Publiva (2026) — salaisuudet, menneisyys, psykologinen jännityskirjallisuus.

Oudot naapurit alkaa tilanteesta, jossa aviokriisin kanssa painivan Lenan naapuriin muuttaa eläkeläispariskunta. Henry ja Marielle Morgan vaikuttavat kunnollisilta. Lenan parisuhde on kriisissä, ja häntä ahdistaa ajatus siitä, että hänen poikansa Rufus muuttaa pian pois.

Rufus tekee kouluunsa mediaprojektia, ja Lena nauhoittaa hänelle yöllisiä ääniä. Nauhoittaessaan niitä hän sattuu kuulemaan naapureidensa keskustelun, jossa he vaikuttavat suunnittelevan rikosta. Lena ei voi jättää tätä asiaa rauhaan, vaan alkaa tutkia asiaa.

Juonessa on hieman Hitchcockin Takaikkuna-elokuvan piirteitä, ja ne ovat paras osa kirjaa. Tarina kulkee useassa aikajanassa ja monien hahmojen kautta. Tästä huolimatta Oudot naapurit on varsin nopealukuinen teos. Tarina vaatii lukijalta heittäytymistä, sillä mukana on muutamia epäuskottavia käänteitä. Se ei ole ongelma, jos osaa olla ottamatta tarinaa liian tosikkomaisesti.

Claire Douglasin päähenkilöt ovat usein tavallisia naisia, jotka kohtaavat epätavallisia ongelmia. Lena ei siinä mielessä ole poikkeus. Aviokriisi ja tyhjän pesän syndrooma ovat samastuttavia tilanteita, jotka tekevät Lenasta sympaattisen. Samalla hän käyttäytyy useimmiten tyhmästi, ja hänessä on hyvin vähän kiinnostavaa. Edes hänen luonteeseensa ei oikein saa minkäänlaista otetta.

Oudot naapurit on Douglasin kolmas suomeksi käännetty teos. Sitä voi suositella kevyttä jännityskirjaa kaipaaville.

— Juha Salmi

Lähde

Gummerus (2026) — historia, historialliset romaanit, parisuhde.

Harvoin romaanin päähenkilö lähtee ponnistamaan yhtä alhaisesta asemasta kuin piikatyttö Liina Paula Havasteen 1600-luvulle sijoittuvassa Ruttotyttö-romaanissa. Liina on köyhän perheen nuorempi tytär. Isä myy hänet muutamasta kolikosta armollisen neidin seuraneidin pikkupiiaksi. Liina on siis alhaisista alhaisin. Hänen tehtävänään on lähinnä tyhjentää ja siivota päivä- ja yöastiat. Ruoakseen hän saa sitä, mitä muilta jää.

Liinalla on salaisuus. Se sijaitsee hänen hameensa alla, nivustaipeissa. Siellä on ruttopaiseita. Niitä ei onneksi ole kaulalla tai muussa helpommin havainnoitavassa paikassa, joten Liina ei jää sairaudestaan kiinni edes äidilleen eikä tautia huomata paisetarkastuksissakaan. 

Niinpä sitten saattaa käydä niin, että juuri alhaisista alhaisin Liina vie tappavan ruton mukanaan meren taakse, nimeämättä jäävään maahan. Siellä juuri ehkä Liina tartuttaa taudin luostarin koko väkeen, mikä saattaa luostarin lopulta perikatoon. Tämä jää tosin lopulta vähän epäselväksi, sillä Liina ei tunnu taudistaan kovastikaan kärsivän, eivätkä hänen läheisensäkään siihen sairastu. Mutta eipä ruton tartuntaketjuja oikeastikaan varmaan kyetty tuohon aikaan tunnistamaan.

Alhaisesta statuksestaan huolimatta Liina on hoksnokkainen ja kyvykäs tyttö. Hän osaa ennakoida ja varautua, hoitaa itselleen ruokaa ja muuta talven varaa, tarvekaluja ja yösijan. Hän päätyy hyvien suhteidensa ansiosta naimisiin luostarin hevosrengin Leonin kanssa ja muuttaa tämän kanssa yhteen. Hameen alla oleva salaisuus ei yllättäen paljastu edes aviovuoteessa, tai sitten se ei sulhoa haittaa.

Ruttotytössä on periaatteessa kaikki palikat kasassa ja oikeilla paikoillaan. Rutto on aiheena mielenkiintoinen, ja tartuntaa kantavan näkökulma on herkullinen. Luostarimiljöö on aina kiehtova, ja ajankohtakin on varsin vähän käsitelty. Tarkkoja yksityiskohtia löytyy, ja kieli on kohdillaan. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Minulle tarina jäi jostain syystä valjuksi. Se jäi nimenomaan keksityn tarinan tasolle, eikä pureutunut niin syvälle ihon läpi, että olisi tuntunut aidolta tai peräti itse koetulta. Se ei oikein herännyt henkiin. Ruttotyttö ei aiheuttanut minussa tartuntaa. 

Ehkä kyse oli siitä, miten helposti kaikki lopulta Liinalta onnistui, tuosta vaan, suit-sait ja puts & plank. Hänhän tekee hirmuisen luokkahypyn alhaisista alhaisimmasta itselliseksi talon emännäksi vain muutamassa vuodessa. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko on tylsää Liinan ja Leonin kotoilua ja avio-onnen perään haikailua. Mitään pahaa ei tapahdu. Rutto ja Liinan paiseet miltei unohtuvat, ja tautiin kuolevat vain nimettömät naapurit. Aivan kuten koronapandemiakin hyödytti esimerkiksi lääketehtaita tai maskien valmistajia, Liinakin on kriisihyötyjä – hän ottaa omakseen sen, mitä tautiin kuolleilta jää.

Ehkä tämä nyt on jotain sellaista cozy-kirjallisuuden genreä, johon en ole oikein tottunut. Enkä nyt tarkoita, että vain päähenkilön epäonnesta syntyy hyvää kirjallisuutta, mutta ovathan ongelmat ja konfliktit tunnetusti draaman polttoainetta! Suosittelen Ruttotyttöä sellaisille historiallisten romaanien ystäville, jotka pitävät onnellisista lopuista ja siitä, että kaikki sujuu päähenkilön kannalta parhain päin.

