Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Ikkunasta ulos kohti proosaa

Posted:Sat, 12 Oct 2019 09:04:15 +0000

Miira Luhtavaara

Sinusta roikkuu valoa

Teos 2019, 96 s.

Runokokoelman kompositio on noussut huomion kohteeksi 2010-luvulla paitsi runoilijoiden myös runouden tutkijoiden kynästä^[1]. Miira Luhtavaara jatkaa työssään runokokoelman rajojen venyttämistä sarjallisuudesta kohti kausaalista ja juonellista kokonaisuutta. Seuraussuhteet yltävät jopa teoksen rajojen yli. Sinusta roikkuu valoa (2019) jatkaa siitä, mihin runoilijan esikoinen Ruohikon luut (2014) jäi. Romanttisten suhteiden anatomiaa tutkivasta kokoelmasta siirrytään tässä teoksessa perhearjen lainalaisuuksien hahmottamiseen. Aihepiirit eivät sulje toisiaan pois, vaan suhde on täydentävä.

Kaikki ydinperheet ovat outoja omalla tavallaan, ja jokainen asunto muodostaa oman ekolokeronsa, jossa läheisriippuvuussuhteet rakentuvat kahteen suuntaan ravintoa kuljettavien napanuorien sidoksista. ”Sylin saatavuus ja hylkiminen, mutta ei niin kuin aallot, pikemminkin kraanavesi, tyhjyys ja viemärin ailahtelevaisuus. Kumpi meistä rimpuilee enemmän?”. Luhtavaaran roolirunojen hahmot rakentavat ikkunan perhe-elämään, jossa harjoitellaan parisuhdetta ja vanhemmuutta yhtä aikaa. Nimetyt hahmot, Ruohikon luista tuttu Margot sekä tämän uusi kumppani Boris ja parin tytär Lulu, vievät kokoelmasta kolmanneksen. Perhe, erityisesti vanhemmat tai rakastavaiset, tosin kuuluu läpi teoksen. Varsinaiset roolirunojaksot löytyvät kuitenkin osastoista ”Margot & Lulu” sekä ”Margot & Boris”. Nämä osastot rakentavat kotikuvien sarjaa sisätilaan. Ollaan keittiössä, vessassa, sängyssä ja aamiaispöydässä. Romanttisesti tai äidin roolissa. Seksuaalisuus ja erityisesti äidin ja lapsen välinen kehoyhteys vie runoja tutkimaan ruumiin rajoja, joita piirretään valolla ja vedellä. Ihon pinta sekoittaa meri- ja kyynelveden, ja toisaalta ruumis on jo itsessään allas vesimassojen välissä.

Monologien yksisuuntaisuus murtuu, koska runot reagoivat toisiinsa ja lipuvat kohti keskustelua. Muotoratkaisu osuu myös temaattisesti, ovathan vuorovaikutus, kohtaaminen ja asettuminen suhteessa toiseen oleellinen osa teoksen maailmaa. Perheenjäsenten puheenvuorot muodostavat asetelman, jossa osasten välinen tila rakentaa huoneiston henkilöhahmojen ympärille. Kokonaisuus ei pakota alusta loppuun suuntaavaan lukutekniikkaan, mutta teksteistä saa julmetusti enemmän irti, jos niitä lukee toisiaan vasten.

Monologin muoto hiljentää muut hahmot taustalle, mutta nostaa puhujan valokeilaan. Kuvitelmissani rakensin osaston edetessä nukkekotia, jossa runo herättää jokaisen nuken vuorollaan henkiin kulissien levätessä taustalla. Huoneisiin sulkeutuneen perhe-elämän kuplamaisuus paljastuu asunnon ja ulkomaailman rajalla, koska ”[p]itsiverhojen takana alkaa äkkisyvä avaruus”. Koti hengittää asetelmana taustalla, vaikka puheenvuorot rakentavat kausaaliseen suuntaan taipuvaa kertomusta. Se on runoasetelmien kehys ja tukiranka. Sisäänpäin kääntyneessä arjessa ”[v]alo tuijottaa eniten. Ikkuna on pieni utopia, jonka läpi paistaa puu.” Haavekuva uudesta ja paremmasta maailmanjärjestyksestä paljastuukin vaatimattomaksi toiveeksi elämänhallinnasta: ”Maa jota ei ole, / kadonneiden hiuspinnien maa.” Kirjallisuudentutkija Katja Seutu ^[2] kytkee realismin erityisesti roolirunon piirteeksi, ja Sinusta roikkuu valoa toteuttaa lajityyppinsä odotukset.

Margot, Lulu ja Boris ovat paitsi rakennepiirteiden sommitelmia, joiden ytimessä on teema, myös samastuttavia, persoonan ympärille kasvaneita henkilöhahmoja, jotka vieläpä kehittyvät kertomukseen taipuvan kokoelman edetessä. Roolirunon kaksijakoisesta puhujuudesta otetaan niin ikään kaikki irti, ja retorinen taso sekoittaa perheenjäsenten puhetavat keskenään. Mielenkiintoinen puhujapositio muotoillaan Lulun hahmossa. Jossakin rintamaidon ja nokkamukin välissä liikkuvan taaperon puheenvuorot tematisoivat ympäröiviä tekstejä. Lapsen suusta tulvivaa puheenpartta järjestelevä retorinen taso valjastaa loruilun ja rallattelun heijastelemaan perheen rooleja, vanhempien parisuhdetta ja elämän peruskysymyksiä olemassaolosta. Lisäksi lapsi puhuu niin kuin lapselle puhutaan:

Lulu:

Nonni! Pestäänpä vähän sun tukkaa.
Lotiloti lätiläti.
Mikä sun pikku päänahkaa vaivaa?
Ujostuttaako sua loppiainen?
Ei sitä tartte pelätä. Se on vaan semmonen hanttihomma.
Kuulepas nyt, kun äiti vatvoo.
Kaikki loppuu aikanaan. Ja aika alkaa alusta.
Yksi, kaksi, kolme, seitsemän.
Kukat kasvaa kesällä ja tissit kasvaa syksyllä.

Runo sijoittuu teoksessa kohtaan, jossa Margot on hetkeä aikaisemmin puntaroinut tyytymättömyyttään seksiin, josta puuttuu hänen mielestään valta-asetelmia ja kovia otteita, mihin kylpyhuoneessa tyttären toteuttama nukenhukuttamisleikki osuvasti nivoutuu. Kontekstin ohella Lulun runossa huomion vangitsee sen muoto, kun merkitystaso lähestyy nonsenseä. Tämä uusia sanoja opettelevaan lapseen assosioituva piirre imeytyy myös muiden runojen kieleen. Keino on samalla kokoelman parhaita ja rasittavimpia. Se toimii mainiosti roolirunoissa, mutta muissa yhteyksissä rallattelu alkaa mälsistyttää ja tuntuu löysältä ratkaisulta: ”Oho, onko sulla tossa tommonen kuhmu, kiven heitto päässä? Kyllä se paranee, älä huoli. Täti kyllä kuoli, mutta ei se mitään, siitä tuli pahan ilman lintu korkeelle korkeelle taivaalle.”

Lapsiperhearjen väsymys kääntää vanhempienkin havaintoja fantastiseen suuntaan ja nostattaa esiin yllättäviä kuvia. Arkiset asiat muuttavat muotoaan mielikuvituksellisella tavalla. Margot sanoo: ”Olemme kissanpentuja ja suhtaudumme nuolemalla kaiken maailman asioihin.” Piirre on Luhtavaaran lyriikassa polttoainetta, joka pitää lukukokemuksen rullaavana ja svengaavana. Toisaalta pienoismaailmoja rakentavat puheenvuorot muistuttavat perheen koostumuksesta symbioottisena, itseensä kääntyneenä ja oman sisäisen säännönmukaisuutensa tuntevana kokonaisuutena. ”Kulkea juhlallisesti oman pikku perheen kulkueessa ja olla naurettava.”

Arkilähtöisyys rakentaa takuuvarmoja myötäelämiskokemuksia, mutta perheen seinähulluus uhkaa kiireisen kevään keskellä tarttua myös lukijaansa. Todellisuuspakoista hengähdystaukoa Sinusta roikkuu valoa ei tarjoa, mutta toisaalta villiintyvän kielen siivittämä kuvallisuuden diashow tarjoaa näköaloja tavallisuuden pyhyyteen ja arkisen elämän ylistykseen. Viimeisessä osastossa ”Ikkuna on pieni utopia” sanat vetävät merkityksiä vinoon tavalla, joka notkistaa aivoja ja muodostaa uusia hermoratoja. ”Sukeltaa jokeen, jokeltaa. // Äitihahmo oli juuri ripustamassa sukkahousujaan aikajanalle / kun pikku Lusikka katosi”.

Äitiyspakkausta uudistaessaan runo sanallistaa tuoreen vanhemmuuden ihmeellisyyttä täsmällisellä ja oivaltavalla tavalla: ”Hänellä ei ole osoitetta. Hän on kuninkaallinen tuijotus ja nahkapussi, jonka sisällä rimpuilee. Saimme sairaalasta mukaan pieniä nuottivihkoja, kumiankan, pumpulipuikkoja ja xxs-varakeuhkot siltä varalta, että hän tukehtuu, unohtuu sänkyyn tai putoaa.”

Tuntuu erikoiselta todeta näin teoksesta, joka käsittelee lähisuhteiden kimurantteja riippuvuussiteitä, pitkän parisuhteen seksin ja läheisyyden käänteitä sekä ajan kulumisen armottomuutta, mutta Sinusta roikkuu valoa kirjoittaa kaiken muun ohella myös aivan uudenlaista vauvakirjalyriikkaa: ”Kuka tuli taloon? Joku tuoksuinen joku tukkainen joku poskinen joku katseinen. Tylleröinen ja siankärsämö. Minä tytöttelen sinut piloille.” Pienen ihmisen läsnäolon ja kasvamisen vääjäämättömyyden sekainen ihmeellisyys kolisi kovasti lukukokemuksessani, enkä pääse eroon sen söpöydestä:

Margot:

Turhamaisuus harvenee, muuttuu iloksi. Sen muistaminen,
ettei koskettaminen ole ripustamista. Lulu ei enää nukahda
syliin. Lulu ei enää kuulosta pieneltä hylkeeltä. Mihinkään ei jää
jätöksiä siitä, mikä katoaa. Tallomme sitä huomaamatta.

1 Ks. esim. Vesa Haapala 2012. Teoskokonaisuuden runousoppia. Esimerkkinä Katri Valan Kaukainen puutarha. Siru Kainulainen, Karoliina Lummaa & Katja Seutu (toim.), Työmaana runous. Runoudentutkimuksen nykysuuntauksia. Helsinki: SKS, 159–184.
2 Katja Seutu 2008. Näkökulmia runouden realismiin ja sen tutkimiseen: metonyymisyys ja roolirunon laji. Avain 2/2008, 46–58.

Laura Kärkäs
Sammakon luonto

Posted:Sat, 12 Oct 2019 09:03:39 +0000

Toni Lahtinen & Anne Ketola

Pelle Romantikan Luontorunoja Anne Ketolan kuvittamana

Sanasato 2018, 76 sivua.

Pelle Romantika & Kuolema-duo (Mari Hermaja ja Elliina Peltoniemi)

Luontorunoja. Kirjallinen äänilevy nro 2

LP, Sanasato 2019.

