Juhan suku-uutiset

Juntolan koskelta

2009-11-11T05:00:00.001+02:00

Paimionjoessa sijaitsevassa Juntolan koskessa on tätä nykyä massiivinen voimalaitos patoineen. 1900-luvun teknologiaa kuvastavan rakennelman vierellä on myös puinen kouru jäänteenä siltä ajalta, kun joessa vielä uitettiin tukkeja. Tämä uittoväylän rakentamiseen liittyi suuria tunteita, sillä Juntolan talon omistajana 1800-luvun loppupuolella ollut kunnallisneuvos Klas Albert Limnell oli aikanaan hakenut koko lauttauksen kieltämistä.

Hänen mielestään Paimionjokea pitkin, Juntolan ohitse ei sopinut uittaa tukkeja ennen kuin uittokouru olisi saatu rakennetuksi. Niinpä Turun lääninkanslian antamalla välipäätöksellä lauttaus keskeytettiin toukokuussa 1888 toistaiseksi. Perusteena tälle sahatavaran toimittajia ja myyjiä suuresti haitanneelle toimelle oli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa päätös metsätuotteiden lauttauksesta Paimionjoessa toukokuulta 1886.

Seuraavien vuosien aikana Turun ja Porin lääninkanslia sai ottaa vastaan useita hakemuksia milloin uiton puolesta, milloin sitä vastaan. Huhtikuussa 1889 tilanne kärjistyi jopa siinä määrin, että Vartsalon Höyrysahan toinen omistaja Alfred Jacobsson haki virka-apua saadaakseen ostamansa tukit perille Saloon, jossa kauppa kävi ajan lehtitietojen mukaan kiivaasti.

Virka-apua ei koskaan tarvittu, sillä Jacobsson ei ajanut asiaansa loppuun saakka. Paria kuukautta myöhemmin Limnell haki räjäytys - ja kaivuutöiden kieltoa koskeen. Saman pyynnön hän teki myös seuraavana vuonna.

Vihdoin maaliskuussa 1891 Alfred Jacobssonin nimissä haettiin lupaa uittorännille. Tämä oli sinänsä jälkikäteen ajateltuna outoa, sillä jo 1888 oli kunnallisneuvos Limnell itse hakenut lupaa uittorännille, joka rakennettaisiin olemassa olevan myllyn ohitse.

Uittoränni Juntolankoskeen toki saatiin lopulta ja Klas Albert Limnell itse kuoli 1892. Hänen jälkeensä on koskessa tapahtunut paljon ja eniten maisemaa muutti vuonna 1921 valmistunut Juntolan voimalaitos. Sen putouskorkeus on 14 metriä ja vuosienergian tuotanto tätä nykyä lähes neljä gigawattituntia.

Herra Limnellin omat vanhemmat olivat Claes Reinhold L. ja vaimonsa Margareta Elisabet Ollonqvist Turun ruotsalaisesta seurakunnasta. Isä Claes Reinhold oli ammatiltaan värjäri ja omisti Turussa pienen tehtaankin. Claes Reinhold oli myös aikoinaan hakenut ja saanutkin luvan falkin l. vanutuslaitoksen rakentamiseen ylemmäksi Paimionjoen varteen Marttilan Rounankoskelle.

Kuva (c) J. Vuorela 2009

Erik Larsson, aat. von der Linde

2009-11-10T03:00:00.003+02:00

Lars Eriksson, tukholmalainen porvari kuoli joulukuussa 1611. Hän oli ollut naimisissa erään Margaretan kanssa ja tästä aviosta oli poika Erik Larsson. Erik syntyi viimeistään 1580-luvulla ja nuoruudessaan hän elätti itsensä kauppiaana Englannissa, Espanjassa, Hollannissa, Ranskassa ja Saksassa. Kotikaupunki Tukholmassa hän vannoi porvarinvalan toukokuussa 1604. Samaan aikaan Erik avioitui ensimmäisen kerran, mutta puolison nimi on jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi. Tästä liitosta ehti kuitenkin syntyä kaksi tytärtä.

Erik Larssonin toinen vaimo oli Tukholman saksalaisen seurakunnan kirkkoväärtin Jakob Lohrmanin tytär Vendela. Vendelan äidin, Gertrudin isä taasen oli Berendt Hafverstad. Jakob Lohrmanilla 1ja vaimo Gertrudilla oli Vendelan lisäksi pojat Gert ja Bernt. Edellisestä tuli Falunin ja jälkimmäisestä Hudiksvallin pormestari. Jakob kävi jo 1570-luvulta lähtien kauppaa enimmäkseen raudalla, jota hän ajoittain osti suuriakin määriä, ja vei sitä voin ja vuotien lisäksi etupäässä Lyypekkiin, joskus myös Stralsundiin ja Danzigiin.

Paluumatkoilla hän toi Tukholmaan mm. suolaa, kankaita, hattuja, ruutia, messinki- ja tinaesineitä. Jonkun verran hän myös vei kuparia. Jakob mainittiin eteläsaksalaisen Samuel Kiechelin matkakirjassa talvisessa Ruotsissa 1580-luvulla, jolloin Kiechel asui Jakobin luona Tukholmassa. Jakob näyttää kuolleen nuorena 1586, jolloin hänen nimensä korvautuu leski Gertrudin nimellä tullikirjoissa. Keskellä Riddarholmenin kirkon lattiaa on edelleen nähtävillä hautakivilaatta, missä lukee ”Jacob Larman 15 februari 1587” sekä ”Husman”, joka oli leski Gertrudin toisen puolison sukunimi (Hussman, Husman).

Jakobin vävy Erik kävi myöhemmin Tukholmassa kauppaa viinillä, suolalla, kankailla ja kaikenlaisilla ylellisyystuotteilla. Viennissä nousi kupari päätuotteeksi. Yhtenä kaupungin suurimpana kauppiaana nimitettiin Erik 1615 kauppakomppanian tirehtööriksi. Näin hän tuli osalliseksi valtion sotakassan kartuttamiseen, sillä kupari oli valtion tärkein vientiartikkeli. Kuparivientikomppanian johtajana hän oli 1619-28. Tänä aikana hän matkusti komppanian nimissä Tanskaan, Saksaan ja Hollantiin myydäkseen kuparia. Brabantissa hän tapasi mm. Espanjan infantiinan ja markiisi Spinolan. Kauppojen kanssa kävi kuitenkin huonommin, sillä hintoja pidettiin liian korkeina. Vuonna 1628 kuningas lopetti kuparikomppanian, jotain mistä Erik luultavasti oli tyytyväinen, sillä kuparikomppanialla oli jatkuvasti ollut vaikeuksia ja hän olikin jo pyytänyt eroa tehtävästään. Vuosina 1628-29 toimi Erik suolamonopolin kauppayhtiön johtajana.

Tammikuussa 1631, pian Ruotsin ja Ranskan liittolaissopimuksen allekirjoituksen jälkeen, nimitettiin Erik sotavaltion faktoriksi ja aateloitiin nimellä von Lindöö – nimi oli saatu Erikin tilasta Ekerön Lindöstä, joka sijaitsi noin kymmenisen kilometriä Tukholmasta länteen. Aatelisnimi muuttui myöhemmin muotoon von der Linde. Faktorina hän toimi Amsterdamissa sijoittaen sinne lähetetyt sotakassan myyntiartikkelit. Erikin tavaranvaihdon arvo 1631 oli peräti seitsemänsataa tuhatta riikintaaleria.

Syksyllä 1631 Erik sai käskyn ilmoittautua kuninkaalle. Käskyn takana oli epäilys, että Erik olisi itse rikastunut valtion kustannuksella. Käsky tuli huonoon aikaan: Erik viihtyi hyvin Amsterdamissa ja hän oli äskettäin saanut perheensäkin sinne. Erik ei pitänytkään kiirettä. Ensin hän matkusti Pariisiin hoitamaan kauppojaan ja saapui kuninkaan luo vasta maaliskuussa 1632.

Vastaanotto oli viileä, mutta Erik sai puhdistettua maineensa ja sai hoitaakseen vastavallattujen lounaisen Saksan alueiden verotuksen. Kuningas Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenin taistelussa marraskuussa 1632 olisi Erik halunnut palata Ruotsiin hoitamaan omia asioitaan, mutta tehtävät Ranskassa ja Saksassa olivat niin kesken, että kotiinpaluu tapahtui vasta kesällä 1633.

Koko tämän ajan oli Erik ollut huonoissa väleissä kansleri Axel Oxenstiernan kanssa, joka kirjeissään epäili Erikin rahahallintoa. Ruotsissa Erik kuitenkin esitti kirjanpitonsa ja sai sen hyväksytyksi. Saadakseen rahaa kruunun pakottaviin menoihin (mm. kuninkaan hautauskuluihin), päätti valtaneuvosto lokakuussa 1633 myydä erän kuparia ja Erik sai tehtäväkseen hoitaa kauppaamisen. Kuparin saavuttua Amsterdamiin tammikuussa 1634 onnistui kuitenkin sikäläinen kauppias Elias Trip saaman kuparierän takavarikkoon, sillä eräs aikaisemmin toimitettu kuparierä ei arvoltaan vastannut Ruotsin velkaa hänelle.

Kansainvälinen kuparikauppa kaikissa muodoissa vei Erikin ajan myös seuraavat vuodet. Tammikuussa 1636 raportoi Erik valtaneuvostolle Tukholmassa kuparikaupasta, mutta jo viikkoa myöhemmin kirjoitti Axel Oxenstierna, että “Erik Larsson kuoli tänään, ennen kuin hän ehti antaa tietojaan kaupankäynnistä Amsterdamista”. Kuparikaupan asiantuntija oli nyt poistunut näyttämöltä.

Aikojen myötä oli Erik suuresti rikastunut. Tukholmassa hän oli rakennuttanut itselleen ison talon, joka oli ollut “koko kaupungin loistavin”. Ranskan suurlähettilään seurassa talossa käynyt lähetystösih-teeri Ogier vaikuttui niin talon tauluista ja veistoksista, että hän teki luettelon niistä. Kaikki olivat ryöstösaalista Saksasta. Myös maaseututilalla Lovön Malmvikissä (Lindö, joka oli antanut aatelisnimen suvulle, oli aivan lähistöllä) oli taideteoksia, joiden alkuperä oli sama. Vierailulla syötiin sielläkin hopealautasilta ja juotiin kullatuista pikareista. Keskustelu oli vilkasta ja Erikin tyylikkäät tyttäret puhuivat ranskaa niin hyvin, että Ogier luuli olevansa kotimaassaan.

Erik haudattiin Suurkirkkoon ja leski Vendela avioitui tukholmalaisporvari Henrik Hussmanin kanssa, kuten edellä on jo mainittu.

Kiitos RR!
Kuvassa Tukholma suurin piirtein sellaisena kuin Erik Larsson sen näki.

Vakoojia Tarvasjoella?

2009-11-09T06:58:00.000+02:00

Laukkuryssiksi kutsuttiin lähinnä Arkangelin tienoilta tulleita kierteleviä kauppiaita. He myivät suurista nahkarepuistaan lähinnä erilaisia tekstiilejä, nappeja ja nauhoja. Kauppiaat olivat keskenään jakaneet Suomen osiin ja näin myyntitoiminta oli hyvin tehokasta. Rikkaimpien laukkuryssien kerrotaan rakennuttaneen komeita länsisuomalaistyyppisiä taloja kotiseudulleen nykyisen itärajamme taakse.

Esivallalle nämä kulkurit olivat kauhistus ja heitä epäiltiin, osin syystäkin, keisarillisen esivallan vakoojiksi. Erityisesti tämä korostui 1800-luvun loppuvuosina,kun isänmaallinen liikehdintä Suomessa nousi huippuunsa.

Niinpä maaliskuussa 1899 tuli kolme miestä hevosella ajaen Tarvasjoen Liedonperän kylän Tapanin taloon. He puhuivat keskenään venäjää, mutta talonväen kanssa erittäin hyvää suomea. Yhdellä miehistä oli jalassaan pohjalaiset "ruojut", kun taas toisilla oli pitkävartiset saappaat. Yllään heillä oli tavalliset verkapalttoot. Taloon tultuaan oli yksi miehistä huomannut pöydällä olleen sanomalehden ja siitä artikkelin Suomen kenraalikuvernöörin ajatuksien vaihdosta erään ulkomaisen sanomalehtimiehen kanssa.

Tästä "arkangelinmies" sai aiheen ylistää kenraalikuvernööriä ja ihmetellä suomalaisten kevytmielisyyttä tuolloin ajankohtaisen helmikuun manifestin suhteen. Miehet uhosivat keisarin vain suuttuvan mokomasta adressista ja kohta Suomesta vietäisiin arvalla väkeä Venäjälle viiden vuoden vanhasta aina viisikymppisiin. Tilalle luvattiin tulevan venäläisiä, jotka sitten sekoittuisivat meikäläisiin. Arvan avulla voisivat pariskunnatkin tulla erotetuksi toisistaan.

Samantapaista juttua oli näiltä kolmelta riittänyt myöhemmin Killalan kylässä. Siellä he olivat myös paljastaneet, että yhteensä 30 miestä oli lähetetty läpi Suomen tiedustelemaan väestön nykyoloja. Heidän oli myös määrä paljastaa niitä, jotka ovat nurjamielisiä keisaria kohtaan. Reessään nämä miehet kuljettivat pieniä kääröjä kankaita, joita he sitten muodon vuoksi pyrkivät kaupittelemaan. Pitäjäläiset epäilivät, että miehet eivät välttämättä olleet itärajan takaa. Kolmikko osasi liian puhdasta suomea ja he pystyivät laulamaan Siionin kanteleen oikealla sävelellä.

Näihin samoihin aikoihin eräs pesunkestävä laukkuryssä oli samoillut Marttilan Prunkilan kylään, jossa konstaapeli Kustaa Salmi törmäsi häneen. Tämä arkangelilainen oli kertonut maanneensa Heikolan Kylänpäässä piika Vilhelmiina Julianantyttären kanssa. Kun nimismies Sjöman kuuli tästä tavattomasta haureudesta, lähetti hän Vilhelminan Turkuun tarkastettavaksi. Siellä selvisi, että reissumies oli tartuttanut naiseen jonkun pahan taudin. Näin Vilhelmina sai passituksen läänin sairaalaan.

