Otava (2026) — dekkarit, historialliset romaanit, ajankuva.

Vähän ennen pääsiäistä keväällä 1923 Axel-Electron varajohtaja Karl Axel Björk on joutunut viettämään jo jonkin aikaa tylsiä hetkiä, kun kaupungissa ei ole sattunut oikein mitään, missä vaadittaisiin nokkelan salapoliisin hoksottimia. Rauha järkkyy, kun Björkin läheisen ystävän ylikonstaapeli Martti Ekmanin uuden asunnon oven takana räjähtää pommi. Pian tapahtuu myös toinen pommiattentaatti, ja niin Björk apureineen on jälleen tutkinnan kiemuroissa. Kuka yrittää surmata kaupunkilaisia taidokkaasti kyhätyillä helvetinkoneilla? Pian Björk huomaa vanhojen vihollistensa, heimoaatetta kyseenalaisinkin keinoin levittävien Valaveljien, tunkeneen pitkät sormensa tähänkin jupakkaan.

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja on jo 13 osaa pitkä. Sadan vuoden taakse Helsingin kaduille ja salonkeihin sijoittuva dekkarisarja on kerännyt kiitosta ja suosiota matkan varrella. Kovin paljoa uutta Kuoleman kuriiri ei sarjaan tuo, pikemminkin kaikki tuttu on paikallaan, tyyli ja tapainkuvaus ovat ennallaan, ja sikäli tämä viimeisinkin osa on tuttua ja turvallista kevytjännäriä. Tarina kulkee yllättävänkin paljon kirjeiden kautta, kun Björkin apuvoimat nuori Frans Valkama ja teräväpäinen Ida Helander raportoivat monisanaisesti omien tutkimustensa kulkua Björkille.

Kirjan lopulla Björk käy hieman raskasmieliseksi muistellessaan boheemiaikojaan Berliinissä ja taannoista oopiumiaddiktiotaan. Hakeeko hän intensiivisestä rikostutkinnasta samaa kuin päihteistä aikanaan? Onko se jännitys kaiken riskin arvoista. Häihin Lisbetin kanssa on enää pari kuukautta aikaa, joten Björk pohtii, että jonkun on muututtava. Björk-sarjan ystävät jäävät odottamaan seuraavaa seikkailua.

— Hannu

Lähde

Docendo (2026) — dekkarit, ihmissuhteet, naiset.

Tummanpunainen ruusu on Marja Aarnipuron neliosaisen Four Roses -dekkarisarjan toinen osa. Kirjan päähenkilöinä ovat neljä naista, jotka muodostavat tiiviin ystäväporukan. Jokaisella on nimetty ruusunsa. Edellisessä Sininen ruusu -osassa käsiteltiin 44-vuotiaan toimittaja Laura Lehmuksen asioita. Nyt vuorossa on kirkkoherra Sofia Eklundin tarina.

Sofia seurusteli kouluajoista lähtien itseään pari vuotta vanhemman puoliksi italialaisen Markuksen kanssa. Markuksen isällä on ollut maahantuontiyritys, jossa Markuskin koulun jälkeen työskenteli. Sofia kertoi ystävilleen, että hänelle itselleen kuten Markuksellekin oli aina selvää, että he menevät naimisiin ja saavat perheen, jota molemmat toivoivat.

Viikkoa ennen häitä Markus kuitenkin katosi, eikä hänestä ole etsinnöistä huolimatta kuultu mitään. Siitä on jo kaksikymmentä vuotta, ja koko tuon ajan Sofia on asunut yksin, ja surrut menetettyä onneaan. Hän on ollut tiiviisti yhteydessä Markuksen vanhempiin, jotka asuvat lähellä Sofiaa. Mitkään tutkimukset eivät tuoneet selvyyttä Markuksen katoamiseen, ja hänen vanhempansa julistivat hänet kuolleeksi kymmenen vuotta sitten.

Toinenkin suomalais-italialainen perhe asuu samassa pikkukaupungissa. Perheen isä Pietro pyörittää suosittua ravintolaa, jossa Four Roses -klubin perustaneet neljä naistakin aina silloin tällöin käyvät.

Eräänä päivänä Pietro on aloittamassa ravintolassaan keittiöhommia, kun sattuu räjähdys ja suurin osa ravintolan keittiöstä lentää taivaan tuuliin. Oliko kaasuräjähdys vahinko vai tarkoituksellinen teko. Sitä miettii myös Sofia, kun hän saa kummallisen puhelun. Puhelussa hänelle kerrotaan vain, että hänen kuolleeksi julistettu entinen sulhasensa Markus onkin hengissä. Seuraavaksi hän saa kirjeen, jossa varoitetaan, että hän on vaarassa.

Sofia miettii, voivatko nämä kahden italialaisperheen asiat liittyä jotenkin toisiinsa, ja onko hän itsekin vaarassa? Sofia ottaa yhteyttä kouluaikaiseen ystäväänsä Mikkoon, jolla on yksityisetsivätoimisto. Sofia pyytää Mikkoa selvittämään, kuka häntä voisi uhkailla.

Petra, Laura ja Ilona ovat Sofian tukena, ja pohtivat yhdessä pappilan pöydän ääressä, miten asioita saisi selvitettyä. Laura etsii toimittajana tietoja italialaislehdistöltä, Petra urkkii vanhoja sairaskertomuksia työpaikallaan sairaalassa ja Ilona seurustelee poliisin kanssa, ja kuulee aina vähän tutkinnan etenemisestäkin. Pikkuhiljaa alkaa paljastua salaisuuksia, joita poliisit eivät aikoinaan löytäneet.

Tummanpunainen ruusu on perinteinen pehmodekkari. Suurimman osan aikaa kirjan tarinassa keskitytään ihmissuhteisiin. Teksti on sujuvaa ja juonikuvio yhtenäinen pläjäys entisiä ja nykyisiä tapahtumia. Se on mukavan kevyttä ja helppoa luettavaa, ei tarvitse miettiä syys-seuraussuhteita eikä arvailla kuka murhasi kenetkin. Kirjassa nousee esille pikkukaupungin miljöö lyhyine välimatkoineen, neljän naisen ystävyys, ja rikokset tai arvoitukset, joita he pyrkivät yhdessä selvittelemään.

Sofia pääsee pappina järjestämään yhdet häät ja kahdet hautajaiset, ja uusi rakkauskin odottaa oven takana. Seuraavaksi odotukset kohdistuvat Vaaleankeltaiseen ruusuun.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Penguin (2025) — sisarukset, 2010-luku, kirjeet.

Ms. Sybil Van Antwerp
17 Farney Road
Arnold, Maryland 21012
USA

Tampereella 19.9.2026

Hei Sybil,

kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut. Älä silti pelästy! En ole mikään sellainen ilkeämielinen stalkkeri kuin se Dez, joka kantaa sinua kohtaan kaunaa jostain vanhoista oikeusjutuista. Minä olen kaukainen ihailijasi Suomesta ja olen seurannut kirjeenvaihtoasi liikuttuneena.

Miltä sinusta tuntuu, kun Virginia Evansin yksiin kansiin kokoama kirjeenvaihtosi on saanut niin ylistävää palautetta? Kirjan nimi on The Correspondent, ja se kertoo sinusta. Sinä kun hoidat kaikki asiat kirjeitse. Ja voi, miten taitavasti kirjoitatkaan! Olet samanaikaisesti kohtelias ja terävä. Eikä tarvita mitään välisanoja tai johdantoja, kun kirjeistä käy ilmi kaikki tarvittava.

Mutta niinhän se on, että kirje kirjoitetaan lähtökohtaisestikin julkiseksi. Kirje lähetetään matkaan, eikä se jää itselle haltuun. On tarkoituskin, että joku lukee sen. Siten se eroaa esimerkiksi päiväkirjasta, jonka ainakin minä haluaisin pitää vain itselläni. Joten sikäli ei ole varmaan kovinkaan outoa, että kirjeesi ovat nyt kaikkien luettavana (vaikka joukossa on myös muutama lähettämätön luonnos)? Sinähän haluat, että kirjeitäsi luetaan ja että niihin vastataan, eikö niin? Se on sinun tapasi keskustella.

Dezistä vielä sen verran, että olen pahoillani, että vielä eläkkeelle jäätyäsi joudut uudestaan kohtaamaan hankalia asiakkaitasi. Oikeudessa kun asiat eivät aina etene kaikkien kannalta suotuisasti. Niiden asioiden soisi kuitenkin jäävän töissä olevien murheiksi. Vaikka kyllä sinä niin ronski muija lopulta olet, että et anna Dezin lannistaa sinua. Hyvä, että päätit lopulta selvittää asiat hänen kanssaan.

Sellainen sinä olet: tartut härkää sarvista ja viet asiat loppuun asti. Olet sitkeä! Niinkuin esimerkiksi se yliopiston kirjallisuuskurssi tai DNA-testi. Todella väänsit niiden kanssa!

Olet kirjeenvaihdossasi niin rohkea! Kirjoitat palautekirjeitä julkkiksille ja monille kirjailijoillekin, ja jotkut heistä jopa vastaavat sinulle. Ja erityisen mukava oli seurata sinun ja nuoren Harry-pojan kirjeenvaihtoa. Kirjeistäsi on ollut monille paljon iloa. 

Ilahduin huomatessani, että olet lukenut Larry McMurtryn Lonesome Doven kolmesti. Jossain kirjeessäsi annoit siitä kyllä vähän liikaa juonipaljastuksia, mistä sinua lempeästi moitin. (Täytyy kyllä sanoa, että joskus olet sosiaalisesti hieman kömpelö, mutta sen taidat tietää itsekin.) Mutta niin siinä joskus käy, kun jostain oikein innostuu. Minäkin rakastin Gusin ja Callin tarinaa, vaikka olen lukenut sen vasta kerran. Hienoa, että annoit siitä palautetta suoraan Larrylle.

