Juhan suku-uutiset

Saimaan kanavatyömaalta

2012-05-25T07:30:00.000+03:00

Maamiehen Ystävä 6.3.1847

Suoraa vesiyhteyttä Saimaalta Suomenlahteen suunniteltiin tiettävästi jo 1500-luvun alussa. Tuolloin Erik Bielke, Olavinlinnan päälliköksi vuonna 149 nimitetty aatelisherra aloitti työt Juustilanjoen ja Saimaan väliseksi kanavaksi. Urakka loppui alkuunsa lähinnä liian kallioisen maaperän takia. Tämän kanavaraakileen jäännökset ovat nykyisen Saimaan kanavan alla. Noin satakunta vuotta myöhemmin eli 1607-1608 amiraali Pentti Severinpoika Juusten kaivatti puolisen kilometriä pitkän väylän Lauritsalassa tavoitteenaan yhteys Saimaalta Suomenvedenpohjaan. Tämä työ jäi kesken tarmokkaan amiraalin kuoltua, mutta "Pontuksen kaivannon" osia voi löytää vielä tänä päivänä.

Vihdoin toukokuussa 1845 päästiin kunnolla työhön kiinni. Suomen siihen astisen historian suurimmalla työmaalla oli valtava taloudellinen merkitys alueen ja koko maan talouteen.Ruotsalaisten asiantuntijoiden johdolla louhittiin kallioita ja kaivettiin maata noin 11 vuoden ajan. Juhlalliset vihkiäiset olivat syyskuun seitsemäntenä päivänä 1856. Pituutta Saimaan kanavalle tuli 58 kilometriä sisältäen 28 sulkua.

Varsinaisten työmiesten ja tietysti naisten joukossa oli suuri määrä rangaistusvankeja. He olivat halpaa työvoimaa, jolla ei ollut paljon sananvaltaa olosuhteisiin nähden. Kanavatyömaalla oli oma saarnaaja vuosina 1848-57, sillä välillä työväki oli hyvin kaukana lähimmistä kirkoista. Saarnaja piti paitsi rippikirjoja, niin myös historiakirjoja, joista ovat säilyneet ainakin kastettujen ja haudattujen luettelot. Edellä mainitulla ajanjaksolla kastettiin 450 lasta ja toisaalta haudattiin 304 vainajaa.

Esimerkiksi 160 vuotta sitten, 1852, Saimaan kanavan saarnaja siunasi haudan lepoon 44 vainajaa. Näistä 14 oli lapsia tai imeväisiässä olleita. Täysi-ikäiset kuolleet olivat olleet kotoisin eri puolilta Suomea, mm. Mäntyharjulta, Viipurista, Pohjasta, Pedersörestä, Teiskosta, Asikkalasta ja Taipalsaarelta.

Itseäni näissä kanavan työntekijöissä kiinnostavat lähinnä Länsi-Uudeltamaalta kotoisin olleet henkilöt. Heitä olen löytänyt ainakin kolme; helmikuussa 1850 kuollut karjalohjalainen Petter Pettersson Grönroos, syyskuussa menehtynyt Pohjan pitäjäläinen Adolf Wilhelm Forss ja toukokuussa 1856 haudattu nummilainen Erik Sjögren. Heistä kaksi viimeksi mainittua kuuluivat työvankeihin, kun taas Grönroos näyttäisi olleen tavallinen renki.

Petter Grönroosin sukuperä on jäänyt epäselväksi, mutta Erik Sjögren oli syntynyt Nummen Järvenpään kylän Uotilan talon torpassa. Hänen isänsä Erik oli ammatiltaan suutari, kun taas isoisä Jacob mainitaan nuoremman Erikin syntymän aikaan entisenä jääkärinä. Erik nuoremman äiti oli Eva Lena Henriksdotter, jonka sukuperää en ole tutkinut.

Adolf Wilhelm Forss, joka löytyy Saimaan kanavan rippikirjoista myös nimellä Abel Wilhelm, oli puolestaan kotoisin Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukilta. Isä Fredrik Forss työskenteli siellä lopulta kupariseppämestarina. Äiti Hedvig Carolina Ljungqvist asui vihkimisen aikaan vuonna 1803 Pappilassa, mutta hänen sukulaisuutensa muihin pitäjän Ljungqvisteihin on jäänyt itseleni epäselväksi.

Saimaan kanavan rippikirjoja selaamalla löytyisi varmasti muitakin länsi-uusimaalaisia, mutta näille kolmelle edellä mainitulle osui kohtaloksi kuolla kaukana kotitorpasta.

Jeppe Kurjesta

2012-05-24T08:00:00.000+03:00

jatkoa 21.5.2012 ilmestyneelle tekstille....

Ensimmäisen kerran Jeppe Kurjen nimi mainittiin 13.6.1418 serkkunsa Henrik Svärdin huomenlahjan todistajana. Seuraavan kerran hän esiintyi asiakirjoissa 22.1.1435 Turun linnaläänin päällikön Klaus Lydekenpojan vävynä. Avioliiton solmimisaikaa on siitä aikaistettava ainakin 10 vuodella, koska hänen ja Karin Klauntyttären, ns. Lydekenpoikien sukua, poika Klaus Kurki oli jo vuonna 1456 saavuttanut kihlakunnantuomarin aseman.

Vuonna 1439 peräti 49 suomalaista rälssimiestä lähetti protestikirjeen Rääveliin. Jeppe Kurki oli järjestyksessä kuudes, ts. eräs huomattavimmista allekirjoittajista. 20.5.1455 hän istui Lempäälässä kuninkaantuomiolautakunnassa, josta huomattava osa oli kihlakunnantuomareita. Tästä on päätelty, että Jeppe Kurki toimi Ylä-Satakunnan tuomarina. Bengt Lydekesson (Jepen apen veli) oli ollut tässä tehtävässä 1434–53. Senkin jälkeen Bengt vielä eli, mutta hänestä käytettiin nimitystä ”a wapen”, asemies, vaakunamies, eikä kihlakunnantuomari, joten Jeppe Kurki on voinut olla Bengtin jälkeen viran haltija. Jeppe on kuollut ilmeisesti pian Lempäälän käräjien jälkeen, koska jo seuraavana vuonna hänen poikansa hoiti tuomarin virkaa.

Jeppe näyttää omistaneen Ylä-Satakunnan Vesilahden Laukon kartanon, jota hänen poikansa laajensi. Hämeen Tyrvännön Suontaasta Jeppe oli ostanut maata. Jeppe Kurjen aikana Laukosta tuli suvun pääpaikka. Perimätieto Vesilahdelta kertoo eräästä Matti Kurjesta, joka olisi siihen aikaan, kun venäläiset (karjalaiset) ja ruotsalaiset kilpailivat Hämeen omistuksesta, ts. Hämeen ristiretken aikoihin 1200-luvulla, voittanut venäläisen (karjalaisen) Pohdon ja saanut siitä hyvästä Ruotsin kuninkaalta omakseen Laukon. Vasta kirkkoreduktion jälkeen kuninkaalla oli merkittävästi maata, jota hän saattoi lahjoittaa ansioituneille sotasankareille. Tästä syystä tarinan syntyaika tunnetussa muodossaan on ajoitettava vasta 1500-luvulle. Perimätiedolla on kuitenkin saattanut olla jokin lähtökohta, joka ei kuitenkaan ole dokumenteilla todennettavissa. Se saattaa olla Kurkien vanha omistus Laukossa. Myös Pirkkalan Nokia on liitetty tarunomaisiin Kurkiin. Kurkien omistuksesta Nokialla ei ole mitään kirjallista todistetta, toisin kuin Laukosta. Lappalaiset kertoivat, että eräs pirkkalaispäällikkö, joka eräiden tietojen mukaan oli ollut nimeltään Matti Kurki, oli karkoittanut heidät nykyisille asuinsijoilleen.

Ei yksi mies eikä sukupolvikaan sellaiseen ole kyennyt, mutta tarinan sisältö vastannee silti todellisuutta, vaikka yksinkertaistaakin tapah-tumien kulkua. Kun Pirkkalassa ja aina Lapissa saakka tarina on tunnettu ja liitetty juuri Nokiaan, menee perimätieto todennäköisesti täälläkin asiakirjatietoja kauemmaksi. Kertomuksen kohde on saattanut siirtyä Nokialta Laukkoon. Perimätietoa ei ole syytä täysin torjua pelkkänä satuna. Pantakoon merkille, että Svärd–Kurki -suvussa Pohjanmaan tuomarin virka kulki ”perintönä”. Niklis Kurjen appi oli Korsholman linnan isäntä. Niklis on saattanut tutustua häneen Pohjanmaalla.

Nämä seikat voivat viitata vanhojen Kurkien johtoasemaan jo varhaisella keskiajalla ja siihen arvonantoon, jota Pohjanmaalla ja Perä-Pohjolassa tunnettiin heitä kohtaan sukupolvesta toiseen. Jakob Kurjen maaomistusten laajuus Vanajaveden ympäristössä kertoo sekin selvästi hänen ja hänen sukunsa poikkeuksellisesta asemasta senaikaisessa yhteiskunnassa. Pirkkalaisverottajien keskuudessa on varmasti ollut joku johtaja, joka on myöhemmin yhdistetty Kurkiin. Nimi Matti Kurki ei voi olla oikea siksi, että varhaisella keskiajalla ei yleensä ole ollut käytössä nimipareja. Yhden ihmisen identifioimiseksi riitti silloin yksi nimi.

Karin Klauntytär asui leskeksi jäätyään kotikartanossaan Nousiaisten Nyynäisissä. Jepen ja Karinin lapsia olivat:

1. Klaus Kurki, s. noin 1425, Laukko, vaakunassa miekka poikittain kolmen tähden välissä, Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari 1456–77, maaoikeuden jäsen 1466, Erik Axelinpojan (Tott) voutina Turun linnassa vuoteen 1457 saakka, Satakunnan vouti 1463, Sääksmäen vouti 1470, elossa vielä 1477, pso. Elin Jönsintytär (Stenbock).
2. Anna Jakobintytär, 1.pso. Hans Saxen, ilmeisesti turkulainen porvari, 2.pso. aikaisintaan 1473 Piikkiön kihlakunnan tuomari Sten Henrikinpoika (Renhuvud).
3. Karin Jakobintytär, s. ennen vuotta 1455, 1.pso. Erik Kunnila?, esiintyi viidentenä maa-kuntakatselmusmiehenä 1477, 2.pso. tuntematon.
4. Birgitta Jakobintytär, s. noin 1440-luvulla.

jatkuu......

Entinen juutalainen Snappertunassa

2012-05-23T06:30:00.000+03:00

Välillä erilaisia sukututkimuspalstoja lukiessaan törmää tutkijoihin, jotka mitä ihmeellisimmillä todisteilla kytkevät henkilöitä juutalaissukuihin. Perusteiksi tuntuu riittävän pelkkä eksoottisempi nimi tai joku lähinnä saduksi luokiteltava legenda.

Itse onnistuin vasta tänä keväänä törmäämään todellisiin juutalaisjuuriin nykyisen Raaseporin kaupungin alueella. Aivan Snappertunan kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevassa Lillbarsgårdissa asui nimittäin viimeistään 1850-luvulla eräs kauppias Alexander Edelberg, joka rippikirjan mukaan syntyi Mitau -nimisessä paikassa. Muutamia juutalaissukuja esitteleviä nettisivustojan selailemalla löytyykin lisätietoja.