Luonnolla tarkoitetaan usein ”ihmistä ympäröivä[ä] maailma[a] kaikkine siihen kuuluvine olioineen ja esineineen, semmoisina kuin ne on ’luotu’ […] kaiken ihmisen aikaansaaman, keinotekoisen, kulttuurin vastakohtana” – vaikkakin luontoon kuuluvaksi voidaan lukea myös ihmiskulttuurille ominainen ”keinotekoisuus”. Kuitenkin luonnosta on kyse myös silloin, kun puhutaan ”ihmisistä, harvemmin eläimistä” luonteen merkityksessä ja kun kyseessä on ”ihmisen sisäinen rakenne yleensä, vars. alempi sielunelämä, ihmisen animaaliset t. ihmiselle lajina tyypilliset tarpeet” tai ”itsetunto, ryhti, rohkeus, uskallus, sisu, sappi, kiukku”.^[1] Etenkin näitä ihmissielun tummempia tuntoja kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen (Pelle Romantika) & kuvituksentutkija, kääntäjä ja kuvataiteilija Anne Ketolan yhteisteos, ihmisluontoa tarkasteleva, kymmenen runon mittainen kuvallinen faabeli Luontorunoja esittää.

Luontorunoissa luonto tarjoaa lavasteet, joissa puhuja kulkee näyttämöltä toiselle muodonmuutoksessaan sammakosta linnuksi. Teos alkaa kokonaisuutta kehystävällä runolla ”Saku Sammakko rakkauden rämeellä”. Lastenlaulu ”Saku Sammakko”^[2] virittää sadunomaisen tunnelman, jossa Saku ”laulelee” kaikessa rauhassa ”kauniita laulujaan”, kun enon ääni lähettää (anti)sankarin matkaan. Eno, joka on samusirkkamainen hahmo mutta lintu, neuvoo Sakua muun muassa näin: ”Älä etsi pelastusta kultasi kupeilta, vaan etsi kutua, joka kuplii ilona suurissa lammissa ja pienissä puroissa. […] Kulje maan ja merten ääret, mutta hiiteen Hillevi, jonka hymy ei tunnusta iloasi eivätkä silmät suruasi. Adios!” Niin katoaa eno, ja Saku kuvittelee matkustavansa vähintäänkin Egyptiin kuin seikkailusadun peloton sankari ikään. Hetken ajan sävel on toiveikas ja laulu tyynnyttävää, mutta pian hyppää sammakko kurjen nokkaan. Teoksen maailmaan sovitetulla Luontorunoja-äänilevyllä enona vierailee J. K. Ihalainen ja Sakuna on Pelle Romantika, joka lausuu miellyttävästi ja luonnollisesti.

”Saku Sammakon” lisäksi keskeisenä intermediaalisena teoksena Luontorunoja-kokonaisuudelle on Carlo Collodin satu Pinokkiosta, jonka juonta Luontorunojen tarina seurailee. Saku päätyy niin Strombolin nukkesirkukseen, Monstro-valaan vatsaan (valas on samalla Joonan kirjan valas) kuin Huvitusten saarelle (aasiksi). Aasimotiivi toistuu kuvien pienissä yksityiskohdissa ja viitannee Apuleiuksen (noin 124–170 jaa.) lemmiskelyäkin (niin ikään aasina) käsittelevään satiiriin Kultainen aasi. Kultainen aasi vitsailee miehestä, joka haluaisi muuttua linnuksi mutta muuttuukin vahingossa – arvaatte jo – aasiksi. Luontorunoja-teoksen kertoja kiteyttää metamorfoosin ongelman näin: ”Puinen nukke esittää oikeaa poikaa, / oikeat pojat oikeita miehiä, / vaikka heräävät oikeina aaseina / orjakauppiaiden valjaista”. Luontorunoissa kirjaimellinen ja vertauskuvallinen taso ovat molemmat faabeliperinteen mukaisesti monihahmotteisina ja satiirisesti läsnä.

Sakun menetetyn ja siksi syvimmän rakkauden kohde Hillevi Hiiri on petollinen femme fatale, jonka omapäisyys johdattelee (anti)sankarin metaforiseen kuolemaan valaan vatsassa. Tämä symboloinee toivetta paluusta kohtuun ja uuden elämän alkua lintuna. Luontorunoja on ennen kaikkea mieshahmon katarttinen kasvutarina vaikeuksien kautta voittoon, vaikka sellaisena hyvin universaali, eikä aasinhattu kuvakerronnassa katso sukupuolta.

Teos on edeltäjänsä Lempirunoja-LP:n^[3] esimerkkiä seuraten tiivis kooste viime vuosikymmenille johtavia intermediaalisia viittauksia popkulttuurin, viihteen, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuvan teoksiin, adaptaatioihin ja versioihin. Luontorunoja on eräänlainen kirjallinen potpuri, jonka soittolistalle päähenkilön tunteita kuvaamaan kuuluvat muun muassa ”Alzheimer Blues”, ”Love Me Tender” ja ”Tennessee Waltz”, joka varioi petollisen rakastetun teemaa: ”I introduced her to my loved one / And while they were dancing / My friend stole my sweetheart from me.”^[4] Osin näiden interteosten tekstiin tuomien vanhentuneiden sukupuoliroolien vuoksi teos kuvaa sukupuolia cisnormatiivisessa valossa.

Kasvutarinan ohessa käynnissä on kosiomatka, ja riiuureissun mukaisesti ilmaisu on monimielistä ja puhekielistä sanailua. Naisen katsetta (female gaze) teos ei tunnusta, vaan runomaailman sattumukset tapahtuvat naishahmon seksuaalista valtaa vasten ja Sakun vinkkelistä. Kun Sakun hahmossa kuitenkin yhdistyvät pakonomaisesti valehteleva puulelu ja oivallustensa ääriä kohti rämpivä sammakko, jota teoksen kertojanääni kuvaa ”kaksikasvo konnaksi”, vaikuttaa päähenkilö jokseenkin epäluotettavalta. Sammakko itse on äänessä minämuodossa, ja näistä osuuksista erottuvat kursiivilla eläinten runomaailmassa laulamat laulut.

Monihahmotteisia aikuisten kurki ja sammakko -leikkejä kuvaava runo ”Sakset” purkaa sammakon lihoihinsa ja kaavoille, kun sammakko juttelee kurjelle: ”Sinä olet terävät sakset, katkot hermot, kiskot suolet, / nyljet ihot, tutkit anatomiat ja operoit raajat, / mutta et löydä sydäntäni.” Tunteilla leikkimisen tematiikkaa anatomian, ompelumetaforan, rytmin ja kaavojen leikkaamisen välityksellä kuvaava runo sisältää kolme kaavakuvaa, jotka voi saksia paperinukeiksi tai käyttää Sakun vaatteiden kaavoina, sillä sammakko esitetään muumien tapaan luonnollisessa asussaan.

Pelkästään eläinallegorian parissa ei pysytellä, vaan Luontorunoissa on sadunomaisen tason lisäksi reaalimaailman taso, kuten runo ”MIK-SI TO-NI EI NU-KU?” osoittaa tuodessaan kirjoittajan kaiman mukaan teoksen fiktiiviseen maailmaan. Levyllä Eetu Lauttanen tavaa mainitun runon huolellisesti lapsenäänellään, ja se liittyy tunnelmiltaan teoksen runoon ”Käki”, jonka laulavat levyllä Mari Hermaja & Elliina Peltoniemi. Runo kuvaa ihmismaailman käkeä luonnollisessa ympäristössään, ”myöhän kesän mädässä”: ”Valvon valossa vanhan liekin / vaimoa lempivää. // Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu!” Teoksen naivismi – takakannellaan Luontorunoja kertoo olevansa ”naivistinen runokuvakirja” – onkin samaan aikaan miltei liian teräväpiirtoista realismia, johon yhdistyy poikamaista polvihoususydämellisyyttä. Usko hyvään uhkaa kallistua hyväuskoisuudeksi ja naiiviudeksi teoksen kontekstissa.

Typeryyden symbolina kokonaisuudessa esiintyy lisäksi ”PEL-LEN VÄ-RI-NEN RAN-TA-PAL-LO”, jollainen kelluu myös LP:n takakannessa. Käkikello-episodin myötä puhuja tekee traagisen lupauksen: ”Jos poltan laivan jäänteet ja synnyn Monstron mahasta oikeana poikana, ja sinä rakkaani nukut yhä yhdenkin väärän vieressä, palaan minä pieneen häkkiini Suuren Strombolin vankkureihin.” Lupaus konkretisoituu hyvinkin pian huikeassa runossa ”Pellevisio”, jota en tässä kuvaa (tämä Venla Moisalan lausuma runo täytyy kokea), mutta runo viittaa Lempirunoja-äänilevyyn, jonka keskeisinä intermediaalisina teoksina ovat sekä Sirkuspelle Hermanni -sarjan jakso ”Apupellen itkutunti”, josta Lempirunoja-levyllä on samanniminen runo, että Van Beuren -studion lyhytanimaatio Circus Capers (1930) ja sen kappale ”Laugh, Clown, Laugh”, joka kaikuu näin Luontorunojenkin taustalla.

Luontorunoja on ensisijaisesti multimodaalinen kokemus, jossa tekstin, kuvan ja äänen moodit – eeppinen, lyyrinen ja kuvallinen kerronta, äänimaisemat, laulu ja lausunta – muodostavat miellyttävän kokonaistaideteoksen. Vaikka kirjallinen äänilevy ja musiikillinen runokuvakirja kantavat upeasti itsenäisinäkin teoksina, on kokonaisuus osoitus taiteellisen yhteistyön voimasta. Anne Ketola kuvaa liikettä kuvissa kauniisti ja luo kohtalokkaita ja unenomaisia tunnelmia. Kuvat hyödyntävät sivunkääntöä ja katseen kineettistä liikettä niin, että sopivin kohdin syntyy joko hidasta animaatiota tai pysäytyskuvia. Ketola käyttää viivaa ja tilaa upeasti. Yksityiskohdissaan kauniit ja kekseliäät kuvat ja eloisat hahmot kertovat vitsejä tarinan oheen.

Näin on esimerkiksi Ketolan varioidessa Kalevalan myyttilaulua ”Lemminkäisen äiti” ja Akseli Gallen-Kallelan samannimistä maalausta (1897) Luontorunojen muodonmuutosteemaan ja runoon ”Mammanpojan painajainen (Alzheimer Blues)” sopivaksi. Ketolan versiossa äiti itse on päätynyt Tuonelan mustavetiseen virtaan eikä Tuonelan joutsenta, jonka surmaamalla poika olisi voinut noutaa Louhen tyttären omakseen, näy enää missään. Mehiläinen, joka on lähetetty noutamaan äidille parantavia voiteita maan ja taivaan ääristä, on kuvattu teoksen takakannessa ja edellisellä sivulla niin, että lukiessa syntyy kineettinen vaikutelma hyörinästä sivunkäännön aikana. Äiti ei katso anovana ja suruissaan taivaaseen kuten Gallen-Kallelan symbolistisessa maalauksessa vaan istuu virrassa muistinsa menettäneenä ja poikansa ”mammanpojaksi” tuominneena. Taustalla, jos kuuntelee levyä, soi lasten soittorasia ja kuuluu kehtolaulua. Äänilevy seuraa kirjan ilmavan ja kauniin taiton rytmissä, ja toisinaan äänimaisema, joka on Lempirunoja harmonisempaa, hiipuu taustalta kokonaan ja jättää Pelle Romantikan puhumaan hiljaisuuden päälle.

1 Nykysuomen sanakirja 1962. Neljäs painos. Helsinki: WSOY, s.v. ”luonto”.
2 Alunperin skotlantilainen kansanlaulu ”Frog Went a-Courtin’”. Suomessa Brita Koivunen & Four Cats, 1961. Sanoitus Kari Tuomisaari.
3 Pelle Romantica & Pecka Peckerson, Lempirunoja. Kirjallinen äänilevy nro 1. Jumi Kustannus 2017.
4 Pee Wee King & Redd Stewart, ”Tennessee Waltz”, 1948. Tunnetuin levytys Patti Page 1950.