Vähän Gartz-sukuisista

2009-11-06T03:03:00.002+02:00

Gartz-nimen lähtökohta on todennäköisesti pomorinkielen (saks. polabish) sana ”garz”, ”linnoitus”, jonka juuri on länsigermaaninen "garder", "suojata, pitää hallussaan" (vrt. esim. nykyenglannin "guard"). Pomorit olivat länsilaavilainen heimo, joka keskiajalla asutti Itämeren etelärantaa ja perusti valtakunnan, josta myöhemmin tuli Pommerin maakunta (slaavilaiskielillä ”po more” tarkoittaa ”rannikon luona”).

Vaikka herttuakuntiin jaetulla valtakunnalla oli pomorihallitsijoita vielä 1600-luvulle asti, jäivät pomorit käytännössä kuitenkin jo satoja vuosia aikaisemmin saksalaisekspansion jalkoihin. Garz- sana jäi elämään paikkakuntanimissä. Garz/Gartz/Garze/Gaarz/Gartzigar- nimisiä, tai sanan sisältäviä (kuten Gaarzer See ja Garzberge) paikkakuntia löytyy edelleenkin nyky-Saksan alueella vähintään 14 kpl; Puolassa on lisäksi kymmeniä sanaan pohjautuvia nimiä, kuten esim. Gardziec, Garczegorze sekä Garzyn-/Gorz -alkuisia paikkakuntanimä. Manner-eurooppalaiset kaupungit ja kauppapaikat olivat keskiajalla lähes poikkeuksetta linnoitettuja (saks. Burg, ruots. borg, josta tulivat sanat ”Burger”, ”borgare”, ”porvari” eli ”linnoituksen asukas”), mikä selittää nimien runsauden.

Sana tai paikkakuntanimi mainittiin ensimmäisen kerran asiakirjoissa v. 928 muodossa ”von Garz”, kun saksilaisia Heinrich I:n johdolla siirtyi asuttamaan Brandenburgin (Braniborin) aluetta nykyisen Berliinin tienoilla. Vuonna 1165 sanottiin tanskalaisten kuningas Valdemarin johdolla voittaneen vendit ”Gardz-merellä” (”See von Gardz") ja Arkonan valloituksessa he taisteluitta miehittivät “Karentia-asutuksen linnoituksen vallit ja hävittivät siellä vendien jumalien Rugivitin, Porivitin ja Porenutin temppelit” (“Nach der Eroberung von Arkona besetzten die Dänen kampflos den Burgwall der urbs Karentia und zerstörten die dort befindlichen Heiligtümer der wendischen Gottheiten Rugivit, Porivit und Porenut”). Kyseessä lienee ollut Rügen-saaren Gartz-kaupunki, joka 1232 asiakirjoissa oli nimimuodoltaan Charenz, 1314 Garz ja 1327 Chartz.

Vakiintuneita lisä- ja sukunimiä alettiin käyttämään saksalaisella kielialueella noin 1000-luvun alussa, usein viitteenä kotipaikkakuntaan (esim. von Gartz, “gartzilainen”). Varhaismainintoja Gartz-nimisistä henkilöistä löytyy vuosilta 1229, 1236 ja 1243 (Ratimer de Gardez); 1249, 1269, 1278 ja 1284 (Gardiz); 1319 ja 1338 (Gartz); 1320 (Garz); ja 1321 (Gards). Eräs Hermann von Gartz, porvari Salzwedelissä, mainittiin 1337 ja eräs Dietrich Gartz oli raatimies samalla paikkakunnalla. Hoyer Gartz, kämneri Salz-wedelissä, eli 1500-luvun alussa ja Johann Gartz oli raatimies samalla paikkakunnalla samoihin aikoihin. Hermann Gartzin tiedetään eläneen Seehausenissa 1400-luvun alussa ja eräs Caspar Gartz oli Magdeburgin tuomiorovasti 1500-luvun alkupuolella. Nimi ilmestyi myös aatelisnimenä (von Gartz und Rietza) 1500-luvun loppupuolelta lähtien. Koska ”garz”-johdannaisia paikkakuntanimiä on edelleenkin runsaasti, on melko todennäköistä, etteivät kaikki Gartzit (sekä muut nimiversiot) ole toisilleen alun perin sukua, vaan nimeä on otettu käyttöön usealla paikkakunnalla tai eri ajankohtina toisistaan riippumatta.

Nimi Gartz (sekä muodot Garz, Gaarz, Garzke jne.), esiintyy nykyään Saksan lisäksi ainakin Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa, Sveitsissä, Espanjassa, Puolassa, Venäjällä, Etelä-Afrikassa, USA:ssa, Meksikossa ja Brasiliassa. Esim. Saksassa asui Gartz-nimisiä henkilöitä 458 taloudessa vuonna 2002.

Mielenkiintoista kyllä, nimi Gartz esiintyi jo keskiajalla Suomessakin, jolloin asemies, vouti Konrad eli Kort Gartz asui täällä. Kort oli vouti Raaseporin linnaläänissä, esim. 1420-luvun puolessavälissä hän allekirjoitti asiakirjoja Raaseporin linnaläänin voutina (”hovetman till Raseborg”). Ajankohta voisi viitata yhteyteen samoihin aikoihin vakiintuneeseen Kalmarin unioniin, jolloin Ruotsiin ja Suomeen tuli paljon aseväkeä Tanskasta ja saksalaiselta kielialueelta.

Kort perusti perheenkin Suomeen, koska hänellä oli ainakin tytär, joka avioitui täällä vouti Henrik Görieshagenin eli Görtzhagenin kanssa. Tytär lienee kuollut nuorena, sillä Görieshagen avioitui uudelleen vuoden 1436 jälkeen tai vuoteen 1442 mennessä. Aikakauden niukasta asiakirjamäärästä johtuen ei tiedetä, jättikö Kort geenejään Suomeen. Nimeään hän ei kuitenkaan jättänyt, sillä meni noin viisi miespolvea ennen kuin Gartz-nimi taas ilmestyi Pohjolan perukoille.

Ruotsissa 1800-luvulta lähtien on tehty sukututkimuksia Pohjolan Gartzeista ja alkupolviltaan näihin tukeutuen Suomessakin vuonna 1965. Tutkimuksissa on Pohjolan Gartien esi-isäksi laitettu Erik, joka asui Pommerin Rügen-saaren 1550-luvulla ja mahdollisesti sai nimensä siellä olevan Gartz-kaupungin mukaan. Erik (tai hänen poikansa Erik ja Didrik) ei nähtävästi esiinny aikalaisasiakirjoissa, joten tietoihin Erikistä ja hänen pojistaan kannattaa suhtautua hieman varovasti – tiedot ovat ilmeisesti oletetun Didrikin ruotsalaisten jälkeläisten vasta huomattavasti myöhemmin antamia ja sisältävät muutamia kummallisuuksia.

Erikin etunimeltään saman niminen poika Erik Gartz muutti Ruotsiin ja oli kauppias Arbogassa Ruotsin sisämaassa, järvireitin varrella noin 120 km Tukholmasta länteen. Kauppiasta ehkä kiinnosti metalli- tai asekauppa, sillä Arbogassa laivattiin sisämaan rautaa lähteväksi ulkomaille ja siellä oli Kustaa Vaasan perustama asetehdaskin. Suomalaisessa sukutukimuksessa sanotaan, että Erikillä oli Arbogassa syntynyt poika Michael Erici Gartz(ius), josta tuli suomalaisen sukuhaaran kantaisä. Ruotsalaiset tutkimukset taas sanovat Erikin muuttaneen edelleen Suomeen ("...av vilka Erik flyttade till Sverige och därifrån till Finland...", Svensk släktkalender 1938, s. 312).

Arbogassa asuneen Erikin veli Didrik taas oli ollut sotilas Italiassa, Ranskassa ja Hollannissa, ennen kuin hänkin, asuttuaan ensin Hampurissa, tuli saksalaisten palkkasoturien päällikkönä, ”hauptmann”) Arbogaan 1592 ja kuoli siellä 1617, yli 60 vuoden ikäisenä. Didrik oli ollut aviossa Hampurissa nimeltä tuntemattoman vaimon kanssa, joka oli kuollut ennen Didrikin tuloa Ruotsiin. Ruotsissa Didrik solmi uuden liiton, vaimon nimi oli Dorotea Gregersdotter. Didrik ja Dorotea saivat kaksi poika. Toinen jää tuntemattomaksi; toisen nimi oli Mathias Gartz, kauppias Arbogassa. Mathiaksella ja hänen vaimollaan Dorotea Johansdotterilla oli poika Johannes Mathiae Gartzius (n. 1617-1682 Turku, puoliso 1653 Kristina Ekenberg, s. 1632), joka eli suurimman osan elämäänsä Turussa. Johanneksen ja Kristinan poika Johan muutti takaisin Ruotsiin ja tuli, näin pienen Suomen-mutkan kautta, ruotsalaisen Gartz-haaran varsinaiseksi kantaisäksi.

Suomeen muuttanutta kauppiasta Erik Gartzia ei enää tavata mistään, mutta hänen poikansa Michael Erici (Gartzius tai Gartz), eli Mikael Eriksson Gartz (joka suomalaisessa tukimuksessa sanottiin syntyneen Arbogassa), oli vuoteen 1593 mennessä kappalainen Lapinjärvellä (Lappträsk) itäisellä Uudellamaalla, jolloin hän muun Suomen papiston kera Turussa allekirjoitti ns. Upsalan päätöksen. Näin hänestä tuli Suomen-haaran vanhin varmasti tunnettu jäsen.

Lapinjärvi, suomen- ja ruotsinkielen rajamaa, mainittiin jo 1414 Pernajaan kuuluvana kappeliseurakuntana; omaksi pitäjäksi ja kirkkoherrakunnaksi se oli tullut 1575. Silloin kuului Lapinjärven seurakuntaan myös Artjärven kappeli, joka erotettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1865. Seurakunta toimi kaksikielisenä vuoteen 1950 asti, joilloin se jaettiin ruotsin- ja suomenkieliseen seurakuntaan. Lapinjärven seurakunnan pappisluettelossa Michael Erici esiintyy aikajärjestyksessä toisena (tunnettuna) kappalaisena sukunimellä Gartzius ja järjestyksessä viidentenä kirkkoherrana nimellä Gartz. Niihin aikoihin papeista kuitenkin harvemmin käytettiin sukunimeä – koulua käyneenä Michael itse käytti tarvittaessa luultavasti edellistä, latinalaistettua, muotoa.

Vuodesta 1604 alkaen Michael mainittiin kirkonkylän Kycklingsin tilan haltijaksi. Hänet nimitettiin Lapinjärven kirkkoherraksi 1624 mennessä ja hän jatkoi siinä virassa lähes kuolemaansa asti. Hänellä oli 1639 eläimiä seuraavasti: 2 hevosta, 12 nautaa ja 4 lammasta.

Määrä on aavistuksen suurempi kuin keskikokoisessa uusmaalaisessa maatalossa niihin aikoihin, joten tilan tuotolla ja papin tuloillaan hänen on täytynyt tulla hyvin toimeen. Tosin hänellä oli riitaa Pernajan vouti Heiden Vilkenin kanssa seurakunnan kymmenyksistä, josta Michael valitti menestyksekkäästi kenraalikuvernööri Nils Bielkelle.

Michael allekirjoitti Lapinjärven seurakunnan osalta mm. vuoden 1630 ruotuluettelon (roteringslängd), vuoden 1639 kymmennysluettelon (tiondelängd) sekä vuoden 1645 henkikirjan (mantalslängd). Michael kuoli 1647. Hänellä oli ainakin lapset:

1.Erik Michaelis Gartz, mainittu 1634, isänsä apulainen, apupappi (adjunct), allekirjoitti Lapinjärven kymmennysluettelon 1646, kappalainen Lapinjärvellä 1651, puoliso Brita Påvelsdotter; heillä oli poika Henrik, joka oli lukiolainen Viipurissa ja kuoli siellä 1671, ”haudattiin kirkkoon”.

2.Henrik Mickelsson Gartz, ratsutilallinen Mickelspiltomin kylässä, lautamies, main. 1634, 1661, puoliso Barbro Jakobsdotter.

3.Margareta Mickelsdotter Gartz, haudattu Nevanlinnaan.

Kuvassa itäisessä Saksassa sijaitsevan Gartzin kaupungin vaakuna.

Kiitos RR!

Eräs sukutaulu erittäin vanhoilta ajoilta

2009-11-05T03:00:00.002+02:00

Odin, joka tunnetaan myös nimillä Wodan, Woden, Wotan ja Oden, oli muinainen germaanijumala. Odinia palvottiin paitsi Skandinaviassa, niin myös Englannissa ja Manner-Euroopassa. Nykyihmiselle hän on tullut tutuksi lähinnä viikinkien kautta.

Viikinkien jumalat jakautuivat aasoihin ja vaaneihin. Odin oli ensimmäisen aasan, alkujumala Búrin pojan Börrin poika. Odinilla oli kaksi veljeä, Vili ja Ve. Isänsä ja veljiensä kanssa Odin tapppoi Ymir-jättiläisen tehden tämän ruumista maailman. Odinin vaimo oli nimeltään Frigga, mutta vanhoissa saagoissa hänellä on muitakin puolisoita. Odinin poikia olivat Thor, Balder, Hodr, Vidar ja Vali.

Oli täysin luonnollista, että viikinkiruhtinaat halusivat esittää näin mahtavan jumalahahmon omien esivanhempiensa joukossa. Jos yhdistetään todellisten, historiallisten henkilöiden tietoja saagojen kertomuksiin ja lasketaan sukupolvien väliseksi ajaksi noin 30 vuotta, voidaan todeta Odinin eläneen suurin piirtein ensimmäisellä vuosisadalla jälkeen ajanlaskumme alun. On selvää, että nämä sukutarinat ovat fiktiivisiä, mutta yhtä kaikki erittäin mielenkiintoisia. Omaa historiaa kaunistelemalla pystyi keskiajan ihminen erottumaan muista ja perustelemaan ylemmyytensä muihin nähden.

Ynglingatal on sukututkimuksellinen runo, jonka tekijänä pidetään Þjóðólfr af Hviniä. Hän oli Ragnvald Olavinpojan skaldi eli hovirunoilija. Hänen tehtäviinsä kuului sepittää ylistysrunoja hallitsijastaan. Ragnvald oli Norjan ensimmäisen kuninkaan, Harald Kaunotukan serkku. Serkkunsa kunniaksi pyysi Rangvald Þjóðólfriltä runoa Haraldin esivanhemmista. Näin sai alkunsa em. Ynglingatal.

