Like (2026) — tietokirjallisuus, nuoret, mielenterveys.

Skitsoaffektiivinen häiriö, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ole kovin yleisesti tunnettu psyykkinen sairaus. Se kuuluu skitsofrenian kirjoon, mutta sisältää lisäksi voimakasta maniaa tai masennusta, joita olemme tottuneet pitämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireina. Lyyti, kirjan keskeinen henkilö, kärsii siis erilaisista hallusinaatioista ja ajatusharhoista mutta myös voimakkaista yllykkeistä vahingoittaa itseään. Kun kirjan kirjoittaja, toimittaja Jose Riikonen, ajattelee Lyytiä, hänen mieleensä tulee:

Tiedän, että hän on hyvin herkkä. Mutta olen oppinut myös sen, että hän on myös tavattoman rohkea ja vahva. Hänen on pakko olla, koska häneen sattuu keskimääräistä enemmän.

Lyytin elämän alku oli vielä suhteellisen normaalia, mutta ongelmat alkoivat koulussa. Liikuntatuntien epäonnistumiset ja niiden johdosta seuraava häpeän ja yksinäisyyden tunne, kun ei tule valituksi pallopelien joukkueisiin, ovat murskaavia:

Tuntuu, että jos ei suoriudu jostain tehtävästä, se on maailmanloppu, niin suuri häpeä, ettei sen kanssa voi elää.

Yhtä vaikeita ovat koulun käsityötunnit, koska Lyyti ei millään opi neulomaan. ”Neulomisen ja liikunnan takia kouluviikkoina on hyvin vähän turvallisia päiviä.” Turvallinen aikuinen olisi varmaankin voinut auttaa pientä koululaista ulos näiden päivien kauhusta, mutta sellaista ei ollut. Kotoakin alkoi lisäksi löytyä äidin piilottamia pulloja. Kuudesluokkalainen Lyyti pudotteli koulussa jälkeensä lappuja, joissa luki: ”Haluun kuolla.” 15-vuotiaana tulee ensimmäinen sairaalajakso, mutta ei suinkaan viimeinen. Ahdistuneen, harhaisen ja epämääräistä syyllisyyttä tuntevan tytön hoito on vaikeaa: hän on kuulemma kokenut elämässään yli 700 ambulanssireissua, kun sairaus on ottanut ylivallan.

Mutta vuosien kuluessa Lyyti pääsee rauhallisemmille vesille, mikä kyllä tuntuu suurelta saavutukselta, lähes ihmeeltä, mutta onhan hän sentään kohdannut myöhemmän elämänsä varrella myös positiivisia kokemuksia hoitavien henkilöiden taholta. Tärkeintä on kuitenkin ollut puhuminen perheen ja ystävien kanssa, nyt kun välit äitiinkin ovat taas normalisoituneet.

Kun mieli hajoaa oli jännä lukukokemus: se oli kirjoitettu vähän kahtalaisella tyylillä. Toisaalta Lyytin vaiheita koskevat jaksot olivat vähän liiankin selkokirjamaisia, toisaalta mukana oli sinänsä ihan mielenkiintoisia teoriajaksoja, jotka kuitenkin pomppasivat kovin erilaisina esiin muusta tekstistä. Lyytin tarina on tietenkin sinällään täysin laittamaton ja sille on annettava kaikki kunnia, mutten voinut olla pohtimatta, miten yleistettävissä se on: kaikilla vakavasti sairailla ei ole ystäviä tai perhettä, jotka puhuisivat heidän puolestaan ja olisivat jo lähtökohtaisesti antaneet heille voimia taistella itse.

Niin tai näin, mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joita psyykkiset häiriöt kiinnostavat.

— Tuija

Lähde

Otava (2026) — ystävyys, menneisyys, 1990-luku.

Ranskalaisen Milanin äiti on kotoisin Ruandasta, mutta ei koskaan puhu menneestä. Vuonna 1994 Milan selittelee kehnoa koulumenestystään väittämällä, että hänen vaikeutensa johtuvat sodasta hänen äitinsä kotimaassa. Milan ei kuitenkaan varautunut siihen, että totta kai vanhempiin otetaan yhteyttä. Valhe paljastuu ja Milan joutuu kertaamaan kuudennen luokan, mutta Ruandan kansanmurha tulee hänen elämäänsä vääjäämättä. Ensin televisiouutisista, sitten loppukesästä pienen hintelän pojan muodossa.

Claude on äidin sukulaispoika, joka on jäänyt yksin ja haavoittunut kansanmurhassa ja muuttaa Milanin kotiin. Claude ei alkuun puhu lainkaan ranskaa eikä Milan kinjaruandaa, mutta pikku hiljaa poikien välille muodostuu yhteys. Syytä onkin, sillä äidin mukaan Claude asuu heillä nyt pysyvästi. Kunnes ei asukaan – eräänä päivänä äiti vie Clauden Brysseliin tapaamaan ”kaukaisia sukulaisia”, eikä Claude palaa siltä matkalta. Hän on palannutkin takaisin Ruandaan sukulaistensa luokse.

Tarina loikkaa muutaman vuoden eteenpäin. Vuonna 1998 Milanin vanhemmat eroavat. Isoisä on sairaana, joten perinteinen kesäloma isovanhempien luona ei onnistu. Milan lähtee äitinsä kanssa Ruandaan tapaamaan tämän sukua. Ruandassa odottaa tuntemattomia sukulaisia, mutta myös vanha tuttu: Milan saa taas tavata Clauden, joka esittelee hänelle elämäänsä Ruandassa, sillä välin kun äiti hoitelee omia virallisia ja tylsiä asioitaan.

Vuonna 2005 Milan palaa taas Ruandaan tekemään opinnäytettään gacaca-kansantuomioistuimista, joita maahan on perustettu kansanmurhaan syyllistyneiden tuomitsemiseksi. Ehkä takana on jotain muutakin; Milanin äiti joka tapauksessa vastustaa eikä ymmärrä ollenkaan Milanin halua palata Ruandaan ja ottaa selvää kansanmurhaan liittyvistä asioista. Äiti pitää Milania naiivina.

Näin tarina etenee, aina välillä loikataan viisi vuotta eteenpäin, kunnes lopulta ollaan vuodessa 2020. Jakaranda kuvaa hienosti kansanmurhasta toipuvaa maata ja eri sukupolvien kokemuksia kansanmurhan parissa. Milanin äidin vaikea suhde kotimaahansa, Milanin epämääräinen kaipaus juuriaan kohtaan, Clauden pyrkimys edetä elämässään, kansanmurhan jälkeen syntyneen Stellan kokemukset, Stellan isoäidin Rosalien vaiheet, Milanin sitkeästi vaikeneva isoäiti Eusébie… Näkökulmia tapahtuneeseen riittää, mutta Gaël Faye onnistuu tuomaan niitä hyvin esille Milanin ulkopuolista näkökulmaa hyödyntäen. Faye myös taustoittaa kansanmurhaa ja avaa niitä syitä, joiden vuoksi hutujen ja tutsien välinen konflikti syntyi. Iso tekijä taustalla on alueen belgialainen siirtomaavalta. 