Tarja Hallberg
Hyökyaalto ja irtaimet esineet

Posted:Sat, 12 Oct 2019 09:02:00 +0000

Ezra Pound

Pisan cantot

Suom. Kari Aronpuro

ntamo 2018, 377 s.

Jos kuorisi modernia kuin sipulia, paljastuisiko sen ytimestä Ezra Poundin (1885–1972) Pisan cantot? Ainakin niiden muodostama kokonaisuus on kuin moderni pienoiskoossa: yhtä ristiriitainen, monimutkainen, haaroittuva ja haavoittuva; ihastusta, hämmennystä ja kauhua herättävä. Kuin jokin, jossa on tila ja tilaisuus kaikelle – myös fasismille.

Ensimmäiset cantonsa Pound julkaisi vuonna 1917, viimeiset 1969. Puolessa vuosisadassa näitä 1900-luvun länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin sullottuja pitkiä ja polveilevia runoja kertyi laskentatavasta riippuen noin 120. Vuonna 1948 valmistuneissa Pisan cantoissa (The Pisan Cantos) rakentuu niiden keskeinen alue – ajallisesti, temaattisesti ja merkittävyyden perusteella. Ne ovat moderneja par exellence, ellei sitten halua pitää niitä – ongelmallista termiä käyttäen – postmoderneina, ”aikaansa edellä olevina”.

Yhdysvaltojen 1930-luvun suuren laman kulttuurihistoriassaan Dancing in The Dark (2009) professori Morris Dickstein antoi runoutta käsittelevälle luvulle otsikoksi ”Hard Times for Poets”. Tuossa tarinassa Ezra Pound vain vilahtaa, mutta ajat olivat kovia hänellekin.

Runoilija oli elänyt ulkomailla vuosikymmeniä, muun muassa W. B. Yeatsin sihteerinä Sussexissa, sitten Lontoossa ja Pariisissa. Italiaan hän päätyi 1920-luvun puolivälissä. Poundia viehätti maassa kaikki: luonto, ihmiset, kieli, kulttuuri ja Mussolini. Seuraavan vuosikymmenen lama toi talousajattelun entistä tiiviimmin osaksi Poundin luovaa toimintaa, ja kapitalistisen järjestelmän kritiikki vei hänet äärimmäisiin ajatuksiin. Nykyperspektiivistä on selvää, että nuo ajatukset olivat paitsi äärimmäisiä, myös irrationaalisia ja vahingollisia.

Kovia aikoja tosiaan, ja kovempia oli tulossa.

Poundin poliittiset ja maailmankatsomukselliset valinnat muodostavat vaikean, tutun ja kuluneenkin asiakokonaisuuden. Hänen fasismistaan, juutalaisvastaisuudestaan ja toisen maailmansodan aikaisesta antiamerikkalaisesta sotapropagandastaan on kirjoitettu hyllymetreittäin. Poliittista selväjärkisyyttä tai edes lahjakkuutta Poundilla ei ollut. Kun hän yritti julistaa kansantaloudellista evankeliumiaan Washingtonin eliitille, republikaanisenaattori William Borahin arvioi runoilijan poliittisia kykyjä (Poundin itsensä mukaan, hän liitti repliikin osaksi Cantoja): ”’en todellakaan käsitä mitä tekemistä / teidän kaltaisellanne voi olla täällä’”. Pound uskoi Mussolinin järjestelmään vielä silloinkin, kun sen tuhon on muista täytynyt näyttää jo väistämättömältä; Hitleriä hän piti keväällä 1945 eräänlaisena Jeanne d’Arc -hahmona. En osaa arvioida, kuinka rehellisiä Poundin myöhemmät (Aronpuronkin raportoimat) itsekritiikin purkaukset tai katumusharjoitukset olivat.

Runoilija antautui amerikkalaisille miehitysjoukoille toukokuussa 1945. Maanpetoksesta syytettynä Pound toimitettiin Pisan lähettyvillä sijaitsevaan USA:n armeijan vankileiriin, jossa hän kolme ensimmäistä viikkoaan virui ulkosalla pienessä sementtilattiaisessa teräshäkissä, valonheittimen sokaisemana. Kuolemantuomion mahdollisuus ei ollut poissuljettu.

Olosuhteissa, joita voi huoletta sanoa äärimmäisiksi, Pound teki ainoan teon minkä runoilija saattoi tehdä. Hän alkoi kirjoittaa runoja, vessapaperille. Pisan cantoina tunnettu teoskokonaisuus alkoi muodostua.

Pound itse kuvasi teoksen rakennetta samanlaiseksi kuin Bachin fuugassa: cantoissa ei ole ”mitään juonta, mitään tapahtumien aikajärjestystä eikä diskurssin logiikkaa”. Ottamatta kantaa siihen, sopiiko kuvaus Bachin fuugaan (tuskinpa), Cantojen olemuksen se tosiaan tiivistää. Pound koostaa muistikuvistaan, havainnoistaan, kirjallisten ja historiallisten sitaattiensa loputtomuudesta jumalaisen tai jumalattoman näytelmän, jossa lännen ja idän viisaus yrittävät löytää toinen toistaan, kenties yhteistä alkujuurtaan kaivaten. Eri kieliä, joilla runoissa operoidaan, taitaa olla neljätoista. Eräänlaisina urkupisteinä toimivat esimerkiksi kiinalaiset kirjoitusmerkit ja toistuva Baudelaire-alluusio ”Le paradis n’est pas artificiel”.

Runoilijamestari Kari Aronpuron Pisan cantojen laitos puolestaan on valtaisa hybridi. Sen vaatiman työmäärän ja Pound-oppineisuuden edessä ei voi kuin mykistyä ihailusta ja ihmetyksestä. Kirja on ensinnäkin cantojen suomennos, mutta myös satoja viittauksia sisältävä kommentaari, Pound-eksegeesi, ja pienoiselämäkerta ja kokoelma Poundin ajattelua ja tuotantoa valaisevia esseitä. Tämän monumentaalisen työn äärellä tuntuu oikeastaan sivuseikalta, pitääkö Pisan cantoista tai niiden suomennoksesta vai ei.

Otetaan sattumanvarainen esimerkki:

Aronpuron kommentaarin (ja oikeastaan vain sen) ansiosta tiedämme, että katkelma koostuu runoilijan nuoruusmuistoista, rapallolaismaiseman yksityiskohdasta, tuntemattomasta italialaisrunosta (ehkä Poundin itsensä; huomaan hopeasirpin, ”falce d’argenton”, esiintyvän eräässä tunnetussa Gabriele D’Annunzion runossa) ja anekdootista Alexandre Dumas nuoremman elämästä. Näiden seikkojen lyöttäytymiselle samaan rykelmään on mitä painavin syy: Pound on ne toistensa lomaan kirjoittanut.

Runojen aatemaailma tulvii uusplatonismia, jossa (Aronpuron sanoin): ”kaikki mikä on (tässä maailmassa) on jumalallisen järjestyksen heijastusta: siten vedestä heijastuvat kuvajaiset tulevat jumalallisen tapahtumisen kuvallisiksi ilmentymiksi”; Poundin säkein sama asia: ”Taishanin juuresta ei erota mitään perustaa / […] / poppelinlatvat kelluvat kirkkaudessa” (Taishan on vuori Kiinan Shandongin maakunnassa). Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoita: kanadalainen kirjallisuudentutkija Leon Surette on pitänyt Cantoja spiritistisenä istuntona. Runoilija meditoi, lukija ihmettelee ja ihastelee, kenties pelkääkin. Joka tapauksessa haukkoo henkeään. Sanalla sanoen: Pisan cantot on hyökyaalto, joka vie mukanaan rannan irtaimet esineet, maailman asiat.

Poundin ajoi vallitsevan maailmanlaajuisen talousjärjestelmän äärimmäiseen kritiikkiin inho koronottamista ja -kiskomista (lat. usura) ja koko korkotaloutta kohtaan. Pankkien luoton luomista tyhjästä hän sanoi ”saatanalliseksi luomiseksi” erotuksena todella inhimillisestä luomisesta, josta muun muassa runous kumpuaa. Tämä kritiikki läpäisee myös Pisan cantot.

Ranskalainen keskiajantutkija Jacques Le Goff ei turhan päiten laittanut Poundin cantoa XLV (”With usura hath no man a house of good stone”) teoksensa La Bourse et la vie (1986) liitteeksi. Teos käsittelee korkokiellon modifioimista ja sen ratkaisevaa merkitystä länsimaiden kehitykselle. Jälleen ristiriita: modernin ytimessä on sekä korko että sen kritiikki, ja tämänkin dialektiikan Poundin teos tulee näyttäneeksi.

Loppuvuodesta 1945 Pound siirrettiin Washingtoniin mielisairaalaan. Pisan cantot julkaistiin 1948, ja seuraavana vuonna teos toi runoilijalleen Bollingenin palkinnon. Sairaalasta Pound vapautui 1958 ja muutti loppuelämäkseen takaisin Italiaan. Kun runoilija Lawrence Ferlinghetti muisteli taannoisessa haastattelussa palvelustaan toisessa maailmansodassa, hän mainitsi taistelulaivansa kirjaston olleen täynnä Poundin teoksia – siis vihollisen puolelle loikanneen fasistin ja propagandistin. Ristiriitoja edelleen.

Tuntuu siltä, että Pisan cantot on ch’i-lin, kiinalainen tarueläin, jolla on ”hirven ruho, härän häntä, hevosen kaviot, yksi pulska sarvi, kirjava harja ja keltainen mahanalus”. Se on kauhea katsoa ensimmäisellä kerralla ja varmaan toisellakin, mutta mieleen tuo eläin taatusti jää. Eikä sen näkijä ole milloinkaan enää ihan sama ihminen.

Veli-Matti Huhta
Tuli & Savulle vuoden 2019 pohjoismainen kulttuurilehtipalkinto

Posted:Mon, 30 Sep 2019 13:59:02 +0000

Tuli & Savu on voittanut vuoden 2019 pohjoismaisen kulttuurilehtipalkinnon. Tieto julkistettiin Göteborgin kirjamessuilla 27.9.

Raadin mukaan lehti sisältää ajankohtaista keskustelua, jossa runoutta käsitellään yhteiskunnallisessa kontekstissa. Lehteä luonnehtii samalla kertaa utelias ja paneutuva asenne. Perusteluissa kiitetään myös uutta luovaa graafista asua, joka kuitenkin pitää aina itse tekstisisällön keskiössä.

Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton tiedotteen voi lukea täältä ja raadin tarkemmat perustelut täältä.
Todellisuuden rajoilla

Posted:Wed, 11 Sep 2019 15:16:24 +0000

Miika Osamitsu

Kuin keinoveden pinnalla

Basam Books 2019, 96 s.

Miika Osamitsun esikoisrunokokoelma Kuin keinoveden pinnalla on sekoitus suomalaisesta luontomiljööstä sekä klassisesta kiinalaisesta ja japanilaisesta runoudesta ammentavaa luontokuvausta ja dystooppisvaikutteista pohdiskelua virtuaalitodellisuuden ja keinoälyn olemuksesta. Kokoelma tarjoaa luontorunouden ystäville mielenkiintoisia rinnastuksia suomalaisen luontokuvaston ja buddhalaisvaikutteisen luontorunouden kesken asettamalla erilaiset todellisuudet rinnakkain ja lomittain.