— Mervi Murtonen

Lähde

Docendo (2025) — tietokirjallisuus, sodat, kansainvälinen politiikka.

Keir Giles on Britannian johtava Venäjä-asiantuntija sekä Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija. Hän on perehtynyt Venäjän sotilaspolitiikan kysymyksiin ja toiminut neuvonantajana Venäjä-kysymyksissä.

Gilesin kirjaa lukiessa ymmärtää, että Euroopalla on vain kolme vaihtoehtoa selviytyäkseen (jotkut voisivat sanoa TAAS!): turvallisuus, turvallisuus ja turvallisuus. Nyt viimeistään Ukrainan pelastamisen yhteydessä ne pitäisi ottaa vakavasti koko maanosassa, varsinkin kun näyttää siltä, että Trumpin USA on hylkäämässä Naton ja sen eurooppalaiset jäsenmaat.

Kirja kuuluu jälkiviisaisiin varoituskirjoihin, joiden viestiä vahvistavat esipuheissa viisastelevat auktoriteetit, jotka ovat jo oma luokkansa Suomessa eli vanhat Moskovassa palvelleet suurlähettiläät. Sanoma on aina sama: Olemme tästä varoitelleet aiemminkin kehottaessamme Suomea katsomaan ”sillä silmällä”, iso paha Venäjä ei muutu miksikään imperialistisesta rosvomaasta.

Tätä vahvistaa Gilesin toinen suomennettu kirja, Venäjän sota jokaista vastaan (Docendo, 2022), joka taas kertoo Venäjän pitkäjänteisestä ei-sotilaallisin keinoin tapahtuvasta vaikuttamisesta sodan ja rauhan välisellä harmaalla vyöhykkeellä esipuheen kirjoittaneen Suomen Moskovan entisen suurlähettilään, Hannu Himasen mukaan.

Kuka puolustaisi Eurooppaa? on hyvinkin selvästi tahallisen poliittinen, sillä se on lajissaan naamioitua, puolivaltiollista Nato-propagandaa ja hyvin koottu. Sen varsinainen tarkoitus on pyhittää eurooppalainen agenda synnyttää uudenlainen EU, jolla olisi oma vahva armeija, jota se myös uskaltaisi käyttää. Se tarkoittaisi silloin myös koko EU:n uudistamista toimimaan tehokkaasti ilman rajoittavaa yksimielisyysperiaatetta ja Venäjän laskuun toimivia jarrumiehiä.

Venäjä on kirjan mukaan Euroopan ainoa todellinen sotilaallinen uhka. Gilesin mielestä tätä uhkaa on vuosituhannen vaihteesta lähtien Euroopassa aliarvioitu. Kaikki nämä varoitukset sanat alkavat olla eurooppalaisille jo varsin tuttuja varsinkin nyt, kun Eurooppa on alkanut kilvan varustaa itseään uutta maailmansotaa varten, joka on epätodennäköinen, mutta hyvä tapa ulosmitata valtaa ihmisten horjuvalla turvallisuudentunteella. Kirjastakin paistaa läpi piilomilitarismi.

Kirjasta saamme myös selville, miksi sellainen byrokraattinen sanahirviö kuin ”kyvykkyydet” on luikerrellut kieleemme. Se on sotilastermi (capality), jota muun muassa puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) viljelee runsaasti puheissaan. Se on myös avain sille tosiasialle, että aina kun sana kyvykkyys lausutaan, on se kuin avoin piikki valtion menoihin kenenkään sitä mitenkään kyseenalaistamatta.

— Harald Olausen

Lähde

Tammi (2026) — rakkaus, urheilijat, skandaalit.

Koska taitoluistelu on – ainakin minun mielestäni – maailman kaunein ja jännittävin urheilulaji, oli ihan pakko tarttua tähän Layne Fargon romaaniin, vaikka se sekä kansikuvansa että takakansitekstinsä osalta näyttikin olevan kovin romanttinen, mikä ei välttämättä ole ihan minun heiniäni. Mutta kuten olen ennenkin huomannut, satunnaiset vierailut sen tutuimman genren ulkopuolelle saattavat olla vallan virkistäviä. Ja mitäpä en lukisi, jos se käsittelee taitoluistelua?

Lisäksi mukana on jännä koukku: jo takakannen bestsellerkirjailijaksi tituleerattu Rachel Hawkins toteaa, että Suosikit on muun muassa ”klassikon näppärä uudelleentulkinta”. Tämä saa puolestaan selityksensä kirjan ensi lehdillä, kun käy ilmi, että päähenkilöiden nimet ovat Katarina ja Heath. Siitä siis vain tutustumaan jäätanssimaailman Humisevaan harjuun!

Katarinan ja Heathin taitoluistelu-ura lähtee liikkeelle kovin matalalta, koska kummankaan perheellä ei ole rahaa eikä Heathilla itse asiassa edes koko perhettä, vaan hän on kasvanut sijaiskodeissa. Mutta tietenkin kyseessä on tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, jossa ahkeruus kovankin onnen voittaa, ja samoin tekee rakkaus; jälkimmäisellä on romantiikan klassikoiden tapaan erityisen paljon esteitä ja mutkia matkallaan, mikä on ihan luonnollista, kun kyseessä on sentään yli 500 sivun kokonaisuus.

Ei silti, Fargo osaa kuvailla tekstinsä eri osa-alueita hyvin ja tasapainoisesti, eikä häntä todellakaan voi syyttää taitoluistelun suhteen asiantuntemattomaksi. Saamme muun muassa vaivihkaa tietää, että luistelun pistelaskujärjestelmä muuttuu radikaalisti, ja yhtä radikaalisti muuttuvat pukeutumissäännöt: naisluistelijoillekin hyväksytään housuasu.

Tässä kohtaa on mainittava, että kirjailija ei juurikaan kuvaillut keskeisten henkilöidensä ulkonäköä, mutta luistelupuvut olivat sitäkin tarkemmassa syynissä – rypytykset ja sametit ja paljetit oli kuvattu suorastaan hekumallisesti. Ja kyllä, luin ne tarkkaan, ja nautin ihan häpeämättä…

Sillä oikeastaan nautin koko kirjasta, niin viihdettä ja romantiikkaa kuin se olikin. En sitten tiedä, olisinko nauttinut, jos se olisi sijoittunut johonkin muualle kuin taitoluistelumaailmaan. Olisinko ehkä lukenutkaan? Tuskin, mutta uskon, että meitä luistelufaneja riittää ystäviksi myös tälle kirjalle, josta Netflix on jopa tekemässä elokuvaa.