Toivon, että Theodore lukee tämän kirjeen sinulle, mutta en odota sinulta vastausta. Mukavaa, että vielä vanhoilla päivilläsi löysit Theodoresta sielunkumppanin (vaikka onhan sinulla toki ollut muitakin ihailijoita). Kaikkea hyvää teille molemmille!

Rakkain terveisin,

Mervi

— Mervi Murtonen

Lähde

SKS Kirjat (2026) — esikoisteokset, novellit, kauhu.

On ilo, kun kustantamon ennakkomarkkinointi osuu napakasti kohdilleen ja tuntemattoman tekijän kirja tarjoaa sitä, mitä luvattiin. Näin kävi M. J. Höltän Luiden laulu -teoksen kanssa. Esittelyteksti lupasi novelleja, jotka yhdistelevät suomalaista kansanperinnettä ja kosmista nihilismiä. Yhdistelmä kuulostaa herkulliselta.

20 novellin kattaus tarjoilee monenlaisia synkkiä tunnelmia. Osa tarinoista sijoittuu menneisiin aikoihin, johonkin epämääräiseen historialliseen aikaan. Osa on nykyaikaisempia, mutta mikään ei varsinaisesti tunnu sijoittuvan ihan tähän aikaan. Mukana on kummitusjuttumaisempia tarinoita, kuten vaikkapa kokoelman avaava ”Yö riihessä”, kummallisempaa kansanperinteeseen nojaavaa ahdistusta, kuten ”Pihka metsään päin” ja suorastaan lovecraftiaanisiin kierouksiin nousevia juttuja, kuten ”Köyry”. Siinä ”seinähirsien luonnottomista kulmista” ilmestyy kammotuksia, jotka ovat ulkoasultaan ”muodon rikoksia”. Tällaista klassisen tyylikästä maalailua on ilo lukea.

Pelko oli sisäänpäin sulkeutunutta ymmärrystä, jota todellisuus yritti murskata valtavalla painollaan kaikista suunnista. Näky, joka kiemurteli tuvan pöydän alla, ei tarjonnut minkäänlaista merkitystä, mutta se veti puoleensa niin kuin kiusoitteleva salaisuus, ja ymmärtääkseen enemmän hänen tulisi liittyä osaksi jotain suurempaa.

Novellien sävy on kautta linjan kohdallaan. Luiden laulussa on oikeanlaista selittämättömän tunnelmaa, kiemurtelua vaikeasti ymmärrettävien asioiden äärellä. Toisaalta asetelmissa on riittävästi vaihtelua, novelleja voi hyvin lukea putkeen, ilman että ne alkavat muuttua puuduttaviksi. Kokonaisuus on siis oikein onnistunut ja kokoelma kaikkiaan korkeatasoinen. Tähän kannattaa tutustua, jos suomalaisesta kansanperinteestä ja kosmisesta nihilismistä ammentava kauhu kuulostaa ajatuksena kiehtovalta.

Esikoiskokoelmansa julkaissut Hölttä on tekijänä tuntematon, mutta teki hyvän vaikutuksen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tästä mielikuvituksesta seuraavaksi sikiää. Alku on ainakin lupaava.

“Ymmärsittekö näkemäänne?” Leppälän ääni oli lähes tuudittava. Hän puhui  kuin lääkäri potilaalle, jonka tunnereaktio oli juuri ohittanut kriittisen pisteen: ”Oliko se muotoa vai merkitystä? Tunsitteko vai ymmärsittekö? Menetittekö ajallisen itsenne hetkeksi?”

— Mikko

Lähde

WSOY (1920) — psykologiset romaanit, vanhempi-lapsisuhde, suru.

Isä on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valonsäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö.

Presidentin puoliso Ester Ståhlbergin Sunnuntai-romaanin viehätys piilee avoimuudessa ja suorapuheisuudessa. Kirjan vanhahtava suomi on kauniin runollista ja mukaansatempaavaa. Mutta mikä parasta, kirja on täyttä totta ja samalla rehellistä. Ståhlberg on luonut kirjassaan muistelevan tajunnan pääosassa vanhempien kuolleen lapsensa kaipuu.

Kirjan alussa isä ja äiti eivät lakkaa muistelemasta rakasta poikaansa. Jäljellä ovat yhteisten hetkien muisteleminen murheellisten sydämiensä lohdutukseksi. Pojan kuolema muutti äkillisesti elämän. Se on nyt äänetön ja kirjailijan olo pysähtynyt. Vanhemmat katselevat lohdutuksekseen pojan valokuvia ja lukevat hänen kirjoittamiaan kirjeitä. Talo on ollut poikaa täynnä: tuulensuhinakin tuntuu erilaiselta, ja junan vihellys on kuin vieraasta maasta.

Suurmenestyksen saanut Sunnuntai on kertomus siitä, kuinka perhe voi rakastaa lasta, vaikka se ei olisi samaa verta. Ståhlberg käsittelee romaanissaan koskettavasti 16-vuotiaana kuolleen adoptiopoikansa Eeron poismenoa. Kirjan tekee erityisen koskettavaksi se, että kirjailija keskustelee läpi kirjan kuolleen poikansa kanssa. Romaani on lämmin ja liikuttava kertomus äidin ja pojan suhteesta. Perheeseen hankitaan ottolapsi, joka kasvaa rakkauden ja hellyyden keskellä. Se ei ollut vielä tuolloin tavallista.

Ståhlbergille kyse oli enemmästäkin kuin vain pienten elämien pelastamisesta. Hänellä oli rakkauden lahjaa jakaa muillekin. Ståhlberg oli toiminut aiemmin lastensuojelutyössä suunnitellen oman lastenkotinsa perustamista. Hänen perustamansa Koteja Kodittomille Lapsille (josta sittemmin tuli Pelastakaa lapset ry) tähtäsi rakastavien vanhempien löytämiseen eikä lapsen työvoiman hyväksikäyttöön. Ståhlberg toi esille kanssaihmisten velvollisuuden ottaa orpoja koteihinsa ja rakastaa heitä. Hän itse oli kahden lapsen kasvatusäiti, jolle lapsi oli rakas, oli se oma tai vieras.

Isä ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus jostain syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Paikka paikoin kirjan surumielisyys tuntuu riistäytyvän jopa käsistä:

Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi – ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille – tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla.

Ståhlberg kuvittelee ”Yrjön kuumekuvissa” tunteneen kasvoillaan lämpimän tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilantuoksua. Yhtäkkiä hän tajuaa pojan olevan kaukana elämästä ja laskee kätensä hänen vuoteelleen houkutellakseen, kuten hän suruaan ja kaipuutaan nimittää, pojan takaisin epämääräisestä lupailemalla hänelle kaikenlaista, joita toivoo pojan haluavan. Suureksi suruksi poika ei ollut houkuteltavana enää takaisin elämään.

Ståhlbergit selvisivät tragediasta muistelujensa ansiosta, ja jatkoivat siipirikkoinakin elämäänsä muita orpoja auttaen, ja siksi Suomen tasavallan ensimmäistä presidenttiparia voisi hyvin kutsua rakkaudellisissa muisteluissaan poikaansa myös muiden suomalaisorpojen ystäviksi ja suojelijoiksi. Maan isä ja äiti loivat hyvän mallin seuraajilleen toimia.

— Harald Olausen

Lähde

Gummerus (2026) — jännityskirjallisuus, psykologinen jännityskirjallisuus, trillerit.

Grönlannin itäosassa, keskellä hyytävää kylmyyttä, sijaitsee tutkimusasema Glacier Camp 9, lyhyemmin Box 9, jonka suomalaisen start up -yrityksen toimitusjohtaja Markus Nieminen on onnistunut neuvottelemaan IceCore AI -yrityksensä käyttöön. Tutkimusasema on perustettu vuonna 1980 ja lakkautettukin jo vuosituhannen vaihteessa, mutta se käynnistettiin uudelleen, kun IceCore aloitti siellä tutkimuksensa.

Box 9:ssä työskentelee joukko tutkijoita, jotka syöttävät IceCoren tekoälyllä toimivalle ohjelmalle dataa alueesta. Yritys on perustettu muutamaa vuotta aiemmin ja sen pääasiallinen tehtävä on ilmastotutkimus. Grönlanti on sijaintinsa perusteella ihanteellinen paikka datan saamiseksi.

Kun IceCoren toimitusjohtaja Nieminen kuolee tutkimusasemalla epäselvissä olosuhteissa, Puolustusvoimien tiedustelulaitos lähettää sotilastiedustelusta Janne Peuran tutkimaan tapausta paikan päälle. Mukaan lähtee myös Peuran naisystävä, IT-asiantuntija Laura Vesterinen Suposta.

IceCore on tuottanut niin tarkkaa dataa alueelta, että Puolustusvoimat on sijoittanut yritykseen, mutta sen ohjelmasta ovat kiinnostuneet Suomen lisäksi myös USA, Venäjä ja Kiina. Nämä maat taistelevat Grönlannin alueen luonnonvaroista ja alueen merireiteistä ja pyrkivät hyötymään alueesta. USA on ilmoittanut ottavansa Grönlannin hallintaansa.

Viimeinen vyöhyke keskittyy tekoälyn kehittymiseen ja turvallisuusjärjestelmä Blackrailiin, joka alkaa ohjata itse itseään. Tästä esimerkkinä on ollut tekoälyn suorittama hakkerointi 2026 kesällä, kun ”Open AI:n ChatGPT:n piti tehdä testi yrityksen sisäisessä järjestelmässä, mutta se murtautui ulos ja hakkeroi itsensä kilpailijan järjestelmiin.”

