Avain (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Brunssilla murhaajan kanssa sijoittuu Munkkivuoressa sijaitsevaan kuvitteelliseen pieneen Viikunapuu-ravintolaan. Ruokakirjailija Jessica Tuulensuun uuden keittokirjan annosten kokkaaminen ja kuvaaminen on toteutettu Viikunapuun tiloissa.

Tulevaa kirjaa juhlistamaan on järjestetty kutsuvierastilaisuus, joka päättyy dramaattisesti yhden vieraan murhaan. Vieraana on myös Viikunapuun omistajan, Martina Railon ystävä, rikostutkija Sara Kaarna, joten tutkimukset pääsevät heti vauhtiin.

Lukijalle vinkkaan, että kirjan tarinassa on niin paljon henkilöitä, että nimiä kannattaa melkeinpä laittaa ylös sitä mukaa kuin kirjaa lukee, muuten ei tahdo muistaa, kuka kukin on. Kirjassa avainrooleissa ovat ainakin jo mainitut kirjailija Jessica Tuulensuu, ravintoloitsija Martina Railo ja rikostutkija Sara Kaarna.

Tapahtumien keskipisteessä ovat myös Martinan tytär Elsa, hänen ystävänsä muusikko Eino, Martinan ex-mies Konsta Rautaluoma, Konstan ex-naisystävä Irene Aallonheimo, nykyinen naisystävä valokuvaaja Pinja Naavasto, Pinjan äiti Pia Naavasto, julkkiskirjailija Anita Ravanto, Anitan tytär taidegalleristi Roosa Eranko, Roosan mies ja Jessican miesystävä Jan-Erik Eranko, Anitan miesystävä julkkishieroja Samuel, Anitan miesvainaja Ilkka Orapalon viulistipoika Ville Orapalo, taidemaalari Tarja Tervasvaara, kirjailija Karita Kivi, Karitan ystävä Merita Mertavuo, Viia Vahlamo, kustantamo Raparperin omistaja, kustannustoimittaja Emilia Palas. Viikunapuussa tarjoilija Armas ja kokkiopiskelija Oliver. Tutkinnanjohtaja Ines Karjalainen, messuosaston vartija Julius. Saattaa olla, että joku unohtuikin, mutta tuosta listasta on lukijalle varmasti hyötyä. Nämä nimet vilisevät lähes joka luvussa, joten ne on syytä pitää mielessä.

Kirjassa selvitellään suhteita, syödään ja juodaan.

Ensin Konstan seurassa oli viihtynyt Irene Aallonheimo, joka sovitteli tällä hetkellä tekosiaan Hämeenlinnan naisvankilassa, ja nyt Konsta oli merkeistä päätellen syöksymässä uuteen naissuhteeseen.

Poliisi juoruilee murhatutkinnasta, ja sitä puidaan monen henkilön voimin Viikunapuussa. Ihmisiä petetään ja jätetään. Ja murhataan. Kirjamessuillakin meinaa yksi vieras päästä hengestään.

Martina on lupautunut messuille kokkaamaan alkuruuat ja Jessica esittelee taitojaan pääruokien kanssa samalla, kun mainostaa uutta kirjaansa. Jessicaa ei vain näy tilaisuudessa. Murhayritys lavan edessä katkaisee kuitenkin myös Martinan esityksen.

Lattialle oli sinkoutunut huippulaatuinen kasvisveitsi, joka oli viiltänyt ison palkeenkielen miehen kaulaan. Veri ei pulpunnut miehen otsasta, johon oli tullut syvä vekki, vaan kaulaan viilletystä haavasta.

Taidepetoksia selvitellään myös murhan ja murhanyrityksen yhteydessä, ja murhaajakin pääsee vapaasti kertoilemaan ystävilleen ja tutuille miksi murhasi.

Tämä Espressomysteerit-sarjan kolmas osa on ensimmäinen lukemani Tittamari Marttisen kirjoittama kirja. Joku voi muistaa aikoinaan ilmestyneet lukemistot; Romantiikka-, Linna- ja Lääkärisarjat, joita kutsuttiin markan rakkaudeksi. Tämä kirja kuuluu minusta siihen sarjaan, vaikka sivumäärältään onkin laajempi. Brunssilla murhaajan kanssa tarjoaa hupaisaa ajankulua sellaiselle lukijalle, joka ei halua paneutua kovin syvällisesti lukemaansa dekkariin.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, hiiret.

Hiiru on hauska pieni hiiri, jonka tavallista, mutta mukavaa hiirilapsen elämää olemme saaneet seurata jo yhdentoista kirjan verran. Meidän perheessämme Hiirulla on oma erityinen paikkansa, onhan Pikku hiiri -sarja melko lailla esikoisemme ikäinen ja näin ollen kulkenut perheemme lukuhetkissä jo kohta kymmenen vuoden ajan. Jotain tästä kertonee se, että kesällä kymmenen vuotta täyttävä esikoinen innostuu yhä edelleen uusista Hiiruista, vaikka lukumaku muuten on tietysti jo toisenlainen.

Hauskana yhteensattumana mainittakoon myös se, että kun Riikka Jäntti muutama vuosi sitten aloitti toisen, hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Hiirusta koululaisena kertovan sarjan, oli esikoisemme juuri aloittamassa omaa koulunkäyntiään. Myös tähän Hiiru-sarjaan kannattaa muuten tutustua. Se on mainiota lukemista pikkukoululaisille.

Pikku Hiiri lentää kertoo Hiirun ensimmäisestä lentomatkasta. Hiirua tietysti jännittää – ja kuinka ollakaan, samanaikaisesti myös meidän perheessämme kuopus odottaa jännittyneenä lähestyvää ensimmäistä lentomatkaansa. Muista Pikku hiiri -kirjoista poiketen tässä ei teemansa vuoksi ehdi tapahtua kovinkaan paljon, vaan tarina on lähinnä kuvaus siitä, mitä lentomatkan aikana tapahtuu. Se alkaa taksin tilaamisesta aamulla kello viisi ja päättyy siihen, kun Hiiru ja äiti pääsevät perille kohteeseen. Väliin mahtuvat kaikki olennaiset lentomatkaan sisältyvät asiat ja näin ollen se sopii hyvin luettavaksi juuri meidänlaiseemme hetkeen, kun tuleva hiukan jännittää. Pientä takapakkiakin tosin tulee, kun Hiirun korvat menevät lukkoon, mutta tästäkin selvitään lopulta keskustelemalla asiasta ja miettimällä siihen ratkaisuja.

Paras Pikku hiiri -kirja tämä ei ole, mutta mukavaa, että myös tämä sarja on saanut tauon jälkeen jatkoa – välissä on ilmestynyt kolme edellä mainitun Hiiru-sarjan kirjaa. Varmasti löytyy myös paljon pieniä lentokonefaneja, joille juuri tämä kirja on se ykkönen.

— Kaisa

Lähde

Kosmos (2025) — science fiction, lapset, dystopiat.

