WSOY (2026) — viihdekirjallisuus, sisarukset, elämänmuutokset.

Meriön sisaruksista kertova Kotisatama-sarja on edennyt toiseen osaansa, jossa pääosan saa Heikki. Hänen elämänsä on eron myötä mennyt uusiksi. Työ Merivoimissa on vaihtunut saariston yhteysaluksen kipparointiin ja hän asuu vuoroviikoin Turussa poikansa kanssa ja Utössä muistisairaan äitinsä lähellä. Elämä on vähän sekavaa, etenkin kun ex-puoliso Annika voi olla liikkeissään nopea ja arvaamaton.

Toisellakin kirjan päähenkilöistä menee kuviot uusiksi. Toimittaja Ella on lähdössä miehensä kanssa kauan suunnitellulle maailmanympäripurjehdukselle, kun Ella kertoo uutispommin, jonka johdosta reissu päättyy heti alkuunsa. Mies ajaa purjeveneen karille heti Utön edustalla ja Ella rantautuu Utölle Meriön perheen hoiviin – oma kotihan on myyty pois purjehdusreissun rahoittamiseksi, eikä Ellalla ole mitään minne palata.

Ella löytää paikkansa saaristosta ja päätyy töihin Isokarin saarelle kesäoppaaksi. Heikki ja Ella ystävystyvät kesän aikana ja ilmassa on selvästi molemminpuolista vetoa, mutta kummankin elämäntilanne on sen verran mutkikas, ettei tässä mitään helppoja ratkaisuja ole tarjolla puolin eikä toisin.

Leena Paasion Kotisatama-sarja jatkuu edelleen tasaisen mainiona. Romanttisena viihdekirjana Lännessä loistaa majakka ei tarjoa lopulta suuria yllätyksiä, mutta kuten aina, matka on kiinnostavampi kuin päämäärä ja Heikin ja Ellan välisen ystävyyden ja läheisyyden kuvaus on kaunista. Oli mukava lukea miesnäkökulmaakin vaihteeksi, useimmat lukemistani viihdekirjoista on kuitenkin kirjoitettu naisnäkökulmasta. Heikki on vieläpä miellyttävän täyspäinen ja fiksu mies.

Kauniita ovat myös kirjan maisemat. Saaristoluonnon ja purjehtimisen kuvaukset tekevätkin tästä kirjasta poikkeuksellisen ja saavat sen erottumaan edukseen viihdekirjojen joukosta. Jään mielenkiinnolla odottelemaan Kotisataman kolmatta osaa, jossa pääosaan pääsee vielä kovin syrjään jäänyt Hilla.

— Mikko

Lähde

Saga Egmont (2026) — viihdekirjallisuus, romantiikka, vanhempi-lapsisuhde.

Koko tiimi töissä kuhisee uudesta, komeasta työterveyslääkäristä Sara Stormin viihdepokkarissa Kahdesti kielletty rakkaus. Aili pääsee kuulemma hyviin käsiin, kun menee selvittelemään väsymyksensä ja kalpeutensa syitä.

Lääkäri kyselee perusteellisesti ja tahtoo tietää syömisistä ja harrastuksista. Kestävyysliikunta, jonka on tarkoitus valmistaa häntä seuraavan kesän pitkään pyörämatkaan hyväntekeväisyystapahtumassa, on hivuttanut rautavarastot vähiin. Siihen löytyy rohdot.

Kun lääkäri sitten soittaa ja pyytää vastaanotolle kuulemaan tulokset, Aili hätääntyy.

Vielä omituisempaa on, kun työkaverinsa työterveyteen saattelema Aili pääsee lääkärin huoneeseen. Mies riisuu valkoisen takkinsa. Kauluspaidassaan hän kertoo, että hänellä on asiaa ihmisenä, ei lääkärinä.

Kirjan nimi herätti minussa sekä uteliaisuutta että kummastusta. Millä lailla rakkaus olisi kahteen kertaan kielletty? Paljastuisiko ihastuksen menneisyydestä vielä vahvoja siteitä entiseen kihlattuun tai puolisoon? Kuinka monta juonenkäännettä tarvittaisiin, ennen kuin lopputulos olisi toivottu?

Aili on aina ollut isän tyttö, ja he retkeilevät yhä kahdestaan. Ailin lämpimät välit vanhempiin joutuvat tarinassa koetukselle. Kuka olisi osannut ajatella, millaisia salaisuuksia paljastuisi?

Ailia hämmentävät myös tunteet, joita työterveyslääkäriä kohtaan herää. Käynti vastaanotolla oli niin tyrmistyttävä, ja silti hän tuntee mieheen vetoa. Ovatko tunteet sittenkään molemminpuolisia, kun lääkäri vaihtaa työtä ja paikkakuntaa? Seuraavat rauta-arvot tarkastaa joku ihan toinen tohtori.

Yllättävältä taholta tulee tukea ja ymmärrystä. Kun asiat alkavat selvitä, merkitseekö se loppua kahvittelulle uuden ystävän kanssa? Tai lisää ystäviä ja monenlaista rakkautta?

Sain kirjan äänikirjana. Siitä on myös e-kirja.

— Anna

Lähde

Kustannus-Mäkelä (2025) — lastenkirjat, katoamiset, tytöt.

Odotettuja vieraita tulee kylään, kun Hilja ja Taimi saavat vieraaksi Martti-serkun. Mukana tulee myös leijonan lailla karjuva Uljas-vauva. Upouusi pikkuveli on ihmeellinen juttu, mutta tämä vauva ei ole vain suloinen jokeltelija, vaan huutaa kuin viimeistä päivää. Tyttöjen äidin hermot ovatkin koetuksella. Tutti rauhoittaa vauvan, mutta ne katoavat kummasti jonnekin. Viimeisen tutin kadottua tarvitaan selvästi Hiljan, Taimin ja Martin agenttipartiota.

Ympärillä pyörii tietysti se tavallinen touhu ja tohina. Valkoherukkamummon pappamopo kulkee taas sujuvasti, lettuja syödään ja kun kerran on syksy, sienimetsässäkin käydään etsimässä suppilovahveroita. Omenasatokin on poimittava ja muutettava hilloksi. Tällaisen toimeliaan perusarjen kuvaus on Hilja-sarjassa aina yhtä hienoa.