Toinen juonikuvio kirjassa kertoo NAR-liikkeestä, New Apostolic Reformationista, joka pyrkii luomaan Jumalan valtakunnan maanpäälle. Liike on lähtöisin Yhdysvalloista. Kuten mille tahansa uskonlahkolle, kaikki muu kuin heidän oma ajattelunsa on väärin. Yksi IceCoren työntekijä saadaan houkuteltua mukaan liikkeeseen, ja hänelle tarjotaan rahaa hakkeroinnista.

Harvat olivat tekoälyn kouluttamisessa ja sen käyttämisessä tietomurtoihin yhtä hyviä kuin hän. Ja nyt kun Richardin projekti oli jo hyvässä vauhdissa, hänkin voisi tehdä Jumalalle kunniaa ja päästä oikaisemaan vääräuskoisia.

Aamos Honka on luonut taas niin todenmukaisen ja ajankohtaisen trillerin, että lukija miettii, onko tämä faktaa vai fiktiota. Teksti on asiantuntevaa, ja vaikka mukana on monen eri valtion toimijoita, kaikki yhdistyvät niin soljuvasti tarinaan, ettei kirjaa tarvitse selata taaksepäin muistaakseen kuka mihinkin asiaan liittyy. Kirjan kansi on tyyliltään samanlainen kuin kaksi aiempaakin kirjaa, ja sopii hyvin aiheeseen. Myös teksti kirjassa on fonttikooltaan sellainen, että sen näkee lukea vaikka öiseen aikaan vähän heikommassakin valossa. Kirja sopii hyvin sellaiselle lukijalle, jota maailman tilanne kiinnostaa, ja joka miettii, mitä kaikkea tekoäly voi saada aikaan. Jään taas odottelemaan seuraavaa kirjaa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Sain tänään 1.10.2026 haastatella kirjailija Aamos Honkaa. Hänen uusin kirjansa Viimeinen vyöhyke ilmestyy 2.10.2026. Honka kirjoittaa nimimerkillä, koska ei voi työnsä vuoksi tulla julkisuuteen omalla nimellään. Honka on aikaisemmin kirjoittanut kaksi tiedustelumaailmaan sijoittuvaa kirjaa: vuonna 2025 ilmestyivät Punainen verkko ja Viides artikla. Aiempia kirjoja on myyty jo yli 50 000 kappaletta. Hongalle on myönnetty myös BookBeatin Vuoden kotimainen tulokas 2025 -palkinto.

Kahden aiemman kirjan tapahtumat sijoittuivat eri maihin; mukana oli tiedustelua niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Kiinassakin. Tämän uuden kirjan tarina sijoittuu suljettuun yhteisöön, sillä siinä ollaan arktisella tutkimusasemalla Grönlannissa. Toki mukana valtataistelussa on nytkin henkilöitä niin Yhdysvalloista kuin Kiinasta ja Venäjältäkin, mutta aiemmista kirjoista tuttua tiedustelumaailman kuvausta ei nyt ole. Suljetussa yhteisössä ja Grönlannin jäisessä erämaassa on aivan omanlaisensa jännitys, jopa mystinen tunnelma. Lopullinen selviytymistaistelukin käydään tutkimusasemalla.

Aamos Honka ajaa päivittäin Helsingin ja Turun väliä. Työmatkat ovat pitkät, ja kun ihmettelen miten aika riittää kirjoittamiseen, hän kertoo seuraavaa:

– Aktiivinen kirjoitusvaihe, eli ensimmäinen versio kirjasta on uutta ja luovaa, otan esim. teemaviikon, jolloin päätän kirjoittaa tietyt luvut. Sitten työmatkoilla, kun ajelen, niin koetan pohtia mitä seuraavaksi pitää tehdä, ja mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Mietin ja pureskelen sen valmiiksi ja sitten viikonloppuna, kun on aikaa, niin ei tarvitse enää miettiä, kun laskee vain sormet näppäimistölle. 

– Mulla ei ole koskaan ollut jotain suunnitelmaa, että pitää jokin tietty määrä päivässä kirjoittaa. Jos on vaikka kolme tuntia aikaa, niin kirjoitan sitten sen ajan.  Onneksi tarinaa tulee helposti, eikä ole tullut kirjoitusblokkia.  Harrastuksista on kyllä pitänyt tinkiä. Metsästys on jäänyt. Siihen ei riitä aikaa. Kävelyllä käyn kyllä metsässä tuulettamassa ajatuksia.

Kun kysyn kirjojen taustoittamisesta, Honka kertoo, että hänellä on kaksi pääteemaa, jotka ohjaavat kirjoittamista. Toinen liittyy maailmanpolitiikkaan tai tiedusteluun, ja toinen on se, että hän haluaa kirjojensa olevan ehdottoman ajankohtaisia. Ajankohtaisia aiheita nousee esiin niin uutisista kuin mediasta yleensäkin. Kiinnostavasta aiheesta etsitään sitten lisätietoa.  

– Toisaalta toivoin kolmatta kirjaa aloittaessani, ettei se nyt ihan näin ajankohtainen olisi. Ajankohtaisuudessakin voi olla huonona puolena se, että ne ovat ajankohtaisia vain pari kolme vuotta, ja aika menee sitten ohi. Olen jopa harkinnut, että pitäisikö niiden olla vähemmän ajankohtaisia, että ne kestäisivät paremmin aikaa.

Minun mielestäni ei pitäisi. Nämä ovat hyviä juuri näin.

Hongan kirjat ovat helppolukuisia. Kappaleet ovat suhteellisen lyhyitä, josta kirjailija on saanut myös positiivista palautetta.

– Olen aina tykännyt kirjoittaa, joten kirjoitustyyli tulee siitä. Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja tykkäsin myös historiasta ja kielistä.

Miten nimimerkillä kirjoittaessa sitten erottaa Aamos Hongan identiteetin omastaan?

– Pääsääntöisesti en anna haastatteluja. Joten sillä tavalla on helpompi pitää asiat erillään. Mutta missä tahansa tapahtumassa, missä näen uusia ihmisiä, niin olenpa omalla tai kirjailijanimellä, niin tulee nykyään sellainen olo, että kumpi minä nyt tässä tilanteessa olinkaan.

Minkä verran ammennat arkipäivän todellisuudesta kirjoihisi asiaa tai mitä voit yleensä ottaa mukaan kirjoihisi, ettei se olisi liian lähellä omaa työtäsi? 

– Seuraan aiheita mediasta ja jos aiheesta löytyy asiaa julkisesti, niin silloin siitä voi kirjoittaa.

Onko päähenkilö Janne Peurassa sinua itseäsi ja miten muut henkilöhahmot ovat muotoutuneet?

– Voi siinä vähän olla – ei hän ole kuitenkaan missään nimessä minä. Useammassa henkilössä saattaa olla myös kirjailijaa itseään, mutta monet hahmot ovat yhdistelmiä eri kavereista. Janne Peuralle ei kuitenkaan ole suoraa esikuvaa, hänet on keksitty. Mutta erilaisia maneereja on yleisesti huomioitu ihmisistä ja tällaisia asioita on siirtynyt kirjan henkilöihin.

Aiemmissa kirjoissasi käsittelit enemmän eri maiden tiedustelupalvelua ja heidän välistään yhteistyötä. Tässä sitä ei ollut. Miksi tällainen muutos?

– Ajattelin että tämä kirja on enemmän dekkarimaisempi. Alussa tapahtuu kuolema, jota aletaan selvittää. Tässä kokeillaan nyt tällaista enemmän dekkarimaista tyyliä. 

– Lempi-tv-sarjani kautta aikojen on ollut Twin Peaks, ja olen joskus haaveillut sen tyylisestä kirjasta. Tässä viimeisimmässä on nyt vähän sitä tyyliä. Tiiviissä yhteisössä tutkimusasemalla on jännitteitä, kauhua ja miksei vähän yliluonnollisiakin asioita.

– Lempikirjailijoita ovat Ilkka Remes ja Dan Brown ja nuorempana erityisesti Tom Clancy, ehkä tässä vähän on menty siihen suuntaan, että aiemmat ovat olleet agentti-vakoilutarinoita ja viimeisessä on Brownin mystiikkaa.

Mistä uskonnollinen NAR-liike tuli kirjaan juonikuvioksi?

– Kuulin jostain tällaisesta uskonnollisesta liikkeestä, josta löytyikin tietoa eri lähteistä. Oli hiuksia nostattavaa lukea, kuinka jokin tällainen liike voi ohjailla valtion ylintä johtoa. Eilen kuuntelin Iida Tikan uusinta podcastia, jossa puhuttiin seitsemän vuoren mandaatista, johon nämäkin liikkeen jäsenet uskovat, tai ainakin samaa asiaa tämä koski.

– Heidän oma asiansa ja näkemyksensä on ainoa oikea, ja juutalaiset, joka on Jumalan valittu kansa. Ehkä juuri sen takia he tukevat Israelin politiikkaa. Sitten nämä venäläiset ortodoksit ajattelevat pitkälti kuten nämä NAR-liikkeen jäsenet;  vahva johtaja ja vähemmistöjen sorto. Putin puhuu samaa kieltä ehkä tämän osalta kuin Trumpkin.  Se voi olla yksi syy, miksi Trump ei pistä Putinia koville.

Tässä kirjassa tekoäly oli isossa roolissa – miten suhtaudut itse tekoälyyn?

