Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Runon ja filosofian eläimet

Posted:Mon, 28 Dec 2020 20:23:25 +0000

Jacques Derrida

Eläin joka siis olen

toimittanut Marie-Louise Mallet

suomentanut Anna Tuomikoski

Tutkijaliitto 2019, 220 s.

Riikka: Kutsuin sut, Helinä, heti näin vuoden alkuun tänne Tampereen Telakalle kahvittelemaan ja juttelemaan uudesta Derrida-suomennoksesta, kun tiedän sun kiinnostuksesta eläinkysymyksiä kohtaan. Mikä sun ajatus oli, kun sä tartuit tähän kirjaan?

Helinä: Ensinnäkin mä olin kauheen iloinen, että tää tuli suomeksi nyt. Sit kun mä aloin lukemaan tätä, niin mietin, et kun mä olen jossain vaiheessa lukenut sen englanninnoksen silleen puoliväliin ja siitä on aikaa, niin millä ihmeen ilveellä, kun tää on suomeksikin niin riittävän haastavaa. Mä tein ittelleni sellaisen aikataulun, et mä luen tätä suunnilleen kymmenen sivua päivässä, koska sen enempää mä en oikein pysty.

Riikka: Vaik käännöstekstinä tätä oli must tosi miellyttävä lukee, voisin kuvitella, et sitä ei koskaan pysty täysin ymmärtämään jos ei osaa ranskaa. Se olo mulla ainakin tällä hetkellä on, kun oon yrittänyt lukea tätä. Ehkä toi eläinfilosofia-aihe sit kuitenkin on sellainen et se voi mahdollisesti tehdä tästä vähän lähestyttävämmän. Ja sitten myös ilmestymiskonteksti, 1997 kun tää on pitänyt nää luennot, minkä pohjalta tää on postuumisti julkaistu kirjana. Monet näistä ajatuksista mitä se esittää tässä on mun mielestä kuitenkin mennyt eteenpäin, voi nähä et täs on idulla asioita, jotka nyt on tulossa koko ajan enemmän keskusteluun. Vai koetko näin?

Helinä: Jos miettii ihan vaik sitä et toi puhuu jatkuvasti siitä yksikkömuodosta eläin, niin sehän on tavallaan tullut, ehkä just tyyliin tän myötä, ainakin akateemiseen eläintutkimukseen. Toki edelleen kuulee jonkin verran et eläin sitä, eläin tätä, mut sitä on paljon vähemmän, ja siihen yleensä myös liittyy, että vaik ihminen käyttäis sitä muotoo, niin se tietää, et se on ongelmallinen.

Riikka: En niin hyvin tunne tota akateemista keskustelua, niin mulle se oli kiinnostavaa, miten Derrida ainakin mun mielestä yrittää tässä osoittaa, miten syvällä länsimaisessa ajattelussa ja kielessä on se eläimen tai sen subjektiuden sivuuttaminen, ja miten se ottaa tosi paljon länsimaisen filosofian klassikoita ja sitten ihan Raamatusta alkaen tekee tulkintoja.

Helinä: On jotenkin tosi hurjaa lukee loppuu kohti, kun alkuun se esittelee paljon niitä esimerkkei, ja sit ne esimerkit on pitkii, ja sit se etenee koko ajan vähän silleen kehämäisesti, mut siellä loppupuolella se luettelee tosi paljon nimii jostain Descartesista Lacaniin, niin silleen et niin nää kaikki tyyliin sivuutti sen mahdollisuuden, et kukaan eläin vois kattoo niitä ja et se vois olla joku ajattelun lähtökohta.

Riikka: Katse metaforana oli must kans kiinnostava, vaik tää onkin vaikeeta tekstiä mut silti välillä hyvin semmosta jopa poeettista, kun se puhuu siitä et eläin katsoo takaisin ja et filosofia ei ole nähnyt että ei pelkästään ihminen katso vaan eläin myös. Tai ei ole nähnyt eläimen katsovan häntä.

Helinä: Mietitkö sä sitä katsetta, niin kuin sä sanoit, metaforana? Mä huomasin et mä ajattelin tosi konkreettisesti sitä katsetta ja mietin just kaikkii kissoi ja kanoi ja lehmii, jotka kattoo ihmisii.

Riikka: Se tilanne on tässä tosi konkreettinen, kun kissa näkee hänet alasti, et se ei oo vaan metafora mut se laajenee myös abstraktimmalle tasolle, ehkä. Et se eläin on ollut luonnontieteellisen tiedon tai filosofoinnin kohde, mut miten se kirjoitti vaik jostain, että eläin ei voi edes kuolla, koska se on niin lajinsa edustaja tai jotain. Ehkä mielsin sen toisin sanoen semmoseks eläimen subjektiviteetin kieltämiseks.

Helinä: Nyt mä ymmärrän, mitä sä hait! Mielletääks eläintä subjektiks tai mielletääks se olennoks, joka voi kattoo ja joka voi, ehkä, jotenkin tulkita sitä mitä se kattoo. Siel oli kans Heideggerilta siitä, miten eläin ei kuole vaan se vaan lakkaa olemasta.

*

Helinä: Tuodaan yhteen niin erityyppisiä, niin eri aikakausilt olevii meijän historian keskeisii filosofei, niinku just Kant, Lacan…

Riikka: Kaikki on ollu vähän samassa tahmassa… ja vielä Levinas siinä lopussa. Et vaikka on kyse toiseuden filosofiasta tai kiinnostuksesta toiseuden kysymyksiä kohtaan, niin siltikin eläin on kysymysten ulkopuolella, tai puhutaan jostain veljeydestä mutta eläin jätetään pois.

Helinä: Se on viel asia joka tässä ajassa ja tästä näkökulmasta käsin tuntuu niin itsestäänselvältä ajatukselta, et totta kai jos puhutaan toiseudesta, niin on ihan väistämätöntä puhuu eläimistä jo sen takii et niit on paljon enemmän kuin meitä. Se on ollut itselle aika tärkeä pointti, miten paljon enemmän Suomessa on vaik kanoja kuin ihmisii.

Riikka: Ja miten paljon on just tuotantoeläimiä. Derridakin ottaa tosi usein esiin sen käytännön, mitä me nähdään tai ei nähdä, miltä me suljetaan silmät, geenimuuntelu, tehotuotanto ja vastaavat. Tää ei oo tekstiä joka sanois mitä pitää tehdä, tää ei anna moraalisia ohjeita tai mitään sellasta, mutta kuitenkin se sanoittaa eläinten hyväksikäytön meidän ympärillä.

Helinä: Mä oon lukenut kritiikkii tätä kohtaan, kun tästä puuttuu ne suorat moraaliset ohjeet. Jotkut on kans ehkä kaivanneet Derridalta henkilökohtaisessa elämässään enempi vaik sitoutumista johonki eläinoikeusliikkeeseen. Mut kylhän tää tekee kanssa ihan selväks, minkä takia se ei välttämättä puhu niin hirveesti jollain oikeuskäsitesysteemillä. Siel oli se kohta, missä se mietti, et onks just oikeus se sana ja oikeudet se käsitejärjestelmä jonka sisällä pitäis pohtii.

Riikka: Eiks sillä ollut just, et voiko olla oikeuksia ilman velvollisuuksia muuta kuin poikkeustapauksissa, tän tyyppistä pohdintaa, et se problematisoi sitä käsitettä aika paljon?

Helinä: Se oli ehkä kohta missä se mun mielestä ei ollut sillä tavalla vahvimmillaan, se sano sen pikkasen itsestäänselvyysmäisesti et oikeuden käsite on vaan lähtökohtaisesti hankala, mut se oli semmonen sivupolku ja se ei hirveesti siitä selittäny. Jos puhutaan just siitä oikeuden käsitteestä ilman velvollisuuksia muuta kuin tietyissä poikkeustapauksissa, niin meidän väestöstä tosi iso osa vaik on lapsii, jotka ei oo vaan tietty poikkeustapaus.

Riikka: Musta tässä oli hyvää et se nosti esiin, et kyse ei oo siitä vaihtuvasta kysymyksestä, et pystyykö eläin tähän ja tähän ja tähän. Ja onks sillä tämä tai tuo kyky, mikä usein ehkä on se kysymys, mikä esitetään. Et kysymys kärsiikö eläin, tai onko olemassa mahdollisuus, että se tuntee kärsimystä,on jo olennainen kysymys.

Helinä: Mun suosikkijuttuja tässä kirjassa oli, että se ei lähtenyt vastaamaan niihin väitteisiin, että eläin ei pysty vaikka kieleen tai teeskentelyn teeskentelyyn tai jälkien peittämiseen tai itkuun tai nauruun. Kumminkin 90-luvun loppuu, 2000-luvun alkuu, se olisi voinut sen tehdä. Siinä vaiheessa olisi ollut jo hillitön määrä etologista tutkimusta. Musta on tosi tärkeetä tuoda esiin sitä, mihin kaikkeen erilaiset eläinlajit pystyy ja mitä me tiedetään siitä, ja mä koko ajan jotenkin ootin, et seuraavaks täältä tulee jotain, että kissa peittää jätöksensä tai että nämä delfiinit, niillä on nyt tämmöinen kieli. Mut kun se ei missään vaiheessa tullut täällä, niin se oli musta tosi siistiä, et se todistustaakka jätetään tavallaan niille, jotka väitti.

Riikka: Riittää et se argumentoi sitä eläimen käsitteen ongelmallisuutta ja miten paljon niitä eroja on, siis muita eroja kuin eläimet versus ihminen.

Helinä: Mitä sanoit tosta kärsimyskykyjutusta, niin mä tykkään siitä kohdasta missä se puhuu et se Benthamin muotoilu can they suffer, et Derrida nostaa sen nimenomaan kyvyks. Se on yhtä aikaa kykeneväisyys johonkin ja vajavaisuus.

Riikka: Ehkä myös, et jos on mahdollista et se kärsii, niin sen pitäis jo riittää. Et entä jos ei olekaan niin, et ne on vaan koneita, jotka reagoi ärsykkeisiin. Että voi olla todellista kärsimystä, tai mahdollisuus siihen. Mitä mieltä sä olit, kun tossa oli siitä, että filosofian kielessä ei ehkä ole ollut tilaa eläimelle tai eläimille, mutta vähän ohimennen se väläyttää, et runoudessa vois olla toisin?

Helinä: Se oli kauheen kiinnostava kohta siellä. Se teki kahtiajaon, et pohjimmiltaan on kahdenlaista eläimii koskevaa ajattelua. Sitä, joka lähestyy eläintä aina ihmisen katseen kohteena eikä koskaan ota huomioon, niin kuin sä sanoit, eläintä subjektina, ja sitä toista, jonka se jätti tavallaan vähän auki.

Riikka: Onks sit niin, että runouden kieli ei pyri sillä tavalla ottamaan haltuun sitä, mitä se käsittelee, tai et se jättää jotenkin avoimemmaks tai ei pyri jotenkin sulkemaan, tekemään argumenttia?

Helinä: Toi ainakin kuulostaa mahdolliselta.

Riikka: Niin.

Helinä: Mulla oli joku ajatus, mutta mä en saa sen hännästä kiinni.

*

Helinä: Mä muistin nyt! Mä mietin et kun siinä esseessä, johon Derrida viittaa,^[1] puhuttiin runoudesta, että se on jotain, minkä haluu muistaa, niin ehkä kans kun meillä on se filosofian perinne, jossa saatetaan puhua että eläintä ei ole pidetty kauheen minkään arvosena, niin se on ehkä tuntunut kans tosi toissijaiselta kysymykseltä filosofeille. Ja edelleen jos juttelee ympäristö- tai eläinfilosofien kanssa, niin ne saattaa sanoo, et niitten aiheista on sanottu, et ne on jotenkin toissijaisia aiheita. Runoilijalla ei ehkä ole ollut samanlaista rajoitetta. Mitä sä aattelit siit siilistä? Siinä esseessä ja siitä, kun se välil pyöri täällä.

Riikka: Musta se siilivertaus oli sympaattinen, se kerälle kääntymisen ajatus, et runous rinnastuu siihen.

Helinä: Se on yhtä aikaa murskaantumiselle altis, tää oli nimenomaan autotiellä oleva siili, tosi karu tää.

Riikka: Mut kuitenkin kerällä oleva siili on myös suojautumistilassa.

Helinä: Mä huomaan, et mua tosi usein hämmentää ihan minkä tahansa tekstin kanssa, kun tulee joku suht yksittäinen eläinvertaus, jollei sit ole tosi selkeesti, et mistä tää siili tuli.

Riikka: Sen suhde todellisiin siileihin.

Helinä: Sen takia mä tykkään siitä, että tässä on se kissa, koska se selittää tosi konkreettisesti, et tää on nyt tää tietty kissa.

*

Helinä: Siis se oli must kans kiinnostavaa, kun se puhu, et se katkos ja se kuilu ihmisen ja eläimen välillä on olemassa.

Riikka: Ja jotenkin et olisin aivan typerä tai olisi aivan älytöntä, jos yrittäisin kiistää sitä. Mul on ollu ehkä käsitys, et usein ihmisen ja eläimen rajaa yritetään kyseenalaistaa ja sanotaan, että eläimellä on inhimilliseks miellettyjä ominaisuuksia ja päinvastoin. Se katkos oli ehkä sellanen, jota mä en odottanu yhtään.

Helinä: Se oli samalla kohta joka ainakin mulle selkiytti sitä mistä tää oikeestaan puhuu, kun mä oon just ehkä tottuneempi tollaseen puhetapaan mitä sä tos kuvailit, et sanotaan et ihmisen ja eläimen välinen raja on vaan kulttuurinen konstruktio. Ja sit eihän se, että jokin on kulttuurista juttua, tarkoita että se ois mitenkään epätodellista. Eihän tää väitä sitä vastaan mut tavallaan tarttuu siihen, et se ei tee siitä yhtään merkityksettömämpää tai vähemmän olemassaolevaa, vaik se ois vaan meidän päässä se ero.

Riikka: Tavallaan se ei hirveesti perustele, miks se haluu pitää sen rajan, olis vaan älytöntä kiistää se. Kylhän tässä myös on siitä, et eläimellinen ihmisessä halutaan kieltää kulttuurissa mutta että eläin kaikessa kyseenalaisuudessaan on ainakin siinä mielessä eri asia kuin ihminen, et jos miettii tätä sortoo tai sivuuttamista mitä tässä kuvataan, niin ainakin tarvitaan sitä rajaa.

