Gaudeamus (2015) — tietokirjallisuus, vanhustenhuolto, huolenpito.

Alussa oli haju. Nimesin sen ensin dramaattisesti kuoleman hajuksi, mutta tajusin vähitellen, että haju ei tullut kuolemasta, ei edes lähestyvästä.

Näin aloittaa dramaattisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan väitöskirjansa Tanja Kuronen, joka kysyy: voisiko kansalaispalkattu kansalaistyö purkaa hoivapommin, jonka sytytyslanka palaa jo, ja vastaa monen auktoriteetin suilla, että voi kun yritetään. Kirja on järkyttävää luettavaa.

Kurosen kirja oli aikoinaan tarpeellinen herättäjä maassa, jossa mätänee joka vuosi maailmalla kovassa kurssissa olevia luonnonmarjoja sadoilla miljardeilla metsiin. Ei ole siksi suuri ihme, ettei kukaan ole vieläkään vakavasti kiinnostunut tulevan aikakauden ylivoimaisesti tärkeimmästä tosiasiasta, eli käyttämättä jäävästä ihmistyöstä apuna inhimillisyyden uhkien edessä.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustui 2000-luvun alkuun pitkälti tehokkaaseen elämän eriyttämiseen ikäraamien sisälle. Koko elämämme oli ruotsalaismallin mukaan suunniteltu tarkasti kuljettavaksi vauvasta vaariin – syntymästä kuolemaan – erilaisten laitosten sisällä, mistä korkeana hintana maksoimme epäinhimillisellä yksinäisyydellä. Nyt tätäkin laitostumista puretaan vauhdilla.

Työelämän tutkija Antti Kasvio ehdotti vuonna 1994 loppua jo silloin huonoksi havaitulle järjestelmälle, yrittäen herättää päättäjiä pohtimaan aktiivista yhteiskuntaa vaihtoehdoksi liian kalliille ja byrokraattiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Silloin ei kukaan kuunnellut, eikä vieläkään.

Vasta nyt yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin muutaman vuoden sisällä laman jälkipuristuksessa, suomalaiset ovat heränneet Kasvion ehdotusten ympärillä tajuamaan hiljalleen, että sen lisäksi, ettei meillä ole varaa pitää yllä nykyisenkaltaista järjestelmää, se on myös sekä tehoton että turruttaa meidät epätodelliseen laiskaan turvallisuudentunteeseen.

Tanja Kurosen kirjan kummallisuuksiin kuuluu jonkinlainen posthippiajattelu kuuluisan Rooman klubin 1960-lukulaisessa jälkijättöisessä pelotteluhengessä, kun hän viimeisillä sivuillaan lopulta paljastaa, millaisen mallin hän synnyttäisi paikkaamaan hoivatyön ongelmia.

Se on huonoksi koettu niin sanottu kolmannen sektorin malli yhdistettynä utopistiseen kansalaispalkkaan, jossa vapaaehtoispohjalla toimivat työtekijät Kuronen valjastaisi ”vastustamaan talouskasvua tekemällä matalapalkkaista työtä yhteisönsä hyväksi”. Näin ei ole käynyt, vaan yksityistäminen on ollut päivän sana ja uutiset yksityisten hoitokotien laiminlyönneistä ratkaisseet jopa vaaleja.

— Harald Olausen

Lähde

Docendo (2026) — murhat, jännityskirjallisuus, ihmissuhteet.

Lontoossa pilvenpiirtäjän 50. kerroksessa liikemies Esmail Zohri nauttii näkymistä parvekkeellaan. Turvamies on kieltänyt häntä avaamasta lasitetun parvekkeen laseja, mutta Zohri nauttii avonaisen parvekkeen yöilmasta katsellessaan ohi virtaavaa Thames-jokea.

Yhtäkkiä Zohri tunsi tiukan otteen nilkoissaan. Hän nousi ilmaan kuin tanko maastavedossa. Zohri hapuili otetta parvekkeen kaiteesta, turhaan. Hyökkääjä oli liian nopea.

Sandra Fox on juuri muuttanut isoäitinsä tyhjillään olleeseen asuntoon Kensingtoniin. Tavarat ovat vielä osittain purkamatta. Nyt hänellä on kiire, sillä pitäisi käydä pikaisesti suihkussa ennen iltamenoja. Ovikello kuitenkin soi, ja Sandra ihmettelee, kuka voisi tietää hänen asuvan siellä.

Tulija on hänen tytärpuolensa Pinja. Pinja on tullut yllättäen Suomesta Lontooseen riideltyään äitinsä kanssa. Sandra ihmettelee suihkusta tultuaan, kun keittiöstä kuuluu puhetta. Kuka ihme nyt on tullut. Keittiössä istuu teetä hörppimässä hänen veljensä Oscar.

– Mitä sinä haluat?

Oscar veti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen. – Haluan nähdä isosiskoni, joka ei ole vaivautunut vastaamaan puheluihini yli vuoteen.

Sandra vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hänen pitäisi olla jo näyttelyssä.

Kun Sandra tulee myöhemmin illalla näyttelystä kotiin, siellä ei ole ketään. Pinjalta tulee kuitenkin viesti, että hän on Oscarin kanssa baarissa, ja kaikki on hyvin. Sandra miettii, että hänen veljensä kanssa kaikki ei ole koskaan hyvin.

Odotellessaan seuraavana aamuna kahvin tippumista Pinja on tullut keittiöön ja huomaa uutisen Zohrin kuolemasta. ”Tuo mies oli eilen siellä baarissa, Pinja huudahti.”

Oon aivan varma, koska Oscar sanoi hänen nimensä, Pinja vakuutti. Tämän Zohrin joku kaveri tai mikä lie henkivartija tuli Oscarin luo ja pyysi häntä mukaansa. Oscar kävi juttelemassa Zohrille ja tuli sitten sanomaan, että hänen täytyy jatkaa juhlia muualla. Hän soitti mulle taksin ja antoi rahaa siihen. Sen jälkeen tulin takaisin kotiin.

MI6-taustainen Sandra Fox on valittu juuri johtamaan salaista hybridiuhkien torjuntayksikköä. Hänellä on vasta kaksi työntekijää, joista toinen on suomalainen Antto Havu, toinen analyytikko Leslie. Sandra tarvitsee heti Anton apua, koska kaksi ulkomaalaista miestä kävi uhkailemassa häntä ja näytti hänelle videon juhlista, jossa hänen veljensä Oscar sieppaa ulkomaalaisen naisen.

Sandra ja Antto joutuvat osaksi Grönlantia koskevaa kansainvälistä hybridioperaatiota, jonka USA yrittää naamioida kiinalaisten tekemäksi.  Rauman telakalla räjäytetään USA:n tilaama alus. Miksi amerikkalaiset räjäyttäisivät tilaamansa aluksen vai kuka tämän sabotaasin takana on? Sandra ja Antto saavat selville, että myös Suomen tiedustelussa on sisäpiirivuoto, ja salaperäinen järjestö pyrkii romuttamaan nykyisen maailmanjärjestyksen.

Samaan aikaan puolustusvoimien tiedustelupäällikkö Johanna Havu jahtaa vuotajaa omista joukoistaan, ja taustalta paljastuu Yhdysvaltojen hybridioperaatio sekä globaali salaliitto, josta Sandra ja Antto olivat jo varoitelleet.