– Itse käytän arkisissa asioissa tekoälyä, kun pitää hakea vähän vaikeampia asioita verkosta. Sitä kautta löytyy nopeasti tietoa. Kunhan ei vain luota kaikkeen mitä tekoäly tarjoaa.

Honka kertoo, että seuraava kirjakin on hyvällä mallilla. Tulevassa kirjassa otetaan taas askel taaksepäin. Ollaan useammassa paikassa, ja tarina on totta kai ajankohtainen. Jos tässä kirjassa oli uudenlainen twisti edellisiin verrattuna, niin seuraavassa on ehkä sitten taas uudenlainen twisti tähän verrattuna.

Minua tietysti lukijana kiinnostaa, onko Jannella Laura vielä mukanaan seuraavassa tarinassa. Kirjailijaa vähän naurattaa kysymykseni ja hän vastaa, että ”ehkä jonkin verran”. Kirjoissa ei ole sellaista sarjamaisuutta, etteikö niitä voisi lukea yksittäisinä kirjoina. Jannen ja Lauran tarina on kuitenkin jatkunut, joten ei kai se lukijaa haittaa, jos hekin jatkavat. Eniten jatkumoa on juuri Jannen naisseikkailujen osalta.

Jäämme nyt odottamaan seuraavaa kirjaa ensi syksyksi. Oletko muuten itse käynyt tutustumassa Grönlantiin?

– Siellä en ole valitettavasti käynyt, mutta seuraavasta kirjasta on jo iso osa kirjoitettu ja niissä kohteissa olen käynyt. Ja vielä tämän syksyn aikana käyn.

Kiitos leppoisasta haastattelusta, palataan asiaan ensi syksynä!

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Papercutz (2026) — sarjakuvat, selviytyminen, dystopiat.

Archipelago edustaa hieman harvinaisempaa alkuperämaata, kyseessä on nimittäin alun perin baskinkielinen sarjakuva. Tämä on jo itsessään sen verran harvinaista, että sarjakuva oli pakko ottaa lukulistalle pelkästään tästä syystä. Onneksi sarjakuvan vahvuudet eivät nojaa puhtaasti eksotiikkaan, vaan Archipelago on oikeasti varsin hyvä seikkailukertomus.

Tarinassa eletään vuotta 2103, ja ilmastonmuutos on edennyt paljon nopeammin kuin kukaan olisi uskaltanut odottaa. Katastrofaalinen meren nousu on hukuttanut suuria maa-alueita ja siinä samassa suurimman osan ihmiskunnasta. Eloonjääneet elävät saaristossa ja yrittävät pärjäillä niillä resurseilla, mitä on jäljellä. Baskeilla sentään menee verrattain hyvin, sillä nykyisestä Espanjasta näyttää säilyneen elinkelpoisena lähinnä maan pohjoisosa, eli tässä tapauksessa Baski-saaristo (Skandinavia-parasta sen sijaan ei taida olla jäljellä oikein yhtään mitään).

Uusi maailma ei kuitenkaan ole edellistä rauhallisempi. Uusia yhteisöjä on noussut ja niiden myötä uusia vallantavoittelijoita. Tällaisessa maailmassa joutuvat pärjäämään teini-ikäiset Jare ja Nizar, eikä tietenkään ihan perusteineistä ole kyse. Jarella on harvinainen taito sukeltaa menneen maailman aarteita, mistä on hyötyä metallittomassa maailmassa, ja kummankin menneisyyteen liittyy jotain salaperäistä. Kiinnostava hahmo on myös Jaren isoisä Aitor, joka on harvoja ihmisiä, jotka vielä muistavat tulvaa edeltävän maailman. Miksi juuri he päätyvät poliittisen juonittelun keskipisteeseen selvinnee tulevissa osissa, mutta Archipelago onnistuu alustamaan asetelmansa ja sen hahmot erinomaisen toimivasti.

Sukunimen Etxeberria takana piilottelee käsikirjoittajaveljekset Martin ja Xabier. Sarjakuvan kirjailijasivu paljastaa, että parivaljakolla on käsikirjoittamisesta runsaasti kokemusta, ja sen kyllä huomaa. Sarjakuva ei ole hirveän paksu, mutta tarinassa kerkeää tapahtua paljon. Maailmaa ja sen lainalaisuuksia avataan tapahtumien kautta ilman raskasta selittelyä. Pidin esimerkiksi siitä, miten juonessa käsitellään rasismia ja uskonnollista fanaattisuutta. Ne tekevät Archipelagon sosiaalisesta todellisuudesta realistisen, vaikka hukkunut maailma on muuten enemmän velkaa fantasialle kuin kovalle tieteiskirjallisuudelle.

Myös Sanvin energinen kynänjälki ja kuvakerronta vakuuttaa. Lennokas ja hieman karkea tussaus sopii tällaiseen menevään seikkailusarjakuvaan hyvin, ja hahmotkin ovat tarpeeksi ilmekkäitä. Kokonaisuuden kruunaa vielä Sedayasin ammattimainen väritys.

Kansikuvan perusteella odotin varman päälle pelaavaa eurosarjakuvaa, mutta sarjakuvan kiinnostava maailma pistääkin oikeasti odottamaan, mitä tarinassa tapahtuu seuraavaksi. Omasta mielestäni hyvää seikkailusarjakuvaa ei ole koskaan liikaa, joten tämä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde

Otava (2025) — historialliset romaanit, väkivalta, selviytyminen.

Isonvihan aika 1700-luvun alussa oli nimensä mukaisesti hirvittävää Pohjan sodan ja venäläismiehityksen aikaa. Nopealiikkeiset kasakkaryhmät ratsastivat kuin mustina aaltoina läpi Suomen ryöstäen, raiskaten ja tappaen paikallisväestöä. Väkivalta oli systemaattista. Siihen kuului raakaa kidutusta, joukkosurmia ja lasten sieppaamista ihmisverona orjiksi Venäjälle tai joukkojen mukana kulkeviksi ”ryssänrengeiksi”. Kasakat rosvosivat kaiken irtaimen, tappoivat ja söivät karjan. He jättivät jälkeensä poltetun maan ja piiskatun kansan, jota ei puolustanut kukaan. Yksi eniten kärsineistä alueista oli Pohjois-Pohjanmaa, joka oli tsaarille tärkeä puskurivyöhyke Ruotsia vastaan. Suurin osa isonvihan uhreista oli Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin, ja siellä väestötappio oli jopa noin neljäsosa alueen koko väestöstä.

Tähän maisemaan, Yli-Iin ja Oulun seudulle noin vuosina 1714–1717, asettuu Jenni Räinän Vaino ja luontevasti asettuukin. Räinän omat sukujuuret ulottuvat Iin Räinänperälle, joka myös kirjassa mainitaan. Vaino ei kuitenkaan kerro Jenni Räinän omista sukulaisista. Sen sijaan hän on hyödyntänyt arkistoista löytämiään muita isonvihan aikaisia henkilöitä ja rakentanut heidän ympärilleen kuvitteellisen tarinan, jota siten voisi luonnehtia myös biofiktioksi. 

Vainoa katsotaan kolmen kertojan silmin. Ensinnä on Valpuri ”Vappu” Hansintytär, pienen torpan jalkapuoli esikoinen, joka pakenee kasakoita kahden veljensä kanssa. Toinen kertoja on pitäjän nimismies Gustaf Lillbäck, joka näkee valtansa murenevan, perheensä hajoavan ja talonsa tuhoutuvan Venäjän vallan alla. Silti hän ei pakene. Tarinan kolmannet silmät ovat nuoren Kustaa ”Kustu” Lillbäckin, joka on yksi kolmesta Venäjälle siepatuista nimismiehen pojista, joka palaa kasakoiden mukana takaisin kotiseudulleen.

Jokainen tarinan kertojista kohtaa vainolaisten terrorin omalla tavallaan, kaikki kuitenkin hyvin henkilökohtaisesti. Jokainen heistä löytää oman tapansa taistella, paeta tai edes jollain tavalla selviytyä. Jokainen heistä joutuu myös maksamaan vapaudestaan kovan hinnan. 

Vaino on raaka ja raskas kirja. Koko ajan paetaan, pelätään ja palellaan. Kirjasta ei juuri onnen alhoa tai tyyntä tyventä löydy. Eikä pidäkään löytyä. Jos meidän esi-isämme ja -äitimme selvisivät noista ajoista joten kuten hengissä, meistä nykysuomalaisista pitää löytyä edes sen verran sisua, että pystymme lukemaan pari sataa kaunista ja siistiä sivua heidän kokemastaan kärsimyksestä. Että pysähtyisimme hetkeksi keskuslämmitetyissä taloissamme, miellyttävän värisen ja katkottoman sähkövalon alla mukavissa tuoleissamme löhöillen, vasemmalla kädellä herkkuja napostellen ja miettisimme, miten noissa oloissa selviäminen oli ylipäätään mahdollista. Ja muistaisimme, että Euroopassa eletään ihan samanlaisen vainon alla tänäkin päivänä.

Olisiko sinusta siihen, mitä Valpuri koki? Miten itse selviäisit useita päiviä tai viikkoja pitkässä hameessa ja paljain jaloin lumisohjoisessa metsässä ja riitteisillä soilla, ilman ruokaa ja puhdasta vettä, kasakat kintereilläsi, kompassina vain joku epämääräinen tieto siitä, että jossain edessäpäin, jonkun joen varrella on isän kertoman mukaan jonkinlainen piilopirtti, jossa ehkä olisit hetken turvassa? 

Sen verran Räinä on tehnyt taustatyötä, kotiläksyjä ja faktantarkastusta, että uskoisin Vainon kuvauksen vastaavan niin hyvin todellisuutta kuin inhimillisesti on mahdollista. Hieno kirja, mutta eihän tätä nyt kenellekään voi suositella.