Niiden mukaan Edelberg oli yksi niistä suvuista, joka rantautuivat Latviaan Ukrainasta reilut 200 vuotta sitten. Mitaun kaupunki sijaitsee juuri Latviassa, mutta suomalaiset käyttävät siitä nimeä Jelgava. Alexander Edelberg vanhempi, joka oli syntynyt vuonna 1797, ei suinkaan tullut suoraan Snappertunaan Jelgavasta. Hän asui rippikirjojen mukaan ensin Pietarissa ja Helsingissä, mutta sai Suomen kansalaisuuden 1848. Samoin selviää, että Alexander Edelberg oli syntynyt juutalaisista vanhemmista "samt född af Israeliska föräldrar". Jostain syystä hänet sitten kastettiin Pietarissa 15.4.1829 evankelisluterilaiseen uskoon. Tosin vielä 1830 mainitaan "Tidningar ifrån Helsingfors" -sanomalehden numerossa 98 matkalla olevan "juutalainen Edelbergin" asuvan kellontekijä Nyqvistin luona.

Ilman tätä kääntymystä olisikin Suomeen tulo ollut lähes mahdotonta. Vuonna 1806 oli Ruotsissa säädetty laki, joka kielsi juutalaisten maahanmuuton. Tämä laki jäi voimaan Suomen Suuriruhtinaskunnassakin aina autonomian ajan loppuun, vähintäänkin periaatteellisella tasolla. Vuoden 1831 tilanne oli se, että Turussa asui yksi juutalaisperhe, Helsingissä kuusi ja Viipurissa kaksi. Kenraalikuvernöörin saatua tämän tietoonsa, karkotettiin lähes koko joukko. Vähitellen tilanne rauhoittui ja vuonna 1837 syntyneestä Rohel Lea Ankerista tuli ensimmäinen Helsingissä syntynyt juutalainen.

Palataksemme Alexander Edelbergiin; hän asui jo 1840-luvulla Snappertunan Johannesbergin verotalossa vaimonsa Beata Christina Rosenqvistin kanssa. Beata Christina oli miehensä tavoin syntynyt vuonna 1797, mutta paikkana oli läheisen Tenholan pitäjän Kotkarannan yksinäistalon torppa. Hänen vanhempansa olivat torppari Gabriel Samuelsson ja Maria Johansdotter. Beatan veli Zachris käytti jo 1820-luvulla sukunimeä Rosenqvist, jonka isosiskokin aikanaan omaksui. Sisaruksista kolmas oli Lovisa, jonka puolisoksi tuli Karjalohjan Mustlahden Haukan talosta kotoisin ollut renki Christopher Kottelin. Viimeksi mainittu herra on siinä mielessä merkittävä, että hän oli 1840-luvulla Johannesbergin talon renkivoutina.

Snappertunan kirjoissa leski Alexander Edelbergille on merkitty yksi lapsi, Alexander junior. Tämän vaimoksi tuli piika Fredrika Charlotta Sandberg, Tenholan Pappilan Grindin torpparin tytär. Tämä avioliitto pistää tietysti pohtimaan pariskunnan motiiveja. Oliko kyseessä rakkausliitto, pakkoavio (heidän ensimmäinen lapsensa syntyi ennen vihkimistä) tai jonkinlainen järkiavioliitto? Itse pitäisin todennäköisenä, että kyseessä oli sekä rakkaudesta että pakosta syntynyt liitto. Avioton Vilhelm Valfrid (s. 1857 Helsingissä) sai parin vuoden välein seuraa pikkuveli Frans Ferdinandista ja sisko Maria Amaliasta, jotka syntyivät Snappertunan Johannesbergin talossa. Isä Alexander Edelberg junior on merkitty rippikirjoihin entiseksi kirjanpitäjäksi.

Frans Ferdinandin kummilistasta löytyvät hänen isoisänsä Alexander senior, Husqvarnin "Herr" Johan Lunden vaimonsa Ulrikan kera sekä "pastorska" Gustava Selin. Kasteen toimitti viimeksi mainitun puoliso, Snappertunan kappalainen Frans Isak Selin.

Luonnollisesti em. dilemma "epäsäätyisestä" avioliitosta koskee myös isä Alexanderia. Miksi Pietarissa asunut kauppias nai tenholalaisen torpparin tyttären? Missä he ylipäätänsä tapasivat toisensa? Oliko heillä yhteistä kieltä? Kysymyksiä on paljon, mutta niihin vastaaminen on parasta jättää tekemättä.

SSHY Tarvasjoen kirjastossa osa kolme

2012-05-22T06:30:00.000+03:00

Se vanhempi Svärd-suku

2012-05-21T07:00:00.000+03:00

Jakob Andrissanpoika, Andreaksenpoika, ripusti 1331 Kokemäellä oman sinettinsä Satakunnan maakunnan ja Turun linnapäällikön sinettien rinnalle erääseen panttikirjeeseen. Joskus piispa Pentin aikana, 1321-38, Jakob vaihtoi piispan kanssa maita: Jakob luovutti perintömaitaan Ahvenanmaan Getassa ja sai tilalle Ulvilan Sunniemen ja Toukarin tilat. Samalla käy ilmi, että Jakobin veli oli Kokemäen kirkkoherra Stigulf Andersinpoika. Nähtävästi samoihin aikoihin 1300-luvulla perustettu Ulvilan, Ulfsby, seurakunta sai nimensä juuri Stigulfista. Jakobin ja Sigulfin velipuolia olivat ahvenanmaalaiset voudit Nils ja Sigurd Byskalle, joiden vanhemmat olivat Magnus Byskalle ja Dalkarbyn Margareta.

Vuonna 1344 Jakob oli Ulvilassa erään tiluskaupan todistajana ja allekirjoitti tittelillä “legifer in Finlandia”, tuomari Suomessa. Siihen aikaan Suomella tarkoitettiin Varsinais-Suomea. Kolme vuotta myöhemmin hän tarkensi toimeansa: “legifer parcium orientalium iuris finnonici” eli Itämaan suomalaisen oikeuden tuomari.

***

Jakobilla oli poika Magnus Jakobinpoika sekä kaikesta päätellen tytär, joka avioitui sukunimeltään Kurki-nimisen miehen kanssa, josta tuli alla olevan Jakob Kurjen isä.

***

Jakob Kurki vaikutti vuosina 1362–83. Hän antoi vuonna 1362 laamannina tuomion. Suomen laamannin virka tuloineen oli läänitetty 1300-luvun puolimaista lähtien Ruotsin suurylimystölle, joka hoidatti virkaa Suomessa vakituisesti asuvilla miehillä vaivautumatta itse Pohjanlahden tälle puolelle. Jakob Kurki hoiti siis Nils Turenpojan (Bielke) puolesta laamannin virkaa. Seuraavan kerran Jakob Kurki esiintyy meille säilyneissä asiakirjoissa 20.6.1373 Turussa julkisena kaupanvahvistajana, forskaelamaen. Kaupanvahvistajan tuli olla tuomarin tehtäviin tottunut mies. Viimeisen kerran historian lehdillä esiintyessään Jakobilla oli ajettavana oma asia. 26.1.1383 vahvistettiin vanha rajalinja Vanajan Niemenpään ja Miemalan kylien välillä. Se oli käyty jo Jakobin isän aikana. Jakob Kurjesta jatkui suku, mutta tavalla, joka ei ole aukottomasti asiakirjoilla todistettavissa.

***
Jakobin Kurjen nimeltään tuntemattomaksi jäävä tytär lienee avioitunut erään Svärd-nimisen miehen kanssa. Heidän lapsensa käyttivät sekä äidin suvun Kurki-nimeä ja kurkivaakunaa että isän Svärd-nimeä   ja miekkavaakunaa, ruots. svärd, miekka. Eri jälkeläislinjoista käytettiin kirjallisuudessa myöhemmin nimiä vanhempi ja nuorempi Svärd-suku sekä vanhempi ja nuorempi Kurki, Kurck –suku; muut nimilinjat kuolivat hiljalleen pois, mutta nuorempi Kurki-linja nousi 1500/1600-luvuilla korkea-aateliin. Jakobin tyttären ja Svärdin lapsia olivat:

1.    Peder Svärd, luultavasti sama kuin 1467 eräässä asiakirjassa mainittu "vanha Peder Svärd", "gamble Peder Swerdh", joka oli omistanut tilat Haga ja Kräpelby Porvoon pitäjässä, hänen puolisonsa oli mahdollisesti ritari Nils Olofinpojan tytär tai sisko. Pederin poika lienee ollut se Henrik Svärd, joka mainittiin 1418-39.
2.    Niklis Kurki, Korcke, ritari jo 1401, kuninkaanlautakunnassa 1405, vaimo Cecilia Filpuksentytär.
3.    Nimeltään tuntematon tytär, aviomies Nils Skelghe.
4.    Nimeltään tuntematon tytär (tai mahdollisesti poika), jolla oli lapsi Jakob eli Jeppe Kurki, main. 1418-55, mahdollisesti kihlakunnantuomari.

jatkuu....

Puutarhamestari Hungerlan kylästä

2012-05-18T07:13:00.000+03:00

Vuosikymmeniä Tarvasjoella toimineen Metsärannan puutarhan tietävät ainakin kaikki paikalliset. Sen sijaan en ainakaan itse tiennyt, että jo 1800-luvun puolivälissä läheisessä Hungerlan kylässä asui eräs puutarhamestari. Tämän työn taitajia oli maassamme loppujen lopuksi melko niukasti, sillä varsinaisia puutarhoja oli vain vauraimmissa kartanoissa tai rustholleissa. Toki muutamia marjapensaita tai hedelmäpuita saattoi olla pienemmissäkin mökeissä, mutta erillistä puutarhuria ei tarvittu kovin moneen paikkaan.

Vuosien 1854-1861 Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoista löytyy mestari Johan Rosenqvist, joka tuolloin eli leskenä. Hänen vaimonsa Stina Uggeldahl nimittäin kuoli syyskuussa 1855. Rosenqvist itse vaipui manan majoille vain puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 1857.

Heidät oli vihitty kevättalvella 1816 Kiskon pitäjässä, missä Rosenqvist työskenteli Mommolan kartanon puutarharenkinä. Tuleva vaimo Stina oli saman suurtilan piikana tuohon aikaan. Työnantajana molemmilla oli Mommolan ja siihen hieman aikaisemmin yhdistetyn Skepparsin rusthollin silloinen omistaja, kauppias Christian Hjelmerius. Varsinaisena työnjohtajana lienee ollut vouti Michel Löfström, sillä kiireisellä Hjelmeriuksella tuskin oli aikaa arkirutiinien pyörittämiseen. Kovin kauaa Rosenqvistit eivät Mommolassa olleet, sillä jo 1817 he matkasivat Piikkiön Bussilan säterikartanoon. Samalla isä Johan on ylennyt puutarhamestariksi tässä Hepojoen kylässä sijainneella tilalla. Siellä myös syntyi heidän esikoisena Johan Fredrik vuonna 1820.

Piikkiön rippikirjan mukaan Rosenqvist muuttivat Halikkoon 1820-luvun alkupuolella. Paroni Augusta Armfeltin omistama Viurilan kartano oli tarkempi osoite ja siellä puutarhamestarimme työskenteli vuoteen 1828. Tuolloin uudeksi työnantajaksi tuli silloisen Maarian pitäjän Metsämäen Isotalon omistaja kauppias Erik Johan Hartwall, joka oli hankkinut tämän ikivanhan tilan hovioikeudenneuvos Mikael Liliukselta. Edellä mainituilla kolmella miehellä olikin taatusti varallisuutta ylläpitää puutarhoja.