Runon perusteella Odin olisi elänyt noin sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja hänestä Ragnvaldiin olisi ollut 30 sukupolvea. Ajoitusta antaa myös Edda -saagan kertomus Skjöldin jälkeläisistä;

"Skjöld oli Odinin poika, joka hallitsi nykyisin Tanskaksi kutsuttua maata, kun sen nimi vielä oli Gotlanti. Skjöldillä oli poika Fridleif, joka tuli valtiaaksi isänsä jälkeen.

Fridleifin jälkeen kuninkaaksi tuli hänen poikansa Frodi. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun keisari Augustus teki rauhan koko maailmaan. Koska Frodi oli kaikista voimakkain kuningas Pohjolassa, kutsuivat Pohjan miehet häntä nimellä Rauhan Frodi. Tuohon aikaan ei kukaan vahingoittanut toista, vaikka olisi kohdannut veljensä tai isänsä murhaajan silmästä silmään. Varkauksia ja ryöstöjä ei myöskään ollut."

Muinaisten, pohjoismaisten kuninkaiden ja jumaluuksien keskinäiseen historiaan olisi mukava paneutua, mutta tällä kertaa esitys jää tähän pieneen sukupuuhun. Se on peräisin Paul B. Du Chaillun kirjasta "The Early History, Manners and Customs of the Ancestors of the English-speaking Nations", vuodelta 1890.

Kovanyrkkinen Gummerus

2009-11-04T03:00:00.007+02:00

Henrik Johan Gummerus syntyi Kosken Tl kappeliseurakunnan Tuimalan kylässä toukokuussa 1775. Hänen vanhempansa olivat kappalainen Henrik G. ja vaimonsa Johanna Bäcksteen. Henrikillä oli useita sisaruksia, joista sisko Eva Katarina meni vanhoilla päivillään naimisiin Kosken Tl kappalaisena vuodesta 1808 olleen Joakim Johssonin kanssa.

Gummerus suvun esi-isänä pidetään Loimaan Pihkalan talosta lähtenyttä Josefia, joka oli Orivedellä kappalaisena vuodesta 1618 lähtien. Myöhemmin hänestä tuli pitäjän kirkkoherra. Hän oli naimisissa Skolastika Matintyttären kanssa ja tästä liitosta oli Oriveden seuraava kirkkoherra Henrik Gummerus. Suvussa oli kuuden seuraavan sukupolven aikana vähintään 15 pappisvirkaa hoitanutta jälkeläistä.

Henrik Johan Gummerus pääsi ylioppilaaksi Turussa 1796 ja pian tämän jälkeen hänestä tuli yksi kaupungin puhutuimmista nuorukaisista. Hän nimittäin osallistui voimakkaana miehenä innokkaasti ylioppilaitten ja kisällien välisiin katutappeluihin, vaikka samaan aikaan opiskeli papiksi suvunsa parhaita perinteitä noudattaen. Kolme vuoden päästä hän sai tuon pappisvihkimyksen ja muutti Ahvenmaalle. Suomen sodan aikaan 1808 oli Gummerus Finströmin pitäjässä apupappina.

Kun venäläiset valloittivat Ahvenanmaata, kokosi Gummerus yhdessä nimismies Arenin kanssa talonpoikaisjoukon viholllista vastaan. Toukokuun alkuopuolella 1808 paikalliset asukkaat noin 450 miehen voimin ottivat Kumlingen taistelussa vangiksi eversti Vuijtin johtaman 500 venäläissotilaan joukon. Tästä vimmastuneena antoi venäläisten ylipäällikkö Friedrich Wilhelm von Buxhoevden julkisen kuulutuksen, jossa kapinaan osallistuneita uhkailtiin kostolla.

Loppujen lopuksi saaret joutuivat vastustajien haltuun, mutta ruotsalaiset eivät unohtaneet Gummerusta. Hänet palkittiin urhoollisuudesta kultamitalilla ja kuninkaallisen hovisaarnaajan arvolla. Ennen vuoden loppua hän sai vielä sotarovastin arvon. Niinpä sodan loputtua Gummerus muutti lopullisesti Ruotsiin.

Hänestä tuli Öölannin Högbyn seurakunnan kirkkoherra 1812 ja siellä hän myös kuoli heinäkuussa 1836. Häntä jäi suremaan lapsiensa lisäksi leski Maria Helena Hult, jonka kanssa Henrik oli ollut naimisissa vuodesta 1805 lähtien. Tytär Jeannette Amalia oli naimisissa borgholmilaisen kauppiaan, Theodor Hildebrandin kanssa.

Öölannissa Henrik Johan Gummerusta muistellaan yhä vieläkin suurella lämmöllä. Kanttori Alvhäll sävelsi hänen kunniakseen marssin pari vuotta sitten ja eräs paikallinen konditoria valmisti erityisen Gummerus -leivonnaisen.

Vakava onnettomuus rantaradalla

2009-11-03T05:00:00.006+02:00

Kesäkuun 12. päivänä vuonna 1910 joutui Hangosta Karjaan kautta Helsinkiin matkalla ollut henkilöjuna pahaan onnettomuuteen. Kauniina kesäpäivänä viideltä Hangosta lähteneeseen junaan nousi joka asemalta yhä lisää ja lisää matkustajia, jotka olivat pyhäpäivän kunniaksi olleet rentoutumassa maaseudun rauhassa. Niinpä Espoon tienoilla veturilla oli perässään jo 11 tai 12 vaunua täynnä väkeä.

Kello yhdeksän aikoihin illalla juna saapui Pitäjänmäen aseman luo. Sieltä juna lähti kohti Huopalahtea, kun ohjesäännön mukaisesti oli ensin varmistettu radan olevan tyhjän muulta liikenteeltä. Vain kolmisensataa metriä kuljettuaan, juuri vauhtiin päästyään, junan matkustajat kuulivat kimakoita veturipillin vihellyksiä ja tunsivat, kuinka ilmajarrut lähtivät äkkiä toimimaan koko voimallaan. Mitään muuta eivät ihmiset ehtineet huomata, mutta veturinkuljettaja tiesi mitä tuleman piti. Hän oli nimittäin huomannut Helsingin suunnasta lähestyvän tavarajunan, joka kulki täyttä vauhtia kohti Hangon junaa.

Kuljettaja ehti siis jarruttaa hieman, mutta sen sijaan tavarajuna kulki täyttä vauhtia. Sillä ei ollut käytössään tehokkaita ilmajarruja, vaan veturimiesten oli henkensä hädässä turvauduttava raskaisiin käsijarruihin. Vaikka miehet hoitivat velvollisuutensa viimeiseen saakka, oli raju yhteentörmäys väistämätön. Lehtitietojen mukaan "silmänräpäyksessä vääntyivät tenderin puskurit syrjään, veturin etusiltaraudat mutkistuivat kuin heikko rautapelti ja törmäyksen voima jatkui kamalana inertsiana pitkin vaunurivejä. Tenderin perässä olevan toisen luokan vaunun sillat musertuivat kokonaan ja sitä seuraava, myöskin toisen luokan vaunu, syöksyi takanaan olevan kolmannen luokan vaunun päälle ja osaksi sisään, puolella pituudellaan, niin että sen katto oli kolmannen luokan vaunun päällä."

Matkustajajunassa syntyi luonnollisesti täydellinen pakokauhu ja ihmiset hyppivät suinpäin ikkunoista ulos. Tämä tilanne oli aiheuttaa uusia onnettomuuksia matkustajien töniessä ja rynnäillessä sinne tänne. Takapään vaunuissa matkustaneet olivat selvinneet pienemmin vammoin ja ratapenkalle päästessään he joutuivat huomaamamaan onnettomuuden aiheuttaneen uhreja.

Ensimmäisessä vaunuissa kolme ihmistä kuoli välittömästi tenderin rutistaessa etuseinän heidän päälleen. Lisäksi yksi henkilö loukkaantui niin vakavasti, että menehtyi hetken päästä. Lukematon määrä matkustajia sai vammoja.

Onni onnettomuudessa oli, että matkustajien joukosta löytyi peräti neljä lääkäriä. Tohtorit Aschan, Lydecken ja Ehström sekä professori Ehrnooth ryhtyivät ensi hämmennyksestä toivuttuaan auttamaan uhreja parhaansa mukaan. Myös junamiehet osallistuivat pelastustoimiiin ja matkustajia lähetettiin Pitäjänmäkeen hakemaan kirveitä sekä ilmoittamaan Helsinkiin onnettomuudesta.

Kaksi henkilöä huomattiin heti kuolleiksi ja yksi, jonka kasvot olivat runnoutuneet muodottomiksi, menehtyi lääkärien käsiin. Eräältä oli jalka poikki ja se lastoitettiin kaikessa kiiressä. Sanan saavuttua Helsinkiin, lähetettiin sieltä välittömästi ylimääräisellä junalla rautateiden ylilääkäri Lönnqvist mukanaan muutamia Kirurgisen sairashuoneen lääkäreitä ja hoitajia. Loukkaantuneet saivat ensiavun ja heidät kuljetettiin pääkaupunkiin jatkohoitoon.

Surmansa onnettomuuspaikalla saivat Teollisuudenharjoittajien palovakuutusyhtiön johtaja Gustafsson, ylioppilas Einar Lindholm Bobäckistä, entinen poliisi Karl Lithenius sekä sairaalassa työmies Verner Johansson. Loukkaantuneita oli parikymmentä, joista osa oli saanut vakavia vammoja.

Paikan päällä Pitäjänmäellä sai tavarajunan kuljettaja kuulla kunniansa. Erään vanhemman herrasmiehen kerrottiin vaatineen tämän vangitsemista ja hirttämistä lähimpään puuhun. Todellisen syyn tutkiminen jätettiin poliisin tehtäväksi ja sen pohjana oli Pitäjänmäen asemapäällystön virallinen sähkösanoma kolmannen liikennejakson liikennetarkastajalle;

"Paikallisjuna no 381 törmäsi yhteen järjestelyjuna no 1124:n kanssa itäisen semafoorin luona täällä. Onnettomuudessa kuoli 4 ja haavoittui 14 matkustajaa. Onnettomuuden syy ei vielä ole täysin selvä."

Lönneströmin kova saarna

2009-11-02T03:00:00.006+02:00

Padasjoen Kauratteen kylän Postin talossa 1746 syntynyt David Lönström, joka myöhemmin käytti sukunimeä Lönneström, oli ns. vanhan kansan pappeja. Hän ei ollut opiskellut ns. tieteitä, vaan keskittyi saarnaamaan Jumalan sanaa voimallisesti ja uskollisesti. Lönneström ei kertoman mukaan oppinut kahta asiaa koko ikänään; puhumaan ruotsin kieltä puhtaasti ja suvaitsemaan aatelisherroja.

David kävi Hämeenlinnan triviaalikoulua vuoden 1760 paikkeilla ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1766. Muutaman vuoden päästä hänet vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa ja saman tien hänestä tuli Hollolan kirkkoherran apulainen. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän toimi Hollolan pitäjänapulaisena Kärkölässä. Varapastorin arvon Lönneström sai 1787.

Vihdoin 1818 David Lönneströmin kirkollinen ura huipentui Iitin seurakunnan kirkkoherraksi nimittämiseen. Kovin kauaa hän ei asemastaan saanut nauttia, sillä Lönneström menehtyi 72 vuoden iässä huhtikuussa 1819.

Noin 40 vuotta myöhemmin sanomalehti Suomettaressa hän muisteltiin erityisesti hänen suhtautumistaan säätyläisiin (teksti on osaksi muunnettu nykykielelle);

"Oikein hän vainosi niitä aatelisupseereitam jotka Anjalan liittolaisina olivat tahtoneet pettää kuninkaansa ja myydä maansa venäläisille. Niitä hän säälimättä soimasi ja sätti, sattuipa sitten seuroissa tai saarnatuolissaan heitä näkemään. Näistä anjalalaisista asui silloin Hollolassa everstiluutnantti Tandefelt, joka oli saanut pitää päänsä kuninkaan armosta.

Tandefelt sattui kerran Hollolan kirkkoon Lönneströmin ollessa saarnavuorossa. Hän sai korvansa niin täyteen, että veti varapastorin oikeuteen. Kihlakunnanoikeuden istunnossakin Lönneström katsoi aiheelliseksi syyttää Tandefeltiä isänmaansa pettäjäksi sekä Jumalan ja ihmisen lakien rikkojaksi. Everstiluutnantti rukoili oikeudelta, ettei se kuuntelisi sellaisen miehen puheita, jolla ei ollut päätä eikä häpyä.

Lönneström ilmoitti välittömästi ettei hänellä ollut mitään hävettävää, kun ei kerran ollut everstiluutnantin tavoin tehnyt mitään hävettävää työtä. Lönneström hän myös sanoi omaavansa paremman pään kuin Tandefelt. Viimeksi mainittu lause koski niin kipeästi everstiluutnanttiin, että hän käski varapastorin huutia tietämään ja takimmaiseen helvettiin menemään. Hän myös ihmetteli, miten tuhmalla papilla voisi olla parempi pää kuin vapaasukuisella aatelismiehellä?

Tämä toteamus ei Lönneströmiä lannistanut, sillä hän sanoi "minun pääni on Jumalalta, vaan herra överstluutnantin pää on ihmisen lahja, koska hän nyt olisi päättömänä, jos ei kuningas olisi häntä mestauspaikalla armahtanut".

Lönneström tuomittiin lopulta 300 taalarin sakkoihin. Varapastori ei tyytynyt tähän, vaan kävi peräti kuninkaan puheilla selostamassa asiaa. Kuningas maksoi omasta kukkarostaan sakon, mutta kielsi Lönneströmiä enää koskaan pitämästä mainitun kaltaisia saarnoja."

David Lönneström meni vuonna 1782 naimisiin Hollolan kirkkoherran, Jakob Krookin tyttären, Eeva Sofian kanssa. Tämä oli miestään 15 vuotta nuorempi. Avioliitosta oli useita lapsia, pojat Jakob Henrik ja David ylenivät valitsemallaan sotilasuralla aina luutnantiksi saakka. Tytär Margareta Sofian puoliso oli kihlakunnantuomari Gabriel Kekoni.

