylitunteellinen.

Yhteiset 43 vuotta eivät olleet siis kiiltokuvamaisia. ”Me kyllä ärsytimme, hermostutimme ja suututimme toisiamme mutta emme koskaan pitkästyttäneet”, Hustvedt toteaa. Kaikenlaisia kriisejäkin mahtui yhteiseloon, ja ainakin ulkopuolisen silmin pahin tapahtui vuonna 2021. Paul kutsui ”kauheiksi asioiksi” tapahtumaketjua, joka liittyi hänen aiemmasta liitostaan syntyneeseen poikaansa Danieliin. Daniel oli omanlaisensa ongelmanuori, jonka elämä päättyi surullisesti: hänen pieni tyttärensä Ruby kuoli heroiiniin ja fentanyyliin; Daniel vangittiin, mutta päästettiin vapaaksi takuita vastaan, ja hän otti heroiinin ja fentanyylin yliannostuksen lähes saman tien. Sen sijaan Austerin ja Hustvedtin yhteisen tyttären Sophien elämä vaikutti kukoistavan.

Olen aina pitänyt sekä Siri Hustvedtin että Paul Austerin kirjoista, eikä Haamutarinoita tehnyt poikkeusta. Kummankin kirjailijan ominaislaatu tulee kirjassa hienosti esille, etenkin epäsuorasti myös Paulin, jonka ääntä teksteissä kuullaan ymmärrettävästi vähemmän. Syövän toteamisen, hoitojen ja Austerin kuoleman kulku on vääjäämätöntä ja käsinkosketeltavan surullista, mutta jollain tapaa puhdistavaa. Liekö tässä kyseessä se antiikin draamoihin liitetty katharsiksen käsite? Puhdistuminen surun, tuskan ja tragedian kautta?

— Tuija

Lähde

Edita (2004) — tietokirjallisuus, henkilöhistoria, kirkkohistoria.

Paavin valitsivat ensin kansan ja papisto yhdessä, mutta jo 1000-luvulla erityisessä konklaavissa kardinaalit ⅔ enemmistöllä. Se on periaate, josta ei ole tingitty. Sen sijaan kardinaalien määrä on noussut alun parista kymmenestä nykyiseen (heinäkuu 2026) 241 kardinaaliin, joista äänioikeutettuja paavin vaalissa oli viimeksi mukana 133 alle 80-vuotiasta kardinaalia.

Meillä ei ole oikein konkreettista tuntumaa siihen katoliseen perinteeseen ja perintöön, jossa paavi on erehtymätön ja ihmistä suurempi, ja hänet nostetaan yläpuolellemme auktoriteetiksi Pietarin perillisenä, paavina Jumalan ja tavallisen kansan välille.

Ongelmaksi tämän tekee se, että paaveilla on enemmän valtaa kuin kellään muulla maanpäällä. Paavi voi käyttää sitä niin hyvään kuin pahaankin, kuten paaviuden monituhatvuotinen perintö osoittaa maailman suurinta organisaatiota hieman tarkemmin ja kriittisemmin tutkittaessa.

Suomessa on hyvin vähän katolisia. Professori Simo Heininen on kirjoittanut lyhyen oppaan Ihmistä suurempi : paaviuden historia, jossa hän tutustuttaa lukijansa hieman yllättäen paaviuteen sanomalehtimiesmäisellä tyylillä kaskujen ja avulla, kertoen myös uutta tietoa paavinistuimen ongelmallisista suhteista omaan kirkkoonsa ja muihin yhteiskuntiin.

Heininen on kokenut tutkija, jolla on pitkä ansiolista tutkimusten parissa. Ehkä siksi hän puolustaa valintaansa valitsemaansa tyyliin. Hänen mukaansa kirjan tarkoitus ei ole puolustaa eikä myöskään tuomita paaviutta, vaan kertoa lyhyesti paaviuden historia apostoli Pietarista nykypäivään.

Valittu linja on oikea ja lukijan kannalta opettavaisen kiinnostava, luvaten paljon asiasta kiinnostuneille, vaikka ikävä totuus paaviuden lähes rikollisesta kuristusotteesta ja katolilaisten instituutioiden kyseenalaisista käytännöistä jätetään hieman piiloon.