Helena Immonen on jo tullut tunnetuksi asiantuntevista sotilas- ja geopoliittisista kirjoistaan. Tämä Havu-sarjan toinen osa Pronssiyö on kenties vieläkin parempi kuin edellinen kirja Horros, kansainvälistä tasoa oleva jännitysromaani. Immonen on yksi Suomen parhaista tämän dekkarisuunnan kirjoittajista.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Tammi (2026) — psykologiset romaanit, ystävyys, koirat.

Yhä uudestaan katselin sylissäni olevaa kuvaa ja vaistosin jotain sellaista, mikä ei ollut aikaisemmin pukeutunut sisälläni sanojen muotoon. Että minussa on kohta, jonne yksikään toinen ihminen ei pääse. Se on suojassa jopa omilta lapsiltani, mutta koiranpennun kanssa minulla on eri kieli. Sen minä otan mukaani sinne, minne muuta eivät saa tulla.

Essi Kummun esseeromaani Ohitusharjoituksia oli oikein sopiva bussikirjaksi: luin sitä työmatkoilla ja tauoilla, ja koska ehyt kokonaisuus muovautuu hyvinkin pienistä palasista, keskeytykset eivät haitanneet.

Kyllä, kirjassa on nainen ja koira. Kyllä, lapsia on ja he muuttavat pois. Kyllä, aprikoidaan rakkautta, yksinäisyyttä, erillisyyttä ja yhteyttä, oppimista ja sitä, mikä on mahdottoman vaikea oppia, vaikka kerta toisensa jälkeen yrittää. Silti mietin ensin, onko tämä fragmentaarinen romaani. Mutta ei, kudelma on tiheämpi. Kyllä se yhtenäisyytensä puolesta esseeromaani on, ja siksi, että pohdiskelee ja aprikoi syvästi.

Sen jälkeen kun lapset ovat muuttaneet omilleen, olen elänyt kuin aristokraatti.

Olen lukenut ja kirjoittanut tuntikausia ja levännyt aina tarpeen mukaan.

Koira talossa merkitsee jossain määrin menetettyä vapautta.

Se nostaa päänsä nojattuaan ystävään koska haluaa tarkastaa, että vaikka se on levännyt, kaikki on vielä hyvin.

Ihastuttavaa koiranelämän kuvausta kirja läpeensä, leikin ja lenkkeilyn iloa, ihmisen ja koiran suhteen ymmärtävää ja oivaltavaa kuvausta.

Kuka mitäkin oppii, kenestäkin.

Kirjan neljä osiota antavat kehykset kulloisillekin pohdinnoille.

Rauhoittava lukukokemus, jotenkin sileä, kuin lasinen pianojazz.

— Anna

Lähde

Etana Editions (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, perheet.

Sanna Pelliccionin Onni-poika-sarjaa on ilmestynyt sen verran pitkään, että kaikkia kirjoja ei ole enää saatavilla. Niinpä on tilausta kokoomateoksille, jotka paketoivat varhaisempia kirjoja samoihin kansiin. Tähän tuplakirjaan on yhdistetty Onni-poika ja parvekeviidakko (2019) ja Onni-poika keittiössä (2021). Kirjoilla on yhteensopivat aiheet, molemmissa ollaan kotipuuhien parissa, joten ne sopivat hyvin yhteen.

Parvekeviidakossa Onnin äiti on talven uuvuttama ja odottaa kevättä. Onni ja veli Olavi hoivaavat äitiä hieronnalla ja isä tekee kevättä jouduttavaa vihersmoothieta. Perhe innostuu puutarhatöistä: siemeniä kylvetään ja pian ikkunalaudat ovat täynnä kohisten kasvavia taimia ja parvekkeelle nousee oikea viidakko.

Keittiössä pojat tekevät isälle synttäriaamiaiseksi erikoisvoileipiä. Isän kehut saavat pojat innostumaan kokkailusta. Poikien italialaistaustainen isä opettaa suvussa kulkeneen pizzareseptin salat ja Olavista tulee oikea suklaaleipuri. 

Molemmista tarinoista välittyy lämmin perhe-elämä ja yhdessä touhuamisen ilo. Kirja innostaa lukijoitaan varmasti puutarhatouhuihin ja ruoanlaittoon. Ainakin kynnys on kuvattu matalaksi ja kirjasta saa hyviä ideoita ja ohjeita. Tarinat muodostavat hyvän parin ja on mukavaa, että loppuunmyydyt kirjat saavat uuden elämän tällaisena yhdistelmänä, kahden kirjan pari on oikein mainio kokonaisuus kun on tällaisista aika pienistä kirjoista kyse.

— Mikko

Lähde

Like (2013) — historia, elämäkerrat, elokuvat.

Edesmenneen suomalaisen elokuvagurun, Peter von Baghin (1943–2014) kirjaa voi syystäkin pitää parhaimpana suomeksi tehdyistä Charles Chaplinia (1889–1977) käsittelevistä kirjoista. Von Baghin asiantuntemus ja lämmin tapa kuvata sekä arvostaa Chaplinin uraauurtavaa työtä on kaunista luettavaa, kuten von Baghin muutkin lukuisat elokuvakirjat. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Kirjan tekee koskettavaksi sen intiimi ja keskusteleva tapa nähdä tässä pienessä suuressa miehessä moraalista ryhtiä ja inhimillistä suuruutta samalla kun se valottaa tarkasti myös Chaplinia yhtenä maailman lahjakkaimmista elokuvantekijöistä elokuvan alkukaudelta mykkäfilmeistä lähtien. Yllättävää kyllä, Chaplinista ei ole vielä kaikki sanottu. Kirjassa esitellään ennen julkaisematonta materiaalia.

Chaplin auttoi ihmisiä ja oli köyhille lähtökohdilleen uskollinen. Rikastuneen Chaplinin sosiaalisesta omastatunnosta kerrotaan tarinaa, että hän maksoi heikossa asemassa oleville mykän ajan elokuvien näyttelijöille ”palkkaa tyhjästä” koko elämänsä ajan heidän kuolemiinsa saakka. Chaplin myös asetti naurunalaiseksi umpimielisyyden, vastustaen sitä edustaneita konservatiivisia arvoja.

Chaplinin pojasta (1921) Parrasvaloihin (1952) piirtyy kokonaiskuva ihmisen ikäkausista. Varhaisista lyhytelokuvista viimeisiin teoksiin Chaplinin kantavana teemana kulkee sivullisuuden kokemus. Historialliset polttopisteet tähdentyvät pääteosten sarjassa: Kultakuume (1925) ja Kaupungin valot (1931) olivat nousukkuuden ja pula-ajan diagnooseja, Nykyaika (1936) näytti tekniikan vyöryn pienen ihmisen yli, Diktaattori (1940) oli suora reaktio fasismiin ja antisemitismiin, Ritari Siniparta (1946) pelkisti ironisessa henkilökuvassa massamurhien aikakauden, Kuningas New Yorkissa (1957) asettui mccarthyismin rohkeaksi peilikuvaksi. Menneen vuosisadan ohjaajista Chaplin on yhä kaikkein ajankohtaisimpia.

Chaplinin elokuvissa esitellään naurusuin kaunis, elämää ja ihmistä rakastava horjumattomuus. Chaplinille ihminen oli kaiken mitta. Chaplinin elokuvahumanismi lumoaa yhä kuin suurenmoiset freskot, jotka ovat maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä – lohtu ja toivo.

