Orava-kirjat (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, muistot.

“Ajoin laaksojen ja nummien halki kohti maatilaa. Olin kuullut, että sinne oli syntynyt paimenkoiran pentuja.” Skotlantilainen lammaspaimen ottaa itselleen koiranpennun ja kasvattaa ja kouluttaa siitä itselleen paimenkoiran. Mies ja koira tekevät vuosien ajan töitä yhdessä lampaiden kanssa, kunnes lopulta koira on liian vanha ja on aika luopua paimentamisesta ja lopulta antaa ystävän mennä.

Silloin kerran, Morrison on herkkä ja tunteikas kuvakirja miehen ja koiran ystävyydestä. Itsekin Skotlannissa lampaita paimentava Ninka Reittu tuntee aiheensa. Kirjan väriliitukuvitus istuu hienosti sen haikeaan tunnelmaan: koiran ja miehen kuvissa on rosoista luonnosmaisuutta, mutta myös runsaasti luonnetta ja ilmettä. Taustat ovat tyylikkään epämääräisiä väripintoja, joiden värimaailma on upean harmonista.

Tämä on pieni, vähäeleinen ja pelkistetty kirja, mutta samalla siinä on syvyyttä ja tunnetta isommankin kirjan edestä. Koiran ja ihmisen yhteys voi olla vahva, ja sen Silloin kerran, Morrison välittää lämmöllä. Yksinkertaisessa kuvakirjassa on paljon sydäntä, ja sen teksti ja kuvitus ovat hienossa tasapainossa keskenään.

— Mikko

Lähde

Simon & Schuster (2024) — dekkarit, ihmissuhteet, psykologiset romaanit.

Lontoolaisessa oikeusaputoimistossa työskentelevä 30-vuotias Gary Thorn on yksinäinen. Hänellä on ystävänään orava, jonka kanssa hän keskustelee. Hän tutustuu myös naapurin vanhaan rouvaan, jonka kanssa hän syö piiraita lähes joka päivä. Naapurin koirastakin on vähän seuraa, kun Gary käyttää sitä ulkona tarpeillaan.

Gary käy katsomassa jalkapalloa lähipubissa, jossa hän istuu tv:n ääressä parin muun miehen kanssa, joiden kanssa hän yleensä vaihtaa vain muutaman sanan. Onhan hänellä myös yksi tuttava työnsä puolesta, Brendan, josta hän ei juurikaan pidä, mutta nyt hän on luvannut mennä parille tuopilliselle tuttavansa kanssa.

Kun seisoin suosikkipisuaarillani tunsin yhtäkkiä oloni surulliseksi. Olin asunut Lontoossa melkein kaksi vuotta, enkä ollut vieläkään tutustunut keneenkään tuntemisen arvoiseen. Pysyttelin omissa oloissani, piileskelin työhuoneessani enkä koskaan seurustellut yhdenkään kollegan kanssa.

Gary miettii, että tuo nimenomainen pubi on hänen sosiaalisen elämänsä alku ja loppu. Brendan saa pubissa viestin, ja kertoo, että hänen on lähdettävä hoitamaan työasiaa. Lähtiessään hän kirjoittaa kuitenkin puhelinnumeronsa lapulle, jonka sujauttaa Garyn taskuun. Gary jää yksin.

Yhdessä pubin pöydistä istuu kuitenkin kaunis nainen Satsumakompleksi -kirja kädessään. Gary siirtyy lähemmäs ja heittäytyy juttusille.

”Hei, näin sen kaverisi panevan jotain taskuusi, ennen kuin hän lähti. Onko hän sinun diilerisi?” nainen kysyi.

”Ei, käytän ainoastaan piiraita ja Batterberg-kakkua. Hän vain antoi minulle uusimman puhelinnumeronsa.”

Tämä kirja on englantilaisen koomikon, tv-juontajan ja näyttelijä Bob Mortimerin esikoisdekkari. Kirjaa kehutaan sen nokkelasta sanailusta ja yksityiskohdista. Jossakin kirjoitettiin, ettei tätä voi hihittämättä lukea. Voihan se niinkin olla, että jotakin naurattaa, kun Gary juttelee oravan kanssa, tai puhuu piiraiden täytteistä. Hauskimmat jutut ovat kuitenkin kaikki ne pienet jäynät, joita Gary tekee muille. Hänen mielikuvituksensa tuntuu olevan hyvinkin lennokas, ja se kyllä aiheuttaa monenlaisia kommelluksia.

Rikos on kuitenkin myös tapahtunut. Eihän tämä muuten dekkari olisi.
Garyn tuttava Brendan on kadonnut, ja poliisit tulevat kuulustelemaan Garyä, joka oli todistettavasti viimeinen, joka Brendanin tapasi. Garyä pelottaa, että poliisit syyllistävät hänet tapahtumien takia, joista hän ei tiedä mitään. Onneksi hän keksii, että hänellä on todistaja sille, että hän jäi pubiin, kun Brendan lähti. Mutta kuka tuo nainen oli, nimestä ei ole tietoa.

Gary ajautuu odottamattomaan seikkailuun selvittäessään tytön ja muutamien muidenkin uusien tuttavien henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Eikä Brendanin katoaminen jää ainoaksi rikokseksi. Bestselleriksi noussutta kirjaa on myyty pelkästään Englannissa yli puoli miljoonaa kappaletta ja se on myös käännetty kahdeksalle kielelle.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Cappelen Damm (2025) — nuortenkirjat, kauhu, sisarukset.