— Tuija

Lähde

Siltala (2026) — muistot, omaelämäkerralliset teokset, vanhuus.

Hassua. Tämä on jo toinen tänä vuonna lukemani Ilmestyskirja, eikä kumpikaan niistä ole ihan Raamatusta repäistyjä. Tässä jälkimmäisessä kyse on sairaudesta, vakavasta sellaisesta, ja ajatuksista, joihin sairauden pohtiminen johtaa. Pirkko Saisio kirjoittaa nimettömästä sairastuvasta kirjailijasta nimettömien läheistensä ja tuttujensa parissa, mutta vaikka tiettyä anonymiteettiä yllä pidetään, kyllä tässä Saision omaa tarinaa, omia muisteluja ja tunteita, tuntee lukevansa.

Vakava sairaus saa kirjailijan joka tapauksessa tunnustamaan sen, että hän on jo vanha. Vanhuus näkyy ja tuntuu. Vanhuus on sarja luopumisia, vanhuus on kuolemisen harjoittelua. Samalla vanhuus antaa luvan katsoa taaksepäin.

Saisio kirjoittaa pelkäävänsä sairastuvansa alzheimeriin. Mutta hän vertaa alzheimer-elämää unenkaltaiseen tilaan, jossa kokijalle, uneksijalle, voi tapahtua ihan mitä vain. Ei se ole pelottavaa. Mutta pelottavaa on se, että joutuisi ”löydetyksi” pyjama yllään Vantaalta tai syötetyksi lusikalla. Koska niin käy vanhuksen, niin käy muistisairaan. Siksi Saisio takertuu muistoihinsa, kaikkeen kokemaansa niin lapsena kuin myöhemminkin.

Ilmestyskirja on kelpo teos, Saision tyylille uskollisesti vapaamuotoinen ja fragmentaarisesti rönsyävä. Se tarjoaa kuvan oman rajallisuutensa kanssa kamppailevasta taiteilijasta elämän syvien pohdintojen äärellä. Vahvasti omaelämäkerralliselta tuntuva ote avaa ovia Saision omaan persoonaan tutustumiseen – ja lisäksi tuo pintaan muutamia anekdootteja teatterista ja sen liepeiltä 70-luvulta alkaen. Kannattaa lukea.

— Hannu

Lähde

Gaudeamus (2026) — lastenkirjat, seikkailut, luonto.

Meteorologi ja fysiikan tohtori Mira Hulkkosen kehittelemässä lastenkirjassa Fii on menossa pihalle, mutta piha onkin yllättäen täynnä vettä. Yöllä oli kyllä satanut kovasti, mutta miksi vesi on jäänyt pihaan? Vanhemmat ovat huolissaan ja puhuvat ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten hallituskin vain pahentaa tilannetta päätöksillään.

Fii tietää kuitenkin, mikä auttaa: tarvitaan taikaa. Isä huseeraa tosikkona ja väittää, ettei tilanne taikaleikeillä korjaannu. Pitää siis olla ilman taikaa. Ulkona leikkiessään Fii kohtaa pienen kumpupilven, Cumpsun. Cumpsu näkee Fiin listan ihmeellisistä taikakyvyistä ja lupaa näyttää, miten ihmeelliset kyvyt järjestyvät ilman taikaa.

Muodonmuutostaika? Helppoa. Puut saavat haitallisten päästöjen aineet muutettua hyödyllisiksi. Kuka tahansa, joka istuttaa puun ja huolehtii siitä, on siis muodonmuutoskykyinen. Näkymättömyys? Ilmahan on täynnä näkymätöntä sähkömagneettista säteilyä, joka kuljettaa värejä, ääntä, lämpöä, viestejä, kuvia ja kaikkea sellaista.

Suojelukyvyn malliesimerkiksi Cumpsu nostaa mangrovepuut, jotka tarjoavat ympäristölleen ja eläimille monenlaista suojaa. Niiden suojelija on melkoinen supersuojelija itsekin. Ja niin edelleen – kirjan ydinviesti on, että monenlaista ihmeellistä on mahdollista tehdä ilman taikaa. Fii ottaa Cumpsulta oppia ja käytti sitten oppimiaan kykyjä ympäristön hyväksi. Kiitos Fiin uusien tietojen ja taitojen, naapurustossa istutettiin puita ja pensaita, huolehdittiin paremmin lähiseudun suosta ja kun seuraavan kerran satoi rankasti, piha ei tulvinutkaan.

Kun kirjan kirjoittaa tohtoritason akateemikko ja julkaisee tiedekustantamo Gaudeamus, voinee luottaa siihen, että faktat ovat kunnossa. Vielä parempi kirja olisi kuitenkin ollut, jos mukana tekijöissä olisi ollut lisää lastenkirjaosaamista. Lasten kertomukseksi Ilman taikaa on nimittäin aika raskas. Tuntuu, että se oikeastaan haluaisi olla ainakin osittain tietokirja, ja selkeämpi tietokirjan ja tarinan yhdisteleminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Tietopuolta olisi voinut jäsennellä vähän selkeämmin ja sijoittaa tietosisältöä erillisiin faktalaatikoihin. Tämä olisi keventänyt tarinaa ja tehnyt siitä helpommin luettavan.

Ilman taikaa -kirjan sanoma on hyvä ja arvokas, mutta hiomalla toteutusta siitä olisi saanut vielä helpommin lähestyttävän ja siten toimivamman. Ilmastoasioita tärkeinä pitäville vanhemmille tämä on kuitenkin näinkin kelpo tapa tuoda positiivista ja ratkaisukeskeistä ilmastoasiaa lapsille kirjallisuuden keinoin.

— Mikko

Lähde

Gummerus (2026) — ihmissuhteet, psykologiset romaanit, esikoisteokset.