Metsämäellä Rosenqvistin pariskunta oli vain kolmisen vuotta, sillä 1831 he muuttivat Prunkkalan Hungerlaan. Rippikirjojen mukaan Rosenqvistit asuivat Nummenpään talon mailla. Johanin ja Stinan ainoa lapsi, tuo Piikkiössä syntynyt poika Johan Fredrik, muutti 1835 Turun kaupunkiin. Ilmeisesti hän oli se sama kultaseppäoppilas, joka hukuttautui Aurajokeen talvella 1840/1841. Näin murheellisella tavalla päättyi tämä sukuhaara. Hungerlan Nummenpään valitsemista asuinpaikaksi voi vain arvailla. Luultavasti kyse on ollut silkasta sattumasta, sillä mikään tekijä pariskunnan esivanhemmissa ei anna vihjettä siihen suuntaan.

Johan Rosenqvist oli syntynyt 1793 Länsi-Uudenmaan Tenholan pitäjässä piika Sofia Johansdotterin aviottomana lapsena. Stinan syntymäajaksi on rippikirjoihin merkitty hieman epämääräistä vain vuosiluku 1789 ja paikaksi Perniö. Koska Uggeldahlien ns. lukkarisuku on tutkittu melko hyvin, väittäisin hänen olleen se Christina Danielsdotter, joka syntyi Perniöön kuuluneella Kosken ruukilla joulukuussa 1783. Hänen isänsä Daniel Uggeldahl oli tuon ruukin tai pikemminkin tehtaan lukkarina tuohon aikaan.

Maanvyörymiä Uskelassa

2012-05-16T07:00:00.000+03:00

Eräs Lönnqvist-perhe

2012-05-15T07:10:00.002+03:00

Petter Petterinpoika, syntynyt rippikirjan mukaan Pommerin sodan aikoina 1759, ja Lena Mattsintytär, syntynyt mahdollisesti 1764, mutta todennäköisesti jo aikaisemmin, avioituivat 9.6.1778. Molemmat merkittiin asuvan Porvoon pitäjän Strömsbergissä, mahdollisesti jo silloin Strömsbergin Puujalan talossa, jossa tytär Hedvig syntyi 16.4.1779. Noin vuodesta 1789 he asuivat Gammelbackan Hallbergin torpassa.

Itsellinen Petter kuoli Kreppelbyssä (talon nim Nyb., ehkä Nybondas) keuhkotautiin 49 v. iässä 8.2.1810. Vanha torpparinleski, kirkkoköyhä (gl. trp e:a kyrkf.) Helena Mattsintytär kuoli 61 v. iässä 10.4.1825 Hagan Lassaksen talossa, ilmeisesti poikansa luona.

Lapsia;

1.    Hedvig Petterintytär, s. 16.4.1779 Strömsberg Puujalka.
2.    Stina Petterintytär, s. 1783.
3.    Hedvig Lovisa, s.20.1.1789 Gammelbacka Hallberg.
4.    Gustaf Petterinpoika, s. 16.9.1792 Gammelbacka Hallberg, puoliso torpparintytär Hedvig Johanintytär Porvoon pitäjän Haga Lassaksessa.

***

Poikamies, renki Gustaf Petterinpoika avioitui 20.9.1818 torpparintyttären Hedvig Johanintyttären kanssa, synt. 23.1.1798 Porvoon pitäjän Hagan Lassaksen torpassa. Hedvigin vanhemmat olivat torpari Johan Hansinpoika, n. 1762 - 11.5.1828 ja talollisen tytär Kajsa Johanintytär, n. 1757 - 23.3. 1826, jotka olivat avioituneet 26.12.1790.
Ensimmäisen lapsen syntymämerkinnässä oli Gustaf sukunimeltään Lönnqvist - heidän lapsiaan olivat;

1.    Maria Christina Gustafintytär Lönnqvist, synt. 18.4.1822 Boosgård Lassas.
2.    Johan Gustafinpoika Lönnqvist, synt. 13.3.1825 Boosgård Lassas, puoliso ratsutilallisen tytär Hedda Erikintytär Kulloon Laversilta.
3.    Gustafva Lovisa Gustafintytär Lönnqvist, 23.9.1828 Gammelbacka - 14.11.1835 Haga Lassas.

Lasten syntymämerkinnöissä on Gustafin ammatiksi laitettu torppari ja viljatorppari. Isä Gustaf kuoli Boosgård Ahlbergsillä 2.9.1829 vain 37 vuoden iässä. Muutama vuosi sen jälkeen kuoli lapsi Gustafva (1835) Haga Lassaksessa; tämä oli äiti Hedvigin vanha osoite, joten on mahdollista, että äiti Hedvig lapsineen oli muuttanut sinne takaisin miehensä kuoleman jälkeen tai että lapset asuivat äidin sukulaisten luona.
Äiti Hedvig kuoli Hagan Högbackassa 2.9.1837. Tässä yhteydessä hän sai vähemmän mairittelevan merkinnän "torppari Lönnqvistin, kirkkoköyhä naishenkilö 39 v." (torpare Lönnqvists kf. qp. 39). Sanaa naishenkilö, qvinnoperson, käytettiin avioittomien lasten äitien kohdalla; miehensä kuoleman jälkeen oli Hedvig näet saanut aviottoman lapsen Carl Fredrikin nimettömän isän kanssa. Carl Fredrik kuoli kuitenkin 8-vuotiaana 2.7.1840 Itä-Munkkalassa (Östermunkby), kun hän tuli yliajetuksi yleisellä maantiellä (blev överkörd å allmän landsväg).

***

Johan Gustafinpoika Lönnqvist, s. 13.3.1825, poikamies ja renki Porvoon pitäjän Kulloon Grejus no. 4:stä avioitui 25.3.1852 Kulloon Backas no. 2 piian, jaetun Kulloon Laversin rusthollin tyttären, Hedda Erikintyttären kanssa, s. 5.3.1823. Ensimmäisten lasten syntymämerkintöjen kohdalla on Johanin nimike renki, mutta kahden viimeisen kohdalla viljatorppari. Johan kuoli 2.5.1869, Hedda 30.10.1892 Länsi-Munkkalassa (Westermunkby. Heillä oli lapset:

1.    Hedda Lovisa Lönnqvist, s. 24.5.1852 Kulloo Grejus, puoliso 1883 Gustaf Adolf Åberg, s. 1858 Askolassa
2.    Maria Sofia Lönnqvist, (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 26.6.1908, puoliso 1889 Anders Erik Johaninpoika.
3.    Fredrika Wilhelmina Lönnqvist (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 28.4.1922 Porvoon pit., muutti 29.10.1883 Myrskylään, jossa hän Kankbölen kylässä avioitui 25.5.1884 renki Johan Viktor Rosenqvistin kanssa.
4.    Herman Lönnqvist (kaks.), s. 25.10.1861 Kulloo Lavers.
5.    Amanda Lönnqvist (kaks.), 25.10.1861 Kulloo Lavers - 1921, puoliso 1886 renki Gustaf Johaninpoika.

Seppäsuku Nordman

2012-05-14T06:00:00.000+03:00

Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoja selatessa törmää 1800-luvun alkupuoliskolla pitäjänseppä Anders Nordmaniin, jonka kerrotaan syntyneen Kiskossa vuonna 1796. Koska kyseinen varsinaissuomalainen pitäjä on itselleni ennestään sukututkimuksellisesti erittäin tuttu, kuulosti seppä Nordman varsin vieraalta mieheltä. Koska Auran rippikirja antaa tarkan syntymäajan 21. päivä joulukuuta 1798, on asia helppo tarkastaa. Kiskon kastetuista ei tuolta ajalta löydy ketään sopivaa henkilöä, mutta sen sijaan naapuripitäjä Pohjassa on juuri em. päivänä kastettu Fiskarsin ruukilla seppänä työskennelleen Henrik Nordman Anders-poika. Pienokaisen äiti oli Henrikin vaimo Lovisa Törnqvist, joka oli Perniön Kosken ruukilta lähtöisin ollutta, laajaa seppäsukua.

Henrik Nordman ja Lovisa Törnqvist matkasivat Jokioisten tehtaalle 1800-luvun alkupuolella. Perheeseen kuuluivat pojat Johan, Henrik, Karl, Anders, Petter Adolf ja Nils Gustaf sekä tytär Lovisa Ulrika. Jokioisilla isä Henrik työskenteli ”mästersvän” –nimikkeellä eli hän oli seppämestarin lähin apulainen. Vähitellen lapset katosivat maailmalle.

Esikoispoika Johan muutti Tukholmaan saakka, palasi hetkeksi takaisin ja häipyi sitten loppvuodesta 1818 Ruotsiin. Seuraavaksi vanhin veljeksistä oli Henrik, mutta hänen vaiheistaan en ole saanut selkoa. Sen sijaan Karl Nordman mainitaan jo 1818 pitäjänseppänä Loimaalla ja kahta vuotta myöhemmin Oripäässä. Hän oli naimisissa Oripään Eskolan talollisen tyttären, Kaisan kanssa ja asui välillä Uudessakaupungissa sekä Säkylässä, kunnes lopulta muutti Pöytyän Karhunojalle. Pariskunnalla oli useita lapsia.

Alussa mainittu Anders Nordman lähti Jokioisilta ensin Turkuun muuttaen viimeistään 1820-luvulla Auraan. Ensimmäisen vaimonsa Johanna Tuomaantyttären kanssa Andersilla oli kuusi lasta. Johannan kuoltua pitäjänseppämme nai Riitta Samuelintyttären, jonka kanssa hän sai vielä kaksi lasta. Nimiyhdistelmä Petter Adolf oli hyvin suosittu Nordman-suvussa, sillä yksi em. lapsista oli myös tuon niminen. Mikäli Nordmanit pitivät jonkinlaisia sukujuhlia, on niissä varmasti sattunut hauskoja erehdyksiä – näin voimme ainakin mielikuvituksissamme ajatella.

Nils Gustaf Nordman lähti Jokioisten tehtaalta 1818 Rengon pitäjään eikä hänen vastaisista edesottamuksistaan tunnu löytyvän jälkeäkään.

Henrik Nordmanin ja Lovisa Törnqvistin kaikki yllä mainitut lapset olivat syntyneet Fiskarsin ruukilla, kun taas nuorimmaiset Lovisa Ulrika ja Petter Adolf näkivät päivänvalon ensi kertaa Euran Kauttuan ruukilla, jossa seppäperhe asui muutaman vuoden ennen Jokioisille lähtöään. Tämä Petter Adolf asusti vuodesta 1855 Auran Järvenojan Pelttarilla sekä myöhemmin Jaakkolan talon Sepän torpassa. Leipänsä hän tienasi tarkka-ampujana.

Tästä suvusta ilmestyi muutama aika sitten Ari Vilenin toimittamana kirja Seppien Sukua, joka minulla oli ilo saada omakseni eräältä Auranmaan Viikkolehden Sukututkijan sukanvarresta -artikkelisarjani lukijalta. Kiitos tästä vielä kerran.

Mainittu kirja on erittäin tyylikkäästi toteutettu, kovakantinen, kauniisti taitettu teos. Se sisältää todella runsaasti valokuvia sekä suvun jäsenten pienimuotoisia tarinoita ja muisteluita. Kun lopussa on selkeä henkilöhakemisto, lukee tätä kirjaa ihan ilokseen. Koska Henrikin ja Lovisan jälkeläisiä on tälläkin hetkellä elossa todella suuri määrä, tyytyy tämä blogitekstini kirjaamaan heistä vain edellä mainitut "kantajäsenet".