Kehuttu ja palkittu brittikirjailija Ali Smith tunnetaan parhaiten vuodenaikakvartetistaan. Nyt Smith on heittäytynyt spekulatiivisen fiktion puolelle ja ilolla huomaan, että ainakin Tampereella Gliff on korkeakirjallisesta luonteestaan huolimatta luokiteltu genrekirjallisuuden piiriin: selkämyksessä on scifiluokituksesta kertova tarra.

Gliff on epämääräinen tulevaisuudenkuva, sellainen dystopia, joka ei ole kovin kaukana meidän ajastamme. Se kertoo kahdesta lapsesta, jotka joutuvat eroon äidistään. Äiti työskentelee hotellissa, paikkaamassa sairastuneen siskonsa puolesta, ja lapsista pitää huolta Leif, ilmeisesti äidin miesystävä. Perheen kodin ympärille on maalattu punainen viiva, joka tarkoittaa, että talon on hylättävä. Lapset ja Leif lähtevät matkaan matkailuautolla, mutta kun he yhtenä aamuna heräävät Tescon parkkipaikalta, matkailuautokin on ympäröity punaisella maalilla.

Lopulta Leif jättää lapset autiotaloon asumaan ja lähtee hakemaan lasten äitiä takaisin. Se siitä sitten. Lapset jäävät selviytymään keskenään, turvanaan pieni nippu rahaa ja säilyketölkkejä pariksi viikoksi. Siinä ajassa Leifin ja äidin pitäisi palata. Tietenkään kaikki ei lopulta ole niin yksinkertaista.

Gliffin yhteiskunta tekee selväksi, ketkä kuuluvat sisälle ja ketkä ulos. Ero tehdään näkyväksi maalaamalla talojen ympärille punaisia viivoja ja täyttämällä kiertelevien matkalaisten perinteiset paikat betoniromulla. On tärkeää olla verifioitu kansalainen, järjestelmän sisäpuolella, hyväksytty ja olemassa. Lapset asettuvat keskenään ollessaan järjestelmän laitamille.

Koko tarina on kerrottu vanhemman lapsen näkökulmasta. Mitä jää kertomatta, mihin huomio keskittyy, millaiset asiat nousevat lapsen näkökulmasta esiin? Nämä ovat kiinnostavia asioita tarkasteltavaksi ja pohdittavaksi Gliffiä lukiessaan. Kirjan näkökulma voisi olla synkkäkin, mutta vaikka sen maailmassa fasistiset piirteensä ovatkin, kaikki on kuitenkin jotenkin sillä tavalla omituista ja pehmeää, osin epäilemättä lapsikertojan näkökulman vuoksi, että Gliff ei tunnu raskaalta tai painostavalta. Se on ennemmin kiinnostunut ja utelias katse järjestelmän reunoilta voikukan innolla läpi puskevaan elämään. Elollista ei noin vain kahlehdita.

Gliff viittaa jonkun verran Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Kovin suora uudelleenkirjoitus se ei nähdäkseni ole, kunhan tarkastelee Huxleyn teoksen kaltaista tulevaisuudennäkymää näiden sitkeiden pienten lasten näkökulmasta. Kieleltään ja kerronnaltaan se on erinomaisen viehättävä; kertojanääni on uskottava ja sopivasti epämuodollinen, mitä kirjan taiton tasaamaton oikea reuna korostaa. Suomentaja Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä kirjan parissa, Smithin vuolaana virtaavat virkkeet ja kielellä leikittely ovat kääntyneet sujuvasti suomeksi.

— Mikko

Lähde

Bazar (2026) — dekkarit, ihmissuhteet, historialliset romaanit.

Canning Townin murha, toinen suomennos Mike Hollow’lta, jatkaa Lontooseen sijoittuvaa historiallista Blitz-dekkarisarjaa. Hollow sai idean kirjan tarinalle todellisesta tapahtumasta, jossa lontoolainen mies tuomittiin joulukuussa 1939 kiristyksestä. Mies oli uhannut syyttää uhriaan vakoilusta Saksan hyväksi, jos tämä ei maksa hänelle.

Eletään vuotta 1940 ja pommitukset jatkuvat Lontoossa. Kaupunki on pimennetty öisin, ja silloin myös rikolliset käyttävät hyväkseen pommitusten aiheuttamaa kaaosta. Ryöstelyt ja muut rikokset työllistävät myös rikoskomisario John Jagoa. Jago on juuri herännyt, kun poliisiasemalta Frank Tompkins soittaa hänelle ja ilmoittaa pommitetun talon raunioista löytyneestä naisen ruumiista.

Jago lähtee työparinsa rikoskonstaapeli Cradickin kanssa Canning Towniin, Tinto Roadille, jossa pommi on räjähtänyt ja tuhonnut taloja. Paikalla oleva konstaapeli kertoo Jagolle, että talon raivatuista jäänteistä on löytynyt nuoren naisen ruumis, joka ei heidän mielestään ole kuollut pommituksessa, vaan ruumis on siirretty raunioihin. Näyttää siltä, että nainen on kuristettu kuoliaaksi.

Jago saa selville, että uhri on Mary Watkins, joka työskenteli paikallisessa tehtaassa, jossa valmistetaan muun muassa transistoreja hallituksen salaisia tehtäviä varten. Jagon sinnikkyyden ansiosta tutkinnat tuottavat tulosta, ja alkaa selvitä, että useampi henkilö tehtaan työntekijöistä on syyllistynyt varkauksiin. Näiden varkauksien takia myös tehtaan johtaja pyytää apua Jagolta.

Jagon päivät kuluvat uhrin läheisiä ja tuttuja kuulustellessa ja mahdollisia naisen kuolemaan liittyviä johtolankoja etsiessä. Vakoilu ja mustanpörssin kauppa käyvät kuumana, ja jotenkin Maryn murha liittyy tapahtumaketjuun, jota Jago työparinsa kanssa tutkii. Vakoiluun osallistuvat tuntuvat olevan hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät edes ymmärrä, mihin heidät on houkuteltu.

Kuka varastaa vetyperoksidia tehtaalta ja miksi? Mihin häviää valtiolle tarkoitettuja putkia? Jago jatkaa kuulusteluja säntäillen ympäri Lontoota etsimässä johtolankoja niin Maryn murhalle kuin tehtaalla tapahtuneille varkauksillekin.

Canning Townin murha on viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka rikokset ovatkin selvillä ja kuulusteltaviakin on rajoitettu määrä. Ennen rikosten selviämistä epäilyjä on useita. Rikosvyyhtikin on paljon laajempi kuin miltä aluksi näyttää. Jagon selvitettävänä on murhan lisäksi niin petoksia, kavalluksia kuin syrjähyppyjen kierrekin.

Blitz-dekkarisarjan kolmas osa Custom Housen murha ilmestyy kesäkuussa 2026.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Karisto (2020) — esikoisteokset, perheet, kuolema.

Lastenkirjoissa on käsitelty toisinaan masennusta (esimerkiksi Ilja Karsikkaan Amos ja sumupuu), mutta läheisen päätyminen masennuksen seurauksena itsemurhaan on jo harvinaisempi aihe. Maria Lassilan Eeva ja Harmaakaapu kertoo enon itsemurhasta pienen koululaisen näkökulmasta.