En perehtynyt kovin tarkasti etukäteen Yael van der Woudenin esikoisromaaniin Paljon vartija. Tiesin vain sen, että kirjaa oli paljon kehuttu. Se osoittautui todellakin kehujen arvoiseksi ja onnistui vieläpä tarjoamaan yllätyksiä. Siksi en suosittele sinua lukemaan tätä kirjavinkkiä yhtään pidemmälle. Tartu vain suoraan kirjaan! Tai käy ensin lukemassa se ja palaa sitten takaisin.

Kirjan alkupuoli keskittyy hollantilaiseen sisaruskolmikkoon Louis, Isabel ja Hendrik den Brave. Heistä enää Isabel asuu heidän entisessä kotitalossaan. Perhe oli saanut talon käyttöönsä toisen maailmansodan aikaan, kun Saksan miehittämä Alankomaat eli köyhyydessä ja jopa nälänhädässä. Sisarukset lähtivät äitinsä kanssa Amsterdamista sotaa pakoon maalle, heidän enonsa hankkimaan taloon. 

Kirjassa eletään 1960-lukua. Isabel asuu isoa taloa yksin ja elää veljiltä saamansa avustuksen turvin. Talo ei kuitenkaan ole hänen, vaan eno on luvannut sen Louisille. Isabel on estoinen ja sulkeutunut nainen. Hän puuhailee talossa ja puutarhassa hissun kissun, vaalii äitinsä tavaroita ja muistoja, eikä osaa tai uskalla päästää ketään lähelleen. Hänellä ei käytännössä ole mitään omaa.

Kunnes sisarusten elämään astuu Eva. Eva on outo: ruma vaaleaksi värjätty tukka, paljon kehoa, huonosti leikattu mekko, ei vaikuta kovin älykkäältä. Louis esittelee Evan tyttöystävänään, mutta Isabelin vastusteluista huolimatta Eva muuttaa taloon asumaan kahdestaan hänen kanssaan. Eikä Eva tuo taloon mukanaan juuri mitään omaa.

Isabelista ja Evasta tulee rakastavaiset. He kirjaimellisesti syövät toisiaan. Niin ison aukon he täyttävät toistensa elämästä. Kunnes paljastuu todellinen syy, miksi Eva on tullut. Sitä en aio tässä paljastaa.

Paljon vartijassa on useita isoja ja tärkeitä aiheita, mutta niiden taustalla kaikkea yhteen sitovaksi teemaksi paljastuu minusta kysymys omistamisesta: Mikä on kalleinta, mitä omistamme? Rahat? Talo? Keho? Meille rakkaimmat ihmiset? Suvun perintö ja muistot? Äidin hopealusikat? Oikeus yksityisyyteen? Mistä lopulta tiedämme omistavamme jotain? Ja millä perusteella?

Et tiedä, millaista on… kun omistaa jotain ja menettää sen, ja saa sen takaisin ja menettää yhä uudestaan ja uudestaan…

Paljon vartija on hieno kirja. Sen tunnelma on veitsellä leikattava. Jännite kasvaa alusta loppuun asti. Van der Wouden on koko ajan lukijaa edellä. Dialogi on luontevaa ja tunnepitoista, paikoin aukkoista ja katkonaista. Vähän häiritsi se, että van der Woudenin tapa merkitä repliikkien johtolauseet sekoittaa välillä sitä, kuka milloinkin on äänessä. Marianna Kurton suomennos on loistava. 

Alkuperäisversion kansikuvassa on pulleita päärynöitä tummalla taustalla. Siihen verrattuna suomennoksen kansikuva on suoraan sanottuna ruma, ja päärynöitä on vain pikku siivu yhdessä kuvassa. Minua harmitti päärynöiden puolesta, koska ne ovat tarinassa tärkeässä osassa, erityisesti Evan ja Isabelin suhteen fyysisyyden kuvauksissa:

Hedelmä oli vedestä raskas ja täysin kypsä. Ensimmäinen puraisu roiskautti nestettä Isabelin hameelle, johon ei kuitenkaa jäisi näkyvää jälkeä: kangas oli ruskeaa ja ruudullista. Päärynää oli mahdotonta syödä hiljaa, se päästi ääniä, se oli märkä. Isabel söi koko hedelmän: lihan ja varren ja siemenet ja rangan, hela hoidon. Hän varmisti, ettei mitään jäänyt jäljelle, ikään kuin hänelle ei olisi koskaan annettukaan mitään päärynää.

Paljon vartija oli Booker-palkintoehdokkaana vuonna 2024 ja voitti Women’s prize for fiction -palkinnon vuonna 2025.

— Mervi Murtonen

Lähde

Tammi (1960) — tietokirjallisuus, ideologiat, konservatismi.

Moni rähinöintiin pettynyt keskivertoihminen on alkanut liikkua poliittisesti oikealle kohti konservatismia ja huomannut, ettei se ei olekaan väitteistä huolimatta dogmaattinen ideologia, vaan poliittinen elämänasenne, joka nojaa toiminnassaan tosiasiallisiin olosuhteisiin ja realistisiin mahdollisuuksiin, kuten asiaa tutkinut Onni Rantala kirjoittaa jo 1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan. Mutta onkohan näin?

Rantalan kirjoitukset herättävät monia kysymyksiä, kuten miksi suomalainen konservatismi on poikennut yleiseurooppalaisista esikuvistaan. Suomen oikeistolaiset esimerkiksi karttoivat aluksi sanaa ”konservatismi”. Kokoomuksen jäsenillä oli konservatismista, oikeistolaisuudesta ja jopa porvarillisuudesta erään 1950-luvun lopulla tehdyn tutkimusten mukaan verrattain sekava kuva. Monet heistä antoivat käsitteille poliittisen iskusanan epämääräisen värityksen. Näin vaikuttaa olevan edelleen.

Taustalla vaikuttivat aiemmin traditionalismi ja jäykkä staattinen maailmankuva, jotka olivat Euroopassa konservatiivisessa ajattelussa vallalla vielä 1800-luvun. Olemassa olevan säilyttäminen ja puolustaminen oli noussut tärkeäksi Ranskan vallankumouksen jälkeisissä epävakaissa oloissa. Vaikka eri maiden käsitys konservatismista eroaakin toisistaan, on sillä myös monia yhteisiä tunnusmerkkejä, joita ovat tutkineet muun muassa professori F. J. C. Hearnshaw ja professori Samuel P. Huntington.

Ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento. Uskonto ja moraali ovat sivistyneen yhteiskunnan perusta. Yhteiskunta on sen osien yläpuolella. Valtiolliseen ja kansalliseen yhteyteen liittyy aktiivinen ulkopolitiikka ja luja maanpuolustus, minkä lisäksi se vaatii valtiovallalta lujuutta ja yleisen järjestyksen ylläpitämistä yhteiskunnassa. Perhe kuuluu yhteiskunnan perusinstituutioihin.

Tämä arkkikonservatismi on tuttua muun muassa Trumpilta, samoin väitteet rikkaiden merkityksestä taloudelle. Konservatiivien mukaan yksityinen omistusoikeus ja vapaa kilpailutalous takaavat niin yksityishenkilöille kuin kansallekin korkeimman elintason. Yhteiskunnallisia oloja kehitettäessä on seurattava perinteitä, historiaa, kokemuksia ja todellisuutta eikä dogmaattisia oppeja. Asteittainen uudistuspolitiikka turvaa vakaan yhteiskunnan. Sosiaalisessa uudistustyössä samoin kuin demokraattisen järjestelmän sovelluttamisessa on toimittava varauksellisesti ja varovaisesti.

Konservatiivien joukoissa oli myös reformaattoreiksi kutsuttuja uudistajia – tosin vähemmän kuin vanhoillisia säilyttäjiä – kuten Edmund Burke, Adam Smithin ystävä ja liittolainen. Hän asettui avoimeen vastarintaan taantumuksellista valtaa vastaan, kuten kolme muutakin tunnettua konservatiivia Muller, Savigny ja Sismondin, joiden mielestä vallankumousta pystyi vastustamaan ilman, että yhteiskuntakehitystä piti pysäyttää.

Myös suomalainen konservatismi kätkee yhä sisälleen erilaisia suuntauksia. Millaisia? Niiden synnystä saa selkoa Onni Rantalan kirjasta.

— Harald Olausen

Lähde

WSOY (2026) — psykologiset romaanit, kirjailijat, 1950-luku.

Poikajoukko murtautuu antiikkiliikkeeseen miehitetyssä Pariisissa vuonna 1943. Mukana on nuori Lucien Demeny, joka pihistää paksun lukolla varustetun vanhan muistikirjan, Enkelin kirjan, jonka sisälehdellä hän törmää pelottavaan silmäpariin sekä omituiseen nimiluetteloon. Pian ryöstön jälkeen poikakoplan johtohahmo murhataan ja Lucien pelkää aiheuttaneensa rikoksen.

Heikki Kännön Silmät leikkaa sekavista natsimiehityksen loppuvaiheista 1950- ja 60-luvuille, jolloin Lucien on aloitteleva nuori kirjailija, jonka lähipiiristä löytyvät muiden muassa kuvataiteilija Alberto Giacometti sekä filosofi-kirjailijapari Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre. Lucien on jo nuorena neuroottinen ja kompleksinen hahmo, joka sittemmin ajautuu yhtä horteisempaan tilaan, missä totuus ja harhat sekoittuvat. Alussa varastettu Enkelin kirja pysyy kuitenkin mukana aivan loppuun asti, ja Enkelin kirjan päättävä piste on päätepiste myös Lucienin elämälle.

Silmät on romaani katsomisesta ja katsotuksi tulemisesta. Kirjan motto lainaa Giacomettia: ”Ero kuoleman ja ihmisen välillä on katse.” Tämä teema pyörii eri variaatioissaan sekä Lucienin että hänen läheisimmän ja rakkaimman ihmisensä, näyttelijä Jeanne Lamourin vaiheissa. Mitä syvemmälle Silmiin katsotaan, sitä monimutkaisemmaksi kertomus käy. Giacometti on muutenkin avainhahmo teoksessa, vielä syvemmin kuin Beauvoir tai Sartre, sillä Giacomettin taidekäsitys avaa kirjan sisäistä filosofiaa kaikkein monipuolisimmin.

Heikki Kännön aiemmassa tuotannossa olemme törmänneet historiallisiin henkilöihin ja omituisiin tapahtumiin. Kännön tuotannon ystävä ei varmasti pety Silmiin: tunnistettavaa kulttuurista pieteettiä ja oikeasta elämästä ammentavaa reipasotteista fiktiota on jälleen luvassa kannesta kanteen. Silmät ei ole esimerkiksi Ihmishämärän kaltainen valtavien mittojen teos, vaan ennemminkin melko helposti lähestyttävä tyylikäs romaani, jota kyllä kelpaa suositella yhtenä kirjavuoden valopilkuista.

— Hannu

Lähde

Myllylahti (2026) — dekkarit, murhat, jännityskirjallisuus.

Lukiessani tätä Jaana Lehtiön viimeisintä kirjaa aloin jo ihan ihmetellä, että olenko tullut vanhaksi. Ikävuosiltani olenkin, siihen ei kirjoja tarvita, mutta entä lukijana? Parikymmentä vuotta sitten nimittäin oli ihan luontevaa selata mahdollisimman hurjia dekkareita, joissa veri roiskui ja sisälmykset lentelivät. Mutta nyt on aikaa siitä, kun viimeksi vertasin cozy crimea johonkin Nora Robertsin tuotokseen. Eiköhän kyse ole lopultakin siitä, onko se pehmodekkari hyvin kirjoitettu, tarjoaako se eläviä henkilöhahmoja ja kiinnostavaa miljöönkuvausta.

Koska Jaana Lehtiö on ammattitaitoinen dekkaristi, hänen kirjansa enimmäkseen täyttävät nämä vaatimukset. Erityisen paljon olen pitänyt hänen henkilökuvauksestaan ja siitä varsinkin siksi, että keskeiset poliisit ja muut henkilöt eivät pysy liikaa samanlaisina; kirjailija osaa tuoda heidän hahmoihinsa aina jotain uutta uskottavaa.