Norjalaisen Ingvild Bjerkelandin nuorten kauhuromaani Paha on hyvin pienikokoinen kirja. Taskuun sopivassa pikkukirjassa on vaivaiset sata sivua, joten sen lukee läpi nopeasti – jos vain pystyy, sillä se kertoo karmivan tarinan.

Kirja alkaa, kun 13-vuotias Abdi löytää 5-vuotiaan pikkusiskonsa Alvan kanssa kauriin raadon. Pikkusisko tyytyy siihen, kun Abdi selittää raadon olevan ketun työtä. Abdi tietää kuitenkin paremmin: tuollaista jälkeä tekevät vain häijymmät pedot, ja kauriin ruumis oli vielä lämmin. Pedot ovat lähellä, joten pakomatkan on jatkuttava. Lapset joutuvat pakenemaan hurjia petoja yksin. Matkan määränpäänä on Syvälahti, josta pitäisi lähteä laiva turvaan saarille. Siellä lasten isäkin odottaa: isä on jossain Shetlannissa tai siellä päin. Äitiä ei enää ole. Äiti kävi keittiöveitsen kanssa perheen kimppuun hyökännyttä petoa vastaan, jotta lapset pääsisivät pakenemaan.

Norjaan sijoittuva Paha kuvaa romahtanutta yhteiskuntaa. Mistä pedot oikein tulivat? Sitä ei kerrota ja hyvä niin. Karvaiset, pitkäkyntiset ja sorkkajalkaiset otukset ovat tavallaan vähän tylsä pahis tarinalle, mutta niitä näytetään sen verran vähän, että ne pysyvät pelottavina. Mutta pelottavia ovat myös ihmiset: jokainen aikuinen on potentiaalinen uhka, ehkä jopa petoakin pelottavampi. Pedoista sentään tietää heti, että ne ovat vaarallisia.

Paha on ytimekäs selviytymistarina, jossa lapset joutuvat turvaamaan toisiinsa matkalla kohti pelastusta. Juoni etenee nopeasti, lyhyinä lukuina. Bjerkelandin teksti Jonna Joskitt-Pöyryn suomennoksena kuvaa tilanteen lohduttomuutta hyvin. Odottaako Syvälahdessa ylipäänsä mitään turvallista? Pienoisromaanin isoin vika on sen hyvin jyrkkä lopetus, joka jää kesken. Lukijat ovat kuitenkin pitäneet: lapset ja nuoret äänestivät kirjan ARK-kirjakauppaketjun lastenkirjapalkinnon voittajaksi.

Ihan lastenkirjana en tätä osaa pitää. Nuortenkirjaluokituksella tämä on kirjastoissa ja kaupoissa, ikäsuositus on näemmä 12+. Lasten osalta herkemmille tämä on epäilemättä liian hurjaa menoa, mutta jos hurjat kauhujutut maistuvat, niin siitä vain. Pieni määrä tekstiä hyvin vetävällä juonella tarkoittaa, että kirjan jaksaa kyllä lukea vähän heikompikin lukija. Kirja on jo saanut norjaksi jatkoa: Ingen steder å gjemme seg ilmestyi vuonna 2025. Toivottavasti se tulee suomeksikin, sillä olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, miten Bjerkeland tästä jatkaa.

— Mikko

Lähde

Poisoned Pen Press (2026) — murhat, perheet, salaisuudet.

Debbie on superälykäs kotiäiti, joka suunnittelee ohjelmia. Hän keskeytti opintonsa MIT:ssä tuntemattomasta syystä ja kirjoittaa kirjan nimeä kantavaa ihmissuhdekolumnia, jossa hän jakaa ihmissuhdeneuvoja niitä tarvitseville.

Vaikka päällisin puolin kaikki tuntuu olevan kunnossa, vastoinkäymisiä alkaa kasaantua. Lopulta Debbie muuttuu epävakaaksi. Hän ei kestä nähdä enää epäoikeudenmukaisuutta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä oikeuden toteuttamiseksi.

Vaikka Debbien hahmo on lähtökohdiltaan hieman epäuskottava, hän on samastuttava hahmo. Se on tarpeen, sillä kostotarinat, jollainen Hyvä Debbiekin on, tarvitsevat päähenkilön jonka näkökulmasta välittää.

Tarina nojaa hieman liikaa epäuskottaviin sattumuksiin. Yllätyksiä on paljon, ja osa niistä tuntuu rakennetun hieman liikaa tarinan mahdollistaviksi. Freida McFaddenin kirjoitustyylillä on kuitenkin paljon vahvuuksia. Hän käyttää paljon hyvin lyhyitä lukuja ja teksti on hyvin nopealukuista. Tämä tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja hyvän luettavan esimerkiksi kiireiseen aikatauluun.

Hyvä Debbie on nopeatempoinen jännityskirja. Sitä voi suositella erityisesti jännityksen nälkäisille lukijoille. Tämä on jo kymmenes suomennos McFaddenilta, joka tunnetaan parhaiten Kotiapulainen-kirjasta. Sen filmatisointi on ollut myös ollut menestys. Hänen seuraava kirjansa Vuokralainen ilmestyy kevään 2026 aikana.