Kirjasta paistaa läpi ”tietynlainen selväjärkisyys ja kirkkopoliittinen anarkismi”, eikä sitä ole tehty uskollisessa paatoksessa, siitä luterilainen protestiliike katolilaisuutta, nimenomaan paaviutta vastaan, on pitänyt ainakin argumenttitasolla tarkasti huolen ja selvän rajan dogmatiikkaan.

Kirja kannattaa lukaista, sillä se sisältää paljon tarpeellista tietoa paaviudesta koskien muun muassa paavin valinnan eri vaiheita, ja tietenkin paaveista, joista saa selkeän kuvan Heinisen hyvästä kirjasta. Suurin osa kirjan ”kevyistä tarinoista” on melko tuttua toki kirkkohistoriasta sekä muun muassa Trivial Pursuitista ja medioista.

— Harald Olausen

Lähde

Basam Books (2025) — science fiction, kauhu, klassikot.

Frankensteinin tarina on kaikille tuttu: Tiedemies Viktor Frankenstein rakentaa ihmistä muistuttavan olennon ja herättää sen henkiin. Olennosta tulee väkivaltainen hirviö, joka alkaa tappaa ihmisiä mitä hirvittävimmillä tavoilla.

Useimmille Frankenstein on tuttu elokuvista. Ensimmäisen version ohjasi itse Thomas Edison vuonna 1910, ja viimeisin filmatisointi julkaistiin vuonna 2025 Guillermo del Toron ohjaamana.

Kirjoja voi (ja pitää) lukea monista eri syistä. Mary Shelleyn kirjoittamaa Frankensteinin alkuperäistarinaa vuodelta 1818 ei kannata valita luettavaksi, jos haluaa samanlaista viihdettä tai veret seisauttavaa kauhua kuin elokuvista. Eikä siksi, että se tarjoaisi koukuttavaa juonenkuljetusta, nokkelaa dialogia tai syvällisiä henkilöhahmoja – se on nimittäin paikoin pitkästyttävä.

On kuitenkin kaksi painavaa syytä, miksi Frankenstein kannattaa lukea:

Ensinnäkin parikymppisen Mary Shelleyn romaani on julkaisuajankohtaansa nähden huikean hieno teos. 1800-luvun alussa nuoret yläluokkaiset naiset eivät olleet kokijoita, tekijöitä tai päättäjiä, vaan enemmänkin passiivisia kuuntelijoita (mihin Shelley itsekin viittaa kirjansa esipuheessa). Hän ei ollut käynyt koulua, mutta oli lähtöisin lukevasta ja kirjoittavasta perheestä. Naiskirjailijaesikuvia ei tuohon aikaan ollut monia.

Kirjoittajan taustaan ja aikakauteen suhteutettuna tarinassa on niin paljon erilaisia aineksia, näkökulmia, tekstiformaatteja ja aikatasoja, että sen monipuolisuutta voi vain ihailla! Shelley hallitsee laajan maantieteellisen alueen täysin uskottavasti. Tarina alkaa Pietarista ja kulkee läpi Euroopan Irlannista Mongoliaan ja Välimereltä Jäämerelle. Se sisältää monia eri aiheita, kuten merenkulkua, yliopisto-opiskelua, maanviljelystä, anatomiaa, psykologiaa, kemiaa, filosofiaa ja teknologiaa. Tekniset kuvaukset eivät toki ole kovin tarkkoja, mutta kuitenkin riittäviä. Esimerkiksi hirviön rakentamista tai eloon herättämistä ei kuvata yksityiskohtaisesti.

Romaanin ajallista merkittävyyttä voi pohtia myös suhteessa siihen, mitä Suomessa tehtiin samaan aikaan. Vuonna 1818 Sakari Topelius, yksi Suomen ensimmäisistä kirjailijoista, vasta syntyi. Samana vuonna syttyivät Helsingin ensimmäiset katuvalot, muutama heikkotehoinen öljylamppu. Muuta merkittävää ei sitten juuri tapahtunutkaan.