Helinä: Tääl sivulla 45 se puhuu karjankasvatuksest ja tääl sivul 51 puhutaan katkoksesta, ja jotenki ne oli aika suoraan yhessä. Et koska ois ääliömäistä kieltää se nimenomaan lajin perusteella tapahtuva väkivalta koska se tapahtuu, niin siihen liittyy ehkä et samal taval ois ääliömäistä kieltää se katkos. Sitä myöten se tuntuis aika käytännönläheiseltä.

Riikka: Vaikka en tiedä onks se se syy miks Derrida sen sanoo, niin se ainaki tuntuu johtavan sellasiin ajatuksiin. Se itehän sanoo tässä vaan, et kaikki ovat tästä samaa mieltä, keskustelu loppuu ennen kuin on päässyt alkamaan, ja pitäisi olla pahempi pässinpää —

Helinä: Musta aika hauska suomennos, et käytetään aasimaista ja pässinpäätä ja kaikkii tämmösii joittenki ranskan sanojen vastineeks, jotka viittas enempi eläimelliseen typeryyteen sinänsä eikä mihinkään tiettyyn lajiin. Mut sä olit sanomassa hetki sitten jotain.

Riikka: Joskushan oon miettiny esimerkiks, et miten vois kirjottaa asioista jotka ei oo inhimillisiä tai miten kuvata kaunokirjallisuudessa eläimiä niin, et ei jotenki latista sitä eläintä. Sitten se kuilu jossain mielessä on aina olemassa, koska jos taiteessa esitetään eläin, niin se on aina inhimillinen tulkinta.

Helinä: Mä huomaan lukijana jatkuvasti kaipaavani enemmän sellasii eläinkuvauksii tai eläimii käsittelevää kirjallisuutta, ja oon tosi innoissani kun mä löydän sellasta, joka ois just vähän enemmän auki eläinten suhteen, alkaen vaik siit tuotantoeläinhommasta. On tosi vaikee löytää kirjoi, jois puhutaan elävist tuotantoeläimist, et ois nyt joku aikuisille lukijoille suunnattu teksti, jossa ois vaik elävä kana tai sika.

Riikka: Onks ne aina kuolleita?

Helinä: Useimmiten joo. Se lähtee tollasista asioista. Kyl mä uskon et niit on, mut niit vois olla suhteessa kokonaisuuteen vähän enemmän. Mä en ainakaan henkilökohtaisesti pitäis kauheen isona ongelmana sitä, et kaikki ei-inhimillisen eläimen kuvaus on aina ihmisen tulkinta, jos siin kumminkin on hyvä yritys. Se on enemmän kuin mitä suurimmassa osassa kirjallisuutta on tällä hetkellä. Pääseeks hirveesti lähemmäs, jos kirjottaa ihmisistä?

Riikka: Toisaalta tuntuu et sellasii kuvauksii on vaikee löytää, mut sit toisaalta tuotantoeläimet voi olla vähän katvealue, vaikka runoudessa tosi paljon on nykyään posthumanistista virettä. En tiedä onks väärin sanoo, et tulee mieleen ilmastonmuutosaiheet ja näin, mut eläimii kuitenki ehkä käytetään aika paljon tai kuvataan runoudessa, ja usein tuntuu et yritetään nähä sen luonnon tai eläimen arvo. Sen tyyppist nykyrunoutta on aika paljon.

Helinä: Mä luulen, et se kun mä sanoin et löytyy vähän, johtuu siitä, et mä ehkä luen jonkun verran väärii genrejä. Et jos lukee paljon jotain arkirealistist fiktioproosaa, niin on tavallaan turha odottaa sitä ehkä sillä tavalla.

Riikka: Runous taas ei välttämättä niin paljon laita representaatioon, tai se tapa kuvata niit eläimii on vähän toisenlainen ku proosassa. Tulee siis esimerkiks Pauliina Haasjoki mieleen. Ehkä tuotantoeläimiin voi liittyy et niitä ei mielletä niin poeettisiks. Varmaan eläinlaji vaikuttaa tosi paljon siihen, miten kirjotetaan.

Helinä: Tos liittyy ehkä se pitkä ajatteluperinne, et kun joku eläin on niin sanotusti kesytetty, niin se on vajavaisempi ja kaikin puolin vähän ankeempi olento ku joku, joka kirmaa vuorilla villinä ja vapaana. Ehkä yhdistäis joihinkin syväekologien teksteihin semmosen villin ihannoinnin, mikä sit taas kääntöpuolelt voi olla — ja tää ei nyt oo mikään et vastustaisin syväekologiaa — et se kesy näyttäytyy ankeena ja ehkä kanssa väkivallan kohteena, jonain semmosena et sil on viel vähemmän subjektiuden mahdollisuuksii.

Riikka: Ehkä eläintä on helpompi romantisoida, jos se on villieläin.

Helinä: Ehkä kans helpompi kattoo kunnioittaen, tai avoimena. Liittyiskö siihen joku sellanen syyllisyyspuoli, et on vaikee kattoo lihaks kasvatettavaa eläintä, koska joutuu kohtaamaan sen, et on sillä puolella, joka kasvattaa niitä lihaks? Kans hulvatonta, miten tääl oli kohtii, joissa tää lähtee osottaa aika pitkänki kaavan kautta, miten hirvittävän monimutkasii perusteluketjui just joku Descartes vaik on kehitelly niille eläimen ja ihmisen kategorioille ja eroille, tai sitten vaik se vahapalakohta, mis sitä vahapalaa katsellaan vaikka kuinka, ja sit tää kirjoittaa siitä silleen, et se vahapala on ehkä vähän koominen esimerkki. Tykkäsin kans siitä et sellasistakin kirjottajista, joita vastaan se kirjottaa, niin samal ilmasee et tää teksti on tosi monikerroksinen ja monin tavoin kauheen huikee mut siel voi olla ihan älyttömii juttuja mukana. Mä kyl huomasin toivovani, et se ois elinaikanaan ehtiny tehdä kirjakirjan. Se oli ehkä niin helposti luettavaa kuin voi kuvitella esitelmän olevan kirjamuotoon tehtynä.

*

Riikka: Mitä ajatuksia sulle heräs tästä Raamatun keskeisyydestä tässä? Se oli musta kiinnostavaa, miten se analysoi täällä luomiskertomuksen nimenantoo. Se sanoo et Aadam on se joka nimeää, ja sit et Jumala antaa hänen nimetä nähdäkseen, kuinka hän nimeää.

Helinä: Must oli tärkeen tuntusta et se on niin paljon esillä, ehkä sen takii koska luomiskertomus on teksti, joka vaikuttaa koko ajan hirveen paljon. Tää on yks niist teksteistä, mitkä on saanu mut ymmärtämään sen, miten paljon se on mukana meidän just vaik eläimii koskevassa ajattelussa, vaikkei enää minään suorina viittauksina välttämättä. Mä tuun itse kristillisest taustasta. Tää taustasta kuulostaa aina siltä et se ois jotenkin mennyttä, mut siis tarkotan et myös nykyhetkessä määrittelen itteeni kristillisestä taustasta käsin vaik sellasta tekstii lukevaks ihmiseks. Mä oon ite kamppaillu aika paljon sen kanssa, et mä kuulun uskontoon, joka on patriarkaalinen ja ihminen—eläin-kahtiajakoo ylläpitävä alkaen ihan niist Raamatun ekoist luvuist. Mä kuulun just siihen uskontoon, mist tulee tosi paljon niit kulttuurisii käytäntöi, joita vastaan mä oon. Oon koettanu mennä kattomaan, mitä just jotkut ekoteologit sanoo näistä, ja moni painottaa et no mut se ohje oli, et viljelkää ja varjelkaa. En oo teologi mut ylipäätään se varjelunki ajatus, miten ylhäältäpäin tuleva se on, niin mulla itsellä on aina kauheesti ongelmia luomiskertomuksen kanssa. Must on siistii, et tää oikeesti käsitteellisti sen ja liitti nimeämisen väkivallan mahdollisuuteen.

Riikka: Siinä raamattuviittauksessa oli se, mitä se muuallaki sanoo, että nimenomaan Aadam nimeää ne eläimet. Derridalle se eläinten sorto näyttäytyy jotenki maskuliinisena tai miehisenä, minkä se sanoo ihan suoraanki.

Helinä: Joo se sanoo siit karno… fallogosentrismistä [hihitystä].

Riikka: Tost tuli mulle mieleen Antti Nylén, kun tietää et Vihan ja katkeruuden esseet (2007) on monille antanut alkusysäyksen kasvissyöntiin.

Helinä: Täähän on tosi samanlaista, paitsi ehkä vähän tai paljonkin erityyppisel kielel ilmastuu, kun mistä Carol Adams kirjottaa siin klassikossaan Sexual Politics of Meat (1990), mistä Antti Nylén puhuu siin Vihan ja katkeruuden ekassa esseessä. Mä muuten löysin Adamsin alun perin lukemalla Nyléniä. Mä luulen et se on Suomessa ollu varmaan aika keskeinen siihen, ja tää ajatus on tosi tuttu Adamsilta, siis et on samoja rakenteita sukupuoleen perustuvas, lajiin perustuvas, etnisyyteen perustuvas sorrossa. Oikeestaan se on ekofeminismin perusajatuksii, niin must on hauskaa et se on täällä. Adamsilla on yks essee, mis se kirjottaa täst Derridan karnofallogosentrismistä. En tiiä onks Derrida missään kirjottanu ekofeministeistä, mutta ekofeministit kirjottaa paljon Derridasta.

*

Helinä: Tääl oli tost vaikka mehiläiset näennäisesti vastaavat viestiin, ne eivät todella vastaa vaan reagoivat. Voisko olla jotain mehiläisten tekemää runoutta?

Riikka: Mä olin joskus yhessä galleriassa Jyväskylässä, siel oli kuvataidenäyttely mis oli hyönteisii jotka tekee kaiverrusta puun pintaan. Mä luulen et se oli kaarnakuoriainen. Se oli must visuaalista runoutta jossain mielessä, toki ihminen oli asettanu ne sinne galleriaan. Ehkä mehiläiset ei voi siinä mielessä tehä runoutta, et se on ihmiskulttuuriin liittyvä käsite, mut ainakin me pystytään katsoon sitä sellasena.

Helinä: Tääl on se runous versus filosofia -erottelu, ja miten se niin sanottu kysymys eläimestä asettuu enempi jonnekin runouden kun filosofian alueelle. Kai sitä vois tarkastella muittenkin lajien tekemisii myös filosofian kannalta, mut menee ehkä vaikeemmaks tietyl tapaa.

Riikka: Siitä näyttelystä, jonka mä näin, tuli mieleen aseeminen kirjotus. Yks vielä tosta kysymyksestä, kesällä luin Durasin Kirjoitan (1993, suom. 2005), joka on sen viimenen teos. Siinä puhuttiin miten kärpäsetkin kirjoittaa, tai joku kärpänen jossain, huoneen nurkassa, sekin kirjoittaa koko ajan.

*

Riikka: Löytyisköhän tähän jotain hyvää loppukaneettia?

Helinä: Oliks sulla joku lempikohta?

Riikka: Mä oon laittanu hirveesti koirankorvia tänne, mut näit on vähän liian monta.

Riikka Simpura & Helinä Ääri

1 Derrida 2003. Che cos’è la poesia? — Mitä on runous? Suom. Olli Sinivaara. Tuli & Savu 4/2003, 56—57.
Totuus runouden yhteiskunnallisuudesta

Posted:Tue, 22 Dec 2020 20:26:06 +0000

Anna Helle

Todellisuus pahoinpiteli runon. Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa

Eetos 2019, 229 s.

Kun kokeellisen runouden suurin aalto pyyhki yli kotimaisen runousjulkisuuden, kokeellisuuteen liitettiin tavan takaa sana ”kikkailla”. Kikkailu on itsetarkoituksellista toimintaa, joka ei tuota voittavaa argumenttia. Vaikka kokeellinen runous ei ehkä olekaan enää oma saarekkeensa, eivät kikkailun kammo ja yksinkertaisen sanoman etsiminen ole kuitenkaan kadonneet päivälehtikritiikin arjesta.

Kokeellisen runouden vastaanotto 2010-luvun taitteen tienoilla on tärkeä kimmoke Anna Helteen tutkimukselle Todellisuus pahoinpiteli runon. Koska juuri kokeellisen runouden yhteiskunnallisuus oli vaikea tunnistaa, välineiden tarve tuon yhteiskunnallisuuden käsittelyyn on yhä olemassa. Helle lähtee rakentamaan kahta näkökulmaa päällekkäin: yhteiskunnallisuus tulee esiin runouden affektiivisuuteen keskittyvän luennan kautta.

Affekti tarkoittaa tuntemusta tai tunnetta. Se ei ole kaukana yhteiskunnallisuudesta vaan pikemminkin politisoitumiseen ja aktivismiin ajavien seikkojen kärkipäätä. Harva on silkan rationsa komennossa astunut osaksi mielenosoituskulkueen virtaa tai todennut eläinten oikeuksien, ikimetsien tai tasa-arvon olevan elämänagendansa kärkihankkeita. Affektille läheinen käsite on emootio, tunne, joka on kuitenkin affektia selkeämmin nimettävissä.

Affektiivisuus tutkimuksen ja tulkinnan keinona merkitsee ennen kaikkea kirjallisuuden kokemuksellisuuden tiedostamista. Helteen mukaan se on ”aikaisempaa sensitiivisempi runouden kokemuksellisuudelle sekä kirjallisuuden ja maailman välisille suhteille. Sen yhtenä tarkoituksena on sanallistaa näitä kirjallisuuden ja lukemisen alueita, jolloin affektit, emootiot ja tunteet nousevat sivuroolista tutkimusta ohjaavaksi periaatteeksi”. Helteen tutkimus tukeutuu vankimmin Gilles Deleuzen affektikäsitykseen, joka on kehitelty Baruch Spinozan Etiikan (1677) pohjalta ja jossa affektin alkuperä on aina kohtaaminen, esimerkiksi kirjan ja lukijan. Helteen tavoitteena on kehittää affektipohjaista lähestymistapaa runouteen. Tavoitteita esimerkillisesti vastaamaan ovat hioutuneet esimerkiksi Leevi Lehdon ”Ananke: pantun” -runoa (Ampauksia ympäripyörivästä raketista, 2004), Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005) ja Harry Salmenniemen Texas, saksia (2010) käsittelevät luennat.