Hilja ja leijonan isoveli on oiva lastenromaani. Jo kymmenenteen osaansa ehtinyt sarja toimii edelleen erittäin hyvin ja on oikein oivallinen, kotoisampi vaihtoehto vaikkapa Ella ja kaverit -kirjoille. Kepeä ja nokkela sanailu, ystävällinen ja lempeä huumori ja satunnaiset vakavammat pilkahdukset asettuvat tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Tämän sarjan pariin kelpaa sukeltaa, ja luettavaakin riittää mukavasti.

Sarjan kirjat kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, ne ovat parhaimmillaan siten, mutta eipä kovin suuresti haittaa, jos järjestys jossain kohtaa heittää.

— Mikko

Lähde

Tammi (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, muumit.

Muumipeikko ei saa rauhaa Muumitalossa asuvalta Pikku Myyltä. Myyllä on tapana tehdä mitä itse haluaa, ja nyt hän haluaa sotkea Muumipeikon huoneen ja häiritä hänen nukkumistaan. Pikku Myy on kuitenkin osa Muumitaloa, joten Muumipeikon on keksittävä uusi ratkaisu.

Tämä ratkaisu on oman talon rakentaminen. Siellä Muumipeikko saisi päättää asioista ja olla omassa rauhassaan. Talon rakentaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Vaikka Muumipeikko saa apua niin Niiskuneidiltä kuin Pikku Myyltäkin, talosta tulee hyvin omanlaisensa. Onneksi sille löytyy siltikin käyttöä.

Kirjassa on muumikirjaksi aika erikoinen alkuasetelma ja opetus. Pikku Myyn ollessa kiusanhenki Muumipeikko päättää vain muuttaa pois ja rakentaa oman talonsa. Pikku Myyn ongelmalliseen käytökseen ei puutu oikein kukaan, ja Muumipeikon puolesta tulee hieman surullinen olo. Talonrakennuskin kuvataan hieman kurjasti, kun Muumipeikko tuntee jokaisessa vaiheessa vain epäonnistuneensa.

Muumipeikon talo on erikoinen muumitarina, joka jää hyvin mieleen. Sitä voi suositella erityisesti niille lapsille, joilla on pikkusisarustensa kanssa sopeutumishaasteita.

Riina ja Sami Kaarla ovat tehneet vaikuttavan määrän lastenkirjoja. Valtaosa näistä on juuri Muumi-aiheisia. Vaikka Muumipeikon talo ilmestyy ensimmäistä kertaa tässä muodossa, tarina on ilmestynyt aikaisemmin vuonna 2013 Täältä tulee Pikku Myy -sarjassa.

Kaarlojen muumikuvitukset ovat minusta maailman parhaita tulkintoja muumeista. Ne kunnioittavat alkuperäisiä, mutta erottuvat silti omannäköisikseen.

— Juha Salmi

Lähde

Tammi (2026) — lastenkirjat, fantasia, seikkailut.

Animaagi Tommo on joutunut vangituksi eläinhahmossaan. Hänen on pysyttävä karakalina eli aavikkoilveksenä, koska hän ei voi paljastaa olevansa animaagi, joka pystyy muuttamaan muotoaan ihmisestä eläimeksi – se olisi Valentiassa hengenvaarallista. Hän joutuu osallistumaan näytöstaisteluihin. Heti ensimmäisessä taistelussa hän kohtaa vastustajana kokeneen taistelijan, ahman, joka on juuri se henkilö, jota Tommo oli Valentiasta etsimässä: hänen isänsä.

Ahman varjo on viides osa Helena Immosen vauhdikasta lasten fantasiakirjasarjaa. Purppurausvan animaagit on toiminnasta ja taisteluista kiinnostuneille lapsille kirjoitettu sarja, jossa Immonen on keskittynyt maksimoimaan kirjan imua. Siinä hän on onnistunut: kaikki animaagikirjat etenevät vääjämätöntä vauhtia, jokainen luku loppuu jännittävästi ja kirjaa ei yksinkertaisesti voi jättää kesken. Lastenkirjamaisuus näkyy siinä, että asiat ratkeavat yleensä varsin helposti ja nopeasti, mutta ainakin toimintaa on paljon ja se on jännittävää. Kirjasarjaa voikin hyvin suositella lukijoille, jotka kaipaavat kirjoiltaan taisteluja ja jännitystä. Väkivalta tapahtuu kuitenkin enimmäkseen eläinhahmoissa, eikä ole liian graafista yksityiskohdiltaan. Tässäkin kirjassa animaagisoturien kunnia ohjaa heidät saattamaan vastustajansa toimintakyvyttömiksi tappamatta heitä.

Myös kielellisesti kirjat ovat korkeatasoisia. Immonen ei ole halunnut kirjoittaa liian helppoa kieltä ja käyttää rohkeasti sanastoa, joka voi haastaa pienimpiä lukijoita. Taustalla toiveena on, että mukaansatempaava juoni vetää vähän vaikeampien sanojen ohi. Jos lukija kaipaa helpompaa tekstiä, animaagikirjoista on olemassa selkokieliset versiot, jotka tekevät tarinoista vielä helpommin saavutettavia.

Sarjan kuusi ensimmäistä osaa muodostavat kahteen kaareen jakautuvan kokonaisuuden: osat 1–3 käsittelivät animaagien seikkailuja kotisaarellaan Norrapurrassa, osissa 4–6 nuoret animaagit ovat Valentiassa uusien vaarojen äärellä. Neljäs osa jätti tarinan tiukkaan cliffhangeriin, jonka Ahman varjo ratkaisi, mutta luonnollisesti tämäkin osa jää todella kiperästi kesken. Seuraava osa on siis pakko lukea.

Olen kirjoittanut sarjasta laajemmin Onnimanni-lehden numeroon 2/2026.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — rakkaus, naiset, historialliset romaanit.

Kiinnostuin Elämänpuusta, koska jotenkin siitä tuli mieleen Minna Canthin aika Jyväskylässä ja koulumaailmassa. Elämänpuu on kuitenkin aivan oma tarinansa, mutta sijoittuu silti Jyväskylään, 1800-luvun puoliväliin. Historiallisissa romaaneissa on kiinnostavaa se, miten aina voi peilata sitä aikaa nykyaikaan ja hämmästellä, miten ajat ovat muuttuneet.