Hyväsydäminen Sandberg

2009-10-30T03:00:00.004+02:00

Koskella Tl asui 1800-luvun alkupuolella muurari Kustaa Sandberg, joka oli syntynyt hyvin vaatimattomiin oloihin huhtikuussa 1802. Hänen isänsä, Jättelän Pertuntalon Nummilan torppari Matti Jaakonpoika, oli kuollut hieman ennen poikansa syntymää. Näin äiti Anna Matintytär jäi yksin huolehtimaan Kustaasta sekä hänen kahdesta vanhemmasta veljestään, Heikistä ja Matista.

Kauaa ei tämä tilanne jatkunut, sillä jo vuonna 1803 Anna meni uusiin naimisiin uskelalaisen Mikko Juhonpojan kanssa. Anna oli toista miestään noin 12 vuotta nuorempi. Heille syntyi Nummilan torpassa kolme lasta, joista kaikki kuolivat pienenä. Anna Matintytär menehtyi 1814 ja seuraavana vuonna Mikko toi Loimaalta itselleen uuden vaimon, Maria Simontyttären.

Näin kolme veljestä joutuivat tilanteeseen, jossa kumpikaan huoltajista ei ollut heille sukua. Kustaa lähtikin tien päälle jo varhain eli 15 vuoden iässä. Kosken Tl rippikirjasta ilmenevän tiedon mukaan hän muutti tuolloin Somerolle.

Seuraavan kerran Kustaan, joka nyt käyttää sukunimeä Sandberg, tapaa Kosken kartanon mailla olleesta torpasta vuodesta 1833 lähtien. Tuolloin hänet mainitaan rippikirjassa muurarimestarina. Näin ollen voisi ajatella, että tuohon aikaan rakennettujen kartanon talojen ja torppien uunit olisivat Kustaan tekemiä.

Koko ikänsä naimattomana pysynyt Kustaa kuoli kotonaan tammikuussa 1848 hengenahdistukseen vain 45 vuoden iässä. Tämän yksineläjän testamentti oli kuitenkin yllättävä. Kesällä 1850 lainvoiman saanut asiakirja osoitti muurari Sandbergin hyväsydämiseksi mieheksi. Testamentin mukaan piti hänen jäämistöstään antaa 500 hopearuplaa köyhäinkassan hallitukselle ja näiden varojen korot piti käytettämän Kosken kappeliseurakunnan köyhien lasten kouluttamiseksi.

Testamentin perusteella Kustaa Sandberg oli niitä henkilöitä, jotka jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsivät koulutuksen tarpeellisuuden maaseudullakin. Vielä 1800-luvun lopulla oli hyvin yleistä, että kansakoulun perustamista vastustettiin milloin mihinkin käytännön syyhyn perustuen. Opiskelun katsottiin esimerkiksi vievän yhden käsiparin pois pakollisista maatöistä. Eräät olivat jopa sitä mieltä, että oli väärin kouluttaa maalaisia, sillä he eivät kuitenkaan pääsisi tarpeeksi pitkälle opin tiellä. Koulussa lapsille ja nuorille vain annettaisiin turhaa toivoa.

Toki Kosken kappelissa oli oma pitäjänpedagogi, joka antoi opetusta mm. kirjoituksessa ja lukemisessa. Pari vuotta Sandbergin testamentin toimeenpanon jälkeen kirkkoherra Elmgren antoi kuuluttaa lehdessä uutta pedagogia seuraavaan tyyliin; "Haettawana on Pitäjän-Kouluttajan wirka Marttilan pitäjän Kosken kappelissa. Tawallisilla, waadittawilla todistuksilla, sekä myöskin todistuksella wuoro-opetus-tawan tiedosta, warustetut hakiat, saawat ennen tulewan Toukokuun loppua itsensä allekirjoittaneelle Kirkkoherralle kirjallisesti ilmoittaa. Palkka, joka taitaan parannettaa, on aluksi 2 ruplaa hop. ja 3 tynnyrin paikoilla rukiita wuodelta."

Kuvan koululaiset ovat Varsinais-Suomen Kiskon Lapinkylän koululta, 1910-luvun loppupuolelta.

Saarijärven Taavetti ja salattu tytär

2009-10-29T04:05:00.004+02:00

Saarijärven Mahlun Ramsin talossa oli 1800-luvun loppupuoliskolla isäntänä Taavetti Erkinpoika, joka oli naimisissa Mariana Juhontyttären kanssa. Pariskunnalla oli ainakin seitsemän lasta, kun Taavetti kuoli elokuussa 1908.

Perunkirjoituksessa huomattiin Taavetin olleen vauraan isännän, sillä hän jätti jälkeensä peräti 800,000 markkaan nousseen omaisuuden. Vaimo Mariana oli kuollut jo aiemmin ja niinpä em. seitsemän lasta luulivat saavansa jakaa rahat keskenään. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta ilmaantui jostain perheelle aiemmin täysin tuntematon perillinen.

Saarijärven kihlakunnan välikäräjillä syyskuussa 1909 todettiin tamperelaisen, hyvin köyhän tehtaantyömiehen vaimon olevan Taavetti Ramsin laillinen perillinen. Oikeudelle näytettiin toteen, että mainittu vaimo oli Ramsin avioton tytär. Taavetti oli ennen naimisiinmenoaan ollut kihloissa erään naisen kanssa, mutta avioon saakka he eivät koskaan ehtineet. Tästä suhteesta syntyi kuitenkin lapsi, josta Ramsi itsekään ei välttämättä ollut tietoinen.

Välikäräjät julistivat vaimon lailliseksi perijäksi ja näin tasaveroiseksi muiden lasten kanssa. Päätöksellään oikeus teki köyhästä tamperelaisesta kerralla vauraan naisen.

Kuka tahansa olisi ollut iloinen 100,000 markan yllättävästä lahjasta, mutta ikänsä vähävaraisena eläneelle työläisperheelle summan on täytynyt tuntua todelliselta taivaan lahjalta. Perijätär oli Tampereen Sanomien mukaan joutunut asiasta kuultuaan "aiwan lapsellisen ilon waltaan". Hän oli moneen kertaan udellut asian todenperäisyyttä ennen kuin uskoi sen olevan totta. Hän oli pyytänyt itseään viisaampia kertomaan "jotain mittakaawaa, jonka mukaan arwostella tuon rahamäärän suuruutta". Siksi hän kysyi, kuin monta 500 markan seteliä summaan mahtuisi ja sen kuultuaan "hän tunsi oikein päätään huimaawan".

Tuhoisa tulipalo Perniössä - kolme piika menehtyi

2009-10-28T03:00:00.005+02:00

Perniön pitäjän Paarskylän Kreulan talossa tapahtui tammikuun kolmantena päivänä 1821 hyvin ikävä onnettomuus. Piiat Maija Stiina Antintytär, Maija Stiina Abramintytär ja Helena Juhontytär loukuttivat pellavia Kreulan saunamökissä. Ehkä pimeänä talvipäivänä tarvittu pärevalo tai joku muu sytytti huomaamatta herkästi palavat, kuivat pellavat. Hetkessä koko sauna oli tulessa. Kaksi tytöistä pääsi ulos, mutta he menehtyivät vammoihinsa pian tämän jälkeen. Yksi piika jäi sisälle saunaan. Kun tuli vihdoin saatiin sammutettua, huomattiin hänen kuolleen, luultavasti pikemminkin savukaasuihin kuin tuleen.

Näiden kolmen nuoren tytön taustat olivat seuraavat;

Maija Stiina Antintytär oli Paarskylän Tuomolan Krouvin talon lampuodin, Antti Petterinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Leena Kustaantyttären vain 13 vuoden ikäinen esikoistytär. Maija Stiinan syntymän aikaan hänen vanhempansa olivat olleet Kyynämäen Ylistalon isäntänä ja emäntänä. Sieltä Antti muutti Paarskylän Tuomolaan lampuodiksi suurin piirtein samaan aikaan, kun puoliso Helena kuoli vuonna 1819.

Tämän jälkeen Antti avioitui Helena Tuomaantyttären kanssa. Uusioperhe palautui jossain vaiheessa takaisin Kyynämäelle ja siellä isäntä mainitaan sukunimellä Krogars nuorimman tyttärensä kasteen yhteydessä.

Toinen uhri oli Paarskylän Kreulan rengin, Juho Antinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Leena Juhontyttären vuonna 1803 syntynyt esikoistytär Leena. Hänen tarkka syntymäpäivänsä ei ole tiedossa, mutta rippikirjan mukaan syntymävuosi on juuri edellä mainittu 1803. Äiti Leena menehtyi pian tyttärensä syntymän jälkeen ja Juho meni uusiin naimisiin Anna Juhontyttären kanssa.

Kolmas tulipalossa kuollut oli Maija Stiina Abramintytär. Hän oli syntynyt 1798 Öyrilässä räätäli Abram Abraminpojan ja Stiina Erkintyttären perheeseen. Räätäli Abram asui myöhemmin mm. Anjalan kylässä, mistä Maija Stiina aikanaan muutti piiaksi Paarskylään.

Loukutus on viides työvaihe pellavan käsittelyssä. Pellavan lehtien alkaessa kellastua, mutta siemenien ollessa vielä raakoja, varret nyhdettiin pellosta. Toisessa vaiheessa tuli vuoroon rohkiminen, jossa varsista poistettiin lehdet, haarat ja siemenkodat. Kolmanneksi pellavat liotettiin, jotta kuitukimppuja puumaisessa ytimessä pitävä liima-aines hajoaisi.

Kuivauksen jälkeen oli vuorossa loukutus. Siinä pellavan varret rikottiin pienemmiksi. Loukutusta seurasi lihtaaminen, jossa puusälöt poistettiin kuitumassasta. Käsinlajittelun jälkeen pellava häkilöitiin. Siinä lyhyet kuidut eli rohtimet erottuivat pitkistä kuiduista eli aivinoista. Lopuksi pellava kehrättiin.

Oheiset pellavan loukuttimet löytyvät Marttilassa sijaitsevasta Nostalgiamuseosta.

Miten suomalaissyntyinen Hugo Hesse sai kultaisen kunniamerkin Amerikan sisällissodan aikaan

2009-10-27T03:00:00.008+02:00

Vaasassa asui 1840-luvulla tanskalaissyntyinen Börge Hesse (1819-1876), joka oli ammatiltaan sirkustaiteilija. Hänen leipälajejaan olivat taitoratsastus, voimistelu, nuoralla tanssiminen, miekkailu ja ilotulitukset. Hän kiersi Suomea nimellä Wilhelm Hessen esiintyen eri kokoonpanojen kanssa. Näillä retkillä hän kävi Oulussa ja vuonna 1851 hän päätti asettua perheineen kyseiseen kaupunkiin. Wilhelm Hessen järjesti Oulussa voimistelukoulutusta ja toimi lisäksi eläinlääkärinä. Perhe sai lisätuloa majatalonpidosta, maidon myynnistä ja ilotulistusten järjestämisestä.

Perheen lapsista Viktor Hugo oli syntynyt Vaasassa 1843. Hän lähti jo nuorena miehenä Amerikkaan onneaan kokeilemaan. Sisällissodan loppuvaiheissa syksyllä 1865 Viktor raportoi entiseen kotimaahansa seuraavaa;

"Philadelphiasta 20.7.1865;

Nyt saan jutella kuinka kävi tappelussa Fischerin luona. Meillä oli laivasto, johon kuului 8 laivaa ja 8 monitoria. Amiraali Porterin komennon alla aloimme me pommittamaan linnoitusta 7 päiv. helmikuuta ja pitkitimme ampumista aina 16. päivään asti, yötä ja päivää. 17. päivä tuli maasotaväki, komennettuna kenraali Shermanilta, ja tämä alkoi tappelemaan klo 4 j.p.p., mutta lyötiin takaisin. 400 miestä kaatui ja 500 otettiin vangiksi; muu sotaväki joutui hujan hajan.

Mutta 20. päivä keräytyivät he taas ja pitivät hirmuisen tappelun pari peninkulmaa linnoituksesta, mutta saivat kaiken ajan selkäänsä. Yöllä 20. ja 21. päivän välillä nousimme me maalle neljä amerikkalaispeninkulmaa linnasta, kello 3 aikana läksimme me marssimaan pattereita kohti ja klo puoli viisi alkoivat siniset poikamme ottelemaan.

Minä sain haavan vasempaan olkaani, virittäessäni tikapuita muurille. Luutnanttimme kiipesi ylös ja huusi, sapeli toisessa ja sotalippu toisessa kädessä: "tulkaat pois pojat". Mutta tuskin oli ennättänyt sanoa nämät sanat, kuin kuula kävi häntä rintaan ja hän kaatui hengetönnä maahan. Lippu, jota kantoi, kaatui päähäni, ja koska olin likimmäinen mies, otin minä nyt lipun ja läksin ylös, ja puoli tiimaa sen jälkeen istutin minä lipun Fischerin muurille.

Kaikuvalla hurra-huudolla joka miehen suusta rynnistimme me linnaan lyöden kaikki mitä eteen sattui. Klo 11 aikana oli Fischer, 5 patteria, kanuunat ja kaikki tyynni meidän hallussamme ja komiasti heilusi amerikkalaislippu yltä ympäri. Vihollisista kaatui 5000 ja 10000 otettiin vangiksi. Maaliskuun ensimmäisenä tuli kenraali Sherman ja otti linnan ja kaupungin haltuunsa.

Maalle noustessamme oli meitä 1700 miestä ja tappelun jälkeen ei kuin 900. Tänä päivänä sain urhoollisuuden rintarahani sekä viisi muuta miestä laivassamme. Heidän rahansa on hopiasta, mutta minun on kullasta. Toisella puolella on maakotka ja amerikkalaisvaakuna; toiselle puolelle on piirretty: "Hugo Hesselle urhoollisuudesta tappelussa Fischerin luona 21. päivänä helmikuuta 1865, Wabash -nimisessä laivassa".

Huomiseksi olemme kutsutut pitoihin höyryfregatti Connecticuttiin, siitä että toimme takaisin sen pienen monitorin, joka ampui upoksiin erään linjalaivan". Nykyisin olemme ankkurissa Philadephian satamassa."

Fischerin luona käytiin kaksikin suurta taistelua, mutta niistä ratkaiseva oli jo tammikuun 13-15. päivä 1865. Amiraali David D. Porter oli merivoimien johdossa ja Fischer vallattiin menestyksellisesti. Kaatuneita oli Pohjoisvaltion puolelta 1341 ja Etelävalloilla 583 kaatunutta tai haavoittunutta.