Faye itselläänkin on ranskalainen isä ja ruandalainen äiti. Hän on syntynyt Burundissa ja pakeni  perheineen Ruandan kansanmurhan kanssa samoihin aikoihin alkanutta Burundin sisällissotaa Ranskaan. Jakaranda on Fayen toinen romaani; myös esikoisromaani Pienen pieni maa pyöri saman aiheen ympärillä. Siinä kuvattiin Burundin 1990-luvun tapahtumia lapsen näkökulmasta. Jakaranda keskittyy Ruandaan ja antaa laajemman näkökulmat.

Molemmat romaanit ovat Einari Aaltosen (1972–2025) ansiokkaasti suomentamia. Kustantaja on omistanut tämän teoksen Aaltosen muistolle; Jakaranda jäi yhdeksi joulukuussa 2025 menehtyneen Aaltosen viimeisistä käännöstöistä. Minäkin jään kaipaamaan taitavaa ja tuotteliasta kääntäjää.

— Mikko

Lähde

Farrar, Straus and Giroux (2025) — tietokirjallisuus, henkilökuvat, sota.

Helmikuussa 2022 Venäläisen hyökkäyssodan alkaessa Danielle Leavitt oli juuri väittelemässä ukrainalaisesta historiasta. Pian hän onkin jo työskentelemässä vanhempiensa perustamassa Leavittin kansainvälisen kehityksen instituutissa ja erityisesti sen ”päiväkirjaprojektin” parissa. Kyseessä on yksinkertainen verkkoalusta, jota ukrainalaiset voivat käyttää omien sotakokemustensa päiväkirjamaiseen tallentamiseen.

Historijoitsijana Leavitt heti ymmärtää näiden kokemusten historiallisen merkityksen. Sotanarratiivissa korostuvat helposti yksiulotteiset tarinat sotasankareista ja avuttomista uhreista, mutta laajempaa näkökulmaa kansan ja yhteiskunnan kokemuksista on vaikeampi saavuttaa. Leavittin poikkeuksellinen pääsy päiväkirja-alustan teksteihin saa hänet kiinnostumaan erityisesti muutamista kirjoittajista, joihin hän ottaa yhteyttä ja joiden elämää hän alkaa seurata ja dokumentoida. Lopputuloksena on reportaasi, joka maalaa koskettavan ja moniäänisen kuvan sodan runtelemasta arjesta.

Kirjan seitsemän henkilöä edustavat siviilielämän erilaisia kokemuksia. Sodan syttyessä Anna on 18-vuotias poliisikadetti Luhanskissa, mutta elämä heittelee hänet lopulta varsin kauas alkuperäisista urasuunnitelmista. Maria on nuori äiti Mariupolissa, kun hänen aviomiehensä liittyy kaupungin puolustusjoukkoihin, ja Maria joutuu lopulta pakenemaan luhistuvasta kaupungista yksin pienen lapsensa kanssa. Polina puolestaan ei edes asu Ukrainassa. Menestynyttä uraa Yhdysvalloissa miehensä kanssa rakentava nainen hylkää kaiken ja tulee Ukrainaan auttamaan sotaponnisteluissa.

Tania pitää miehensä kanssa sikalaa Etelä-Ukrainassa ja venäläisten vallattua alueen he päättävät pakenemisen sijasta jäädä aloilleen, ja Yulia on käsitöistä innostunut perheenäiti, joka haavoittuu vakavasti ohjusiskussa. Miesten kertomuksia kirjasta löytyy kaksi. Keski-ikäinen Vitaly elää unelmaansa uuden kahvilansa kanssa, kun kuukauden päästä avajaisista venäläiset tankit vyöryvät kohti Kiovaa juuri sitä tietä pitkin, jolla kahvila on.

Volodomyrin tarina sen sijaan oikeasti eroaa muista, sillä se sijoittuu enimmäkseen menneisyyteen. Hän työskenteli Tšernobylin ydinvoimalassa vuosina 1978–1987, mutta miehen tarinan merkittävyys liittyy enemmän ukrainalaisen runoilijan Vasyl Stusin (1938–1985) postuumiin kohtaloon. Stusia pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä ukrainalaisrunoilijoista, ja 2000-luvulla tästä ukrainan kielen puolustajasta on tullut suoranainen kansallinen symboli. Neuvostoliitossa vankileirille kuollut Stus olisi voinut jäädä unohduksiin, mutta Volodomyr oli avainasemassa hänen ja kahden muun toisinajattelijan ruumiiden noutamisessa ja uudelleenhautaamisessa Kiovaan 1989.

Sittemmin Volodomyr työskenteli hetken politiikassa, ennen kuin jatkoi kirjailijana ja nykyään perustamansa ukrainankielisen kustantamon johtajana. Hänen tarinan kautta päästään toisin sanoen tarkastelemaan Ukrainan kansallista heräämistä maan itsenäistymisen jälkeen.

Eri tarinoiden kautta avautuu ukrainalainen yhteiskunta lukuisine ristiriitoineen. Länsi-Ukrainaan asettuvan Marian on esimerkiksi vaikea sopeutua, sillä Itä-Ukraina on enimmäkseen venäjänkielinen, siinä missä maan länsiosissa ukrainan kieli on hallitseva. Myös ruokakulttuuri ja monet perinteet ovat erilaisia. Neuvostoliiton tekemät väestönsiirrot ja siitä seuranneet identiteettikysymykset on tuotu kirjassa esiin taitavasti, ja auttavat lukijaa ymmärtämään maan sisäistä todellisuutta.

Polinan tarina puolestaan kiinnostaa, koska sen kautta saadaan katsaus ukrainalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Ukrainassa toimii tietysti isoja avustusjärjestöjä, mutta paljon on yksityishenkilöiden pikkuorganisaatioiden varassa, sillä ne voivat toimia epävirallisesti ja byrokratiaa kiertäen, mitä isommat toimijat eivät voi tehdä. Ihmiset esimerkiksi saattavat ajaa Puolaan hakemaan tarvikkeita ja viedä ne takaisin rajan yli ilmoittamatta asiasta sen kummemmin viranomaisille. Tämä sallii tarvikkeiden viennin rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Pidän kovasti tällaisesta kerronnallisesta tietokirjallisuudesta, kirjan henkilökohtainen lähestymistapa ei salli yksilöiden vain katoavan tilastojen jalkoihin. Toki tässä lähestymistavassa on omat ongelmansa, erityisesti edustavuuden kanssa. On selvää, että monenlaiset näkökulmat jäävät väistämättä kirjan ulkopuolelle.