Siuntiolaisia taloja

2012-05-11T06:30:00.000+03:00

Sillä aikaa kun Ollaksella riideltiin, siirtyi Larsin ja Margaretan poika Henrik Larsinpoika Ollaksen naapuriin Ersille kotivävyksi. Ers, omistajanimestä Erik, oli ollut kylän parhaiten toimeentuleva talo jo satoja vuosia. Menestys ei 1600-luvun loppupuolella kuitenkaan enää ollut entisensä. Ersin haltija, Kirkkonummen Långstrandin Olof Mattsinpoika Öhmanin leski, luovutti Ersin Henrikille sitä vastaan, että tämä naisi yhden tyttäristä ja pitäisi anopin syytingillä. Henrikistä tuli Ersin isäntä vuosiksi 1694-1713. Hänet mainittiin myös lautamiehenä 1703 ja 1711.

Naimasopimus aiheutti kuitenkin riitoja; nuorempien lasten holhoojat olivat sitä vastaan ja kaiken huipuksi ajateltu morsiankin, Kirstin Olofintytär, oli avioliittoa vastaan. Loppujen lopuksi myös anoppi olisi halunnut purkaa sopimuksen. Avioliitto kuitenkin solmittiin ja vahvistettiin kihlakunnanoikeudessa. Mutta tulipalon jälkeen 1705 - joka poltti koko Lempansin kylän lukuun ottamatta muutamia sivurakennuksia - muutti anoppi toisen vävyn luokse Karjaan Grabbackaan. Kysymys Henrikin isännyyden oikeutuksesta heräsi taas uudelleen, varsinkin kun hänen vaimonsa oli kuollut lapsettomana. Tällä kertaa asia hoidettiin sovinnolla ja Henrik jäi lopullisesti isännäksi. Mainittakoon vielä, että hevonen ammuttiin Ersin varustaman ratsusotilaan alta Narvan edustalla vuonna 1700.

Henrik avioitui toiseen kertaan, puolison nimi oli Kirstin Michelintytär, ratsutilallisen tytär Lohjan Vanhastakylästä. Kirstin oli ilmeisesti se Vanhankylän Michel Henderinpojan tytär Kirstin, joka kastettiin 3.6.1681. Isä-Michel kuoli 1706 ja haudattiin ”kirkonlattian alle uusissa vaatteissa”; ikää hänellä oli silloin 76 vuotta, joten hän oli syntynyt noin 1630. Hänen vaimonsa oli Elin Andersintytär, joka haudattiin samana päivänä miehensä kanssa ”kirkonlattian alle vanhoissa vaatteissa” (iältään 70 v.; syntynyt n. 1636). Kirstinin kotikylä Lohjan Vanhakylä sijaitsee Vasarlanlahtena kauas etelään pistävän Hiidenveden lahden itärannalla Röylään ja Vaanilan kylien välissä. Vanhakylä on jo pelkästään nimensä perusteella Lohjan alkuperäisiä kyliä ja on alunperin saattanut hallita koko nykyisen Lohjan pitäjän kokoista aluetta. Tätä ajatusta tukee se, että paikkanimi Vanhankylänlahti löytyy kaukana Hormajärven pohjoisrannalla Jantoniemen ja Karnaisten kylien rajan lähellä; lahtea reunustavan lahden niemen itäpuolella löytyy Vanhankylänsuo; sekä Janoniemellä että Karnaisilla oli isonjaon aikoihin Vanhankylänniitty; isonjaon kirjat mainitsevat Humppilasta Vanhankylänmäen rajapaikan.

Suomen nimiarkiston kokoelmat mainitsee Talpelanlahden pohjoispuolelta peltoalueen Vanhankylänpellon, jossa perimätiedon mukaan Talpelan talot Talpe ja Juutti muinoin sijaitsivat. Mahdollisesti liittyy jopa Vanhakylä-niminen pellonkappale Piispalan kylässä järven toisella puolella samaan sarjaan. Taloluku Vanhakylässä oli vuonna 1540 kolme, josta se väheni kahteen vuoteen 1600 mennessä ja edelleen yhteen taloon vuoteen 1640 mennessä. Koska nähtävästi hämäläiset asuttivat Lohjanjärven itäpuolen n. 1100-1150 alkaen, on Kirstin siis saattanut olla näiden hämäläisten uudisasukkaiden suora jälkeläinen, edellyttäen että Vanhankylän talo oli pysynyt samassa suvussa koko tämän ajan.

Henrikin ja Kirstinin pojasta Hans Henrikinpojasta tuli Ersin seuraava isäntä ja tytär Maria Henrikin-tytär avioitui Siuntion Näppisen ratsutilallisen Henrik Johaninpojan kanssa. Poika Hans Henrikinpoika, Ersin isäntä 1724-69, oli naimisissa kolmasti (puolisot olivat Margareta Henrikintytär Bläsabyn Nedergårdilta, Maria Henrikintytär Holstens Bertilsiltä sekä Anna Gabrielintytär Grönberg, Grönskogista) ja hänestä alkoi Uudellemaalle laajasti levinnyt suku Lemström, joka pysyi isäntinä Ersillä 1800-luvun puoliväliin asti.

Lisää siuntiolaista historiaa

2012-05-10T06:30:00.000+03:00

Ollaksen talouskeskus 1931 / Suomen maatilat I osa

Jöran Jönsinpoika mainittiin Ollaksen isäntänä 1575 -1580. Hän lienee ollut edellä mainitun isännän Jöns Jakobinpojan poika. Jöranin aikana kerättiin ylimääräinen ns. vuoden 1571 hopeavero, jonka ansiosta tiedämme, että Jöranin irtaimiston arvo oli 53 mk 5 äyriä (keskiluku Siuntiossa oli 41 mk 88 äyriä). Irtaimisto muodostui seuraavista: 3 naulaa (n. 1,3 kg) kuparitavaraa, 1 hevonen, 1 härkä, 3 nautaa, 2 vuohta, 1 lammas ja 1 sika.

***

Lars Jöraninpoika oli Ollaksen seuraava isäntä 1581-1620 ja lautamies 1610-19. Lars lienee ollut edellisen isännän poika. Nyt tulee näkyviin ensimmäinen nainen Ollaksessa: Larsin vaimo oli Kirstin Olofintytär. Vuonna 1585 kokivat Lempansin, Bäckin ja Förbyn kylien isännät katovuoden, kun "Jumalan kova rangaistus kävi heidän ylitse, niin että rakeet ja myrskyt vei ja söi heidän viljansa loppuun". Tästä heille myönnettiin verohelpotuksia. Mutta vielä seuraavanakin vuonna he valittivat kirkkoherran todistuksella, että "he eivät voineet kylvää peltojaan, vaan joutuvat käymään muiden ovilla kerjäämässä viljaa [jonka kaikki tietävät ja minä, heidän arvoton kirkkoherra, vakuutan tällä todistuksellani ja sinetilläni], jotta voisivat istuttaa peltojaan ja saivat niistä kolmanneksen viljeltyä". Tämän vuoksi saivat isännät lisää verohelpotuksia.

Vuonna 1588 kerrotaan, että Lempansin asukkaat jo jonkin aikaa sitten olivat lainanneet Lohjan Laakspohjan viljelijöille kuuden taalarin edestä niittymaata (Munksäng; Munkkaanmaa?) vastaan. Lempansin 1571 veroluettelon nimetöntä - kylän huonoiten toimeentulevaa tila - ei enää mainita 1592 jälkeen. Vuonna 1620 kerrottiin, että Ollas oli ottanut sen viljelykseen 1617.

***

Ollaksen isäntänä 1624-56 oli Hans Larsinpoika, ilmeisesti edellisen isännän poika. Hansilla oli kaksi vaimoa: ensimmäinen puoliso oli Karin Henrikintytär ja toinen Kirstin Henrikintytär. Lempansin asukkaat esiintyivät melko usein 1500-luvun sakkoluetteloissa ja vielä 1600-luvullakin. Esimerkiksi Hans Larsinpoika kunnostautui 1624 lyömällä nimismies Lars Falckia käsivarten, niin että se lamaantui sekä aiheuttaen lisäksi vielä kaksi avohaavaa ja kaksi mustelmaa. Sakko oli 38 markkaa. Muutama vuosikymmen aiemmin oli keskimääräisen siuntiolaisen talon irtaimiston arvo ollut 48 markkaa. Vaikka rahan arvo olisi sinä aikana hieman laskenut, oli sakko siis kuitenkin hyvin tuntuva.

Vuoden 1624 karja- ja viljelyluettelo kertoo, että Ollaksessa oli 1 hevonen ja 1 varsa, 2 härkää, 7 nautaa ja 1 sonni, 4 vuohta, 7 lammasta, 2 sikaa. Vuoden 1638 vastaava luettelo kertoo, että hevosia oli 3, härkiä 2, nautoja 8, vuohia 2, lampaita 6 sekä sikoja 2 kpl.

Ollaksen isäntänä 1656 - 83 mainitaan Lars Hansinpoika, jonka vaimo oli Margareta. Lars lienee ollut edellisen isännän poika. Vuonna 1690 kerrotaan eräästä leskirouva Margareta Henrikintyttärestä Lempansista, ehkä juuri Larsin vaimosta, joko joutui riitoihin erään lohjalaisnaisen kanssa. Tämä tapahtui itse rukouspäivänä. Molemmat repivät toisiaan tukasta ja vaatteista, josta kumpikin sitten joutui kuukaudeksi vedelle ja leivälle Helsinkiin. Ollakseen tuli 1708 kotivävyksi ja isännäksi Johan Klasinpoika Tötterman (Lohjan Teutarista?). Puolikuuroa appeaan hän haukkui rammaksi linkuttajaksi ("halta klinkker") ja uhkasi ajavansa vanhuksen perheineen tilalta. Anoppiaan hän haukkui nartuksi ("hynda") ja hänen lapsiaan susilaumaksi ("varg-joukko"). Edesottamuksistaan Tötterman tuomittiin käräjillä peräti kuolemaan, mutta hovioikeus armahti hänet. Töttermanin suku asusti sitten Ollaksella aina vuoteen 1880.

Eräs kylä Siuntiosta

2012-05-09T07:00:00.000+03:00

Siuntion Lempaksen (ruots. Lempans, tai Lämpans) kylä löytyy asiakirjoissa jo 1442 nimellä "Lemptenby", 1498 "Lemptenaby" ja 1502 "Lempteby". Nimen selitys jää epävarmaksi, mutta se saattaa palautua ruotsalaiseen sanaan "lämm", eläinansa, tai henkilönimeen Lempo, Lemmitty, Lemmetyinen tai Lempe. Vuonna 1442 käytiin rajaa Lempaksen ja Lohjan Veijolan kylien välillä. Silloin sovittu raja on säilynyt meidän päiviimme asti rajalinjana siltä kohtaa nykyisten Siuntion ja Lohjan kuntien välillä, vaikka viimeisen vuoden aikana nämä pitäjät ovat yrittäneet yhdistyä.

Seuraavan kerran kylä mainittiin 1498, jolloin Lempansin asukkaat Jakob Erikinpoika ja Jens Olsinpoika, molemmat erään edesmenneen Tukholman porvari Ragvald Kampin veljenpoikia, kirjeessään Tukholman raadille vapauttivat Ragvaldin lesken Elinin kaikista perintövaatimuksistaan. Tämä Ragvald asui Tukholmassa jo 1470-luvulla, jolloin (1476) turkulaisporvari Hans Bengtinpojalla oli kahdeksan suolatynnyryn saatava Tukholmasta, velallinen oli "Raguald Campi". Näyttää siis siltä, että Ragvald oli nimenomaan kauppias, eikä esim. käsityöläinen.