Kirjan päähenkilö on Rebekka. Hänellä on lapsi, Elias, josta Rebekka oli ollut papin ripitettävänä ja kirkon mustalla penkillä istumassa. Lapsen isää oli kyselty ja Rebekka oli sanonut, että sen tietää vain hän ja Luoja.

Rebekka työskentelee koululla, jonne tulee uusi opettaja, maisteri Vanja Kalinin. Rebekkan on laitettava Elias oppia saamaan. Miten Elias siellä pärjää ja kuinka uusi opettaja häntä kohtelee?

Hyvin pian selviää, mikä on kupletin juoni, mutta miten siitä jatketaan ja kuinka asiat selviytyvät, kun siihen aikaan se ei ollut ihan niin selvää kuin nykyaikana? Monet asiat ovat menneet solmuun jo silloin, kun olisi pitänyt laittaa rusettiin.

Teksti on herkullista ja sitä oli ilo lukea ja nauttia. Uppoutua sinne aikaan, joka on ollut kauan sitten. Oi aikoja, oi tapoja, mutta kirjan juoni ottaa haltuun ja sitten sitä mennään ja ollaan mukana joka kuviossa.

1800-luvun Jyväskylään sijoittuva Rajapirtti-sarja alkoi Henna Huovilan esikoisteoksessa Sielulintu. Tämä kirja vain jatkaa sitä samaa saagaa. Varsin mielenkiintoista on ollut lukea ja ne kaikki ajan kansanuskomukset vielä kuorruttavat koko tarinaa.

Vanjan ja Rebekkan stoori on sellainen, että sille jään kyllä odottamaan jatkoa.

— Kini

Lähde

S&S (2024) — lastenkirjat, fantasia, ystävyys.

Sisarukset Saba ja Sarina kuuluvat paimentolaisklaaniin, joka viettää ison osan vuodesta Gibatin tasangolla. Klaani elää paimentolaiselämää, mutta on myös yhteydessä Gibatin muuhun kulttuuriin ja hankkii lisäelantoa myymällä villaa ja käsitöitä Gibatin kaupunkeihin ja tarjoamalla tasangolla matkaaville turvallisen yösijan ja opastusta.

Mutta sitten sisarusten isä, klaanin johtaja Lootu, myy yhden klaanin lapsista rikkaalle ohikulkijalle palvelijaksi. Tämä on iso järkytys, etenkin lapsille, mutta myös monille muille klaanissa. Lootun ote klaanistaan on kuitenkin tiukka ja perustuu paljolti pelkoon, jota lietsovat Lootun verenhimoinen koira ja kovaotteiset kätyrit. Sisarusten äiti Unna on kuollut jo aikaa sitten, ja välit Lootun uuteen puolisoon Maaraan ovat huonot. Ei siis ole mahdotonta, että Lootu myisi omatkin lapsensa.

Kun klaani sitten lähtee kesäksi kohti metsäleiriä, sisarukset pyytävät lupaa ratsastaa edeltä valmistamaan leiripaikkaa muille. He saavat luvan. He kohtaavat leiripaikalla muita ihmisiä. Se on vaarallista: Lootu on moneen kertaan painottanut, että muut klaanit ovat uhka. Muita klaaneja ei koskaan kohdata. Toinen klaani osoittautuu kuitenkin mukavaksi ja lapsille selviää asioita, joita heiltä on pidetty salassa. Käy ilmi, että tyttöjen äiti oli ollut klaanin oikea johtaja, ei Lootu, ja että Sarinan pitäisi olla jo uusi johtaja. Käy myös ilmi, että tyttöjen ranteissa olevat palmikkonauhat, jotka suojelevat heitä pohjoisen pahalta matriarkalta, ovatkin sitä varten, että ne tukahduttavat lasten taikavoimat.

Niin, Gibatin lapsilla ja aikuisillakin on taikavoimia, mutta jostain syystä Lootun klaanissa sellaista ei hyväksytä. Ilmeisesti klaanissa on moni muukin asia vialla. Tyttöjen äidin kuolemakin tulee uuteen valoon. Onko hän todella kuollut, ja mitä osaa Lootulla asiassa oli? Miten Saba ja Sarina aikovat tästä eteenpäin jatkaa? Alistuvatko he yhä Lootun hirmuvaltaan? No, kirja olisi aika lyhyt ja tylsä, jos vastaus tähän kysymykseen olisi kyllä, joten totta kai Saba ja Sarina nousevat kapinaan.

Siitä saa alkunsa kiehtova seikkailu, joka laajenee kokonaiseksi fantasiatrilogiaksi. Malin Klingenberg on tähän asti ollut minulle tuttu Maria Sannin kanssa tekemistään erinomaisista kuvakirjoista (Luuranko, Viisi hauvaa, Karkulaiset ja Vanhukset), joita kaikkia suosittelen lämmöllä. On siis ilo havaita, että romaanimuoto sujuu Klingenbergiltä samalla varmuudella. Tasangon tyttäret on perinteistä fantasiaa ja kasvukertomusta tyrannin varjossa, eikä sen aiheissa sinänsä ole uutta. Tutut ainekset on kuitenkin järjestelty oikein toimivaan muotoon ja on mainiota, että isäänsä vastaan kääntyvät tällä kertaa tyttäret eivätkä pojat.

Klingenberg kiittelee kirjan lopussa ystäväänsä Maria Turtschaninoffia. Olisiko ystävysten kesken palloteltu ideoita? Tasangon tyttäret nimittäin tuntuu nuoremmille lukijoille suunnatulta versiolta Turtschaninoffin Anachésta tai Arrasta: asetelma on kovin tutunoloinen sieltäkin. Gibatin tarinat -sarjan kohderyhmä on tosiaan Turtschaninoffin kirjoja nuorempi: noin 9–12-vuotiaat kirjanahmijat nauttivat näistä varmasti.

Kirjan suomennoksesta vastaa Outi Menna, joka onkin suomentanut valtaosan Klingenbergin teoksista. Tyyli lienee siis jo hyvin tuttua, ja lopputulos on helposti luettavaa ja hyvin tunnelmansa välittävää tekstiä. Kirjassa on Eeva Nikusen kuvitus, joka kansikuvan lisäksi rajoittuu kirjan tärkeimmät hahmot esitteleviin mustavalkoisiin muotokuviin kirjan alussa. Ne lienevät lapsilukijoille mukava lisä.

