Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Miksi valita sanoa vielä sittenkin jotain

Posted:Tue, 31 Mar 2020 11:26:12 +0000
1. Odottamatta saapuvat, vieraalla käsialalla kirjoitetut tunnustukselliset kirjeet.
2. Muistikirjassa yksityisenä selontekona alkaneet mutta kohtisuorasti puhuttelemaan päätyneet ja muodonmuutoksen kirjeeksi kokeneet kirjeet.
3. Kaupallisille ilmaispostikorteille, pääsylipuille ja laukunpohjasilpulle päänsisäisellä ylinopeudella prosessoidut kirjeet (par avion; Keski-Euroopasta tulevaisuudenuskon aikaan).
4. Vielä kaiken jälkeen ovimatolle putoavat, kaipuuta ja vaivaantuneisuutta vatsassayhdistelevät kirjeet, jotka ovat niin huolellisesti artikuloituja, loppuun asti prosessoituja ja oikeassa, että jäävät vaille vastausta; ensin kuukaudeksi, sitten kokonaan.
5. Häikäisevässä aamuyön auringossa keittiönpöydälle jätetyt kirjeet.
6. Perheen ylisukupolvisia hiljaisuuksia silloittamaan ryhtyneet, jo lähtökohtaisesti pokaalin ansainneet ja sellaista lapsuudesta saakka vaille jääneet kirjeet.
7. Vieraalla kielellä sanakirjantarkasti mutta yksinkertaistaen kirjoitetut, koordinaateilla ja kohtalonuskolla raskaasti aseistetut, elämäntilanteita mullistamaan tarkoitetut mutta monisanaisilla fraaseilla vaarattoman oloisiksi naamioidut kirjeet.
8. Pohjimmiltaan omien tunteiden selvittämiseksi kirjoitetut ja siksi lähettämättä jätetyt, vastaanottajansa jo ennalta armahtaneet (selitys) ja siten kokonaan vaille mahdollisuuksia jättäneet (seuraamus) kirjeet, jotka hapertavat todellisuudentajua, epädemokratisoivat vuorovaikutuksen lähtökohtia, kiihdyttävät itsereflektiivisyyttä ja voimistavat ulkopuolisuudentunnetta ja jollaisten kirjoittamista kaikin tavoin on syytä välttää.
9. Kirjelaatikon helvetinkuiluun vastaamaan syöksyneet, teräväsanaisuuttaan tyytyväisellä hiilloksella kytevät kirjeet, joita ei saa maailmasta enää mitenkään pois.
***

Harjoitus (kirjoitus-). Sulje silmät ja a) katso ympärillesi b) haro käsillä ilmaa.

Mitkä kahdeksan adjektiivia valitsisit kuvailemaan valitsemaasi kohdetta?

Harjoitus (totuuden-). Kirjoita lapsenlapsenlapsenlapsellesi kirje ja kerro, kuka hänen isoisoisovanhempansa on. Mitä opit a) arvostamaan b) pelkäämään jo varhain, itsessäsi, elinympäristössäsi ja olemassaolossasi; c) mikä toistuvaan turvattomuudentunteeseen t. huuliherpekseen saattaisi auttaa; d) mitä et ole vieläkään valmis pyytämään anteeksi; e) mihin käperryt yöksi ja mikä silloin soi; f) rakastatko ja jos, niin missä ja kenelle se näkyy.

Miksi et itse saanut esivanhemmiltasi minkäänlaista viestiä, yhtäkään sinulle osoitettua sanaa? Miltä sukujuurten näkyvistä katoaminen, maatuminen ja muistinvaraiseksi muuttuminen, unohtuminen ja eteenpäin välittymättä jääminen tuntuu? Mihin, milloin ja millaista on hahmoton ikävä? Onko kaikki täällä todella pääteltävä, entä pääteltävissä itse?

***

Hauta on jonkun, kenen tahansa hauta, ja hautausmaan rautaportti suljettu yöksi. Meitä on neljä tai viisi, vaikkei kuuluisi olla. Tuntuu rikolliselta ja siltä, etten ole varma, miksi nyt tuntuu tältä. Loukkaako kuunteleminen kuolleiden ikuista rauhaa? Loukkaisiko kuunteleminen päivällä kuolleiden ikuista rauhaa jotenkin vähemmän kuin kuunteleminen yöllä?