— Mervi Murtonen

Lähde

S&S (2026) — fantasia, historialliset romaanit, klassikot.

Ei ole montakaan vuotta siitä, kun Orlandon ensimmäistä kertaa luin, mutta pitihän teokseen tarttua uudemman kerran, kun siitä ilmestyi uusi suomennos. Kustantamo S&S on ottanut hankkeekseen tehdä uusia suomennoksia Virginia Woolfin teoksista. Ensimmäisinä ovat ilmestyneet Kaijamari Sivillin suomentama Rouva Dalloway ja tämä Kaisa Katteluksen suomentama Orlando.

Orlandon aikaisempi suomennos ei ole ihan yhtä iäkäs kuin Kyllikki Hämäläisen vuonna 1956 ilmestynyt Mrs. Dalloway. Kirsti Simonsuuren suomennos ilmestyi vuonna 1984. Alkuteos ilmestyi vuonna 1928 ja kuvaa ajan kulumista. Päähenkilönä huseeraa nuori aatelinen, Orlando, joka on peräisin kuningatar Elisabetin aikakaudelta eli 1500-luvulta. Siinä missä ympärillä aikaa kuluu vuosisatoja ja lopulta päättyy kirjan julkaisupäivän – torstai 11. lokakuuta 1928 – päättyessä.

Orlando itse vanhenee kirjan mittaan vain 36 vuotta. Matkan varrella hän toimii hovipoikana, rakastuu, lähtee lähettilääksi Konstantinopoliin, muuttuu naiseksi, pakenee romaniheimon matkaan ja palaa Englantiin. Orlandoa kiinnostaa matkan varrella kirjallisuus, erityisesti runous, ja varsinkin 1700-luvulla liikkuu kirjallisissa piireissä, aikakauden suurten runoilijoiden ja kirjailijoiden kanssa. 

Kirjaa on kuvattu perinpohjaiseksi kirjalliseksi rakkauskirjeeksi, jonka kohteena on Vita Sackville-West. Teos kommentoi vahvasti naisen asemaa. Yhdysvaltalaisen tutkijan Victoria Smithin mukaan yksi Orlandon ydinteemoista on naiseuden kokemuksen kuvaamisen mahdottomuus: kirjassa on jatkuvaa naiseuden ja tunteiden kuvaamisen mahdottomuutta ja määritelemättömyyttä.

Koska kyse on uudesta suomennoksesta, lienee paikallaan vertailla hieman uutta ja vanhaa. Näin Orlandon mieltymystä kuolemaan ja rappioon kuvaa Simonsuuri:

Mutta vaikka johtuikin todennäköisesti pelkuruudesta tai mieltymyksestä lämpimään olueeseen, että herra Dupper kuvitteli Hänen ylhäisyytensä olevan turvassa hautojen keskellä niin ettei hänen tarvitsisi mennä etsimään tätä, herra Dupper saattoi hyvinkin olla oikeassa. Orlandoa viehättivät nyt merkillisellä tavalla ajatukset kuolemasta ja rappiosta ja kuljeskeltuaan pitkissä käytävissä ja juhlasaleissa kynttilä kädessään, katsoen muotokuviin toinen toisensa perästä, ikään kuin hän olisi etsinyt jonkun henkilön kaltaista yhdennäköisyyttä pystymättä sitä löytämään, hän saattoi sitten nousta suvun kirkkopenkille ja istua tuntikausia tarkkaillen lippujen liikahtelua ja kuutamon leikittelyä lepakon kanssa tai antaen pääkallokiitäjän pitää hänelle seuraa.

Katteluksen suomennoksessa sama kohta kuuluu näin:

Herra Dupperin arvelu, että hänen ylhäisyytensä oli turvassa hautakivien  keskellä, saattoi johtua pelkuruudesta tai rakkaudesta kuumaan olueen ja haluttomuudesta lähteä etsintäretkelle, mutta oli silti täysin mahdollista, että se osui oikeaan. Orlando sai tätä nykyä merkillistä mielihyvää kuoleman ja rappion ajatuksista, ja vaellettuaan pitkissä pylväskäytävissä ja tanssisaleissa kynttilä kädessään, katsottuaan loputtomasti muotokuvia kuin olisi turhaan etsinyt jotakuta tiettyä henkilöä hän nousi perheen penkkiin kappelissa ja saattoi istua tuntikausia tuijottamassa viirien väreilyä ja kuunvalon liikettä seuranaan lepakko tai pääkallokiitäjä.

Makuasioitakin nämä ovat, mutta Woolfin pitkät virkkeet rullaavat ainakin minun makuuni sujuvammin Katteluksella. Ihan helppoa luettavaa Woolf ei toki Katteluksen suomennoksessakaan ole, sen verran vuolaana virtaa ajatus. Orlandossa on vaiheensa; toisinaan se on selkeämpi ja etenkin loppua kohden vajoaa sellaiseen tajunnanvirtaan, etten ihan täysin pysynyt mukana. Rouva Dalloway maistui paremmin, mutta on Orlandokin uuden suomennoksen vankasti ansainnut klassikkoteos.

— Mikko

Lähde

Siltala (2017) — tietokirjallisuus, 1900-luku, poliittinen historia.

Tänään, kun tavallinen kansalainen alkaa olla sekaisin poliitikkojen epärehellisten osatotuuksien ristitulessa ja menettää kiinnostuksensa politiikkaan, jossa asioita sekoitetaan entistä enemmän satuiluun eikä kukaan selvästä valheesta tai korruptiosta kiinni jäänyt tunnusta syyllisyyttään, tavallinen äänestäjä lamaantuu tai sisuuntuu ja alkaa etsiä syitä ja kyseenalaistaa kuulemaansa. Tämä on tietenkin puhdasta idealismia.

Me tarvitsemme idealismia. Kolmannen valtakunnan historiaan syvällisesti perehtyneeltä Timothy Snyderiltä on suomeksi julkaistu pieni pikaopas Tyranniasta : 20 opetusta 1900-luvulta. Kirja on tänään vielä ajankohtaisempia kuin julkaisuvuonnaan 2017, jolloin uusfasismi ja rasismi vasta tekivät nousuaan. Kirjan tarpeellisuutta alleviivaa ensimmäisen toteamus historiasta, joka ei toistu vaan opettaa. Kun Yhdysvaltojen perustajaisät väittelivät maan perustuslaista, he ottivat oppia tutusta historiasta.

He kantoivat huolta, että heidän kaavailemansa demokraattinen tasavalta luhistuisi. Niinpä he pohdiskelivat antiikin demokratioiden ja tasavaltojen vajoamista harvainvallaksi ja imperiumiksi. He tiesivät, että Aristoteles oli varoittanut epätasa-arvon aiheuttavan epävakautta, ja Platon uskoi kansankiihottajien käyttäneen sananvapautta pyrkiessään itse tyranniksi.

Tässä samalla sekä kirjan oikeutus että perustelu, miksi kirja on erityisen tärkeä. Se on pikaopas tyrannian vastustamiseen oivallisten historian esimerkkien varjosta 1900-luvulla, joka tuntuu karkaavan kauas pois kollektiivisesta muistista varoittamasta meitä esimerkiksi 1920-luvun vahingollisesta oikeistoradikalismista. Suomessakin asiaa on alettu tutkia kunnolla vasta 1900-luvun lopusta. Tänään olemme nähneet, miten 2000-luku näyttää synnyttäneen demokratiavajeen ja kasvualustan kansankiihottajille.

Yhdysvaltojen perustajaisät rakensivat demokraattisen oikeusvaltion ja toteuttivat vallan kolmijaon koettaen karttaa pahaa, jota he antiikin filosofien tavoin kutsuivat tyranniaksi. He tarkoittivat tilannetta, jossa yksi ihminen tai ryhmä kaappaisi vallan tai jossa vallanpitäjät kiertäisivät lakia omaksi edukseen. Yhdysvallat on nyt tällä tiellä, mutta historiassa oli jo tästä piilossa varoitus, sillä demokratian historia on ollut myös rappion ja tuhon historiaa.

Tässä vaiheessa voi todeta, että kirja on suppea esitys aiheesta ja sellaiseksi se on tarkoitettukin, eräänlaiseksi alkupalaksi herättämään suuremman nälän tutkia tänään, miksi demokratia menetti suuret mahdollisuutensa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918, toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 ja kommunismin romahdettua vuonna 1989. Snyder on rajannut tarkastelukulmansa vain 1900-lukuun, eikä kirjoita lainkaan 1800-luvun Napoleonin jälkeisen konservatismin synnystä ja vaikutuksesta. Se on kuin potilaalle kerrottaisiin diagnoosi, mutta mitään ei tehtäisi.

Kummallista kyllä, tässä kohtaa opas kääntyy myös oman itsensä parodiaksi: vaikeita asioita ei voi hieman yksinkertaistaen sittenkään selittää, jos vertailu muihin lähteisiin on pikaoppaan tavoin lähes olematonta, tai historiasta ei etsitä selkeitä syy-seuraussuhteita mitä seurata. Minua on aina ihmetyttänyt se, miten sukkelasti ihmiset omaksuvat medioissa jankutettuja ”totuuksia”, ja luulevat jopa ne itse keksineensä. Kyseessä on ilmiö nimeltään ”sisäistetty herruus”.