Päivämäärällä 29.10.1544 oli taas yksi lempansilainen Tukholman raadin edessä. Anders Jönsinpoika - jonka talo myöhemmin sulautui Ersin taloon - luopui silloin omasta ja kanssaperillisten puolesta puolikkaasta puutalosta "Lillegrändenillä, jota kutsutaan Slottsgrändeniksi, kirkon pohjoispuolella" ("nordanför kyrkione udi Lillegränden, som kallas Slottsgränden"). Oman talonpuolikkaan hän luovutti toisen puolikkaan omistajalle Jakob Mårteninpoika Biskopille, joka oli saanut osansa vaimonsa tädiltä, Olof teurastajan vaimolta Birgitalta. Lempans mainittiin myös 1502 eräässä kauppakirjassa, kun Lempansin Olof Jönsinpoika osti peltoa Nackbölestä Norrbirken (Danskbackan) Tomas Olofinpojalta ja Lohjan Kiviniemen Axel Tomaksenpojalta.

Vuonna 1553 oli Lempansin kylässä 27 aikuista asukasta; yleensä arvioidaan, että lapset edustivat 1/3 asukkaista, joten kokonaismäärä oli n. 40, eli noin kuusi asukasta taloa kohti. Näistä taloista hävisi yksi 1580-luvulla ja kaksi taloa liitettiin Ersiin. Jäljelle jääneet olivat Ollas, Ers, Hannula sekä Jungas (Jungi). Talon nimi Ollas on henkilönimi Olofin genetiivi. Mahdollisesti oli talon nimenantaja se Olof Jönsinpoika, joka 1502 osti peltoa Nackbölestä. Ollaksen ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä oli kuitenkin Jöns Jakobinpoika, joka mainittiin siinä ominaisuudessa 1541-74. Hän saattoi patronyymistä päätellen olla Tukholmassa 1498 mainitun Jakob Erikinpojan poika ja siten porvari Ragvald Kampin veljen Erikin pojanpoika.

Antskogin kirkonpaikalla

2012-05-08T07:00:00.000+03:00

Iso-Heikkilän häviö

2012-05-07T05:00:00.000+03:00

Lydekenpoikien suku jatkuu

2012-05-04T07:00:00.000+03:00

jatkoa eiliselle tarinalle...

Klaus mainittiin nähtävästi 1409 voutina Turun linnassa, jossa virassa hän toimi eri yhteyksissä ainakin elokuuhun asti 1434. Hän saavutti kuningas Eerik Pommerilaisen luottamuksen ja sai mm. 1411 valtuudet asuttaa kruunun tiloja uudisasukkailla koko Suomessa. Linnaläänin päällikkönä hän tuli tunnetuksi rauhan rakentajana suhteissaan Balttian kauppakeskuksiin, silloinkin kun Hansa oli sodassa Ruotsin kanssa. Kirjeenvaihdossaan hän käytti diplomaattista kieltä ja osoitti suurta kärsivällisyyttä niissä ristiriidoissa, jotka olivat ajalle tunnusomaisia. Seurauksena tästä Turku vaurastui keskellä yleistä rauhattomuutta. Asemansa vuoksi Klausista itsestäänkin tuli yksi maamme rikkaimmista miehistä ja hänellä oli maatiloja ympäri eteläistä Suomea – osa tiloista oli selvästi vaimon perintöä. Klausin asuintila oli Nousiaisten Nyynäinen (Nousis Nynäs).

Klaus liitetään joskus jo 1500-luvulta lähtien tunnettuun "Elinan surma" –balladiin, ollen siinä se ylimys, joka mustasukkaisuudessaan poltti Elina-vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa taloonsa ja "tiedetään" jopa, että tämän vaimon nimi olisi ollut Mynämäen Orkovakkilan Elina ("Elin, ättad i Orkowachese i Virmo"). Samaa murhapolttajan viittaa on kuitenkin soviteltu muidenkin suomalaisten mahtimiesten harteille ja nykyään lienee melko yksiselitteisesti todistettu, että kyseinen balladi oli oman aikansa urbaanitarina, josta on olemassa paikallisia versioita muissakin maissa. Lisäksi runossa vaimonmurhaaja hukuttautui, mutta Klaus eli pitkän elämän. Varmana pidetään kuitenkin sitä, että Klausin vaimon nimi oli Kristina Jönsdotter, aikaisemman Turun todennäköisen linnapäällikön ja valtaneuvoksen Jöns Anderssonin tytär, joka oli ns. Garp-sukua. Pari lienee avioitunut ennen 1400, sillä Klausilla oli naimaikäinen tytär 1418 mennessä (ellei tämä ollut jostain aikaisemmasta liitosta).

Klaus lahjoitti testamentissaan 22.1.1435 Turun tuomiokirkolle kaupunkitalon, kaupunkikojun sekä tilan Turusta, Lemun Huukaisten tilan sekä 100 englannin kultanoobelia (vastaa 700g kultaa) kolme viikottaista sielunmessua vastaan itselleen, vaimolleen ja lapsilleen. Klausilla oli lapset (ikäjärjestys on epävarma, pojat on tässä ajan tapaan lueteltu ennen tyttöjä):

1. Henrik Klausson, ilmeisesti se Turun hiippakuntalainen Henricus Nicolai, joka tuli maisteriksi Pariisin yliopistossa 1428; Ala-Satakunnan ja "Pohjois-Suomen" tuomari 1441-47 ja ritari n. 1441 sekä valtaneuvos ainakin vuodesta 1450, Turun linnan päällikkönä isänsä jälkeen 1435-1436. Henrik osallistui kuningas Kaarlen lähettämänä rauhanneuvotteluihin Novgorodissa 1452 tai 1453. Puoliso viimeistään 1438 lähtien Lucia Olofsdotter Skelge. Pari oli lapseton ja tekivät suuria lahjoituksia erityisesti Turun tuomiokirkolle ja Naantalin luostarille, jälkimmäiselle he lahjoittivat mm. 10.5.1442 Raisiosta Ailoisten tilan, jonne luostari sitten loppullisesti rakennettiin.
2. Tomas Klausson, opiskeli Leipzigin yliopistossa, kuoli ennen 1452.
3. Arvid Klausson, oli ehkä se "Arvidus de Finlandia", joka 1444 kirjoittautui Erfurtin yliopistoon, ritari ja valtaneuvos 1448, puoliso Ingeborg Arendsdotter, joka eli vielä 1459.
4. Birgitta Klausdotter, elossa 1473, mutta oli ilmeisesti kuolleena 1481, puoliso 1418 ritari Henrik Svärd.
5. Marta Klausdotter, eli vielä 1458, ensimmäinen mies Jöns Olofsson Tavast.
6. Anna Klausdotter, puoliso Henrik Bitz, Halikon tuomari, Turun linnanpäällikkö, Etelä-Suomen laamanni, ritari 1441, valtaneuvos.
7. Karin Klausdotter, kuollut ennen 1480, puoliso ennen 1435 Jaakko Kurki (Jakob, Jeppe Kurck).
8. Tytär, pso. Henrik Olofsson, Horn-sukua.
9. Tytär, hukkui Akaanjokeen.
10. Tytär, kuollut naimattomana.

Viitemateriaalia:

Lyder de Kyren muutti myöhemmin Ruotsiin, jossa hän jatkoi sukuaan. Hänestä ei kuitenkaan löydy viitteitä Lydeke Olofssoniin tai Klaus ja Bengt Lydekessoniin. Turun linnapäällystöstä: VESA MÄKINEN, Suomen vanhat linnat, 1978, s. 68.
Itägöötainmaalla Ruotsissa vaikutti kylläkin vuosina 1456-88 eräs Lydeke Olofsson -niminen rälssimies, joka vaakunansa perusteella oli samaa sukua. Ajankohdasta johtuen hän ei kuitenkaan voinut olla Klausin ja Bengtin veli.
JOHANNES MESSENIUS, Theatrum nobilitatis regni Sueciae, 1600-luku.
Kumma kyllä ei kirjallisuudessa näy yhtään veikkausta siitä, että suku olisi ollut tanskalainen. Kaikki nimet – Olof, Lyder, Klaus eli Nikolaus, Bengt eli Bent (ks. sinetti) - voisivat olla tanskalaisia.
Perhe- ja yleistiedot mm.: ERIC ANTHONI, Lydekessönernas Djäkneätt, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 1948, s. 37 alk.; ERIC ANTHONI, Djäkn, Lydekassönernas ätt, ÄSF I:2, Stockholm 1965, s. 126-128; JULLY RAMSAY, Frälsesläkter i Finland intill Stora Ofreden, Helsingfors 1909, s. 82. Erinomainen selvitys esim. maaomistuksista löytyy kirjassa: ERIC ANTHONI, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel, Helsingfors 1970. Vaimo Kristinasta myös: VÄINÖ WALLIN, Eräs Djeknin sukua koskeva asiakirja ja "Elinan surma", Hist.Ark. XVI, s. 104 alk.
Nimi Diekn (diekn/djekn/djäkn/deken = teini) ei ole sukunimi, vaan eräänlainen lisä- tai arvonimi, joka osoitti, että henkilö toimi laki- tai hallintotehtävissä ja todennäköisesti oli käynyt koulua (oli kirjoitustaitoinen). Näitä Diekn-nimisiä henkilöitä oli keskiajalla siellä täällä Pohjoismaissa heidän olematta toisilleen sukua Diekn- nimen perusteella. Ei myöskään tiedetä, että nimi olisi sellaisenaan siirtynyt polvelta toiselle muuten kun sellaisessa tilanteessa, että esim. sekä isällä että pojalla tai veljeksillä oli Diekn-arvonimi ammattinsa perusteella.

Jos Klaus oli tuomarina Hämeessä jo 1380-luvulla, on hänen täytynyt olla reippaasti yli 70-vuotias toimiessaan vielä linnanpäällikkönä Turussa 1430-luvulla. Hämeen Klaus-tuomari oli siis todennäköisesti joku muu henkilö. Sen puolesta puhuu myöskin se, että veli Bengt eli vielä 1460.

Kuningatar Kristinan ja hänen ottopoikansa kuningas Erik Pommerilaisen unionivaltakausi katsotaan alkaneeksi Kalmarissa 1397 ja Tukholman haltuunotolla 1398. Kyseessä oli personaaliunioni: Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi jo aiemmin valittu nuori Erik Pommerilainen kruunattiin Kalmarissa kolmen valtakunnan kuninkaaksi samalla kun kolmen valtakunnan valtaneuvostot sopivat noudattavansa yhteistä ulkopolitiikkaa suhteessa Itämeren muihin mahteihin. 1300-luvun lopussa Erik oli vielä lapsi, joten todellinen hallitsija oli kuolemaansa saakka vuoteen 1412 kuningatar Margareeta.

Elämä Suomessa oli rauhallista 1430-luvulle asti. Ruotsin puolella ongelmaksi nousi 1427 alkanut Erik Pommerilaisen ja vendiläisten kaupunkien (Lübeck ym.) sota ja Hansan kauppasaarto. Suomen linnojen voudit neuvottelivat Räävelin kanssa talonpojille luvan tuoda suolaa ja tavaroita omiin tarpeisiinsa, mutta Ruotsissa kauppasaarto johti vaikeuksiin.

Elina surma -tarinaa tutkittaessa huomioitivaa: esim. Tanskassa "Lawe Stigson og Fru Elinsborg" (kannattaa huomata, että nimet muistuttavat huomattavan paljon Klaus- ja Elina- nimiä), Ruotsissa Skaran suojeluspyhimyksen "Skövden Helenan legenda" ja Inkerissä "Iivana Kojosenpojan laulu.