Tämä Gibatin tarinoiden avausosa ilmestyi vuonna 2024 ja voitti vuoden 2025 Runeberg Junior -palkinnon. Trilogian toinen osa Veljeni Veli ilmestyi vuonna 2025 ja kolmas ja viimeinen osa Aallokon lapset ilmestyy nyt kesäkuussa 2026.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — tietokirjallisuus, henkirikokset, ruumiit.

Minusta on kiinnostava tietää, miten rikoksia ratkotaan. On aina niin kamalaa, kun tapahtuu rikoksia, joten ne rikokset eivät ole kiinnostavia, mutta se, miten niitä selvitetään, on!

Hiljaiset todistajat esittelee meille monille jo tuttujakin rikoksia, mutta avaa sitä, miten kuolinsyyntutkija ja oikeuslääkäri niitä ovat tutkineet. Linda Rantanen on oikein antautunut kriminologiaan ja avaa meille lukijoille näitä tapauksia, joita ei tarinoiksi voi kutsua, koska ovat kaikki valitettavasti totta.

Onkin aika lailla jännä juttu, että kun rikos on tehty, ruumis menee avaukseen eikä voi enää sanoa mitään, mutta silti se voi kertoa paljon tärkeitäkin asioita.

Kuolema ei ole vain yksilön loppu, vaan ikkuna siihen, millaisessa maailmassa vainaja eli.

Kun ihminen kuolee, se, mitä keholle silloin tapahtuu kertoo omaa tarinaansa. Sitä tarinaa taas osaavat ammattilaiset lukea ja niin voi selvitä moni tapaus, kuinka se kuolema oikein tapahtuikaan. Kuolonkankeus ja lautumat ovat tuttuja sanoja dekkareista, mutta mitä ne loppujen lopuksi kertovat?

Hiljaiset todistajat on hieno kirja, joka kuvaa ytimekkäästi miten kuolinsyytä selvitetään, kenen toimesta ja mikä on lopputulos. Upeaa ammatinkuvausta ammateista, joita kohtaan tunnen syvää kunnioitusta.

— Kini

Lähde

Tammi (2018-) — lastenkirjat, huumori, lapset.

Kirjoittaja Paula Norosen ja kuvittaja Kati Närhen Yökoulu-sarja sai alkunsa WSOY:n Lukupalat-sarjan osana vuonna 2016. Kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät tämän sarjan alla, minkä jälkeen sarja vaihtoi Tammelle. Tähän mennessä Yökoulu-kirjoja on ilmestynyt jo 16 ja seuraava on tulossa taas syksyllä 2026, eli kauhujuttujen ystäville luettavaa riittää runsaasti. Kirjat on suunnattu vasta lukemaan oppineille lapsille ja ne ovat runsaasti kuvitettuja, isotekstisiä tarinoita.

Yökoulu eli Kauhulan ala-aste on hirviöiden koulu, jossa koulua käydään tietysti öisin. Alusta asti sarjan päähahmoina ovat toimineet zombie Paavo ja vampyyri Martta, molemmat 180-vuotiaita eli ihmisten iässä 7-vuotiaita. Myös jotenkin kalamainen opettaja Kammonen on pysynyt alusta asti mukana. Sarjan edetessä koululaisjoukko on laajentunut ja vakionaamoina nähdään Lauri Luuranko, näkymätön poika Oskari Olematon, jättiläiskäpy Pihla Käpy, ihmiskissa Misse Leinonen ja monia muita.

Luin tätä arviota varten seitsemän sarjan kirjaa. Kaikissa Noronen harrastaa enemmän tai vähemmän hauskoja ja kammottavia sanaleikkejä ja asioiden kääntämistä hirviömäisiksi. Jutut onnistuvat parhaimmillaan hymähdyttämään aikuisiakin ja matospagetit, itkevät nakit ja muut ruokalan herkut toimivat epäilemättä kohdeyleisöön hyvin.

– Ja nyt on verikokeen aika. Penaalit pois ja laastarit esille!
– Eikä, Paavo purnasi. – Miksi meillä on niin usein pistokokeita?

Kirjojen juonet ovat enimmäkseen reippaasti läpi juostuja ja hyvin yksinkertaisia. Enempää ei tietysti noin 50–60-sivuisilta runsaasti kuvitetuilta, isotekstisiltä lastenkirjoilta parane odottaakaan. Osa juonista tuntuu silti vähän kiiruhdetuilta. Tarinoissa on monenlaista: otokseeni mahtui niin yökoululaisia kiusaavia tavallisia koululaisia, laimeiden klassikkohirviöiden rohkaisemista, lintsaamisen käsittelyä, sovittelua hankalien naapureiden kanssa ja kadonneen opettajan korvannut kummallinen sijainen.

Yökoulut ovat sinänsä tasalaatuista tavaraa: kun kirjan avaa, tietää varsin hyvin mitä saa. Se lienee tällaisessa sarjakirjassa merkittävä arvo sinänsä. Suuria yllätyksiä ei ole luvassa. Tämän setin kummallisin heikkous löytyi Yökoulu ja noidutut tossut -kirjasta, jonka pahis, Lumikin serkku Lemukki, kertoo olleensa pienenä “limainen kuin räkä ja ruskea kuin kakka”, ja tämä ilmaisu kohotuttaa kyllä kulmia: tämä on ilmeisesti vain valkoisille lapsille kirjoitettu kirja.

Kati Närhen kuvitus on tärkeä osa kirjoja. Kuvissa on vähän lisävitsejä ja ne ovat mukavan värikkäitä ja hilpeitä. Kuvitus on selvästi tärkeä osa sarjaa ja onkin ilo havaita, että kuvittaja on pysynyt koko matkan samana. Päätön meno saa mukavasti lisäkierroksia kuvituksesta. Siinä mennään vahvasti huumori edellä, kauhuaiheistaan huolimatta Yökoulut ovat ensisijaisesti hauskoja eivätkä pelottavia, vaikka jännät jutut voivat pienemmille lukijoille vähän hurjia ollakin.

Arvio perustuu seuraaviin kirjoihin: Yökoulu ja kadonnut opettaja, Yökoulu ja kauheat naapurit, Yökoulu ja noidutut tossut, Yökoulu ja karmiva luokkaretki, Yökoulu ja pelottava peli, Yökoulu ja paha pulpetti ja Yökoulu ja kaamea kosto. 