Esimerkiksi tästä Walter Lippman esitti, että ”vallankumousta demokratian taiteessa” voitiin käyttää ”keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi”, joiden tarkoitus oli saada kansa hyväksymään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut. Siksi Lippmanin mielestä tämä ”hämmentynyt lauma” piti kesyttää eikä sen tullut antaa tuhota kaikkea raivoamisella ja ryntäilyllään: ”Logiikka on sama kuin siinä, ettei pidä antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Sellaista vapautta ei kolmivuotiaalle sovi antaa, koska kolmivuotias ei tiedä mitä vapaudellaan tehdä.”

Walter Lippmanin ajatukset tämän esseekokoelmassa Liberaalidemokraattisen ajattelun edistyksellinen teoria olisi ollut hyvä selittää laajemmin, sillä Lippman ensimmäisten joukossa ymmärsi (Nietzschen tavoin), että massat olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle. Propagandistit, niin Machiavelli, marxilaiset kuin liberaalitkin (amerikkalainen filosofi John Dewey puhui ”intellektuaalisesta yhteisöstä” johtamassa ja johdattelemassa kansaa) ymmärsivät Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan juuri mitään muuta kuin suurta tuhoa.

Lippman tajusi myös, että aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannatti valtaapitävien olla heidän puolellaan, Lippmanin mielestä ohjailemassa typeriä massoja, joiden funktio oli toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia.

1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Harold Lasswell, joka oli modernin kommunikaatiotutkimuksen perustaja ja eräs aikansa johtavista politiikan tutkijoista, selitti myös, ettei pidä sortua uskomaan ”demokraattista dogmia siitä, että kansa tietää parhaiten oman etunsa”, yksinkertaisesti siitä syystä, että näin ei ollut hänen mukaansa. Vallanpitäjät olivat aina – ainakin omasta mielestään – pätevimpiä päättämään siitä, mikä oli kansalle parhaaksi, mikä on tietenkin se iso valhe, joka maailmaa pyörittää!

Maailmassa on koko ajan menossa sota pahan ja hyvän sekä radikaalin ja vanhoillisuuden välillä. Siinä ovat maailmoja jakavat ristiriidat lyhyesti sanottuna, ihan kuin Italian 1500-luvun aatehistoriasta kirjoittanut Eugenia Battista havaitsi Trenton kirkolliskokouksen vanhoillisuudessa, jotain mitä hän kutsui ”antirinascimentoksi” eli vastarenessanssiksi. Vallanpitäjät voivat vaihtua samoin aika, mutta ihminen ja hänen vallan- ja omaisuudenhimonsa ei.

Historia ei ihan toista itseään, mutta se vaihtelee tietyin aikavälein, kuten talouslamat erään teorian mukaan joka seitsemäs vuosi. Eurooppaa koetteli ranskalaisen historiantutkija Roland Mousnierin kuvaamana ”yleinen kriisi”. Vuosina 1619–1622 koettiin vakava lama. Kansainvälinen kauppa kuihtui ja työttömyys oli yleistä. Kaiken lisäksi ongelmia lisäsi ilmaston yleinen huononeminen, kun ilmakehään tuli epätavallisen paljon hiiltä: aikaa kutsuttiin pikku jääkaudeksi. Silloin muun muassa Thames jäätyi, ja sen jäällä paistettiin kokonaisia härkiä. Englantia kuritti vielä lisäksi suuri ruttoepidemia vuosina 1630–1665. Kuulostaa nykyajalta. Tällainen taustoitus puuttuu kirjasta.

Snyderin opas onkin ”pikaopas” ja silti tärkeä sekä tarpeellinen, ja jopa toivottu kirja kaikkien lukea ja puhua siitä. Se sopisi hyvin sitaatteja puheissaan harrastaville poliitikoille, bloggareille ja vuorisaarnaan uskoville papeille optimistisen demokratiakritiikkinsä ansiosta. Se nimittäin luo uskoa, että maailma voidaan pelastaa ja että hyvä voittaa lopullisesti iänikuisessa taistelussaan pahan, mihin on kuitenkin kyynisen realistin vaikea uskoa, koska näin ei ole koskaan tapahtunut: paha on meissä itsessämme.

Sekä 1800-luvun että 1900-luvun lopulla globaalin kaupankäynnin laajeneminen loi edistysodotuksia. Sekä 1900-luvun että 2000-luvun alussa nämä toiveet törmäsivät uusiin visioihin kansanjoukkojen politiikasta, jossa yksi johtaja tai yksi puolue väitti edustavansa suoraan kansan tahtoa. Euroopan demokratiat luhistuivat oikeistolaiseen autoritaarisuuteen ja fasismiin 1920-luvulla. 1922 perustettu Neuvostoliitto levitti malliaan Eurooppaan 1940-luvulla. Euroopan 1900-luvun historia osoittaa, että yhteiskunnat voivat murtua, demokratiat voivat tuhoutua, moraali voi rappeutua ja tavalliset ihmiset huomata joutuneensa ase kädessä seisomaan ruumiskaivantojen äärelle. Meille olisi nyt suurta hyötyä ymmärtää miksi.

Tästä huomaamme kirjan ominaislaadun olevan hyvien puolella ”vastapropagandistinen”, poliittisen omantunnon herättelijä ja ”itsetotuuskirja”, ja sen ensimmäinen neuvo on kaikkien neuvojen äiti ja hyvä muistutus kaikille, kuin mummon virkattu huoneentaulu: Älä tottele ennakkoon! Se tarkoittaa sitä, ettei pidä olla laumasieluinen lammas kiltisti määkien matkalla teurasjonossa, vaan panna hanttiin, kysyä, kyseenalaistaa, olla eri mieltä, ja antaa sen näkyä vahvasti vielä silloin, kun sillä on vaikutusta. Neuvo on hyvä, sillä ennakoiva kuuliaisuus on koko politiikan surma.

Toinen neuvo on: puolusta instituutiota. Kolmas varoittaa yhden puolueen valtiosta. Neljäs kehottaa kantamaan vastuun maailmaa kohtaan. Viides muistuttaa ammattietiikasta, mutta on hieman kyseenalainen luku, sillä miten pelkäävän ihmisen odotetaan vastustavan hirmuvaltaa ase ohimollaan? Kuudes varoittaa puolisotilaallisista ryhmistä, ja viittaa suoraan natsi-Saksaan. Seitsemäs kehottaa harkitsemaan tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta. Kahdeksas luku ”Erottaudu” on kummallinen manifestaatio (lue itse miksi). Yhdeksäs luku kehottaa meitä kohtelemaan kieltämme lempeästi. Kymmenes luku kehottaa meitä uskomaan totuuteen (mutta mikä on se totuuden totuus?). Yhdestoista luku kehottaa ottamaan asioista selvää. Loput luvut 12–20 ovat kuin suoraan jostain naistenlehtien pikaoppaista, ja siksi lähinnä jonkinlaisia lukuelämykseen lisänä tarjottuja helppoja kevennyksiä.

Tyranniasta on hyvä muistutus tavallisille ihmisille, ettei demokraattinen perintömme suojele meitä automaattiselta demokratiaa uhkaavilta kriiseiltä tai vallanhimoisilta tyranneilta. Se on tarkoitettu myös demokratiaan pettyneille aktiivikansalaisille, filosofi Voltairen toteamuksen tavoin ”hyödyllisimpien kirjojen olevan puoliksi lukijoittensa tekemiä” – niin tämäkin kirja. Jokaisella meistä on varmasti ollut, ja tulee aina olemaan, kauhukokemuksia valehtelevista, rikollisista ja vallanhimoisista politiikoista, jotka suu vaahdossa paasaavat läpipehmeitä päästäkseen edustamaan meitä pääkallonpaikalle lihapatojen äärelle ja myymään omat totuutensa siitä eniten tarjoaville, siistiksi sliipatuille lipiluikurin ammattilaissaarnaajille mahdollisimman isolla rahalla.

— Harald Olausen

Lähde

Fern Press (2026) — tietokirjallisuus, holokausti, sotarikokset.

Israel : What Went Wrong? kysyy kysymyksen, joka painaa tällä hetkellä monen mieltä. Kuinka voi olla mahdollista, että valtio, joka perustettiin holokaustin jälkimainingeissa vuonna 1948 – samana vuonna, jolloin YK:ssa luotiin kansanmurhasopimus – on nyt itse syytettynä laajamittaisista sotarikoksista, kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan? Vielä erikoisempaa on, että tätä toimintaa sivustaseuraa sama kansainvälinen järjestelmä, joka perustettiin estämään juuri tämänkaltaiset julmuudet. Entä mistä johtuu, että Israelin tuhoamissotaa ei erityisemmin vastusteta itse maassa, vaan kansalaiset enimmäkseen suhtautuvat asiaan, jos ei myönteisesti, niin ainakin välinpitämättömästi?

Omer Bartovin kirja on kivuliasta luettavaa, eikä vähiten johtuen Bartovin omasta taustasta. Bartov syntyi kibbutzissa, kasvoi Tel Avivissa ja palveli Israelin puolustusvoimissa Yom Kippur -sodan aikaan. Sittemmin hänestä on tullut tunnettu holokausti- ja kansanmurhatutkimuksen professori, joka käyttää nyt asiantuntemustaan omaa kotimaataan vastaan.

Bartovin kirjan ydinväite on, että nykyisten ongelmien juuret ovat jo vuodessa 1948. Kun Israelin valtio perustettiin, yli 700 000 palestiinalaista pakeni tai karkotettiin kodeistaan Israelin valtion perustamiseen johtaneen sodan yhteydessä. Tätä tapahtumaa kutsutaan Nakbaksi. Israelissa Nakba ja holokausti nähdään yleensä täysin erillisinä tapahtumina, mutta Bartovin mielestä ne linkittyvät hyvin olennaisesti yhteen. Holokausti oli osa natsi-Saksan suunnitelmaa luoda saksalaiselle väestölle elintilaa siirtämällä tai tuhoamalla ”juurettomat ja maattomat” juutalaiset pois heidän tieltään. Nakbassa puolestaan Palestiina nähtiin ja nähdään alueena, joka kuuluu luonnostaan juutalaisille ja jotka voivat ottaa sen omakseen yksinkertaisesti siirtämällä edelliset asukkaat tieltään. Bartov ei väitä, että nämä kaksi olisivat historiallisesti samanarvoisia tapahtumia, mutta ne jakavat samankaltaisen kolonialistinen logiikan.