Lapsille ei kuitenkaan kerrota koko totuutta, puhutaan vain siitä, miten eno on ollut sairas ja kuollut. Koska asiaan liittyy kuitenkin paljon enemmän kuin sanotaan, epämääräisyys saa Eevan voimaan huonosti. Pappa ja papan veli haluaisivat kaataa puun, eikä Eeva ymmärrä, miten puun kaataminen enon kuolemaan liittyy. Äiti ja isä käyttäytyvät omituisesti ja kotiin on muuttanut kummallinen ja ahdistava Harmaakaapu.

Eeva haluaisi tietää paremmin, mistä on kyse, mutta hänen kysymyksensä saavat aikuiset vain suuttumaan ja tiuskimaan. Eevan pahoinvointi alkaa heijastella koulunkäyntiinkin. Onneksi opettaja huomaa missä mennään ja puuttuu asiaan. Lopulta vanhemmatkin ymmärtävät, että asioista on pakko puhua avoimemmin.

Eeva ja Harmaakaapu ei ole ihan helppoa luettavaa aiheensa vuoksi. Taitavasti ja herkästi Lassila on teoksen kuitenkin muotoillut. Muodoltaan kirja on lyhyehkö lastenromaani, mukavan mittainen luettavaksi lapselle. Jo aiheensa vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea yhdessä lapsen kanssa; siitä voi herätä kysymyksiä, joita on hyvä käsitellä yhdessä aikuisen kanssa. Maria Viljan kuvitus täydentää kirjan tunnelmaa ja tunnemaailmaa hyvin.

— Mikko

Lähde

Kumma (2026) — tietokirjallisuus, tunteet, tunnetaidot.

Psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingston ovat luoneet Fanni-tunnetaitosarjan. Tuoteperheen keskiössä ovat lastenkirjat, mutta muutamia muitakin tuotteita löytyy. Miun tunnekasvatuspaketti on yksi tällainen. Siinä yhdistyvät tunnelorukortit ja aikuisen opas.

Aikuisen opas sisältää ohjeita tunnekasvatukseen. Tietoa ja käytännön vinkkejä löytyy muun muassa eroahdistukseen ja tarpeiden tunnistamiseen tunteiden takana. Hieman alle viisikymmensivuinen vihkonen on tiivis paketti: se esittää asiansa hyvin ytimekkäästi ja selkeästi.

Kortit sisältävät toisella puolella kuvituksen Miu-liikeristä jonkin tunteen parissa, ja toisella kuvailua siitä, mitä tuntee siinä tunteessa. Korttien avulla voi rakentaa monenlaisia leikkejä ja tehtäviä lapsille. Nämä jakautuvat muun muassa liikuntatehtäviin, musiikkitehtäviin, vuorovaikutustehtäviin ja taiteilutehtäviin.

Larissa Salorannan kuvitukset ovat supervalloittavia. Miu on saatu hyvin ilmeikkääksi hahmoksi, ja hän pystyy ilmaisemaan tunteensa todella selkeästi.

Kokonaisuutena Miun tunnelorukortit on toimiva ja harkittu paketti varhaiseen tunnekasvatukseen. Se ei ainoastaan opeta lapselle tunteita, vaan tukee myös aikuista niiden käsittelyssä.

Tämän tunnekasvatuspaketin sisältö on laadukkaasti tehty ja ja käsittelee hyvin arvokasta aihetta. Sen suurin hyöty on varmasti sellaisten lasten kanssa viestinnässä, joilla on vaikeuksia ilmaista itseään. Samaan aikaan kortit ovat varsin monipuolisia käyttötarkoituksiltaan ja niiden avulla pystyy rakentamaan hauskaa puuhaa muillekin lapsille.

— Juha Salmi

Lähde

Gaudeamus (2026) — tietokirjallisuus, historia, 1800-luku.

Merirosvous oli uudella ajalla hyvin yleistä, mutta siinä missä Karibian kaapparit ja rosvot ovat yhä edelleen kaikkien tietoisuudessa, Välimeren merirosvous on jäänyt paljolti unohduksiin. Tämä ei johdu siitä, että se olisi ollut merkityksetöntä. Päinvastoin, Välimeren tapahtumat muokkasiavt huomattavasti Pohjois-Afrikan ja Euroopan välisiä suhteita, ja niiden vaikutukset näkyvät yhä edelleen. Kaappailuhan päättyi vasta 1830-luvulla, kun Ranska valloitti Pohjois-Afrikan siirtomaikseen, joista se luopui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ari Saastamoisen Barbaarirannikon merirosvot onkin pienimuotoinen kulttuuriteko, sillä se on ensimmäinen suomalainen esitys aiheesta.

Kirja keskittyy 1400–1800-lukujen kaapparitoiminnan ympärille. Ensin syvennytään siihen keitä kaapparit olivat, miten he toimivat ja millaisilla laivoilla he operoivat. Tässä välissä on hyvä kuitenkin huomauttaa, mikä on merirosvon ja kaapparin ero: kaapparit ovat yksityishenkilöitä, joille hallitukset ovat antaneet valtuutuksen merirosvoukseen.

Käytännössä ero näiden kahden välillä oli kuitenkin liukuva. Kaappari saattoi hyökkäillä muidenkin kuin vihollismaan laivojen kimppuun, ja merirosvo saattoi toimia jonkin maan hiljaisella hyväksynnällä ilman kaapparikirjaa. Kiinnostavaa Barbareskivaltioissa eli Algerissa, Tunisissa ja Tripolissa oli se, miten kaapparitoiminta oli olennainen osa taloudellista elämää, ja myös miten se myös vaikutti monella tapaa näiden valtioiden politiikkaan.

Sen jälkeen paneudutaan kaapparitoiminnan tuottoihin, eli orjakauppaan. Muslimit kaappasivat orjikseen kristittyjä ja kristityt puolestaan muslimeja. Vuosina 1530–1780 arviolta noin miljoona kristittyä kaapattiin barbareskivaltioihin, ja näistä alle viisi prosenttia pääsi palaamaan takaisin, joten ihan mitättömistä määristä ei puhuta. Pidin tätä osuutta poikkeuksellisen kiinnostavana. Saastamoinen kiinnittää erityistä huomiota orjien henkilökohtaiseen näkökulmaan ja minkälaisiin oloihin he joutuivat sopeutumaan. Aikalaisten suhtautuminen orjuuteen saa myös sijaa. Vaikka orjuus saattoikin kohdistua niin sanotusti ”vääriin” ihmisiin, itse ilmiötä harvemmin kyseenalaistettiin Euroopassakaan.

Sen jälkeen käsitellään barbareskivaltioiden syntyä ja niiden nousua Välimeren valta-asemaan. Saastamoinen taustoittaa tilannetta 1400-luvun lopulta alkaen, jolloin Espanjan reconquista ja maurien karkotus Iberian niemimaalta loivat Pohjois-Afrikkaan katkeruutta ja kostonhalua. Alueen heikentyneet arabivaltiot eivät kuitenkaan muodostaneet vakavaa uhkaa yksin.