— Mikko

Lähde

Aviador (2026) — tietokirjallisuus, 1800-luku, yhteiskunta.

Japanin Edo-kauden kulttuurihistoriaa harvemmin käsitellään suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta nyt puolen vuoden sisään aiheesta on yllättäen ilmestynyt kaksi kirjaa. Ensimmäinen Hokusain oppipoika : Kaupunkielämää 1840-luvun Japanissa oli omaperäinen ja kevyt katsaus maailmankuulun taiteilijan elämään ja yhteiskuntaan jossa hän eli. Emmy Fräntin Edo ja kestävyyden taito puolestaan ottaa näkökulmakseen Edo-yhteiskunnan ekologisen kestävyyden.

Aihe kuulostaa ensin turhankin rajatulta, mutta kirja avaa yllättäviä näkökulmia japanilaisen yhteiskunnan mentaliteettiin. Edon (eli nykyisen Tokion) väkiluku nousi jo 1700-luvun alussa yli miljoonaan asukkaaseen. Silti kaupunki oli lähes omavarainen ja tuotti hyvin vähän jätettä, sillä materia kiersi tehokkaasti ja kaikki nähtiin resurssina. Koska Edo-kaudella Japani oli suljettu ulkomaailmalta, tehokkaaseen resurssien käyttöön oli syytäkin, mutta kyse ei ollut pelkästään käytännöllisestä nuukuudesta vaan kokonaisesta maailmankuvasta, joka tuntuu monessakin mielessä nykyihmiselle hyvin vieraalta.

Kirja on jaettu neljään osioon, jossa ensimmäisessa katsotaan Edon yhteiskuntaa ja toki myös miestä, joka alullepani tämän 250-vuotisen rauhan kauden. Shogun Tokugawa Ieyasu perusti paitsi Edo-kauden (1603–1868) myös Edon kaupungin, joka oli tuolloin vain mitätön kyläpahanen.

Tokugawa-shogunaatin aikaansaama yhteiskuntajärjestys oli omaperäinen ja monessa mielessä myös onnistunut, mutta se perustui kansan – myös samurailuokan – kuluttamisen, kaupan ja jopa liikkumisen tarkkaan valvontaan.

Erityisesti aikakauden taloudellinen ajattelu oli hyvin erilaista kun nykyään. Talous ensinnäkin perustui riisiin, joka oli paitsi peruselintarvike myös tärkeä symbolinen elementti uskonnollisessa ja henkisessä elämässä. Omaisuus, palkat ja valta mitattiin kokuina eli riisitynnyreinä, joka puolestaan useimmiten vaihdettiin rahaksi. Rinnalla toiminut rahatalous oli kuitenkin sekava ja monenkirjava; suurin osa arkipäiväisestä rahanvaihdannasta ei perustunut käteiseen, vaan luottoon, velkakirjoihin ja erilaisiin paikallisiin maksutapoihin. Hajautettu talousmalli ei ollut tehokkain mahdollinen, mutta se suosi paikallista omavaraisuutta ja rajoitti ylikulutusta. Liikkumisrajoituksilla väestö pidettiin myös sidottuina omiin talouspiireihinsä, jotta alueet pysyisivät itsehallinnollisesti elinkelpoisina ja vastuualueet selkeinä.

Edo-kauden taloudellinen ajattelu ei kuitenkaan ollut muusta elämästä irrallinen saareke, vaan se kytkeytyi syvällisesti moraalisiin ja henkisiin ihanteisiin. Säästäväinen ja yksinkertainen elämäntapa kuului samuraiden ihanteisiin, sillä se korosti mielenlujuutta ja velvollisuuksien hoitamista, toisin kuin ylellisyyksien ja nautinnon tavoittelu. Tämän vuoksi soturiluokan kasvatuksessa ei arvostettu talouden hallinnan taitoja ja tietämättömyys moisista asioista oli jopa hyvän kasvatuksen merkki. Edon yhteiskuntaluokista kauppiaat olivatkin alimpana, sillä he käsittelivät rahaa ja hyötyivät toisten ihmisten tarpeista, mikä katsottiin moraalisesti kyseenalaiseksi toiminnaksi.

Edo-kauden ajattelu perustui toisiinsa limittyviin maailmakatsomuksiin, joihin tutustutaan toisessa osiossa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kietoutuvat yhteen ja loivat kokonaisuuden jossa luonnonhenkien välinen yhteys, elämän kunnioittaminen ja ihmisten välisten moraalisten suhteiden harmonia oli kaiken keskiössä.

Tämä kokonaisvaltainen maailmankuva ei jäänyt vain abstraktiksi filosofiaksi, vaan se sai arjessa hyvinkin konkreettisia ja yllättäviä muotoja. Esimerkiksi tsukumogamit eli elolliset esineet ovat hauska esimerkki japanilaisten suhtautumisesta materiaan. Uskottiin, että kun esine saavuttaa 99 vuoden iän, siitä tulee elollinen. Jos esinettä oli kohdeltu huonosti siitä tuli ilkeä ja pahantahtoinen, joten arkisiakin esineitä tuli kohdella hyvin ja arvostavasti, ja antaa niille arvokas elämä elinkaarensa loppuun asti.

Esteettiset arvot kytkeytyivät niin ikään maailmankuvaan. Kauneus ei ollut vain jotain pysyvää ja täydellistä, vaan ennen kaikkea hetkellistä ja haurasta. Kaikki, niin esineet kuin ihmiset, ovat matkalla kohti loppuaan. Esineen yhden elämänvaiheen loputtua alkoi toinen vaihe ja toinen olomuoto ja juuri tämä ajan jälki teki esineistä kiinnostavia. Nykyään länsimaissakin muodikas kintsugi on peruja juuri tällaisesta ajattelusta. Esineen särkyneet kohdat korjataan ja korostetaan kultalakkauksella, jolloin esineen hajoamisesta tulee yksi osa sen historiaa, mutta esine itse ei siitä suinkaan huonone. Tällainen ajattelutapa teki kaikenlaisesta kierrätyksestä luontevaa, ja Edo-kaudella kierrätyksen parista löytyikin kaikennäköistä työtä ja erikoistuneita ammattikuntia.