Lydeken poikia

2012-05-03T04:00:00.000+03:00

1400-luvun alussa Turun ja Hämeen linnoja päälliköineet Klaus Lydekesson ja Bengt Lydekesson olivat vaakunoiden ja nimiensä perusteella veljeksiä. Heidän isänsä Lydeke sen sijaan jää tuntemattomaksi. Joissakin teksteissä sanotaan Lydeken olleen sama kuin holsteinilainen Lyder de Kyren (Lyder von Kyrn, Lyder van Kyrn, suom. Lyder Kyreninpoika), 1315-1322 Turun linnaläänin käskynhaltija, "advocatus Finlandiae" ja "praefectus Finlandensis", mutta tämä on pitkästä väliajasta johtuen hyvin epätodennäköistä. Lyder de Kyrenillä oli vaakunassaan geometrinen porraskuvio, kun taas Klausilla ja Bengtillä oli kuvio, joka on tulkittu kotkapäiseksi, rukoilevaksi ihmishahmoksi tai enkeliksi. Toisten (yhtä epävarmojen) tietojen mukaan isä-Lydeke oli nimeltään Lydeke Olofsson. Klausin ja Bengtin sanottiin (edelleenkin yhtä epävarmojen tietojen mukaan) olleen kotoisin Münsteristä, Westfalenista. Vaikka Lydeke onkin selvästi saksalainen nimi, Klaus (Nikolaus) ja Bengt (Benedictus) olivat yleisiä sekä Pohjolassa että Itämeren saksalaisalueilla
.
Veljekset kuuluivat siihen unioniajan alun rälssimiesten ryhmään, joka pääsi osalliseksi 1400-luvun alun hallinnollisten uudelleenjärjestelyjen tuottamista uusista viroista ja mahdollisuuksista Suomessa. Sekä Klaus että Bengt ilmestyivät kuin tyhjästä ja astuivat kummatkin saman tien "Itämaan" (Suomen) yhteiskunnan huipulle.

Veljeksistä vanhempi oli nähtävästi Klaus Lydekesson eli Klaus Diekn (Claus, Klas, Lydekason, Lydeksson, Lydiksson, Lydekenpoika, Lyytikänpoika, Djekn, Diäkn, Djäkn). Mahdollisesti hän oli ehkä jo 1383 Hämeessä, jolloin siellä toimi Klaus Diekn-niminen tuomari ja 1384 sekä 1390, jolloin eräs tuomari Klaus Diekn vahvisti rajoja Mäskelässä, Hämeenlinnassa ja Tennilässä. Eräs Klaus Diekn esiintyi 1395 Tenholassa asuvana ja kymmenen vuotta myöhemmin lautamiehenä sekä Tenholassa että Nousiaisissa. Todennäköisesti ainakin Hämeessä 1383-1390 mainittu Klaus oli jokin muu kuin Klaus Lydekesson .
Viimeistään 1407 oli Klaus Lydekesson kuitenkin Suomessa, jolloin hän oli läsnä rajasovittelussa Hämeen Koskella ja kihlakunnantuomarina "Pohjois-Suomessa" (Aurajoen länsipuoli). Siihen mennessä oli valta pohjoismaissa vaihtunut Tanskasta johdettuun unionivaltaan. Klaus oli mahdollisesti tullut unionivallan mukana (tai jo sitä ennen) Suomeen.

Kihlakunnat perustettiin Suomessa todennäköisesti Eerik Pommerilaisen vieraillessa Suomessa 1407. Pian tämän jälkeen valittiin myös ensimmäiset tuomarit. Maan tiheimmin asutut ja vauraimmat seudut olivat siihen aikaan Varsinais-Suomessa. Klausin ja Bengtin tuolloista asemaa Suomen hallinnossa kuvaa hyvin se, että Klausista tehtiin Turun pohjoispuolisen Maskun kihlakunnantuomari ja Bengtistä Turun eteläpuolisen Piikkiön kihlakunnantuomari. Joku ylemmän tason henkilö näyttää luottaneen heihin varsin paljon. Virka takasi paitsi statuksen valtakunnan hallinnossa myös perustulot: tuomari sai esimerkiksi kolmasosan sakkotuloista.

jatkuu huomenna lähdeviitteiden kera.....

Liedon Vanhalinnan laella

2012-05-02T04:30:00.000+03:00

Koroisten niemellä Turussa eräänä sunnuntaina

2012-04-30T07:28:00.000+03:00

Horn -suvun tiimoilta lisää

2012-04-27T07:16:00.000+03:00

Halikon kirkko 1900-luvun alun asussaan
Kuva: Kotiseutu - Suomen kotiseutututkimuksen
äänenkannattaja. no 7-9, ilm. 1.1.1911

Jatkoa viime keskiviikon Horn-tarinoinnille. Tämä teksti on kooste useista eri kirjallisista lähteistä ja sen takana on nettiystäväni RR. Kiitos tästä!

Keskiajan niukat asiakirjatiedot antavat mukavasti mahdollisuuksia spekulointiin sukujen alkuperästä ja mielipiteet tämänkin suvun juurista jakaantuvat melko jyrkästi. Toista ääripäätä edustaa V.J. Kallio, joka toteaa, että ”monet varhaisemmat sukututkijat ovat pyrkineet aivan perusteettomasti johtamaan Horn-suvun juuret ulkomailta. Kaikki tosiasiat viittaavat kuitenkin siihen, että suvun syntymäkehto ja alkukoti on Halikossa. Olavi Matinpojan puolisosta ei tiedetä mitään. Se Taivassalossa oleva Olavi Matinpoika, jolla oli 1390 puolisona Katariina ja jonka Jully Ramsay on otaksunut Joensuun Olavi Matinpojaksi, on ilmeisesti eri henkilö. Ei myöskään voida varmuudella sanoa, oliko 1352 asiakirjoissa esiintyvä Pietari (Petrus de Aminne, ”Joensuun Pietari”, mainittiin 1352 asuvan tai omistavan Halikon Joensuun) Olavi Matinpojan sukua vai ei”.
Ragnar Rosén ja Eric Anthoni taas ovat siitä mieltä, että suku oli kotoisin Saksasta. Kukin päätelköön siis itse mikä on totuus. Spekulointi tällaisessa asiassa on kuitenkin niin herkullista, että tilannetta ei kannata jättää hyödyntämättä. Horn-suvulla näytti olevan yhteyttä eräseen Sathe-nimiseen henkilöön. Tämä oli melkoisella varmuudella sama kuin Mathis von der Sahe, joka erään 1600-luvun lähteen mukaan oli tullut Pommerista Suomeen 1350-luvulla. Todisteeksi siitä mainitaan ensiksikin, että Horneilla oli tiloja Vehkalahden rälssikylissä, kuten Mathis von der Sahellakin; toiseksi että Mathiksen vaakunassa oli ruskea sarvi, Horneilla musta sarvi; sekä kolmanneksi, että Olof Mattssonin patronyymi sopisi Mathikseen. Mathis olisi tämän ajatuksen mukaan Suomeen tultuaan ilmeisesti avioitunut jonkun Vehkalahden rälssisuvun tyttären kanssa ja alkanut kartuttamaan maaomaisuuttaan Kaakkois-Suomessa. Ajan myötä hän olisi hankkinut maata myös Varsinais-Suomessa, missä Olofilta peruttiin verolle tiloja Paimion Sattelasta 1405. Suvun sittemmin monisataavuotinen asuinkartano, Halikon Joensuu, on saattanut tulla Horn-suvun omistukseen vasta 1300-luvun lopulla tai peräti vasta 1400-luvun alussa, sillä aikakirjat mainitsivat 1352 erään Petrus de Aminnen, joka olettavasti on asuttanut Joensuuta eikä välttämättä ollut sukua Horneille. Nimi Petrus de Åminne ei itse viittaa ulkolaisuuteen, se asiakirja jossa hänet mainittiin oli latinaksi kirjoitettu, joten hänen nimi on yksinkertaiseti ruotsiksi Peter på Åminne ja suomeksi Joensuun Pietari. Lisää palapelin osia Rosénilta ja Anthonilta:

- Hornien ja Husgafveleiden maaomistukset Suur-Vehkalahdella jakautuivat 1500- ja 1600-luvuilla siten, että ne selvästi viittasivat sukujen välillä tapahtuneeseen perinnönjakoon. Eri tiedonsirujen yhdistämisen jälkeen näyttää siltä, että Vehkalahdelta olevat Hornien tilat olivat valtaneuvos Klaus Henrikinpoika (Horn af Kanckas-haaran kantaisä, kuollut n. 1520) huomenlahja toiselle puolisolleen Kristinalle ja näin ollen hänen perintömaitaan.

- Eräs Olof Olofinpoika joutui sakkojen vuoksi myymään tilojaan Viipurin pitäjän Säiniöllä. Hänen enonsa Hans Dalhus oli alunperin ostanut tilat vuoden 1370 tietämillä rälssimies Sathelta, Bo Joninpoika Gripin virkamieheltä. Myös tällä Dalhusilla oli myös yhtymäkohtia Halikkoon. Hän oli se sama Hannes Dalhusen, joka alkukesästä 1429 tuli Halikkoon polttaen poroksi siellä sijaitsevan Olof Mattsinpojan pojan Jössen kartanon, mahdollisesti sillä aikaa, kun tämä oli ulkomailla sotimassa. Jössellä oli kuitenkin mahtavia tukijoita, joten Dalhus joutui pakenemaan Rääveliin, josta hän saatuaan turvapaikan lähetti taistelujulistuksen Jösselle ja hänen kannattajilleen. Kesän 1429 aikana käytiin ahkeraa kirjeenvaihtoa, johon jopa Turun piispa Maunu osallistui. Dalhus jäi ilmeisesti alakynteen ja katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa Saksaan, jonne jäljet katosivat.

Edellista hieman korjaten ja täydentäen kirjoittaa Eric Anthoni, että Olof Mattsinpojan läheinen liittolainen oli Erik Pora (Spåre-suku, jonka vaakunassa oli kannus, ruots. sporre). Olof istui 1381 sovintolautakunnassa, joka ratkoi juuri Erik Poran ja erään Karl Filpunpojan maariidassa. Vuoden 1405 oikaisukäräjillä peruttiin Poralta 12 tankoa rälssimaata Loppiksessa ja 6 tankoa Sattialassa sekä eräältä Nisse Pederinpojalta 6 tankoa Loppiksesta. Sekä Erik Poralla että Olof Mattsinpojalla oli siis maata Sattialassa, jotka voivat olla perintöjä Mathikselta - Sattiala voi jopa olla nimetty Sathiksen/Sahen mukaan. Erik Pora oli ehkä Mathiksen vävy, jota vahvistaa se, että Erikin pojan nimi oli Mats. Voi myös olettaa, että Mathis oli Petrus de Aminnen vävy, sillä Olofin poikien joukossa on sekä yksi Mats että Peder. Nisse Pederinpojan sovittaminen joukkoon on vaikeampaa. Ehkä hän oli Petruksen tyttärenpojanpoika. Olofin Joensuu-omistukselle ei löydy vahvistusta aikalaismerkinöissä, mutta se on erittäin todennäköisesti ollut Olofin. Se sopisi hyvin myös yllä mainittuun sukulaisoletukseen. Jos Olof sai Joensuun, ei hänen osalleen tarvinnut tulla Sattialassa enemmän kuin Erikille, sillä tälle kuului siinä tapauksessa vävynä perinnön tyttärenosuus, kolmasosa, Olofille pojanosuus, kaksi kolmasosaa.