Ensimmäinen suomalainen romaani, Wilhelmina Carstensin Murgrönan, julkaistiin vasta paljon myöhemmin, vuonna 1840. Sillä on tosin yllättävän monta yhtymäkohtaa Shelleyn Frankensteinin kanssa: Molemmat ovat naisten kirjoittamia, ne on kirjoitettu kirjeromaanin muotoon ja molemmat ovat jännitys- tai kauhuaiheisia.

Toinen syy lukea Frankensteinin alkuperäisteos on se, että se on niin erilainen elokuviin verrattuna. Yllättäen tämä yli 200 vuotta vanha teksti tarjoaakin uutta perspektiiviä tuttuun tarinaan!

Mary Shelley kuvaa kauhua tunteiden ja ajatusten kautta – ei silpomalla ja splatterilla, mitä esimerkiksi viimeisimmässä elokuvassa nähtiin. Mary Shelleyn kauhu rakentuu toisaalta yksinäisyydestä ja rakkaudenkaipuusta, toisaalta syyllisyydestä, katumuksesta ja pelosta sitä kohtaan, kuinka hirvittäviä asioita Viktorin teot aiheuttavat hänen rakkaimmilleen. Mary Shelleyn kauhu on hyvin henkilökohtaista, Viktor Frankensteinin omaa kauhua.

Samaan suuntaan viittaa myös kirjan alaotsikko, Moderni Prometheus, joka ohjaa katsomaan hirviön sijaan sen luojaa, Viktor Frankensteinia. Viktor on kuin Kreikan mytologian Prometheus, joka otti savea, teki siitä ihmisiä ja herätti ne henkiin jumalilta varastamallaan tulella. Ylijumala Zeus rankasi Prometheusta kiduttamalla tätä ja asettamalla kaikki maailman vitsaukset ihmisten riesaksi.

Shelley pitää hirviön taustalla: sillä ei ole nimeä, sen luomista tai olemusta ei kuvailla tarkasti, se on tarinassa läsnä vain harvoin ja lyhyen aikaa kerrallaan, sen tekoja kukaan ei ole todistamassa ja vain harvat edes tietävät siitä. Kirjaa voisi lukea jopa niin, että mitään fyysistä epäsikiötä ei ole edes olemassa, vaan hirviö on vain Viktorin omien tunteiden ja ajatusten ruumiillistuma. Tässä epäluotettavan kertojan tulkinnassa Viktor voisi jopa tehdä (tai haluaisi tehdä) kaikki hirvittävät teot itse ja joutuisi sen vuoksi pelkäämään ja pakenemaan itseään.

Luin uusimman, vuonna 2025 julkaistun Hannu Poutiaisen suomennoksen. Poutiainen on kirjoittanut kirjaan mielenkiintoiset alkusanat, joissa hän perustelee myös joitakin käännösvalintojaan. Lisäksi Poutiainen selittää kirjan lopussa Shelleyn käyttämiä kirjallisuusviitteitä ja historiallisia tapahtumia. Tällaisia suomentajan asiantuntevia kommentteja olisi kiva lukea useamminkin!

— Mervi Murtonen

Lähde

Johnny Kniga (2026) — dekkarit, murhat, järjestäytynyt rikollisuus.

Kuolinpesä on Jari Raatikaisen Syndikaatti-trilogian kolmas ja viimeinen osa. Entinen poliisi ja nykyinen vakuutustarkastaja Raatikainen kuvaa kirjoissaan liivijengien toimintaa sekä vakuutustarkastajien pyrkimyksiä tunnistaa jengien tehtailemia petoksia. Kuolinpesässä yhtenä päähenkilönä on myös löyhämoraalinen asianajaja Seppola, joka erehtyy antamaan pirulle pikkusormensa.