Toinen askel kohti nykytilannetta otettiin vuonna 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen, kun Länsiranta, Gazan kaista ja Itä-Jerusalem miehitettiin. Ajan myötä miehitys synnytti siirtokuntaprojektin, joka on tuonut näille alueille noin 700 000 juutalaista siirtolaista. Lopputuloksena on apartheid-järjestelmä, jossa kolme neljäsosaa näiden alueiden väestöstä elää mielivaltaisen sotilaslainkäytön alaisena, kun taas jäljelle jäävä neljännes nauttii kaikista Israelin juutalaisten kansalaisten oikeuksista ja etuoikeuksista.

Bartov katsoo, että tässä on kyseessä itse sionismin epäonnistuminen. Sionismi syntyi juutalaisten vastauksena antisemitismiin ja pyrkimyksenä vapautua vainoista ja syrjinnästä. Bartovin mukaan Israelin perustamisen jälkeen kehityksen suunta ei ollut vielä ennalta määrätty: uusi valtio olisi voinut laatia perustuslain ja pyrkiä sovittamaan juutalaisten itsemääräämisoikeuden yhteen kaikkien asukkaidensa yhdenvertaisten oikeuksien kanssa. Sen sijaan sionismi muuttui vähitellen valtion etnonationalistiseksi ideologiaksi. Valtiolliseksi ideologiaksi muututtuaan se alkoi tuottaa toiselle väestölle juuri sellaisia ongelmia, joista sen oli tarkoitus vapauttaa juutalaiset.

Tässä on keskeinen ongelma. Koska Israelin valtion itseymmärrys pohjautuu niin voimakkaasti ajatukseen, että valtio on olemassa holokaustin vuoksi ja että holokausti on historiallisesti ainutlaatuinen tapahtuma, Israel ei voi hyväksyä ajatusta, että Nakban tai siirtokuntien logiikka on millään tavalla verrannollinen siihen ajatteluun, joka johti holokaustiin. Se päin vastoin katsoo, että mikä hyvänsä kritiikki valtiota kohtaan yrittää vain kieltää koko Israelin valtion oikeuden olla olemassa ja on siten modernia antisemitismiä.

Bartovin tulkinnassa holokausti ei siten ainoastaan tehnyt Israelin valtion luomisesta ”välttämätöntä”, se myös loi käsityksen Israelista ainutlaatuisena valtiona, johon eivät päde samat säännöt kuin muihin. Holokaustin muisto toimii näin perusteluna Israelin erityisasemalle.

Bartov vielä pureutuu niin kutsuttuun ”Never again”-ajatteluun, joka on luonut uhrimentaliteetin ja jatkuvan pelon holokaustin toistumisesta. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä miten Israel reagoi Hamasin hyökkäykseen eli lokakuun 7. päivän verilöylyyn. Tapahtuma sai jopa liberaalin vasemmiston ajattelemaan, että palestiinalaiset todella haluavat toistaa holokaustin. Israelissa 2024 tehdyn kyselyn mukaan yli puolet haastatelluista ajatteli, että Hamasin hyökkäys on verrattavissa Holokaustiin. Netanjahu on myös tietoisesti korostanut tätä narratiivia.

Israelilaisille kyse on siten ennen kaikkea eksistentiaalisesta konfliktista. Voitto on pakko saada hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtona on holokausti, vaikka vertaus tuntuisi ulkopuolisille miten äärimmäiseltä hyvänsä. Näin kierrämme takaisin kolonialistiseen logiikkaan. Bartov näkee Hamasin ja Israelin suhteessa kaikuja saksalaisten vuosina 1904–1908 toteuttamasta Herero- ja Nama-kansanmurhasta nykyisessä Namibiassa. Vuonna 1904 karjanhoitokansana tunnetut hererot hyökkäsivät hajallaan olleiden saksalaistilojen kimppuun, koska nämä valloittivat heidän maitaan. Saksalaisille tämä ei ollut merkki niinkään siitä, että hererot reagoivat heidän maansa miehitykseen, vaan teko oli todiste siitä, että hererot olivat raaka ja barbaarinen kansa. Heidän vastarintansa miehitystä vastaan kallistuisi aina murhaan, joten koko väestö tulisi siten sulkea pois sivistyneen ihmiskunnan moraalisen piirin ulkopuolelle.

Saksalaisten tapauksessa tämä johti hererojen ja namojen lähes täydelliseen tuhoamiseen. Sama logiikka on nähtävissä Israelin Gaza-sodan retoriikassa ja toiminnassa lokakuun 7. päivän jälkeen. Hamasin hyökkäys on irrotettu miehityksen ja konfliktin historiasta ja esitetty osoituksena koko palestiinalaisväestön vihamielisyydestä, mikä puolestaan on oikeuttanut siihen kohdistuvan väkivallan.

Bartov pohtii, miten lokakuun 7. olisi voinut olla tapahtuma, joka osoittaa, että nykyinen suunta ei voi enää jatkua, mutta Israel ottikin sen merkkinä, että tarvitaan lisää väkivaltaa. Rauhaa ei voi kuitenkaan olla luvassa niin kauan kun seitsemän miljoonaa juutalaista hallitsee seitsemää miljoonaa palestiinalaista ilman merkkiäkään tasa-arvoisesta kohtelusta. Mikä sitten ratkaisuksi? Bartovin näkemys on sikäli synkkä, että valtiot harvemmin lopettavat kansanmurhaa ellei niitä siihen pakoteta tai kunnes ne ovat onnistuneet tavoitteessaan.

Israel : What Went Wrong? ei ole hirveän pitkä kirja. Bartov ei yritä kirjoittaa lopullista historiaa Gazan sodasta tai Israelin kehityksestä, vaan käyttää historioitsijan osaamistaan selittääkseen, miksi hänen mielestään juuri nyt tapahtuva on seurausta paljon pidemmästä kehityksestä, ja miksi kehityksen suunta pitäisi katkaista nyt eikä sitten, kun siitä voidaan kirjoittaa kiihkottomasti jälkikäteen. Kirja on siten enemmän kiireellinen vetoomus tai esseistinen puheenvuoro kuin perusteellinen historiikki. Kiinnostavaa ja masentavaa luettavaa kyllä. Tässä eskaloituvassa kehityksessä jos missä näkee, miten voimankäyttö ei voi poistaa niitä syitä, joista vastarinta kumpuaa.

— Titta Lindström

Lähde

Picador (2024) — esikoisteokset, historialliset romaanit, 1930-luku.

Elizabeth O’Connorin esikoisromaani Whale Fall sijoittuu syrjäiselle Walesin edustan saarelle vuoden 1938 loppupuolella. Mantereella sota kolkuttelee jo ovella, mutta saarella ajan kulku on hitaampaa. Siellä elää 12 perhekuntaa karuissa oloissa ja perinteisessä vuodenkiertoa noudattavassa luontaistaloudessa. Yhteydet mantereelle ovat huonot, ja saarelaiset epäilevät, että mantereella ei edes tiedetä saaren olemassaolosta. Parin viikon välein joku tuo saarelle sanomalehden (jos ei ole huono keli). Posti tulee kerran kuukaudessa (tai harvemmin), ja majakkatornista voi sähköttää (mutta vain hätätapauksissa). 

Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Manod, oman aikansa kympin tyttö. Hän on älykäs ja kielitaitoinen, saaren pienen nunnakoulun paras oppilas. Monet hänen ikätoverinsa ovat jo lähteneet mantereelle: yksi onnettomaan avioliittoon, toinen sillitehtaaseen töihin, kolmas ilmoittautuakseen armeijaan. Manod ei ole edes harkinnut lähtevänsä, sillä hänen pitää  huolehtia kotitöistä ja pikkusiskosta, kun isä pyytää hummereita merellä.

Manod on saarelaisista se, jonka tasainen elämä järkkyy eniten syksyllä 1938. Ensin saaren rantaan ajautuu valas. Se ei ole täysin ennenkuulumatonta, mutta silti se huolestuttaa saarelaisia. Joidenkin mielestä valas on huono enne, toisten mielestä lupaus jostain paremmasta.

Toiseksi saareen rantautuu outo vene ja sen mukana kaksi englantilaista antropologia, Joan ja Edward. Heidän tarkoituksenaan on tallentaa saaren omaperäisenä säilynyttä kulttuuria ja julkaista tuloksia tutkimusartikkeleina ja kirjana. He pyytävät Manodin avustajakseen ja alkavat kerätä havaintoja saarelaisten elämästä välittämättä juurikaan tutkimusetiikasta. Samalla he avaavat Manodille uuden ikkunan tulevaisuuteen: Naisetkin voivat siis opiskella yliopistossa? Tienata oman palkkansa? Naisilla on siis muitakin vaihtoehtoja kuin pakkoavioliitto? Ai tältäkö huulipuna tuntuu? 

Jos kirjailija heittää tonttiin niin ison objektin kuin valas, ei lukijakaan voi ohittaa sitä kovin kevyesti. Valas edustaa jotain ikiaikaista ja tuntematonta, pelkästään suuren kokonsa vuoksi vaikeasti saavutettavaa ja kunnioitettavaa, mutta kuitenkin lempeää ja rauhanomaista.