Säemuodoltaan vapaiden runojen minäpuhujan voi tulkita olevan sama läpi kokoelman. Runot eivät ole selkeästi ryhmiteltyjä, ja monet niistä ovat nimettömiä ja vuotavat toisiinsa sivujen ja aukeamien ylitse hämärtäen yksittäisten runojen tai ajatelmien rajoja. Klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden tapaan Osamitsun runot pohtivat minuuden luonnetta ja suhdetta ympäröivään luontoon. Tälle pohdiskelulle asetetaan raamit heti kokoelman alussa:

…ja minä halusin vain viipyä hetken,
tässä hetkessä,
tässä eteen levittäytyvässä merkillisessä
syystalven lehdettömässä loskamaisemassa,
minä en halunnut mitään enempää,
en halunnut mihinkään tästä, kaikesta,
halusin olla tässä hetkessä yhdessä, ja
olen jäänyt tähän penkille yksin, kuin kaksin,
harmaan sävyjä tallentamaan
tylsä lyijykynä tekokädessäni

Luonnon ja minuuden välisen suhteen lisäksi myöskään minuus itsessään ei ole selkeästi määriteltyä vaan pyrkii murtautumaan kielen ahtaista raameista ulos. Tämä on itäaasialaiselle runoudelle ja filosofialle ominaista ajattelua, jonka mukaan maailma alkaa vasta siitä, mihin kielen rajat loppuvat. Ajatusmaailmaa ilmennetään runoissa usein hyödynnetyillä homonymialla ja polysemialla, jotka ovat tyypillisiä erityisesti kiinan ja japanin kielille. Osamitsun runoissa sanojen merkityskentät lomittuvat ja homonyymiset tehokeinot korostavat fyysisen todellisuuden ja abstraktien käsitteiden ja mietteiden yhteyttä:

tämän verran tiedän teistä

minä olen aina juuri sinä,
minä sinä
et pysty teitä kuvittelemaan

emme tiedä ketä kaikkia meihin kuuluu

siksi tämä joku minä on läpi kuultava, kuljettava

Te– ja tie-sanojen homonyyminen rinnastus viittaa sanaleikin lisäksi taolaiseen filosofiaan ja käsitykseen taosta (myös dao, 道) eli tiestä, joka on sanoin kuvailematon, maailmaa ylläpitävä järjestys, jota kohti ihmisten tulee pyrkiä käyttäytymällä mahdollisimman luonnollisesti, sekä taon harjoittamisesta testä (myös de, 德). Taolaisuuden oppi-isän Zhuangzin mukaan ihmiset kadottavat taon ja ten käyttäytymällä ihmisyydelle epäluonnollisesti eli noudattamalla keinotekoisia sääntöjä ja rakenteita ja kieltämällä oman luontonsa.

Tässä mielessä Osamitsun runot kuvaavat vaikeutta harjoittaa taolaista filosofiaa. Tao voi kulkea selkeitä rajoja vailla olevan minän lävitse, mutta minä yrittää epätoivoisesti määritellä itseään ja taoa sekä kaikkea muuta ympärillään olevaa. Osamitsu ilmentää taolaisuuden syvintä filosofiaa leikittelevässä runossaan:

tuo, joka on tähän tuotavissa, ei ole todellinen tuo,
tuo tuossa on tuo, ja tämä tässä on tämä

mistä tuo tippuveden ääni kuuluu tähän?

Myös buddhalainen filosofia ja minuuden kadottaminen ympäröivään todellisuuteen helpottaa runojen puhujan ahdistusta:

kun etsii samuuksia, löytää vain samuuksia

kun etsii eroja, voi löytää itsensä yksin
kauniiden kaamosajatustensa kanssa, ja silloin

on pienen maailmankaikkeuden
pieni universaali tosiasia

että 念 tuo kirkkaasti mieleen tämän hetken, mielen,
mielessä pitämisen, tämän hetken mielessä pitämisen,
loitsun, toiston, lännen, valon, kuun ja mamman tabun

Puhuja hakee samastumista luontoon, ja tässä ilmenee selkeimmin klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden vaikutus. Luonto ei kuitenkaan vastaa, joko siksi, että puhuja kokee yhteyden keinotekoisena, tai siksi, että luontoa ei enää ole. Luonto ei Osamitsun runoissa näyttäydy puhtaana ja tahrattomana, vaan ne päin vastoin ylistävät suomalaisen räntäisen loskamaiseman kauneutta. Tätä väritöntä miljöötä valaisevat keinovalot, jotka luovat voimakkaan kontrastin perinteiseen luontokuvaukseen nähden. Runot herättävätkin mielleyhtymiä kiinalaisiin jueju-nelisäkeisiin:

tämä mantra, huolien tuolla puolen, tämä
syystalven siimeksissä kuultava harmaa luonnonmantra
saa minut vaeltamaan kaupungin keinovalojen valaisemia
loskaisia syrjäkatuja, syrjämäkiä, syrjäsaaria ja pieniä syrjäjokia

Runoissa yksinoloa ja yksinäisyyttä lievitetään luontosuhteen avulla, mikä kuitenkin törmää rajusti luonnon tuhoutumiseen. Ekokriittiset teemat eivät ole millään tapaa piiloteltuja, vaan ne hallitsevat useimpien runojen apokalyptisvaikutteista maisemaa. Hakatut metsät rinnastetaan suoraan sivistyksen tuhoutumiseen:

Akka-Kolin laelta
kansallismaisema,
sivistyksen idea:
hakkuuaukion
muotoinen

Kuten myös seuraavassa fragmentissa:

metsämme kertovat kaiken luonnostamme

Luonnon tuhoutumista kuvaavat runot eivät ole kovinkaan oivaltavia eivätkä suorasukaisuutensa vuoksi juurikaan edes sävähdytä. Dystooppisesti vaikuttavampi sisältö löytyykin ihmisyyden ja koneiden rinnastuksesta, sillä ihmisen ja luonnon suhde tuntuu lopulta väistyvän koneiden oman luontosuhteen tieltä. Luonto näyttäytyy sekä arvokkaana kulttuuriperinnön säilyttäjänä että elämän antajana niin ihmisille kuin koneillekin, mutta tähän toteamukseen sisältyy myös suuri uhkakuva:

miksi kone oppi
tiedosta maan
kaiken

Runot ilmentävät melko perinteistä dystooppista kuvastoa, kuten keinoälyn ihmismäisyyttä ja pelkoa siitä, että se ylittää ihmisen kyvyt. Runojen puhuja yrittää dystooppisen kuvaston avulla sanallistaa pelkojaan, mutta kielen ja todellisuuden häilyvyyden vuoksi ajatukset karkaavat hänen luotaan. Tällöin taolaiset ja buddhalaiset käsitykset todellisuudesta, minuudesta ja sanattomuuden auvosta nousevat pelastukseksi. Puhuja viittaakin suoraan buddhalaisfilosofeihin, joiden on sanottu meditoineen vuosikausia sanomatta sanaakaan:

astun Bodhidharman luolaan
lisään hieman valoa, asetan käen ja
istun seinän eteen lootusasentoon,
lepään täysin paikallani,
aikojen siimeksessä,
kaikuu,
xxxkuultavana tippuveden ääni

Runojen käsitys todellisuudesta ja sen unenomaisuudesta ja keinotekoisuudesta vertautuu kiinalaisen taolaisfilosofi Zhuangzin kuuluisaan metaforaan miehestä, joka uneksii olevansa perhonen eikä enää tiedä, onko hän perhosena olemisesta uneksiva ihminen vai ihmisenä olemisesta uneksiva perhonen. Todellisuuden luonnetta ja sen selkeän määrittelemisen mahdottomuutta ilmentävä vertaus toimii hyvin runojen tematiikkaan varioituna:

Tekoäly näki kerran unta, että se oli ihminen nimeltä Zhuangzi. Sillä oli vain Zhuangzin tunteita ja ominaisuuksia, eikä sillä käynyt mielessäkään, että se saattaisi olla jotain muuta kuin ihminen. Herättyään unesta se kuitenkin huomasi olevansa tekoäly. Mutta nyt se ei voinut olla varma onko se tekoäly, joka voi kuvitella olevansa Zhuangzi, vai Zhuangzi, joka voi kuvitella olevansa tekoäly. Jokin ero tekoälyn ja Zhuangzin välillä varmaan kuitenkin on. ”Kaiken pysymättömyydessä” on kyse juuri tästä.

Tekoälyn luomaan (keino)todellisuuteen vajotaan runoissa hiljalleen, salakavalasti. Toinen, ”kehittyneempi” todellisuus sulautuu osaksi vanhaa tutumpaa todellisuutta, mikä näkyy muun muassa Platonin luolavertauksesta tuttujen kahden todellisuuden rinnastuksessa:

järjissä selvitäkseen on ylitettävä järki
päästettävä irti vanhasta ja koneistuttava

tekotyyny luolan seinän edessä, koneistuttava,
vieressä tuttu keinoihminen, koneistuttava

Osamitsun runojen todellisuus on häilyvää ja määrittelyjä karttavaa, ja kielen kyvyttömyys ilmaista asioita johtaa pintatasolla nokkeliin sanaleikkeihin. Nämä ajatukset ja kielellinen ilmaisu itsessään törmäävät kuitenkin ympäröivän maailman väistämättömältä näyttävään tuhoon. Pysähtyneisyys näyttäytyy ainoana vaihtoehtona paeta väistämättä tuhoutuvaa luontoa sekä todellisuuskäsitystä, jota keinoäly ja -todellisuus murentavat. Klassisesta kiinalaisesta ja japanilaisesta luontorunoudesta tuttu kevyt melankolia on vaihtunut – yksittäisistä valonpilkahduksista huolimatta – synkeään maailmankuvaan. Lopulta vain yksinäisyyden hyväksyminen tuntuu vapauttavan runojen puhujan, mihin viitataankin teoksen lopussa aivan suoraan:

tämäkin kokoelma
olisi voitu jättää julkaisematta,
minulle riittää pieni elämä: hämärä valo, vedenpinta
ja sanomatta olemisen vapaus,
xxxjota kukaan ei voi minulta riistää

Henri Nerg
Totuuden lyhyt määritelmintä

Posted:Mon, 09 Sep 2019 14:10:15 +0000

Stina Saari

Ä nim ling

Teos 2018, 70 s.

Miltä kuulostaa ihmisääni ennen merkitystä, orgaanisena, ruumiillisena, rytmikkäänä? Miltä kuulostaa puhe ennen ymmärrystä? Ennen kuin määrittelyn tarve, analyyttisyys ja sukupuolittaminen kiilaavat kieleen ja inhimilliseen tietoisuuteen? ”OU, ZO-ZOU, ZO-OOO!” ”RRRRRRRRZZZAP” ”JIHUU meizi on mailman paraZaZaZZ”.

Stina Saaren esikoisrunoelma Ä nim ling avautuu kielen soivalle, elävälle materiaalisuudelle. Se rarrattaa, pulputtaa, rärpättää ja ohoaa, maalaa moniväristä äännemaisemaa kuin kieleen vastasyntyneen ehtymättömällä elinvoimalla. Energiavirrat purkautuvat ja on kuin jokin esikielellinen pääsisi valtaan.

Äänteiden mielikuvituksekas yhdistely rikkaan rytmikkäiksi runoiksi toimii teoksen kultasuonena. Äänne on puheen yksinkertaisin rakenneosa, sosiaalisen kielijärjestelmän pienin ja yksinkertaisin osanen. Näihin ruumiillisiin, oman organismin tuottamiin äänteisiin teos luottaakin paljon enemmän kuin yhteisen kielijärjestelmän sääntöihin ja lakeihin.

Sillä kieli toimii myös vallan välineenä.

Äänteillä rattoilun tarkoituksena ei olekaan vain julistaa leikkimielisyyden ilosanomaa, vaan äännerunoilla käsitellään myös vakavaa yhteiskunnallista epäkohtaa: sukupuolittunutta vallankäyttöä ja erityisesti sitä, miten kielentää seksuaalisen väkivallan työntyminen osaksi lapsuutta.