Se mikä tässä kirjassa jää tietysti häiritsemään, on se että tarinat jäävät kesken, kirjahan käsittelee vain Ukrainan sodan ensimmäistä vuotta. Onko Azovstalin tehtaalla taistellut Marian mies yhä elossa, kenties sotavankina? Miksi Annan Ukrainan armeijaan liittyneet vanhemmat eivät ole häneen enää yhteydessä? Ovatko kirjan henkilöistä kaikki enää elossa? Kysymyksiä riittää. Yhteen uutiseen törmäsin aivan vahingossa: Volodomyrin kustantamo ja varasto tuhoutuivat ohjusiskussa kesäkuussa 2025.

Keskeneräisyydestään ja synkästä nykyhetkestään huolimatta By The Second Spring on ennen kaikkea empaattinen katsaus Ukrainan sotaan ruohonjuuritasolla.

— Titta Lindström

Lähde

Nysalor (2024) — science fiction, runot, matkat.

Elli Leppä on minulle tuttu nimi ennen kaikkea Tähtivaeltaja-palkinnon raadista, mutta hiljattain minulle selvisi, että Leppä on myös tuottelias runoilija, joka on julkaissut vuodesta 2020 alkaen teoksen vuodessa. Kun vielä selvisi, että Lepän runous on vankasti kallellaan scifiin, pitihän siihen tutustua. Ensimmäiseksi tutustumiskohteeksi tuli vuonna 2024 ilmestynyt Pilvipuut, Lepän viides teos.

Takakansi lupaa teoksen kertovan lähtemisestä ja matkanteosta. Matkaa tehdää niin avaruudessa kuin merilläkin. Melkoinen avaruus Tyynenmeren saarilla toki edessä aukeaa, kun merta lähtee ylittämään pienellä veneellä ilman nykyaikaisia navigointivälineitä. Avaruusmatkailussa tehdään pitkää matkaa syvässä unessa, tarkoituksena muuttaa pysyvästi. Päästä perille? Lopulta ollaan kaukaisten pilvipuiden äärellä, jossa biologiat ovat vailla entsymaattista yhteyttä, eivätkä osaa puhua toisilleen mikrobiologian kielin.

jonkun on voitava syödä joku toinen
voitava purkaa sen rakenteita
ja ravita itseään
hajoamaton materiaali
on pysyvästi mykkää

Lepän runoissa on luonnontieteellistä otetta. Näissä runoissa geologiset prosessit ja taivaanmekaniikka raksuttavat eteenpäin ihmisestä välittämättä. Hydrostaattiset tasapainotilat, Hertzsprung-Russellin kaaviot pääsarjoineen, apoteoosit ja muut piirtävät kuvaa maailmasta, jota yritetään ymmärtää ja tulkita. Tieteellisellä kielellä on oma vastaansanomaton kauneutensa. Samalla runoihin mahtuu inhimillinen kokemus, mittakaavaa riittää myös sellaiseen. 

jos tietäisi mihin katsoa, Andromeda
kahden miljoonan valovuoden päässä, en voi
ymmärtää, mittakaavat liian

Pääasiassa säkeet asettuvat sivuille tavanomaiseen tapaan, mutta mukana on jonkun verran kuvallisemmin taitettuja runoja. Ne tuovat mukavaa vaihtelua. Olisin nähnyt niitä mieluusti enemmänkin. Taitossa häiritsi hieman kirjasimen vaihtelu; miksi luovemmin taitetut runot ovat erilaisella kirjasimella kuin muut? Se tuntuu tarpeettomalta. Mutta pientähän tämä, etenkin kun näitä osioita on vähänlaisesti.

Joka tapauksessa Pilvipuiden viehättävät avaruusmaailmat ja kytkökset maan (ja meren) pinnalle tekevät siitä siinä määrin kiehtovaa luettavaa, että syvempi sukellus Lepän runouden maailmaan on selvästi paikallaan.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — ihmissuhteet, psykologiset romaanit, äidit.

Olen useamman kerran törmännyt esimerkiksi somen kirjallisuusryhmissä mielipiteisiin siitä, ettei Anne Tylerin kirjoja kerrassaan jaksa lukea, koska niissä ei tapahdu mitään. Mutta olen täysin eri mieltä – voi, miten paljon niissä tapahtuukaan! Ei ehkä mitään ulkoisen juonen rajuja käänteitä, mutta sitäkin enemmän sisäisen maailman myrskyjä. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös käsillä olevaa Kolme kesäkuun päivää -romaania.

Sitäpaitsi tämä kirja alkaa isolla käänteellä, joka pudotetaan suoraan lukijan syliin: Gail, keski-ikäinen apulaisrehtori, huomaa joutuvansa syrjäytetyksi vapautuvasta rehtorinvirasta. Niinpä hän sanoutuu saman tien kokonaan irti mitä ilmeisimmin silkkaa tuittupäisyyttään, sellaisella ”pitäkää tunkkinne” -asenteella. Samaan aikaan ovat tulossa Debbie-tyttären häät, jotka nekin aiheuttavat Gailissa ristiriitaisia tunteita, etenkin kun ex-aviomies ja Debbien isä Max pöllähtää täysin odottamatta Gailin yövieraaksi kissoineen kaikkineen. Kaiken huipuksi käy ilmi, että Debbien tuleva aviomies Kenneth on joutunut hetkeksi aivan toisen naisen pauloihin juuri ennen häitä. 

Tätä kirjaa voisi melkein luonnehtia pienoisromaaniksi, sillä siinä on ainoastaan runsaat 150 sivua, joihin on siis mahdutettu Tylerin mestarillisella kyvyllä lukemattomia havaintoja, mielenliikahduksia ja tunteita – siis etenkin sisäisiä tapahtumia. Morsian Debbie jää väkisinkin hieman taustalle, kun lukijalle kuvaillaan lempeän ironisesti Gailin ja Maxin suhdetta ja henkilökohtaisia ominaisuuksia. 

Kun aloin lukea Kolme kesäkuun päivää -romaania, olin aika lailla avoin: en tiennyt etukäteen juuri mitään kirjan henkilöistä tai tapahtumista. Niinpä lähdin ottamaan selvää Gailin persoonasta omasta mielestäni kiinnostuneen lempeänä, mutta sain pian huomata, ettei hän antautunutkaan lempeyteeni: kuten hänen esihenkilönsä, rehtori Marilee, toteaa heti kirjan alkusivuilla, sosiaalinen kanssakäyminen ei ole hänen vahvimpia puoliaan. Tämä tulee mainiosti esille, kun ryppyisiin vaatteisiin sonnustautunut ex-mies Max saapuu rescuekissansa kanssa. Lukija joutuu tuntemaan lähinnä myötähäpeää vuorotellen kumpaakin kohtaan. Missään vaiheessa ei kuitenkaan huudeta tai haukuta. Ei, ihmiset kohtaavat toisensa hienovaraisesti, mutta silti kohtaamiset ovat isoilla tunteilla kyllästettyjä.