Ratkaiseva käänne tapahtui 1500-luvun alussa, kun paikalliset korsaarikapteenit, legendaarinen Barbarossa etunenässä, liittoutuivat nousevan Osmaanien valtakunnan kanssa. Valtiollisen elämän lipuessa turkkilaisten käsiin armeijan roolista tuli tärkeä eliitin pysymiselle vallassa. Kaappailu oli kätevä tapa saada tarpeeksi tuloja, jotta hallinto pysyi toiminnassa ja armeija tyytyväisenä.

Saastamoinen tuo kuitenkin esiin, että vaikka valtiot olivat virallisesti sulttaanin alaisuudessa, käytännössä ne toimivat usein kuin itsenäiset tasavallat. Paikallisten asukkaiden, kaapparikapteenien ja turkkilaisten janitsaarien väliset jännitteet olivat myös syviä, ja valtakamppailut osoittavat, ettei Pohjois-Afrikka ollut mikään yhtenäinen osmanirintama, vaan jatkuvien valtapelien värittämä alue.

Kirjassa tulee hienosti esiin, miten monimutkainen ja monitulkintainen Euroopan ja Pohjois-Afrikan välinen suhde oli. Kaapparit olisi houkuttelevaa nähdä nykylinssin näkökulmasta jonkinlaisena pyhää sotaa käyvinä jihadisteina, ja tällaisena toiminta on toisinaan nähty musliminäkökulmastakin. Tässä näkökulmassa on kuitenkin useampi ongelma. Kaapparitoimintaa harjoittivat yhtä lailla kristityt valtiot, erityisesti Maltan ritarikunta eli Johanniitat sekä Englanti ja Ranska.

Toisekseen barbareskivaltioiden kaapparitoimintaa johtivat usein eurooppalaiset käännynnäiset. Vuosina 1580–1680 jopa puolet kaapparikapteeneista oli eurooppalaisia, mutta heidän vaikuttimensa näyttävät liittyneen pikemminkin muslimimaiden parempiin uranäkymiin kuin itse uskontoon. Itse asiassa kaapparitoiminta onkin parhaiten selitettävissä nimenomaan hyötynäkökulmalla. Barbareskivaltioissa ja Ottomaani-imperiumissa ylipäätään rahvaan edustaja saattoi päästä käsiksi huippuvirkoihin ja isoihin rahoihin, mikä oli hierarkisemmassa Euroopassa lähes mahdotonta. Kirjassa nouseekin esiin useampi eurooppalainen ”menestystarina”, kuten hollantilainen Jan Janszoon eli Murat Rais nuorempi, joka johti kaapparihyökkäystä Islantiin asti.

Barbaarirannikon merirosvot kertookin monessa mielessä historiasta, joka on haluttu unohtaa tarkoituksella. Barbareskivaltioiden ja muun Afrikan vaivuttua siirtomaavaltojen vallan alle vahvistui samalla ajatus eurooppalaisten ehdottomasta ylemmyydestä. Tähän ajatteluun ei sopinut muistella monia nöyryyttäviä tappioita Algerin edustalla tai miten korsaarit houkuttelivat joukkoihinsa lukuisia eurooppalaisia taistelemaan omiaan vastaan.

Hienoa, että näinkin kiehtovasta aiheesta on vihdoin saatu suomalainen teos ja näin hyvin pohjustettuna, tätä oli ilo lukea. Aikaisemmin aihetta on käsitellyt lähinnä Peter Lamborn Wilsonin käännösteos Merirosvoutopiat, ja tietysti Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja jatko-osa Mikael Hakim. Suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde

Docendo (2026) — tietokirjallisuus, historia, muistelmat.

On vaikea kuvitella, etteikö joku tietäisi Eppu Normaalia. Niin on kauan tämä poppoo porskuttanut menemään, joskin jäähyväiskeikat alkavat olla pian käsillä. Olen aina tykännyt tästä bändistä, sillä biisit ovat kautta aikojen olleet tarttuvia ja ihanan riimillisiä. Huumoriakin on usein mukana, koska nyyhkybiisejä ei vaan pitemmän päälle jaksa.

Vaan tämä kirja! Mikä mahtava valokuva-albumi! On aina kiva katsella valokuvia, joissa on taustalla taitava kuvaaja. Tässä kirjassa kaikki kuvat ovat Eppujen luottokuvaaja Harri Hinkan. Sellainen on hyvä olla olemassa, joka tuntee sakin ja saa siitä irti juuri sen parhaan mahdollisen.

Nyt sitä sitten voi selata tätä albumia kaikessa rauhassa ja mikä vielä parasta, Juha Torvinen on sanoittanut joka kuvan taustat. Miten, missä, milloin ja minkä takia mikäkin kuva on kuvattu. Ensin sitä katsoo kuvaa, että joo-o, sitten lukee sen tekstin ja katsoo kuvaa uudelleen, että ahaa!

Eppujen tarina tulee siinä samalla hyvin esiin ja mikä jää parhaiten mieleen, niin se heidän keskinäinen juttunsa. Eipä ole paljon vaihdoksia ollut, vain basisti on pari kertaa vaihtunut, mutta muuten äijät ovat niin toisiinsa sulautuneita.

Oma eka kasettini oli Valkoinen kupla ja hankin sen Kouvolan Anttilan musaosastolta. Jossain vaiheessa se on matkasta jäänyt, mutta onhan nyt tämä kirja, joka löytyy varmasti jokaisen tosifanin hyllystä. Minulla se oli pitkään yöpöydällä, koska oli niin kiva nukahtaa Aika Normaalin kuviin ja tunnelmiin.

Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 2019. Tätä juhlaversiota on täydennetty ja laajennettu. Sivuja on tullut kolmisenkymmentä lisää.

— Kini

Lähde

Docendo (2019) — tietokirjallisuus, muistelmat, elämäkerrat.

Slovakialainen Peter Sagan (s. 1990) oli 2010-luvun suurimpia maantiepyöräilytähtiä. Hän voitti maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden
kolmesti peräkkäin ensimmäisenä maailmassa vuosina 2015–2017. Hän voitti Ranskan ympäriajon parhaan kirikuskin vihreän paidan peräti seitsemän kertaa. Lisäksi hän saavutti yli sata voittoa World Tour -kilpailuissa yhden päivän klassikkokisoista suurten ympäriajojen etappeihin. Sagan iskee on hänen uransa huipulla vuonna 2019 ilmestynyt omaelämäkertakirja: kiinnostava kurkistus huippupyöräilijän persoonaan ja läheisiin hänen koko siihenastisen uransa varrelta. Maailmanmestarin sateenkaaripaita kiinnittää aina huomion, ja Peter Sagan sai pitää tuota himoittua paitaa kolme kautta yhtä soittoa.