Chaplin pilkkasi elokuvissaan vanhoillista ja väkivaltaista Amerikkaa, ja joutui maksamaan tästä kovan hinnan nöyryytettynä FBI:n ajojahdin jälkeen. Se ei haitannut menoa, vaan Chaplin jatkoi elämänsä loppuun paljastuksiaan amerikkalaisen unelman onttoudesta ja tekopyhyydestä.

— Harald Olausen

Lähde

Random House USA (2026) — sarjakuvat, kirjallisuus, 2010-luku.

Yhdysvalloissa kirjasensuuri on viime vuosina kiihtynyt huolestuttavaa tahtia. American Library Associationin (ALA) mukaan vuonna 2025 kirjastoissa vaadittiin poistettavaksi jo 4 235 yksittäistä nimikettä, mikä on toiseksi suurin koskaan dokumentoitu määrä. Yleisimmät syyt kirjojen poistohaluille ovat LGBTQIA+-hahmojen tai -teemojen sisällyttäminen, sekä rotua, rasismia, tasa-arvoa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta käsittelevät aiheet, mutta myös tietokirjojen kieltäminen on näyttänyt kiihtymisen merkkejä.

Esimakua nykytilanteelle antaa Jarrett Dapierin ja AJ Dungon sarjakuva Wake Now in the Fire. Kirja perustuu vuoden 2013 tositapahtumiin, joissa Chicagon julkisten koulujen hallinto yritti kieltää Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvan. Teoksen tunteville tämä on lievästi sanottuna yllättävää. Miksi kukaan haluaisi kieltää muistelmasarjakuvan, joka kertoo nuoren tytön kasvutarinan Iranin islamilaisen vallankumouksen pyörteissä? Tässä jos missä puolustetaan niin sanottuja länsimaisia arvoja: yksilönvapautta, sananvapautta ja ihmisoikeuksia.

Tällaisia kysymyksiä alkoivat esittää myös Chicagon koulujen oppilaat, ja Wake Now in the Fire kertoo kuinka lukiolaiset nousivat kapinoimaan mielivaltaista sensuuripäätöstä vastaan. Tarinassa seurataan useita oppilaita ja opettajia, joista muutamat nousevat erityisesti esiin, kuten vaikeista perheoloista tuleva Aoife Connor ja ystävänsä Kendall Dunne, jotka ovat keskeisessä roolissa protestien järjestämisessä. Skeittaajapoika Weston Crawford suhtautuu protesteihin kummallisen välttelevästi, mutta syy sille selviää tarinan edetessä. Myös Intiasta kotoisin olevalla Aditilla on prioriteetit muissa asioissa, kunnes hän ymmärtää miten isosta asiasta kirjasensuurissa on lopulta kyse. Heidän lisäkseen tarinassa seurataan muun muassa opiskelijatoimittajien Xochtilin ja Jacksonin näkökulmaa koulun lehdestä käsin.

Tarinan henkilöt pohjautuvat pääsääntöisesti todellisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa, mutta nimet on muutettu ja itse dialogi on keksitty. Sen lisäksi tarina ammentaa Dapierin henkilökohtaisista kokemuksista, sillä hänellä oli sittemmin roolinsa koko jupakan alullepanijan paljastamisessa.

Tarinan lähtökohta on siten ilman muuta todella kiinnostava, mutta tarinaan sisällepääsyssä kestää kyllä hetkisen. Hahmoja ei alussa varsinaisesti esitellä, joten eri oppilaat helposti sekoittuvat toisiinsa ja epäselväksi jää opiskelevatko he kaikki edes samassa koulussa. Haasteena on AJ Dungon sinänsä viehättävä mutta yksinkertainen piirustustyyli, joka saa hahmot näyttämään aika samanlaisilta, joten senkin puolesta he sekoittuvat alussa toisiinsa. Yksi ratkaisu olisi voinut olla väripaletin vaihtelu, eli yksinkertaisesti käyttämällä eri kohtauksissa eri pohjaväriä.

Onneksi tarinan edetessä asiat kuitenkin selkenevät, ja mitä enemmän oppilaista saa tietää, sitä enemmän heistä välittää. Aditi on kiinnostava. Hän muutti perheineen Intiasta Yhdysvaltoihin hindu-kansallismielisen BJP-puolueen politiikan vuoksi. Tai kuten perheen isä asian näkee, vähemmistöjen tilanne on muuttumassa Intiassa niin tukalaksi, että luvassa on ennen pitkää kansanmurha. Nähtäväksi jää toteutuuko uhka, mutta maan etno-uskonnollinen nationalismi on nähtävästi saanut todella äärimmäisiä muotoja. Myös Weston Crawfordin taustalta löytyy todella rankkoja kokemuksia, jotka omalta osaltaan näyttävät miten viranomaisvalta pystyy hiljentämään pienen ihmisen äänen lopullisesti.

Eri näkökulmien kautta käsitellään sananvapauden merkitystä ja kysymystä keiden ääni yhteiskunnassa kuuluu ja keiden tarina on ylipäätään edes olemassa. Siitähän kirjojen kieltämisessä on lopulta kyse. Halusta luoda maailma, jossa ääneen pääsee vain hyväksytty narratiivi, ja jossa vähemmistöjen sekä toisinajattelijoiden kokemukset vaiennetaan. Tietysti sarjakuvassa antaudutaan pohtimaan myös Marjane Satrapin sarjakuvaa ja sen sanomaa, Persepolista pidetään syystäkin modernina klassikkona, jota voi suositella luettavaksi kenelle vain. Mistä päästäänkin siihen väistämättömään kysymykseen, miksi sarjakuva edes haluttiin poistaa opetussuunnitelmasta ja koulujen kirjastoista?

Vastaus on hieman yllättävä, mutta nähtävästi tällaisissa tapauksissa aika yleinen. Taustalla ei ollut mikään suuri ihmisryhmä, tässä tapauksessa vain yksi ihminen. Koulupiirin ylin johtaja närkästyi tiettävästi muutamasta yksittäisestä sarjakuvaruudusta, mutta ei missään vaiheessa lukenut itse teosta. Ikävä kyllä, tällainen perehtymättömyys vaikuttaa olevan kirjasensuuria ajavien parissa varsin yleistä. Nykyään toiminta on organisoidumpaa ja eri painostusryhmien toimintamalliksi on muodostunut laatia valmiita kieltolistoja kirjoista, joita paikalliset aktivistit voivat sitten vaatia poistettaviksi niitä itse lukematta.

Wake Now in the Fire herättää kyllä ajatuksia. Miten tilanne Yhdysvalloissa on päässyt näin pahaksi? Toisaalta sarjakuvan viesti on ennen kaikkea toiveikas, omalla aktiivisuudella saadaan asioita aikaan. Pisteenä i:n päälle Marjane Satrapi tapasi henkilökohtaisesti chicagolaisia oppilaita 2014, ja hänen ohjeensa pitää paikkansa tänään yhtä kuin silloinkin: ”Heitä ei ole lopulta paljon, meitä on enemmän.”