Tytti Heikkisen ”Läski XL” -sarja (Varjot astronauteista, 2009) saa ensin osakseen lähiluvun, ja sitten Helle esittää reseptiotutkimuksen materiaalia. Kirjallisuudenopiskelijoiden parissa tehty kysely on painottanut runon herättämiä tunteita. Helle käy läpi runon synnyttämiä reaktioita. Minua alkaa askarruttaa lukijan paikka tässä luvussa. Vaikka opiskelijoiden vastauksia analysoidessaan Helle asettuukin puolueettomaksi ja ottaa annettuna, että runoon reagoidaan monin tavoin, niin omassa analyysissaan hän nimeää tunteita ja asenteita, jotka näyttävät lukijan silmiin oikeilta ja aiheellisilta. Tutkijan tulkinnalla on auktoriteettia. Tarkoitus ei liene sanoa, että runo kuuluu kokea tutkijan tapaan, mutta esittämistapa vihjaa niin. Heikkisen runon käsittely osoittaa, millä tavalla tutkijan asema tuntemusten nimeäjänä on ongelmallinenkin. Siksi olisi ollut kiinnostavaa lukea myös reflektiota tästä valtapositiosta.

Helle toteaa teoksen alussa, että tutkijan emotionaalinen asema ja asenne tulevat harvoin esille perinteisessä analyyttisessa tutkimuksessa. Tällöin tulkinta keskittyy tekstin ominaisuuksiin ja tunnetaso on korkeintaan implisiittinen. Uskoisin, että teos olisi hyötynytkin lisäreflektiosta. Kuitenkin Helteen tapa nostaa esille nimenomaan runon keinoston affektiivisuutta on kaikkiaan lukutapoja rikastava, tutkijan omin sanoin: ”soveltamani runouden ja tunteiden tutkimuksen menetelmä osoittaa, että nykyrunous käsittelee ajassamme olevia tunteita ja tuntemuksia ja auttaa tekemään niistä selkoa”.

Välillä metodi olisi kaivannut lisää tehoja. Eino Santasen runojen yhteydessä valtaan liittyvien havaintojen puuttuminen on ongelmallista. Helle analysoi laajalti Tekniikan maailmat -kokoelman (2014) setelirunoja, jotka Santanen on kirjoittanut 20 euron seteleille kirjoituskoneella. Helteen analyysi saa kohteestaan irti perusteellisen lähiluvun, mutta vain sen. Santasen setelit ovat sanomaltaan karvalakkitasoa, esimerkiksi ”työtön”-sanalla pelaileva seteli ei ole yhtään vaikeatajuisempi kuin Hectorin kuulu ”Ei mittään (Työttömän arkkiviisu)” -kappale.

Setelirunot asettuvat samantyyppiselle kentälle kuin kuvataide, niissä on jotain samalla tavalla räjähtävän ilmeistä kuin Jani Leinosen mainosteoksissa. Analyysi voi ottaa huomioon myös sen, että tällaiset teokset hierovat yhteiskunnallisuuttaan kokijan naamaan. Se herättää kuitenkin erilaisia tunteita kuin hiljaisempi, tulkinnassa politisoituva viesti. Niinpä Santasen teoksen yhteiskunnallinen fokus ei olisi niinkään toteamus siitä, että raha on kaikkialla ja se on hirveähköä, vaan teos menee pidemmälle taloudellisen vallan ja halun esittämisessä.

Esimerkiksi ”TUNNESETELI” tai ”TUNNISTAA OSA 1/2” olisivat hyvinkin hedelmällisiä syvemmälle analyysille. Koska ”tunne”, affektuaalisena latauksena, on kirjattu teoksen nimeen, perinteinenkin runoanalyysi virittyy etsimään tunnetta. Jollain tapaa Helteen analyysin asenne seurailee Santasen teoksen kriittistä, jopa destruktiivista, suhdetta rahaan, mutta jättää avaamatta rahaan liittyvät positiiviset tunteet, jotka teos tuo esille. ”Runon puhuja, seteli, antaa ymmärtää setelin tekevän kantajastaan vetovoimaisen ja ihastuttavan. Säkeet tuntuvat kuitenkin liioittelulta, koska arkinen 20 euron seteli tuskin saa kantajaansa loistamaan”, Helle kirjoittaa. Koska raha liittyy ihmisen yhteiskunnalliseen arvoon, suuri määrä sitä todella tekee kantajastaan vetovoimaisen, ja pienikin, vapaasti käytettävä raha köyhän taskussa tuo sisäistä ja ulkoista hehkua. Se voi merkitä vaikka juhlia, bussilippua rakastetun luo, lelua lapselle. Tutkimuksetkin kertovat rahan puutteen ajavan siitä kärsivän jatkuvaan stressitilaan, rahatta ihminen himmentyy. Esimerkiksi runossa ”TUNNISTAA OSA 1/2” Helle tulkitsee runon sanat ”seitsemäntoista kirjainta” viittauksena pelkästään lauseeseen ”minä rakastan sinua”, mutta nuo kirjaimet ovat myös setelissä itsessään. Siitä voi ääneen lukea setelin nimellisarvon ”kaksikymmentä euro” (ilman päätettä -a, kirjaimellisesti). Santasen teoksen suhde rahaan on vivahteikkaampi kuin luenta antaa ymmärtää.

Santasen setelirunoihin rinnastuisi kiinnostavasti Tytti Heikkisen Moulin Extra Beauté (2012), joka vielä niitäkin selvemmin ottaa de- ja rekonstruoivan suhteen naistenlehtiin ja mainontaan poetiikkansa ja materiaalisen olemuksensa perustana.

Luvut Teemu Mannisen runoista ja Henriikka Tavin Toivosta (2011) ovat esimerkkejä mallikkaasta lähiluvusta. Kuitenkin Mannisen Lohikäärmeen poika (2007), Futurama (2010)ja Paha äiti (2012) tuovat esiin lähinnä havainnon siitä, että teokset yhdistelevät vanhahtavaa mitallisuutta proosamaiseen, ”huonoon” ilmaisuun. Näistä jännitteistä syntyy ”runojen nykyaikaan kohdistuva kritiikki”. Mutta yhteiskunnallisuuden ja affektianalyysin yhdistelmä jää luennassa vajaaksi, ja analyysissa myös toistuu häiritsevästi ”lukija”, jonka teksti kertoo kokevan niin tai näin. Esimerkiksi: ”Kun Mannisen mitallisia runoja tarkastelee affektiivisuuden näkökulmasta, ensimmäinen tunne on vieraus. Nykyrunous tuntuu väärältä paikalta runomitoille […]. Kun lukija pääsee yli mittojen vieraudesta, runot alkavat huvittaa.” Koska tämä ei vastaa omaa lukukokemustani Mannisen runoista, joudun hieman outoon lukijapositioon. Kuka on se lukija, jonka kokemus yleistyy?

Lisävaloa kaipaa myös epäkatharttisuus. Helle käyttää sitä esimerkiksi Texas, saksien yhteydessä. Hän myös käsittelee johdannossa lyhyesti epäluovuutta (Kenneth Goldsmithin käsite), joka määrittelee usein kokeellista kirjoittamista. Mutta itse en esimerkiksi koe, että Varjofinlandia on”enimmäkseen tylsä”, kuten Helle sanoo, vaan sen hiljainen ilmaisullinen potentiaali on niin mykistävää, että en pysty lukemaan sitä kuin vähän kerrallaan. Sen yhteydessä epäkatharttisuus tarkoittaa sitä, ettei puhuja pääse alhosta mihinkään, teoksen esittämä tunnetila ei vaihdu tai ratkea.

Helle mainitsee sulkeneensa ympäristökysymykset pois poliittisuuden piiristä. Myöskään sukupuoleen tai identiteettiin liittyvät kysymykset eivät ole mukana. Kuitenkin esimerkiksi maskuliinisuuden vivahteiden analyysi olisi tuonut olennaisen lisän niin Salmenniemen kuin Mannisen runojen poliittisuuden ymmärtämiseen. Teema on molemmilla keskeinen osa mielenterveysongelmiin kietoutuvia tekstejä, kun taas Kokon Varjofinlandia on, kuten Helle toteaakin, sukupuolen suhteen vaihtuva. Helle nimittää sen puhujaa ”moniminäksi”, voi mikä ihana potentiaali!

Toivomisen varaa jää yhteiskunnallisen ja poliittisen käsittelyyn. Yhteiskunnallisuus typistyy tulkinnoissa liian usein aihevalikoimaksi. Toisinaan tulkinta tyhjenee liian helposti siihen, että vaikkapa sairaus, väkivalta, keho ja syömishäiriöt, raha ja itsemurha ovat yhteiskunnallisia asioita. Ovathan ne, itsestäänselvästi. Yhteen tutkimukseen ei tietenkään mahdu kovin montaa käsitystä yhteiskunnallisuudesta, mutta kenties rakenteiden ja valtasuhteiden tuominen mukaan jollain tasolla olisi mahdollista — ja tätä toivoisin kotimaiselta kirjallisuudentutkimukselta laajemminkin. Toteavuus ei aina lisää ymmärrystä.

Kaikkiaan Todellisuus pahoinpiteli runon luo ansiokkaasti välineitä yhteiskunnallisten aiheiden tulkitsemiseen poetiikaltaan haastavassa runoudessa. ”Kokeellisuuden” niputtamat teokset ovat erilaisia ja eri perusteilla laadittuja, ja tutkimus viitoittaatulkintapolkuja niiden lähestymiseen. Se myös kehittää välineitä eritasoiset affektit huomioivien lukutapojen vakiinnuttamiseksi. Esittämistäni varauksista huolimatta Helteen työ on olennaista.

Nimittäin (kokeellisen) runouden yhteiskunnallisuus tulee vesitiiviisti todistettua. Terveisiä päivälehtien kriitikoille ja saskasaarikoskille: nykyrunous on yhteiskunnallista ja ulospäinsuuntautuvaa. Joka muuta väittää, saa luvan lukea paremmin. Tämä on FAKTA.

Ja siitä huolimatta runous vaatii lukijan myöntymään kielelle, joka ei kanna yhtään yksinkertaista sanomaa tai horjumatonta ideologista yllykettä. Se on ihan helvetin poliittista sinänsä, ja sen Helteen tutkimus osoittaa.

Maaria Ylikangas
Zeniläisen kirjallisuuden aaltoilevaa ajankuvaa

Posted:Tue, 22 Dec 2020 20:16:52 +0000

Mitra Virtaperko & Arto Lappi

Jumalaton pappi ja kampurajalka. Zenpapin ja runoilijan keskusteluja

Basam Books 2019, 331 s.

Zenin kylvivät länteen älyköt, D. T. Suzuki, Alan Watts, Yrjö Kallinen. Käytäntöä janoavat matkasivat Aasiaan, kuten Philip Kapleau, joka valtuutti Ruotsin Zengårdenin opettajat. Moderni runo nojaa itäisiin perinteisiin: Suomessa japanin haikut, tankat ja Kiinan runoudet, kääntäjinään muiden muassa Pertti ja Kai Nieminen. USAssa beatnikit, Kerouac, Snyder sekä Jumalaton pappi ja kampurajalka -keskustelukirjan kannalta erityisesti Anne Waldman.

2000-luvun alussa zenin aaltoon hukkuvat kirjan kirjoittajat muusikko, zenpappi Mitra Virtaperko ja runoilija Arto Lappi sekä heidän ystävänsä kiinankääntäjä-kirjailija Tero Tähtinen. Hänen ehdotuksestaan Virtaperko kiittää Waldman-runokäännöksistä suoraan kääntäjä-Lappia. Alkaa kirjeenvaihto, jonka aikana pöytälaatikkorunoilija Virtaperko saa sparrausta ja yksin istuva Lappi raottaa ovea sanghaan, harjoittajien yhteisöön. Esipuheen teokselle on kirjoittanut Kai Nieminen.

Kirjassa puhuu kaksi kirjallisen ja buddhalaisen kulttuurin sisäistänyttä roolihahmoa. He kuvaavat ja pohtivat elämää, harjoitusta ja runoutta. Kirjeiden ydinhaasteen voi kirjan sanoin nimetä: ”[v]apaus vallitsee kun samaistuminen rooleihin putoaa yltä”. Kirjeissä tapahtuu tätä, vaan ei kaiken aikaa.

Kirjallisuuden ja zenin teemoja kirjeistä mieluiten lukee. Runsaasti kuvataan myös elämän vaiheita, tapoja, elinkeinoa, arkea ja luontoa, jauhetaan poliittista pintakuohua ja ystävöidään. Joka kirjeessä on mukana runoja. Hakemisto helpottaisi aiheisiin palaamista.

Puhe runoista ja zenistä aaltoilee moniaalle: Ensiksi parvittain suhteellisen maailman ilmiöitä, roolien ottoa, lavasteita — samsaraa. Toiseksi välähtää oivalluksen siemeniä, kenties nirvanaa. Absoluuttista, perimmäistä. Vihjataan myös kolmanteen näiden tuollapuolen, ne sisältävään. Kirjeitä hallitsee ensimmäinen.

Mitä zen kirjeissä on? Lappi kuvaa pienten askelten valaistusta, luomumaidon ostamista päätöksen mukaan, vaikka olisi halvempaakin hyllyssä tarjolla. ”Zen on liian avaraa”, kirjoittaa Virtaperko. Hänelle pieni valaistuminen ei riitä: on voitava olla jotain enemmän — ”jos lähikauppasi kassa ei voisi valaistua, kuka voi?” Kiista valaistumisen koosta alkanee Lapin anekdootista, jossa japanilainen mestari kysyy Suomen kesässä hiljaisuuden vallitessa, mihin suomalaiset zeniä tarvitsevat kun heillä on tämä. Virtaperkolle varmaan virankin puolesta on tärkeää puolustaa perustavanlaatuisen ”transformaation” mahdollisuutta zen-järjestelmässä. Hän, päätelläkseen kiistaa, toteaa myös pienen ja suuren valaistumisen yhtyvän siinä, mikä ne ylittää. Lappi korostaa kohdallaan sitkeää harjoittelua, toisaalla kuvaa meditaatiovapaata vaellusta Lapissa, lepotaukoa raskaan rinkan selästä laskemisen jälkeen: ”Minuuden verho nousee hetkeksi olevaisen edestä.” Vaeltaminen vertautuu retriittitoimintaan, ”hienoimpiin paikkoihin ei pääse ilman pientä ponnistelua”.

Harjoittamisen tärkeyden keskustelijat jakavat: Lappi istuu, koska ”[s]e on ainoa löytämäni työkalu, jonka avulla pystyn pitämään itseni suhteellisen tyynenä kaiken edessä.” Virtaperko puhuu zenin inhimillisyydestä ja opettajansa kohtaamisen kuvaus kertoo, millaisesta mielekkyydestä, peruuttamattoman toisenlaisesta olemisen kokemisesta toisen ihmisen läsnäolossa zeniin sitoutuminen hänellä juontaa. Runouden ja zenin suhde avautuu keskittymisen laadussa.