Fränti tuo hyvin esiin Tokugawa-shogunaatin omaperäisen luonteen ja ennen kaikkea sen, millaista käytännön elämä erityisesti Edossa oli, mihin paneudutaan kirjan viimeisellä kolmanneksella. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, miten Edo-kaudella onnistuttiin luomaan välttämättömyydestä sosiaalinen hyve, joka läpäisi kaikki kansankerrokset. Fränti kuitenkin toteaa, miten shogunaatin lähtökohta ei ollut mikään oikeudenmukainen yhteiskunta kansalaisille, vaan oman vallan varmistaminen. Hallinnon valtarakenne perustui pakottamiseen ja rajoittamiseen, vaikka elinvoimainen taidekulttuuri toimikin valtiovallalle jatkuvana vastavoimana. Minkäänlaisesta ekoutopiasta ei voida siinä mielessä puhua.

Jos kirjaa yrittää miettiä jonkinlaisena oppaana, miten nykymaailma voisi elää kestävämmin, ensimmäiseksi nousee ajatus, miten tällaista perijapanilaista maailmankuvaa ei voi mitenkään sellaisenaan kopioida. Sitä voi kuitenkin miettiä, miten kierrätykseen perustuva yhteiskunta voi oikeasti olla muutakin kuin vain luopumista kaikesta kivasta. Edo-kaudelle oli ominaista vahva taiteellinen kulttuuri, jossa teatterista ja kirjallisuudesta nauttivat kaikki.

Sosiaalinen status ei myöskään rakentunut sille, että haalitaan mahdollisimman paljon kaikkea uutta, vaan estetiikka ja nautinto perustui kohtuullisuuteen, hetkellisyyden kauneuteen ja henkiseen pääomaan. Edo ja kestävyyden taito tarjoaa tässä mielessä vastavoiman nykyajan vaihtoehdottomuudelle, jossa on vaikea edes kuvitella yhteiskuntaa joka ei toimisi ja ajattelisi kuten omamme. Miettimisen arvoinen kirja, suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde

Palladium Kirjat (2026) — runot, tytöt, sukupolvet.

Tämä runoteos tarjoilee täyslaidallisen tyttöyttä ja naiseutta. Vaaleanpunaisten kansien sisällä ei ole silkkaa söpöilyä, vaan särmikästä runoutta, joka haastaa ja tökkii lukijaansa. Aino-Kaisa Koistisen teos asettuu osaksi naissukupolvien jatkumoa, jossa isoäidit, äidit ja tyttäret kytkeytyvät toisiinsa: “synnyn osaksi ketjua, jota ei voi katkaista / kuin otsatukan askartelusaksilla”.

Pidän ensyklopedisesta runoudesta; sellaistakin on tarjolla, runo ”haluaisin välttää väkivaltaa, mutta” luettelee väistämättömiä ja vaikeasti vältettäviä väkivallan muotoja. Hieno teksti. Myös “kuinka voi 12-vuotiasta loukata / antamalla lahjaksi elokuvan urheasta possusta / isoveljen huoneeseen asennetaan tietokone” puhutteli. Tai “en tahdokaan välttämättä olla hyvä / sanon ikkunalasille kuin lapsi / peilikuva irvistää, tietää jotain / mitä minulle ei ole kerrottu”. Kirjan sivuilta onkin helppo poimia jollain tapaa kiehtovia ja tarttuvia säkeitä. 

Teokseen on runojen seuraksi liitetty jonkun verran valokuvia. Mustavalkoiset kuvat jäävät hieman irtonaisiksi, niihin en osaa oikein suhtautua tai niistä lumoutua. Valokuvat tarvitsisivat mielestäni enemmän tilaa tullakseen paremmin esiim, pienikokoiset mustavalkokuvat eivät oikein aukene tarkastelulle. Mutta pienessä osassa ne joka tapauksessa ovat.

Jätän silmäpaon paikkaamatta on hieno kokoelma, jota kelpaa suositella niin tytöille ja naisille kuin sellaisten sielunmaisemasta kiinnostuneille. Tyttöydessä riittää luodattavaa ja koen, että se on maailma, johon miestenkin olisi syytä perehtyä. Tällaisten runoteosten tai hiljattain näkemäni Ihan pienet luut -näytelmän kaltaiset taideteokset ovat siihen oivallinen ja nautinnollinen keino.

Näettekö tuon tytön? Hänellä on punaista huulipunaa, punaiset kynnet, punaiset hiukset, punaiset ajatukset. Kasvanut kiinni tuuleen tai tuleen. Kokoaa itsensä sirpaleista ja poistuu ohitseni pimeään. Taluttaa korskuvaa säihkyturpaa. Eikä muuta valoa tarvita.

— Mikko

Lähde

Tammi (2026) — dekkarit, murhat, poliisit.

Joenrannalla ei ollut juuri muita, kuin viimeistä lukuvuottaan opiskelevia, tai juuri koulunsa päättäneitä nuoria. He viettivät kesän viimeisiä lämpimiä päiviä. Oli kuuma, kesän kuumin päivä, ja kalja maistui. Porukka oli juhlinut koko yön, ja seurannut jokea pitkin kanotoivia ihmisiä. Aamulla viiden maissa Wayne Fletcher sai päähänsä lähteä uimaan yhden kanootin perässä. Hän oli hyvä uimari, koulunsa paras. Kaverit katsoivat perään, kun sekä kanootti että Wayne katosivat joenmutkan taakse.

Norfolkin maalaismaisemissa pienellä poliisilaitoksella rikosylikonstaapeli Smith, entinen rikosylikomisario, on palannut töihin lyhyen lomautuksen jälkeen. Hän on työskennellyt 30 vuotta poliisina, ja osa työyhteisöstä jo odotti hänen eläköitymistään. Smith on kuitenkin itse halunnut alemman viran, jotta voi siirtyä paperihommista takaisin rikosten selvittelyyn.

Smithin ensimmäiseksi tehtäväksi osoittautuu nuoren Wayne Fletcherin hukkumiskuolema. Se on kuitattu onnettomuudeksi, mutta kun Smith alkaa selvittää tapausta, hän toteaa, ettei kaikki ole kuten pitäisi.