— Titta Lindström

Lähde

Crime Time (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Oikeustieteen tohtori Henrik Hamilolla on taas sormensa pelissä murhien selvittelyssä, vaikka hän onkin siirtynyt Suojelupoliisin päällikön tehtävästä vaikuttajaviestintätoimisto Polwisen toimitusjohtajaksi. Sekä nykyiset supolaiset että politiikassa mukana olevat päättäjät pyytävät edelleen Hamilon apua.

Kevään 2027 eduskuntavaalit lähestyvät, ja keskustelut tulevasta hallituksesta käyvät kuumina. Huhujakin on liikkeellä Hamilon taustavaikuttamisesta. Arvellaan, että hän on saanut tehtäväksi järjestellä vaalien jälkeistä sinipunahallitusta.

Samaan aikaan sattuu kaksi raakaa murhaa. Demarien puoluesihteeri Katri Koskelo ja Kokoomuksen kansainvälisten asioiden päällikkö Maiju Syväri ammutaan. Hamilo vedetään mukaan tutkimaan murhia.

Hamilon puoliso, toimittaja Lotta Simula, on äitiyslomalla, mutta tekee vielä etätöitä Hesarille. Hän tekee pitkän jutun Maiju Syväristä, josta hänellä on aiempaa tietoa paljon enemmän kuin Hamilokaan osasi arvata. Lotan jutun pohjalta saadaan sellaistakin tietoa, jonka nojalla päästään tutkinnassa eteenpäin.

Kuolemantapausten takia Hamilokin joutuu miettimään, mihin Suomi on oikein menossa. Toisaalta hän on tyytyväinen omalle puolueelleen veikatusta vaalimenestyksestä, mutta joku aiheuttaa nyt sekaannusta poliittiseen tilanteeseen erilaisilla vaikuttamisyrityksillä.

Tutkijat joutuvat myös pohtimaan, onko myös murhien taustalla poliittinen motiivi vai liittyvätkö murhat henkilöiden yksityiselämään. Kun kesken tutkintaa Turun torilla puukotetaan nuorta saarnaajaa, Jeremias Kaukorantaa, pakka on taas sekaisin. Liittyvätkö murhat ja puukotus jotenkin toisiinsa?

Yhtäkkiä torille ilmestyi kaksi hahmoa kommandopipot päässään. Heillä oli käsissään puukot ja he huusivat kovaan ääneen: – Allahu akbar, Allahu akbar.

Kaksi nuorta miestä poistuu pikaisesti torilta autokyydillä, joka on selvästi järjestetty etukäteen. Tutkijat ovatkin sitä mieltä, että puukotus oli järjestetty näytelmä, jolla vaikutetaan tulossa oleviin vaaleihin.

Supo saa selville, että Ruotsista Suomeen ovat samalla laivalla matkustaneet niin venäläisen Manzulon käskyläiskaksikko kuin kaksi nuorta jengiläistäkin, joita epäillään puukottajiksi. Kuka hyötyy poliittisten vaikuttajien murhista ja miksi puukottaa saarnaajaa?

Hyvin nopeasti tullaan tutkinnassa johtopäätökseen, että venäläinen lähetystöneuvos Max Manzulo on järjestämässä kaaosta kuten aiemminkin. Ketäpä muuta Suomen vaalit kiinnostaisivat kuin venäläisiä.

Kari Häkämies jatkaa Henrik Hamilo -sarjaa tällä Sinipunaiset murhat -kirjallaan. Juoni on ”dekkarimainen” murhineen ja rikollisineen, mutta paljon käsitellään myös poliittisia henkilöitä ja heidän tekemisiään. Tämä kirja ei ehkä ihan yllä sille tasolle, jota on totuttu Häkämieheltä odottamaan. Kabinettikeskustelut tuntuvat kuitenkin uskottavilta, niissä tulee hyvin esille Häkämiehen oma tausta. Hän tietää, mistä kirjoittaa.

Ehkäpä voisi sanoa, että tämä dekkari oli uskottava arkipäiväisyydessään. Ihan mielenkiinnolla lukee juonikkaiden henkilöiden kahdenvälisiä keskusteluja sekä eri puolueiden välisiä junailuja tulevasta hallituksesta. Toisaalta nopeasti vaihtuvat aiheet Suomen sisäpolitiikasta, murhatutkinnasta ja hybridivaikuttamisestakin vaihtuvat lennossa Hamilon ja Simulan vauvanodotuskeskusteluihin. Joten monenlaisia ihmissuhdekuvioitakin on tiedossa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Orava-kirjat (2026) — lastenkirjat, huumori, novellit.

Tämä kirja lupaa naurattavan karmivia kertomuksia, eli ollaan vahvasti kauhun ja huumorin leikkauspisteessä. Yötärinöitä kallistuu kuitenkin enemmän naurattavan kuin karmivan puolelle: Nukkumatin sukulainen Kukkumatti ennemmin naurattaa kuoliaaksi kuin pelottelee hengiltä.

Kokoelmassa on 15 hurjaa kertomusta, joissa kohdataan monenlaisia kauhuelementtejä. On vierailua vampyyrien luona, zombieiden kokkauskilpailu, pelottava lastenvahti, eläviä nukkeja, aaveita jahtaava somettaja ja vaikka mitä.

Heti ensimmäisessä jutussa päästään pelottavammalle puolelle, kun työkaveri tuo koiransa hoitoon ja koira osoittautuu aivan hirviömäiseksi perheen lasta kohtaan – ja aikuisten silmien edessä on tietysti itse ihanuus. Samaa sarjaa on Painajaisveli-tarina, jossa nettikaupasta ostettu pikkuveli Teemu (tietysti Teemu) onkin painajaismainen tapaus.

Muun muassa Etsiväkerho Hurrikaanista ja Masi Tulppa -kirjoista tuttu Jari Mäkipää on tehnyt aivan kelpo paketin hauskoja kauhutarinoita. Kirjassa on hieman mustavalkoista kuvitusta, se on Teemu Juhanin käsialaa. Juhani onkin jo Painajaispuodeissa osoittanut lahjansa kaikenmaailman kummajaisten ja ällötysten piirtäjänä.

Kauhuaiheilla maustetuista huumorijutuista tykkääville koululaisille Yötärinöitä tarjoaa naurunaihetta. Kauhusta ja pelottavista jutuista kiinnostuneille se ei ole ihan yhtä nappiosuma, mutta eiköhän näillä jutuilla pienempiä koululaisia vähän pelottelekin.

— Mikko

Lähde

Barrikadi (2017) — tietokirjallisuus, politiikka, yhteiskuntakritiikki.

Yle on viime vuosina noussut keskusteluaiheeksi monelta taholta. On vaadittu enemmän asiaohjelmia ja vähemmän kansaa viihdyttäviä, syytetty politikoinnista ja supistettu toimituksen budjettia. Silti suomalaiset luottavat Yleen lähes sataprosenttisesti, ainakin uutisten tasapuolisuudesta puhuttaessa.

Mutta mistä tässä vuosikymmeniä jatkuneessa taistelussa on kysymys ja mitkä ovat juurisyyt, se selviää Jussi Erosen, Jarno Liskin ja Salla Vuorikosken kirjoittamasta Ylegate-kirjasta. Kirja herättää pohtimaan mihin tarvittiin tuolloin tuhannen työntekijän valtiollista uutis- ja ajankohtaistoimitusta, ja oliko Yle päässyt paisumaan vaarallisesti liikaa?