— Juha Salmi

Lähde

Myllylahti (2025) — esikoisteokset, nuortenkirjat, selviytyminen.

Kahdeksasluokkalainen Iiro on ihan tavallinen poika, ainakin kavereille koulussa. Iirolla on kuitenkin iso salaisuus, jota hän joutuu peittelemään kaikilta. Iiron vanhemmat ovat alkoholisteja. Äiti joutui työttömäksi ja isän firma on ollut nurin jo pitkään, ja kumpikin viettää päivänsä pääasiassa juopotellen. Iiro joutuu keräämään pulloja ja etsimään kirpputoreilta siistejä merkkivaatteita kunnostettavaksi ja myytäväksi netissä voitolla saadakseen rahaa elämän perustarpeisiin.

Kaikkea tätä Iiro salailee ja peittelee, koska häpeää vanhempiaan, mutta haluaa myös suojella heitä. Niinpä kun koulussa terkkarilla kysellään, miten kotona menee, Iiro yrittää sanoa naama peruslukemilla, että hyvin menee. Kaverit eivät onneksi turhia ihmettele, miksi ei koskaan hengata Iiron luona – kotiinhan ei missään nimessä voisi kavereita viedä, kun ei yhtään tiedä, ovatko vanhemmat kotona ja missä kunnossa.

Sitten Iiro kuitenkin mokaa. Koulukaveri Niko tietää Iiron köyhyydestä ja on ehdottanut tälle pullonkeräystä parempia tienausmahdollisuuksia. Niko myy varastettua tavaraa. Iiro ei kuitenkaan halua lähteä kaidalta polulta – kunnes yhtenä päivänä kirpputorilta silmään osuu arvokkaan näköinen Kalevala-koru, jonka Iiro nappaa mukaansa ja myy hyvällä voitolla netissä. Houkutus ei jää viimeiseksi, ja lopulta varkauksista jää kiinni.

Humalan soundtrack on Tiia Mattilan esikoisromaani ja oikein komea esikoinen onkin. Rankkaa aihetta käsittelevä nuortenkirja keventää säeromaanimuodolla. Teksti soljuu sujuvasti ja kouluvuosi etenee kuukausi kerrallaan sopivan reipasta tahtia. Kirjan rakenne on hyvä. Iiron kärvistely mokailunsa keskellä on uskottavaa ja sopivasti raastavaa, tämä on tunteisiin käyvä kirja. Humalan soundtrack loppuu kuitenkin toiveikkaalla nuotilla. Jatko-osa Selviämisen soittolista on jo ilmestynyt.

— Mikko

Lähde

Picador (2021) — tietokirjallisuus, eläinten käyttäytyminen, valaat.

Ihmislapsi ei ole syntyessään valmis, ja toisin kuin kauan ajateltiin, eivät ole eläimetkään. Monet taidot, tavat ja jopa paikalliset perinteet välittyvät eläimillä nimenomaan oppimalla, ja näin ajatellen kulttuuri ei suinkaan ole mikään ihmisten yksinoikeus.

Kirjassaan Becoming Wild ekologi Carl Safina jalkautuu tutkijoiden pariin ja pääsee tarkastelemaan kaskelotteja, arapapukaijoja ja simpansseja lähietäisyydellä luonnollisessa ympäristössään. Näiden kolmen eläimen kautta käsitellään sosiaalisille eläimille olennaisia ydinteemoja kuten perhettä ja identiteettiä, konfliktinratkaisua – ja yllättävää kyllä – kauneutta. Arapapukaijat tunnetaan komeasta ulkonäöstään, mutta Safinan pohdinnat kauneuden eduista menevät pintaa syvemmälle.

Seksuaalivalinta on tunnettu evoluution mekanismi, mutta Safina ehdottaa, että se ei tuota vain ulkoisia koristeita, vaan myös persoonallisuuden, temperamentin ja kognitiivisten taipumusten vaihtelua yksilöiden välillä. Tästä seuraa jotain tärkeää: jos yksilöillä on aidosti erilaisia persoonallisuuksia, myös valinnat monimutkaistuvat. Ei valita vain kauneinta kumppania, vaan sellainen, jonka persoona miellyttää, joka käyttäytymisen perusteella kuuluu samaan sosiaaliseen ryhmään.

Safinan esittämä kysymys on looginen, mutta yllättävän vähän käsitelty; onko mahdollista, että tällaiset kulttuuriset erot puolestaan johtavat niin suuriin populaation välisiin eroihin, että ne alkavat ohjaamaan itse evoluutiota? Perinteisestihän on ajateltu, että populaation täytyy ensin joutua maantieteellisesti eristyksiin, ennen kuin itse lajiutuminen voi alkaa. Safinan haaste perinteiselle ”geenit ensin” -ajattelulle on hyvin perusteltu ja kirjan suurimpia yksittäisiä ansioita.

Älykkäät arapapukaijat kuuluvat lintuihin, joilla on erilaisia kulttuurisia ja murrepohjaisia ryhmiä, jonka yksilöt tapaavat pysyä omiensa parissa. Niin on myös kaskeloteilla, joilla on viisi niin kutsuttua akustista klaania, jotka ovat tekemisissä ja lisääntyvät vain omiensa kanssa. Ilmeinen kysymys on tietysti miksi? Miten eläimet itse kokevat nämä erot ja miksi ne ovat niin ylittämättömiä? Eivätkö kaskelottien eri klaanit ymmärrä toisiaan, vai kertovatko nämä murre-erot jostain syvemmistä eroista populaatioiden välillä, jotka eivät ole ihmisille ilmeisiä?