Olofilla oli siis maanomistusta Halikossa; edellä mainittu suvun päätilaksi tulevan Joensuu sekä todennäköisesti myös poika Jakobin myöhemmin omistamat Toijala ja Valttila lienevät olleet hänen. Olo-filta, tai hänen vaimoltaan, oli poika Mattsille siirtynyt Kaarinan Littoinen, sillä Matts tarvitsi veljensä suostumuksen sen myyntiin 1438. Paimion Sattelan maat mainittiin myös jo aikaisemmin. Lisäksi tulevat Hornien omistamat maat Vehkalahdella, joiden on täytynyt myös jo olla Olofin omistuksessa, jos Mathis von Sahe-oletus on oikea. Mainittakoon vielä, että Halikon Pyhän Birgitan kirkko, joka pystytettiin sitä edeltäneen puukirkon paikalle n. vuosina 1460-75, oli todennäköisesti Joensuun suvun rakennuttama, sillä Horneilla oli patronaattioikeus, seurakunnan pappien nimittämisoikeus, peräti 1800-luvun lopulle asti.

Lisätietoja:

Perhetiedot:: Ramsay 1909-16, s. 185; Kallio 1930, s. 247.

Inge Ingenpojasta: Kurt Antell, Pernå sockens historia I (1956), s. 109; Ramsay 1909, s. 83, 185; Anthoni 1970 , s. 116. Alkulähde oli 1550-luvun Jaakko Teitin valitusrekisteri, joka lienee ainoa asiakirja, jossa Inge mainitaan, ks. Kus-tavi Grotenfelt (toim.), Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556, Suomen Historiallinen Seura, Todistuskappaleita Suomen historiaan (1894). Ramsayn vaakunatieto saatta olla virheellinen ja johtua siitä, että vävyn Björn Pederinpojan vaakunan villieläinraaja muistuttaa ”aseistettua käsivartta”.

Riikka Kujanpään murha

2012-04-26T07:46:00.000+03:00

Rengon pitäjän Lietsan kylän Seppälässä syntyi lokakuussa 1840 tyttölapsi, jolle isä Mooses Kustaanpoika ja äiti Kaisa Mikontytär antoivat nimen Fredrika. Isä Mooses toimi yhtenä Rengon kuudennusmiehistä, joten hänen voidaan olettaa olleen pitäjäläisten kunnioittama ja arvostama henkilö. Vuosien 1838-1858 välillä tähän perheeseen syntyi yhteensä yksitoista lasta, joista em. Fredrika oli järjestyksessä neljänneksi vanhin.

Huhtikuussa 1863 hänet lopulta talutettiin alttarille. Sulhaseksi tuli Tammelan Lungaksen kylän Mattilan talon silloinen isäntä Matti Matinpoika. Matti oli nuorikkoaan kolmisen vuotta vanhempi. Hänen oma isänsä Matti Jaakonpoika oli kuollut maaliskuussa 1859, joten nuoremp Matti sai tämän verotalon hoidon vastuulleen hyvin nuorena. Nuoren parin perheeseen syntyi vuosien mittaan neljä poikaa ja yksi tytär, mutta yhteiselo päättyi isä Matin menehtymiseen kesäkuussa 1874. Jossain välissä leski Fredrika muutti sitten Lungaksen Kujanpää-nimiseen torppaan ja välillä hänet myös mainitaan sukunimellä Kujanpää. Kastettujen luettelon ja rippikirjojen käyttämä nimi Fredrika ei puolestaan ole ollut arkikäytössä, vaan nainen tunnettiin Riikkana.

Riikka Kujanpää eli leskenä Lungaksen kylässä noin 35 vuoden ajan, mutta syyskuisena sunnuntaiaamuna 1910 hänen elämänsä päättyi järkyttävällä tavalla. Viedessään ainutta lehmäänsä laitumelle kotinsa lähellä, oli joku hyökännyt hänen kimppuunsa viiltäen veitsellä leskiemännän kurkun poikki. Riikka oli jo vuonna 1907 ollut samantapaisen verityön kohteena, sillä Mattilassa asunut Juho Nestor Juhonpoika löi häntä kivellä päähän metsässä. Isku oli niin luja, että emäntä oli löydettäessä tajuttomana. Rikollinen sai teostaan kymmenen kuukauden vankilatuomion, josta hän sitten vapautui vain viisi viikkoa ennen murhaa. Syyksi väkivaltaiseen tekoon epäiltiin Juho Nestorin halua päästä käsiksi perintöön. Pahantekijä oli tietoinen, että vanhan muorin kuoltua tämän hallussa olevat maat tulisivat hänen hallintaansa.

Niinpä poliisi suuntasi välittömästi Juho Nestor Mattilan jäljille ja konstaapeli Lukkala pidätti tämän jo puolen päivän aikaan. Ruumista tutkittaessa huomattiin Mattilan pistäneen vainajaan kuusi haavaa; yhden kumpaankin käteen, kolme rintaan sekä kuolettavan, suuren viillon kurkkuun. Tapaus oli niin selvä, että Mattilan tunnustusta ei tarvinnut kauaa odottaa.

Näin surkeasti päättyi juuri 70 vuotta täyttäneen Riikka Kujanpään elämä. Lähinnä häntä jäivät kaipaamaan poika Alesanteri vaimonsa Ida Maria Malmin kanssa sekä näiden lapset Kaino Maria, Anna Johanna ja Paavo Aleksanteri. Joulun jälkeisenä arkipäivänä 1910 koottiin sitten rahat siitä huutokaupasta, jossa perilliset olivat myyneet Riikka Kujanpään vaatimattoman maallisen omaisuuden.

Hornien juuria

2012-04-25T07:24:00.000+03:00

Olof Mattsinpoika oli ensimmäinet varmasti tunnettu jäsen siinä suvussa, jota myöhemmin 1500-lu-vulla alettiin kutsumaan nimellä Horn heidän vaakunakuvionsa mukaan, sarvi, ruots. horn, ja josta aikanaan tuli yksi Suomen vaikutusvaltaisimpia sukuryhmittymiä.

Olof oli rälssimies, joka ilmeisesti omisti Halikon Joensuun, ruots. Åminne, tilan. Hän, ”Olaff Matisson", oli sinettitodistajana sovintolautakunnassa Paimiolla 11.2.1381, jolloin ratkaistiin muuatta Vartsalan tilaa koskevaa riitaa. Maanlahjoitusasioiden todistajan ominaisuudessa tapaamme hänet sitten 1398 kaksikin kertaa; Turussa 21.4. päivätyssä asiakirjassa Olof Mattsinpoika ja Mårten Abrahaminpoika luovuttivat neljä taloa Maskusta jälkimmäisen veljen Jakob Abrahaminpojan puolesta Vibruder Kortummelle ja 2.6. todisti Olof Mattsson sinetillään kuinka Stigulf Ragvaldinpoika lahjoitti tilan Liedossa Turun tuomiokirkolle.

Päivämäärällä 25.4.1400 ripustivat Olof ja eräs halikkolainen Klemet sinettinsä kauppakirjaan, kun Påvel Karpalainen Turussa myi Turun tuomiokirkolle 30 mk:lla rälssitilansa Halikon "Pyhässä". Vuonna 1404 oli Olof erotusmiehenä eräässä maakaupassa.
Samoin 18.3.1405 Paimion Vistan oikaisukäräjillä tuomittiin Olof menettämään verolle kuusi tankoa maata Paimion Sattelassa. Sinettitodistaja hän oli taas Turussa 1407 ja katselmusmiehenä Halikossa 23.6. 1410. Vähitellen joutui Olof yhä arvokkaampiin tehtäviin. 25.6.1415 hän oli jäsenenä Turun maaoikeudessa, joka siihen aikaan oli jonkinlainen ylin oikeusaste. Mukana oli Turun piispa Mauno II Tavast, linnapäällikkö Klaus Lydekenpoika sekä kihlakunnantuomareita ratkomassa heimoriitaa Sisä-Suomen erämaan metsistä.

Eräästä hänen poikansa Matts Olofinpojan asiakirjasta vuodelta 1438 käy ilmi, että Olof ja hänen vaimonsa ainakin silloin olivat kuolleet. Olof Mattsinpojan puolison nimi oli mahdollisesti Katarina .

Olof Mattssonilla oli ainakin 5 lasta. Koska ne kaikki olivat poikia, on syytä otaksua näiden lisäksi olleen vielä tyttäriäkin, mutta niitä ei vain mainita missään:

1.    Matts Olofinpoika, Upsalan tuomiorovasti, eli vielä 1448. Hän möi veljiensä suostumuksella Kaarinan Littoisen tilan 100 mk:lla Turun tuomikirkolle 1438.
2.    Henrik Olofinpoika, sai 1407 rälssikirjeen Halikon Joensuuhun, avioitui Turun linnapäällikön tyttären Cicilia? Klausintyttären kanssa ja eli vielä 1448.
3.    Jakob Olofinpoika, rälssimies.
4.    Per Olofinpoika, Nauvon kirkkoherra, mainittiin 1447 sekä 1448.
5.    Jösse Olofinpoika, asemies, jonka talon Hans Dalhusen poltti 1429 ja asemies Gödik Fincke tappoi 1447.

jatkuu......

Lähteitä ja lisähuomioita;

Perhe- ja yleistiedot: JULLY RAMSAY, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-16), s. 180; V. J. KALLIO, Halikon historia (1930), s. 245, 246; REA 473. Suku haarautui Horn af Kanckas (runkosuku, kuoli nimilinjaltaan 1729), Horn af Åminne, Horn af Björneborg, Horn af Marienborg ja Horn af Ekebyholm –sukuihin ja siitä tuli myöhemmin Ruotsi-Suo-men korkea-aatelia. Naimakauppojen kautta suku liittyi myöhemmin Ruotsin puoleisiin aatelissukuihin ja edelleen muuallekin. Näin Halikon Horn-geenit ovat levinneet, paitsi suomalaisten jälkeläisten piirissä, myös mm. Ruotsin kunin-gashuoneeseen (prinsessa Ebba Bernadotte, o.s. Munck af Fulkila), Jugoslavian entiseen kuningassukuun (prinssi Pav-le ja hänen pojat), sekä kymmeniin mannereurooppalaisiin ruhtinas-, kreivi- ja muihin aatelissukuihin. OSMO DURCHMAN, Ätten Horns ättlingar inom furstehus, Genos (1934), s. 137-16.
1300-luvun viimeisten vuosien aikana oli Pohjolaan muodostettu ns. Kalmarin unioni. 1405 tuomittiin Suomessa takai-sin verolle sellaisia tiloja, jotka oli saatu tai oma-aloitteisesti otettu verovapaiksi rälssitiloiksi edellisen hallitsijan Albrekt Mecklenburgilaisen kaudella 1364-89 . Useimmat tilat palautuivat myöhemmin uudestaan rälssitiloiksi.
Ramsayn mielestä (s. 180) puolison nimi oli Kettavanniemen Katarina, Kallion mielestä (s. 245, 246) hän oli tuntema-ton. Jos Ramsayn oletus on oikea, niin silloin Katarina mainittii 1390 ja hän omisti Taivassalon Strömin. Hänen äitinsä oli siinä tapauksessa mahdollisesti Katarina Gudmarintytär ja hänen isänsä oli mahdollisesti omistanut Taivassalon ”Kettavaniemen” (Kettarsund?; ERIC ANTHONI, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel (1970), s. 68, 75, 88, 93, 224). Katarinan yhteydessä mainittu Taivassalon Kettarsund, myöh. Kettavasalmi, oli kirjattu aikakirjoihin jo 1326, silloisen Suomen päämiehen, ”capitaneus terrae Finlandiae” Mats Kettilmundinpojan testamentissa, jolloin eräs Johannes Munte oli saanut sen omistukseensa. Munte on arveltu olleen Uplantista kotoisin. Gudmar ei ollut erityisen tavallinen ni-mi; eräs Gudmar Gudmarinpoika mainittiin kihlakunnantuomarina 1374 Taivassalossa ja Kemiössä. Katarina olisi siis mahdollisesti ollut Gudmar Gudmarinpojan tyttärentytär ja Johannes Munte ehkä oli hänen esi-isänsä isälinjaa pitkin.