Mikrofonit työnnetään maahan. Sitten maataan maassa ja kuunnellaan, maata. Kuulokkeet sulkevat sekä ympäröivät että kehon omat äänet kokonaan pois. Kuuluu vain se, mitä mikrofoneista kuuluu. Tai ei kuulu: näin täydellistä hiljaisuutta ei ole olemassa. Tai on: jos ei ole olemassa.

Makaamme nurmikolla kauan. Laitteiston mukaan värähtelee vain taajuudella, jota korva ei erota. Koivut ovat pimeän yön pimeitä koivuja, tähdet kirkkaan yön kirkkaita tähtiä. Äänettömyys, joka ei rikkoudu, jatkuu.

Jälkeenpäin olo on samaan aikaan pysähtynyt ja kiihtynyt, hurja. Oma hengitys on korvissa kohostunut, koko ajan liikkeessä niin täydellisen liikkumatta jättämisen jälkeen: vaikenemisen ja kaiken vastavuoroisuuden ulkopuolelle sulkeutumisen, kuolleen ikuisen kuolemansa jälkeisen kuolleeksi jäämisen jälkeen. Sillä sen minä kuulin. Haudassa joku, kuka tahansa joka on ollut, tulee olemaan enää yhä kauemman ja kauemman aikaa sitten ollut. Ja tässä minä, joka olen nyt, olen aivan kuin olisin vieläkin vasta tulossa olemaan nyt. Mihin? Mistä?

***

Kun nyt kirjoitan tätä, ilmestyt ja ikävä — jota, kyllä, olen kokenut: lähes päivittäin tulen kesken menemisteni ja tulemisteni ikävöineeksi sinua, seuraasi ja sitä, mikä seurassasi minusta itsestäni pääsee kuoriutumaan esiin — on siinä samassa poissa, sillä nyt olet tässä.

Toivon, ettei tällainen puolifiktiivisyyden nimissä puhutelluksi tuleminen kiusaannuta sinua. Toista ihmistä on syytä lähestyä vastuullisesti ja varauksin. Silti, ja mahdollisesti juuri varautumaan tottuneen perusluonteeni vuoksi, asemani kirjoituksemme tässä päässä laukaisee minussa varovaisuuden sijasta aivan erityisen, päälaella vaativasti polttelevan tuntemuksen siitä, että jossakin mielessä vasta nyt ja tässä olen saanut tilaisuuteni olla, aivan todella ja kiistattomasti olla, erotuksena siitä jokapäiväisestä olemaan-vain-sattumisestani, jossa muutoin ja täysin tahdostani riippumatta sijaitsen, ja aina luonnollisestikin yksin.

Tässä, siinä niin, olet ulottuvillani juuri niin kauan ja hitaasti kuin tahdon. Siinä, tässä näin, kirjoitun sana sanalta sisemmä sinne, missä tämä kehkeytyy, ottaa muotoisensa tilan ja kestää, varauksetta, viimeiseen asti.

Olenko kohtuuton? En tiedä; liian pian tämä kuitenkin loppuu. Pian meidän molempien on seurattava katsettamme paperilta pois, takaisin ties minkälaisiin paikallis-fyysisiin olosuhteisiin, joiden keskinäisestä samankaltaisuudesta tai erilaisuudesta ei meillä tule olemaan pienintäkään aavistusta, vaikka vasta hetki sitten olimme täydellisesti kohdakkain tässä — eikö se muka ole ihme? — ja on taas jatkettava siitä mihin olimme jääneet, ehkä hetken vielä toisiimme päin kääntyneinä mutta selvästi jo siirtyneinä toistemme kohdalta pois, ja sitten minulla on taas hiukset ja joku luusto ja taatusti nielussa tai kurkkutorvessa jokin epämääräinen tunne, johon olla keskittymättä liikaa, iltaisin nyt varsinkaan, ja kaipaan taas sinua.

En tiedä, en todella tiedä. Toivottavasti voit hyvin. Välillä mietin, miten helposti asiat välillämme olisivat myös voineet mennä ja nyt olla toisin. Silti — ja nyt yritän olla rehellisempi kuin oikein osaan edes olla — jotenkin luulen, että vielä siinäkin tapauksessa istuisin tässä, kurottuneena kohti sitä, mikä et silloin enää olisi sinä. Miksi? Oletko se silloin sinä edes nyt?