Satunnainen muoto hampaiden juuria vasten. Outo tumma sotku lorsossa.
Sydäntä vasten. […]
Valuu hunajaa kokee eiH okee.

Teos alkaa raiskaukseen assosioituvilla ilmauksilla. Myöhemmin mukaan tulevat myös viihdeteollisuuden ja populaarikulttuurin kautta lasten maailmaan vaikuttavat häikäilemättömät vallankäyttäjähahmot: Simpsoneihin viittaava Mr. Burnes ja sarjaraiskaaja Bill Cosby.

Raiskausoikeudenkäynnin kieltä mukailemalla – ”Voisitko kuvailla mittasuhteita mahdollisimman tarkasti?” – osoitetaan, että oikeuslaitoksen kielenkäyttö usein jatkaa väkivallan kohteeksi joutuneen kokemaa vääryyttä, sillä trauman typistäminen yksinkertaistaviin lukuihin ei voi mitenkään tavoittaa haavoitetun psyyken ja ruumiin yksilöllistä kokemusta.

Ä nim ling näyttää hätkähdyttävän konkreettisesti, mitä seksuaalinen väkivalta saa aikaan: se rikkoo tutut ja turvalliset merkitykset, sirpaloi kielen ja kriisiyttää kokijan ja maailman suhteen. Tämä kaikki luodaan teoksessa hämmästyttävän vaivattomasti, ja samalla esitetään syvällinen kysymys: miten työstää symbolien avulla väkivaltaa, joka tuntuu perustavanlaatuisesti uhmaavan inhimillistä ymmärrystä?

Traumateoreetikko Cathy Caruthin mukaan traumaattisen tapahtuman työstämisessä inhimillisen käsityskyvyn rajat tulevat vastaan, eli ”trauma vastustaa inhimillistä ymmärrystä” (Caruth 1995, 154). Luin sattumalta Ä nim lingin samalla viikolla kun uutisissa kerrottiin Oulun joukkoraiskauksesta, ja päällimmäisenä mielessäni pyörikin, voiko niin hirveää asiaa koskaan todella ymmärtää.

On melkoinen haaste kirjailijalle löytää toimiva ilmiasu sille, mikä tuntuu pakenevan ymmärrystä mutta jää silti elävänä sykkimään ruumiiseen ja tiedostamattomaan.

Ä nim ling lähestyy haastetta ennakkoluulottomasti merkityksenantoa edeltävällä kielen alueella: äänteiden, rytmin ja itse kehittelemänsä uuskielen avulla.

Alussa nimetään uusiksi ruumiin häirityt sisätilat: ”meidän sisälläniö.” ”Suuniö.”

Myös Jenni Saaren suunnitteleman kannen ja nimiösivun tärähtäneellä visuaalisella ilmeellä kuvastetaan häiriötä, jota omistussivun graafisesti luotu repeämisvaikutelma korostaa. Draaman kaaren sysää liikkeelle repeämä, ja sellaisen käsittelynä kirja on omistettu ”Lukemattomille”.

Vaikutelmaa tehostaa entisestään kirjainyhdistelmä ”rrrrRRRIP”, jonka riipivyys jää kaikumaan sanoihin ”rarrastaja”, ”vierasesine” ja ”val taistekirkunaar”. Pian raastava vä-ärryys kääntyy kuitenkin affirmatiivisen sisarelliseen muotoon: ”Sys Tää RRrr RRR Rrr rrr rr rr rr r r r r r r”.

Naivistisen uuskielisillä ilmaisuillaan Ä nim ling kirjoittaa trauman kaaren negatiivisesta alkurepeämästä ilon ja leikin kautta vahvasti positiiviseen.

*

Ä nim ling on ensimmäinen lukemani kirja, jonka samasta painoksesta on liikkeellä kaksi eri nimeä: kustantajan katalogissa ja useimmissa arvioissa on suosittu muotoa Änimling, kun taas kirjastojen tietokantoihin on valikoitunut aukkoisa asu Ä nim ling. Aukkoisalla ilmaisulla on perinteensä sekä feministisessä että traumakirjallisuudessa: sotien jälkeisessä ranskalaisessa modernismissa poeettinen fragmentaarisuus ilmensi usein vaikeutta käsitellä holokaustin kauhuja, mutta esimerkiksi Marguerite Durasin teoksissa se saa myös erittäin sukupuolittuneita merkityksiä manatessaan esiin naiseuden ja feminiinisyyden puuttumisen patriarkaalisesta kielestä ja kulttuurista ja toisaalta luodessaan paljonpuhuvista hiljaisuuksista ammentavaa uutta, affektiivisen feminiinistä ilmaisua. (Ks. Sevón 2017.)

Tunnetuimmissa naisten luomissa kaunokirjallisissa seksuaalisen väkivallan kuvauksissa toistuu väkevä affektiivisuus. Lukijaan pyritään usein vaikuttamaan herättämällä hänessä surun, vihan tai kauhun kaltaisia voimakkaita tunteita.

Yhdysvaltain orjuuden historiaa maagisen realismin hengessä käsittelevä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987) maalaa tositapahtumiin perustuvaa tarinaa vapautetusta orjasta, joka ruoskitaan ja raiskataan ja jonka on sen seurauksena tehtävä vaikea päätös lapsensa pelastamiseksi. Merkittävän yhteiskunnallisen aiheensa ohella teos on tullut tunnetuksi vahvasta tunnepitoisuudestaan, ja sitä on jopa kritisoitu liiallisesta sentimentaalisuudesta.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (2003) viiltää lukijaan pysyvät jäljet kuvailemalla yksityiskohtaisesti brutaalia joukkoraiskausta väkivallanteon kohteen 12-vuotiaan tyttären näkökulmasta.

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittamassa kotimaisessa, naisiin kohdistuvan seksuaalisen vallankäytön antologiassa Laura Lindstedtin novelli ”Tuu meijjä messii vhä shake shake” jäljitellään teinitytön ja nettipedofiilin viestittelyä. Novelli herättää lukijassa kiusallisia kauhun tunteita jättäessään hänen tehtäväkseen kuvitella teinitytön ja pedofiilimiehen ensimmäisen livekohtaamisen.

Yhteistä näille teoksille on vakavan yhteiskunnallisen sanoman iskeminen lukijan tajuntaan voimakkaan affektiivisella latauksella.

Niin teki aikanaan myös Märta Tikkasen klassikkoromaani Miestä ei voi raiskata (1975). Kuten Heta Rundgren kirjoittaa väitöstutkimuksessaan, Suomen rikoslainsäädäntö ei vielä teoksen ilmestymisajankohtana tunnistanut naista raiskaajana vaan ainoastaan uhrina. Tikkasen romaani pureutuu tähän lain epäkohtaan: romaanissa raiskattu nainen kostaa raiskaajalleen, mutta poliisi ja oikeuslaitos eivät ymmärrä hänen tekoaan vaan kuittaavat sen naurettavana, lapsellisena leikkinä.

Stina Saaren Ä nim lingin voi nähdä nivoutuvan kotimaisen feministisen kirjallisuuden perinteeseen juuri ilon ja leikin kautta, sillä ilo, ehkä hieman yllättäenkin, kasvaa teoksen vahvimmaksi tunteeksi. Jos vielä Tikkasen romaanissa naisen kokema tai harjoittama seksuaalinen väkivalta mitätöitiin naurettavaksi leikiksi – ”Nyt saavat leikit loppua tältä yöltä, ylikonstaapeli sanoo. Pikkurouva lähtee kiltisti meidän kanssamme, niin ette enää joudu mihinkään seikkailuihin” (Tikkanen 1989, 162) – Saaren esikoisteoksessa leikistä kehkeytyy positiivinen voima, jonka voi myös tulkita vastarinnaksi.

Viimeaikaisessa traumateoriassa on kuultu samankaltaisia kaikuja: filosofi Susan J. Brison on perustavanlaatuisesti eri mieltä kuin Cathy Caruth siitä, että trauma uhkaisi jäädä kokonaan käsittämättömän ja kielentämättömän piiriin (Brison 2002, 71). Viimeaikaisessa teoriassa on pyritty osoittamaan, että merkittävä osa traumaattista tapahtumaa on mahdollista tuoda tajuntaan kerronnan ja kirjoittamisen terapeuttisessa prosessissa (Visser 2014, 11).

Myös feministinen ajattelija Hélène Cixous on pitänyt leikkiä ja iloa väkevänä vastavoimana vihalle ja misogynialle. Ä nim lingiä onkin luontevaa tulkita tätä taustaa vasten: nuoruuden ilo ja energia saavat siinä voiton vihasta ja muuntuvat elinvoimaiseksi, uudistusvoimaiseksi kirjallisuudeksi.

ling ling ling ling ling ling

banana phone!

Kielellistelising!

Sain joulun alla tilaisuuden kuulla Saaren lukevan teostaan Poesia-kustantamon järjestämällä Runoalueella.

Luennassa eläydyttiin tekstin vaihtuviin tunnelmiin kujeilevasta kelluvaan, raivokkaasta vellovaan. Kuulin öllötystä, pahpatusta, huuhutusta, huutoa. Teksti nousi siivilleen rikkaan heterogeenisena äänitaideteoksena, niin että melkein tekisi mieli kannustaa lukijoitakin paitsi lukemaan, myös laulamaan, kuiskuttamaan, maiskuttamaan tekstiä halunsa mukaan.

Luennan alkaessa lapset yleisössä hiljenivät kuin taikasauvan iskusta kuullakseen, miten tomu kihartuu, miten leijuvaan hiekkaan piirretään kaari.

*

Loppua kohden teoksen runokieli hakeutuu naivistisiin, hieman palikkamaisiin visuaalisiin muotoihin, mikä saa miettimään, tyydytäänkö siinä liiankin kiltisti seuraamaan kotimaisen kokeilevan nykyrunouden tendenssiä arvostaa muotoa ja älyllisyyttä enemmän kuin feministisessä kirjallisuudessa yleisesti suosittuja, ruumiillisuuden ja affektiivisuuden piiristä suoraan kumpuavia merkityksiä. Joitakin lukijoita teoksen älyllisyys varmasti etäännyttää.

Ä nim ling päättyy kohtaamiseen, moikkaamiseen. Tahdoin kirjoittaa kirjan, joka avautuisi kuin ovi, tekijä kertoi luennan jälkeen. On jotain, mitä väkivalta ei voi ottaa ihmiseltä pois, kykyä kohdata ja koskettaa, ja se on ihmisyydessä olennaista, hän sanoi.

Ä nim ling tekee suuren vaikutuksen transformatiivisuudessaan: matkalla väkivaltaisen hallintavimman ja sukupuolen tuolle puolen sitä ei voi runnoa määrittelyn rusentaviin pihteihin, mutta sen voi ottaa vastaan sellaisenaan, transkielisenä, muuntuvana, liikkuvana, laulavana, soivana, kauniina.

Aura Sevón

Lähteet

Brison, Susan J. 2002. Aftermath. Violence and the Remaking of a Self. Princeton, N.J.: Princeton UP.

Caruth, Cathy (ed.) 1995. Trauma. Explorations in Memory. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press.

Cixous, Hélène 1995. Démasqués! Michel de Manessein (dir.), De l’égalité des sexes. Centre national de Documentation Pédagogique, 73–80.

Lindstedt, Laura 2012. Tuu meijjä messii vhä shake shake. Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.), Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. Helsinki: Wsoy.

Morrison, Toni 1988. Minun kansani, minun rakkaani. Suom. Kaarina Ripatti. Helsinki: Tammi.

Oates, Joyce Carol 2010. Kosto: Rakkaustarina. Suom. Kaijamari Sivill. Helsinki: Otava.