Virtaperkon kirjeet lähestyvät esseetä, Lapin taas fragmentteja tai kolumninpätkiä. Rytmiero ei ole iso mutta tuntuu. Virtaperko harkitsee asiaa kerrallaan kai zenpapin dharmapuherutiinilla. Lappi pirskottelee juolahduksia, mittakaavavaihdoksia tunturikurun lähteeseen sukelluksesta vessan vedentuhlaukseen, maailman vesipulaan. Tyylien ero näkyy runoissa toisin: Lapin puhuja on kiteytynyt, hallittu, havaintoihin keskittyvä — Virtaperkon rönsyävä, muotoa hakeva, puheenomaisempi. Ehkä Lapille on vapautta kirjelmöidä irtonaisesti, kun hän mittaa runonsa pelkkään: ”kirjoittaja on itse se pölkky, jota hän hioo. Eikä itseään voi hinkata kovin paljoa kerralla”.

Virtaperko kysyy teoksen lopulla, onko aiheita, joihin Lappi haluaisi vielä keskittyä. Keskittyminen olisi tehnyt hyvää alusta saakka. Ajankuvana rennot kirjeet toimivat, mutta lukija jää ulos kirjeiden performoidessa kirjeiden vastaanottoa tai kun Virtaperko runokokoelman pohtimisen sijaan toteaa: ”Varmasti tiedät, mistä puhun, joten turha kuvailla enempää.” Kaiken voi kuitata näin. Kuitenkin kirjeissä tuntuu elämä ja mieli, kunhan kahlaa läpi.

Mieltä on vaikkapa Lapin kuvatessa esiintymisjännitystään ja hypnoosia sen purkajana, tai hypnoosin vertailussa zazen-harjoituksen tuntumaan kehossa. Ylipäänsä Lapin ilmaisut kehollisista kokemuksista ovat teoksen aarteita. Myös molempien suorat muistelut sisäiseen ja taiteelliseen työhön päätymisen poluista ja vaiheista ovat kiinnostavia peilejä toisilleen sekä lukijalle.

Virtaperko osoittaa olevansa lupaava runoilija, Lappi kannustaa: julkaisuvalmista. Esimerkeistä ei kriitikko vielä asiaa varmista runoteoksen mitalta. Kuitenkin paras runo kirjassa lienee Virtaperkon ”Täysi päivä”, klassinen zenpapin elämäntarina, jonka kanoniset esikuvat Virtaperko esittelee. Myös ”Lauman meditaatiojenkka” ja ”Pelko” ovat hienoja.

Lapin runoista kannattaa muistaa hänen valitut runonsa Taivaanpohjassa laulavat valaat (Enostone 2019), tähänastisen elämäntyön tiivistymä. Keskusteluissa Lappi pohtii poetiikkaa, erityisesti kielen tunteellisia rekistereitä. Runous näyttäytyy surun, myötätunnon tai leikillisyyden skaaloilla. Lukutavan konkretisoimista kaipaa: miten runosta luetaan tunteita Lapin mukaan?

Kulttuuriset viittaukset leviävät kaikkialle: klassinen musiikki, zen silloin ja nyt, Linkola, Star Trek, pakolaiskriisi, kasvissyönti. Samsarisessa pulputuksessa kiinnostun eniten kirjallisuusjutuista: Manner ja Kunnas, Lukulaari-antikvariaatin väki, runotulkinnat Waldmanista, Szymborskasta, Kaplinskista, kritiikin vastaanotto, teosten synty. Lapin kuvaukset apurahajärjestelmän epämääräisyydestä kirjailijan kannalta ovat osuvia: ”Me taiteilijat olemme insinöörihallitukselle eräänlaisia harmillisia liito-oravia, jotka kiusallisesti estävät kehitystä papanoimalla sinne tänne”.

Puhe maailmanpolitiikasta ontuu. Kirjeet päivittelevät Pohjois-Koreaa, Virtaperko mainitsee orjatyöleirit kontrastina nyky-Suomelle. ”Toisenlaiset puolet ovat yhtä tosia, ja haluan meidän huomaavan myös ne.” Toinen puoli on sekin, että Pohjois-Korean sadonkorjuuaikaan työvoima tarvitaan pelloille. Silloin USA ja Etelä-Korea tapaavat harjoitella sotaa. Pohjois-Korea mobilisoi väen rajalle, nälänhätä jatkuu. USAn vuonna 2016 valitun uuden presidentin machoilua kauhistellaan: nationalistinen vihan retoriikka voi ”pahimmillaan luoda edellytykset sodalle”. Kuitenkin presidenttiehdokas, jota kirjeissä kannatetaan, oli pommittanut Libyan orjamarkkinoiksi. Machoista machoin nainen.

Kuplanpuhaltelu ei kestä. Tosia ovat kuvaukset kohdatuista paikoista, korealaisesta, sateen ympäröimästä temppelistä, retriittimökistä Ruotsissa, avantouinnista tai tamperelaiseen lätäkköön hyppäämisestä. Näissä buddhalaiset mielenlaadutkin nousevat esiin käytännössä. Miten kohdata globaaleja kysymyksiä?

Kirjeiden normittaessa, miten istua tai syödä, muistelen Markku Siivolan hapanta kritiikkiä Tae Hyen Suomalaisesta zen-oppaasta (Basam Books 2001): zenin luostariperinne on ”muotoon sidottuun roskaan” orjuuttava tapauskonto, joka ”kantaa Zenin perinnettä kuin sokea valoa”. Miten lie. Perinteen sukupolvinen jatkuvuus on oivalluksen mahdollisuuksien ylläpitoa muille kuin itselle. Virtaperko kirjoittaa jatkuvuudesta, omasta sitoutumisestaan ja opetustyöstään. Vuosia yksin istunut Lappi lähestyy harjoittamisen yhteisöllisyyttä kirjeenvaihdon aikana menemällä liikunnanfilosofi Timo Klemolan kurssille ja päätyy Zen Centerin haikuohjaajaksi.

Teokselle syntyy kaari, kun Lappi alussa ja loppupuolella kuvaa eri sanoin elämänsä suunnan perustavasti muuttaneen sairauden ja toipumisen: ”syvemmällä tasolla en ollut enää koskaan sama […] vapauduin kirjoittamaan”. Toisena käänteenään Lappi kuvaa esikoisteoksensa varmistumista ladaten kirjekaveriaan tulevaan: ”yhtäkkiä olin valmis, itseeni uskova kirjailija”.

Keskivaiheilla eräs Virtaperkon kirje taukoaa: ”olin intensiivisessä henkisessä mylläkässä ja muutoksessa, paikoin erittäin kipeässä, josta en osaa sanoa tällaisessa kirjeessä paljoakaan”. Roolit alkavat purkautua juuri tuossa. Ja kun se ymmärrettävästi rajataan pois, lukija ei pääse osalliseksi perustavimmasta. Henkinen yhteisö on usein murtuneiden yksilöiden.

Kokonaisuutena Jumalaton pappi ja kampurajalka on zeniläisen kirjallisuuskäytännön esittely, joka kartoittaa kirjoittamisen ja sisäisen työn risteyksiä. Totaalista runoa, avointa kirjettä, syvää epävarmuutta välillä sivutaan. Henkisen ja kirjallisen ystävyyden esitys kirjeissä on kaunis, mutta teoksen kirjallinen merkitys keinuu lörpöttelyn ja oivallusten välillä.

Jonimatti Joutsijärvi
nro 102

Posted:Fri, 13 Nov 2020 00:36:51 +0000

Johannes Heldén, Kenttäopas tulevaisuuden planeetalle

suomentanut Oscar Rossi

Pääkirjoitus

Tekijät

Kai Kajander, Energian vangit

Antti Salminen, Ŋ

Atte Koskinen, Johdatus ’patafysiikkaan

Alfred Jarry, Spekulaatioita ja proosarunoja

suomentanut Tuomas Taskinen

Lauri Hei, toinen tie teiden tai teiden tie toinen

Juri Joensuu, Sähkösarja

Aino-Kaisa Koistinen, Avaruusromua

Veera Antsalo, Saniaisenversojen outoudesta

Mari Laaksonen, Uncanny Valley

Jaakko Pallasvuo, Runoja

Niina Oisalo, Säkäikeitä hohdokkaista

Virpi Alanen, Tuhkassa | Lentäjät

Edwin Morgan, Runoja

suomentanut Kristian Blomberg

Kritiikit

Noora Kaikkonen, Lauluja rubiininpunaisesta lammesta (Sofia Blanco Sequeiros)

Raisa Jäntti, Kolme (Janne Löppönen)

Mihail Lermontov, Kultaa ja myrkkyä (Miikka Laihinen)

Riitta, Ei ole turhaa (L. V. Maa)

Jarkko Tontti, Lain laita (Tarja Hallberg)

Elsa Tölli, Fun Primavera (Ville Hämäläinen)

Tomi Sonster, Kahlekuninkaan hovissa (Paavo Kässi)

Don Paterson, Zonal (Kristian Blomberg)

Leena Sainio, Runo
Kuvitteellisten ratkaisujen runoutta

Posted:Fri, 13 Nov 2020 00:27:00 +0000

Kalifornialainen pienkustantamo Ocean View Books julkaisi 1980- ja 90-lukujen taitteessa kiinnostavaa Doubles-sarjaa, jonka ideana oli tuoda kussakin kirjassa yhteen kaksi tekijää, toinen niin sanotusta valtavirrasta ja toinen scifikirjallisuudesta, ja näyttää siten, mitä heillä voisi olla yhteistä. Sarjassa ilmestyi kaksoisniteenä esimerkiksi Anselm Hollon runovalikoima Space Baltic ja kyberpunkista tutun Rudy Ruckerin pienoisromaani All the Visions (1991). Nide on vieläpä kääntökirja: Hollon suunnasta katsottuna Ruckerin teksti on painettu ylösalaisin. Ratkaisu eliminoi sen, että jompaakumpaa tekijää tarjottaisiin luettavaksi ensin. Hollon osuuteen on koottu ”science fiction poems” -alaotsikon alle runoja hänen aikaisemmasta tuotannostaan 60-luvulta eteenpäin — ja katso: uusi raamitus tekee niistä vereksiä, ja sellaisistakin runoista, jotka saattaisi muuten ohittaa hieman huolimattomasti, vapautuu mielikuvituksellista energiaa. Tuntuu kuin koko teos saisi perspektiiviä ensimmäisen pikkurunon lakonisesta huomautuksesta, että ihmislajin historiassa riippuvuus fossiilisista polttoaineista ei voi olla muuta kuin lyhyt välivaihe.

Tämä Tuli & Savun numero lähestyy runouden suunnasta kahta aihetta, jotka operoivat spekulatiivisen alueella, nimittäin scifiä ja ’patafysiikkaa. Koska ’patafysiikka kuitenkin on poikkeustapausten tiede ja sellaisena melkeinpä runouden synonyymi, mitään genrenimikkeitä ei kannata ottaa täysin eksakteina.

Jos scifi perustuu oleellisesti maailmanrakennukseen, voiko runous oikein olla scifiä? Tai: koska maailmanrakentaminen on runoudessa yleensä viitteellisempää, mitä omaansa runous voisi tuoda scifiin? Toisaalta ihmeen tuntu affektiivisena vastakaikuna ei palaudu ainoastaan kerrontaan tai tarinamaailmaan vaan syntyy yhtä lailla siitä, millaisia näkyjä teksti saa aikaan. Juuri viitteellisyys voi olla omiaan tuottamaan ontologista huojuntaa. Eikö lyhyt viittaus C-säteisiin Tannhäuserin portilla pysty kutsumaan esiin suurenmoisia maisemia juuri siksi, ettemme aivan tarkkaan tiedä, mitä se tarkoittaa?

Kun tarkastellaan scifirunouden historiaa, pitkän aikaa Harry Martinsonin Aniara (1956, suom. Aila Meriluoto, 1963) säteilee melkeinpä yksinäisenä valonlähteenä keskellä kylmää avaruutta. Suomalaisessa runoudessa vire löytyy oikeastaan vasta 2000-luvulla, kun ilmestyvät Janne Nummelan Medusareaktorit (2009), V. S. Luoma-ahon Kronologi (2013) ja Ulrika Nielsenin Perikato (2015, suom. Marko Niemi, 2017). Multiversumissa riittäisi silti tilaa muillekin.

Olin jo pitkään mielinyt saada Tuli & Savuun jotakin scifiin liittyvää mutta arvelin sitä jonkin verran yksityiseksi haaveeksi ja epäilin, onko ylipäätään löydettävissä suomenkielistä scifirunoutta. Kävi kuitenkin niin, että moni runoilija oli samaan aikaan tähynnyt kohti samaa rajaseutua ja vastasi kutsuun. Tästä numerosta löytyy runsaasti uutta runoutta, joka tavalla tai toisella resonoi tieteiskirjallisuuden kanssa, vaikkei ehkä palaudukaan siihen jäännöksettä. Kattauksen täydentävät vielä käännökset Johannes Heldéniltä ja Edwin Morganilta, ja spefin suuntaan viittaavaa runoutta löytyy myös kritiikkiosastosta. Singulaarista proosaa tarjoilevat lisäksi Antti Salminen ja Veera Antsalo.

’Patafysiikka on puolestaan omintakeinen poeettinen tieteenala, yhden määritelmän mukaan ”kuvitteellisten ratkaisujen tiede”, jonka ranskalainen kirjailija Alfred Jarry lanseerasi romaanissaan Tohtori Faustroll (1911, suom. Sami Sjöberg, 2016). Atte Koskinen johdattaa artikkelissaan tieteenalan oppijärjestelmään ja sen myöhempään vaikutushistoriaan (sekä heittomerkin oikeaoppiseen käyttöön), ja Tuomas Taskinen on suomentanut Jarrylta spekulatiivisia lehtiartikkeleita ja proosarunoja. Koska sinä, hyvä lukija, saatat tietämättäsi jo harjoittaa ’patafysiikkaa, uskallamme toivoa, että sen vaikutukset laajenevat myös Suomessa, mieluiten toki kaikenmoisten bifurkaatioiden ja muodonmuutosten myötä.

Vuoden viimeinen Tuli & Savun numero tarkentaa erityisesti säemuotoon mutta summaa samalla laajemmin 2010-luvun runouden suuntia. Toivotamme hyvää loppuvuotta kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

Juha-Pekka Kilpiö
Vertaistukea keski-ikää pelkäävälle

Posted:Sun, 01 Nov 2020 14:38:52 +0000

Lena Gottelier

Kuka varasti päivät

Allegoria 2019, 90 s.