Parasta Kuolinpesässä ja koko trilogiassa ovat jengielämään sisältyvät äärimmäiset ristiriidat. Raatikainen kuvaa Kuolinpesässä erään Syndikaatin jäsenen ajatuksia näin:

Teatteri puistatti. Näytöksen hinta oli kohtuuton. Syndikaatti ja sen kaltaiset näyttäytyivät (vankilassa istuvalle) Markkuaholle pyramidihuijauksena, jossa nokkamiehet takoivat rahaa sokeiden sotilaiden kustannuksella. Raha liikkui aina samaan suuntaan. Jäsenet ja varsinkin sellaisiksi tahtovat tekivät likaisen työn ja kantoivat siitä vastuun sekä lain edessä, että jengin sisällä. Heidän hommakseen jäi puolustaa jengin keksittyä kunniaa muiden paskasakkien edessä, pyörittää huumekauppaa ja pieksää velalliset. Nokkia tuomiot ainainen vasikkaepäily selässään, menettää luottotietonsa, läheisensä ja tulevaisuutensa. Elää tilastollisesti lyhyt ja väkivaltainen elämä ja kuolla persaukisena.

Jari Raatikaisen kirjailijaura lähti käyntiin epäperinteisellä tavalla. Hän oli kyllä haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta arvellut, ettei siitä mitään tulisi. Hänen tarinansa Facebookissa herättivät kuitenkin niin ikään jengirikollisuudesta kirjoittavien Janne Huuskosen ja Mikko Gustafsonin huomion ja he vaativat Jaria lähtemään mukaansa tapaamaan Johnny Knigan väkeä, mikä sitten lopulta johtikin kustannussopimukseen.

Raatikaisen kirjoitustyyli on hyvin televisiomainen. Kirjan luvut toimivat kuin suoraan valmiina kohtauksina. Syndikaatti-trilogiasta onkin ollut valmisteilla myös tv-sarja, joskaan hanke ei edennyt maaliin ja kirjasarjan tv-oikeudet ovat taas palanneet Raatikaiselle.

Jos Raatikaisen tyyliä pitäisi verrata johonkin toiseen kirjailijaan, sanoisin häntä Suomen Jens Lapidukseksi. Siinä missä asianajajataustainen Lapidus kirjoittaa Ruotsin alamaailmasta, poliisitaustainen Raatikainen kirjoittaa Suomen liivijengeistä. Kummankin kirjoissa keskeisenä teemana on myös päähenkilöiden taipumus sörssiä oma elämänsä syöksykierteeseen.

Haastattelussa Raatikainen toteaa vielä: ”En ole koskaan tavannut onnellista jengiläistä. Moni haluaisi jengistä pois, mutta niistä lähteminen on tehty lähes mahdottomaksi. Entiset jengiläiset pitävät vihollisenaan ja muut pitävät edelleen jengiläisenä.”

Raatikaisen kuvaukset ovat osuneet ilmeisen oikeaan. Useampi todellisten liivijengien jäsen on pyytänyt Raatikaiselta omistuskirjoitusta Syndikaatti-sarjan kirjoihin todeten, että ”Se on just tollasta”.

Raatikainen kertoo myös miettineensä jälkeenpäin tilanteita, joissa hän poliisina kuulusteli jengirikollisia. ”Olisinpa silloin osannut varoittaa selkeämmin, että kaikkeen ei kannata lähteä. Olisi jäänyt elinkautisia istumatta.”

Syndikaatti-sarja on mielestäni yksi parhaita viime vuosien suomalaisia dekkarisarjoja. Jos pidät Jens Lapiduksesta tai Jarkko Sipilästä, pidät varmasti myös Jari Raatikaisen Kuolinpesästä ja koko Syndikaatti-sarjasta.

— Kari Jääskeläinen

Lähde

Tammi (2024) — tietokirjallisuus, historia, poliittinen historia.

Kummastusta aiheuttanut asia Donald Trumpissa on se, miten hän on onnistunut saamaan monet kristityt äänestäjät taakseen, vaikka miehen käyttäytyminen ei voisi olla kauempana Jeesuksen opeista. Atte Korholan perusteellinen Kristillinen äärioikeisto ja Trump osoittaa, miten kyse ei suinkaan ole mistään sattumasta: evankelikaalit eivät äänestäneet Trumpia uskostaan ja arvoistaan huolimatta, vaan juuri niiden takia. Taustalla on valtava historiallinen muutos, jossa karismaattinen kristillisyys on saanut yhä fanaattisempia muotoja, ja jonka tavoitteena ei ole vähempää kuin äärifundamentalistinen teokratia. Opit, joihin dominionistisissa suuntauksissa nojataan, eroavat jo niin paljon perinteisestä Raamatun tulkinnasta, että voidaan jopa kysyä, missä määrin enää edes puhutaan kristinuskosta.