Miekkavalaisiin viitataan tässä kirjassa vain nopeasti, mutta niillä tällaiset kulttuurierot ovat ihmisillekin selviä. Eri populaatiot keskittyvät eri saaliseläimiin, ja niiden tavat ja käyttäytyminen ovat selkeästi hyvin erilaisia, mikä on johtanut siihen, että eri populaatiot eivät lisäänny keskenään. Olen kuitenkin iloinen, että tähän kirjaan on valittu esimerkiksi kaskelotit ihan puhtaasti sen vuoksi, että nämä eläimet eivät ole saaneet samanlaista huomiota osakseen kuin miekkavalaat. Kaskelottien norsuja muistuttavasta sosiaalisesta elämästä oli muutenkin kiinnostavaa lukea.

Simpanssit puolestaan ovat sosiaalisen älykkyyden mestareita. Niiden suunnitelmallinen väkivalta järkyttää Safinaa, mutta toisaalta ne myös taitavat sovinnonteon, ja voisi jopa sanoa, että se on simpanssiyhteiskunnan kulmakiviä. Ryhmäidentiteetti tulee tässäkin kuvioihin, sillä se toisaalta erottaa ja johtaa väkivaltaan, mutta toisaalta mahdollistaa aivan eri tavalla ryhmän sisäisen yhteistyön, empatian ja altruismin. Simpanssien kautta yhteys myös ihmiskulttuurin ja sen biologisen pohjan välillä tulee selväksi.

Ehkä yllättävintä tässä viimeisessä osiossa oli se miten joustavaan käytökseen simpanssitkin kykenevät, eli miten suuresti simpanssin neljä alalajia eroavat toisistaan. Läntiset simpanssit esimerkiksi muistuttavat hieman bonoboja: naaraat eivät elä muun lauman reunamilla kuten tavallisesti, vaan lauman sisäinen hierarkia on selvästi tasa-arvoisempi. Koska simpanssien ryhmät ovat kuitenkin sekä geneettisesti että kulttuurisesti eriytyneitä, on vaikea sanoa kumpi tuli tässä tapauksessa ensin – kulttuuri vai genetiikka.

Joka tapauksessa kirja osoittaa selkeästi, miten kysymys eläinten kulttuurista ja mihin kaikkeen se lopulta vaikuttaa on paljon monitahoisempi kuin on ajateltu. Tähän liittyy myös luonnonsuojelullinen näkökulma, sillä luontokato johtaa kaiken muun lisäksi eläinkulttuurien köyhtymiseen, eli niiden kulttuurinen työkalupakki karsiutuu ja sen mukana keinot selvitä tulevista haasteista.

Becoming wild on kiinnostava tietokirja, jossa lukija saa viettää aikaa karismaattisten eläinten parissa, mutta ennen kaikkea kirja on muistutus siitä, että emme suojele vain lajeja, vaan myös erilaisia tapoja olla eläin. Kun kulttuuri katoaa, katoaa jotain sellaista, mitä ei voi palauttaa. Kyseessä on hyvin olennainen näkökulma, joka on kuitenkin monelle varmasti vielä aika vieras. Tärkeä kirja, suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde

Norstedts (2025) — dekkarit, murhat, jännityskirjallisuus.

Runsaasta ruotsalaisten dekkarien parvesta Cilla ja Rolf Börjlindin sarja Olivia Rönningin ja Tom Stiltonin tutkimuksista on ollut yksi mielenkiintoisemmasta päästä; rikostutkinta on kuljettanut parivaljakkoa sinne sun tänne pitkin maailmaa, mutta nyt uusimmassa kirjassa ollaan Pohjois-Ruotsissa Jämtlandissa, ja lukija johdatetaan keskelle periruotsalaisia juhlia:

Purkit sihahtivat auki. Siellä täällä juhlijat painuivat kyyryyn välttyäkseen liemen pärskeiltä. Ei puolimätää kalaa sentään ihan niin paljon rakastettu. Olivian onnistui väistää pisarat, mutta hän ei päässyt pakoon inhaa hajua.

Eli hapansilakkakemuthan tässä on käynnissä! Juhlia muistellaan myöhemminkin moneen kertaan, sillä tuo outo herkku kokoaa kaikki kyläläiset yhteen poliisin tutkivan katseen alle.

Mutta onhan tässä kirjassa toki paljon muutakin. Henkilökuvaus onnistuu mainiosti piirtämään lukijalle hahmot vaikkapa peräkamaripoika Gusumista, Bolundin uusnatsiveljeksistä, kotiinsa kaihtimien taakse sulkeutuneesta Christelistä ja tietotoimistona toimivasta kyläkaupan väestä. Mitä sitten kaupunkilainen Olivia tekee täällä pikkuisessa Slagtjärnin kylässä? Siellä on tietenkin tapahtunut murha, ja häijy murha onkin: valtavasta muurahaiskeosta on löytynyt päätön ruumis, ja paikallisen poliisin tutkimukset junnaavat etenemättä mihinkään. Olivia, joka tiedetään taitavaksi ja nokkelaksi, lähetetään apuun Tukholmasta; kun kuviot vieläkin mutkistuvat, kiinnostuvat myös eläköityneet Tom Stilton ja Mette Olsäter tapauksesta. 