Kolme kesäkuun päivää on ehdottomasti suositeltavaa lukemista. Vaikka en ole yhtään kissaihminen – tai ehkä juuri siksi – on pakko mainita se herkullisuus ja tarkkanäköisyys, jolla Tyler kuvaa Maxin kissan olemusta. Entä sitten ihan viimeisen sivun tarjoama loppuratkaisu? Siinä vielä mietittävää tekstin loputtuakin.

— Tuija

Lähde

Johnny Kniga (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Etelä-Italiassa, Sorrenton niemimaan etelärannikolla sijaitsee Amalfin rannikko, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Pienelle rannikkoalueelle mahtuu melkein koko maailman kauneus: Amalfin kuuluisa nähtävyys Pyhän Andreaksen katedraali, vuoristossa sijaitseva Ravello historiallisine puutarhoineen sekä Positano, jossa värikkäät talot kiipeävät vuoren rinnettä pitkin. Kaikkialla turkoosi meri ympäröi näkymää. Myös maailman parhaat sitruunat kypsyvät Amalfin rannikolla Välimeren syleilyssä.

Satoja vuosia vanha nunnaluostari on kunnostettu luksushotelliksi, vanhat luostarin kammiot ylellisiksi asuinhuoneiksi ja sviiteiksi. Hotelli Monastero Santa Rosan paksut seinät huokuvat rauhaa ja hiljaisuutta. Se on Amalfin rannikon hienoin hotelli, joka on rakennettu niin lähelle kallioiden reunaa, että se näyttää melkein leijuvan veden päällä.

Ruotsalainen historianopettaja Hugo Lind ja italialais-ruotsalainen matkanjohtaja Lara Belmonte tutustuivat, kun Hugo oli edellisen kerran Laran opastamalla matkalla Italiassa. Laran avustuksella Hugo sai vuokrattua talon, jossa hän aikoo nyt keskittyä kirjansa kirjoittamiseen. Lara on joutunut pyytämään Hugoa avuksi, kun hän on matkanjohtajana tunnetulle ruotsalaiselle ”suklaasuvulle”. Laran varaama bussinkuljettaja on sairastunut, ja Hugo lupautuu tuuraamaan häntä.

Ruotsista saapuu 11-jäseninen ryhmä Byhlénin Konvehdin (BK) toimitusjohtajan Gottfrid ”Gotte” Byhlénin järjestämälle yllätysmatkalle. Ryhmän jäseninä ovat niin Gotten nykyinen vaimo Edit, joka toimii BK:n henkilöstöpäällikkönä kuin entinen vaimo Sonjakin, joka on BK:n hallituksen jäsen. Mukana ovat myös Gotten lapset entisestä ja nykyisestä avioliitosta, ja ulkopuolisina ryhmän jäseninä on puolisoita ja Gotten oikea käsi, talouspäällikkö Tom Aronsson.

Jos Gottea kutsutaan suklaakuninkaaksi, niin Gotten sisko Jackie on karamellikuningatar. Sisarusten välit ovat katkenneet jo lähes 10 vuotta aiemmin, kun Jackie perusti oman yrityksensä Gotten syrjäyttäessä hänet BK:n johdosta. BK on Gotten johdossa hiipunut ja lähestyy konkurssia, kun taas Jackien irtokarkkimyyntiä harjoittava yritys tuottaa rajatonta voittoa. Sisarusten riita on saanutkin alkunsa siitä, että Gotte syytti siskoaan kahden pähkinän suklaakarkin ohjeen varastamisesta. Nyt Gotte on kuitenkin joutunut nöyrtymään ja pyytämään siskoaan apuun säilyttääkseen suklaansa markkinoilla.

Ryhmälle on yllätys, kun Jackie tulee mukaan matkalle miehensä ja poikansa kanssa. Kun Gotte ilmoittaa, että BK ja Jackien irtokarkkibisnes fuusioidaan, alkaa vastustus ja kuohunta, jonka melskeessä Jackie menettää henkensä. Melkein kaikilla on jotain menetettävää, eikä kukaan hyväksy fuusiota. Jackien mies ja poika eivät halua menestyvän yrityksensä rahoittavan kannattamatonta BK:ta. Eivätkä BK:n osakkaat halua Jackieta johtoon.

Mutta kuka murhasi Jackien? Sitä alkaa selvittää komisario Baldassare Russo, joka pyytää avukseen Hugon ja Laran, jotka ovat seuranneet ryhmän touhuja matkan alusta lähtien.

Vehkeilyä Amalfin rannikolla, Lomaparatiisin murhat -sarjan toinen osa, on sopivaa kesälukemistoa. Huikeita maisemia ja erilaisia paikallisia ruokia on kuvailtu asiantuntemuksella. Kirjassa keskitytäänkin erilaisiin nähtävyyksiin, paikallisiin tapoihin sekä suklaasuvun ryhmädynamiikkaan.

Kuka vaan voi olla syyllinen, kaikilla on motiivi murhaan. Yksi motiivi tosin jäi ihmetyttämään. Kun Gotten ex-vaimo Sonja menettää tulevassa fuusiossa konkurssikypsän yrityksen osakkeita ja saa tilalle 1/10 edellisen yrityksen osakemäärästä, niin uuden voittoa takovan yrityksen osakkeilla saa käsittääkseni enemmän tuottoa kuin konkurssikypsän yrityksen osakkeilla. Se oli vähän virheellinen tieto tässä kirjassa. Kai sitten voidaan ajatella niin, ettei Sonja ymmärtänyt osakkeiden arvosta mitään.

Vehkeilyä Amalfin rannikolla kannattaa lukea, jos pitää kesädekkareista, joista löytyy uusia maisemia, ruokia ja viihdettä murhien mukana.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Reuna (2026) — tietokirjallisuus, elämäkerrat, henkilöhistoria.

Olenpa lukenut taas hyvän kirjan! Hypäten maailmalle, hiihtäen kotiin kertoo Heikki Hasusta, joka eli sellaisen elämän, ettei siitä varmaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenelläkään. Hän syntyi vuonna 1926 ja kuoli vuonna 2025 ja siinä välissä ehti paljon kaikenlaista.

Hasu asui maalla ja oli maanviljelijä. Siinä sitten ohessa hän urheili ja niinkin pitkälle, että voitti yhdistetyn hiihdon olympiakultaa Sankt Moritzissa vuonna 1948. Oi niitä aikoja, sillä sen ajan harjoittelut ja urheiluvermeet ja -välineet olivat aivan eri luokkaa kuin mitä tänä päivänä käytetään.