Rundgren, Heta 2016. Vers une théorie du roman postnormâle. Féminisme, réalisme et conflit sexuel chez Doris Lessing, Märta Tikkanen, Stieg Larsson et Virginie Despentes. Thèse de Doctorat. Université Paris 8 / University of Helsinki.

Sevón, Aura 2017. Hiljaisuuden voima Marguerite Durasin kirjoituksessa. Avain 4/2017, 50–65.

Tikkanen, Märta 1989. Miestä ei voi raiskata. Suom. Kyllikki Villa. Helsinki: WSOY.

Visser, Irene 2014. Entanglements of Trauma. Relationality and Toni Morrison’s Home. Postcolonial Text 2/2014.
Mongerrusta pinkeän kalvon läpi

Posted:Mon, 09 Sep 2019 14:09:50 +0000

Stina Saari

Ä nim ling

Teos 2018, 70 s.

Jos Stina Saaren esikoiskokoelma Ä nim ling onnistuu aiheuttamaan lukijassaan ylitsepääsemätöntä pähkäilyhampaan kolotusta tai kukaties jopa paheksuvaa tuhinaa, saa siitä syyttää yksinomaan omia fakkiintuneita lukutottumuksiaan. Itse jouduin aprikoimaan hyvän tovin ennen vakuuttumistani siitä, että teos on todella kaiken lyyrillisen metelinsä väärti. Saaren ilmaisutyyli kun vääntää kieltä hervottomille, tunnistamattomillekin mutkille pääosin erilaisten tekstuaalis-äänteellisten vääristymien voimalla. Rytmisesti säkeet purskahtelevat liki hallitsemattoman tuntuisesti impulssista toiseen; tekstin syke on jatkuvien rytmihäiriöiden värittämää äkkiväärää ryöpsähtelyä. Kaikki tämä tekee lukemisesta haastavaa ja häiritsevääkin, mutta vain, mikäli lukija lähestyy tekstiä pakonomaisesti jonkin sortin ihmiskeskeisestä lähtökohdasta; Ä nim lingin tapauksessa sitä kun huomaa ennemmin tai myöhemmin lukevansa nimenomaan kirjaa eikä ihmistä.

Saaren teoksen lähtökohtana tuntuu yhtä kaikki olevan sinänsä vielä melko konventionaalinen esikoisajatus minän, kielen ja maailman välisten suhteiden uudelleenarvioinnista. Kokoelman alkutuimaan puhtaalta siansaksalta näyttävä nimi tarjoaa lisäksi ainakin jonkinlaisen suuntiman tekstimassan järjellisestä jäsentämisestä haaveilevalle. Minä – tai oikeammin min Ä – on kätketty otsikkoon nurinperin ja tavupari ”nim ling” puolestaan kytkeytyy toisenlaisen vinouman kautta sekä liimausta että liitoksistaan repeämistä merkitsevään ruotsin kielen sanaan ”limning”. Ilmaus ”ling” yksinään mieltyy tietysti kielen rekistereihin fokusoivaksi, ja yksigrafeeminen avaustavu ”Ä” kääntää vielä koko sotkun vastakohdakseen tai negaatiokseen kreikkalaisperäisen etuliitteen ääkköstettynä versiona. Runon minää tai puhujapositioita tekstistä jahtaavalle Saaren ilmaisu on toisin sanoen omiaan tuottamaan kosolti päänvaivaa, mikäli teoksen otsikkoon on luottaminen.

Kokoelman alusta asti ilmeinen kielikeskeisyys ajaa suhteuttamaan Saaren käyttämiä tyylikeinoja aikalaisiinsa nimenomaan tekstistä kumpuavan kielikäsityksen raameissa. Eroja kotimaisiin poetiikkoihin yhäti vaikuttavissa kielikäsityksissä voisi luonnehtia karkean, epätieteellisen lokeroinnin nimissä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Yhtäältä edelleen elinvoimaisessa modernistisessa ilmaisutraditiossa kieli merkityksineen muodostaa subjektin ja maailman välisen suhteen perälaudan, viimeisen oljenkorren yhtenäiskulttuuri(e)n jälkeisessä individualistisessa hajaannuksessa. Toisaalta jälkimodernistinen tulokulma rakentuu merkitysten epävakauden ja jatkuvien siirtymien sekä puhuvan ja kirjoittavan subjektin ratkaisemattoman epäkoherenssin ympärille. Näihin kahteen edellä mainittuun suhteutettuna erityisesti 2010-luvun taitteen ilmiöksi mieltyvä kieli-intensiivinen runoilmaisu vääntäytyy usein tyystin toisenlaisiin asentoihin. Kysymykset merkitysten, kommunikaation ja itseilmaisun ensisijaisuudesta runouden asiana väistyvät ilmaisun aineellisten ja visuaalisten ulottuvuuksien tieltä; runoteksti hahmottuu toistodellisia merkityksiä sisäänsä kätkevän median sijaan maailmaan ja maailmassa vaikuttavaksi materiaaliseksi objektiksi.

Saaren esikoiskokoelma kytkeytyy tässä jaottelussa selkeästi sen viimeiseen lokeroon. Ä nim ling hahmottuu ensisijaisesti painoväriksi paperipinnalla sen sijaan, että teksti sysisi lukijaa mieltämään kirjoituksen esimerkiksi puhetta esittäväksi tai mukailevaksi representaatioksi. Mitään mielikuvissa aktualisoituvaa tekstin ulkopuolista todellisuutta ei enää tarvita; yhtäältä kaikki olennainen, ilmaiseva, on jo lukijan edessä paperilla, ja toisaalta tämä paperinen kirjaesine jäsentyy jo itsessään osaksi sitä yhtä ja samaa maailmaa, jonka ilmaisulliseksi komponentiksi se kirjoittuu. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivät kysymykset merkityksistä ja kommunikaatiosta voisi edelleen lukeutua runouden asiaksi sen yhtenä, runon muiden mahdollisten elementtien kanssa tasa-arvoisena osatekijänä. Saari eksplikoi tämän hienosti tekstissä, joka ironisoi purevasti nykynäkökulmasta käsin tarkasteltuna suorastaan pölhöidealistista ajatusta runoilijan ja lukijan välisestä kommunikatorisesta suhteesta:

Lukijan ja tekstin välille levittyy runossa konkreettinen, kaikesta metaforisesta painolastista riisuttu ”pinkeä kalvo”, jonka siihen hengittäminen kastelee, mikä pahimmassa tapauksessa jopa tuhoaa runon paperille painettuna materiaalisena objektina. Kalvon taakse ei tietenkään ole pääsyä; sen takana ei välkehdi minkään sortin merkitysten runsaskalaista eldoradoa, johon ahkeralla, käsitteitä oikein soveltavalla analyysilla päästä käsiksi.

Teoksen päättävässä yli kymmensivuisessa hulvattomassa kokonaisuudessa ajatus runon kommunikatorisesta funktiosta kirjoitetaan nimenomaan kirjan ja lukijan eikä niinkään runoilijan ja lukijan väliseksi suhteeksi. Lukija huomaa olevansa kirjan kanssa treffeillä, ja efekti on sekä vastaansanomattoman herttainen että riipivän kiusallinen: ”Pidetäänkö pippalot? / Oletko sä ikinä rakastanut kirjaa? Mä olen ajatellut sua paljon. […] Et kai sä peukaloi mua? / Suussa. // Olisihan se vaikea pidellä tätä ilman peukaloita. // Saat anteeksi. Minne kieli menee? Etsitäänkö Memia?”. Kielellisten ilmausten sijaan itse teosobjekti personifioituu; kirjaesine ei avaa ihmeteltäväksi vaatekaapin perukoille kätkeytyvää maailmaa vaan avautuu itse aineellisena, auki taittuvana objektina kohti maailmaa. Lukijan rooli Saaren kirjassa ei muodostu niinkään merkityksissä piehtaroivan tulkitsijan ymmärrykseen tähtääväksi despotismiksi kuin eettiseen suhteeseen tekstin kanssa asettuvan toimijan vastavuoroiseksi jännitteeksi.

Saaren materiaalisesti intensiivinen runoilmaisu on tässä ja nyt, ei missään määrin ”tuolla”, graniitiksi kivettyneiden individualismin airuiden kansoittamalla ”ei kenenkään maalla”. Yksittäiset säkeet rakentuvat hetkellisten, epäloogisten ja monin paikoin semanttista koodaamista vastustavien, tekstin aineellisuutta korostavien impulssien varaan:

Ilmaisun materiaalisuus mieltyy Ä nim lingissä yhtäältä huudahdusten, muminan ja mongerruksen äänteellisen aineksen ja toisaalta kielen paperille painetun mustavalkoisen dynamiikan raameissa: ”nivelet valkoista vasten: äänteet ja merkit / tajunnan tilalla / ei ole tissejä eikä hauiksia”.

Saaren runokieli liukasteleekin onnistuneesti pakoon ilmaisun merkityksellistymisen ja tematisoitumisen mestarikoodeja. Kokoelman tekstiaineksessa ilmenee yhtä kaikki sanastotason toisteisuutta, joka pusertaa runoa tuolloin tällöin myös semanttisiksi tihentymiksi. Teos vilisee aivan kuin jonkinlaisen motiivisen toiminnallisen funktion saavaa sanastoa, joka ei kuitenkaan toimi perinteisen motiivin tavoin ilmaisun teemojen rakentumiseen osallistumalla. Tärkein tai ainakin hätkähdyttävin näistä epäkeskisistä motiivisista sanaklustereista kytkeytyy ruumiillisen koskemattomuuden ja seksuaalisen hyväksikäytön aiheistoon. Esimerkiksi kokoelman puolivälin hujakoilla sanallistuva ”billcosby (joka sarjaraiskasi)” luo taannehtivasti järkyttävän varjonsa teoskokonaisuuden avaavaan, ensi alkuun vain herkullisen käsittämättömältä vaikuttaneeseen säepariin ”Meidän sisälläniö / sormerrr”. Suorasanaisten shokkiefektien yhdistyminen täysin pitelemättömään kielelliseen ilmaisuun tekee Saaren esikoisesta lukukokemuksena hieman hankalan tapauksen. Omalakisesta kielestä intoilu alkaa äkkiä vaikuttaa eettisesti ongelmalliselta, puhumattakaan aiemmin mainitusta kirjan ”peukaloinnista”. Tekstin aiheuttama vaikutus on tässä mielessä ainakin omassa lukuhistoriassani aivan poikkeuksellinen kotimaisella nykyrunokentällä.

Onnistuneita ensiteoksia on päivälehtikelpoisen kritiikkitradition puitteissa toisinaan tapana kutsua ”kypsiksi” – skribentti on jo varhaisessa vaiheessa sisäistänyt kirjallisuusinstituution ylevät laatukriteerit ja onnistunut operoimaan niiden raameissa säntillisesti, sääntöjä noudattaen. Kiltit runovauvat kypsyvät syvästi traditiotietoisissa puissa, ja heistä neuvokkaimmat osaavat täyttää teknisesti esikoisteoksille esitetyt vaatimukset ”omaehtoisen poetiikan” synnyttämisestä. Stina Saaren kokoelman kohdalla ajatus kypsästä, sääntöjä noudattavasta esikoisrunoudesta tuntuu liki pejoratiiviselta, vähintäänkin irvokkaalta. Ä nim lingiä ei niin sanotusti kiinnosta säännöt pätkääkään, ja juuri se tekee teoksesta ensiluokkaisen. Summataan tuumaukset siispä vaikka näin: harvinaisen epäkypsä, suorastaan läpiraaka esikoinen, ja sellaisena vuoden 2018 kotimaisen runotarjonnan korkeimpia veisuja.