Hugo Hessen kirje tarkoittaa ilmeisesti helmikuun 12-22. päivä käytyä Wilmingtonin taistelua. Se oli suoraa jatkoa Fort Fischerin taistelulle ja tapahtui pääosin Fort Andersonin -nimisen linnoituksen luona, New Hannoverin maakunnassa. Taistelu päättyi liittovaltion joukkojen täydelliseen voittoon ja samalla konfederaatin viimeinen tärkeä satama Atlantin rannikolla sulkeutui. Wilmingtonin kautta oli viety mm. tupakkaa ja puuvilla Englantiin, Bahama-saarille ja Bermudaan. Nämä tulonlähteet loppuivat ja näin Hugo Hesse oli ollut omalta osaltaan ajamassa Etelän joukkoja kohti täydellistä tuhoa.

USS Wabash oli päättänyt sisällissodan taistelunsa jo tammikuun lopussa 1865 ja se poistettiin kokonaan käytöstä 14. päivä helmikuuta samana vuonna. Tämä tieto ei välttämättä ole ristiriidassa em. kunniamerkin tekstin kanssa. Mitali on vain annettu laivan ollessa jo satamassa.

Kuvassa USS Wabash - This image is a work of a sailor or employee of the U.S. Navy, taken or made during the course of the person's official duties. As a work of the U.S. federal government, the image is in the public domain.

Kultaa Kiskossa?

2009-10-26T03:00:00.004+02:00

Vuonna 1909 tehtiin Kiskon Iilijärven luona kultalöydös eräästä kalliosta. Se herätti aikanaan suurta huomiota, sillä samoihin aikoihin löydettiin läheltä myös nikkeliä. Nikkelin osalta lopputulos oli pettymys, sillä malmi oli sangen arvotonta.

Kultalöydös tehtiin, kun muutama valveutunut henkilö oli osaksi metsästämässä, osaksi katsomassa kaivojen paikkoja ja kokoamassa kivinäytteitä Orijärven metsissä. Iilijärven luona oli jo 1830- ja 1850-luvuilla yritetty kaivaa kuparia, mutta louhiminen jäi lyhyeksi huonon pitoisuuden takia. Kaivausjätteissä huomattiin kuitenkin harmaata kiviainesta, joka tarkemmissa tutkimuksissa todettiin Suomessa erittäin harvinaiseksi jamesoniitiksi. Tämä taas sisältää etupäässä lyijyä, antimonia ja rikkiä. Lisäksi mukana on hitunen hopeaa, josta syystä malmi saattoi olla arvokasta.

Näitä kiviaineksia miehet ottivat nyt mukaan ja tilanomistaja R. Grandin tutkiessa niitä, huomasi hän pieniä pitoisuuksia kultaa jyvinä ja lehtinä. Sama tilanomistaja oli aiemmin löytänyt puhdasta kultaa Pohjan pitäjän Brödtorpin kartanon mailta. Nyt kivet joutuivat tarkempaan tutkintaan ja dosentti Borgström ja myöhemmin professori Ramsay osoittivat niiden sisältävän sangen runsaasti kultajyviä.

Johtopäätökseksi tuli, että Iilijärven luona oleva malmi oli sinänsä hyvin rikasta. Sen sijaan löydöksen laajuudesta ei ollut mitään tietoa, joten kultakaivoksen avaaminen ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Iilijärven seutua aiemmin tutkittaessa eivät minearologit olleet löytäneet jamesoniittia eivätkä kultaakaan. Näin ollen vuoden 1909 kultalöydös osoittautui yksittäiseksi onnenkantamoiseksi. Alueen kallioissa on kylläkin arsenia ja rikkiä runsaasti. Näiden läheisyydessä on yleensä myös jalometalleja, mutta viimeisen sadan vuoden aikanakaan ei Kiskossa ole päästy kullankaivuuseen. Joka tapauksessa aikoivat Iiljärvellä samonneet miehet vuori-insinööri Albert von Julinin johdolla tehdä koelouhintoja.

Alueen omistajana oli vuosina 1883-1906 ollut Fiskars Ab, kun taas vuodesta 1907 lähtien haltijaksi tuli Orijärven kaivosta tuolloin hoitanut Finnish American Mining Co.

Uskomaton tapaus

2009-10-23T05:55:00.004+03:00

Sysmän Saarenkylän Nujalan Alhiolla asui 1820-luvulta alkaen kirjanpitäjä Carl Jacob Lehnbom vaimonsa Maria Wilhelmina Holmstenin ja lapsiensa kanssa. Pariskunta oli vihitty Jyväskylän maaseurakunnassa 1825 ja Maria Wilhelmina olikin kotoisin ao. pitäjästä.

Jossain vaiheessa 1840- tai 1850-lukua herra Lehnbom muutti perheineen Jyväskylään, mutta kauaa hän ei siellä viihtynyt. Hän nimittäin lähti teille tietymättömille eikä kukaan tiennyt minne.

Samoihin aikoihin, Krimin sodan vielä riehuessa, palveli Jyväskylän komppaniassa aliupseerina eräs Sagulin -niminen mies. Mainittu komppania lähetettiin tositoimiin vuonna 1855, joten kovin kauaa ei Sagulin ehtinyt taisteluissa olla.

Kuten Lehnbom hieman aiemmin, katosi myös Sagulin. Kukaan ei tiennyt minne mies oli lähtenyt tai oliko hän joutunut esimerkiksi henkirikoksen uhriksi.

Vasta talvella 1870-71 asiaan saatiin molempien miesten osalta hieman selvyyttä. Tuolloin Saarijärven maanviljelysopiston johtaja, herra Wadenstierna sai yllättäen kirjeen Lehnbomilta. Kirjeessä kauan kadoksissa ollut mies pyytää saada tietää jotain sukulaisistaan.

Kirjeessään hän myös kertoo uskomattomasta tapahtumasta. Carl Jacob Lehnbom oli matkustanut aina Yhdysvaltoihin saakka ja antautunut sotilaspalvelukseen. Hän oli ylennyt everstiluutnantiksi ja sanoi joutuneensa kerran kahakkaan erään intiaanijoukkion kanssa. Taistelu päättyi ratsuväen voittoon ja osa intiaaneista sekä heidän päällikkönsä otettiin vangeiksi. Everstiluutnantin tutkiessa tätä päällikköä tarkemmin, huomasi hän tämän olevan valkoihoisen.

Kun miestä puhutettiin hieman aikaa, paljastui fantastinen totuus. Hän olikin Lehnbomin tuttu Jyväskylän ajoilta, kadonnut sotamies Sagulin. Näin veriviholliset huomasivatkin olevansa melkein kaksikymmentä vuotta erillään olleet ystävykset. Valitettavasti mikään lähde ei tunnu tietävän, miten tämä uskomaton tarina jatkui.

Kuva kirjasta Massacres of the mountains : a history of the Indian wars of the Far West by Jacon Piatt Dunn (1886)

Kreivi Armfeltin 60 -vuotispäivänä

2009-10-22T04:11:00.005+03:00

Kenraalimajuri ja kreivi Gustaf Vilhelm Arthur Armfeltin ja hänen vaimonsa, kreivitär Mariana Gustava Armfeltin järjestyksessä toinen lapsi oli Halikon Joensuun sukukartanossa 10.2.1850 syntynyt Carl Alexander. Perhe oli yksi Suomen arvostetuimmista ja vauraimmista. Isä Gustaf Vilhelm oli tsaarin sivusadjutanttina vuodesta 1861 aina kuolemaansa saakka 1880. Äiti Mariana taasen oli ollut tsaarittaren hovineitinä ennen avioitumistaan. Kuten sukunimistä voi päätellä, olivat puolisot sukua keskenään.

Carl Alexanderilla oli kaksi sisarusta. Gustav oli veljeään kaksi vuotta vanhempi. Hän opiskeli agronomiksi ja hoiti Joensuuta kuolemaansa saakka 1887. Sisko Hedvig Lovisa sai kreivittären arvon ja kuoli Helsingissä 1923. Carl Alexander Armfelt asui sukutilallaan, mutta toimi aikoinaan ministerivaltiosihteerin apulaisena ja keisarillisen hovin hovimestarina. Koulutukseltaan hän oli varatuomari.

Kun kreivi Armfelt täytti 60 vuotta 10.2.1910, pidettiin merkkipäivän kunniaksi kaksikin eri juhlaa. Heti aamusta hänen luokseen Joensuun kartanoon tuli kunniatervehdykselle Halikon naiskuoro ja tämän jälkeen Salon kauppalan VPK:n soittokunna lähetystöineen lisättynä kaksinkertaisella mieskuorolla. Kukkasia toimitettiin kartanoon pitkin päivää niin paljon, että lopulta huoneet näyttivät talvipuutarhalta.

Kreivi Armfelt oli kutsunut juhlapäivällisille suuren joukon ystäviä ja tuttavia sekä tietysti sukulaisia. Läsnä olivat mm. lääninkuvernööri Borgenström ja vanha kenraali Ramsay. Puheita kuultiin useaan kertaan ja sähkösanomiakin tuli satakunta. Kaikille puheille ja onnitteluille oli yhteistä se, että ne tunnustivat sekä kreivin valtiollisen toiminnan että henkilökohtaisen ystävyyden. Päivällisten taustamusiikista piti huolen em. VPK:n soittokunta.

Näiden päivällisten lisäksi kreivi Armfelt kestitsi myös yli sataan henkeen noussutta alustalaistensa joukkoa. Heidät oli kutsuttu Salon VPK:n juhlahuoneistoon, joka täyttyi ääriään myöten. Lyhyessä, mutta sydämestä lähteneessä puheessaan kreivi toivotti vieraat tervetulleiksi. Hän kertoi, miten monin eri sitein sukujuuret kiinnittävät hänet kartanoon. Kreivi totesi myös, että Joensuun haltijan ja alustalaisten edut ovat olleet ja tulevat olemaan aina yhteiset. Hän toivoi hyvien suhteiden jatkuvan tulevaisuudessakin ja kiitti lopuksi alustalaisia heidän osoittamastaan luottamuksesta.

Juhlassa olivat paikalla myös kreivin puoliso, kasvattitytär sekä hänen iäkäs äitinsä, Mariana Armfelt. Kreivitär Armfelt kuoli vasta 1921, lähes 98 vuoden kunnioitettavassa iässä. Runsaiden onnittelu- ja kiitospuheiden jälkeen jaettiin kreivin puolesta kartanon vanhemmille palvelijoille Kansallispankin talletuskirjojen muodossa joukko rahalahjoja. Isoimmat yksittäiset lahjat olivat 100 markan arvoisia ja yhteissummaltaan tämä huomionosoitus nousi 2000 markkaan.

Abraham Agricola Uskelasta

2009-10-21T06:00:00.003+03:00

Uskelan kirkkoherran, Krister Agricolan ja Brita Forseniuksen poika Abraham oli syntynyt vuoden 1656 paikkeilla. Hän kävi luultavasti Turun katedraalikoulua tullen ylioppilaaksi 1670 tai 1671. Vuonna 1678 hänet vihittiin papiksi ja muutama vuosi tämän jälkeen Abraham Agricola ilmestyy Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeriksi. Hän saattoi tosin olla kaupungissa jo 1678 kirkkoherran apulaisena.

Abraham Agricola valittiin Uskelan kirkkoherraksi 1683, mutta varsinaiseen virkaan hän astui vasta 1685. Vuosina 1691 ja 1697 hän oli pappeinkokouksessa saarnaajana. Viimeksi mainittuna vuonna hän oli myös pappissäädyn valtiopäivämiehenä.

Abraham oli naimisissa Margareta Andersdotterin kanssa, joka jäi leskeksi ja oli elossa vielä 1720. Perheen lapsista tunnetaan pojat Anders ja Sven. Anders kuoli naimattomana 1741. Sven oli 1720-luvulta lähtien kappalaisena Ahvenanmaan Getassa, missä hän myös kuoli 1759. Puoliso Beatan kanssa heillä oli ainakin tytär Sara, joka oli naimisissa isä Svenin apulaisen, Johan Rossmanin kanssa. Abrahamin suvulla ei muuten ollut mitään yhteyttä Mikael Agricolaan.

Abraham Agricolan ratkaistavaksi Uskelassa tuli mm. kysymys Kiikalan seurakunnan yhdistämisestä entiseen emäseurakuntaan. Tästä oli puhetta sekä 1686 että 1700, mutta kummallakaan kerralla yhdistäminen ei toteutunut.

Kun Agricola 1697 tuomiokapitulin luvalla lähti Tukholmaan osallistuakseen valtiopäivlle, ei hän vielä tiennyt sotkeutuvansa hankaluuksiin. Alunperin kirkkoherra ajatteli palata matkalta ennen joulua, mutta erittäin aikainen ja ankara talvi esti merenkulun täysin. Niinpä Agricola joutui viipymään Ruotsinmaalla pitkälle kevääseen 1698.

Kotiin palattuaan kirkkoherra sai tuomiokapitulilta kutsun saapua kuultavaksi tehtävien laiminlyönnin takia. Ilmeisesti Agricola ei koskaan käynyt kyseisessä kuulustelussa. Joka tapauksessa majuri von Torckenin syytösten takia kirkkoherra joutui virasta erotetuksi joksikin aikaa. Tämä ero oli niin kova paikka Agricolalle, että hän seuraavana vuonna kirjoitti tuomiokapitulille puolustuskirjeen.

Siinä hän sanoo kokeneensa paljon pilkkaa ja häväistystä kaiken tapahtuneen jälkeen. Hän myös pyytää anteeksi sitä, ettei ollut saapunut kuultavaksi. Tämän hän sanoo johtuneen sairaudestaan. Koska Agricolan poissaollessa oli kirkonmenot säännöllisesti pidetty muiden pappismiesten toimesta, pyysi kirkkoherra puolestaan von Torckenin vetämistä maallisen oikeuden eteen. Tämä tapahtuikin, mutta sekä kihlakunnanoikeus että myöhemmin hovioikeus Turussa totesivat von Torckenin syyttömäksi.

Abraham Agricola ei koskaan täysin toipunut em. sairaudesta ja hän kuoli 1706 noin 50 vuoden iässä. Poika Sven oli isän kuoltua Uskelassa ns. armovuodensaarnaajana.

Uskelan rippikirjan 1697-1711 etusivuilla on pieni suomenkielinen rukous, joka saattaa hyvin olla Abraham Agricolan omakätisesti tekemä. Se sopinee hyvin tämän Uskelan kirkkoherran ja valtiopäivämiehen muistolle.