Kirjan pääsankari on toimittaja Jussi Erosen uhrautuva antisankari, toimittaja Jussi Eronen, joka kirjoittaa työpaikkakiusaamisesta ja työnteon vaikeuttamisesta. Kirjaa lukiessa huomaa, että Ylessä oli tuolloin paljon opittavaa puolin ja toisin molemminpuolisesta kunnioituksesta. Panokset olivat kovia.

Kirjan parasta antia ovat sisäpiiriläisten paljastukset Ylestä tuhlaavana ja byrokraattisena valtakeskuksena, joka kaipasi sekä kipeästi keppiä, porkkanaa että pitkää paastoa piristyäkseen. Näin on nyt 100-vuotisjuhlien alla käynytkin, eikä Ylen ohjelmien taso ole juuri siitä kärsinyt. Jotkut ovat toista mieltä.

Rahaa Ylessä oli tuhlattavaksi asti kirjan mukaan: ”Kun budjetti meinasi alittua, Riikka Venäläinen järjesti kolme päivää ennen joulua pikkujoulujuhlat yli sadan hengen Yhteiskunta-toimitusryhmälle. Joulun alla hän myös kehotti esimiehiä varaamaan nopeasti tulevalle vuodelle konferenssimatkoja maailmalta, jotta rahaa saataisiin kulumaan.”

Ylessä oli kirjan mukaan myös ”erityisen paljon turhia esimiehiä”. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että kun uutis- ja ajankohtaistoiminnan päälliköt ja esimiehet kokoontuvat suunnittelemaan yhteistä journalistista linjaa, väen kuljettamiseen tarvittiin kaksi täyttä linja-autoa. Esimerkki on osuva ja ilkeä.

Yksi kirjan luku, Harakka hämmentää soppaa, osoittaa miten entinen Ylen pitkäaikainen toimittaja ja tuleva liikenneministeri, nykyinen demarikansanedustaja, Timo Harakka, epäili Ylen toimituksen riippumattomuutta. Harakan syytökset olivat vakavia. Myöhemmin liikenneministerinä hänen vastuullaan oli Yle. Olisi kiva tietää kostiko hän ja miten kohteli Ylen johtajia. Yle ei ole hallituksen vaan eduskunnan alainen.

Kirjaa kannattaa lukea ”erään taudin” sisäpiiriläiskuvauksena. Vaikka kirjan julkaisusta on jo vierähtänyt tovi, se ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, ja eräällä tavalla myös oraakkelimaisuuttaan. Se on hyvin ja vetävästi kuvattu jännittävä hegemoniataistelu siitä, kenellä on tosiasiallisesti valta määritellä mikä uutinen on tärkeä ja mikä ei. Siksi kirja on vielä tärkeä tänäänkin.

— Harald Olausen

Lähde

Last Tuesday Books (2026) — tietokirjallisuus, muistelmat, henkilöhistoria.

Aika usein taiteen parissa päädytään kysymykseen voiko taiteen erottaa taiteilijasta? Yksi tulkinta on, että tekijän tarkoitusperät ja elämä ovat teoksen tulkinnan kannalta lähes merkityksettömiä, ja teos elää katsojan ja teoksen välisessä suhteessa, ei tekijän pään sisällä. Toinen tulkinta on, että teos on kommunikaatiota, ja viestin ymmärtäminen vaatii jonkinlaista käsitystä lähettäjästä. Mutta entäpä sitten performanssitaide, jossa itse taiteilija on osa teosta? Kun Marina Abramović viiltää itseään tai istuu MoMA:ssa kolmen kuukauden ajan katsomassa vieraita ihmisiä silmiin, ei ole olemassa mitään teosta, joka olisi olemassa erillään hänen ruumiistaan, historiastaan ja läsnäolostaan sillä hetkellä. Missä taiteilija loppuu ja teos alkaa?

Aloitan arvostelun taiteenfilosofisella pähkinällä, johon minulla ei ole vastausta, koska en voinut olla miettimättä tätä kysymystä lukiessani Abramovićin muistelmia. Hänen taiteensa on niin äärimmäistä, niin intiimiä, että ei voi olla miettimättä, minkälainen ihminen edes tekee jotain tällaista? Tietysti muistelmat antavat paljonkin pähkäiltävää.

Jo Abramovićin jugoslavialainen perhehistoria on todella kiinnostava. Hänen vanhempansa olivat kummatkin sotasankareita, jotka vieläpä onnistuivat toisen maailmansodan aikaan pelastamaan toistensa henget. Upeannäköisen parivaljakon romanssi oli kuin tähtiin kirjoitettu, mutta kaikki menikin pieleen. Rakkaudeton avioliitto synnytti ilottoman perhe-elämän, jossa kukaan ei nauttinut. Kurja lähtökohta olisi voinut ehkä nitistää Abramovićin, mutta yhdessä ankara äiti tuki tytärtään ja se oli taiteessa.

14-vuotiaana Abramović sai öljyvärit ja taideopetusta isän vanhalta partisaanitoverilta Filo Filipovicilta. Mies ei kuitenkaan opettanut perinteistä värioppia, vaan muitta mutkitta valeli kankaalle värien sekaan bensiiniä ja tuikkasi koko teoksen tuleen. Tässä oli iso ajatus joka alkoi itää: teoksen olemassaolo ei vaadi pysyvyyttä, vaan itse prosessia voi pitää teoksena. Pian Abramovićille syntyi toinenkin ajatus. Miksi edes rajoittaa itseään kaksiulotteiseen ilmaisuun, kun taidetta voi tehdä mistä vain: tulesta, vedestä jopa ihmisruumiista. Taiteilijana oleminen tarkoittaa ennen kaikkea vapautta, ja tässä ajatuksessa oli jotain huimaavaa tytölle, jonka henkilökohtaisessa elämässä ei ollut vapautta lainkaan.

Eräs käänteentekevä seikka loksautti palaset vielä lopullisesti kohdalleen. Opiskelijoiden Belgradissa pitämä näyttely sai yllättävän käänteen, kun Abramovićin opiskelijaystävä Era sai idean kääriä Abramović pakkausteippiin. Kummallinen ajatus naisesta osana taideteosta joko lumosi katsojat tai inhotti heitä, mutta kylmäksi se ei jättänyt ketään. Tähän liittyy vielä yksi seikka, jota Abramović jää pohtimaan. Miksi joku nousee taiteen huipulle ja joku toinen yhtä lahjakas ei? Era oli lahjakas ja hänellä oli kiinnostavia ajatuksia, kuin slaavilainen Marcel Duchamp, Abramović kuvailee – mutta hän ei koskaan lyönyt läpi. Lahjakkuus ja hyvä taide eivät vielä takaa menestystä, vaan taiteilija jää helposti galleriajärjestelmän armoille. Kyky ja halu tuoda taidettaan esille oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan on ratkaisevaa.

Muistelmissa tulee hyvin esille juuri tämä taito. Taloudellisesti Abramovićilla oli pitkään vaikeaa, tekeehän hän sentään aineetonta taidetta. Mutta hän ei epäröinyt tuoda itseään esille, ehdottaa yhteistyötä eri tahojen kanssa ja heittää verkkojaan mahdollisimman laajalle. Kuten hän myöhemmin kirjoittaa, hän ei olisi pystynyt tekemään taidettaan vain yhden valtion sisällä, siihen taidemarkkinat ovat liian pienet.