Näin käy tässä kirjassa muun muassa konstaapeli Kutvoselle, joka kohkaa kaloistaan ja akvaarioistaan kuten aina ennenkin, mutta nyt hänestä on sukeutunut kelpo tekoälyasiantuntija. Eikä Muhonenkaan touhua leivonnaistensa kanssa aivan yhtä suurella innolla kuin ennen. Sen sijaan poliisilaitoksen sikariporras on kuvattu entiseen tapaan huvittavana enkä usko että he muuttuvatkaan vähään aikaan.

Täytyy näin lopuksi myöntää, etten ole koskaan käynyt Porvoossa, mutta jatkuvista murhista huolimatta Lehtiö on osannut kuvata kotikaupunkiansa kauniisti. Kotimaisissa dekkareissa paikallisväri on yksi suurimpia houkutuksia.

— Tuija

Lähde

Aula & Co (2026) — ihmissuhteet, fantasia, viihdekirjallisuus.

Tämä tarina alkoi vuonna 2025 Jouka Lumisalon ihastumisopissa. Koska duologia on yksinkertaisesti kahdeksi osaksi jaettu yksittäinen tarina, tähän kirjaan ei ole oikeastaan mitään syytä tarttua, jos aikaisempaa osaa ei ole lukenut.

Avausosassa tutustuttiin Jouka Lumisaloon ja Leinikki Tuulokseen. Pari seurusteli lukiossa, mutta Leinikki jätti Joukan tylysti lakkiaispäivänä. Kymmenen vuoden tauon jälkeen sattuma tuo parin yhteen ja he päätyvät osallistumaan yhdessä maagiseen kesäkisaan, jonka palkintona on toteutettu toive. Asiassa on vain pieni mutka: kisa on tarkoitettu kihlapareille. Tarinan ytimenä on siis fake dating -trooppi, jossa toisiaan inhoavat ihmiset joutuvat jostain syystä teeskentelemään pariskuntaa.

Kuten trooppiin kuuluu, tunteita tietysti herää, mutta ensimmäisessä osassa tämä romanssi oli todella hitaasti lämpiävää tavaraa. Nyt maagisen kesäkisan karsintavaihe on takana ja Jouka ja Leinikki ovat selvinneet täpärästi jatkoon. Voitto on edelleen tähtäimessä, mutta sitä ennen on selätettävä monenlaisia vaikeuksia. Keskeisin ongelma on Joukan ja Leinikin hankalat välit, jossa on molemmin puolin halua lähestyä toista ja vastustusta ja erilaisia tunnesolmuja ratkottavaksi.

Vaikeuksia aiheuttaa myös Amanda, Leinikin petollinen ex-tyttöystävä, joka on onnistuneesti maalannut Leinikistä kuvan suunnilleen vaarallisena psykopaattina.  Totuus on toinen, mutta kuinka se saadaan julki ja Amandalle kostettua asianmukaisesti onkin sitten toinen juttu – ja siihen tarvitaan kirjan nimen vihastumisoppia. Aina niin täydellisen tyynen Joukankin on kaivettava itsestään raivoa ja vihaa, koska sellaistakin tarvitaan.

Kirjan urbaani fantasiamaailma on edelleen täynnä ihastuttavaa magiaa. Duologian avauskirjakin tarjosi romantiikkansa seassa paljon sävyjä. Leinikki Tuuloksen vihastumisopissa käydään vakavia keskusteluja suhteen tilasta, suostumuksesta ja tunteiden käsittelystä niin paljon, että enemmän toimintaa kaipaavia lukijoita voi jo pitkästyttää, mutta tämä on juuri näin hyvä: näitä tärkeitä parisuhteen vaikeita dynamiikkoja ja suostumuskuvioita käsitteleviä keskusteluja ei ole missään nimessä kuvattu kirjoissa liikaa.

Vehka Kurjenmiekka on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, ja olen erinomaisen tyytyväinen siihen, miten Leinikki Tuuloksen vihastumisoppi Lumisalo-duologian paketoi kasaan.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — dekkarit, jännityskirjallisuus, ihmissuhteet.

Lilja Sigurðardóttirin Reykjavík Noir -sarjan viimeinen osa Häkki päättää synkän rikossarjan, joka alkoi ykkösosalla Loukku (2025) ja jatkui huhtikuussa 2026 kirjalla Verkko. Koko trilogian läpi juonikuviona kerrotaan kahden hyvin erilaisen, mutta yhdessäkin eläneen naisen rikollinen tarina. Toinen on huumekuriiriksi ajautunut Sonja, toinen talousrikoksia pyöritellyt pankkiiri Agla.

Tässä trilogian viimeisessä osassa tarinan alku on ankea. Se käynnistyy naisvankilasta, jossa Agla suorittaa rangaistustaan talousrikoksistaan. Hän on henkisesti lopussa, sillä hän suree intohimoisen suhteensa Sonjaan päättymistä. Sonja on kadonnut omille teilleen. Agla on eristäytynyt täysin muista vangeista, vajonnut masennukseen ja päätynyt lopulta yrittämään itsemurhaa. Toivottomuuden keskellä vankilaan tulee uusi vanki, Elísa. Aluksi Agla ei voi sietää naista, joka kyselee uteliaana hänen taustojaan ja tunkee vitsaillen Aglan reviirille. Heidän suhteensa alkaa kuitenkin hiljalleen muuttua, kun Agla huomaa Elísan olevan myös haavoittuvainen ja tarvitsevan jonkun, joka osaa pitää huolta hänen asioistaan.

Juoni tiivistyy vähän ennen Aglan vapautumista. Hän saa yllättävän rahakkaan toimeksiannon suuren alumiinitehtaan omistajalta, joka haluaa hyödyntää Aglan poikkeuksellista talousosaamista bisnestensä ajauduttua vaikeuksiin. Agla houkutellaan mukaan selvittämään miljoonaluokan mysteeriä: alumiinin outoa katoamista markkinoilta.

Aglan liikkumista ja toimintaa rajoittavat koevapaudessakin tiukat ehdot. Niinpä hän värvää oikeaksi kädekseen Marían, joka on entinen syyttäjänviraston sinnikäs työntekijä. Hän oli aikoinaan Aglankin rikosten perässä, mutta joutui luopumaan työstään, kun kaikki ei mennyt kuten piti. Hän siirtyi tutkivaksi toimittajaksi omaan yritykseensä. Nyt hän suostuu valtavaa palkkiota vastaan tekemään selvityksiä inhoamalleen Aglalle.