Urheilu ei ole minun juttuni eikä minua kiinnosta, mutta tässä on kirjassa niin elävästi kuvattu urheilutkin, ettei kummoista tuntemusta tarvitse, että pääsee juonesta kiinni.

Urheilu-uran jälkeen Hasusta tuli maalaisliiton ja keskustan kansanedustaja ja kunnallispolitikko. On heti mainittava sekin, että politiikkakaan ei minua kiinnosta, ei sitten piirun vertaa. Vaan Hasun toiminta, asioiden eteenpäin vieminen ja sellainen kaikin puolin rehti meininki, toi ihan oman värinsä koko juttuun.

Kaiken tämän sivussa, Hasu perusti perheen, tuli isäksi ja tietenkin viljeli maata. Marjatta-vaimon kanssa elettiin ja kasvatettiin lapsia. Lapsista Juhani jäi pitämään tilaa ja hänen vaimonsa Johanna on tämän hienon kirjan kirjoittanut ja kerännyt sen kaiken tiedon ja kuvat, jotka meille lukijoille tuottavat suurta iloa.

Voisi äkistään luulla, että miniä on vaan kehua retostellut appiukkoaan, mutta ei se niin mene, sillä niin paljon on kirjassa lainauksia. Suunnaton joukko on päässyt kertomaan mitä mieltä milloinkin on oltu tai sitten on otettu lehtileikkeistä otteita. Kuvia on paljon ja teksti on palasteltu sopiviin pieniin kappaleisiin, joten tätä kirjaa oli helppo lukea.

Voi siis lämpimästi suositella, sillä kun on kirjan sulkenut, voi vaan syvään huokaista, että tämmöisiä Heikki Hasuja pitäisi olla enemmän.

— Kini

Lähde

Tammi (2026) — runot, kuolema, menetykset.

Mikko Rädyn molemmat tähänastiset runoteokset (Borealia, 2022 ja Erehtymättömyydestä, 2025) ovat olleet oikein vaikuttavia, joten odotukset uuden teoksen osalta olivat korkealla. Kaikki putoava on selvästi tunnistettavaa Rätyä ja tuntuu yhtäaikaa tutulta ja myös uudistaa ilmaisua.

Enimmäkseen ilmaisu on kevyttä, säkeitä pudotellaan sivuille ilmavasti ja tilaa hyödyntäen. Aforistisuus on Rädyn tyylille tuttua. Runot puhuttelevat jotakuta, joka vaikuttaa edesmenneeltä tai muuten poissaolevalta. Kuka tämä ”sinä” on, jää avoimeksi. Kenties äiti, mutta tulkinnanvaraisuus ei ole tässä haitaksi – Rädyn runoihin voi itse kukin lukea sen, mitä tarvitsee.

olisin kertonut sinulle tämän
olisit pitänyt siitä

Toisena isona juonteena puhutaan sienistä. Kuolevaisuuden vastapainona on mäntymesisieni, joka “suotuisissa oloissa eläisi kunnes elämää ei enää ole”. Ensimmäisen osion otsikkona on sopivasti ”Armo”. Toinen osio on ”Painovoima”, ja siitä päästäänkin Simone Weiliin, jonka teos Painovoima ja armo on runojen minää puhutellut siinä määrin, että mukana on kirje Weilille. Kirje tuo vaihtelua runojen muotoon, siinä tyylinä on polveilevampi proosaruno. Teoksen täydentää kolmas osio, ”Aine”, jossa pohditaan aineen olemusta ja katoavaisuutta. Aivan lopussa on vielä viimeinen nimetty osio, jossa on vain yksi runo, jonka voi ajatella kokoavan kaiken yhteen.

jos ikuisuus on ajatusten multaa

sinun ovat lehdet jotka puu luovuttaa

Kaikki putoava asettuu mainiosti Rädyn tähänastisen tuotannon jatkoksi. Se on sekä tunnistettava että erottuva. Kuten tähänkin asti, Rädyn tapa kirjoittaa on viehättävää. Tekstissä on pureskeltavaa, se ei avaudu hetkessä tai ollenkaan, mutta ei myöskään jää liian kauaksi, liian konstailevaksi. Tämän teoksen sivuilta löytyy paljon kauniita kuvia ja hienoja säkeitä. Ilahduttava teos, Rädyn tuotantoa on helppo suositella.

— Mikko

Lähde

Karisto (2026) — dekkarit, murhat, jännityskirjallisuus.

Hyvinkään kaupungin kyljessä on ihan oikeastikin eksoottisesti nimetty Sveitsin luonnonpuisto, ja sieltä löytyy tämän Piia Helanderin uuden kirjan aloittava kuolemantapaus: mäkihyppykuopasta on luonnollisesti koiranulkoiluttaja löytänyt miehen ruumiin. Kyseessä on paikallinen tunnettu toimittaja, mutta onko hän pudonnut pahasti vai surmattu? Vanhempi konstaapeli Ossi Hietala, joka on siis tuttu jo Helanderin esikoisdekkarista Helios, on taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen, mutta entä muut?

Pian saamme tavata myös toisen Helios-romaanin päähenkilöistä eli freelancer-toimittaja Sandra Dahlqvistin, joka on kirjoittamassa ”traagista romaania” ja työskentelee samalla paikallisella yläkoululla äidinkielenopettajan sijaisena kohdaten murrosikäisen nuorison toilailut, on sitten kyse joulujuhlanäytelmän esittämisestä tai vähän vakavammista asioista. Selvää tietysti on, että Ossin ja Sandran tiet kohtaavat jälleen, sillä hehän jo jonkin verran ystävystyivätkin Helioksen tapahtumien pyörteissä. Mutta tiet ovat kovin mutkaisia.

Helander sai kiitosta esikoisteoksestaan eikä suotta; Helios oli muun muassa ehdolla Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden esikoisdekkari -palkinnon saajaksi, mitä ei voi pitää ollenkaan hassumpana saavutuksena. Hänen kerrontansa kulkee jouhevasti eteenpäin, niin että sekä rikosjuoni, henkilöt ja miljöö on kuvattu oikein taitavasti. Huurteen pahis oli tosin melko helppo arvata jo hyvissä ajoin, mutta mitäpä sitten. Pidin erityisen paljon yläasteen oppilaiden henkilökuvauksesta; siihen Helander oli saanut samanlaista uskottavuutta kuin Helioksen hevosharrastajanuorisoon. 

Kirjan tapahtumat jäivät tietenkin sellaiseen jamaan, että jatkoa voidaan odottaa. Oikein hyvä, jos sitä tulisi. Uskon, että Helanderin kaltaiselle virkeälle kertojalle ja ihmisten havainnoijalle löytyy ystäviä ja lukijoita.