Miikka Laihinen
Elämä, kuolema ja reisien näyttämö

Posted:Thu, 05 Sep 2019 14:47:42 +0000

Ramón Gómez de la Serna

Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja. Valikoima gregueríoja

Valikoinut ja suomentanut Arto Rintala

Into 2018, 92 s.

Joskus kirjailijat lunastavat vapautensa luomalla oman kirjallisuudenlajinsa. Jälkimaailma sitten itsepintaisesti yhdistää kirjailijan tähän genreen, teki hän mitä muuta tahansa. Juhani Aho kirjoitti lastuja, Ezra Pound cantoja. Belgialainen surrealisti Achille Chavée valmisti keitteitä (décoctions). Espanjalainen Ramón Gómez de la Serna (1888–1963) teki gregueríoja.

Ramón (niin kirjailija halusi itseään kutsuttavan) saattoi 1900-luvun ensi vuosikymmeninä olla Espanjan kirjallisen avantgarden avainhahmo. Ortega y Gasset ylisti häntä, Luis Buñuel ja Garcia Lorca kuuluivat hänen ”opetuslapsiinsa”. Myöhemmin, kun Ramón oli saavuttanut kuuluisuuden koko espanjankielisessä maailmassa, Neruda luokitteli hänet keskeiseksi tekijäksi koko surrealismin historiassa.

Ramón julkaisi lähes sata teosta eri kirjallisuuden aloilla, mutta sekä Espanjassa että ulkomailla hänen maineensa perustuu gregueríoihin, surrealistisesti ja humoristisesti virittyneisiin, lauseen tai parin pituisiin runonsäkeisiin tai aforismeihin. Arto Rintalan suomentama ja toimittama hieno valikoima Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja ilmestyy Innon Pilke-aforismisarjassa.

Esipuheessaan Rintala selittää greguerían käsitteen viittaavan paitsi ”kreikkaan” (merkityksessä käsittämätön kieli) myös ”hälinään” ja ”mekkalointiin”. Greguería on eräänlainen arkitodellisuuden ja -logiikan muurien yli tehty yllätyshyökkäys, jonka jäljiltä todellisuudessa tarpova lukija jää suu auki ihmettelemään. Ytimekkäimmillään greguería lähestyy yksittäistä runokuvaa: ”Musiikki äänilevyillä on pullollaan hiiriä.”

Surrealismin perinteestä lähisukulaisina mieleen nousevat juuri Achille Chavéen aforismit (keitteet), vaikka belgialaiskollegaan verrattuna Rámonin teksti vaikuttaakin valmiiksi pureskellummalta. Vaikka Rámon sohaisee poikkeuksetta syvälle eksistentialistisiin kusiaispesiin, on hänen otteelleen ominaista tietty kepeys; kenties juuri siksi hän minun mielessäni yhdistyy suuriin ranskalaisiin pilapiirtäjiin, joiden maastoa on arjen surrealismi ja surrealismin arki. Silmiinpistävää muuten, että vitsi ei tunnu näissäkään teksteissä aikaa kestävän. Kun Ramón kirjoittaa ”Aina lauantaisin Dante kävi parturissa tasoituttamassa laakeriseppelettään”, lukija huokaa: ”Vai niin”.

”Loppujen lopuksi Rodinin Ajattelija on vain pitänyt vessaa varattuna pidempään kuin kukaan muu”… Mitähän Ramón olisi miettinyt, jos olisi joskus nähnyt Eduskuntatalon vieressä sijaitsevan Kyösti Kallion patsaan (vanhan kansan mukaan ”mykkä paskalla”)?

Parhaimmillaan (ja useimmiten) Ramón leikkaa suoraan keskelle raainta elämää ja kuolemaa ja niiden aiheuttamaa kauhua. Hänen omin tasonsa on kosminen: ”Mitä kuusta tullaan löytämään? Valtava läjä varastettuja autoja.” Tai: ”Maailman rappio alkoi kun sfinksit mykistyivät.” Greguería paljastuu lääkkeeksi, jota voi ottaa ahdistukseen, suruun ja pelkoon: se sanallistaa sanomatonta. Koska Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja on runsas, väsyttävänkin runsas valikoima, tulee ajatelleeksi, että greguería sittenkin on reseptilääke.

Aforismeja ei ole varustettu minkäänlaisin vuosilukuviittein, mutta historia kirjoittautuu näihinkin teksteihin. Säkeestä ”Kamerat haluaisivat olla haitareita. Ja haitarit kameroita” lukija ymmärtää, että ollaan paljekameroiden aikakaudella. Kirjailijan kuollessa kuusikymmenluvun murros oli juuri alkamassa, mutta ehti hän sentään päivitellä ajan ilmiöitä: ”Minihame: kohotettu esirippu reisien näyttämölle” – tai sitten Ramón muisteli miehuutensa päiviä ja Josephine Bakerin minihametta.

Arto Rintala ansaitsee suuret kiitokset avatessaan suomalaisille lukijoille tämän espanjalaisen kulttuurin huoneen. Erityishuomion saa Timo Salon mainio kansikuva. Pari kertaa turbaani on vaihtunut tekstissä turbiiniksi, mutta sehän vain lisää Ramónin surrealistisia kierteitä.

Veli-Matti Huhta
Juokseva mahla iholla

Posted:Thu, 05 Sep 2019 14:43:44 +0000

Salla Kaarin Kalkas

Bartholinin rauhaset

Kulttuurivihkot 2018, 63 s.

Voiko kuvitella kiinnostavampaa lähtökohtaa runokokoelmalle kuin nimetä se naisen vaginaan kuuluvan osan mukaan?

Bartholinin rauhaset ovat paitsi vaginan suuaukon vieressä olevat eteisrauhaset, myös Salla Kaarin Kalkkaan esikoisrunokokoelman nimi. Bartholinin rauhaset toimii runokirjan nimenä loistavasti: harvoin tunnettu anatominen käsite ei paljasta teoksen sisällöstä liikaa. Tämän nimen kuultuaan on harmillista todeta, että kirjan ulottuvuudet tyhjenevät puhujan omakohtaisiin havaintoihin.

Kalkkaan runot ovat minämuotoisen puhujan mietteitä keskeislyyristen säkeisiin jaettujen ja proosarunojen muodossa. Yksilölliset kokemukset, havainnot ja mielipiteet ovat nuoren naispuolisen puhujan. Runoista paljastuu ensisijaisesti nuoren aikuisen ihmettely maailmasta. Kirjan sivulta kaikuu monia askarruttava kysymys: mitä toinen minusta ajattelee?

mitä postimiehet ajattelevat, kun istun eteisessä
03.00–04.52
teippaan suuni postiluukkuun ja odotan ilmaisjakeluita

mitä postimies tästä kaikesta ajattelee?

Puhujalla on hyvin omaperäinen huumori. Kumppaniaan puhutellessaan hän kertoo: ”Suudellessani sinua mietin vedinkö vessan” ja ”en voi suudella sinua, olen vegaani”. Puhujan yhtenä tavoitteena on provosoida lukijaansa, mutta tämän hän tekee laittamalla provosoinnin fokukseen oman itsensä, ei niinkään yleisöään. Tähän viittaa muun muassa teoksen nimi: kehon kiihottuessa Bartholinin rauhaset erittävät nestettä itsestään. Samankaltaista oman olotilan tarkastelua nähdään myös seuraavassa kohdassa:

Tulen provosoimaan lukijaa, kuulijaa, sanomalla mitä tahdon. Tökin
kepillä jäätä ja nautin esityksen kulusta. Seison mielelläni kulisseissa.
Oletko jo provosoitunut? Ei se mitään. Olet ainoa juokseva mahla ihollani,
joka saa minut innostumaan ja nostamaan innostuksen tasoa inhoon –
ärsytykseen asti.
Kiitos, kun valitsit minut tänään, tai huomenna. Ehkä et valinnut
vielä, mutta tulet valitsemaan. Kiitos siitä ennakkoon. Oletko nyt
provosoitunut?

Useamman runon kontekstina ovat aikamme ajankohtaiset ilmiöt kuten ilmastonmuutos, ympäristöongelmat, sota ja pakolaisuus. Nämä runot reflektoivat nykyaikaa ja ottavat kantaa ihmisen vastuullisuuteen globaalista ympäristökriisistä. Tämä onkin runokokoelman suurin ansio. Runoissa esiintyvät dystooppiset luontokuvaukset kertovat vesien saastaisuudesta, merenpinnan noususta ja koralliriutan kuolemasta. Runoja lukiessa mieleen muistuvat viime aikoina esillä olleet uutisotsikot.

Ihminen aloittaa bensiinin juonnin ja syö rannoille ajelehtineita muovipulloja. Kokeilee, miten kauas askel kantaa tervaisessa maastossa jalkojen sotkeutuessa siimoihin ja koukkuihin. Laittaa mikromuovit uusimpaan rasvaan ja kokeilee, säilyykö iho nuorekkaana elimistön totutellessa uuteen aineeseen.
Kokeilee, jaksaako uida kaupungista toiseen merenpinnan noustessa metrillä. Katsotaan sen jälkeen yhdessä, miten naapureiden potkukelkat kulkevat veden alla.

Kulttuurivihkot julkaisi vuosi ennen Bartholinin rauhasia Johan Alénin esikoisrunokokoelman Alukseni, kirkas. Tyylikkäiden mustien kansien lisäksi teoksia yhdistää toinenkin samankaltaisuus: kumppanin näkeminen vahvasti ruumiillisena olentona sekä seksuaalisia tarpeita tyydyttävänä toisena. Bartholinin rauhasten kolmannessa osastossa kutsutaan kumppania ”Runkkariksi” ja puhutellaan häntä seuraavasti: ”Sinä, sylkemässä hunajattomaan reikään”. Kielenkäyttö tuo mieleen Alénin säkeet ”Vittusi hajusta ei pääse irti. / Se tarttuu sormiin, jää niihin eikä irtoa millään” sekä aforisminkaltaisen ”Nainen on hyvin vaikea tapaus: vittu ja sen avaus” (Alukseni, kirkas), joiden alistava ja epäsovinnainen sävy ennen kaikkea hämmentää lukijaa.

Minäkeskeiset mietteet tekevät Bartholinin rauhasista melko yllätyksettömän: viimeisen osaston kohdalla kovasti odotin, milloin teos päättyy. Luettelo- ja kysymysmuotoiset runot sekä sanan- ja lauseentoistot vyöryvät kokoelmassa ja osoittavat sen yhteiskunnallisesti kannanottavan luonteen. Provosoivaksi tarkoitettu runokokoelma jää silti maltilliseksi.