Sotamuistoja Salon seudulta

2009-10-20T06:00:00.002+03:00

200 vuotta sitten päättynyt "Suomen sota" jätti kansan muistiin lukuisia tarinoita sekä sota- että kotirintamalta. Varsinais-Suomen Salon seutu jäi melko lailla ulkopuolelle suoranaisista sotatoimista, mutta toki sielläkin nähtiin venäläisiä joukkoja.

Perimätiedon mukaan ensimmäiset venäläisjoukot tulivat seudulle pitkäperjantaina. Matkallaan Helsingistä päin sotaväki kulki Kiskon ja Muurlan halki laskeutuen ns. Tupurin mäkeä alaspäin. Vihollisten tulo aiheutti pakokauhua paikallisessa asujaimistossa. Miehet pakenivat, naiset ja lapset piiloutuivat itkien ja rukoillen. Rahat ja arvotavarat kätkettiin pahimman varalta. Rohkeimmat tosin ottivat aseen käsiinsä uhaten käydä vihollista vastaan.

Samaan aikaan oli Marttilan pitäjässä eräs torppa syttynyt tuleen. Tieto tästä kulki nopeasti ja yleisesti luultiin ryssien nyt polttavan seutukunnan. Tosiasiassa venäläiset eivät syyllistyneet väkivallantekoihin, sillä joukkojen kuri oli kova. Ilkivallasta ja laittomuuksista rangaistiin ankarasti. Vihollisjoukot kärsivät kovasta puutteesta ja nälästä. Erityisesti tämä koski sotatoimien alkuvaihetta, kun huoltojoukot eivät vielä olleet ehtineet kunnoolla mukaan. Venäläisten kerrotaan pyytäneen paikallisilta suolaa ja taikinaa.

Närvelän kylässä, pari kilometriä Salon kauppalasta oli eräs venäläinen tullut varastamaan perunoita Langin torpasta. Torpparin vaimo oli paikalla ja onnistui kirveellä uhkaamalla karkottamaan voron. Muu torpan väki oli sotajoukon lähetessä paennut erääseen kalliononkaloon, ns. Ilmusvuoren luhtiin. Siellä he piileskelivät jonkin aikaa susien ahdistamina.

Ainoa suurempi taistelu lähistöllä oli Perttelin Haalin kartanon kahakka. Venäläisten joukkojen kerrottiin olleen matkalla joko Hämeenlinnasta Saloon päin tai sitten juuri päinvastaiseen suuntaan. Eräs kiikalalainen Moberg -niminen mies olisi tuohon aikaan, sodan loppupuolella, surmannut kaksi kasakkaa Rekijoen ja Hirvelän kylien välisellä nummella. Tämän teon halusivat muut kasakat kostaa, mutta Moberg heittäytyi maahan teeskennellen kuollutta. Yksi kasakoista ratsasti Mobergin yli, mutta mies jäi henkiin ja pääsi lopulta pakoon.

Tämän jälkeen toistasataa Kiikalan miestä kokoontui seipäillä ja viikatteilla varustautuneina vastaanottamaan venäläisiä. Miehet joutuivat perääntymään, sillä viholliset olivat sotilaallisesti ylivoimaisia. Perttelissä, Haalin sillalla tapahtui joukkojen toinen kohtaaminen. Tässä taistelussa kaatui miehiä molemmin puolin rintamaa ja venäläisiä kerrotaan heitetyn sillalta alas.

Taistelusta kiivastunut venäläisten päällikkö uhkasi viimein polttaa Haalin kartanon ja vielä koko Rekijoen kylänkin. Kartanonisännälle tuli nyt kiire. Hän riensi venäläisten luo ja sai aikaan kuuden tunnin tulitauon. Tämän ajan hän käytti ajamalla hevosella Turkuun anomaan armoa Venäjän armeijan ylipäälliköltä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilta. Isännän sanotaan rientäneen niin hurjaa vauhtia, että toinen hänen hevosistaan kuoli matkalla liikarasitukseen.

Tämä kaikki kannatti, sillä von Buxhoevden suostui armonanomukseen. Hän lähetti oman kuriirinsa viemään viestiä joukoille ja näin estettiin välikohtauksen laajeneminen. Haalin kartanon omisti vuodet 180-1814 kamreeri Kaarle Benjamin Fabrell, jonka jälkeen se jäi kapteenin leski Albertina Baerille vuoteen 1835.

Hieman vähemmän vauhdikkaita muistoja jätti eräs Hämmäisten mailla asunut sotilas. Mies oli palveluksessa Hämeenlinnassa ja hänen äitinsä lähti tapaamaan poikaansa jalkaisin. Päästyään perille varuskunnan vahtisotilas kysyi äidiltä pojan sotilasarvoa, jotta olisi voinut auttaa tätä löytämään oikean miehen. Äiti ei ollut tiennyt, oliko poika kenraali vai korpraali, mutta joku "raali" kuitenkin. Näiden tuntomerkkien avulla eräs korpraali sai vieraan äidistään.

Lukkarinmäellä Salon kauppalan vierellä taasen asui eräs leskivaimo, joka oli ihastunut tiettyyn venäläissotilaaseen. Eräs räätäli Petrel (jota ei kylläkään löydy alueen rippikirjoista), löysi jostain venäjänkielisen paperilappusen lähettäen sen leskelle mukan rakkauskirjeenä. Lesken sulhasenhakureissu Turkuun päättyi luonnollisesti suureen pettymykseen.

Eniten näitä 200 vuoden takaisin sotamuistoja on jälkipolville välittänyt kirkonvartija Blomberg, joka oli syntynyt pertteliläisen rakuunan poikana 1773. Blomberg oli hyvin tiedonhaluinen mies ja opiskeli omatoimisesti kirjoitustaidon. Hänen tyttärensä oli elossa 1900-luvun alussa välittäen isänsä kertomia juttuja jälkipolville.

Kuva osa Johan August Malmströmin piirustuksesta J.L. Runebergin teokseen "Fänrik Ståls sägner", Helsingfors 1883

Ville Kartanon ikiliikkuja

2009-10-19T03:00:00.002+03:00

Maanviljelijä Ville Kartano Kiikan pitäjän Unkerlan kylästä teki vuonna 1909 merkillisen keksinnön. Hän nimittäin valmisti koneen, joka "liikkeelle pantuna käy taukoomatta, siksi kunnes pidätetään".

Tämä kone oli Villen mielestä käytännöllinen kuljettamaan laivoja ja rautatievaunuja sekä pyörittämään mm. tehtaita. Keksijän mukaan kone tekee tarpeettomaksi veden, höyryn ja sähkön käytön liikevoimana.

Konetta Ville Kartano piti näytillä omalla maatilallaan. Kuitenkin laitteen sisälle ei päässyt näkemään, koska sen osan asiasta herra Kartano piti salaisena.Koneen päälle oli sijoitettu iloisen näköinen soturi miekka kädessään. Keksinnölleen hän aikoi hakea patenttia.

Tämän talouden kokonaan mullistavan ikiliikkuja ei ollut Kartanon ainoa keksintö. Maanviljelysseura oli antanut hänelle oikein palkinnonkin pellonpienennyskoneesta.

Ville Kartano ei jättänyt kehitystyötään ikiliikkujan parissa kesken, vaan onnistui tekemään siitä muutaman kuukauden päästä sata kertaa tehokkaamman kuin alunperin. Keksijä halusi tietysti pitää toimintaperiaatteen oman tietonaan, mutta suostui kertomaan "ilman painon panevan koneen pyörimään".

Konetta kävi ihastelemassa lukuisia joukko oman pitäjän väkeä ja lisäksi katsojia tuli aina Pietarista asti. Herra Kartano on sanonut rakentaneensa konettaan peräti 38 vuoden ajan ja onnistuneen lopulta huhtikuussa 1909.

Innostuneita yrittäjiä oli toki riittänyt jo vuosisatojen ajan. Fysiikan peruslakien uhmaajat onnistuivat aika-ajoin kehittämään laitteita, jotka saattoivat toimia melko pitkänkin ajan yhteen menoon. Lopulta energian säilymisen laki tulee mukaan kuvioihin ja laite pysähtyy. Ikiliikkujien historiasta kiinnostuneille suosittelen Henry Dircksin teosta "Perpetuum Mobile; Or, A History of the Search for Self-motive Power from the 13th to the 19th Century". Sen sivuilta on peräisin oheinen kuva, sillä Ville Kartanon luomuksesta ei tietääkseni ole olemassa kuvia.

Höyrypannujen matka

2009-10-16T06:55:00.002+03:00

Lähinnä sotilaallista näkökohdista perustettu Vääksyn Anianpellon telakka sai ensimmäisen höyrykäyttöisen aluksensa valmiiksi kesäkuussa 1856. Telakka oli saanut alkunsa Krimin sodan myötä, mutta rauhan tultua uusi laiva joutui tavalliseen siviililiikenteeseen. Sen nimeksi tuli aikakaudelle sopivasti "Suomi".

Höyryalus Suomi oli puurunkoinen ja sen pituus oli 46 metriä leveyden ollessa seitsemän metriä. Syvästä aluksella oli vajaat kaksi metriä. Höyrykone laivaan hankittiin käytettynä Turussa olleesta englantilaisesta Storfursten -aluksesta, joka oli tuotu Suomeen joskus 1840-luvulla. Koneen teho oli noin 80 hevosvoimaa, jolla saatiin aikaiseksi yhdeksän solmun nopeus.

Itse laivarungon kasaus sujui Vääksyssä joutuisasti, sillä sitä tekemään oli palkattu ammattimiehiä Pohjanmaata myöten. Varsinainen vesillelasku tapahtui toukokuun 31. päivä kello 12.00 päivällä Päijänteen rannalla. Tilaisuus oli koonnut suuren joukon katsojia ja erityisesti ihmeteltiin valmiiksi asennettua höyrykonetta. Tosin höyrypannut kytkettiin vasta aluksen ollessa vesillä. Tykinlaukausten jylistessä aloitti höyrylaiva Suomi liikennöintinsä Saimaalla.

Liikennöinti ei ollut kovin vauhdikasta, sillä siipirataskoneistossa ei ollut lainkaan pakkia. Tämän takia vauhtia piti hiljentää jo paljon ennen laituriin tuloa. Kääntymiseen taasen tarvittiin kankia, tukkeja, köysiä ja runsaasti työvoimaa.

Vuosisadan suureksi matkaksi voisi luonnehtia em. höyrypannujen tuontia Turusta telakalle vuonna 1853.. Kumpaistakin pannua varten tarvittiin 20 hevosta ja miestä viitenä valjakkona. Matkanteko oli hankalaa alusta saakka ja lopulta isot kattilat tukkivat kapeat tiet. Mäkien kohdalla huomattiin nopeasti, että hevoset eivät soveltuneet tähän työhön. Niinpä oli turvauduttava pelkkään ihmisvoimaan.

Matka kesti lopulta kuukauden verran ja kirkkojen tehtäväksi jäi kuuluttaa pannujen kulusta sekä työvoiman tarpeesta. Kattiloiden päällä istui yleensä joku työnjohtaja tai muu herra, joka vahti mahdollisia pinnareita. Marttilan pitäjästä on säilynyt pieni kuvaus siitä, mitä kaikkea kulkue tien varsien kylissä sai aikaan;

"...laitos oli sijoitettu rekeen, jonka jalaksina olivat suuret hirret. Jalasten takapäässä oli reikä, josta lyötiin rautakanki lävitse jarruttamista varten alamäessä. Pöytyäläiset vetivät pannun hevosilla läpi Liedon pitäjän ja Marttilan miehet veivät sen miesvoimalla Hovirinnan kestikievariin Somerolla.

Maantie oli pitkän matkan vallan mustana miehistä muisteli kansa 1900-luvun alussa. Somerolaiset veivät pannut oman pitäjänsä läpi härjillä. Vastamäessä käytettiin taljoja apuna ja eräässä paikassa oli taljan toinen pää pantu kiinni ladon seinään. Vedettäessä kuorma ei liikahtanutkaan, mutta lato sen sijaan lähti sijoiltaan.

Kansa piti aikanaan sekä itse pannua, jonka kerrotaan olleen huoneen korkuisen ja tavattavoman raskaan, että itse kuljetusta merkillisenä tapahtumana. Yleinen mielipde vanhoilla ihmisillä oli se, että viranomaiset tekivät jotain vääryyttä kansalla laittaessaan sen sotaväentyyliin rahtia vetämään."

Höyryalus Suomi lopetti liikennöintinsä jo 1864, kun kolme jyväskyläläistä liikemiestä osti sen. Heidän halllussaan se ehti olla vain hieman aikaa, sillä valtavan työmäärän aiheuttanut maamme ensimmäinen järvihöyryalus poltettiin 1866.

Laulusta ja soitosta

2009-10-15T06:30:00.002+03:00

Marttilalaiset pitivät omaa pitäjäänsä vielä 1900-luvun alussa kaikin puolin kuivempana, niukempana ja rumempana kuin esimerkiksi maamme itäosia. Erityisesti oltiin sitä mieltä, että Länsi-Suomessa ei oltu annettu kansalle sitä laulunlahjaa, jota vaikkapa Kalevala edusti.

Kaikista köyhimmäksi laulupitäjäksi nimitettiin nimenomaan Marttila. Vanhoja lauluja oli sieltä saatu talteen vain muutamia, kun taas 1800-luvun lopulta ei ollut olemassa oikeastaan mitään. Joka tapauksessa ns. rekilauluja tiedettiin pitäjässä lauletun aivan yleisesti. Useimmat näistä olivat kulkeneet ihmisten mukana muualta Suomesta, mutta oli joukossa varmaan joku kotikutoinenkin värssy. Tekijöitä ei tosin tiedetty ja uudemmat viisut syrjäyttivät aina vanhemmat.

Tavallisesti rekilauluja laulettiin kesäiltojan piirileikeissä helavalkeilla tai muuten silloin, kun nuoriso kokoontui yhteen. Laulujen synty ei ole sidoksissa niiden esityspaikkaan. Kansanlaulut ovat saattaneet syntyä spontaanisti tilanteessa kuin tilanteessa ja kansan mielessä niiden tenho perustui juuri tähän; sanojen ja sävelien vaikutus on suuri, koska ne ovat vilpittömiä ja kotoisen oloisia.