Gottleben -suvun tiimoilta

2012-04-24T03:00:00.000+03:00

Suomessa asuneen Gottleben-suvun kantaisän Gabriel Gottlebenin vanhemmat olivat todennäköisesti lyypekkiläinen Valentin Gottleben (mahdollisesti 1580-20.2.1645), jonka puoliso 1612 oli Catharina Lütkens, syntynyt mahdollisesti 1592. Valentin oli sitä ennen mahdollisesti ollut naimisissa Carsten Timmin 1611 kuolleen tyttären kanssa. Valentin oli ilmeisesti kauppias 1610 ja omisti talon Braunstrasse 27:ssä.

Valentinin ja Catharinan todennäköinen poika Gabriel Gottleben syntyi Lyypekissä. Hän lienee muuttanut Turkuun viimeistään 1636, koska hänet mainittiin siellä kauppaapulaisena aikaisin keväällä 1637. Gabriel sai Porissa porvarioikeudet 4.9.1652 ja tuli myöhemmin raatimieheksi.
Gabrielin puoliso oli Kristina Arctopolitana, lääninrovastin tytär. Koska ensimmäinen lapsi syntyi jo 1650, on Gabrielin kuitenkin täytynyt tulla Poriin aivan viimeistään 1649, todennäköisesti jo paljon aikaisemminkin.

Gabriel kuoli 10.8.1673, Kristina 8.1.1687. Eräässä tarkastuksessa Porin kirkossa 1732 mainittiin Gottlebenein perhehaudan sijaitsevan saarnastuolin luona. Gabrielilla ja Kristinalla oli lapset:

1.    Gabriel Gottleben, 1650-1713.
2.    Gregorius Gottleben, Euran khra, k. 1723, pso. Karin.
3.    Johannes Gottleben, Närpiön kappalainen, k. 1708, pso. Maria.
4.    Adrian Gottleben, kauppias ja raatimies Porissa, k. 1711, pso. Sara Nilsintytär Qvist.
5.    Margareta Gottleben, pso. 1678 Pyhämaan kirkkoherra Jakob Leistenius.
6.    Kristina Gottleben, pso. 1672 kruununvouti Jakob Haartman.
7.    Anna Gottleben, 1666-74.
8.    Katarina Gottleben, 1668-69.

Gabriel Gottleben nuorempi, s. 1650, tuli ylioppilaaksi Turussa 4.8.1672 ja vihittiin papiksi 1678. Hän oli kirkkoherra Mouhijärvellä vuodesta 1683 ja Tammelassa vuodesta 1693.
Gabriel omisti Mouhijärvellä Tisalan ratsutilan. Hänen vaimonsa oli Sofia Raumannia, Mouhijärven kirkkoherran tytär, heidät vihittiin Mouhijärvellä 25.7.1682. Raumannus-nimisiä, "Raumalainen", sukuja on Suomessa ollut useampiakin. Raumalta kotoisin ollut Sofian isä Paulus Simonis Raumannus oli opiskellut Turun akatemiassa 1640-45, oli koulupappina 1653 sekä Mouhijärven kirkkoherrana vuodesta 1662 kuolemaansa 1682. Pauluksen isä oli Simon Påvelinpoika, raatimies Raumalla 1638; hänet mainittiin 1651 henkikirjassa olevan "ikäloppu" .

Vuonna 1713 oli Gabriel sairas; viimeinen hänen tekemä kirkonkirjamerkintä on 4. maaliskuulta. Venäläisten vallattua maan syksyllä samana vuonna, olisi Hämeen pappien pitänyt lähteä Hämeenlinnaan ottamaan näiltä vastaan ohjeita veronkannon ja kyyditysten kuuluttamisesta ja toimeenpanosta. Gabriel oli kuitenkin sairasvuoteessa, eikä päässyt lähtemään. Kun upseeri saapui häntä noutamaan, kuoli Gabriel tämän läsnä ollessa.

Gabrielillä ja Sofialla oli lapset:

1.    Agneta Gottleben, 1683-1738, pso. rovasti Johan Zidbäck, appensa seuraaja Tammelan kirkkoherrana.
2.    Kristina Gottleben, s. 24.10.1686, pso. 25.2.1709 kappalainen Johannes Barck.
3.    Sofia Gottleben, s. 1687, pso. pehtori Peter Gustaf Gammal.
4.    Anna Gottleben, s. 1688.
5.    Katarina Gottleben, s. 1689, 1.pso. Tammelan pitäjänapul. Henrik Jacobsonius, 2.pso. pitäjänapulainen David Vegelius.
6.    Elisabet Gottleben, 1690-1754, pso. Turun linnansaarnaaja Erik Borenius.
7.    Brita Gottleben s. 1694, kuollut luultavasti nuorena.
8.    Margareta Gottleben, s. 1695, pso. Kemiön kappalainen Erik Dahl.
9.    Maria Gottleben, s. 1699, kuollut luultavasti nuorena.
10.    Johan Gottleben, 1700-1786, Uudenkirkon Tl. kirkkoherra, 1.pso. Gustava Saxén, 2.pso. Susanna Sveidel.

Lemun Ahtisen sukua

2012-04-23T06:54:00.000+03:00

Laurens Niklaksenpoika oli asemies. Hän avioitui 10.6.1420 laamanni Klaus Flemingin tyttären Ingeborg Flemingin kanssa antaen tälle huomenlahjaksi Kaarinan Uittamon maatilan. Heillä oli lapset Niklis Laurensinpoika ja Joakim Laurensinpoika, joka mainittiin 1498 entisenä maanomistajana Ruotsin Esbron pitäjän Asbyssa.

Niklis Laurinpoika omisti Lemun Ahtisen. Hän oli mahdollisesti naimisissa Johanna Jönsintyttären kanssa. Johannan isä lienee ollut se Jöns Rengonpoika, joka mainittiin kesäkuussa 1477, jolloin asemiehet Jeppe ja Albrekt Henrikinpoika Görtzhagen hyväksyivät heidän Varissalossa edesmennenneen, rakastetun velipuolensa Jöns Rengonpojan lahjoituksen Turun tuomiokirkolle; Jöns lahjoitti maatilan Raision Metsäkylässä omansa ja vanhempiensa sielujen puolesta.

Jöns lienee ollut poika sille saman nimiselle turkulaiskauppiaalle "Jöns Ringonpoycka":lle, joka 1415 menetti kauppatavaransa Pohjanmaan Oulunsalossa novgorodilaisten karjalaisten hyökkäyksessä. Ilmeisesti samainen Jöns vanhempi vaihtoi itselleen tilan Raision Mälikkälästä 1426. Vanhemman Jönsin veli oli ehkä se Raision seurakunnalle niityn lahjoittanut "Nicolaus Regnunpoyka", joka mainittiin 1419 ja 1421. Jöns Rengonpoika vanhempi oli todennäköisesti sama kuin Halikon Varissalon Jöns Laurensinpoika, joka mainittiin myös myöhemminkin. Varissalon Jöns oli nähtävästi läheisissä suhteissa Turun piispanistuimeen, sillä 1426 hän todisti perniöläisten ja halikkolaisten tilojen lahjoitusta tuomiokirkolle, Vuonna 1429 hän todisti erään lahjoituksen Piikkiössä sekä 1436 hän oli piispan arviomiehenä Halikossa. Mainittakoon vielä, että Varissalo oli piispanistuimelle kuulunut iso maatila.

Niklis Laurinpojan kuoltua avioitui Johanna ahvenanmaalaisen Henrik Nilsinpoika Balkin kanssa. Niklisillä ja Johannalla oli ainakin kaksi lasta. Pojasta Måns Nilsinpoika, joka ei avioitunut, omisti Ahtisen sekä Pirkkalan Haapaniemen, tuli Alisen Satakunnan kihlakunnantuomari 1533 ja myöhemmin vouti Viipurin linnassa. Tytär Elin Nilsintytär eli vielä 1556, hänen pso. oli rälssimies Sigfrid Hansinpoika Vilken.

Vanhan ajan huumoria perjantaille

2012-04-20T07:49:00.000+03:00

Suomen työväen alpumi, 1.1.1906

Aleksis Kivi oli kerran maksattanut Elias Lönnrotilla räätälinlaskunsa, minkä takaisinmaksun viivästyminen vaivasi Kiveä kovasti. Loppujen lopuksi hän ei sitä maksanut takaisin sairautensa edettyä.

Kerrotaan Lönnrotin todenneen tapahtumasta;

"Kyllä minä annan sammattilaisen kyläräätälin poikana velan anteeksi nurmijärveläisen kraatarin pojalle!"

* * *

Alli Paasikivi, os. Valve, ikuistettiin postimerkkiinkin

Kirjailija Elsa Soini oli ollut kauniina kevätpäivänä lastensa kanssa kävelemässä Seurasaaressa. Pari päivää myöhemmin hän oli käymässä vanhempiensa luona ja alkoi kysellä isältään, joka tuolloin kuului Kansallispankin pääjohtokuntaan;

- Kuule, mitä perää on siinä huhussa joka kertoo, että pääjohtaja Paasikivi ja Alli Valve....

- Ei yhtään mitään, keskeytti isä hänet jyrkästi. Suurissa laitoksissa tuntuu vain olevan se kummallinen tapa, että jos pääjohtaja kerran tervehtii jotakin toimistossa istuvaa naista, niin heti lähtevät juorut kiertämään.

- Kai tässä huhussa sentään jotain perää on, väitti Elsa. Toissapäivänä kun olimme Seurasaaressa oli Paasikivi siellä neiti Valven kanssa sinivuokkoja poimimassa.

Pankinjohtaja Soini mykistyi. Sitten hän lopulta sanoi;

- Jos Juho Kusti Paasikivi on ollut jonkun naisen kanssa poimimassa sinivuokkoja, niin silloin minäkin uskon mitä vain......

Vanhan ajan huumoria torstaille

2012-04-19T08:27:00.000+03:00

Life of Abraham Lincoln - sanomalehden sarjakuvassa

Yhdysvaltain murhattu presidentti Abraham Lincoln jätti jälkeensä melkoisen määrän tarinoita. Tässä niistä pari;

Sisällissodan aikana muuan nuori saksalainen kreivi kääntyi Lincolnin puoleen tarjotakseen palvelujaan. Hyvin valituin sanankääntein hän korosti mainioita ominaisuuksiaan, ja presidentti lupasikin harkita asiaa. Keskustelun päättyessä nuori kreivi pelasi ulos viimeisen valttinsa ilmoittaen, että hänen perheensä kuului Westfalenin jaloimpaan aateliin.
- Olkaa vain aivan rauhallinen, kuiskasi presidentti. Minä lupaan, ettei se ainakaan muodostu miksikään esteeksi.

Eräänä iltapäivänä Lincoln sai vieraakseen huomattavassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan naisen, joka vaativaan sävyyn esitti presidentille, että hänen poikansa tulisi saada nimitys everstiksi.

- Se ei ole mikään suosio, jota vaadin, vaan oikeus.

Seurasi pitkä luettelo perheen ansioista:

- Isoisäni taisteli Lexingtonissa. Enoni oli ainoa, joka paennut Bradesburgin taistelussa. Isäni taisteli New Orleansissa ja rakas aviomieheni kaatui Montereyssa.

- Kenties, arvoisa rouva, sanoi Lincoln varovaisesti, teidän perheenne on tehnyt riittävästi maan hyväksi. On jo aika, että toisetkin saavat mahdollisuuden.