Yhdessä John Deeringin kanssa kirjoitettu kirja puhuu suoraan Saganin omalla suulla, melko vapaisiin assosiaatioihin välillä karaten, mutta suurimmalta osin melko kronologisesti edeten. Pääpaino on maailmanmestaruusvuosissa 2015–2017. Sagan esittelee kirjan mittaan tärkeitä tiiminsä jäseniä: apukuskeja, managereja, valmentajia, hierojia, ystäviä, perheenjäseniä (eivätkä nämä kaikki ole erillisiä kategorioita), joille hän antaa valtavasti painoarvoa oman menestyksensä takaajina. Maantiepyöräily on siitä jännittävä laji, että se on joukkueurheilua, jossa yksilöt voittavat.

Sagan iskee -kirjan ilman muuta parasta antia ovat runsaat kuvaukset hektisistä kilpailutilanteista, raivokkaista taisteluista (suurimmalta osin) hyvässä urheiluhengessä loistavien kilpakumppanien kanssa. Sagan kunnioittaa suuresti muita kilpailijoitaan niin kärkikuskeista pyörätallien työhevosiin, eikä hän halua mustamaalata ketään. Kilpailuissa sattuu ja tapahtuu, se on pelin henki, ja Sagan toistelee, että sadalla kuskilla on kisan jälkeen kerrottavana sata eri tarinaa.

Kirjan heikoin anti on puolestaan sen käännös, joka vilisee sinä-passiivia ja muita anglismeja, epäjohdonmukaisesti käännettyjä paikannimiä ja suomen kielelle epäluontevia lauserakenteita. Tekstin oikeastaan kuulee koko ajan englanniksi. Jos siis aihe kiinnostaa ja kielitaitoa löytyy, suosittelen tarttumaan kirjaan alkukielellä. Joka tapauksessa uransa pari vuotta sitten lopettanut Peter Sagan oli pyöräilypiireissä sellainen väriläiskä, että hänen tarinansa ansaitsee tulla luetuksi.

— Hannu

Lähde

Aula & Co (2026) — rakkaus, naiset, historialliset romaanit.

En muista, milloin olisin viimeksi kohdannut romaanin sivuilla näin paljon erilaisia ruokalajeja. Yang Shuang-zin Matkapäiväkirja Taiwanista on paitsi historiallinen, myös kulinaristinen seikkailu. Kirja antaa ymmärtää olevansa uusi kiinankielinen käännös vanhasta japanilaisesta 1950-luvun romaanista. Mukana on saate tälle uudelle käännökselle, kirjailijan jälkisanat alkuperäiseen teokseen, kääntäjän ja toimittajan jälkisanat edelliseen kiinankieliseen käännökseen vuodelta 1990 ja vielä kääntäjän jälkisanat tästä uudesta kiinankielisestä käännöksestä.

Kaikki tästä on kuitenkin täyttä fiktiota. Kirja on kaikkinensa Yang Shuang-zin käsialaa, mutta tarina on saanut näistä lisäkerroksista syvyyttä. Kirja kuvaa tapahtumia Taiwanissa vuonna 1938, kun japanilainen kirjailija Aoyama Chizuko matkustaa Taiwaniin. Taiwanin historia lienee Suomessa heikosti tunnettua; minäkään en tiennyt tai muistanut, että Taiwan oli tuolloin Japanin siirtomaa.

Sinne Chizuko kuitenkin matkustaa, kiitos kirjoittamastaan romaanista tehdyn elokuvan. Alunperin Chizukolle tarjotaan tilaisuutta mennä Taiwaniin edistämään eteläisen laajentumisen politiikkaa eli Japanin siirtomaavaltaa. Tämä ei Chizukoa kiinnosta, mutta kun paikallinen naistenyhdistys kutsuu Chizukon elokuvaan perustuvalle luentokiertueelle, hän tarttuu tilaisuuteen välttääkseen vanhempiensa pyrkimykset järjestää hänet naimisiin.

Taiwanissa Chizuko tarvitsee tulkin ja kun ensimmäinen tulkkiehdokas, virkamiesmäinen Mishima ei kykene tyydyttämään Chizukon mielenkiintoa paikallista ruokakulttuuria kohtaan, tilalle löytyy toinen, nuori nainen nimeltä Chizuru, joka sopii Chizukon seuraksi paremmin. Hän tietää, mistä löytyy parhaat ruoat, koska ruokaa Chizuko himoaa: hänen ruokahalunsa on kyltymätön. Chizukoa kiinnostaa kaikki, minkä voi syödä, ja mitä paikallisempaa, sen parempi.

Chizuko viipyy Taiwanissa pitkään. Koska mitään paikkaa ei saa otettua haltuun hetkessä, hän haluaisi olla Taiwanissa kokonaisen vuoden. Näin hän voisi nähdä koko vuoden kierron. Luentotilaisuuksia järjestyy aina välillä, mikä antaa hyvän syyn ajella junalla ympäri Taiwania paikallisten herkkujen perässä. Lisäksi Chizuko kirjoittelee matkakertomusjuttuja lehtiin elannokseen. Kaikki sujuu oikein mukavasti, mutta jokin Chizukon ja Chizurun välejä kuitenkin hiertää. Chizurulla on ikään kuin naamio kasvoillaan; hän ei ole Chizukon mielestä täysin aito.

Kirja asemoituu alusta pitäen queer-kertomukseksi. Jo alussa viitataan Brokeback Mountainiin ja naisten välille varovaisesti ja herkästi muodostuvassa suhteessa on monia sävyjä. Matkapäiväkirja Taiwanista on kuitenkin kirja myös kolonialismista. Taiwanilaisten ja emämaalaisten välisiä suhteita hiertää aina sisäistetty valta-asetelma. Chizuko on mielestään siirtomaavaltaa vastaan, mutta miten asia todella on? Onko Chizuko kuitenkaan täysin vapaa emämaan ja siirtomaan välisestä valta-asetelmasta? Tapa, miten kirja kuvaa kolonialismin heijastuksia ihmisten välisissä suhteissa on tyylikästä.

Matkapäiväkirja Taiwanista on ollut kansainvälinen menestys ja voitti muun muassa Yhdysvalloissa arvostetun National Book Award -palkinnon vuonna 2024. Se ei ole ihme, sen verran hienosti kirja on rakennettu ja sellaisella tarkkuudella se naisten välistä suhdetta kuvaa. Suomentaja Rauno Sainio on kääntänyt teoksen taitavasti ja sen laatua kunnioittavasti. Suomennos on erinomaisen sujuvaa tekstiä ja ruokalajien herkullisuus välittyy hyvin. Sainio on viime vuosina tehnyt töitä nimenomaan taiwanilaisen kirjallisuuden parissa ja on mukava, että kiinankielistä kirjallisuutta saadaan suomeksi monipuolisesti myös Kiinan ulkopuolelta.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — ihmissuhteet, historialliset romaanit, tytöt.

Pappilan piika on mukavaa luettavaa entisajan elämästä Suomessa. Tarinassa eletään 1800-luvun pohjalaispitäjässä. Huutolaistyttö Henna Pränni työskentelee piikana isossa pohjalaistalossa Lapualla ja odottaa innokkaana pääsyä rippikouluun.