Tyynenä kesäiltana alkunsa saaneet laulut ovat parhaita, kun ne myös esitetään samanlaisessa ympäristössä. Äänetön, metsäinen paikka ja yksinäinen laulaja kertomassa marjamiehestä tai karjaa kotiin ajavasta paimenesta saa kuulijan herkistymään esimerkiksi seuraaville, Marttilasta muistiin merkityille säkeille;

"Mitä minä muuta kun laulelen,
kun luontoni sitä vaatii
on mulla virttä entistä
ja metsä toista laatii.
Jos sinun kanssasi
elämän polkuja kuljeskella saisin,
isän, äidin, hylkäisin ja sinua rakastaisin."

Laulua ja soittoa arvostettiin ainakin sivistyneistön piirissä kansallisen heräämisen myötä. Sanomalehti Suomettaressa vedottiin 1852 mm. siihen, että jo Luther oli pitänyt näitä asioita ylhäältä päin annettuna lahjana. Suomalaisuusaatteen vankka kannattaja, toimittaja Fredrik Polen sanoi soiton olevan murheelliselle parhaan virvoittajan. Sen kautta ihmisen sydän tulee keveämmäksi, mieli leveämmäksi ja koko elämä ihanammaksi. Polenin mukaan jo kreikkalaiset kasvattivat lapsensa laululla ja soitolla. Näin heidän kauneuden tuntonsa heräsi ja sivistystaso kasvoi.

Kuva kirjasta "Huwi-lauluja Hämehestä - G. O. Wasenius 1842"

Romanien kohtelusta entisaikaan

2009-10-14T07:00:00.000+03:00

Romanien arvellaan tulleen Ruotsiin ensimmäisen kerran valtionhoitaja Sten Sturen aikaan, joskus vuosien 1513-1514 paikkeilla. Kun Suomen lehdistössä käsiteltiin prokuraattorin esitystä Suomen mustalaisasian järjestämisestä syksyllä 1864, kerrottiin Ruotsissa kärsityn romaneista yli sata vuotta ennen kuningatar Kristinan asettamaa lakia vuonna 1637.

Tämä nykylukijan silmissä äärimmäisen julman lain sisältö oli seuraava;

"...kun Ruotsissa löytyy suuri joukko Mustalaisia, jotka parvittain juoksentelevat maakunnissa paikasta paikkaan ja petoksellansa, valheella, varkaudella ja noituudella pettävät ja rosvovat alamaisiltamme heidän tavaransa ja omaisuutensa, harjoittain uppiniskaisesti haureutta ja muuta jumalattomuutta riettaan tapansa jälkeen, niin säädetään sen tähden että kaikki Mustalaiset, jotka valtakunnassa löytyvät, ennen seuraavan marraskuun 8. päivää välttämättä lähtisivät valtakunnasta, jonka ohessa maaherrat, valtamiehet ja nimismiehet käsketään, jos Mustalaisia sen jälkeen maasta tavattaisiin, antaa ottaa heidän kohta kiinni, riistää heiltä mitä omaisuutta heillä oli muassansa ja sitten kaikki miehet, ilman mitään muuta kysymystä ja oikeuden käymistä, hirttää ja hengiltä ottaa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa ajaa kihlakunnasta kihlakuntaan pois maasta".

Nämä ankarat ohjeet eivät toteuttaneet tarkoitustaan ja käsky uudistettiin kahdesti vuosina 1642 ja 1662. Vielä vuonna 1723 samaa käskyä uudistettiin siten lievitettynä, että hirttotuomio uhkasi vain niistä, jotka "tavattiin varkaudesta taikka muusta luvattomasta työstä ja teosta". Ne romanimiehet, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, piti joka tapauksessa ajaa "läänistä lääniin ulos valtakunnasta".

Jos joku kerran karkoitettu erehtyisi tulemaan takaisin, piti hänet panettaa rautoihin ja pakkotyöhän lähimpään linnaan vedelle ja leivälle. Vähitellen kuolemanrangaistus poistui romaneita koskevista lainkohdista, mutta tilalle tulivat raippa- tai vitsarangaistukset. Vasta vuonna 1852 Suomen romaniet olivat lain puolesta tasavertaisia alkuperäisväestön kanssa.

Romaneita kohtaan osoitettu julmuus ei ollut Ruotsi-Suomessa sen kummempaa kuin muuallakaan Euroopassa. Ensimmäiset maininnat heistä ovat vuoden 1417 paikkeilta ja tuolloin sekä keisari Sigismund että paavi myönsivät heille luvan esteettömään kuljeskeluun. Halu pitää kiinni omasta kulttuurista aiheutti vähitellen välirikon läntisen maailman kanssa. Espanjan kuningas Ferdinand sääti 1499 lain, jonka mukaan ilman vakinaista asuntoa tai työtä olleiden romaneiden piti poistua maasta 90 päivän kuluessa. Samanlaisia lakeja säädettiin pian pitkin naapurimaita.

Romanit joutuivat melkein maassa kuin maassa karkoitetuksi ja heidät sai ampua kuin vesikauhuisen koiran, aivan laillisesti. Vielä 1722 antoi keisari Kaarle VI asettaa teiden vierille tauluja, joissa annettiin lupa lyödä mustalaisia kuoliaaksi ja toisaalta uhattiin rangaistuksilla niitä, jotka heitä uskalsivat puolustaa. Suomessa erässä esi-isäni sai sakkorangaistuksen 1840-luvulla "hyysättyään mustalaisia maillaan".

Lait ja asetukset eivät loppujen lopuksi koskaan toimineet niiden laatijoiden haluamalla tavalla. Niinpä useat maat joutuivat lopulta luopumaan keskiaikaisista menetelmistä. Niiden sijasta yritettiin romaneita saada sivistyksen tielle. Tämä kehitys alkoi Espanjasta, jossa kuningas Kaarle III antoi 1783 asetuksen romanien kaikinpuolisest yhtenvertaisuudesta. Tämän jälkeen useisiin maan kaupungeista kohosi erityisiä romanikaupunginosia "gitanerias".

Kuva kirjasta Romany life, experienced and observed during many years of friendly intercourse with the Gypsies - Frank Cuttris, 1915

Tapahtui Tiaiselle ja Strömmerille 1808

2009-10-13T07:00:00.003+03:00

Johan Mårten Strömmer syntyi Pielisjärvellä 1772. Hänen vanhempansa olivat Kuhmon kappalainen Jakob S. ja vaimonsa Sofia Stenius, jotka pian pojan syntymän jälkeen muuttivat Kuhmoon. Johan Mårten opiskeli Oulun triviaalikoulussa ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1793. Hänet vihittiin papiksi 1801 ja samalla hänestä tehtiin armovuodensaarnaaja Juuan pitäjään. Sieltä hän siirtyi Pielisjärven kirkkoherran apulaiseksi jo samana vuonna. Vuoden 1814 hän oli armovuodensaarnaajana Liperissä, kunnes palasi hetkeksi Pielijärvelle, tällä kertaa kappalaisen virkaan. Sieltä hän muutti 1816 nykyiseen Jyväskylään, jossa hän oli kappalaisena kuolemaansa saakka 1839. Johan Mårten Strömmerin puolisoksi tuli 1805 Magdalena Kristina Backman. Perheessä oli ainakin kaksi aikuiseksi elänyttä tytärtä.

Strömmeriä kuvattiin aikalaisten toimesta rakastetuksi papiksi ja taitavaksi lääkäriksi, vaikka hän ei muutoin ollut mikään merkkihenkilö. Matkoillaan Pielisjärven ja Liperin erämaissa hän joutui välillä seikkailuihin, jotka hänen tuttavansa merkitsi muistiin suurin piirtein seuraavaan tapaan;

Vuoden 1808 sodan aikaan Strömmer oli varapastorina Pielisjärvellä. Eräänä kauniina kesäaamuna hän sai kutsun lähteä sairaan seurakuntalaisen luo, joka halusi lopun lähestyessä lohdutusta sielulleen. Strömmer lähti matkaan veneellä sillä aamu oli hyvin selkeä. Yht'äkkiä nousi ankara sumu ja näkyvyys tippui olemattomaksi. Varapastori oli jo puolimatkassa Pielisjärven poikki ja ympäriltä, sumun keskeltä alkoi kuulumaan airojen ja sitten ihmisten ääniä. Sanoista ei saanut selvää, mutta lopulta Strömmeriä ympäröi parikymmentä venettä. Veneet olivat täynnä kirvein, viikattein, nuijin, kiväärein ja puukoin aseistautuneita miehiä.

Strömmer kysyi hämmästyneenä matkalaisten määränpäätä. Miehet totesivat olevansa menossa "venäläisiä pieksämään". Varapastori käski miehiä lopettamaan hullutuksensa ja palaamaan hoitamaan maitaan sekä jättämään sodan hallitukselle. Tämä sai miesjoukon kimpaantumaan, sillä he luulivat Strömmerin puolustavan venäläisiä. Nyt varapastoria vaadittiin seuraamaan joukkoa kohti taistelua.

Strömmerin ei auttanut vastustella, vaan sotaisat talonpojat veivät hänet mukanaan. Järven ylitettyään miehet jatkoivat koko päivän kestäneellä marssilla ja vasta illalla Strömmerin onnistui paeta heiltä. Varapastori oli koko ajan ollut pahoillaan siitä, että sairas ihminen oli jäänyt miesten tempauksen takia pappia vaille.

Muutamien päivien päästä saatiin tieto, että em. miesjoukko oli, matkan varrella lisää sotureita värvättyään, kohdannut venäläiset. Suomalaiset olivat voittaneet taistelun ja vieneet venäläisten ison tavarakuormaston. Tässä vaiheessa sotajoukon päälliköksi oli tullut Strömmerin entinen renki, Tiainen. Tämä oli kyllästynyt talon töihin ja liittynyt sissijoukkoon kohoten heidän johtajakseen.

Viikon päästä em. uutisista oli Strömmerin nato istunut hoitamassa sisarensa ja lankonsa lapsia, kun ovesta oli astunut partasuinen mies venäläisen upseerin puvussa. Upseeri oli vaatinut kahvia. Mamselli oli hieman hämmentyneenä valitellut kahvin puutetta ja udellut venäläisten joukkojen määrää. Upseeri sanoi tulevansa yksin.

Samassa papin rouva tuli taloon säikähtäen kovasti odottamatonta vierasta, joka seisoi hattu päässä huutaen kahvia. Rouva laittoi pannun heti tulelle tehden kahvista mahdollisimman väkevää. Kun tätä sitten tarjottiin vieraalle, oli upseeri kironnut ja huutanut suomen sekä venäjän sekoitusta. Upseeri ei halunnut mitään litkua, vaan vellin tapaista kahvia. Saatuaan sitten poroja enemmän ja maistettuaan niitä, oli upseeri katsellut vapisevia naisia kysyen "ettekö enää minua tunne?"

"No sinä ilviö kuin meitä niin säikytit!" vastasi rouva, sillä sisarusten tarkemmin katsellessa upseeria, huomasivat hänen olevankin sissipäällikkö Tiaisen. Venäläisupseerin puvun tämä oli ottanut joltain kaatuneelta viholliselta. Nyt Tiainen oli matkalla kotiinsa.

Sissipäällikkö ei viihtynyt kauaa kotonaan, sillä hän värväytyi nopeasti Suomen armeijaan ja oli sen mukana aina antautumiseen saakka 1809. Sodan jälkeen Tiainen kulkeutui aina Ruotsin Mariefredin kaupunkiin, missä hän työskenteli palovartijana. Hän odotti yleistä armahdusta palatakseensa Pielisjärvelle. Venäläiset pelkäsivät Tiaista paljon ja hänen päästään oli luvattu merkittävä palkkio.

Kerran kotona vielä ollessaan olivat venäläiset saada tilaisuuden hänen vangitsemikseen. Tiainen istui eräässä torpassa suomalainen kapteeni Nilssonin kanssa. Miehet onneksi huomasivat lähestyvän kasakkajoukon ja Nilsson sanoi Tiaiselle "me emme pääse pakoon - minä annan itseni vangiksi vapaaehtoisesti, sillä upseereita venäläiset kohtelevat hyvin. Mutta sinua he varsinaisesti hakevat".

Tiainen riensi nyt uunin luo ja viskasi päälleen hiiliä, roskia ja tuhkaa. Kasakkaupseeri astui tupaan ja Nilsson antautui vangiksi. Pöydällä lojui päivällinen, minkä miehet olivat jo aloittaneet. Nilsson tarjosi kohteliaasti aterian jäämiä kasakalle, joka ei jäänyt odottamaan toista kutsua. Nyt takahuoneesta tuli tupaan likainen ja nokinen mies, joka alkoi tarjoamaan nuuskaa talonväelle ja molemmille upseereille. Venäläinen ei nuuskaa halunnut ja Nilsson oli olevinaan vihainen mokomalle nokinenälle, joka tunkeutuu ihmisten koteihin. Hän ajoi miehen samantien ulos talosta potkaisten tätä jäähyväisiksi.

Pihalla Tiainen yritti tarjota nuuskaansa kasakkasotilaille, mutta nämä eivät olleet likaisesta kulkurista kiinnostuneita. Torpan sisällä jo hieman humaltunut kasakkaupseeri kysyi Nilssonilta, oliko tämä nähnyt kirottua Tiaista.

Nilsson vastasi rohkeasti "olen kyllä, ja tekin näitte hänen äsken. Se oli hän joka teille tarjosi nuuskaa ja jonka minä ajoin ulos sen tähden että hän oli niin hirveän likainen".

Asian tajuttuaan venäläinen istui vähän aikaa tuijottaen pihalle ikkunasta. Pian hän jo juoksi ulos käskien kasakat Tiaista hakemaan.

Tällä välin Tiainen oli koonnut kylässä olleita miehiään ja hyökkäsi näiden kera takaa-ajajien kimppuun ottaen useita vankeja. Kasakkaupseeri joutui perääntymään kymmenen miehensä kanssa. Mukaan hän otti kapteeni Nilssonin. Oikopolkuja kulkeneet Tiaisen sissit ehtivät kasakkajoukon eteen ja saivat pelastettua Nilssonin näiltä.

Kun keisari Aleksanteri I kierteli 1810-luvun lopulla Suomea, halusi hän ehdottomasti nähdä tämän Tiaisen. Kun kohtaaminen tapahtui, kohteli keisari häntä hyvin ystävällisesti antaen tarjota tälle viiniä. Keisari ihmetteli sitä, miten niin pieni ja hoikka mies kuin Tiainen saattoi olla niin vaarallinen vihollisilleen.