— Tuija

Lähde

WSOY (2026) — dekkarit, murhat, historia.

Yhdistättekö numeroon 45 914, kiitos.

Terhi Rannelan Kuolema kaivopuistossa aloittaa mielenkiintoisen Etsivätoimisto Aino Tylli -sarjan. Aino Tyllin esikuvana on ensimmäinen suomalainen naisetsivätoimiston perustaja Tyyne Ahlroth.

Aino Tylli avaa etsivätoimiston Helsinkiin vuonna 1933. Naisetsiviä ei silloin Suomessa tiettävästi juuri ollut, ja miehet naureskelivatkin Tyllin ammatille. Tylli oli kouluttautunut poliisiksi, ollut valtamerialuksilla laivapoiisina, ja avustanut New Yorkin poliisia rikosten selvittämisessä. Mistään haihattelijasta ei siis ollut kyse, vaikka miehet totesivatkin keskusteluissaan, että Tylli ratkaiskoot huonoille teille joutuneiden naisten asioita, kadonneiden etsintää ynnä muuta kevyttä puuhastelua.

Aino Tylli ei halunnut itsekään osallistua vakavien rikosten tutkintaan, varsinkaan murhatutkintaan, mutta niin vain kävi.

Kun nuoren silittäjättären ruumis löytyy Kaivopuistosta, Aino ei malta olla tutkimatta rikosta. Lehtiuutinen aiheesta hirvittää, mutta saa myös miettimään, onko poliisi tehnyt kaikkensa rikoksen ratkaisemiseksi.

Raadeltu naisruumis

Kello kahdeksan ajoissa löydettiin Kaivopuistosta petomaisesti murhattu naisen ruumis. Verityön tekijä oli raadellut uhrinsa niin, ettei tämän kasvoja voitu lainkaan tuntea. Myöskin oli onnettoman takaraivoon isketty nähtävästi kirveellä siksi voimakkaasti, että aivot olivat tulleet esiin. Vaatetuksen perusteella tunnettiin kuollut silittäjätär Liisi Joutseneksi.

Aino Tylli tuntee Helsingin kaupungin alueet erittäin hyvin. Hän kulkee paikasta toiseen enimmäkseen kävellen, ja pidemmät matkat ratikalla. Aino on tyytyväinen uuden toimistonsa sijaintiin Museokadulla. Uusi yksityisetsivätoimisto on myös sisustettu kodikkaaksi ja tyylikkääksi. Yksi ilon aihe on myös toimistoon saatu puhelin, numero on 45 914. Vaikka puhelut hoituvat keskuksen kautta, niin enää ei tarvitse lähteä puhelinkoppiin soittamaan. Ainolla on avustajanaan nuori poliisiopinnot aloittanut (ja keskeyttänyt) mies, Köpi Lampi, jonka kanssa asiat sujuvat mutkattomasti ja tehokkaasti.

Aino saa jatkuvasti pieniä toimeksiantoja. Niitä hän selvittää tiedoilla, joita saa lähinnä keskustelemalla ihmisten kanssa.  Samalla kun hän selvittelee pienempiä rikoksia, hänen mieltään vaivaa koko ajan Liisi Joutsenen murha.

Liisi on seurustellut aikoinaan lapsuudenystävänsä Eino Soinion kanssa. Yhtä aikaa he muuttivat myös Helsinkiin. Seurustelu kuitenkin päättyi, ja Liisi löysi Kaarlo Luotohaaran, jonka kanssa meni kihloihin. Kaarlo on mustasukkainen, ja nopeasti malttinsa menettävä. Liisi on alkanut katua koko kihlausta, ja onkin päättänyt jättää Kaarlon.

Kun Liisi murhataan, Aino alkaa miettiä, onko Kaarlo niin mustasukkainen, että olisi murhannut Liisin. Vai onko juoruissa perää, että Liisi olisi tavannut viimeisenä hetkenään Einon, joka olisi murhannut ystävänsä. Niin ainakin Kaarlon äiti vakuuttaa Ainolle.

Terhi Rannela on tuonut ensimmäiseen dekkariinsa mukavasti kieltolain päättymisen jälkeistä tunnelmaa. Helsinki on kasvava kaupunki, johon maaseudulta värvätään työntekijöitä, muun muassa nuoria kokemattomia naisia, jotka joutuvat kohtaamaan aivan uudenlaisen elämäntavan.

Kirjan päähenkilö Aino kuljettaa lukijaa mielenkiintoisesti surkeista köyhälistön asumuksista Kaivopuiston parempiosaisten koteihin. Aino onkin melkoinen sankaritar. Hän ymmärtää ihmisiä lähtökohdista riippumatta, kuuntelee heitä ja osaa samastua heidän huoliinsa. Samalla hän saa tietoja, joita ei poliiseille kerrota.

Kirjan tarinaan tuo uskottavuutta se, että Helsingissä on ollut yksityisetsivä Tyyne Ahlroth, vaikkakaan kirjan päähenkilöstä ei ole yritetty ammattia lukuun ottamatta tehdä muutoin Tyynen kaltaista.

Mielenkiinnolla jää odottamaan jatkoa tarinalle. Millaisia rikoksia Aino seuraavaksi selvittää, ja mitä kasvava Helsinki tarjoaa tulijoille. Kuolema Kaivopuistossa on mukava historiallinen cosy crime –dekkari.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2026) — murhat, salaisuudet, trillerit.

Viisi vuotta sitten Lucy Chase löydettiin hoipertelemasta tien varresta yltä päältä veressä. Veri ei kuulunut hänelle, vaan hänen parhaalle ystävälleen Savannahille, joka puolestaan murhattiin. Lucy ei itse muista illan tapahtumista mitään, mutta ystävän veren lisäksi hänen nähtiin riitelevän Savannahin kanssa illan aikana.

Koska kaikki, Lucyn vanhemmat mukaan lukien, epäilevät Lucyn olevan Savannahin kuoleman takana, muuttaa hän pois aloittaakseen uuden elämän. Se ei kuitenkaan onnistu, koska suosittu rikospodcast ottaa Lucyn tapauksen käsittelyyn. Ohjelman kautta Lucylle tulee tilaisuus selvittää, mitä kuoliniltana oikein tapahtui.

Valheiden varassa on Amy Tinteran ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Se oli ehdolla Goodreads-lukupalvelun vuoden trilleriksi ja vuoden äänikirjaksi. Ennen tätä kirjaa Tintera on julkaissut kahdeksan suosittua nuortenkirjaa, joita ei vielä ole suomennettu.