Henna oli vain 6-vuotias, kun Nevanperän jo edesmennyt vanhaisäntä löysi hänet kuolleen äitinsä ja pikkuveljensä vierestä lumihangesta. Hennan isä oli ollut lukkari, joka oli kuollut jo aiemmin. Henna kyllä muistaa äitinsä ja pikkuveljensä, vaikka on elänytkin pahantahtoisen Brita Nevalan komennossa piikana jo kymmenen vuotta.

Nevanperän emäntä Brita on ottanut komennon talossa körttiläisen vanhan isännän kuoltua. Britan mies Paavo on hyväluonteinen, vaikkakin viinaan menevä, joka ei paljon vaimonsa oikkuja vastustele. Samanlaisen luonteen näyttää perineen myös Nevalan ainoa poika Antti, joka on äitinsä silmäterä, ja joka ei paljon työnteosta välitä. Nyt hän on 19-vuotias, ja innokas osallistumaan häjyjen rellestykseen.

Nevanperällä on aika järjestää kinkerit. Kytöjoen uusi pastori Johannes Wegelius on tulossa veisuuttamaan kyläläisiä, ja kuulustelemaan kyläläisiltä virsikirjan tekstejä, johon sisältyy myös epistola ja evankeliumit. Pastori ja lukkari Haapala varmistavat myös kyläläisten lukutaidon. Kinkereillä valitaan myös uudet rippikoululaiset, ja Hennakin jännittää, pääseekö hän rippikouluun naapurikylään, jossa pikkupappila sijaitsee.

Pahankurinen emäntä Brita ei halua luopua osaavasta piiastaan, ja yrittää valehdella papille, ettei Henna ole vielä rippikouluiässä. Asia kuitenkin varmistuu, kun pitäjänkuulu pitokokki Sussu-muori muistaa olleensa itse paikalla, kun sopimus Hennan sijoittamisesta Nevalaan tehtiin. Henna löytää kirjallisen sopimuksen paapantuvan laatikosta, juuri sieltä, missä muori muisteli sen olevankin. Kymmenen vuotta aiemmin solmittu sopimus varmistaa sen, että Henna pääsee rippikouluun, ja pois pahansuovan Brita-emännän silmien alta.

Henna on saanut asua Sussu-muorin luona, joka asui miesvainajansa Iisakin rakentamassa mökissä Nevalan mailla. Sussu-muori, Susanna Kivimäki on jo 71-vuotias, ja on antanut vuosikausia Hennalle hyvää opetusta niin käyttäytymisessä talollisten kanssa kuin työnteossakin.

Työtä talossa riittääkin, kun piiat joutuvat tekemään niin sisätöitä kuin navettatöitäkin, eikä aikaa jää vetelehtimiselle. Henna on nopea liikkeissään, tarkka ja ahkera, eikä lörpöttele turhia. Sekin on Sussu-muorin ansiota, että hän osaa pitää suunsa kiinni tarvittaessa.

Hyvästä käytöksestä, ja luku- ja laulutaidosta onkin Hennalle iloa, kun hän pääsee rippikouluun ja hänet pestataan saman tien myös pappilan piiaksi. Työtä riittää pappilassakin, mutta elämä on toisenlaista, kun ei ole jatkuvaa pelkoa emännän ilkeydestä, tai talon nuoren miehen ahdistelusta.

Santeri Mäki-Heikkilä on ison talon poika pitäjän toiselta laidalta, mutta käy renkinä pappilassa. Santeri on kova työmies, eikä arvosta talollisia, jotka kohtelevat työväkeään huonosti. Santeri on ihastunut ripeäotteiseen Hennaan, eikä ihastus suinkaan ole yksipuolista. Mutta eiväthän talon poika ja huutolaistyttö voi suunnitella tulevaisuutta yhdessä. Santerin äidillä on poikansa suhteen muita suunnitelmia.

Kirjailija Enni Mustonen on aloittanut mielenkiintoisen Kytösavun tarinoita -sarjan, jonka ensimmäinen osa tämä Pappilan piika on. Kirjassa keskustelut käydään eteläpohjanmaan murteella, ja kirjan lopussa onkin sanakirja, josta voi tarkistaa sanojen merkityksen, jos niitä ei ymmärrä. Murteella kirjoittaminen on kyllä aikamoinen taitolaji. Vaikka hallitsisi puheessa murteen, niin kirjoittaminen onkin vaikeampaa ja virheitäkin tahtoo tulla. Kirja on kuitenkin sujuvaa luettavaa, ja aina lukiessa oppii jotain uuttakin. Tässä kirjassa annetaan hyvä selitys sanonnalle ”tuli hännän alla”. Ehkäpä se on juuri se oikea.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

WSOY (2026) — nuortenkirjat, menneisyys, 1980-luku.

”Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa on elokuu”, alkaa tämän romaanin me-kerronta. Me pitää sisällään pienen Takaristin koulun oppilaat vuonna 1985. Ennen uusia tyttöjä oppilaita on 19, mutta kaksi uutta tyttöä tulee sekoittamaan koko pienen koulun järjestyksen. “Kun tytöt tulevat, kaikki menee pilalle. Viljapelto menee. Hiihtolatu menee. Lampi menee. Opettaja menee. Äidit ja isät menevät. Koko kylä menee. Pilalle. Ihan. Kaikki.”

Toisella aikatasolla nykypäivässä näkökulma on Veronikan. 18-vuotias Veronika on aloittanut podcastin Kadonneiden kylien salaisuudet, joka kertoo nimensä mukaisesti kadonneista kylistä. Nykypäivässä Takaristin kylä on kadonnut: se jäi nelikaistaisen valtatien alle. Urbaanista löytöretkeilystä kiinnostunut Veronika on tullut paikalle varusteineen, tarkoituksenaan nauhoittaa podcast kylästä. Hän kiinnostui tapauksesta, kun joku tuntematon oli lähettänyt Veronikan seuraamalle foorumille salaperäisen videon Takaristin koulusta.

Kerronta vuorottelee nykyajassa ja vuodessa 1985, jossa ääneen pääsevät Takaristin koulun lapset. Pian on selvää, että vuoden 1985 Takaristissä kaikki ei ole hyvin. Opettaja pitää koulussa valtaa tavoilla, jotka eivät ole terveitä. Niin on aina ollut: maisteri Iivana Jylhä on pitänyt omintakeista hoviaan Takaristin koulussa jo vuosikymmeniä. Uudet tytöt saavat kuitenkin Jylhänkin sekaisin. Kuten kirja tekee selväksi heti ensimmäisestä lauseessaan: luvassa on kuolemaa. Mutta kenen?

Kaikki nämä vanhat tapahtumat vuotavat jollain omituisella tavalla nykyaikaan. Veronika kohtaa Takaristissä yllättäviä tapahtumia ja pelottavia tilanteita. Voiko kaikki olla tottakaan? Edes elektroniset laitteet eivät toimi luotettavasti ja Veronikan ajantaju hajoaa välillä täysin. 