Paljon muutakin kiinnostavaa muistelmiin liittyy. Erityisesti taiteilijasuhde Ulayn kanssa nousee esiin. He tekivät performansseja yhdessä 12 vuoden ajan, mutta vaikka he olivat parivaljakkona periaatteessa tasavertaisia, Abramović alkoi nousta kuuluisuuteen ja Ulay ei. Johtuiko suhteen kariutuminen lopulta tästä vai jostain muusta syystä, mutta joka tapauksessa suhteen päätös oli ikoninen. Heidän viimeinen performanssinsa oli kävellä Kiinan muurin vastakkaisista päistä ja kohdata keskellä, missä he alkuperäisen suunnitelman mukaan menisivät naimisiin. Todellisuudessa kuukausien vaelluksen jälkeen he kohtasivat puolivälissä vain erotakseen lopullisesti – ja pian kävi ilmi, että Ulay oli matkan aikana saanut oppaansa raskaaksi ja menikin naimisiin tämän kanssa.

Abramovićin yksityinen elämä tuo hänen taiteeseensa kosolti kiinnostavia sävyjä, varsinkin hänen mystiikkaan taipuvainen persoonansa. Muistelmissa elämää ja taidetta ei ohjaa rationalismi, vaan jonkinlainen hieman epämääräinen usko kohtaloon, energioihin, mystisiin sattumiin ja henkisiin siirtymäriitteihin. Tämä luo muistelmaan paikoitellen hieman hämmentävänkin pohjavireen, mutta toisaalta ehkä se selittää paljon.

Abramovićin suorittamat performanssit ovat usein valtavia koettelemuksia, joissa haetaan erityisesti henkisen kestävyyden rajoja. Niillä on ilmeisiä yhtäläisyyksiä erilaisten henkisten kilvoittelujen kanssa, joita harjoitetaan monissa uskonnoissa. Tässä yhteydessä pitää mainita hänen ja Ulayn matka Australian alkuperäiskansojen pariin, joiden seurassa he elivät kuukausia. Kyse oli hyvin henkilökohtaisesta retriitistä, jonka hengelliset ulottuvuudet vaikuttivat suuresti heidän seuraavaan Gold Found by the Artists -teokseen, joissa pari istui hiljaa ja liikkumatta katsoen toisiaan kuudentoista päivän ajan.

Seinien läpi : Muistelmat on taatusti kiinnostava kirja. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä vaikka Abramović onkin aikamme kuuluisimpia taiteilijoita, hän oli minulle vain päällisin puolin tuttu. Kirjan dramaattiset vaiheet vetivät kuitenkin nopeasti mukaansa, mutta toki päällimmäisenä jää kuitenkin mieleen itse taide ja sen loputon monitulkintaisuus. Kirjan jälkeen en edelleenkään tiedä, missä Abramovićin kohdalla taiteilija loppuu ja teos alkaa, mutta ehkä juuri siksi hänen muistelmansa on niin kiinnostava. Tästä kirjasta jäi paljon käteen, ja Aino Nieminen ansaitsee kiitokset, että on lähtenyt perustamaan oman kustantamon vain tämän kirjan julkaisua varten. Harvemmin näkee tällaista päättäväisyyttä, joten lopputulosta ei voi muuta kuin suositella.

— Titta Lindström

Lähde

Doubleday (2022) — perheet, historialliset romaanit, äidit.

Kate Atkinson on yksi suosikkikirjailijoistani; olen lukenut kaiken häneltä suomennetun. Niinpä kirjakaupasta kympin pokkarihyllystä vastaan tullut lukematon Atkinsonin kirja oli helppo ostos. Shrines of Gaiety on tätä kirjoittaessani Atkinsonin toiseksi uusin romaani, mutta vielä suomentamatta – ainakin osin siksi, ettei se ole Jackson Brodie -romaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Lontooseen, jossa vuonna 1926 yhä palaudutaan ensimmäisen maailmansodan kauhuista. Lontoossa on sykkivää yöelämää ja Sohon yökerhoissa aikaansa viettävät niin gangsterit, yläluokka, lähiöiden pariskunnat kuin ulkomaiset arvovieraat. Tanssitytöt tarjoavat palveluitaan maksuaan vastaan ja prostituutio ja huumekauppakin rehottavat.

Yksi tämän kimaltelevan maailman taustahahmoista on Nellie Coker, joka kuuden lapsensa kanssa pyörittää joukkoa menestyksekkäitä yökerhoja. Coker on häikäilemätön matriarkka, joka ajattelee lastensa parasta ja omaa etuaan. Kirjan alussa Coker vapautuu vankilasta, jossa on istunut puoli vuotta, ja hänen ympärillään kuohuu. Vihollisia on joka puolella, mahdollisesti myös oman imperiumin sisällä. Ainakin liittolainen poliisissa, komisario Maddox, on alkanut vaikuttaa epäluotettavalta.

Poliisin toiminta kiinnostaa myös poliisin sisällä. Ylikomisario John Frobisher on pistetty Bow Streetin poliisiaseman johtoon tehtävänään siivota korruptoituneet poliisit pois vahvuudesta. Frobisheria kiinnostaa myös Cokerin yökerhobisnes ja erityisesti katoavat – ja valitettavan usein Thamesista kuolleena löytyvät – nuoret naiset. Lontoo vetää puoleensa nuoria naisia ja tyttöjä, jotka haluavat menestystä teatterilavoilla, mutta jotka päätyvät usein yökerhojen tanssitytöiksi tai vielä synkempiin oloihin.

Tätä näkökulmaa romaaniin tuo Freda Murgatroyd, Yorkista kotoisin oleva teinityttö, joka pakenee hankalia kotiolojaan Lontooseen ystävänsä Florencen kanssa. Tanssikoulun kasvatti haluaa tähteyttä, mutta lukijalle on selvää, ettei yorkilaistyttö tiedä lainkaan, mihin on Lontoossa joutumassa. Fredan pyristely kuvaa sitä, miten vaikeaa suurkaupungissa on saada jalkaansa oven väliin – ja jos saakin, oven toisella puolella ei välttämättä ole sitä, mitä odotti.

Fredan ja Florencen kohtalo tuo mukaan vielä yhden kirjan keskeisistä hahmoista. Gwendolen Kelling on yorkilainen kirjastonhoitaja, sodan kauhut sairaanhoitajana nähnyt nuori naimaton nainen, joka lähtee Lontooseen etsimään Fredaa ja Florencea. Hän päätyy tekemisiin Frobisherin kanssa ja toimii tämän silminä alamaailmassa, ja löytääpä Gwen tiensä osaksi Cokerien yökerhomaailmaan.

Kate Atkinson pyörittää laajaa henkilögalleriaa ammattilaisen ottein. Tapahtumat etenevät eteenpäin kevyesti poukkoillen: välillä palataan taaksepäin ja näytetään joku tapahtuma toisesta näkökulmasta. Juonirakennelmaa on kuitenkin verrattain helppo seurata, sen verran hyvin Atkinson on sen rakentanut. Panosten kasautuminen luo kirjaan jännitettä. Gwen on kirjan puhtoisin päähenkilö ja helppo sympatioiden kohde, mutta jännitteen näkökulmasta kirjan päähenkilö on ehdottomasti Nellie Coker. Selviääkö vankilan heikentämä Nellie monelta suunnalta imperiumiaan uhkaavista hyökkäyksistä?