Pidin tästä kirjasta itse asiassa melkein enemmän kuin sarjan edellisestä osasta Yön silmä, mutta ehkä kysymys on vain henkilökohtaisista mieltymyksistäni, kun en ole koskaan ollut kovin innostunut kansainvälistä järjestäytynyttä suuren luokan rikollisuutta käsittelevistä dekkareista. Tällaiset pikkuiseen maalaiskylään sijoittuvat murhat ovat enemmän makuuni, ja siksi luinkin tämän melkein ahmien.

Kirjailijapari oli siis onnistunut sekä miljöön että henkilöiden kuvauksessa; ehkäpä Gusum oli hieman liian stereotyyppinen, mutta hänen vastapainonaan oli monta raikasta ja uskottavaa henkilöhahmoa. Kirjan loppuvaiheessa aloin kyllä pohtia, oliko Tomin sijoittaminen kirjaan edes ihan välttämätöntä, sillä rikokset olisi varmaankin saatu selvitetyiksi ilman häntäkin. Kun sarja kuitenkin kantaa sekä Olivian että Tomin nimiä, niin ehkä hänet piti ympätä mukaan. 

— Tuija

Lähde

Grove Press (2023) — psykologiset romaanit, pienoisromaanit, valta.

Olin aivan viattomasti etsimässä Moebius-pienkustantamon sivuilta tietoa muista kirjoista, kun silmiini sattui Moebiuksen vuonna 2023 julkaisema suomennos Robert Cooverin Sisäkölle piiskaa -pienoisromaanista. Alun perin vuonna 1982 ilmestynyt, helposti kertaistumalla luettavan mittainen tarina on parodiaa viktoriaanisesta eroottisesta kirjallisuudesta ja asettuu jonnekin kokeellisen kirjallisuuden spektrille.

Kirjan asetelma on yksinkertainen. On isäntä, on sisäkkö, on huone jossa isäntä herää ja jota sisäkkö tulee siivoamaan. Sisäkkö on uuttera ja pyrkii tekemään parhaansa, mutta jotenkin tilanne kääntyy jollain tapaa aina siihen, että sisäkkö on isännän piiskattavana. Kukaan ei oikeastaan nauti tästä piiskaamisesta, mutta kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen erilaisin variaatioin.

Aloitetaan ilmeisestä: kirjassa on jonkunsorttinen sadistinen pohjavire, joka perustuu siihen että valtaa pitävä isäntä, yläluokkainen mies, kohdistaa väkivaltaa alistetussa asemassa olevaan sisäkköön, joka on nuori nainen. Kuvio on vähän tätä monimutkaisempi, isäntä esimerkiksi on lopulta aika hukassa koko asian kanssa ja nojaa johonkin epämääräiseen käsikirjaan, mutta jonkinlaisesta yläluokkaisesta naisvihasta on lopulta kyse, jostain ruumiillisen kurittamisen kierteestä, joka on isännän omassa lapsuudessa opittu. On ihan ymmärrettävää, jos tällaista ei halua lukea. Sisäkkö on kuitenkin tarinan henkilöistä se kiinnostavampi.

Kirjassa on kuitenkin enemmänkin tasoja. Sen symboliikka elää, kiemurtelee ja hajoaa lopulta palasiksi, kun toistot toistuvat. Pinnan alla kuplii kaaos, joka manifestoituu esimerkiksi isännän vuoteesta löytyvinä erikoisina esineinä. Isännän erektio mainitaan toistuvasti, mutta sen tehtävä on pääasiassa epäonnistua. “Hän seisoo hylättynä iltapäivän auringossa kosteiksi muuttuneissa pyjamanhousuissaan, kun sisään lentää lintu ja laskeutuu hänen erektiolleen, mitä siitä nyt on jäljellä.” Ei tässä mitään hyperseksuaalista alfaurosta kuvata, ei.

Sisäkölle piiskaa on mahdollista lukea metaforana monenlaisille toimille, joissa asetutaan kerta toisensa jälkeen alttiiksi piiskaamiselle – kuten vaikkapa kritiikin armoille asettuvasta kirjailijasta. Uskonnollista kuvastoakin riittää; sehän on aina kylläinen maasto tulkinnoille. Välillä Coover tuntuu puhuvan nykyaikaisesta tietotyöstä: “Mutta vailla käskijöitä hänen osansa on omistautua abstraktioille, vailla varmuutta siitä, milloin on onnistunut, milloin ei, tai edes siitä, onko ymmärtänyt abstraktiot oikein; tytöllä puolestaan on hänet eikä tämä siis tarvitse ketään muuta.” 

Coover nautiskelee piiskauskuvauksissa, mutta kirjassa on myös viehättävää absurdiutta ja huumoria, sopivaa kepeyttä ja – tarinan romahtaessa toistojen myötä – miellyttävää kokeilevuutta. Kustantaja ja suomentaja Heikki Karjalainen on tehnyt kelpo työtä suomennoksen parissa; Cooverin sanaleikit ovat epäilemättä tarjonneet vähän päänvaivaa, mutta lopputulos tuntuu enimmäkseen oikein luontevalta. Erikoinen kirjallinen välipala on nopeasti luettu, mutta jättää jäljen pidemmäksi aikaa.

— Mikko

Lähde

Ladybird Books (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, huumori.