”Yäk mikä kamala / otsaan on uurtunut yön aikana Grand Canyon”, aloittaa puhuja Lena Gottelierin esikoisteoksessa. Kuka varasti päivät kertoo ikään ja ajankuluun havahtumisesta keski-ikäisen naisen näkökulmasta. Tuhti esikoiskokoelma on jaettu viiteen numeroituun osaan, joista kaksi ensimmäistä ovat rallattelevan kepeitä, loppupuolella teos saa syvempiä ja tummempia sävyjä. Naamaryppyjen kokoisista menetyksistä siirrytään teoksen puolivälin paikkeilla kuolinpesän raivaamiseen.

Teoksen on julkaissut Allegoria-runoverstas, jonka nettisivuilla on toistaiseksi vain tämän teoksen esittely ja sähköpostiosoite, josta saanee lisätietoa verstaasta. Vaikka ei olisi Allegoriasta kuullutkaan, teoksen kiitoksissa mainitut nimet ovat maineikkaita. Runoja on kommentoinut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja taitosta vastasi Marko Niemi kirjan viimeistelyvaiheeseen saakka. Osa Gottelierin runoista on julkaistu alunperin Tommi Parkon, Maria Merikannon ja Salla Tuukkasen toimittamassa Reviiri-antologiassa (2013).

Lena Gottelier on kirjallisuudentutkija, joka on tutkinut muun muassa kansanrunouden ja nykyrunouden yhtymäkohtia. Myös esikoisteoksen rytmissä ja kuvastossa on yhtymäkohtia kansanperinteeseen. Suomalainen luonto ja vuodenkierto tarjoavat tärkeän peilin puhujan tuntemuksille: ”Olen loukuttanut valkoisten iltojen siemenkotia / rohdinkankaaksi kylmän kohtiin / muijarukka, tossut rikki, laventeli hapsottaa / terassilla istun yhä, kuin takiainen / kesän takinhelmassa.” Runot ovat soinnukkaita ja rytmikkäitä, paikoin lorumaisiakin. Gottelier käsittelee naiseutta ja pohjoismaista elämäntapaa hieman samaan tapaan kuin Johanna Venho.

Kokoelmassa on tunnustuksellinen vire, osa runoista on suorastaan päiväkirjamaisia merkintöjä. Arkiset havainnot pyrkivät kasvamaan itseään suuremmiksi. Runojen puhuja on yhtäältä pohdiskeleva, toisaalta kapinallinen ja rempseä: ”Keski-iästä aukeaa kiertosävel, nyt on lupa oireilla / heittäytyä hulluksi, kohtahan se on kuitenkin menoa.” Sananparsia ja nokkeluuksia on livahtanut kirjaan runsaasti, mikä tuskin on vahinko. Runoissa niin maataan kuin pedataan, ollaan elämän näyttämöllä ja puhutaan täyttä asiaa. ”Juhannusyö vie jalat alta ja vaatteet päältä”, puhuja veistelee. Runojen kielelliset ja tyylilliset valinnat tuntuvat varmoilta, mutta paikoin latteilta.

Gottelierin runoissa on paljon huumoria, jopa vitsikkyyttä. ”Huumori keventää aiheita, joista on vaikea puhua, kuten kuolemasta tai gynekologilla käynnistä”, runoverstaan sivuilla kerrotaan. Kahden ensimmäisen osaston runoissa aiheet ovat keventyneet liikaakin. Lukija välttyy ajattelemisen ja tuntemisen tuskalta, mutta jää myös vaille oivalluksen kokemuksia. Loppupuolen runoissa on enemmän herkkyyttä, paljaita toivon ja surun hetkiä.

Kokoelma toisintaa median ja etenkin naistenlehtien kertomaa tarinaa naisen ikääntymisestä sarkastisella otteella. Vaikka tuttua kuvastoa esitellään humoristisessa valossa, tuoreita näkökulmia ikääntymiseen kokoelma ei anna. Puhuja on menettänyt ulkoisen kauneuden, mutta löytänyt sen alta syvempää laatua olevan onnen. Hän harrastaa sauvakävelyä ja yrittää naistenmessuilla pysytellä ajan hermolla. Runoissa on kapinallinen pinta, mutta kapina jää usein rooliodotuksissa rämpimiseksi:

Ne odottavat kaikki, että olisin touhukas tänään
juhlia tulossa, keittiön pöydällä kaksisivuinen lista.
Ulkona soivat pehmeät rummut talven ensimmäinen lumi,
karumaahan hennot sävelet soivat.
Kuka voisi vaatteita lajitella ja siivota, kun multakokkareet
katoavat pois silmistä
ja muuten vaan olen valmis.

Tässä ja monessa muussa runossa naisen hartioille kasautuvat kotiin ja perheeseen liittyvät vastuut. Ajoittain nainen kuitenkin onnistuu pakenemaan niitä. Tunnistan mielikuvat äitini sukupolven kokemuksista, mutta en omasta perhe-elämästäni. Runojen heijastamat rooliodotukset puhuttelevat ehkä erityisesti nyt keski-ikäänsä elävää lukijakuntaa. Vanhahtavat mielikuvat naisesta yksinäisenä huushollin pyörittäjänä selittynevät myös sillä, minne runot sijoittuvat. Gottelierin runoissa on maaseudun tai pienen paikkakunnan tunnelma.

Kuka varasti päivät -teoksesta on valmisteilla esitys Tampereen Työvaen Teatteriin, ja uskon, että puheenomaiset runot pääsevät paremmin oikeuksiinsa lavalla kuin kansien välissä. Runoteoksille harvoin nimetään kohderyhmää, mutta väitän, että tämä koskettaa todennäköisimmin lukijoita, jotka ovat samojen kysymysten äärellä kuin puhuja. Teoksessa on lohdullinen pohjavire, kuin se haluaisi sanoa: kyllä me siskot tästä selvitään.

Saara Laakso
Kuolevaan mereen sulautunut ihminen

Posted:Thu, 29 Oct 2020 03:00:43 +0000

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020, 84 s.

Kristiina Wallinin kuudennessa runokokoelmassa lähdetään liikkeelle kirjoituksen pinnan murtumasta: ”Kun kirjoituksen pinta murtuu, paperiarkkien välistä valuu hiekkaa.” Onko runous itsessään yritys murtaa pinta? Murtuman kuva on esiintynyt Wallinin tuotannossa ennenkin: hänen toinen runokokoelmansa on nimeltään Murtuneista luista (2007). Meduusameressä tekstit tuntuvat pohtivan, miten murtumat näkyvät, kun ympäristö on järkkynyt tai vaarassa tuhoutua. Tätä ei kuitenkaan alleviivata, vaan käsittely siirtyy tekstin alle — ”kirjoitan pohjavirtaan huoneen, joka on saman tien vieras” annetaan suuntaviivaksi kokoelman ensimmäiselle osastolle. Pohjavirta lienee kursiivilla kirjan sivujen alaosaan rakentuva alateksti. Osa runoista on nimetty muistiinpanoiksi, jolloin puhujan kokemus tulee intiimimpänä lähemmäs. Tarkastelen kiinnostuneena tilan ulottuvuuksia runoissa: mitä kirjoittaja näkee huoneestaan? ”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, / sikiämäisillään.” Syntyykö sanoittamattomalla reuna-alueella se, mikä jää tärkeimpänä aikaan olemaan ja puskee myöhemminkin esiin?

Ensimmäisen osaston puolivälin jälkeen muistot heräävät ja vanheneminen välittyy runoista vääjäämättömänä. Muistiinpanot jatkuvat, ajoittain teksti tarkentaa konkreettisiin lähikuviin. Äänet tulevat eri suunnista ja muuttuvat hiljaisuudeksi, vastakohdat taas muuttuvat toisensa läpäiseviksi pinnoiksi vailla tarkoitusta: millä on tässä kohtaa enää merkitystä? Mikä on kielen asema, kun hajoaminen maailmassa alkaa? Mahdollisuutena näyttäytyy, että ”kirjoitan äänen, / jonka taajuus on mahdoton”. Mahdottomasta on tehtävä mahdollista. Suru, uhka ja pimeän reunalla horjuminen välittyvät tunnelmina Meduusamerestä usein. Ihminen on helposti sopeutuva, ehkä jopa liiaksi: ”On helppo tottua hitaasti muuttuvaan valoon, alkaa pitää jokapäiväisenä sitä, mikä on poikkeuksellista.”

Suhde ympäristöön näkyy kokoelmassa kuitenkin mahdollisuutena, ei katkenneena. Entä meduusojen rooli? Ensin ne ovat konkreettisia elollisia olentoja meressä: elinympäristön tuhoutuminen uhkaa. Teoksen jälkipuoliskolla nuoruuden muistot tulevat esiin puhekielisinä ja kuva merenelävistä laajenee uusiin korkeuksiin: ”Meduusat pumppas avaruutta ruumiinsa läpi. Me seisottiin siinä alapuolella ja meissäkin humisi.”

Tuntuu, että Wallin pyrkii luomaan kieltä ja kirjoitusta uudeksi koettelemalla ne äärirajoille, kuten ajatuksenkin. Kokoelma luo mielessäni assosiaation Hélène Cixous’n teksteihin ja écriture fémininen perinteeseen. Cixous kirjoittaa Medusan naurussa (suom. Heta Rundgren & Aura Sevón): ”Mutta meidän meremme koostuvat siitä mistä me ne teemme: ne ovat kalaisia tai köyhdytettyjä, sameita tai läpinäkyviä, punaisia tai mustia, aaltoilevia tai tyyniä, kapeita tai rannattomia, ja me itsekin olemme merta, hiekkaa, koralleja, levää, rantoja, vuorovettä, uimareita, lapsia, aaltoja.” Wallinin kirjoituksessakin ihminen yhdistyy mereen: ”ihmisruumis muuttaa muotoaan ja sulautuu osaksi merta”.

Teoksen loppusanat, ”kirjoituksen jälkeen”, pohtivat marginaaliin kirjoitettua merta. Mahtuuko marginaalissa olemaan vai vyöryykö pitelemätön meri sieltä esiin? Viimeisillä sivuilla esiintyy näkymiä jätepyörteestä ja rauniokaupungista, mutta teos ei pyri ajankohtaiseen käsittelyyn, vaan etusijalla ovat kielen mahdollisuudet ja ulottuvuudet. Kirjan lopussa on mainittu lainaukset ja vuoropuhelut, joita runot käyvät muiden muassa Virginia Woolfin Aallot-romaanin kanssa.

Kokoelma käyttää nykypäivän säe- ja proosarunoudelle tuttuja keinoja, typografiset vaihtelut ovat hillittyjä ja harkittuja mutta silti runsaita ja monipuolisia. Kokeneen tekijän runokeinojen lippaaseen on kertynyt liuta mahdollisuuksia erilaisista otsikoinneista alaviitteeseen. Runot ovat äänteellisesti tarkkaan hiottuja, suuhun sopivia, ne luisuvat kielen päällä. Meduusameri on antoisa runoteos, jonka eri puolet paljastuvat vähitellen, tarkasti lukemalla; katse kiinnittyy yhä uusiin paikkoihin ja yksityiskohtiin.

Tuomas Aitonurmi
Runous ei syö sanojaan

Posted:Sat, 24 Oct 2020 13:01:25 +0000

Olen jo jonkin aikaa kirjoittanut kirjoituksiani omalla, henkilökohtaisella kielelläni. Tässä esimerkki: ”@@şşısı ok jubı, of”. Tämäkin teksti on kirjoitettu of-kielelläni, käännän tekstin nyt Teille. En ole vainoharhainen, vaan harhaanjohdan vainon tunkeutumista luomistyöhöni. Kuvittelen, että minulla on yksilöllinen kieli. Ja vaikka en, vaikka me (monet minät) emme halua tunnustaa itsellemme, että ”päiväkirjaamme” luetaan koko ajan, on tämä kuitenkin tosiasia, ja myös aikamme ihmisoikeuskysymys. Kyseessä on kollektiivisen ajatuksen muodostumisen seuraaminen. Suhde yksilön ja massan välillä on kyseenalainen, ”joku” on läsnä kirjoitushetkellä. Yksityisen aistimuksen välittäminen, ilman datamateriaaliksi päätymistä, ilmenee taisteluna tiedusteluteknologiaa vastaan. Mutta poikkeuksellisen jännittävä aika on nyt saanut meidät kiinni. Polarisoituminen on nyt peruuttamatonta. Ei tule mieleen kysyä, kenen joukoissa seistään, vaan kummalla puolella. Poikkeukselliset ajat, kuten tämä, ovat kirjallisuuden barometri. Ne, jotka selviävät massanarkoosin keskeltä selkä suorana, ovat jääneet henkiin. Tällaisina aikoina luodaan uusi salakieli.

Kehomme on täynnä kieltä. Me elämme kielten kanssa, omiemme ja toisten. Kaikki se, mikä määrittää meidät olemaan, puhuu meissä kielenä, kuten kaikissa muissakin. Mutta se, mikä on pimeää materiaa sukupuolen, yksityisyyden, juurtemme tai muun nimeämättömän ja käsitteellisen symbolisuuden alla, näkymättömissä, on salakieltä. Se on tekemisen mahdollistamista niin, että sen ilmentymät eleineen tarttuvat elävään kieleen, poetiikkaan. Vapaa ilmaisu on kuin ilma, jota hengitämme.

Olen pistänyt silmälle, että suuri osa ihmisistä rakastaa unelmiaan enemmän kuin itseään. Olen nähnyt, miten katseeseen syttyy elämä koskettavan kirjallisuuden, elokuvan tai muun sellaisen takia. Mutta olen myös nähnyt, ettei sitä samaista katsetta sytytetä samalla herkkyydellä todellisuutta tarkastellessa. Ani harvoin pyrimme toimimaan ihailun kohteidemme tavoin, emme missään nimessä hyväksyisi Peppi Pitkätossun hevosta keittiöömme. Asiat, joita ihailemme kielen takana, ovat salassa arjestamme.

Mennään kielen taakse, unelman realiteettiin. ”Ei puhuta rakkauden leiristä, mennään sinne.” (Riitta, Ei ole turhaa.)

Salakieli on stimuloiva sana. Se vaikuttaa olevan kielen salaisuuksien synteesi tai niistä synkronisoitunut ajankuva. Mutta onko se? Vai onko se liike, underground-juuri, joka paikoittain ilmentyy maan alta ihmisten ilmoille soluttautuakseen romantiikkaan tai avantgardeen, postmodernismiin utopiapositiona, vai onko kyseessä väärinkäsityksen vastapaino, allerginen reaktio vääränmukaista kontrollia vastaan?