Tapaamisen jälkeen sai Tiainen pienen, vuotuisen eläkkeen loppuiäkseen ja hänen tyttärensä lisäksi muutamia satoja ruplia morsiuslahjoikseen.

Australian siirtolaisia

2009-10-12T06:00:00.003+03:00

Vanhemman aliupseerin Turun läänin tarkk'ampujapataljoonassa, Kristian Lorentz von Hausenin ja hänen vaimonsa Ester Wahlbergin perheessä oli yhdeksän lasta, joista seitsemän oli syntynyt Marttilan pitäjän Tiipilän kylän Lammin puustellissa. Tytär Natalia ehti kuitenkin syntyä vuonna 1860 perheen ollessa tilapäisesti Turun kaupungissa. Isänpuoleista von Hausen -sukua voi jäljittää 1600-luvun Viroon ja 1500-luvun Saksaan saakka. Eräät suvun varhaisemmat haarat aateloitiin nimellä von Burghausen. Näiden Burghausenien ja Natalia von Hausenin varhaisin tunnettu yhteinen esi-isä on Saksan Thuringenissä 1500-luvulla syntynyt Jurgen Willhardt von Hausen l. Husen.

Natalian löysi vaimokseen raumalainen nahkurinkisälli, Frans Ivar Nyman. Hänet mainitaan mm. Rauman käsityöläisyhdistyksen jäsenenä vuonna 1877. Häitä nuoripari vietti Aurassa joulukuussa 1885. Nahkurin ammatti oli yksi vähäarvoisimmista silloisessa käsityöläishierarkiassa ja niinpä ei ollut ihme, että Frans Ivar ryhtyi suunnittelemaan muuta toimeentuloa. Suomesta ei töitä tuntunut löytyvän riittävästi ja näin perhe, johon vaimo Natalian lisäksi kuuluivat lapset Ellen ja Julius, lähti etsimään onneaan aina Australiasta asti vuonna 1899.

He asuivat aluksi Queenslandin osavaltion nykyisessä pääkaupungissa, Brisbanessa, joka sijaitsee mantereen itäreunalla. Paikalliset tunsivat rakennusurakoitsijaksi ryhtyneen entisen nahkurikisällin nimellä Franz Nyman. Vuodesta 1902 lähtien Nymanit asettuivat Maroochy -joen pohjoisen haaran varrelle, hieman Brisbanesta pohjoiseen. Siellä isä Franz jatkoi rakennusurakoitsijana. Lopulta 1919 Franz ja Natalia muuttivat vielä kerran, nyt lähellä sijainneeseen Yandinan taajamaan.

Perheen poika Julius l. Jule Ivar Edmund Nyman osallistui liittoutuneiden joukoissa Ensimmäiseen Maailmansotaan. Hän astui palvelukseen 27 vuoden iässä, helmikuussa 1916. Joukko-osastoksi tuli 49. jalkaväkirykmentti huhtikuusta 1916 aina elokuuhun 1917. Erottuaan palveluksesta lopullisesti 1919 hän palasi Yandinaan.

Tytär Ellen Jacobina Nyman meni naimisiin Otto Abraham Räisäsen kanssa marraskuussa 1919. Pariskunta toimi maanviljelijöinä Cooroyn piirikunnassa ja monessa muussa paikassa. He asuivat Uudessa Seelannissakin muutamia vuosia, kunnes palasivat Yandinaan 1952. Otto Räisänen oli voittanut 16-vuotiaana poikasena painimestaruuksia Suomessa ja seilannut merillä kapteenina toimineen isänsä seurassa. Hän jopa osallistui olympialaisiin kaksi kertaa. Vaikka en ole löytänyt näistä saavutuksista tarkempia tietoja, uskoisin kyseessä olleen Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 olympialaiset. Australiaan Otto Abraham saapui 1915 ja samoin kuin kälynsä, hän osallistui sotaan uuden kotimaansa joukoissa palvellen Ranskassa.

Valokuvassa, jonka julkaisuluvan tähän blogiin on ystävällisesti myöntänyt Sunshine Coast Libraries, katselevat meitä Natalia Nyman, os. von Hausen ja hänen tyttärensä Ellen.

Photograph: Sunshine Coast Libraries
Valokuva: Sunshine Coast Libraries

Kraappalan vaivaistalo

2009-10-09T07:30:00.004+03:00

1860-luvun katovuodet jättivät Hämeen Härkätien varrelle Marttilaan raskaita muistoja. Koska Härkätie oli yksi valtakunnan pääväylistä, täyttyi se päivä päivältä suuremmista kerjäläisjoukoista. Paikalliset muistelivat 1900-luvun alussa, että jos emäntä talosta vain tunnin verrankin istui rukkinsa ääressä, niin kokoontui sillä aikaa kerjäläisiä tupa täyteen. Talojen saunat olivat jatkuvasti lämpiminä ja täynnä kerjäläisiä. Kaikille yritettiin antaa apua niin paljon kuin omistsa köyhistä oloista riitti. Kerjäläiset söivät jopa sioille vietävien perunoiden kuoretkin.

Sen sijaan oman pitäjän köyhiä kohtaan ei Marttilassa aina osattu suhtautua samalla lähimmäisenrakkaudella. Pitäjänkokous oli toki perustanut "waiwaishuoneen" köyhäinhoitoa varten ja erityisen komitean voimin sille oli tehty säännöt. Ne hyväksyttiin syyskuussa 1867, jolloin komitean esimiehenä oli kappalainen Gustaf Grandström.

Pitäjänkokouksen ajatuksena oli ollut pitää omat köyhät omassa pitäjässä työtä tekemässä. Vaivaistaloon oli tätä silmällä pitäen ostettu rohtimia, pellavia, rukki, niinimattoja, karvoja ja muuta asiaan kuuluvaa. Työn tulokset olisi sitten myyty huutokaupalla.

Vaivaisten ruokaan oli määrätty pantavaksi "puoliksi rukiita, puoliksi sammalia, joista tulee soweliasta ja terweellistä rawintoa", kuten komitean pöytäkirjoista selviää.

Vaivaishuoneeksi vuokrattiin Kraappalan talo, jossa oli 10 huonetta. Marraskuussa 1867 muuttivat ensimmäiset asukkaat sisään ja hoitajaksi otettiin jahtivouti Lindberg vaimoineen. Asukkaita, kaikenikäisiä, oli alkuvaiheessa noin 60. Sänkyjen virkaa toimittavat pukkien päälle nostetut levyt, joille oli levitelty hieman olkia. Ainoat petivaatteet olivat vaivaisten ja sairaiden mukanaan tuomat, osin likaiset rievut. Lindberg ja hänen vaimonsa olivat täysin kokemattomia toimeensa. Huoneet olivat jatkuvasti likaisia ja kirjavanaan syöpäläisiä.

Erityisen pahasti ontui ruokailun järjestely. Pitäjäläisten yhteneväisten kertomusten mukaan ruokaa oli yksinkertaisesti niin vähän, että ihmisiä kuoli nälkään. Leipää oli aluksi tehty seulomattomista kaurajauhoista ja pavunvarsista. Rukiita oli hieman taikinan siteenä. Näistä leivottu leipä pysyi vain vaivoin koossa.

Velli keitettiin herneenvarsista ja kaurajauhoista. Joka toinen päivä pystyttiin sen mukaan laittamaan muutama perunanpala. Kahden silakan ateria oli suoranainen juhla ja näitä sinttejä hoidokit imeskelivät "kuten kuoleva oljenkortta". Joulun aikaan leipätaikinaan ilmaantui jäkäliä ja mäkisammalta hernevarsien kera. Rukiinjyviä oli taas vain siteeksi, vaikka kaikki pitäjän ruotujyvät (kolme kappaa talolta) oli tuotu vaivaishuoneelle. Lisäksi oli ostettu parikymmentä tynnyriä rukiita varalle.

Leipä ei noilla ainesosilla pysynyt koossa, vaan se täytyy vetää uunista ulos luudalla palasina tai murusina. Ulkonäkökin oli tietysti ikävä. Koska sekä leipä että velli sisälsivät jopa kokonaisia tähkiä, turmeli se syöjän sisuskalut pahasti. Monet vaivaiset tai jo ennestään sairaat kärsivät tulehduksista. Sairastuneet vaipuivat vaatimattomien sänkyjensä pohjalle ja heidän vatsansa turposivat luonnottomiksi. Monet saivat ankaria polttoja ja ummetusta, joka johti nopeasti kuolemaan. Sairastuneita ei hoidettu millään tavalla. Lindbergin kerrotaan päinvastoin vedättäneen vettä joesta sairastuneilla vaivaisilla.

Ison reen päälle oli Lindberg laittanut vesiammeen ja reen keulaan hän kiinnitti kymmenkunta köyttä. Näistä vaivaiset vetivät viimeisillä voimillaan vesikuormaa Paimionjoelta Kraappalaan. Jos joku valitti ja hangoitteli vastaan, lyötiin häntä kepillä ja haukuttiin. Sama kohtalo tuli kaikille, jotka uskalsivat arvostella entistä jahtivoutia. Sairaiden kuollessa tuskaisesti lihoivat Lindbergin hevonen ja lehmät hyvin ruokittuina.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun Kraappalan vaivaistalo oli avattu, kuolivat ensimmäiset asukit. Siitä lähtien talo oli jokapäiväinen ruumishuone. Jopa neljä ruumista saatettiin toimittaa saman päivän aikana Marttilan kirkkomaalle. Yhden takia ei matkaa kirkolle tosin tehty, vaan vainajat joutuivat odottamaan liiterin seinustalla arkuissaan, kunnes kuolleita oli riittävä määrä.

Arkut oli lyönyt eräs Nyby -niminen mies kokoon höyläämättömistä, maalaamattomista laudoista. Sairaat pyysivät toinen toistaan toimittamaan itsensä arkkuun. Jotkut laitettiin arkkuihinsa niissä ryysyissä, missä sattuivat kuollessaan olemaan. Jos vaivaiset jaksoivat, he yrittivät ajan tapojen mukaan pestä vainajan ennen arkkuun laittoa. Mitään puhtaita vaatteita, joilla vainajia olisi kunnioitettu, ei käytetty koskaan.

Herneenvarsia ja sammalia kuivatettiin kaikissa lähitalojen riihissä. Tämän työn valvonta kuului kappalaiselle, herra Grandströmille ja kirkkoväärti Ristimäelle.

Varsinkin nälkiintyneet pojat yrittivät tuon tuosta karata Kraappalasta lähitaloihin pyytämään oikean leivän palasta. Karkurit saatiin yleensä heti kiinni ja heitä rangaistiin seisottomalla kylmässä putkassa tai antamalla vain puolikkaita (!) annoksia. Tätä vaativat vaivaistalon säännöt. Pienemmmät lapset olivat talossa alasti ja hieman isommilla pojilla oli joku likainen paita päällä. Vanhoilla tai sairailla ei ollut mitään lohtua elämässään, vaan he joutuivat odottamaan viikatemiestä ilman toivoa maanpäällisestä pelastuksesta.

Vihdoin vappupäivänä 1868 saapui Marttilaan köyhien ja sairaiden pelastaja, kirkkoherra Matias Laurillius Naantalista. Kun uusi pappi saapui, lähti Kraappalasta kolmen vaivaisen lähetystö tapaamaan tätä mukanaan laitoksen leipää ja velliä. Maistettuaan näitä ruokia oli kirkkoherra kiivastuneena heittänyt leivän tuolille ja sanonut; "näitä ruokia ei syö siatkaan".

Laurillius käski Lindbergin vaimoineen häipymään heti paikalla talosta. Ruoka muuttui siitä hetkestä alkaen. Herneenvarret, sammaleet ja tähkät ajettiin kasoihin mätänemään ja leipä leivottiin oikeista jauhoista. Myös talon siivousta parannettiin tarmokkaasti.

Melko pian voitiin huomata hoidokkien yleiskunnon paranevan ja kuoleman talosta tuli oikea hyväntekeväisyyslaitos. Se lopetettiin kuitenkin jo seuraavana syksynä, sillä kesän sato oli ollut Marttilassa hyvä.

Nykyajan ihmisen on vaikea arvostella tapahtumia objektiivisesti, mutta Lindbergin johdolla Kraappalassa ei voitu puhua vaivaishoidosta millään tasolla. Kunnan johtomiehiltä näyttäisi puuttuneen inhimillisyyttä ja käytännöllisyyttä, siksi kauan ongelmat jatkuivat. On tosin muistettava, että pitäjän läpi virranneet kerjäläislaumat veivät helposti kunnan voimavarat pois omista hoidokeista. Kraappalassa vallinnut kurjuus oli ehkä eniten kokemattoman ja itsekkään Lindbergin syytä. Kokonaisuutena kunnassa ei ollut läheskään niin suuri kurjuus tai hätä kuin pitäjän ensimmäisessä vaivaistalossa.

Mr. Klemettila

2009-10-08T07:00:00.000+03:00

Born in Finland, Klemettila arrived in Australia aboard a Russian vessel, he 'jumped ship' in Adelaide and found work as a labourer. He enlisted on 23 August 1915 and sailed with the 12th Reinforcements aboard RMS Malwa on 2 December 1915. After being transferred to the 48th Battalion, he was awarded the Military Medal (MM) for his actions on 20-22 August 1918 at Lihons, France.

His citation reads "For conspicuous gallantry and devotion to duty at Lihons on the 20th August 1918. Enemy snipers were very active and held commanding positions causing front line troops a considerable amount of trouble. Pte Klemetilla (sic) in company with Pte J C Fraser went out and secured sniper positions in the vicinity of the front line.

This soldier through his keen observation greatly assisted in accounting for two of the enemy killed and another wounded. At 11am on the 22nd August the enemy put down a heavy barrage on our front and support lines and although only in a concealed and not protected position Pte Klemitilla (sic) remained on duty and greatly assisted by his keen observation in accounting for three more of the enemy killed.

Immediately after the barrage lifted Pte Klemetilla (sic), observing for Pte Fraser, saw a party of ten of the enemy attempting to re-occupy a forward position that had been withdrawn during the barrage, and by his keenness in picking up targets greatly assisted in two of this party being killed and third wounded. His work during the whold tour displayed an untiring energy and utter disregard for personal safety which greatly inspired the front line men."

Pte Klemettila returned to Australia and was discharged on 5 April 1919.

Picture - studio portrait of 3716 Private (Pte) August Klemettila, 16th Battalion (later 48th Battalion).