Tässä kuvakirjassa kirjan lukija päättää itse tarinan. Tämä on toteutettu niin, että jokaisella aukeamalla tarinaan liitetään yksi uusi elementti, kuten jokin tieto päähenkilöstä tai vastoinkäyminen mitä hän kokee. Kirjassa on 60 eri vaihtoehtoa, joten tarina saattaa muuttua paljonkin.

Sadun päähenkilönä voi olla vaikkapa hirveän harmistunut hiiri tai taikoja tekevä kenguru. Valinnat ovat varsin mielikuvituksellisia ja ne on esitetty hauskasti.

Pieni ongelma kirjassa on, että valinnat eivät seuraa läheskään aina aukeamalta toiselle. Esimerkiksi kun yksi kirjan valinnoista on ollut toivoa kiiltäviä hattuja kaikille, seuraavalla aukeamalla lukija olettaisi näkevänsä hatut.

Tällaisten kuvakirjojen suurimpana etuna on mielikuvituksen harjoittaminen. Lukija pääsee keksimään tarinoita vaihtoehtojen tarjotessa ehdotuksia siitä, miten juoni voisi jatkua. Samalla kirjaa voi lukea useasti, kuljettaen suosikkihahmon uusiin seikkailuihin. Luonnollisesti kirjassa on myös enemmän uudelleenlukuarvoa kuin tavallisessa lastenkirjassa.

Kerro oma satu on oiva lastenkirja. Se on omiaan auttamaan mielikuvituksen kehityksessä ja kannustaa lasta miettimään erilaisia seikkailuja. Kirjan tekijät Adam ja Charlotte Guillain ovat julkaisseet jo satoja lastenkirjoja. Suomeksi niitä on käännetty kuusi.

— Juha Salmi

Lähde

Förlaget (2023) — lastenkirjat, kuvakirjat, lapset.

Luin Ted Forsströmin ja Åsa Lucanderin syystäkin palkitun kissa-aiheisen kuvakirjan Sapuskaa Sulolle!, joten luonnollisesti samojen tekijöiden aikaisempi teos herätti kiinnostusta. Hissun kissun, Hilja! on samanhenkinen teos, jossa pääosassa on tällä kertaa Hilja-koira, joka onkin sitten kaikkea muuta kuin hiljainen.

Kirjassa isä yrittää nukuttaa lasta, mutta iltasadun lukeminen keskeytyy kerta toisensa jälkeen, kun Hilja-koira alkaa haukkua. Kaikenlaista tapahtuu, osa oikeasti, osa vain Hiljan mielikuvituksessa, mutta yhtä kaikki tilanne on tarkistettava välittömästi kovalla touhulla. Nukkumaanmenosta ei tietenkään tule silloin yhtään mitään.

Kirjassa arkisuus ja mielikuvitus yhdistyvät hauskalla tavalla. Toisaalta kirja kuvaa tavallista lapsiperhearkea ja tavallista kotia, toisaalta Hiljan mielikuvitus lähtee villille laukalle ja silloin kirjoittajan ja kuvittajan mielikuvituksetkin innostuvat. Kyllä, keittiöstä kuuluva humina johtuu siitä, että oravat ovat vallanneet koko keittiön ja kaivavat pienellä kaivinkoneella tunnelia ja ties mitä – mutta kun isä avaa oven ja näyttää keittiön Hiljalle, nähdään että pieni kimalainen vain on vaikeuksissa eteisessä.

Hiljan säikkyys tarttuu lopulta isäänkin ja kolahdus ovelta herättää isässäkin epäilyksiä, josko mummo makaa eteisen lattialla kaatuneena ja päänsä kolauttaneena. Pakkohan se on käydä tarkistamassa… Kyllä nukkumaan meneminen onkin hankalaa ja monen mutkan takana! 

Lucanderin kuvitus on tässäkin kirjassa ensiluokkaista. Hilja-koira on persoonallinen ilmestys, jonka vauhdikkuus on uskottavaa ja helposti nähtävissä kirjan sivuilta. Lapsiperhearjen kuvaaminen on myös vakuuttavaa, isässä on rehtiä väsymystä lapsen nukuttamisen äärellä. Johannes Ekholmin suomennos toimii myös hyvin. Hissun kissun, Hilja! on oiva kirja, siinä missä Sapuskaa Sulolle!.

— Mikko

Lähde

Orion (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Kustannustoimittaja Susan Ryeland saa käsiinsä 1950-luvulle sijoittuvan Harakkamurhat-kirjan käsikirjoituksen, jonka on kirjoittanut Alan Conway. Käsikirjoitus kertoo pikkukylän tapahtumista, vanhoista kaunoista ja rikoksista, joita yksityisetsivä Atticus Pünd lähtee selvittelemään.  Atticus Pünd on Anthony Horowitzin luoma kuvitteellinen, saksalaissyntyinen yksityisetsivä. Susan Ryelandin lukema käsikirjoitus on noin puolet kirjan tarinasta ja se on erotettu kirjassa vanhalla tekstityylillä.

Conwayn käsikirjoituksessa erään kartanon taloutta hoitava nainen kuolee pudotessaan portaita. Tästä syytetään naisen poikaa, jonka tyttöystävä lähtee hakemaan neuvoja yksityisetsivä Pündilta. Etsivä toteaa, että turhat puheet unohtuvat aikanaan. Pündia ei muutenkaan kiinnosta ottaa uusia juttuja ratkaistavakseen, koska hän on sairas, eikä elinaikaa ole enää paljon.