Valheiden varassa ei ole kaikkein synkin dekkari. Tintera pitää tunnelman yllättävänkin kevyenä ja humoristisena. Kirjan tarina on nopealukuinen ja vauhdikas. Nämä ominaisuudet ovat kenties vaikutteita hänen nuortenkirjoistaan.

Lucy ei ole erityisen miellyttävä päähenkilö. Hän vaikuttaa ajoittain rasittavan suorasukaiselta ja välinpitämättömältä sääntöjä kohtaan. Epämiellyttäviä päähahmoja on vaikea kirjoittaa hyvin, koska ilman hahmoon samastumista lukijan on vaikea luoda sidettä hahmon kokemuksiin. Lucy on kuitenkin epämiellyttävä juuri oikealla tavalla: epämiellyttävyys on uskottavaa hänen kokemuksiensa takia ja herättää kysymyksiä Lucyn motiiveista.

Valheiden varassa on hyvä jännityskirja, joka toimii erityisen hyvin kevyttä lukukokemusta kaipaaville.

— Juha Salmi

Lähde

Otava (2026) — historialliset romaanit, 1800-luku, papit.

Kuka oli Brita-Kajsa? Aivan uskomaton nainen, joka meni naimisiin Lars Levi Laestadiuksen kanssa, eikä ihan helposti. Lars Levi oli huikentelevainen ja oli saanut Brita-Kajsan siihen tilaan, jossa vihille oli mentävä. Lars Levi saattoi olla jo muissa mielissä, mutta kun Brita-Kajsa kuudennella kuulla raskaana hiihti pitkän matkan Laestadiuksen luokse ja vaati vihille menoa, niin oliko silloin enää vaihtoehtoja?

Olen tykännyt kaikista Katja Ketun teoksista ja tämä Brita-Kajsa lunasti myös oman paikkansa. Sen kieli on niin äärettömän rikasta, rehevää ja omintakeista, että aina ilahdun uusista sanoista ja asioiden mahtavasta kuvailusta. Tekstiä jaksaa aina vain lukea ja välillä on pakko lukea ääneenkin, koska se kuulostaa niin kivalta.

Brita-Kajsa on Lapin viisas parantajanainen, joten nekin tiedot ja taidot tulevat esille. Saamelainen perinne, luonto ja kaikki Lapin mystiikka näin meidän ”eteläisten” kannalta. Jotenkin ajattelin kaiken aikaa, että entisaikoina oli koko Suomessa näitä selviytyjänaisia. Heistä kertovat tarinat viehättävät minua, joka aina jaksan heitä kunnioittaa. Lars Levi taas ei ollut ihan sellainen ”Jumalan mies”, kuinka sitä voisi luulla, mutta onhan näitä tarinoita. Mies on mies.

Brita-Kajsa on aivan loistava romaani, jonka lukunautinto hipoo nautinnon laitureissa. Jos sitä ei osaa lukea, sen voi kuunnella myös äänikirjana, jolloin tekstin rikkaus saattaa avautua paremmin.

— Kini

Lähde

SKS (2026) — tietokirjallisuus, kirjailijat, henkilöhistoria.

Kirjeiden kirjoittaminen on ikivanha tapa jäsentää omaa ajattelua, saada virikkeitä toisen pohdinnoista ja asettua rauhalliseen, odottavaan, hyväksyvään mielentilaan.

Näillä sanoilla alkaa kirjailija Sirpa Kähkösen ja Turun piispa Mari Leppäsen välinen parin vuoden kirjekokoelma. Molemmat naiset ovat tavallaan sanankäytön ammattilaisia: Kähkönen on tuottelias ja laadukas kirjailija, jonka uran tähänastinen huipennus lienee vuonna 2023 Finlandia-palkinnon voittanut 36 uurnaa -romaani. Leppänen taas on ehkä enemmän puheammattilainen ja reipas lasikattojen rikkoja Turun evankelisluterilaisen hiippakunnan piispana; eihän hän ensimmäinen naispiispa ole, mutta hänen lasikattonsa liittyy hengelliseen taustayhteisöön, sillä hän on lähtöisin vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä, jossa naispappeutta ei hyväksytä.

Kirjeitä läsnäolosta -kokoelma ei ole mikään suuren suuri, ja sen olisi varmaan helpohkosti lukenut yhdeltä istumaltakin, mutta näiden tekstien ääressä kaikkinainen hosuminen tuntui turhalta ja väärältä, ja kirjoituksia ja naisten kokemuksia ja ajatuksia halusi oikein pohtia ja punnita ja makustella. Oli mielenkiintoista havaita tekstin edetessä, miten aluksi kirjoittajat tuntuivat olevan kovastikin eri maailmoista sekä ikävuosiensa että muiden taustatekijöidensä ansiosta, mutta kuukausien kuluessa nämä ulkonaiset tekijät asettuivat yhä enemmän taka-alalle ja Kähkösen ja Leppäsen persoonallisuudet alkoivat löytää lisää kosketuspintaa toisistaan.

On mahdotonta sanoa, oliko jompikumpi naisista jotenkin toista hallitsevampi kirjeenkirjoittaja, mutta uskosta ja hengellisyydestä puhuttiin kirjeiden edetessä yhä enemmän. Eikä puhuja ollut pelkästään Leppänen, vaan aihe tuntui suuresti kiinnostavan myös Kähköstä. Kirjailija teki esimerkiksi melko erikoisen ratkaisun Finlandia-palkinnon jälkeen: uupuneena kirjalliseen julkisuuteen ja paineisiin hän suoritti suntion opintoja ja alkoi työskennellä kesäisin hautausmaalla. Hautausmaa nyt ei tehne yksinään kenestäkään uskovaista tai hengellistä, mutta myös kotiseurakunnan Helsingin Kallion kirkon maanläheiset messut ja muut palvelukset alkoivat kiinnostaa kirjailijaa aina vain enemmän.

Leppäselle tosiaan uskosta ja hengellisestä kulttuurista kirjoittaminen oli ihan ammattiasia. Hänen kokemuksensa lapsuudesta lestadiolaisessa kodissa ja poikkeamisesta suviseuroilla vielä liikkeestä irtautumisenkin jälkeen olivat herkkää ja mielenkiintoista luettavaa tällaiselle ulkopuolisellekin.

Kyllä tämä teos kannatti ehdottomasti lukea. Se tarjosi paljon ajattelemisen aiheita, ja kummankin kirjeenkirjoittajan omat tunnistettavat tyylit olivat viehättäviä henkevyydessään.

— Tuija

Lähde

Docendo (2026) — dekkarit, murhat, jännityskirjallisuus.

David Raker on kokenut kadonneiden etsijä. Tällaista toimeksiantoa hänelläkään ei tosin ole aiemmin ollut. Richard Kite on kutsunut Rakerin tapaamiseen, jossa hän kertoo kadonneen tapauksesta tarkemmin. Puhelimessa hän ei suostu puhumaan mitään. Tapaaminen sovitaan kirkkoon, jossa Richard tekee vapaaehtoistyötä.