Smith saa avustajakseen entisen työkaverinsa pojan, nuoren harjoittelija Waltersin, joka on terävä ja varmasti parempi nykyisten teknisten laitteiden kanssa kuin Smith. Smith ei ole erityisen innostunut harjoittelijan koulutuksesta, sillä vaikka hän itse on tunnettu siitä, että saa tuloksia aikaan, hän ei noudata protokollaa aina tiukasti, vaan toimii usein oman intuitionsa varassa. Tällaisia huonoja tapoja hän ei haluaisi uudelle poliisille opettaa.

Kuolema jokivarressa seuraa Smithin ja Waltersin yhteistyön kehittymistä, kun he selvittävät Fletcherin kuolemaa. Tarina etenee samalla kun Smith opettaa Waltersille miksi ja miten aineistoa kerätään ja kuulusteluja hoidetaan. Samalla hän haastaa Waltersia tarkkaan havainnointiin. Kun pieniä vihjeitä alkaa löytyä, myös nykyinen rikoskomisario Reeve uskoo Smithin olevan oikeassa: kyseessä ei ole tapaturmainen hukkuminen vaan joku on tappanut nuoren Waynen.

Kuolema jokivarressa on sujuvaa luettavaa. Teksti kuvailee hienosti ympäristöä, kuten brittidekkareissa usein tehdään. On hienoa päästä mielikuvissa seurailemaan joenrannan ryteikössä tarpovia etsiviä, tai käydä pienessä veneily-yrityksessä selvittämässä millaisia erilaisia kanootteja voi vuokrata.  Jokea seuraamalla eteen tulee myös piikkilanka-aidoin eristetty kartano, josta löytyy pienoinen armeija vartijoita.

Yllättäen tapahtumien taustalta löytyvät myös Bosnian sotaan liittyvät raakuudet. Joki virtaa hiljalleen ja melkein hiipuu eristetyn kartanon kohdalla. Smith on jo yhden reissun kartanoon tehnyt, ja tavannut omistajan, kapteeni Hamiltonin. Ei uskoisi mitä kaikkea voi nousta esiin, kun tutkitaan nuoren pojan uintireissua ja hukkumista joella.

Kuolema jokivarressa on DC Smith -sarjan ensimmäinen osa, tapahtumallista luettavaa, jossa jää odottamaan jatkoa. Toinen osa, Rosemary Housen tapaus, julkaistaan syyskuussa 2026.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Kieletär Inari (2026) — nuortenkirjat, kuolema, katoamiset.

Kieletär Inari on kääntäjä Kaija Anttosen pyörittämä pienkustantamo Inarin Kaamasessa. Sen valikoimista löytyi tämä napakka nuortenromaani, joka sopiikin kustantamon ohjelmaan moneltakin kantilta. Teoksen norjalainen kirjoittaja Kathrine Nedrejord on saamelainen ja kirjan tapahtumat sijoittuvat Kjøllefjordiin, joka on kaukana Jäämeren rannalla.

Siellä asuu yläkouluikäinen Jenny, joka tulee eräänä aamuna kouluun myöhässä. Käytävällä hän törmää päätäpahkaa Julianiin, joka on kiinnostava uusi poika ysiluokalta, ja kaunis kuin filmitähti. No, nyt Julianilla kuhmu otsassa, mutta niin on Jennylläkin. Kun Jenny lopulta pääsee luokkaansa, opettaja ei motkota myöhästymisestä. Luokassa on myös hiirenhiljaista, jotenkin oudolla tavalla. Opettaja kertoo Jennylle, että luokassa on juuri puhuttu vakavasta asiasta: luokalla oleva Michael kuoli eilen. Pian käy ilmi, että Michaelin kuolema oli itsemurha.

Tunnelma on sen jälkeen vähintäänkin outo. Nuoren kuolema ravistelee alle tuhannen asukkaan pikkupaikkakuntaa pahemman kerran. Jenny kokee ravistuksen erityisesti parhaan ystävänsä Henningin kautta. Jostain syystä, jota Jenny ei oikein ymmärrä, Henning ottaa Michaelin kuoleman raskaasti. Samaan aikaan Jennyllä on muutakin mietittävää: hän taitaa olla rakastunut Julianiin.

Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? kertoo jo nimessään sen kysymyksen, jota se pohdiskelee. Epäilemättä Henning miettii tätä, mutta myös Jenny: Henning nimittäin katoaa. Jenny joutuu selvittelemään, minne Henning on mennyt ja lopulta lähtee myös seuraamaan tämän perässä aina Suomen puolelle asti. Kirja saakin loppupuolellaan vähän erilaisen sävyn, kun koulumaailman ja Jennyn tunne-elämän ympärillä pyörinyt kirja saa vähän seikkailukertomuksen makua. Tarina vetää mukavasti, eikä ole liian pitkä tai hidas.

Kirjalla on monia ansioita. On syytä kiittää Anttosta, joka on poiminut teoksen suomennettavakseen. On hienoa saada nuortenkirjallisuuden kentälle ääniä paitsi Norjasta myös saamelaiskulttuurin piiristä. Kauas Jäämeren rannalle sijoittuva tarina on puitteiltaan kiehtova ja vaikka Henning haluaa pois Kjøllefjordista heti kuin vain voi, Jennylle elämä pohjoisessa ja kalastaminen arvaamattomalla merellä on se, mitä hän haluaa. Toisaalta ystävyyden ja ulkopuolisuuden teemat ovat universaaleja nuortenkirjallisuuden aiheita ja pienillä yhteisöilläkin on yhteiset piirteensä, olivat ne sitten Jäämeren rannalla tai jossain Suomen maaseudulla. Tätä kaikkea Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? käsittelee raikkaasti.

— Mikko

Lähde

23rd St. (2025) — tietokirjallisuus, sarjakuvat, elokuvat.

Tiesin, että Tähtien sodan ohjaaminen oli George Lucasille todellinen koettelemus, mutten sittenkään ymmärtänyt, miten hankalasta projektista oli oikeasti kyse. Käsikirjoittaja Laurent Hopman ja kuvittaja Renaud Roche kertovat mukaansatempaavassa sarjakuvassaan elokuvan syntytarinan ja miten aika lailla kaikki mahdollinen meni pieleen.