Melko pian taloudenhoitajan kuoleman jälkeen myös kartanon isäntä kuolee, ja hänen arvellaan tehneen itsemurhan. Tämä saa Atticus Pündin kiinnostumaan tapauksista: Kaksi tapausta lyhyen ajan sisällä samassa kartanossa ei voi olla sattumaa.

Rikostarina jatkuu kuten mikä tahansa dekkari. Pünd selvittelee tapauksia tutustumalla kyläyhteisöön ja ihmisten suhteisiin. Epäiltyjäkin löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Ryeland saa käsikirjoituksen, Conway on teillä tietymättömillä, ja Ryeland huomaa, että käsikirjoituksesta puuttuu kaksi viimeistä lukua, eli juuri rikosten ratkaisut.

Ryeland alkaa selvittää, mitä Conwaylle on tapahtunut, ja missä ovat käsikirjoituksen puuttuvat kappaleet. Kun Ryeland alkaa haastatella ihmisiä, jotka tunsivat Conwayn, alkaa selvitä, että käsikirjoitus on kuin mukaelma kirjailijan omasta elämästä. Tämän vuoksi Ryeland keksiikin, keitä hänen pitää tavata, saadakseen selville, miksi käsikirjoituksen kappaleet puuttuvat.

Toinen osa kirjasta keskittyy kertaamaan oikeastaan kaikki ensimmäisen osan kuulustelut, nyt ne tekee vain Ryeland, kun käsikirjoituksessa sen hoiti Pünd.

Anthony Horowitz on kirjoittanut yli 50 romaania, käsikirjoittanut ja tuottanut elokuvia ja tv-sarjoja, muun muassa Midsomerin murhat. Harakkamurhat on nähty tv-sarjana myös Suomessa. Horowitz on kirjoittanut kirjan kirjan sisälle, harhauttaakseen lukijaa lukuisilla johtolangoilla.

Tämän kirjan lukemiseen pitää keskittyä, eikä sittenkään voi olla aina varma, ymmärtääkö oikein. Jos lukisi toisen kerran yli viisisataasivuisen kirjan, voisi ymmärtää yhteydet helpommin. Kirjaa lukiessa auttoi, että oli katsonut Harakkamurhat-tv-sarjan, joka olikin paljon selkeämpi kuin kirja.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Karisto (2020) — lastenkirjat, kuvakirjat, mielikuvitus.

Mila Teräs ja Sanna Pelliccioni, jotka ovat syntyneet samana päivänä peräkkäisinä vuosina, kertovat tässä kuvakirjassa vauhdikkaasta mummista. “Meidän mummimme on kaunis kuin pihlajanmarjaterttu”, sanovat lapset ja kertovat, mitä kaikkea ihmeellistä ja tavallista mummin kanssa tehdään.

Pelliccioni on pistänyt kirjan ulkoasun kanssa tuulemaan. Kuvitus yhdistelee kollaasin keinoin erilaisia materiaaleja ja kuviointeja puuvärikuvitukseen ja väriliituihin. Lopputulos on villin riehakasta ja ihanan lapsellista menoa. Yksityiskohdissa on tehty luovia ratkaisuja: polkupyörää tarvittaessa kollaasiin on liitetty brodeerattu polkupyörä. Hurmaavaa!

Lentävä mummini on kertakaikkisen ilahduttava kirja vauhdikkaasta mummista. Mummit ovat muutakin kuin niitä perinteisiä pullantuoksuisia isoäitejä, ja on hyvä että muunkinlaista mummikuvitusta tarjotaan. Se, että siinä sivussa heittäydytään aivan villiksi mielikuvituksen ja lasten leikkien pyörteisiin on kaunista sekin. Upeaa kesän ja leikin riemua koko kirjan täydeltä.

— Mikko

Lähde

Books on Demand (2026) — esikoisteokset, novellit, sattumukset.

Sitten seurasi kammottava määrä kapulakieltä ja lakipykäliä. Tämäkö oli se Kirjeviraston yritys tavoitella Elliä? Tuntui käsittämättömältä, että he vieläkin lähettivät kirjeitä!

Arkiset tapahtumat saavat outoja käänteitä Matilda Varjon esikoiskirjassa Olet saapunut määränpäähäsi. Novellikokoelman kuusitoista tarinaa kertovat matkoista ja retkistä, keinoista hankkia rahaa, kirjastoreissusta, kahvilassa ja museossa käymisestä ja valokuvien ottamisesta. Mutta jos ajattelit, ettei moisista jutuista juonenkäänteitä keksi, ajattelepa tarkemmin.

Matilda Varjo on pseudonyymi. Virkatodistusnimellään tekijä kirjoittaa aivan muunlaisia asioita, ja saatatpa törmätä työhyvinvointiin liittyvään kirjoittamiseenkin hänen kanssaan, eikä se ole yhtään omituista. Tämmöinen spefiin, spekulatiiviseen fiktioon, liittyvä kirjoittaminen on kuitenkin ollut osa häntä lapsesta asti.

Hämmentyneenä istuin ja hörpin vettä, järsin hajutonta ja mautonta korvapuustiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin pullaani edes mustaksi palanutta, rapsakkaa reunaa.