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että ajanlasku alkaisi uudestaan, kuin nollattu valuutta. Ja se alkaisi meidän aikanamme, nyt. Se alkaisi hetkestä, jossa kieli kohtaa metaforansa. Ihmisen ja (auto)jumalkuvan kohtaaminen tekisi meistä semioottisuuteemme pyyteettömästi suhtautuvia ja luonnon fonetiikkaan laajemmin keskittyviä olioita, jotka eivät tekisi kielestään teknokraattista mielen valtakuntaa eivätkä tulkitsisi vain itsensä tuottamia äänteitä.

Kirjoitan tätä tekstiä valtakunnassamme julistetun poikkeustilan aikaan, tämän paasauksen päivämäärä on siis 35. päivä j.k. (= jälkeen koronan), mikä antaa konkreettisen tuntuman rakenteiden purkutöiden alkamisesta, ja että kohta pääsee saunomaan, tekemään rakkautta ja runoutta, ottamaan historialliset löylyt. Omavaltainen ihminen laskeutuu maahan. Laskenta on alkanut. 10… 9… 8… 7…

10

Mistä kieli kielii?

Yritän kiteyttää ajatukseni kielestä, joka edustaa meitä. Koen ”kielen” somatologisena ilmiönä, jonka tulisi pysytellä lainausmerkkiensä välissä, kunnes hermeneutiikka sen siitä vapauttaa. Kieli itsessään on varmastikin syytön kehkeytymiseensä välineeksi sosiaalisen utilitarismin myötä. On kuin kieli ennen kaikkea matkisi ajatusta ja nauttisi täten vaikutusvaltaa tietoisuuden ulkopuolisessa kielimaailmassaan. Siellä se seurustelee kielenä kielten joukossa, kopioi samankaltaisuuksien sopimuksia. Mutta koska käsitteiden pohjana usein on itseisarvoihinsa sisäistettyä ”vapaata tahtoa”, memeettisten valintojen perimää, pääsee yleinen kieli sekoittumaan yksilön mieltämään, käsitettyyn kokemukseen ja täten vaikuttamaan mieleen. Se ylipuhuu ajatuksen, lihallistaa sen (kielestä tulee kieli). Näin ollen sillä saattaisi olla jonkinlainen epigeneettinen vaikutus myös kehomme ilmaisukyvykkyyteen. Toki kieli, missä semioottisessa kontekstissa se nyt esiintyykään, on käynyt läpi reforminsa, yleensä oman kielikuntansa vallanvaihdon yhteydessä, ja viime aikoina se on myös kyseenalaistettu tehtävässään palvella ajatusta.

Kieltä idealistisena mielipiteenmuodostajana on jo kovaa vauhtia dekonstruktioitu, destrukturoitu (ja toisinaan tarpeettomasti demonisoitukin) ja purettu. Etymologia arkeologisessa diskurssissaan antaa ymmärtää, mistä on kysymys ja miten myös ihmisyytemme on ajan myötä kielellistetty. Muutama esi-merkki…

9

Puhuuko muisti meissä, kun sana synti sulavi suussani kuin synty tai sana slaavi, joka tarkoittaa tiettyä antro-etnistä kansanryhmää ja etymologisessa merkityksessään johtaa englannin sanaan slave, orjaan? Tai mikseipä karjalalaistenkin karjakansa-viittaus olisi merkillinen mieltymä. Marxilaisittain tuttu termi proletariaatti, työväkenä, kertokoon itse itsestään, esimerkkinä sanaa edeltävistä ajoista. Etymologia siis viittaa pro-lutherilaisiin (luttero tulee latinankielisestä sanasta kohtu), eli meidän mielikuvamme työläismassat, juuri maaorjuudesta vapautetut, olivat edeltävässä asemassaan naisia, kohtuja, jotka tuottivat ihmisiä. Margaret Atwood on tulkinnut asiaa teoksessaan Orjattaresi (The Handmaid’s Tale).

Nämä naiivit esimerkit kertovat poliittisista polarisaatioista kielenkäytössämme. Kieli siis saattaa sisältää virallista vihjailua asennoitumisesta, jolla on kyseenalainen vaikutus kirjallisenkin tekemisen merkitykseen. Kielen arkilogiikan automatisoituneisuus voi hyvinkin tuottaa absurdeja asioita, jotka jäävät säteilemään vieraannuttavana materiana. Meissä.

Kieli muistuttaa meitä myös muistutuksista. Siitä miten asennoitua nimityksiin. Puhuessamme asioista niiden väärillä nimillä ne kääntyvät paradoksaalisuudessaan tekijäänsä vastaan. Otetaan esimerkiksi populismi (popolo), tuo kaksinaamainen käsite. Se on ismismiä kansantahdosta. Itse kansaa (siis oikeastaan ihmisiä) hyväksikäyttäen annetaan ymmärtää, että käsitteeseen salakuljetettu rehti ja rivokin köyhyyden katkeruus muutetaan poliittiseksi hyödykkeeksi. Negatiivisesta, todellista muutosta tarvitsevasta sisällöstä tehdään positiivinen hyväke. Populismi käyttää kirjaimellisesti hyväkseen kansa-käsitettä, se sekoittaa tietoisesti alistettujen pelastamisen katkeruuden vallanhimoon. Väärennetty yleistys on kuin suosionosoitus, joka kohdistetaan kohteiden hyväksikäyttäjään. Ensin luonnollisuus piiritetään, sitten otetaan haltuun ja lopulta markkinoidaan uutena luonnollisuutena. Kuin söisi hormonibanaania jäisellä järvellä (ja ottaisi tästä situaatiosta selfien).

8

Ajanlaskun purkautuminen on kiihottava ajatusleikki. Ensinnäkin on suorastaan ironista, että teologia ja matematiikka määrittävät miinukset ja plussat historiassamme. Jännittävää, että laskemme aikamme kontrapunktiksi nollan, joka sinänsä on sympaattinen, koska se on pyöreä ja saattaisi mielikuvanakin liikkua eri suuntiin. Se myös muistuttaa gregoriaanisen kirjainjärjestelmän finaalia omegaa, symbolista omenaa, siis loppua. Mutta koska dystooppiset fantasiamme ovat nyt kuluneet kuin kapinoivat robotit laskelmoituine elinaikoineen, me olemme nyt ja tässä.

Ja nyt kun olemme psyyken etävyöhykkeellä, dualismin kuilun toisella puolella, olemme yllättäen osa luontoa, luonnossa. Ennen uutta ajanlaskuamme koimme luontevaksi lähestyä tekoälyä, korostaa teknisten löytöjen tärkeyttä. Tämä optinen korrektio — eli mitä kauempaa kohdetta katsoo, sitä suoremmalta se näyttää — on viime aikoina vienyt katseemme niin kauas, ettemme huomanneet vaikkapa kasvien tietoista symbioosia kanssamme, tai mineraalien liittoutumia ihmismielen hermostotoimintoihin. Kasvien salakieli ei vielä eilen kiinnostanut meitä ihmiskunnan pelastajina. Halusimme vain paeta maapallolta meille hiukan pelottavana näyttäytyvää luontoa, hassun hämmästyneinä. Miksi teknokratia näyttäytyy meille turvallisempana kuin ekokratia?

Virtuaaliromantiikka meissä huutaa kuin salainen metsä. Juuri hetki sitten olemattomuuden takin hartioilleen heittänyt kieli huutaa kuin Aleksis Kivi: missä on salasana!

Kerron sen myöhemmin.

7

Vaikka kehomme eri alueet imevät itseensä eri materiaa ja sitä mukaa myös ilmaisevat asioita oman toimintansa näkökulmasta, me keskitymme täysin vain aivojemme työstämän kielen hyödyntämiseen. Eikö paksusuoli puhuttele? Ovatko vähäpätöiset alueet anatomiassamme verrattavissa vähäpätöisiin eläimiin tai kasveihin? Onko meidän ihmisten kieli superlativismia, evoluution eliitin valitsemista, villin kesyttämistä, koska se on oma tulkintamme ihmisen tietoisuudesta, tai pikemminkin sovellus tietoisuuskäsitteestämme? Onko symbolinen kielemme ainoa kielen muoto, johon oletamme tietoisuutemme istuvan?

Meille kelpaa vain suussamme sinkoileva kielemme sanojemme portsariksi, vaikka eritämme, täräyttelemme ja liikehdimme sanattoman paljon. Suumme on kuin Platonin luola, emmekä pääse puusta pitemmälle. Käännämme kehomme muiden elimien eritykset, ilmeet, eleet, hajut ja soinnut viittomakielelle, elesymboliikalle. Sallikaa, että kerron tositarinan tästä kaikesta. Olen kertonut sen usein maailman eri kolkissa.

Synnytin ihmisen. Minusta tuli äiti (proletaari). Huomaan rakastavani poikaa enemmän kuin vaikkapa itseäni. Tein kaikkeni tehdäkseni hänen maailmastaan ainutlaatuisen, laajasti koettavan. Ehkä onnistuinkin, mutta päivänä, jolloin hän sanoi ensimmäisen sanansa, koin kauhukseni, että hänestä saattaisi tulla elämän orja, että hän oli sosiaalisen painostuksen myötä joutunut tiukasti kontrolloidun ilmaisujärjestelmän sosiopatian alueelle. Militaristiselle suljetulle alueelle, mielen varuskuntaan, jonka tarkoitus (tai ainakin syy) oli tehdä hänen kokemuksellisuudestaan yhteistä logiikan lakia noudattavan systemaattisen ajatuksen, ääneen ajattelun muodossa ilmentyvän kielen edustaja — minkä jälkeen häneltä odotettaisiin asennoitumista käsitteellisten paradigmojen esittelemiseen. Tällä samaisella hetkellä, kun toiston strukturalistinen ulkoa opettaminen näkyi selkeänä silmissäni, tunsin olevani hänen vapaan tahtonsa hautajaisissa. Eikä kysymyksessä ole sivistyksen vähättely vaan juuri päinvastoin sen kadottamisen seurauksena ilmenevä melankolia, oman kielen puute, sairaus.

Tiedän, että tieto esineistä perustuu nimeen,ja toisaalta uskon kielen mystiikkaan. Samalla kun pojassani katoaa hänen oman ilmaisunsa aika, on myös mahdollista nähdä, mitä kieli meistä kertoo. Meistä on huomaamattamme koostunut ihmis-luokka (klass), (ihmi-nen). Meidän kielemme onkin vain murre luomakunnan kielten joukossa. Ilmaisemmeko itsemme paremmin koneille kuin elollisille? Osaammeko kertoa ymmärrettävällä kielellä elomme kavereille, että ihminen kuolee?

Onko dialektiikkaa vai dialogia, jos ihminen on humanistisen dekonstruktionsa edessä?

Itsensä ilmaisun tarve perustuu myös luvallisen kulttuurikielen etsimiseen, ja etsiminen saattaa olla myös juuri kielen etsimistä narratiivin keinoin, päinvastoin kuin esimerkiksi romantiikka, joka raivaa kauneuskäsitteelleen oman tiensä, täyttää sen kielellä ja ilmaisee näin sanomansa. Kirjailija Danilo Kiš kertoo romaaninsa Puutarha, tuhka eräässä kohtauksessa sodan tulleen yhtäkkiä, aivan odottamatta. Hän kuvailee, miten perhe kerää arvotavarat ja käärii ne kankaaseen ja miten mytty sitten haudataan maahan. Kun kaiken hirveän jälkeen sota päättyy ja henkiin jäänyt poika kaivaa mytyn esiin, saa lukija nähdä kirjallisissa silmissään paksun kankaan käsinkirjotut jättiläisruusut. En usko, että kankaalle olisi tietoisesti annettu symboliikan tehtävää, mutta se kertoo esineen todellisuuden kautta tekemisen arvosta. Kankaan kauneus ei ollutkaan kadonnut. Sen salakieli näkyy tallennetun hetken estetiikassa, joka ei tahdo itselleen mitään vastiketta. Se on turhaa. Hyödytöntä kauneutta ilman väkivaltaa. Kirjassa on toinenkin unohtumattomuuden kohtaus, kun tyyppi ottaa korkealta hyllyltä purkin ja avaa sen ja vaniljan tuoksu, tai tuoksun laukaiseva kiihko, on niin voimakas, että se tuoksuu lukijallekin vaniljalta, jonka lukija voisi ottaa esiin hyllystä. Sattumanvaraiset asiat jäävät henkiin, koska ne ovat turhia.

Jos kieli ei ole löytänyt meissä turhuuden arkea, niin nyt puhuu luonto salakieltään, ylikuormituksensa huolen kielellä. Luonto kaipaa omaa revoluutiotaan. Se etsii esimerkkiä preesensistä. Se mitä olemme tehneet, ei välttämättä kerro absoluuttista totuutta meistä.

6

Kieli, joka kykenisi vaalimaan individualistista menneisyyttä, johon meillä ei ole mahdollisuuksia, tuntuu hankalalta. Historia kaikkine genreineen on keskittynyt näkemään meidät joukkoina, kieliryhminä. Kieli puhuu meistä kuin avaruusolento seikkailisi vartaloissamme. Menneisyyttä me emme voi syytellä, kuten emme kieltä itseäänkään. Ei siis ole kielen vika, jos me emme sitä ymmärrä. Mutta käsitys kielestä on eri asia. Looginen kielitiede pitää käsitettä eräänä leikin arvokkaana osapuolena. Niinpä ne, jotka aina oman aikakautensa henkilökohtaisesti eletyllä hetkellä ovat suhteellisuuksissaan vääjäämättömästi ulkopuolistettuja, muodostavat myös käsityksensä käsitteistä, omalla ir-rationaalisella tavallaan. He kuuluvat ulkokielisiin.

5

Ulkopuolisuuden vaatimattomuus osoittautuu vapautukseksi, sen avara tila sallii kriittisyyden ja puhdistaa siten kuin itsestään ehdottomuuden epäilyn. Se, mitä emme voi sanoa, on turhaa. Se yhdistää meitä kuin paradoksi. Ja sen me voimme ymmärtää.

Milloin sitten kieli puhuu itse kielen ulottumattomissa olevista totuuksista? Mitä on olemassa oleva, jota ei voi todistaa?

Runous ei etsi todistuksia mahdollisuuksille. Potentiaalinen totuus kuvitellaan esiin. Se kutsutaan poeettisuuden sallivaan ilmapiiriin, kielen peijaisiin. Siinä missä yleiskielen etymologiat ovat arkeologiaa, pyrkii (tai joutuu) taas proosa vertauskuvallisine narratiiveineen ja metaforineen lieventämään käytetyn, kulutetun kielen ja eletyn arjen välisen kuilun tuottamaa tuskaa.