Mykkien lintujen museo asettuu jonkunlaiseen jatkumoon Marisha Rasi-Koskisen aikaisempien nuortenkirjojen Auringon pimeä puoli (2019) ja Pudonneet (2022) kanssa. Kirjat eivät sinänsä ole sarjaa keskenään, mutta tarjoavat kukin rakenteeltaan nuortenkirjaksi vähän monimutkaisempia mysteereitä. Jonkinlaista aikasilmukoinnin ja rinnakkaisten todellisuuksien käsittelyä näissä kaikissa on. Jokaista kolmea voin suositella lämpimästi; kaikki ovat oikein hyviä. 

Mykkien lintujen museo on saanut takakanteensa nykyään perin harvinaiseksi käyneen kaksoisluokituksen: kustantamo pitää sitä siis sekä nuorten- että aikuistenkirjana. Se onkin tälle kirjalle aivan paikallaan, sillä Mykkien lintujen museo miellyttää varmasti kummalliseen kirjallisuuteen mieltyneitä aikuisia, mutta toimii myös nuortenkirjana.

“Nähdään pian”, sanoo opettaja. ”Meillä tulee olemaan hauskaa. Äläkä huoli. Saat parhaat numerot kaikesta. Myös liikunnasta. Viis muiden kateudesta. Parhaiden täytyy saada kimaltaa. Sinulla on edessäsi loistava tulevaisuus ja minä tulen olemaan rinnallasi. Aina.”

— Mikko

Lähde

Kosmos (2026) — tietokirjallisuus, naiset, 2010-luku.

Nykyään ulkomaalaista tietokirjallisuutta käännetään suomeksi sen verran vähän, että jopa vähän ihmettelin, miksi Kosmos tarttui juuri tämän kirjan käännösoikeuksiin. Ihmettely loppuu heti kirjan ensimmäisillä sivuilla. Sarah Wynn-Williams aloittaa kirjansa hilpeällä anekdootilla jostain Panaman rannikolta, jossa Mark Zuckerbergin ja tiiminsä osallistuminen valtioillallisille ei mene aivan putkeen. Juuri tämä oli Wynn-Williamsin työtä Facebookilla, huolehtia yrityksen kansainvälisistä yhteiskuntasuhteista ja saada lopulta Facebookin johto ylipäätään välittämään niistä poliittisista ongelmista, joita yritys enenevissä määrin aiheuttaa ympäri maailmaa. Kuten Wynn-Williams kirjansa alussa kokemuksistaan toteaa ”se alkoi toiveikkaana komediana mutta päätyi synkkään katumukseen”.

Tarina alkaa vuodesta 2009, ja tässä vaiheessa suurlähetystössä työskentelevä Wynn-Williams on niitä harvoja ihmisiä, jotka ymmärtävät miten massiivisesti Facebook tulisi aikanaan muuttamaan tapaa, jolla maailmassa keskustellaan. Hän myös ymmärsi, minkälaista valtaa tämä tarkoitti. Facebook kerää valtavat määrät tietoa käyttäjistään, tietoa joka oli ennen täysin yksityistä. Tällainen tieto on valtaa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin valtiot haluaisivat päästä kerättyyn tietoon käsiksi. Näytti siis ilmiselvältä, että Facebookissa alettaisiin politikoida ja kun niin kävisi, alustan valtava potentiaali poliittisena välineenä tulisi kaikille selväksi.

Ensimmäinen askel on vakuuttaa itse Facebook siitä, että he tarvitsevat riveihinsä ihmisen, joka ymmärtää politiikan päälle, ja joka pystyy auttamaan laatimaan pelisäännöt joiden varaan tätä lupaavaa tulevaisuutta rakennetaan. Työllistymisessä Wynn-Williams onnistuu, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa. Hänen seitsemän vuoden kokemukset Facebookissa rakentavat kuvaa, jossa sosiopaattinen yrityskulttuuri kerta toisensa jälkeen valitsee tien, jolla ainoa asia, jolla on mitään väliä, on yrityksen kasvu.

Karuin esimerkki siitä, mihin tämä voi johtaa, on Myanmar. Maan tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että siellä termit internet ja Facebook ovat käytännössä synonyymejä. Myanmar on siten paraatiesimerkki siitä millaista tuhoa syntyy, kun Facebook on aidosti kaikkialla ja ihmiset saavat uutissisältönsä pääasiallisesti sen kautta. Facebookin algoritmit on suunniteltu maksimoimaan käyttäjien sitoutuminen, mikä onnistuu parhaiten suosimalla sisältöä, joka herättää voimakkaita tunteita kuten suuttumusta, pelkoa tai inhoa. Koko palvelu toimii kasvualustana vihamieliselle ja epäinhimillistävälle materiaalille, jota vieläpä suositellaan ihmisille, jotka olivat jo valmiiksi alttiita propagandalle. Vihanlietsonnan lopputulos johti lopulta Rohingya-vähemmistön joukkomurhiin ja satojentuhansien pakoon maasta vuonna 2017.

Wynn-Williamsin tiimin turhauttavana tehtävänä oli katsoa tätä kehitystä sivusta ja yrittää puuttua vihapuheeseen – turhaan. Asia ei kerta kaikkiaan kiinnosta yritystä. Kyse ei ole yksittäisestä kömmähdyksestä, vaan mentaliteetista, jonka vaikutukset ovat nähtävissä kauan ennen tätä pistettä. ”Pikkumaat” eivät kiinnosta, niillä ei ole sellaista valtaa, josta Facebookin kaltaisen jättiyrityksen kannattaisi enää välittää. Juuri tämä tekee kirjasta uskomatonta luettavaa. Kuten Wynn-Williams toteaa, mitä enemmän Facebook saa haluamaansa valtaa, sitä vähemmän heitä tuntuu kiinnostavan se ja sen seuraukset.

Yritys tuntuu päinvastoin käpertyvän entisestään pienen samanmielisen ydinryhmän – käytännössä kaveripiirin – halujen ja toiveiden ympärille. Sillä mitä tapahtuu näiden ihmisten henkilökohtaisen elinpiirin ulkopuolella ei voisi vähempää kiinnostaa. Onkin ristiriitaista lukea ihmisistä, jotka ilmiselvästi ovat samaan aikaan hyvin älykkäitä, mutta joiden kognitiivinen horisontti on aivan olematon. Toisaalta tämä on kertomus myös Wynn-Williamsin kaltaisista ihmisistä, ja miksi he jäävät katselemaan moraalisesti rikkinäistä järjestelmää aivan liian pitkään.

Edesvastuutonta väkeä on melkoista luettavaa. Dramaattisia tapahtumia ja kömmähdyksiä riittää sen verran, että sai tosissaan miettiä, mitä nostaa esille tähän arvosteluun. Wynn-Williamsin kokemukset yrityksen vallan ytimessä ovat sellaisia, että tätä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa kukaan ulkopuolinen. Onneksi hän on erinomainen kirjoittaja, sillä naseva henkilökohtainen ote erottaa kirjan tavanomaisen tietokirjallisuuden joukosta. Naurattaa kunnes itkettää, kuten sanonta kuuluu! Kaikkien tulisi lukea tämä kirja. On pelottavaa, miten vähän meidän todellisuutemme merkitsee niille, joille valta nykyään yhä enemmän keskittyy.

— Titta Lindström

Lähde

Docendo (2026) — ihmissuhteet, naiset, historialliset romaanit.