Kahvilasta ei saa kahvia, mutta sinne jonotetaan. Käteinen ei käy, kuittia ei saa. Tiukka vartija huolehtii siitä, että pöydässään saa istua rauhassa ja olla sellainen kuin on.

Kirja vei mukanaan, vaikka luen genreä harvoin. Julkkareissa juteltiin siitä, miten tarinat saavat lukijan aivoituksissa sävyjä sellaisia, joita kirjailijan mielessä ei ole käynytkään. Minäkin ajattelin upeahiuksikuningattarelle käyvän kampaamossa aivan toisin kuin oikeasti kävi.

Jos luet spefiä tai fantasiaa harvoin, Matilda Varjon kirjoittamasta on hyvä aloittaa. Ja arvaan, että tämä on raikasta luettavaa myös genreä paljon kuluttavalle.

Matilda Varjo pitää Kirjoitti Matilda Varjo -blogia.

— Anna

Lähde

Rosie & Wolfe (2025) — murhat, jännityskirjallisuus, poliisit.

Joku koiranleuka on irvaillut, että sveitsiläisen luovuuden suurimmat ilmentymät ovat käkikello ja emmentaljuusto. En osaa sanoa, tunkeutuuko Nicolas Feuz kirjailijana tähän joukkoon, mutta joka tapauksessa hänen jännitysromaaninsa Filatelisti oli hengästyttävä, osin suorastaan hurja lukukokemus. Joten jälleen kerran on sisältövaroitus paikallaan: jos pidät herttaisista hyvän mielen kirjoista tai korkeintaan cozy crimesta, kannattaa ehkä lukea jotain muuta, jollet nyt erityisesti halua laajentaa tajuntaasi.

Geneveläisen rikostutkijan Ana Bartomeun työpaikalla on henkilövajausta, etenkin kun eletään joulun ja uudenvuoden välipäiviä. Ana on vakavasti sairas, hänellä on suuria ongelmia sydämen kanssa, ja hän on menossa lääkärille, mutta hänen pomonsa, komisario Gygli, jota kutsutaan Luihuksi, lähettää hänet postin toimipisteeseen, jossa on outo paketti.

Ana protestoi, mutta menee kuitenkin, ja paikan päältä löytyy sitten paketti, josta valuu ”tummanpunaista ja tahmeaa nestettä”. Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen dekkarinlukija arvatakseen, mistä nesteestä on kysymys, mutta myös lähetyksen postimerkissä on jotain outoa. Paketin aukaiseminen tönäisee liikkeelle melkoisen tapahtumavyöryn, ja Ana ottaa omavaltaisesti työparikseen tehtävistään hyllytetyn Mitchin.

Kirjassa kulkee Anan ja Mitchin tutkimusten ohella kaksi muutakin aikatasoa: toinen on lähtenyt liikkeelle Lausannessa pari päivää aikaisemmin, ja lisäksi aina välillä käsitellään vuonna 1984 tapahtunutta rajua koulukiusaamista. 

Kuten sanottu, Filatelisti ei ollut sinänsä erityisen mukava elämys, sillä sen maailma oli mustaakin mustempi, synkkä ja kyyninen. Mutta vauhtiin päästyäni, mikä tapahtui aika lailla heti, kirja oli suorastaan pakko lukea loppuun, sillä se oli hyvin taitavasti kirjoitettu kaikkine juonenkäänteineen ja yllätyksineen ja cliffhanger-efekteineen. Jollain tapaa mieleeni tulivat hyvin kaukaisella tavalla takavuosien Saha-kauhuelokuvat. Suosittelen Filatelistia luettavaksi vaikkapa niistä pitäneille.

— Tuija

Lähde

Usborne (2017) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, avaruus.

100 asiaa -sarjan tietokirja kertoo avaruudesta ja avaruusmatkailusta. Aihe on sen verran monipuolinen ja laaja, että erilaisia faktoja ja tiedonjyväsiä löytyy helposti valtavia määriä. Saakin olla melkoinen avaruustietäjä, että tietää kaikki nämä asiat.

Kirja on suunnattu alakouluikäisille. Tiedonjanoinen koululainen voi uppoutua kirjan tietoiskuihin itse, mutta kirja sopii hyvin myös aikuisen kanssa luettavaksi. Aikuinenkin sivistyy lukiessaan ja voi auttaa hankkimaan lisätietoja erityisen kiinnostavista aiheista. Koska kirja on pullollaan lyhyitä tietoiskuja, mihinkään aiheeseen ei syvennytä yksityiskohtaisesti: nämä runsaasti kuvitetut faktapläjäykset vaihtelevat kooltaan puolikkaasta sivusta aukeamaan, joten tekstiä on vähänlaisesti. 

Tekstin vähäisyydestä huolimatta kirjassa on kunnollista tietoa. Esimerkiksi kulkuriplaneettoja käsittelevä aukeama kertoo Linnunradan vaeltavista planeetoista ja esittelee, miten teleskoopilla voidaan havaita näkymättömiä vaeltavia planeettoja ylikulkumenetelmän kautta. Asia on havainnollistettu selkeästi tekstin ja kuvan yhteispelillä.

Kuvitus on sarjan tyylille uskollista selkeää ja värikästä piirrosjälkeä. Sarjan kirjoja kannattaa ehdottomasti tarjota maailmaan uteliaasti suhtautuvien lasten luettavaksi.

— Mikko

Lähde