Leijonanosa kirjasta käsittelee historiallista evoluutiota, joka on Yhdysvalloissa johtanut nykyiseen tilanteeseen. Tämän kehityksen yhtenä alkupisteenä voidaan pitää 1900-luvun taitteen uskonparantaja John Alexander Dowietä (1847–1907), joka perusti oman autoritäärisen Zion-kaupunkinsa Illinoisiin ja julisti itsensä lopun aikojen apostoliksi. Tavoitteena oli vaatimattomasti ulottaa Jumalan valtapiiri koko maailmaan niin, että maata ja sen kansoja hallitsisivat Jumala sekä tietysti Dowie hänen edustajanaan.

Utopia muuttui dystopiaksi hyvin nopeasti, mutta Dowie onnistui kuitenkin keräämään massiivisen omaisuuden, hyväksikäyttämään erityisesti uskonsisariaan ja kieltämään seuraajiltaan muun muassa lääkärien palvelut. Taudit kun olivat hänen mukaansa Saatanasta, ja hänen kaltaisensa uskonmies oli niihin ainoa parannuskeino. Uskoa litteään maahankin mies kerkesi mainostaa. Dowieta olisi helppo pitää vain jonkinlaisena yksittäisenä narsistisena huijarina ja markkinamiehenä, mutta hän on karismaattisissa ja helluntaipiireissä yhä edelleen ihannoitu hengellinen johtaja, jonka opetuslapsista koko maailmanlaajuinen helluntailiike sai syntynsä. Kuten kirjassa käy ilmi, hänen esimerkkiään ovat sittemmin seuranneet lukuisat muutkin autoritääriset uskonjohtajat.

Seuraava etappi on vaikutusvaltainen 1940-luvun Latter Rain -herätysliike, jonka hurmoksellisuus nosti etualalle henkilökohtaisten profetioiden merkityksen sekä yliluonnolliset apostolien virat. Vuosikymmenien aikana tästä versoi dominionismi eli hallintateologia, joka vaati kristittyjä ottamaan kaiken maallisen vallan käsiinsä, kunnes virrat lopulta sulautuivat New Apostolic Reformation (NAR) -liikkeeksi. NAR ei ole varsinainen organisaatio, vaan pikemminkin löyhä verkosto amerikkalaisen kristillisen äärioikeiston ja kristillisen nationalismin ytimessä, ja se sitoo hajanaiset seurakunnat ja poliittiset vaikuttajat yhteisen teokraattisen päämäärän taakse. Mikään pikkuliike ei suinkaan ole kyseessä: NAR on yksi nopeimmin leviävistä kristinuskon haaroista tämän päivän maailmassa.

Tästä kehityksestä kummunnutta uskonnollisen ajattelun muutosta on syytä tarkastella hieman tarkemmin, sillä se ei ole mitätön, ja se on levinnyt voimakkaasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle.

Merkittävää on, että Latter Rain hylkäsi yhden protestanttisen reformaation perusperiaatteista, jonka mukaan Jumala ilmoittaa itsensä ensisijaisesti Raamatun teksteissä. Liikkeen piireissä ajatellaan Jumalan ilmoittavan tahtonsa ja aikeensa palvelijoilleen myös suoraan profetioiden ja erilaisten näkyjen ja viestien kautta. Tämä on avannut oven Raamatun kirjoitusten hyvinkin luovalle tulkinnalle ja sille, että opit ovat alkaneet voimakkaasti erkaantua perinteisistä kristillisistä uskonkäsityksistä.

Juuri ajatukset nykyajan apostoleista ja profeetoista ovat keskeisiä Latter Rainille ja uuskarismaattisuudelle. Liikkeessä heidän katsotaan jopa ylittävän Raamatun aikaiset edeltäjänsä, ja heidän johdollaan Jumalan valittujen uskotaan käyvän yliluonnollista sotaa demonisia voimia vastaan. Puheet henkivalloista ovat kirjaimellisia, ja apostoleille luvataan ihmeitä kuolleiden herättämisestä parantamisiin. Tällainen maailmankuva muuttaa myös poliittiset kiistat kosmiseksi sodaksi hyvän ja pahan välillä, jossa vastustajat eivät ole vain eri mieltä vaan kirjaimellisesti pahuuden vallassa.