”Richard, kuka on kadonnut?” kysyin uudelleen. Hän ei näyttänyt edes kuulevan minua, tuijotti vain nurkkaa, johon valo ei yltänyt ikkunoista. Mutta juuri kun aioin kysyä kolmannen kerran, hän kääntyi minuun päin. ”Minä olen”, hän sanoi. Katsoin häntä ymmälläni. ”Olet mitä?” ”Minä olen kadonnut”.

Raker miettii Richardin tavattuaan, että hän muistaa tämän jostakin. Alettuaan laatia toimintasuunnitelmaa itselleen, hän muistaa, että Richardin löytymisestä on kirjoitettu paljon lehdissä, ja Richardista on käytetty mediassa nimeä Tuntematon mies.

Rakerilla alkaa haastava tehtävä. Richard on menettänyt muistinsa, eikä muista muuta kuin etunimensä, sukunimikin on hänen itsensä keksimä. Melkein vuosi aiemmin hänet oli löydetty Hampshiren meripelastusaseman lähettyviltä Coldwell Point -nimiseltä rantakaistaleelta pahasti ruhjoutuneena. Lääkärit ovat todenneet Richardin kärsivän dissosiatiivisesta muistinmenetyksestä. Se voi johtua yhtä hyvin fyysisestä kuin psyykkisestäkin vammasta.

Rakerille on selvää, että henkilöllisyyden selvittäminen täytyy aloittaa niistä henkilöistä, joita Richard nyt tuntee. Heitä ovat paikallinen kirkkoherra Barton, joka otti yhteyttä poliisiin, ja tarjosi apua Richardista huolehtimiseksi, kunnes hänen muistinsa palautuu. Richard on saanut apua myös leirintäalueen johtajalta, joka on tarjonnut hänelle karavaaniparkista asuntovaunumajoituksen. Vuokra kuitataan Richardin tekemillä töillä, joita leirintäalueella riittää.

Raker miettii, kuinka vaikeaa hänen on selvittää Richardin henkilöllisyys, kun tällä ei ole edes nimeä. Hän ei muista menneisyydestä etunimensä lisäksi mitään muuta kuin sen, että hän on ehkä asunut lapsena meren rannalla, hän on huomannut, että hän osaa uida ja ajaa autoa. Hän muistaa lapsuudestaan myös jonkin lastenohjelman. Richardia ahdistaa, kun hän ei saa hoidettua itse asioitaan ollenkaan, koska hänellä ei ole nimeä eikä henkilötunnusta.

Richard on käynyt psykologi Naomi Russumin luona keskustelemassa ahdistuksestaan. Russum on kokeillut jopa hypnoosia herättääkseen Richardin muistoja, mutta turhaan. Myös Raker tapaa Russumin, ja saa tästä oudon vaikutelman. Rakerin ajatus on, että Russum tietää Richardista jotain, jota hän ei halua paljastaa. Rakerilla on tapana turvautua poikkeuksellisiin tutkimusmenetelmiin, ja koska hän luottaa intuitioonsa, hän alkaa seurailla Russumin tekemisiä.

Joillekin Rakerin tutkimukset ovat uhka. Raker ymmärtää, että kaikki salaisuudet paljastuvat Britannian merentakaisilla alueilla, jonne on matkaa yksitoistatuhatta kilometriä. Sinne Rakerin pitää matkustaa löytääkseen vastauksia.

Tim Weaverin Tuntematon mies on mielenkiintoinen tarina siitä, miten vaikeaa on selvittää asioita, jos käytössä ei ole mitään faktatietoa. Toisaalta pienikin linkki voi auttaa viemään asioita eteenpäin. Tässä kirjassa kokonainen kyläyhteisö on saatu pelon valtaan manipuloimalla, eikä kukaan ollut riittävän fiksu huomatakseen vedätystä. Tarina oli melkein kuin Keisarin uudet vaatteet -satu, jonka uskomuksen voi rikkoa vain viaton lapsi, joka ei ole manipuloitavissa. Vaikka rikosten selvittely on aikaa vievää puuhaa, niin missään vaiheessa kirjaa lukiessa ei pitkästynyt, eikä voinut ajatellakaan lopettavansa kirjaa kesken.

Suosittu englantilainen rikoskirjailija Weaver tuottaa ja juontaa myös suosittua Missing-podcastia. Ehkäpä siinä ohjelmassa on tullut vastaan idea näin erikoisesta juonesta. Tuntematon mies on kahdeksas osa kadonneita ihmisiä etsivästä David Rakerista kertovassa kirjasarjassa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Teos (2024) — lastenkirjat, kuvakirjat, luonto.

Kuvakirjat ovat usein ajassa kiinni tavalla, mihin aikuisten romaanit eivät pysty. Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali on oiva esimerkki: vuonna 2022 saatiin uutisia naalin onnistuneesta pesinnästä Suomessa pitkän tauon jälkeen, ja jo vuonna 2024 Tomi Kontion ja Elina Warstan kuvakirja kertoo aiheesta.

Näätä, Kissa ja Koira ovat tähän asti seikkailleet Helsingissä; kaupungin kuvaus on ollut keskeinen osa kirjoja. Niinpä on yllättävää, mutta ilahduttavaa nähdä kolmikko muissa maisemissa. Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme -kirjassa kohdattu Tiikeri-tyttö saa kolmikon seurakseen matkalle Lapin erämaahan Saana-tunturin kupeeseen. Luvassa on retkeilyä ja telttailua kaukana kaikesta.

Erämaassa kuukkeli tulee tuomaan avunpyynnön iltanuotion äärellä istuvalle seurueelle. Naali on palannut pesimään, mutta kettu väijyy pesän suulla. Voisivatko ystävykset auttaa naaliperhettä, jotta naali saisi pesittyä rauhassa? Ketun suostutteleminen muuttamaan muualle vaatii hyviä neuvottelutaitoja, mutta Näädällä riittää viisautta ja kauniita sanoja.

Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali on ihastuttava satutarina. Sen juoni vaatii hieman heittäytymistä – ”joo, kyllä kulta, voit ottaa tapaamasi puliukon seuraksi Lappiin” – mutta näiden kirjojen maailmassa ihmiset ovat arvokkaita sellaisinaan, ystävyys on tärkeää ja rakkautta ja välittämistä riittää, joten se siitä. Warsta osaa piirtää Helsingin katujen lisäksi pohjoisen kaunista luontoa, kesäinen Lappi on hieno näky ja mukavaa vaihtelua usein talveen keskittyville Lappi-kuvauksille. Harharetki pois Helsingistä on siis oikein iloinen kokemus.

— Mikko

Lähde