Kirjan nimi Whale Fall viittaa meren pohjaan vajoavaan kuolleen valaan ruhoon, joka tarjoaa ravintoa monille merenpohjan kaloille ja pieneliöille. Samalla tavoin antropologit syövät saaren kuolevaa kulttuuria, välittämättä tutkimuskohteensa tarpeista. Heille tärkeintä on vain itse hyötyä omasta hankkeestaan. Englantilaiset varastavat saarelaisten laulut, leikit ja käsityöt, he vääristelevät perinteitä ja työtapoja ja lopulta vievät myös valaan ruhon omaan käyttöönsä yhtä viskipulloa vastaan. 

Toisaalta valas herättää ajatuksia näkymättömien rajojen ylittämisestä. Valas ei kuulu rantahiekalle, Manod ei koe kuuluvansa mantereelle, Joan ja Edward eivät kuulu saarelle. Perinteisten rajojen ylittäminen herättää saarelaisissa syvältä kumpuavaa vastustusta. Muutos pelottaa heitä. Samaan aikaan he ovat tietoisia siitä, että loppu on lähellä. Mantereella oleva virasto tekee saarella jo väestölaskentaa. Muitakin saaria on evakuoitu. Kaikki ihmettelevät, mikseivät he muuta pois. Elämä ei ehkä jatku entisellään kovin pitkään. Tähän viittaavat myös O’Connorin kirjalleen valitsemat R. S. Thomasin alkusanat:

I have looked long at this island.
Trying to understand
my place in it.

Whale Fall on kaunis pieni kirja. Sen tunnelma on melankolinen, mikä sopii hyvin tarinan aiheeseen. Manodin sisäinen taistelu siitä, lähteäkö vai jäädä, välittyy hienosti pienistä eleistä ja lyhyistä kommenteista, alleviivaamatta. Lukija on Manodin ja pienen saaren puolella, kolonialistisia tutkijoita vastaan. Kyse on alkuperäiskulttuurien säilymisestä, kulttuurisesta omimisesta ja etnosentrismistä, jossa vierasta kulttuuria tarkastellaan oman kulttuurin arvojen ja käsitteiden kautta.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka ovat kuin tuokiokuvia tai kohtauksia saarelaisten elämästä. Kerronnan lomassa on otteita Joanin ja Edwardin tallentamasta tutkimusaineistosta ja muistiinpanoista, jotka havainnollistavat hyvin eri näkökulmien eroja. Fragmentaarisuudestaan huolimatta juoni on ehjä. Kirjassa kuvattu saari on kuvitteellinen, mutta sillä on monta todellista esikuvaa.

Whale Fallia ei ole toistaiseksi suomennettu.

— Mervi Murtonen

Lähde

Crime Time (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Ministeri Seela Saarnaniemi on kutsunut eläinlääkäri Johanna Palon kotiinsa Espoon pientaloalueelle. Kevät on kauneimmillaan ja Johanna ihastelee ministerin puutarhaa. Hän soittaa ovikelloa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Johanna on kuitenkin tullut aivan oikeaan aikaan, joten hän lähtee etsimään takapihalta, jos ministeri löytyisi sieltä.

Johanna ihailee takapihan kukkaloistoa ja seuraa hiekkapolkua kukkivien alppiruusujen luo. Hänelle iskee paha aavistus, kun näyttää, että alppiruusujen takana on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Hän kävelee varovasti eteenpäin ja näky järkyttää hänet. Alppiruusujen takana makaa ministeri pää murskana.

Kun Johanna saa hälytettyä poliisit paikalle, mukana on hänelle ennestään tuttu rikoskomisario Tuomas Koski.

Miten hyvin tunsit Seela Saarnaniemen? oli Kosken ensimmäinen kysymys.

– En tuntenut häntä lainkaan, vastasin. – Emme olleet koskaan tavanneet. Näin Seela Saarnaniemen ensimmäisen kerran, kun löysin hänet kuolleena hänen omalta pihaltaan.

Miksi hän halusi tavata sinut?

– Koska Saarnaniemi tiesi, että olin selvittänyt, mitä hänen sukunsa omistamassa broileritehtaassa tapahtuu. Ja hän oli aivan oikein päätellyt, että aioin paljastaa tietoni.

Tuomas Koski ja Johanna tuntevat toisensa ennestään, sillä Koski on ollut selvittämässä Johannan ystävän murhaa. Myös Johannan kotiin on murtauduttu, joten tutkittavaa on riittänyt. Sitä Tuomas ei ole kuitenkaan kuullut, että joku on törmännyt Johannan autoon samoihin aikoihin, kun murhatutkimukset olivat edellisen tapauksen osalta käynnissä.

Rikoskomisario Kosken tilanne on hankala. Uusi murha tulee tutkittavaksi, kun entinenkin on selvittämättä ja kaiken keskellä oma perhe-elämä on sekaisin. Hänen vaimollaan on ollut mielenterveysongelmia siitä saakka, kun heidän nyt kolmevuotias lapsensa syntyi. Nyt Koski on tehnyt vaimonsa kätköistä löydön, joka muuttaa tutkintaa ratkaisevasti.

Seela Saarnaniemi toimi politiikan tutkimuslaitoksen taustalla poliittisen valtansa turvin ja manipuloi henkilöstöä omia päämääriään saavuttaakseen. Hänen kahdenkeskiset keskustelunsa tutkijoiden kanssa saivat aikaan kiristyneen työilmapiirin, jossa vain pyrkyrit näyttivät pärjäävän. Saarnaniemi omisti myös pienen maatilan yhdessä veljensä kanssa. Tilalla on kanala, jonka tiloihin on ahdettu niin paljon kananpoikia, että ne liiskaantuvat toistensa alle. Kaiken lisäksi tila on konkurssikypsä, mutta Seela ei hyväksynyt sen lopettamista, sillä tila houkutteli hänelle kannattajia myös maaseudulta. Hän odotti myös Venäjän-kaupan avautumista, koska hänen suunnitelmissaan oli myydä tuotteitaan sinne.

Kaikessa näkyi Seelan ajatus: ”tapahtukoon minun tahtoni”. Kaikki muu on turhaa. Seela jyräsi myös veljensä, joka olikin ainoa, joka hänet kunnolla tunsi. Veli teki työt ja Seela kävi vain kuvauttamassa itseään tilalla.

Kirjailija Helena Lehtovirran tausta juristina sekä hänen työkokemuksensa eduskunnan henkilöstöpäällikkönä ja Ulkopoliittisen instituutin hallintojohtajana tuovat tarinaan uskottavuutta. Hän tuntee kabinettivenkoilut ja virkamiesten toiminnan.

Tämä Palo & Koski -dekkarisarjan toinen itsenäinen osa syventää myös Johannan ja Tuomaksen suhdetta. Pääparin välinen kemia on tapahtumien taustalla. Monet kysymykset jäävät odottamaan selvittämistä seuraavaan kirjaan. Vaikka ministerin ja hänen veljensä kohtalo selviää, niin ainakin kadonneen tutkijan kohtalo jää vielä epäselväksi, samoin kuin Tuomaksen tyttären Johannalle esittämä kysymyskin.

Aina näkyy tulevan uusia mielenkiintoisia kotimaisia dekkareita luettavaksi. Sellainen tämäkin on. Seuraavakin pitää lukea.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Gummerus (2026) — ihmissuhteet, naiset, traumat.

Mietin moneen kertaan, miksi luen tällaista kirjaa, joka ei kosketa minua millään lailla? Kirjan päähenkilö on Lilith, tanssija, joka loukkaantuu Pariisissa ja kun hän sieltä palaa Suomeen, selviää heti, ettei kaikki ole hyvin. Hänen luustonsa on jo kärsinyt pitkään jatkuneesta syömishäiriöstä. Hän joutuu hoitoon, paikkaan, jossa hoidetaan ihmisiä, jotka ovat samanlaisia. Olen kyllä aina ollut jostain syystä kiinnostunut sairaalakuvauksista.

Voi olla, että kerron tästä kirjasta ”huonosti”, koska se ei siis millään lailla ole sellainen, johon voisin itse samastua, mutta silti minulla oli kaiken aikaa sellainen olo, että miten tärkeä kirja todella monelle!

Kaikki päähenkilön kokemat asiat olivat vieraita. Lilith toimi ja tunsi tavoilla, joita en voinut jollain lailla käsittää. Se, miten hän kaipasi kaiken aikaa miesten ihailua ja silti ”haukkui” heitä. Sellainen epätasapainoisuus on varmaan aika yleistä nykyaikana.

Hanna Brotheruksen kieli on kuitenkin niin äärimmäisen kuvaavaa ja kaunista, että se on se jutun ydin, miksi pidin kirjasta. Kun kuvataan sairaala-oloja ja niitä tilanteita, joissa potilaat eivät halua syödä. Jotenkin oli hiukan kiusallinenkin olo, että haluanko tietää tämän. Kun taas heti perään, että kyllä haluan, ja voisinko oppia ymmärtämään jotain, mitä en ymmärrä?

Jos ihminen kärsii syömishäiriöstä, niin sehän ei ole vain se, että ei haluaisi syödä, koska haluaa olla laiha, vaan pohjalla on paljon kaikkea muuta. Se tulee esiin sielukkaasti.

Paitsi rakkaus jätti mieleen painavan jäljen. Jollain tavalla toivoisin, että kun tämän kirjan lukee, siitä olisi apua heille, jotka varsinaisen asian kanssa elävät ja heidän läheisilleen. Mikään viihdekirja tämä ei ole.

— Kini

Lähde