Runous astuu vaiston tuntemattomuuksiin tai tunnustamattomuuksiin ja kohtaa totuuksia, kielen vastaanottamattomia foneettisuuksia. Se ei ilmennä kollektiivista psyykettä eikä sen suunnitelmallisuutta. Runouden arvoituksellisuus on universaalia kyseenalaistamista, joka saattaa sisältää elementtejä, joita peruskieli ei ota vastaan (runoilija voi ilman omantunnon tuskia sanoa, että sinä olet kissa). Näin ollen pahimmassa tapauksessa runoton kieli rakentuu deduktiivisesti, jo ennalta määritellyistä osista, jotka kuitenkin kuluvat ja katoavat muodista. Se tuottaa uusia käsitteitä, mutta se ei uudistu itsekseen elämän luonnollisten muutosten kautta. Se ei kierrätä, joten se tuottaa omantunnon jätettä. Sillä on afasia, se on lausunut sanan bio väärällä tavalla.

Mutta koska runous ei hyödy itsestään, ei sillä siten ole jäteongelmaa, se on ekologinen ilmaisussaan. Se tuo esiin materialistisia käsitteitä, joiden memeettinen bio-oliollisuus on mahdollinen ja totta, ilman velvollisuutta muistuttaa meitä kielellisistä paradigmoista. Ero proosan ja runouden välillä on kuin ero rajattujen kansallisten käyttäytymismallien ja yhteiskuntaluokkien välillä. Tässä mielessä runouden mielikuvituksen geopolitiikka on utooppista. Runouden fyysiset unet puhukoot puolestani.

4

On suorastaan järkyttävää, miten modernistinen symboliikka rinta rinnan arkaismin kanssa voi löytää asemansa runouden eturintamasta. Tällainen eeppinen underground-vire on havaittavissa Berliinissä asuvan Cia Rinteen poeettisessa tekemisessä. Hän tulkitsee kieliärsykkeiden hervotonta purkautumista kuin kuuntelisi irrationaalisten impulssien sadetta. Äänten symbolisuus vaikuttaa merkitsevän enemmän kuin kaikki se, mikä ei enää merkitse merkitystään, koska kukaan ei kuitenkaan sano mitä tuntee. Se, miten teknous rytmittyy synteettisen yhteiskunnan kaikuna, on Rinteen ilmaisutaiteessa patologista lingvistiikkaa. Radikaali somaattisuus kertoo meille meistä, jotka ovat heissä, ja on silti polysemiaa. Aavistukset merkityksestä ennen kielen immuniteettia ilmentyvät kärjistyneinä affektioreaktioina — ihmisyyden pohjasakka on noussut pintaan kuin öljy vedessä. Todellisuuksiin viittaavat saarekkeet liikuskelevat yleiskielestä irtautuneina riekaleina. Sekä uuden edessä että vanhan takana joku utooppinen kieli sykkii. Kerrankin runous ohjaa musikaalisuutta eikä päinvastoin.

Neurologiset sanat kukkivat Rinteen runoudessa, kuin lääkäri löisi vasaralla polveen löytääkseen reaktion. Luonnon kielioppi ihmisineen, metsineen ja kuluneine päivineen ja katuineen tunkeutuu mitään tarkoittamattomien sanojen ytimestä tekstuaalisuuteen tavalla, joka saa metallin maistumaan suussa mullalta. Kuten perinne, joka hylkää muiston ja muistaa ihmisen modernina jokaisessa ajassaan, on eeppisen uljasta. Rinne on alkuperäiskielen puolestapuhuja. Hän raivaa tilansa maanalaisena järistyksenä homogeenisten paradigmakerrostumien läpi. On uskomatonta, että tällaisen kapitalistisen roinan keskellä lilluvassa teknokratiassa ja sosiaalisen psykoosin keskellä laulaa kaatopaikalla rumuuttamme hylkäämätön alkuasukassatakieli, joka ei tee muuta kuin luottaa runouteen, vaikkei kaatopaikalla olisi enää ketään muita. Tätä voisi kutsua kansanperinteeksi, koska kansoilla on yksilönsä ja yksilöillä perinteensä. Yksi ja sama ääni ilman alueellista sanaan sitoutumista on kansojen välinen juuri (radice), joka ulottuu kaikkialle ja jolla on perinteensä kansojen luonnossa… Kuin lajivirret, hampahillemme hajoovat.

3

Virallisesti hyväksytty looginen kieli ei voi olla tiedostamattomuuden ilmaisemista. Tiedostamattomuus ei kuitenkaan välttämättä ole sama asia kuin mystiikka, salattu. Salaiseksi jääminen saattaa olla vain itsestään selvää tiedostamattomuuden sallimista, kuin etanan sarvet, jotka näyttävät, onko huomenna pouta. Sitäkö se runous on?

Joo, sitä se on. Tai kun kansan ekonomisuus kansankielessä kiteytyy juuri mihin tahansa aktiin, huomioimatta tekemisensä teoriaa, ja keskittyy käytännön tekemisen rytmittämään foneettisuuteen.

Kertomus on tekemisen itsensä materiaa, ennen kuin se saa tekijänsä kertomaan siitä yhteisönsä normien käsitteillä. Luonto kertoo sitä viljelevälle jotain. Eeposten kertomukset evoluutiosta kansankielellä ovat peltoja kyntäneiden kannanottoja. Kuten vanha kansa Uhtuasta, muina miehinä, tulkitsi darwinismia aikoina, kun Darwin oli vielä atomi ja maaorjuus kyseenalaistamaton käsite, ja lauleli näin: ”Ilma on emoja ensin, / Vesi vanhin veljeksiä, / Rauta nuorin veljeksiä, / Tuli kerran keskimmäinen.” (Kalevala, 9. runo.)

Runous on siis tekemistä niin, että kielessä elävä performatiivinen, passivoitu, lisäarvoksi muuttunut koodi kuljettaa tietämättään myös salasanaa. Se on lopulta kantaja, joka ei välitä muusta kuin itseisarvostaan.

Sellainen se on tuo runous, viimeistelemätön tässäolo ja sen ominaisuuksia itseensä absorboiva vastustamattomuuskyky. Se on runo (rumi, riimu, raamu) tai poesia, siis Aristoteleen Runousopin mukaisesti tekemistätarkoittava suhteettomuussubstanssi. Myös tietyt proosan alisteiset, esteettiset virtaukset, kuten vaikkapa romantiikka, ammentavat poetiikasta, kauneuteensa istutetun ironian kautta. Voisiko ilmaisutyyliä, joka saa elinvoimansa valtakieleen soluttautumalla mutta joka pystyy ilmaisemaan sanomansa estetisoidun salakielensä murteella, jolla on poeettiset piirteet, kutsua runoudeksi? Oliko Marcel Proust ranskalainen kirjailija vai salakielellä (satakielellä) kirjoittava runoilija? Kun kauneutta sivistyksestä etsivä runoilija Suvi Valli kysyy teoksessaan Ohijuoksija: ”Tahdonko tätä kieltä suuhuni?”,kysyykö hän, mitä kielessä todella tapahtuu?

2

Nyt antagonistinen oodi lähestyy loppuaan. Ihmisellä, kuten kielelläkin, on oikeus olla kuolematta. Kuolema on paradoksi, niin kuin on toisinajattelukin. Kuka meistä osaisi sanoa, kumpi on hauraampi, syntymä vai kuolema?

1

Yksilö omassa kehossaan, yksiössään, tekee helpommin eettisiä valintoja, mieltää hyveellisyyksiä ja on moralisoimatta muita, mutta kun hänestä tulee joukko, hänen itseluottamuksensa muuttuu metaksi, sosiaaliseksi lisäarvoksi, josta joku toinen hyötyy. Lauman velvollisuus vie yksilöltä voiman. Tulee aika, kun yksilöt kokoavat laumansa…

06.01

Samankaltaisuuden uudestaan tulkitseminen on vain vallankumousta seuraavan vallan tavoittamiseksi. Saman käsitteen kierrättäminen on varmasti hyväntahtoista, kaikki kerran kokevat saman ensikertaisen elämyksen, mutta sillä hetkellä, kun siitä tulee jo läpikäyty käsite, se muuttuu objektiksi. Ja näin on käynyt sanoillemme, tietoisuuden vallankumouksen orjillemme, jotka palvelevat jumaliaan, meitä. Orjuutettujen sanojen voimalla me sekä ylistämme itseämme kuvitelluiksi subjekteiksi että taistelemme totalitarismin viestintäverkoston kontrollin alla — kuin mikroskoopin alla tarkkailtavana olevat syyttömät virukset.

05.01

On (pakko olla) olemassa kieli, joka saa puhua vapaasti, eihän enää ole maaorjuuttakaan.

04.01

Lähestymme palindromia. Kielipeli syö lopulta sanansa. Oikeaoppinen ja vääräoppinen lähestyvät synteesin keskikohtaa käsitteessä edestä ja takaa. Dikt (runous germaaniksi) on ajanlaskussa muuttunut julistukseksi, jota aikamme suurmiehet käyttävät retoriikassaan. Diktaattorit puhuvat runoudesta tuhotessaan sen miljoonien silmien edessä.

03.01

Elämme sosiaalista fenomenologiaa globaalin klaustrofobian tilassa. Toistumme. Kaikuilemme. Maiden rajat eivät enää toimi. Mielemme etsivät mieleisensä symmetriat, jotka ovat uskottavia. Kaikki liittyy unohtamiseen, moderniin unohtamiseen. Emme kyseenalaista sosiaalisuutemme kohteen totuusarvoa, seurustelemme vieraiden kanssa joka päivä, raportoimme henkilökohtaisia asioita tuntemattomaan avaruuteen. Sana merkitsee meille kaikkea. Me emme näe ketään, kukaan ei näe meitä. Jokainen käyttämämme sana on salasana.

02.01

Me olemme vain ihmisiä, niin kuin kasvitkin ovat vain kasveja. Teknologia ei tee meistä koneita, meidät voi joku syödä millä hetkellä tahansa.

01.01

Massan ja yksilön välinen suhde on hauras, tiukasti harkittu holistinen entiteetti, jonka sisäinen lainalaisuus perustuu samankaltaisuuksien ylläpitämiseen. Se rikkoutuu, jos yksikin samanlainen irtautuu ja muuttuu erilaiseksi. Pienikin haava suuressa järjestelmässä on kohtalokas. Vain vapaat (ei-orjat) ihmismielet voivat tehdä yhteistyötä, muuten kaikki perustuu automaattiseen tuhoon. Historiallinen materialismi kummittelee meissä kroonisena dualismina. Ingeborg Bachmann on sanonut, että fasismi syntyy kahden ihmisen välissä.Tämä tekee kipeää. Meillä ei ole yksilöllistä kieltä olemassa.

00.01

Runous antaa yksilön tekemiselle estetiikan. Mutta yhteisen ymmärryksen kieli ilman väkivaltaa meidän täytyy löytää. No, oliko se Leevi Lehto, joka sanoi, että lopussa on sana.

0
Tuli & Savu hakee päätoimittajaa

Posted:Sat, 24 Oct 2020 01:13:15 +0000

Vuonna 1994 perustettu runouslehti Tuli & Savu ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja sitä julkaisee valtakunnallinen runoyhdistys Nihil Interit ry. Tuli & Savussa julkaistaan uusinta kotimaista runoutta ja kiinnostavia käännöksiä, samoin esseitä ja artikkeleita, haastatteluja sekä kritiikkejä. Lehden avustajiin kuuluu muun muassa runoilijoita, tutkijoita, kriitikoita ja opiskelijoita. Taitosta vastaavat Aalto-yliopiston visuaalisen viestinnän muotoilun opiskelijat, ja taitto suunnitellaan uusiksi jokaiseen numeroon.

Päätoimittaja kutsuu mukaan toimituksen muut jäsenet (yleensä kaksi henkeä); laatii lehden budjetin yhdessä julkaisijan kanssa; vastaa lehden sisältöjen suunnittelusta, juttujen tilaamisesta ja toimittamisesta; koordinoi taiton ja oikoluvun; sekä osallistuu lehden postittamiseen. Työssä tarvitaan laajaa kiinnostusta runouteen, tarkkaa lukutaitoa ja erinomaista suomen kielen hallintaa.

Sisällytä hakemukseen ansio- ja julkaisuluettelo sekä vapaamuotoinen teksti, jossa kerrot suunnitelmistasi lehden tekemiseksi. Tehtävään voi hakea myös työparina. Siinä tapauksessa sisällyttäkää hakemukseen yksi vapaamuotoinen teksti mutta kummankin ansio- ja julkaisuluettelo. Tekstissä kannattaa kertoa jotakin aiotusta työnjaosta.

Työhön perehdytetään tämän vuoden aikana, ja itsenäinen työ alkaa vuoden 2021 alkupuolella.

Lähetä hakemuksesi sähköpostitse otsikolla ”Päätoimittaja” toiminnanjohtaja Jari Nikkolalle osoitteeseen tjnihilinterit@gmail.com 13.11.2020 mennessä.

Muokattu 31.10.: hakuaikaa jatkettu.
Me tulemme taas – kivi, tomu ja kuivuus

Posted:Tue, 20 Oct 2020 01:09:32 +0000

T. S. Eliot

Joutomaa

suomentanut Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen

Kustannusliike Parkko 2020, 51 s.

”Älä kysy minulta mitään sellaista, mitä et jo tiedä.”

Kiusaaja Eliotin näytelmässä Murha katedraalissa (1935)

”I had no idea you were so handsome.”

Groucho Marx kirjeessään Eliotille (1961)

Aluksi on ehätettävä sanomaan, ettei T. S. Eliotin (1888—1965) The Waste Landin (1922) suomennos, järjestyksessä kolmas, ole missään mielessä turha. Maailma eli kieli on muuttunut siitä, kun Lauri Viljasen suomennos Autio maa ensimmäisen kerran ilmestyi 1949 ja siitä kun Ville Revon Autio maa ilmestyi 1992. Ensimmäinen versio julkaistiin Kai Laitisen ja Viljasen nyt jo legendaarisen aseman saavuttaneessa Eliot-valikoimassa (Otava). Sillä oli oma vaikutuksensa suomalaisen 50-luvun modernismin läpimurtoon. Revon versio on osa laajaa ”amerikkalaisen runouden” valikoimaa Tähtien väri (WSOY). Käsittääkseni teos ei koskaan saavuttanut suurta kuuluisuutta ja on 90-lukulaisen harmaata ulkoasuaan myöten hävinnyt muistoistakin. Sääli sinänsä: kahdeksan runoilijaa yhteen niputtava kirja rakentaa yhdysvaltalaisen 1800- ja 1900-lukujen runouden eräistä virtauksista jäntevän kaaren.