Reeka Lelkes
Alkuääni

Posted:Tue, 13 Aug 2019 12:18:38 +0000

suomentanut Arja Meski

Fonografi oli keksitty kaiketi vasta vähän ennen kouluaikojani. Joka tapauksessa se oli julkisen hämmästelyn kohteena, ja siitä varmasti johtui, että fysiikanopettajamme, monenlaiseen puuhakkaaseen askarteluun taipuvainen mies, opasti meitä näppärästi kokoamaan sentapaisen laitteen havainnollisista tarvikkeista. Muuta ei tarvittu kuin mitä seuraavassa luettelen. Pala notkeaa kartonkia, joka taivutettiin suppiloksi. Sen pyöreistä aukoista pienempään liimattiin palanen tiivistä paperia, sellaista jolla suljetaan lasipurkit hedelmiä säilöttäessä. Niin saatiin aikaan värähtelevä kalvo, jonka keskelle törröttämään kiinnitettiin vaateharjasta irrotettu karhea harjas. Näin vähän tarvittiin tuon salaperäisen koneen toisen puolen valmistukseen. Vastaanottava torvi ja äänen siirrin olivat täydessä valmiudessa. Jäljellä oli enää tallentavan rullan valmistus. Sitä pyöritettiin pienestä kammesta, ja sen paikka oli kaivertavan harjasneulan vieressä. En enää muista, mistä sen valmistimme. Tarvittiin myös jonkinlainen lieriö, jonka parhaamme mukaan päällystimme ohuella kynttilävahakerroksella. Se ehti tuskin jäähtyä ja jähmettyä, kun jo malttamattomina liimailun ja askartelun tuoksinassa toinen toistamme tuuppien halusimme päästä kokeilemaan laitettamme. Kokeen kulku on helppo kuvitella. Jos joku puhui tai lauloi äänitorveen, kalvossa törröttävä piikki siirsi ääniaallot vieressään hitaasti pyörivän, tallentavan rullan pintaan. Ja jos uuttera neula pantiin uudelleen kulkemaan – sillä välin vernissalla kiinnitettyä – uraansa, paperitorvesta takaisin korviimme kantautui vapisten ja huojahdellen yhä vielä oma äänemme, tosin epävarmasti, sanoin kuvaamattoman hiljaa ja arasti, paikoin katkeillen. Vaikutus oli joka kerta täydellinen. Luokkamme ei ollut rauhallisimpia, ja harvoin se yhdessä kykeni sellaiseen hiljaisuuden asteeseen. Säilyttihän ilmiö kerrasta toiseen yllättävyytensä, suorastaan järisyttävyytensä. Edessämme esittäytyi jossakin määrin uusi, vielä äärettömän herkkä kohta todellisuutta, josta meille – lapsille – puhui jokin, käsityskykymme suunnattomasti ylittäen, silti äärimmäisen hapuilevasti, kuin apua pyytäen. Silloin ja vuosien mittaan uskoin, että tuo meistä riippumaton, meistä lähtenyt ja ulkopuolellemme tallentunut ääni säilyisi muistoissani unohtumattomana. Kävi kuitenkin toisin, ja siitä sain aiheen tähän kirjoitelmaani. Kävi ilmi, ettei syvintä jälkeä mieleeni jättänyt äänitorvesta kantautunut ääni. Suurempana ihmeenä olin pitänyt vahalieriöön piirtyneitä merkkejä.

Kouluajoista oli kulunut 14–15 vuotta, kun tajunnassani eräänä päivänä heräsi seuraavanlainen huomio. Olin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja seurasin melko innokkaasti École des Beaux-Artsin anatomianluentoja. Minua eivät niinkään puhutelleet lihasten ja jänteiden moninaiset punokset tai sisäelinten saumaton yhteistyö, vaan rutikuiva luuranko, johon kätkeytyvän energian ja joustavuuden olin pannut merkille jo Leonardon piirroksista. Miten ankarasti tuota rakennelmaa pohdiskelinkin – se oli minulle liikaa; huomioni hakeutui yhä uudestaan pääkallon tutkisteluun. Ikään kuin juuri sillä kohtaa tämä kalkkinen kokonaisuus olisi vielä saatu taivuteltua äärimmäisin ponnistuksin yltämään tärkeimpään tehtäväänsä, ottamaan lujimpaan suojelukseensa jotakin suorastaan arveluttavaa, omassa sulkeutuneisuudessaan silti rajattomasti vaikuttavaa. Tämä erikoinen, maailmalta suljettu kotelo kiehtoi minua siinä määrin, että hankin itselleni pääkallon ja vietin sen kanssa moniaita yön hetkiä. Ja kuten minulle aina esineitä tarkastellessa käy: tietoisen tutkisteluni ohella tapahtui muutakin, mikä kummasti auttoi minua ymmärtämään tuota kaksitulkintaista esinettä. Jossakin määrin minua epäilemättä perehdytti siihen se pintoja hivelevä katse, jolla vaistomaisesti tutkimme ja tulkitsemme meille tuttua ympäristöä, jos se vain on jonkinlaisessa suhteessa meihin. Juuri sellaisen katseen pysäytin äkisti, keskityin ja tarkensin sen kohteeseensa. Valppautta vaativassa kynttilänvalossa silmiini piirtyi tarkasti kietosauma, ja tiesin heti, mistä se minua muistutti: se toi mieleeni yhden niistä unohtumattomista jäljistä, joita harjaksen kärki kerran oli kaivertanut pieneen vaharullaan!

En tiedä, ehkä kuvitelmillani on jokin toistuva, rytminen ominaisuus. Havaittuani yllättäen tuon samankaltaisuuden saattoi kulua pitkiäkin aikoja, mutta siitä pitäen se on usein antanut minulle virikkeen moniin uskomattomiin kokeiluihin. Myönnän auliisti, että olen suhtautunut kokeilunhaluuni varsin epäluuloisesti aina, kun se on herännyt. Todisteeksi siitä voin kertoa, että vasta nyt yli puolitoista vuosikymmentä myöhemmin päätin varovasti pukea sen esityksen muotoon. Päähänpistoni puolustukseksi minulla ei ole muuta kuin että ajatus sitkeästi palaa yhä uudestaan. Se yllättää minut vailla kytköstä muihin tekemisiini milloin missäkin ja moninaisissa yhteyksissä.

M i t ä siis sisimpäni minulle niin hartaasti ehdottaa? Minäpä kerron:

Pääkallon kietosaumalla (jota seuraavassa tarkastelemme) on – olettakaamme – tietty yhtäläisyys tiheään kiemurtelevan juovan kanssa, jonka fonografin neula piirtää koneen pyörivään, tallentavaan rullaan. Jos nyt petkuttaisimme tätä neulaa sen toistamistyössä ja johtaisimme sen raidalle, joka ei olisikaan äänen graafinen käännös, vaan jotakin jo luonnostaan olemassa olevaa… Hyvä: sanotaan suoraan: kuten esimerkiksi kietosauma. Mitä tapahtuisi? – Syntyisi pakostakin ääni, äänten sarja, musiikkia…

Epäuskoisuus, arkuus, pelko, kunnioitus? Mitkä mielessäni risteilevistä tunteista estäisivät minua ehdottamasta nimeä alkuäänelle, joka näin kajahtaisi ilmoille…

Siitä seuraa ajatus: enkö fonografineulallani haluaisikin kokeilla aivan kaikkia missä tahansa esiintyviä raitoja? Enkö haluaisi edetä mitä tahansa viivaa pitkin sen loppuun saakka ja kokea sen ääneksi muuntuessaan tunkeutuvan toiselle aistivyöhykkeelle?

***

Yhteen aikaan työskentelin arabialaisten runojen parissa. Kaikilla viidellä aistilla tuntui olleen samanaikainen ja yhtä suuri osuus niiden syntyyn. Mieleeni juolahti, miten eri tavoin ja eritellen eurooppalainen nykyrunoilija hyödyntää näitä tapoja kokea maailmaa. Lakkaamatta hän ammentaa itseensä maailmaa tulvivia näkövaikutelmia. Miten vähäisiä sitä vastoin ovatkaan aistimukset, joita huolimaton kuulo runoilijalle välittää, puhumattakaan muiden aistien piittaamattomuudesta. Ne toimivat syrjässä ja satunnaisesti omilla rajallisilla alueillaan. Silti täydellinen runo voi syntyä vain silloin, kun kaikki viisi aistia yhteisvoimin tulkitsevat tietystä näkökulmasta maailmaa, joka ilmenee sillä yliluonnollisella tasolla, jolla runokin liikkuu.

Kuullessaan kerran näitä ajatuksia keskustelussa eräs nainen huudahti, ettei aistien ihmeellinen, samanaikainen havainnoimiskyky ole mitään muuta kuin rakastuneisuuden synnyttämää aistivalppautta ja armolahjaa. Samalla hän – sivumennen – tuli kuvanneeksi runon ylevää todellisuutta. Rakastuneelle tämä asiaintila on kuitenkin suuri vaara. Hän on aistiensa yhteistoiminnan armoilla. Hän tosin tietää, että ne kohtaavat vain tuossa ainutlaatuisessa, uskaliaassa keskitilassa, missä ne sekoittuvat toisiinsa laajuutensa uhraten ja pysyvyytensä menettäen.

Näin kirjoittaessani näen edessäni piirroksen, jonka miellyttävään hätäratkaisuun turvauduin aina, kun tällaiset pohdinnat nostivat päätään. Voisimme ympyrän avulla kuvata maailman kokemusvyöhykettä koko laajuudessaan, myös niitä alueita, jotka ylittävät ymmärryksemme. Ympyrästä käy selvästi ilmi, miten paljon suurempia ovat mustat sektorit – jotka edustavat sitä mistä meillä ei ole kokemusta – verrattuna niihin epätasaisen vaaleisiin kiiloihin, jotka vastaavat aistien valonheittimiä.

Rakastunut kokee yllättäen joutuneensa ympyrän keskustaan, missä tuttu ja käsittämätön sulautuvat toisiinsa yhdessä ainoassa pisteessä. Piste sisältää kaiken ja sen kaiken voi omistaa, hintana on vain kaikkien yksityiskohtien kumoutuminen. Runoilijalle tästä siirtymästä ei olisi hyötyä, koska hänen tulee säilyttää kaikki moninainen ja yksittäinen. Siten hän voi käyttää aistialueita koko leveydeltään. Runoilijan tulee myös toivon mukaan venyttää jokaista aistia sen äärirajoille, niin että hän kokoon pusertuneesta innoituksestaan pystyisi loikkaamaan viiden puutarhan halki yhdellä hengenvedolla.

Rakastuneen vaaratilanne johtuu siis hänen näkökulmansa ahtaudesta. Sama koskee runoilijaa hänen koettaessaan havaita kuilut, jotka erottavat yhden aistijärjestelmän toisesta: todellakin, laajuudellaan ja vetovoimallaan ne voivat kiskaista meiltä sivuitsemme suurimman osan maailmaa – ja kuka ties kuinka monia maailmoja.

Herää kysymys, voiko tutkija työllään olennaisesti laajentaa näitä alueita olettamallamme tasolla. Eivätkö mikroskoopit, kaukoputket ja monet muut aisteja eri suuntiin venyttävät laitteet johda aivan t o i s i i n kerrostumiin? Suurinta osaa laittein saavutetusta ei voida läpäistä aistein eikä siis varsinaisesti ”kokea”. On tuskin hätiköityä olettaa, että kehittäessään tätä aistiensa viisisormista kättä (jos ilmaus sallitaan) yhä vireämpään ja henkisempään tartuntaotteeseen taiteilija samalla ratkaisevasti laajentaa yksittäisiä aistialueita. Siitä todisteena ovat taiteilijan saavutukset. Mutta ne eivät lopultakaan ole mahdollisia ilman ihmettä, ja siksi hän ei voi merkitä henkilökohtaista aluevaltaustaan kaikille avoimeen yleiseen karttaan.

Jos etsittäisiin keinoa, jolla saataisiin aikaan välttämätön kytkös oudon erillisten alueiden välille, mikä voisikaan luvata enemmän kuin tämän muisteluksen alkusivuilla esitetty koe? Vaikka kirjoittaja kaikin edellä mainituin varauksin ehdottaakin sitä näin lopuksi vielä kerran, voitaisiin hänelle jossakin määrin lukea eduksi, että hän kykeni vastustamaan kiusausta esittää vapaan mielikuvituksensa kaikki mahdolliset tuotokset. Siihen tämä vuosien mittaan sivuutettu ja yhä uudelleen esiin pulpahtava tehtävä tuntui liian rajalliselta ja kapea-alaiselta.

S o g l i o, Marian taivaaseenottamisen päivänä 1919.

Teksti ilmestyi alun perin Das Inselschiff -lehden ensimmäisessä numerossa lokakuussa 1919.