Kirja perustuu osin todellisiin tapahtumiin. Nellie Cokerin esikuvana on ollut ”yökerhokuningattarena” tunnettu Kate Meyrick (joka toimi myös Ma Mayfieldin esikuvana Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaanissa). Taustatyötä on siis tehty huolella ja 1920-luvun ajankuva on kiinnostavaa ja tarjosi monin paikoin hätkähdyttäviäkin huomioita. Atkinson itse listaa jälkisanoissaan useita kohtia, joissa tuli muokanneeksi historiaa paremmin sopivaksi tarinan tarpeisiin – eivätpä pääse tarkkasilmäiset lukijat nipottamaan virheistä, kun kirjailija myöntää ne itse.

Shrines of Gaiety on kiehtova ja viihdyttävä monitahoinen rikosromaani, jollaisia Atkinson kyllä osaa kirjoittaa. Loppu on jakanut jonkin verran mielipiteitä: se tulee kieltämättä vähän yllättäen ja saattaa tuntua hivenen lässähdykseltä. Koska romaanissa on paljon kiinnostavia henkilöitä, Atkinson on kirjoittanut varsinaisen juonen päätteeksi ”kuinkas sitten kävikään”-lopun, jossa kertoo lyhyesti kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden kohtalot. Jopa kirjan alussa lyhyesti esiintyvä lehdenmyyjäpoika saa oman muutaman rivin kappaleensa – ja miten osuva sekin on. Kokonaisuus on kuitenkin tyydyttävä.

Saapa nähdä, suomennetaanko tätä koskaan – olisin kyllä paikoin kaivannut luettavakseni Atkinsonin luottosuomentajan Kaisa Katteluksen ammattimaista suomennosta, sen verran koukeroista ja 1920-luvun tyyliä henkivää teksti ajoittain oli.  Voi kuitenkin olla, että Atkinson ei ole Jackson Brodie -kirjojen ulkopuolella Suomessa kuitenkaan niin iso nimi, että tällainen aiheeltaan vähän vieraampi teos päätyisi suomennettavaksi.

— Mikko

Lähde

Tammi (2026) — rakkaus, naiset, menneisyys.

Lehmuslahti-sarja jatkuu Anni Niskasen uusimmassa kirjassa Umpikujia ja ukkoskuuroja. Sarjan viides osa tuo kylälle uuden asukkaan, kun lumilautailuonnettomuudesta kuntoutuva Inari tulee kesäksi vanhempiensa mökille jatkamaan jalan kuntouttamista. Vanhastaan Lehmuslahdella asustelee Teppo-pappa, mutta muuten henkilögalleria on tässä osassa jokseenkin uusi. Toki kahvilan ja majatalon väki vilahtelevat sivuosissa.

Eläkeläiskerho on lähdössä kylpylään, ja Teppo houkuttelee Inaria mukaan.

”Tarvitsetko sinä sinne reissuun avustajaa?” Pappa taatusti kuuli sanaan piilotetut lainausmerkit, vaikkei häntä nähnytkään.

”Minäkö muka, vetreä nuori mies”, pappa käkätti.

”Eli et?”

”Kyllä.”

”Eli kyllä tarvitset vai et kyllä tarvitse?”

Kukapa osaisi arvata, millaisia avustajia eläkeläisten mukana matkustaa…

Teppo on hommannut mökille myös laiturinkorjaajan. Täytyykö piileskellä mökissä tai voiko mennä riippumattoon lueskelemaan sillä aikaa kun toinen paiskii töitä? Puusepällä oli yrityksessään töissä toinenkin tyyppi vielä silloin, kun firma otti tarjouksen vastaan, mutta tämä muutti muualle edistääkseen muusikon uraansa.

Teppo-papan elämässä on leskenä vietettyjen vuosien jälkeen romantiikkaa, ja se johtaa kihlajaiskahveihin. Ei ole helppoa tavata koko suku yhdellä kertaa, vaikka kävelykeppi ei vetäisikään huomiota puoleensa. Kysymyksiä tietysti riittää myös Kerttu-morsiamen sukulaisten puolelta.

Sukulaisten säälivät katseet olivat kertoneet kaiken oleellisen siitä, mitä hän nykyisin heidän silmissään edusti.

Kun urheilu-ura loppuu onnettomuuteen eikä oman päätöksen vuoksi, asiassa on paljon kipuilua ja tunneperäistä kuormaa työstettävänä kaiken fyysisen kuntoutumisen lisäksi. Tarvitaan monta kesän kokemusta ennen kuin Inari oivaltaa, että hän ei ole vain sinnikäs ja määrätietoinen, vaan oikeasti vahva ihminen.

— Anna

Lähde

Etana Editions (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, ystävyys.

Syysystävyyden alkuperä on Lastenkirjainstituutin kansainvälisyyshankkeessa. Lastenkirjasilta yhdisteli pirkanmaalaisia ja virolaisia kirjoittajia ja kuvittajia työpareiksi. Yksi julkaistuista teoksista oli tamperelaisen J. S. Meresmaan kirjoittama ja virolaisen Pamela Samelin  kuvittama Kevätystävyys (Etana Editions 2024). Nyt ystävyys jatkuu syksyllä.

Kirja kertoo pienestä rastaanpoikasesta. Hop-Hop on jäänyt yksin:

Kävi Hop-Hopille erhe:
muuttomatkalle lähti muu perhe.
Yksin jäi metsään itkemään.

Vai onko Hop-Hop sittenkään yksin? Pieni käpytikka Tok-Tok löytyy ystäväksi ja tarjoamaan suojaa syysmyrskyltä. Kun myrsky aamulla helpottaa, ystävykset lähtevät yhdessä etsimään Hop-Hopin perhettä.

Ystävyyden merkityksestä kertova tarina on sympaattinen, samoin muistutus siitä, että ystävyys kestää myös etäisyyttä ja toisen poissaoloa – jos toinen lähteekin talveksi, hän tulee kyllä keväällä takaisin. Kepeästi riimitelty teksti on helposti luettavaa.

Samelin kuvitus on värikästä. Hop-Hop ja Tok-Tok ovat ilmeikkäitä ja taitavasti tehtyjä. Syksyn värit välittyvät sivuilta, niin myrskyisen tummat kuin kuulaan syyspäivän kirkas valokin. Syysystävyys on viehättävä kuvakirja ja on mukavaa, että Lastenkirjasilta-hanke on kantanut hedelmää vielä hankkeen päättymisen jälkeenkin.

— Mikko

Lähde

Otava (2016) — tietokirjallisuus, muistelmat, 2010-luku.

Poliittisessa keskustelussa kesän 2026 kuumaksi aiheeksi noussut entinen kokoomuksen huippupoliitikko Jan Vapaavuoresta saa toisenlaisen kuvan kuin julkisuudessa lukemalla hänen kirjoittamansa kirjan Puoliholtiton Suomi. Kirja kannattaa lukea, jos haluaa tietää millainen Vapaavuori on omin sanoin kuvattuna ja mitkä ovat hänen aikeensa politiikassa.

Se paljastuu jo nimestä. Tämä presidentti Sauli Niinistön ministeriaikojen avustaja viittaa tietenkin ex-päätomittaja Risto Uimosen kirjaan Puolivallaton presidentti (WSOY, 2012). Uimosen kirja on ikään kuin analyyttisempi jatkokertomus Niinistön omille kirjoille, jotka ovat myös lukemisen arvoisia, sillä Niinistöstä paljastui aikoinaan maltin ja tolkun mies sivistyspressana.