Nyt vuorossa on siis Markus Jääskeläinen ja kolmas suomenkielinen versio. Se ei ole turha, itse asiassa pitäisin uutta suomennosta lähes täysosumana. Jääskeläinen on tehnyt rohkean ratkaisun ja muuttanut kokoelman nimen muotoon Joutomaa ja sen legendaarisen alun muotoon ”Huhtikuu on julmin kuukausi”. Ensimmäinen muutos avaa uuden horisontin, jälkimmäinen muutos on turha.

Mikä mikä maa?

The Waste Landista on sanottu niin paljon, että tuntuu mahdottomalta lisätä enää mitään oleellista. Olisi ollut ihme, jos teoksen kriittinen vastaanotto olisi 1920-luvun alussa ollut jotakin muuta kuin hämmentynyttä. Sitä ei voi verrata edes Stravinskyn Kevätuhriin, musiikin maailmassa räjähtäneeseen samanlaiseen kasapanokseen. Joutomaasta ei seurannut skandaalia. Sellaisen aiheuttamiseen teos oli liian hermeettinen, liian etäinen ja viileä.

Kultin teos kuitenkin synnytti, ja sen loi nuoriso. Pian kaikki oli Joutomaata. Englantilainen runoilija Brian Howard (1905—1958) muisteli teosta: ”Siitä tuli sellainen maanvaiva, että niin pian kuin katse jotakin vasta saapunutta runoa luettaessa osui sanoihin ’kivi’, ’tomu’ tai ’kuiva’, käsi ojentui vaistomaisesti paperikoria kohti.”^[1]

Joutomaa sisältää yhden pitkän runon, viiteen osaan jaetun. Osien nimet Jääskeläisen suomennoksessa ovat ”Kuolleiden hautaaminen”, ”Shakkipeliä”, ”Tulisaarna”, ”Kuolema vedessä” ja ”Mitä ukkonen sanoi”. Fyysisesti Joutomaan vaellus ei ole pitkä (suomennoksen viidellekymmenelle sivulle mahtuvat runojen lisäksi Eliotin ja suomentajan selitykset ja dosentti Pekka Vartiaisen jälkisanat). Mentaalinen matka on sitten suunnaton — historia ja silloinen nykyisyys, itä ja länsi, arjen esineet ja mystiset järjestelmät… Kuten tunnettua Ezra Poundilla oli kokonaisuuden muodostamisessa aivan ratkaiseva osuus. Pound teki Eliotin materiaalista meidän tuntemamme Joutomaan.

On siis kuivaa ja kivistä, autiota. Tämä kuivuus on nähty ensimmäisessä maailmansodassa, keisarikuntien tuhossa ja espanjantaudissa lähes hengiltä nääntyneen maailman ominaisuudeksi. Taiteen ja filosofian ismit kalusivat hirviön kuivia luita. Se on nähty myös Eliotin omana kuivuutena. Hän koki 20-luvun alussa hermoromahduksen. Avioliitto oli menossa päin helvettiä. Peter Ackroyd summaa kirjailijan sen aikaisia asennoitumisia: ”Näin Eliot oli alle kolmikymmenvuotiaana liittynyt tuolloin Amerikassa, Englannissa ja Euroopassa vaikuttavaan intellektualistiliikkeeseen, jonka pääperiaatteita olivat taistelu liberaalia demokratiaa vastaan, kovan klassismin omaksuminen rousseaulaisen mahtipontisuuden jälkeen, absoluuttisten ja objektiivisten arvojen vahvistaminen sekä järjestyksen ja auktoriteetin tarpeellisuuden myöntäminen langennutta ihmistä ohjattaessa.”^[2] Eliot meni pankkiin töihin.

Tämä ei tietenkään ollut Eliotin ainoa puoli, eivätkä hänen asenteensa pysyneet muuttumattomina. Kuten Pekka Vartiainenkin jälkisanoissaan muistuttaa, ”iloisen” 20-luvun jazzia kuunteleva ja tanssiva sukupolvi luki ja kuuli Joutomaasta nimenomaan jazzin rytmin. Kivi ja kuivuus olivat myös kaupunkierämaan attribuutteja.

Runokielen laboratorio eli piru ja raamattu

Koska samasta kanonisoidusta tekstistä on nyt olemassa seitsemänkymmenen vuoden ajalta kolme suomennosta, kriitikko ei voi vastustaa kiusausta vertailla. Käännös nimittäin vanhenee sitä mukaa, kun sitä kannattelevat premissit vanhenevat: kysymys on muun ohella kulloinkin legitiimistä runokielestä ja -käsityksestä. Siinä missä Viljanen käyttää pariin kertaan sanakatkoja, Jääskeläinen saattaa laittaa suomennokseensa sanan ”simppeli”. Suomennosratkaisujen vertailu toimii eräänlaisena runokielen kehityksen laboratoriona, ja koska alkuteksti on kanoninen, sitä tulee lukeneeksi kuin piru raamattua. Tämä ei ole tutkimus; huomioni ovat satunnaisia hajahuomioita.

Jääskeläisellä julma huhtikuu ”siittää”, Viljasella ”työntää” ja Revolla ”nostattaa” sireenejä. Viljanen korjaa potin. Jääskeläinen on vaihtanut aiempien suomennosten ”juurikyhmyt” ”mukuloiksi”, siitä pisteet. Jääskeläisen ”pylväskäytävä” on Revolla ”pylväikkö”, Viljasella peräti ”loggia”. Eliotilla se on vain ”colonnade”. Kohta suomennosten välillä syntyy myös merkitysero: Jääskeläisellä palataan ”myöhässä” hyasinttitarhasta, aiemmissa suomennoksissa ”myöhään” ja ”myöhällä”. ”Late”, kirjoittaa Eliot. Madame Sosostriksen korttipakka on Viljasella ”syntinen”, Revolla ”rietas”, Jääskeläisellä ”häijy”. Alkuteos sanoo ”wicked”; Jääskeläinen lienee oikeassa, koska kuvatuissa korteissa ei ole mitään rietasta. Eliotilla kukkapenkin turmelee ”sudden frost”: Viljanen puhuu ”hallasta”, Repo ”keväthallasta”, Jääskeläinen peräti epärunollisesti ”pikapakkasista”. Ei kai tuo sudden viittaa pikaisuuteen vaan nimenomaan yllättävyyteen?

”Shakkipeliä”-osan alussa Viljasella ja Revolla esiintyy ”kupido”, Jääskeläinen kääntää sen tehokkaammin ”lemmenjumalaksi”. Uusi suomennos laittaa jalokivet kasaantumaan rasioista ”röykkiöihin” (!), Revolla ne ”tulvehtivat” ja Viljasella luovat välkkeen ”vuotain ylt’yli” (Eliot: ”poured in rich profusion”). Siinä missä Viljanen puhuu ”kuivettuneista ajan pätkistä” ja Repo ”ajan kuivettumista”, kertoo Jääskeläinen ajan ”kuihtuneista kannoista” (Eliot: ”withered stumps of time”). Pisteet Revolle. Kun Eliotilla naisen hiukset ”would be savagely still”, Viljasella tukka hehkui ”valahtaakseen villiin lepoon”, Revolla hiukset ”rajusti vaikenivat”, mutta Jääskeläisellä ne ”vaikenivat sitten kuin mykät eläimet”.

Alkutekstin ja Revon ”Shakespehearen Rag” on Viljasella ”Shakespeahere-iskelmä”, Jääskeläisellä ”Shakespeare-ralli”. Sitten, shakkia pelattaessa, tullaan vaikeasti käsitettävään kohtaan. Eliot kirjoittaa: ”pressing lidless eyes”; Viljanen suomentaa ”painaen luomettomia silmiämme”, Repo ”painellen luomettomia silmiä” ja Jääskeläinen ”nojataan luomettomiin silmiin”, joka on minun silmissäni entistä käsittämättömämpi. Tarkoittaako lidless myös ’valpasta’? Vanhojen käännösten ”hampaiden hankkiminen” tulee sitten puolestaan kunnolla ymmärrettäväksi nimenomaan Jääskeläisen käsittelyssä: rahaa annetaan ”uusia hampaita varten”, kyseessä ovat siis tekohampaat. Ruokapöydässä on Eliotin mukaan ”hot gammon”, Viljasella ”vastakeitettyä kinkkua”, Revolla ja Jääskeläisellä ”savukinkkua”. Sanakirjan mukaan gammon on nimenomaan savustettu, ei siis keitetty niin kuin Viljanen väittää.

”Tulisaarna”-osassa esiintyy Viljasella ”city-johtajia”, Revolla ”kaupungin liikemiehiä” ja Jääskeläisellä ”kaupungin päättäjiä”, Eliotin mukaan ”city directors”. Viljanen siis ”lontoolaistaa”, Revon ja Jääskeläisen ratkaisut ovat yhteismitattomia. Jääskeläisellä pestään jalkoja ”soodavedellä”, Revolla syntyy huvittava kaksoismerkitys, kun jalkoja pestään ”sodalla”. Viljanen jättää jostain syystä tämän kohdan englanniksi. Hänellä Mr. Eugenides puhuu ”demoottista ranskaa”, Revolla ”rahvaan ranskaa”, Jääskeläisellä ”simppeliä ranskaa” — uusi ratkaisu varmaan jakaa mielipiteet, vaikka tuntuu tietenkin nykyään luontevammalta kuin Viljasen; Eliotilla se on ”demotic French”. Jääskeläinen kääntää ilmaisun ”violet hour” ”violetiksi hetkeksi”. Vanhat suomennokset puhuvat ”orvokinsinisestä”, joka kyllä valon ominaisuutena on onnistuneempi (kenties Jääskeläisen makuun liian runollinen; itse en pidä violetista sanana enkä värinä).

Divaanille kasattujen esineiden luettelo on Viljasella ”sukat, tohvelit, rintaliivit, kureliivit”, Revolla ”sukat, tohvelit, suojusliivit, korsetit”, Jääskeläisellä ”sukkahousuja, tohveleita, aluspaitoja, korsetteja”. Camisole on nimenomaan naisten aluspaita, mutta onko sukkahousut tässä, 20-luvun alussa, anakronismi? ”Tulisaarnan” lopussa uusi suomennos kertoo: ”Oi Herra sinä kiskot minut ylös” (Eliot: ”O Lord Thou pluckest me out”). Sekä Viljasella että Revolla ”Herra tempaa”, joka tuntuu vakuuttavammalta. Ei kai Herran tarvitse ketään kiskoa, kyllä Hän tempaisee kerralla?

Lyhyessä ”Kuolema vedessä” -osassa kiinnittää huomiota se, että ”kaunis ja varteva” on muuttunut ”pitkäksi ja komeaksi”. ”Varteva” on kadonnut puheesta ja mielestä. Päätösjaksossa ”Mitä ukkonen sanoi” voinee kysyä, onko ”voihkivien äitien supina” todellakin supinaa. Vanhat suomennokset puhuvat ”muminasta” — ”murmur of maternal lamentation”, kirjoittaa Eliot komeasti. Viljasen ”ilmojen henkiäänet” ja Revon ”ilmanhenkien kuiskeet” ovat Jääskeläisellä muuttuneet pelkistetyiksi ”eteerisiksi ääniksi” (”aetherial rumours”). Joutomaan valtavaan maailmaan mahtuu sekä ilmanhenkien että lintujen ääniä. Satakieli laulaa vanhoissa käännöksissä ”jug jug”, nyt ”dju dju”. Viljasella kukko ääntelee ”kukelikuu kukelikuu” (!), Revolla ”kukkokiekuu, kukkokiekuu”. Jääskeläisen kukko sanoo ”co co rico co co rico”.

Nuori runo

Yksityiskohdista voi keskustella, ja joistakin voi olla eri mieltä. Pääasian rinnalla ne ovat kuitenkin käytännössä yhdentekeviä. Pääasia on tämä: suomennoksensa kokonaisrakenteen kanssa Jääskeläinen on tehnyt ihmeitä. Sekä Viljasen että Revon (nykyperspektiivistä ilmeinen) jäykkyys ja joustamattomuus on tiessään; suomennos tavoittaa ja luo rytmin, ehkä jopa ”jazzin rytmin”. Runo on tullut sujuvammaksi. Se on nuortunut. Nyt Joutomaan vastaanotto, sen ”ymmärtäminen”, ei ainakaan ole käännöksestä kiinni.

Joen teltta on särkynyt: lehtien viimeiset sormet
tarraavat ja uppoavat märkään penkereeseen. Tuuli
käy läpi ruskean maan kenenkään kuulematta. Nymfit ovat poissa.
Suloinen Thames, virtaa kevyesti, kunnes saan laulun loppuun.

Autio/jouto-attribuutin huojunta tuo etäisesti mieleen keskustelun Camus’n L’Étranger-romaanin nimen sivullinen/vieras-konnotaatioista, tietenkin aivan eri merkitysavaruuteen sijoittuvana. Miten Eliotin teos tulee yhtäältä luettua autionamaana, miten toisaalta joutomaana? Miksi tässä ajassa käännösratkaisuksi valikoituu joutomaa? Kielitoimiston sanakirjan mukaan joutomaa on nimenomaan hyötykäyttöön sopimatonta, arvotonta maata.

Pekka Vartiaisen informatiivinen, hieman kuiva Eliot-essee päättyy lukuohjeeseen: pitää hylätä ennakkokäsitykset ”paitsi runosta ja runoudesta myös — kirjallisuudesta”. Se on klassikkojen kohdalla yleispätevä ohje. Tärkeintä saattaa kylläkin olla hylätä ennakkokäsitys T. S. Eliotista (onko sellaista kovinkaan monella nykylukijalla?) — ja ennen kaikkea ennakkokäsitys teoksesta The Waste Land.

Mutta en siis väitä tietäväni mistä Joutomaassa on ”kysymys”. Sen sijaan minulla on T. S. Eliotiin liittyvä, lähes henkilökohtaiselta tuntuva elokuvamuisto. Jean-Luc Godardin Laittomissa (Bande à part, 1964) Anna Karinan esittämä Odile vastaa englanninopettajan kysymykseen siitä mitä ”suuri runoilija” Eliot on sanonut: ”Kaikki mikä on uutta, on auttamattomasti perinteistä”.

Olisiko siitä ajatuksesta apua?

Veli-Matti Huhta

1 Peter Ackroyd 1989. T. S. Eliot. Suom. Anja Haglund. Helsinki: Weilin + Göös, 145.

2 Mt., 83.