Kuvaukset Tunisian autiomaassa menivät heti kättelyssä mönkään, kun alueella koettiin ensimmäiset rankkasateet 50 vuoteen, mikä hukutti lavasteet liejuun ja viivästytti kuvauksia päiväkausia. Tekniikka petti jatkuvasti, ja brittiläinen kuvausryhmä kapinoi eikä uskonut Lucaksen visioon. Myös erikoistehostestudio Industrial Light & Magic oli ilmikriisissä. Kun Lucas palasi Englannista takaisin Kaliforniaan tarkistamaan tehosteyhtiönsä jälkeä, hän sai shokin. Studio oli kuluttanut puolet budjetistaan, mutta sadoista vaadituista tehostekuvista valmiina oli vain muutama kappale, ja nekin olivat Lucasin mielestä käyttökelvottomia. Lucas sai tässä kohtaa paniikkikohtauksen ja joutui sairaalaan.

Ehkä pahinta oli kuitenkin studiojohtajien epäusko ja rahoituskriisi. 20th Century Foxin johtoporras ei ymmärtänyt elokuvasta mitään. He pitivät sitä kalliina B-luokan scifi-roskana, joten Lucas joutui taistelemaan jokaisesta sentistä. Kun Lucas näytti elokuvan raakaversion ohjaajaystävilleen, vastaanotto oli murskaava. Vain Steven Spielberg uskoi, että elokuvasta tulisi jättihitti.

Tuttujen tapahtumien lomassa on yllätyksiäkin. Tiesin, että Marcia Lucas auttoi aviomiestään leikkaamaan elokuvan, mutta en sitä, että hän muutenkin vaikutti voimakkaasti elokuvan lopputulokseen. Marcia antoi jatkuvaa palautetta käsikirjoituksen ongelmista, ja muun muassa idea Obi-Wan Kenobin kuolemasta tuli häneltä. Alan Ladd Juniorin rooli oli myös jäänyt itseltäni enimmäkseen pimentoon. Ladd oli 20th Century Foxin elokuvatuotannon johtaja ja George Lucasin vannoutunut suojelija, kun suurin osa studion johtajista piti projektia aivan liian outona ja riskialttiina. Sarjakuvassa tulee hyvin selville, miten hän laittoi oman uransa ja uskottavuutensa likoon, että elokuva ylipäätään saataisiin valmiiksi.

Jännä asia Lucas Warsissa on se, miten jännittävä sarjakuva on vaikka lopputuloksen tietää ja vaikka useimmat tapahtumistakin on jo tuttuja. Tässä on samanlaista imua kuin hyvissä dokumenttielokuvissa, joissa päästään suoraan kulissien taakse ja hahmot heräävät eloon niin, että lukija tuntee olevansa itse paikalla todistamassa heidän kriisejään. Tästä on tietysti käsikirjoituksen lisäksi paljolti kiittäminen myös Rochen sujuvaa kuvakerrontaa ja kaikin puolin tyylikästä ulkoasua. Rochen viivatyöskentely on miellyttävän rentoa, mutta hän on kuitenkin onnistunut tavoittamaan olennaisen henkilöiden ulkomuodosta ja elekielestä.

Mikäli Tähtien sota on lähellä sydäntä, Lucas Wars on nappivalinta omaan kirjahyllyyn, tästä ei tietosarjakuvat paljoa parane.

— Titta Lindström

Lähde

WSOY (2026) — runot, ystävyys, hovit.

Kaija Rantakarin runouteen hullaannuin edellisen, vuonna 2023 ilmestyneen Kertosäe-kokoelman myötä. Se sai lukemaan läpi Rantakarin tähänastisen tuotannon ja nyt kun muutaman vuoden jälkeen käsillä on aivan uusi teos, tartuin siihen innokkain odotuksin. On ilo havaita, että Hovi maistuu.

Runoteos alkaa poikkeuksellisesti henkilögallerian esittelyllä. Tapahtumien keskiössä on Kuningatar E, “joka makaa niin kuin petaa”, ja koko joukko hoviväkeä: kreivitär, vapaaherratar, kuningattaren suosikkiherttuat, furiiri, hovimarsalkka ja ties mitä muita. Teoksen kansi, jonka on taiteillut Elina Warsta, on lämmintä verenpunaa, ja verestä ja kivusta tässä teoksessa paljon puhutaankin. Heti ensimmäinen runo linjaa, mitä tuleman pitää:

tänään emme voi kuvitella muita värejä kuin punaisen,
murskaamme terälehtiä sormissamme

kivulla on raudan maku silloinkin
kun astia vielä kantaa verensä
mutta kun se vuotaa, se todella vuotaa

Kuningatar E huutaa kipuaan hieman vaimeammin modernin lääketieteen armosta, vaikka Henkilääkäri (“ei puoskari, mutta ei varsinaisesti avuksikaan”) vastaa, paitsi jos ei ehdi. Kivun ja veren ohella toisena aiheenlankana teoksen läpi kulkeutuu hiekka, kaukaa Saharasta lentänyt pöly, jota kertyy ikkunalaudoille määrissä, jotka saavat Dosentin ihmettelemään.

Säkeistä löytyy oivalluksia. Vasenkätisen äidin ennakkoperintö näyttäytyy lakanoita viikattaessa, kun “rituaali notkahtaa samoin kuin aina”. Tämä herättää kysymyksiä: “mitä muuta toistamme väärästä asennosta käsin? / mikä on niin ilmeistä, ettei sitä meille kerrota?”

Runot antavat myös näkökulmia kipukokemukseen ja kipupotilaiden kohtaamiseen. Kipu on vaihteleva olosuhde, kuin sää, eikä reagoi toivoon: “ei siis ole enää tarpeen toivoa”. Joskus parasta on ystävä, joka “avaa kirja josta lukee / meille kolmekymmentä kivutonta sivua”. Ja sitten on hetkiä, jolloin kivun tilalla on nautinto: ”mikään ei jää sulamatta: / / tulvimme / vihdoin muuta kuin punaista”. Kertosäkeen runoissa oli intohimoa ja seksuaalisuutta, ja sellaiselle on sijansa myös Hovin sivuilla. Rantakari on aistillisuuden kuvaajana taitava, ja se ulottuu kyllä koko skaalalle kivusta nautintoon.

Hovi täyttää odotukset vaivattomasti. Näistä runoista saa helposti kiinni, ne eivät pakene alta. Samalla ne eivät tyhjene kertalukemisella, vaan ovat riittoisia. Kokonaisuus on rakennettu ehjäksi teokseksi, joka miellyttää, koskettaa ja saa ajattelemaan Kuningatar E:tä lämmöllä.

— Mikko

Lähde