Samaan aikaan Sonja palaa Lontoosta Islantiin poikansa Tómaksen kanssa. Sonjan elämä suistui aikoinaan raiteiltaan vaikean avioeron myötä. Rahapulassa hän suostui huumekuriiriksi. Nyt hän jatkaa omaa epätoivoista taisteluaan vapaudesta, mutta asetelma on muuttunut. Hän on ajautunut huumebisneksessä entistäkin syvemmälle. Hänet tunnetaan nykyään Pomona, yhtenä huumebisneksen pääpukareista.

Aiemmissa osissa keskeisessä roolissa seurattiin myös sympaattisen, eläkkeelle jääneen tullivirkailija Bragin tarinaa, mutta tässä päätösosassa hänen hahmonsa on jätetty lähes kokonaan sivuun. Bragista on mukana enää vain parin lauseen mittainen maininta.

Häkki on nimensä mukaisesti raadollinen tarina henkilöistä, jotka ovat eri syistä ajautuneet mukaan alamaailman kuvioihin, ja joiden on huomattava, ettei helpoksi luullusta huumebisneksestä ole olemassa helppoa ulospääsyä. Lilja Sigurðardóttirin kerronta on sujuvaa ja teksti helppolukuista lyhyine kappaleineen, mutta teoksen kohdalla on sanottava, että jos ei ole lukenut kahta aiempaa kirjaa, tätä on täysin turha ottaa luettavaksi. Tarina on sen verran sekava ja tiukasti sidoksissa menneisyyteen, ettei siihen pääse millään tavalla käsiksi suoraan tästä viimeisestä osasta.

Kokonaisuudessaan Reykjavík Noir -sarja jättää hieman valjun maun verrattuna kirjailijan myöhempään tuotantoon. Sarja on huomattavasti kuivempi eikä läheskään niin jännittävä kuin uudempi Arorán tutkimuksia -sarja. Suomessa nämä sarjat julkaistiin käänteisessä järjestyksessä, sillä uudempi ja hiotumpi Arorá saatiin käännöksenä ensin. Tämä julkaisujärjestys selittää pitkälti sen, miksi kirjailijan ensin suomennettu tuotanto vaikutti niin paljon vahvemmalta, ja miksi tämä trilogia tuntuu nyt hienoiselta askeleelta taaksepäin.  

Tässä kirjassa keskitytään pääasiassa Aglaan ja Elisaan. Toisaalta kerrotaan kyllä myös huumeparoni Ingimarin masokistisesta seksistä, joka ei oikeastaan liity asiaan millään tavoin. Samalla juonessa on mukana Ingimarin poika, joka hänkin jää tekojensa motiivin osalta aika tyhjänpäiväiseksi.

Häkki sai vuonna 2018 Islannin arvostetuimman dekkaripalkinnon. Myöhemmin myös The Guardian nosti kirjan englanninkielisen käännöksen ”vuoden parhaat kirjat”-listansa kärkeen. Onneksi lukijan ei tarvitse olla ihan samaa mieltä.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Yleisradio (2015) — tietokirjallisuus, historia, elämäkerrat.

Mikrofoni on aina merkinnyt minulle lämmintä ja läheistä kosketusta ihmiseen, ei massaan.

Tänä vuonna sata vuotta täyttävä Yle julkaisi vuonna 2015 Markus Rautiosta (1891–1973) eli Markus-sedästä elämäkerran, jossa korostetaan hänen rooliaan maan ensimmäisenä radiopersoonana radion alusta aina 1950-luvun puoliväliin. Markus-setä oli instituutio jo eläessään. Rautio oli legendaarinen Yleisradion toimittaja ja kuuluttaja, myöhemmin myös kuunnelma- ja selostusosaston päällikkö ja sen ajan iso julkkis. Monet vanhemmat ihmiset muistavat Markus-sedän ja hänen satunsa ainakin nimeltä.

1920-luku oli optimismin ja innostuksen vuosikymmen. Myös radioinnostus oli levinnyt koko maahan niin, että muiden yleisradioyhtiöiden esimerkin innostamana Suomessakin Helsinkiin perustettiin Yleisradio vuonna 1926. Yleisradion alkuaikoina radiolla oli valtava merkitys ihmisten elämissä. Radio oli arvokas kapistus eikä sitä ihan kaikilla ollut. Alkuaikoina ohjelmia oli vähän mutta jo heti alusta lähtien suosittu Lastentunti kuului ohjelmistoon (1926–1956).

Yleisradio oli päättänyt satsata lapsiin ja nuoriin, mutta aloitti varovaisesti. Lastentunti oli Ylen ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelma. Myöhemmin tulivat satutunnit ja lasten kuunnelmat. Lastentunnilla kerrottiin satuja ja juteltiin leppoisia nuorten esiintyjien jännittäessä varmasti yhtä paljon, kuin heidän ystävänsä ja perheensä kotona radiovastaanottimien äärellä.

Kirjassa kerrotaan useita tarinoita Markus Rautiosta, joka muun muassa keksi vuonna 1927 Joulupukin asuvan kaukaisella Korvatunturilla.

Lapsi uteli pukin asuinpaikkaa kirjelaatikossa ja jotain piti vastata. Rautio ei kuitenkaan koskaan vahvistanut väitettä Korvatunturista omana ideanaan. Oinosen käsitys on, että Rautio olisi ehkä teatterimatkoillaan kuullut tällaisen tarinan, jonka sitten tuotteisti kansalle. Kotimaassa asuva joulupukki sopi kansakunnan rakentamiseen.

Kaikille radiosta ja menneistä ajoista sekä lastentunneista kiinnostuneille kirja on hyvä muisteluteos ja kannattaa ilman muuta lukea. Markus-setä oli oman alansa pioneeri, joka loi radiokulttuuria.

— Harald Olausen

Lähde

Kumma (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, tunnetaidot.

Miu on liikeri, tiikerin ja leijonan poikanen. Miu on perheineen eväsretkellä. Mummi haluaisi halata Miuta, mutta Miu ei tahdo. Kutitusleikki on hauskaa, kunnes naurattaa liikaa. Kun Miu ilmaisee tahtonsa, muut kuuntelevat. Kun Miulla on tikku tassussaan, vanhempien täytyy saada auttaa häntä, vaikka se tuntuu Miusta sillä hetkellä kurjalta.