Muistojen rakkaus avaa uuden trilogiakokonaisuuden Kartanon naiset -sarjassa. Ostettuaan miehensä kanssa Svartån kartanon kirjailija Christina Erikson alkoi tutkia talon ja siellä asuneiden naisten historiaa, ja päätti vaihtaa dekkarit historiallisiin romaaneihin. Ennen Kartanon naiset -sarjaa Erikson on kirjoittanut kymmenen rikosromaania.

Kirjan tarina kertoo Svartån kartanoa ja ruukkia johtaneista naisista. On vuosi 1854, ja sukupolvien ketjussa Svartån kartanon johdossa on muistisairaudesta kärsivä Magdalena.

Kun Magdalena itse ymmärtää tilanteensa, hän alkaa järjestellä asioita, jotta voisi siirtää kartanon tyttärensä vastuulle. Ennen sitä Magdalenan on kuitenkin selvitettävä välinsä tyttärensä Beatricen kanssa. Magdalena tietää tyttärensä miehen olevan tuhlari, jolle vastuuta kartanosta ei voi antaa, mutta miten toimia, kun lain mukaan avioliitossa mies vastaa omaisuudesta. Voisiko Beatricen poika olla sopiva tulevaksi perijäksi?

Beatrice ei voi myöntää äidilleen, että hänen miehensä on kasvattanut hulttion myös heidän pojastaan, jota kartanon ylläpito ei kiinnosta muuta kuin rahan saamiseksi. Asioista keskustelua haittaa myös aiemmat Beatricen ja Magdalenan riidat ja väärinymmärrykset. Beatrice syyttää äitiään isänsä menettämisestä, eikä vanha rouva halua kertoa vanhoista asioista tyttärelleen. Ovatko nämä vanhat kaunat ajaneet äidin ja tyttären eroon toisistaan?

Kartanon nuori palvelustyttö Christina alkaa kirjoittaa Magdalenan tarinaa muistiin, vielä kun Magdalena sen muistaa. Kartanonomistajan ja topakan palvelustytön välille muodostuu yllättävän syvä ystävyys. Christinalle selviää, että naisten tarinoiden välillä on yhteys, mutta haluaako Christina tietää, mistä on kyse, on sitten toinen asia.

Kirjassa kuvaillaan mukavasti kartanon arkea niin piikojen, renkien kuin ylhäisönkin osalta. Vanhat ammattinimikkeet tuntuvat nykypäivänä hassuilta, mutta sellaisiahan ne ovat olleet.

Kirjassa seurataan Magdalenan nuoruutta Christinan lukemien päiväkirjojen kautta, ja välillä ollaan nykyhetkessä, jossa matriarkan muisti heikkenee ja hän kaipaa kadonnutta miestään. ”Kirkkaina hetkinä” Magdalena kantaa yhä vastuuta ruukista ja työntekijöistä.

1800-luvulla oli harvinaista, että naiset johtivat omaisuuttaan, kuten tämän tarinan Magdalena Svartåssa teki. Kartanon alueen ruukki työllisti ison osan kyläläisistä, ja kartanon omistaja oli samalla vastuussa työntekijöidenkin hyvinvoinnista.

Magdalenaa mietityttää myös, miten hänen tyttärensä voi selvitä kaikesta siitä, johon hän on saanut ohjausta pikkutytöstä lähtien, ja joutui silti opettelemaan kaiken aikuisena alusta. Eikä Beatricea edes kiinnosta kartanon kohtalo. Vai kiinnostaako? Se selvinnee trilogian toisessa osassa, jota joudumme odottelemaan. Rakkauden valinta ilmestyy keväällä 2027.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

WSOY (2026) — naiset, ystävyys, viihdekirjallisuus.

Assi hymähti. Olo tuntui taas keveämmältä. TE-toimistossa saattoi olla rasittava virkailija ja hän itse saattoi olla liian juuttunut sivuhenkilön rooliin, mutta silti elämässä oli kivoja juttuja. Kuten kissoilla applikoituja kauluspaitoja.

Itsensä sivuhenkilöksi tunteva Assi on keskeinen hahmo Maija Kajannon kirjassa Tilinpäätös. Puistokadun pesula -sarjan toisessa osassa Assi lomautetaan työstään, ja kun avomies Olli tekee pelkkiä etätöitä, on parempi pakata läppäri mukaan ja nauttia 20 minuutin aamukävelystä pesulaan. Siellä pesulaa pyörittävä Inka ja vaikuttajan töitä tekevä Eevi sekä Hilma, joka on muuttanut remonttiin joutuneesta palvelukodista kimppakämppään, luovat tiiviin yhteisön.

Kirjassa sivutaan edellisen Pyykkipäivä-kirjan vaiheita sen verran, että kärryille pääsee hyvin, vaikkei avausosaa olisikaan sattunut lukemaan.

Assi ja hänen siskonsa Annika ovat perineet tuntemattomaksi jääneen isoisänsä talon. Äiti on varsin vaitonainen, puhelut Espanjassa eläkepäiviään viettäville vanhemmille joskus väkinäisiä. Mitä ihmettä isoisässä oli, kun kaikki tuntuvat potevan tyrmistynyttä vaikenemista?

Assi käyttää mukavaa mielikuvaa: ajatusten asiakaspalvelutiski. Kun jotain pohtii, hän koettaa saada ajatukset jonottamaan rauhassa ja palvelee yhtä kerrallaan.

Asiakaspalvelutiskillä jonottaa koko joukko ajatuksia parisuhteesta yltiösäästäväisen miehen, Ollin, kanssa. Nyt kun Assi on lomautettuna, ei parane ostaa edes arkista juustoa. Leipä pakastetaan joka tapauksessa hävikkiviipaleista. Ja mitä siitä, että olisi vihdoin aikaa matkustaa Roomaan.

”Olisin halunnut miehen, joka olisi positiivisen raskaustestin äärellä osannut keskustella muustakin kuin siitä, mitä tämä lysti tulisi maksamaan.”

Se, että Hilma on muuttanut kahden pesulassa tutuksi tulleen naisen kanssa kerrostaloon eikä vieläkään suostu keskustelemaan muutosta toisen kaupungin palvelutaloon lähemmäksi sukulaispoikiaan, herättää heistä toisessa närää. Ismo koettaa vedota Assiin, joka ensin hänen mielestään vaikuttaa aikuiselta, toisin sanoen sellaiselta, joka toimisi Ismon mielen mukaan.

– Minä olen pärjännyt Ismon kanssa siitä saakka, kun hän on ollut itsepintaisesti kitisevä pikkuvauva. En anna hänen kävellä ylitseni.

– Oletko varma, ettet halua, että jään tänne? Vaikka vahtimaan, ettei kumpikaan teistä tartu lapioon?

– Mene sinä vain hommiin, Hilma vakuutti.

Kirjassa muuten sivutaan talviretkeilyä, että jos haluat säästää opuksen kesälukemiseksi, se voi myös viilentää hellepäivänä. Tilinpäätös on myös ihana sadepäivän hyväntuulenkirja.

— Anna

Lähde