Vapaavuori on toista maata, vaikka kuuluu samaan eliittiin ja on hyvä ystävä monen nykyisen johtajan kanssa. Puoliholtiton Suomi antaa Vapaavuoresta harkitsevan ja Suomen etua ajavan kuvan kauaskatseisesta poliitikosta, jolla on vielä paljon annettavaa maalleen. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä varten kirja oli kirjoitettu: tietenkin presidenttihaaveita.

Vapaavuori oli kirjan kirjoittamisen hetkellä kovassa nousussa politiikan pörssissä. Kirjan sävy on ylhäältä alaspäin asioita ja ihmisiä katsova. Kirja pohdiskelee, millaista aika on politiikassa ollut Vapaavuoren silmin. Hän muistelee poliittisen erityisavustajan rooliaan ja jättää ministerivuodet vähemmälle. Vapaavuorella on syynsä: avustajana hän oli paraatipaikalla.

Mielenkiintoinen kohta on lipsahdus lisämäärärahoista hallitusohjelmaan. Juuri tässä on kirjan paras osa. Se raottaa poliittisen päätöksenteon kuvaa kulisseista. Vapaavuori väittää, etteivät hänen avustajakautensa hallitukset olleet parempia kuin ministerikautensa hallitukset. Se on varmasti tottakin, sillä Suomen edelleen jatkuvat talousongelmat alkoivat juuri tuolloin.

Vapaavuori on joutunut nyt vastamäkeen, ja hänen toimiaan tutkitaan tarkalla kammalla monessa eri instanssissa. Kahden kirjan jälkeen voi sanoa, että odotukset ovat suuret kolmannen kirjan kirjoittamiseksi. Vapaavuorella on lukijoita. Hänellä on myös paljon ystäviä, tukijoita ja yhteistyökumppaneita, ja olihan hän usein vaaleissakin varsinainen ääniharava sekä kansansuosikki.

Vapaavuoren kirjaa on hauska lukea näinkin monen vuoden jälkeen sekä sen jatko-osaa Ensimmäinen pormestari (Otava, 2022), jonka sävy on ymmärrettävästi ennemmin puolusteleva samaan aikaan, kun Vapaavuoren yhteiskunnallinen ura oli jo ottanut pohjakosketusta, ja hänen toimiaan alettiin tutkia ja epäillä Vapaavuoren tarkoitusperiä kunniattomiksi suhmuroinneiksi.

— Harald Olausen

Lähde

Into (2026) — esikoisteokset, muistelmat, perheet.

Elaf Alin äiti pakeni lapsineen Saddam Husseinin hallitsemasta Irakista 1990-luvun alkupuolella, Elafin ollessa silloin 4-vuotias. Matkassa oli monta vaihetta ja perheen lääkäri-isä pääsi Ruotsiin vasta vajaan vuoden päästä. Kirja ei ole kuitenkaan pakomatkan kuvaus. Sanoitko minulle rakkaus? on riipaiseva kuvaus tytöstä, joka elää ja kasvaa Ruotsissa ja käy tavallista ruotsalaista koulua. Siitä, millainen hänen oma vankilansa on, hän ei kerro kenellekään.

Elaf Ali kertoo kirjassa elämästään noin 10-vuotiaasta aina kolmekymppiseksi asti. Erityisen suuren painon saa aika ruotsalaisessa yläkoulussa ja lukiossa, jolloin Elaf yritti parhaansa mukaan elää kaksoiselämää – kavereiden edessä kuin kuka tahansa kantaruotsalainen, kotona kiltti muslimityttö, joka noudattaa kunniakäsityksiä varsinkin ehdottoman jyrkän isän toiveiden mukaisesti. Käytännössä Elaf Ali joutui vuosien ajan kieltäytymään lukuisista koulun tilaisuuksista ja retkistä, samoin kuin kavereiden kyläilykutsuista. Myös koulun uintitunnit olivat kiellettyjä; samoin ylipäätään kaikki tilaisuudet, joissa olisi ollut tilaisuus joutua tekemisiin poikien tai miesten kanssa.

Tämä kaikki oli varsinkin isälle kauhistus. Mielenkiintoista on, että Elaf Ali ei kerro edes parhaalle ystävälleen eikä opettajille siitä, millaisen kurimuksen ja kontrollin alaisena hän elää. Vuodesta toiseen hän keksii erilaisia verukkeita poissaoloilleen. Ihmettelen, eikö omaa oloa olisi helpottanut, jos olisi voinut kertoa tilanteestaan edes jollekulle? Ehkä selitys löytyy osin siitä, että Elaf Ali asui suhteellisen pienellä paikkakunnalla, jossa vertaistukea ei ollut juuri saatavilla.

Melkoisen hyytävä on kohtaus, jossa Elaf käy salaa tapaamassa TET-harjoittelun aikaista työkaveriaan, poikaa, johon hän on ihastunut. Nuoret seisovat videovuokraamossa ja juttelevat, kun alkaa kuulua hirmuista karjuntaa. Elafin isä ryntää ryntää metelöiden paikalle ja kiskoo Elafin hiuksista riuhtoen ulos. Ajallisesti samoihin aikoihin sijoittuu myös Ruotsissa runsaasti mediahuomiota saanut tapaus, kunniamurha, jossa isä tappaa tyttärensä. Elaf kerää kaiken rohkeutensa ja kysyy isältään, olisiko tämä valmis tappamaan hänet. Isä vastaa täysin epäröimättä myöntävästi.

Elaf Ali on kirjoittanut kirjansa opastukseksi kaikille tytöille ja naisille, jotka elävät kunniakäsityksen kurimuksessa – ainoa tavoite on pysyä siveellisenä, mennä naimisiin ja sitten saattaa maailmaan erityisesti poikalapsia. Hän toteaa kirjassaan useasti, että olisi itse kaivannut tällaista kirjaa, tukea ja rohkaisua. Hän kokee olleensa täysin yksin ongelmiensa kanssa vuosikausia. Myöskään Tukholmaan muutto ja itsellinen asuminen aikuisena ei tuo kattavaa helpotusta elämään; kunniakäsitykset ja omien vanhempien painostus tuntuvat varjona elämässä vielä pitkään. Kirjailijan äidin tehtävä ja tavoite on saattaa tytär naimisiin ja pitää huolta siitä, että Irakissa asuvat sukulaiset eivät huolestu perheen ja suvun maineesta. Äiti ei juurikaan muuta kantojaan niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka kirja kattaa. Mutta entä isä? Elaf Alin isä tekee täyskäännöksen, mikä on tietysti valtava asia tyttärelle.

Omien kokemustensa lomassa Elaf Ali käy läpi myös faktatietoja ja tilastoja aiheeseen liittyen. Hän myös haastattelee kirjaa varten sekä äitiään että isäänsä, haastattelupätkät tuovat laajempaa näkökulmaa vanhempien kantoihin. Mielenkiintoinen on myös kuvaus siitä, kuinka Elaf Ali kolmekymppisenä  lähtee ensimmäistä kertaa käymään Irakissa ja tapaa sukulaisiaan. 

— Leena Horsma-aho

Lähde