Kirjassa huomioidaan myös muita kehollisia rajoja. Miu ei jaksakaan syödä kaikkia herkkuja, vaikka haluaisi, ja lähtiessä hän on liian väsynyt kävelemään. Lopuksi tuodaan kivasti esiin myös se, että rajojen kunnioittaminen on vastavuoroista: myös Miun pitää kunnioittaa muiden rajoja.

Tässä menee Miun raja on osa Fanni-tunnetaitosarjaa. Miu-kirjat ovat pienten lasten ensikirjoja ja niissä lapset oppivat käsittelemään tunteitaan. Tämä on sarjan yhdeksäs osa. Sarjan kirjat ovat usein olleet vuoden myydyimpien lastenkirjojen listalla.

Larissa Salorannan kuvitus on todella vaikuttavaa. Miu ja hänen perheensä ovat uskomattoman söpöjä ja Miun tunteet tulevat selkeästi esiin. Miu on helposti lähestyttävä ja samaistuttava hahmo pienelle lukijalle.

Tässä menee Miun raja on hyvä kirja. Sen avulla lapsi oppii ilmaisemaan omaa tahtoaan. Aikuisille kirja opettaa kunnioittamaan lapsen rajoja, mutta ei väitä, että lapsen jokainen toive voisi aina ratkaista tilanteen.

— Juha Salmi

Lähde

Aviador (2026) — tietokirjallisuus, historia, keskiaika.

Millaista elämä on ollut Vantaan Stenkullan kallion ympärillä? Arkeologi Andreas Koivisto käy läpi kotiseutunsa ja siinä sivussa koko Suomen ja vähän Euroopankin historiaa jääkauden päättymisestä nykyaikaan asti. Stenkullan kallion ympärillä on asunut ihmisiä jääkauden lopulta lähtien. Koivisto kertoo, miltä heidän elämänsä on arkeologisen todistusaineiston valossa näyttänyt.

Ikiaikainen kotimme käy läpi eurooppalaisten kulttuurien kehitystä. Kivikaudella täälläkin asuivat kampakeraamikot, kunnes vasarakirveskansa tuli omine keramiikantaitoineen valloittamaan alueita. Koivisto käy läpi pronssikauden ja rautakauden vaiheita, saamelaisten asutuksia Suomen alueella ja viikinkiaikaa. Sitten tulee ruotsalainen kolonisaatio ja kristinusko, elämä Ruotsin Itämaassa, Suomi osana hansakaupan reittejä, Venäjän aika ja lopulta itsenäisen Suomen aika.

Paljon on siis asiaa, ja kaikki tämä perustuu uusimpiin arkeologiseen ja kielitieteellisiin tutkimustietoihin ja DNA-tutkimuksen kaltaiseen todistusaineistoon. Hyvän tieteentekijän tavoin Koivisto tekee myös selväksi, milloin jostain asiasta ei ole tietoa ja kyse on vain valistuneista arvauksista. Kiitettävän paljon Koivisto huomioi esimerkiksi sitä, miten valikoivasti erilaiset materiaalit kestävät aikaa.

Vankan tieteen lisäksi Koivisto kertoo myös kaikenlaisia henkilökohtaisia anekdootteja ja tarinoita arkeologisilta kaivauksilta, tutkimusmatkoilta Venäjälle ja Baltiaan, oman sukunsa vaiheita ja muuta aiheeseen jollain tapaa liittyvää. Se tuo mukavaa vaihtelua ja ihmisläheisyyttä ja esimerkiksi metallinpaljastinharrastajiin liittyvät huomiot kiinnostavat varmasti monia.

Tietosisältönsä puolesta Ikiaikainen kotimme on vankka kirja Suomen alueen varhaisesta asutuksesta. Huomion keskittäminen Vantaan Stenkullaan ja pääkaupunkiseudulle noin laajemmin on ihan kelpo ratkaisu, joka tuo kirjaan ryhtiä. Aihe on kuitenkin yleisemminkin kiinnostava. Vantaa on paikkakuntana jotenkin sen verran historiattoman oloinen, että suon ilomielin vantaalaisille tämän katsauksen paikkakunnan esihistoriaan.

Kirjan toteutus jättää valitettavasti jonkun verran toivomisen varaa. Päällisin puolin kirja on kyllä hyvän näköinen. Kannessa on hieno Tom Björklundin kuva, joita nähtiin Koiviston ja Björklundin Ikikallion tarinoita -kirjan kuvituksena. Sen lisäksi kirjassa on valitettavasti vain yksi Björklundin maalaus. Muuta kuvitusta on ihan mukavasti, enemmänkin voisi toki olla. Kun varsinaisen tekstin pariin käy, ensimmäisenä pistää silmään hätkähdyttävän pieni kirjasinkoko. En tiedä, onko syynä kustantamon säästäväisyys ja halu tehdä kirjasta ohuempi vai mikä, mutta teksti on aivan liian pientä ja vaikeuttaa lukemista tarpeettomasti. Kieliasua olisin myös hionut vielä kierroksen verran, tekstissä on jonkun verran svetisismejä ja säännönmukaisia yhdyssanavirheitä. En myöskään ymmärrä liehureunan käyttöä tällaisessa asiatekstissä, siisti molempiin reunoihin tasattu teksti olisi asiallinen ja tyylikäs ratkaisu.

Toteutuksesta Ikiaikainen kotimme ei siis saa ihan täysiä pisteitä. Ongelmista ylivoimaisesti pahin on pieni kirjasinkoko, joka tekee kirjasta lukukelvottoman huononäköisille, eikä kirja mukavaa luettavaa ole hyväsilmäisellekään, etenkin jos valaistusolosuhteet ovat yhtään heikommat. Tämä motkotus kuuluu toki kustantamolle ja taittajalle, ei kirjailijalle. Jos tekstin koko ei ole lukemista pysäyttävä ongelma, Ikiaikainen kotimme tarjoaa kyllä hyvän ja ajantasaisen katsauksen Suomen asutuksen varhaisiin ja uudempiin vaiheisiin.

— Mikko

Lähde