Kaikki tämä liittyy postmillennialismiin, eli ajatukseen, että Jeesus ei palaa maailmaan kuin vasta Raamatun kuvaaman tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. Dominionistisessa tulkinnassa tämä merkitsee, että kristittyjen tulee itse perustaa valtakunta, jossa kaikki antikristilliset voimat on tuhottu maailmasta, jotta Jumalan lopullinen tahto ja Kristuksen paluu voi lopulta tapahtua.

Mielestäni tätä kehitystä on kiinnostavaa verrata Iraniin, jossa vuoden 1979 islamilainen vallankumous perustui samankaltaiseen, perinteisestä teologiasta poikkeavaan tulkintaan: että uskonnollisten johtajien tehtävänä olisi rakentaa Jumalan valtakunta valmistellakseen maailmaa Mahdin eli islamin messiaan paluulle. Myös siellä ääriuskovien radikaaleja ajatuksia pidettiin pitkään marginaalisina, kunnes oli liian myöhäistä.

Kummalliset uskontulkinnat ovat oma asiansa, arvomaailma on toinen. Korhola on avoin taustastaan vakaumuksellisena kristittynä, ja häntä masentaa miten kristinuskosta on näissä käsissä muokkautunut antidemokraattinen, aggressiivinen, tasa-arvoa ja vähemmistöjä halveksiva – ja lyhyesti sanottuna – kaikkea mahdollista vihaava poliittinen hurmosliike, jonka todellinen yhteys Jeesuksen opetuksiin on unohtunut täysin. Kuten Korhola toteaa, evankelikaalisten lukumäärä kasvaa kaiken aikaa, mutta yhä harvempi tähän kateforiaan itsensä lukevista käy kirkossa tai edes tuntee Raamattua.

Se, että kristinuskon teologia pistetään näinkin helposti uusiksi, vieläpä ihmisten toimesta, jotka eivät edes tunne aihetta erityisen hyvin, on hämmentävä ajatus. Kuinka tullaan NAR-liikkeen apostoliksi ja päästään puhumaan ja profetoimaan Jumalan suulla? Vuonna 2023 tarvittiin yksinkertaisesti kahden olemassa olevan apostolin suositus ja 450 dollarin vuosimaksu, tosin Yhdysvalloissa asuvat apostolit saivat 100 dollarin alennuksen. Halvalla lähtee, mutta kuten helluntai- ja karismaattisessa liikkeessä suosittu Mike Bickle ennustaa: yhden sukupolven aikana koko kristinuskon ilme ja se, kuinka ihmiset ylipäätään ymmärtävät ja mieltävät kristinuskon, tulee muuttumaan täysin. Sekulaarille yhteiskunnalle, demokratialle tai tieteelle tämä ei lupaa mitään hyvää.

Korholan johtopäätös on tyly: dominionistiset opit ovat etääntyneet perinteisestä kristillisestä teologiasta niin pitkälle, että voidaan jopa kysyä, onko kyse enää kristinuskosta, ja Korholan argumentaation luettuaan on vaikea olla eri mieltä. Miksi emme puhu näistä ihmisistä ja heidän kasvavasta vaikutusvallastaan enemmän? Ehkä on liian helppoa kuitata koko ilmiö pelkkänä amerikkalaisena marginaalihulluuteena ja some-ajan teatterina, varsinkin Suomesta, jossa yhteiskunnan maallistumista pidetään jonkinlaisena luonnollisena kehityspisteenä. Ehkä asiaa ei vain ole haluttu nähdä. Megakirkkojen ja menestysteologian luvatussa maassa Trump ei kuitenkaan ole poikkeus, vaan pitkän kehityksen luonnollinen ja ennen kaikkea tavoiteltu kulminaatiopiste. Se puolestaan pistää miettimään, miten paljon pahempaa saattaa olla vielä luvassa.

— Titta Lindström

Lähde