***

8. joulukuuta 2017 suljettiin Kuopiossa juhlallisin menoin aikakapseli, joka tulevaisuuden kuopiolaisten on määrä avata sadan vuoden päästä. Puusta ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu kuutio pitää sisällään yksityishenkilöiden, yhteisöjen ja yritysten edustajien ”kertomuksia ja ajatuksia siitä, […] mitä asioita arvostamme ja minkälaisia arvoja haluamme säilyttää sekä miten näemme menneen ja tulevan”.

Aikakapseli on sijoitettu ”Kuopion sydämeen”, kauppatorin alle kauppakeskus Apajan aulaan. Viestien lisäksi kapselissa on lähetetty tulevaisuuden ihmisille joukko ”tätä aikaa kuvaavia esineitä” eli muun muassa elektroniikkapiiri ja hydrauliikkasylinteri, Lumoava-merkkinen Aarni-koru, kotimainen Fiskars-valurautapaistinpannu ja tyylikkäät korkokengät.

”Kyllä ne sadan vuoden päästä ihmettelee, kun tällaisen teimme ja heille lähetimme”, idean isä Pekka Kantanen kommentoi hankkeen verkkosivuilla. Samassa yhteydessä terveisensä tulevaisuuteen on lähettänyt myös silloinen pääministeri Juha Sipilä. ”On ilo osallistua Suomen 200-vuotisjuhliin Kuopion Suomi100+100-aikakapselin välityksellä. Emme mitenkään voi ennustaa, missä asennossa maailma on vuonna 2117, mutta se on varmaa, että Suomi ja suomalaiset selviävät”, Sipilä sanoo.

***

”Näin sitä kuuluu lukea ja kirjoittaa, päämäärätöntä korttia. Inhottavaa kirjallisuutta on matkalla ja se väijyy sinua, kyyristyneenä kieleen, ja heti kun avaat suusi, se riisuu sinut kaikesta, ei anna sinun edes nauttia päästessäsi taas matkalle, täysin alasti, kohti häntä jota rakastat, joka on elossa, elossa, elossa, siellä ulottumattomissa. Sillä tavoin voin olla kieltäytymättä mistään ja rakkaani palaa luokseni, minusta kuulleena, että olet siellä, siellä niin, hyvinkin elossa ulkopuolellani. Ulottumattomissa. Ja että sinä lähetät minulle takaisin”^[1]

***

On oikeuksia, jotka saattavat myös olla velvollisuuksia (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), ja ne kulkevat mukana, vaikkei niistä pitäisi kiinni. Ne edellä voi elää, ne voi viedä saarelle tai kouluun, tai niitä voi järjestelmällisesti valita pettää, mutta ulkoistaa niitä ei voi.

On tietenkin valitettavaa, että vielä 105 miljardin eläneen ihmisen jälkeen joutuu olemaan koko olemisensa itse. Toistamaan, mutta jotenkin toisin: olemalla vielä joku jollakin tavalla toinen. Kirjaston kirjahyllykilometrien edessä leiriytyminen, eksyminen, lannistuminen, syyttäminen, ärsyyntyminen, provosoituminen ja pettyminen on kaikki siinä suhteessa tuloksetonta ja turhaa. Kukaan ei ole sanonut, ei ole voinut sanoa eikä ole myöskään pyrkinyt sanomaan, miten minä koen sen, mitä koen.

Olemisasiain asiantuntijayksikkö kohahtaa.

Ydin on tietenkin yhteinen, sama. Jo kuvattu, maalattu, liimattu ja laulettu kerrostuu vuoriksi, joilla on hyvä vaeltaa. Olen ymmärtänyt, että se saattaa riittää — jotenkinhan, vaikka en todellakaan tiedä miten, kaikissa noissa sähkösaunasälekaihdintaajamissa vuosi vuodelta eletään, vaikkei se kirjaston valikoimissa mitenkään näy.

Mutta saattaa olla niinkin (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), että se jokin, mikä omassa toisin toistamisessa ei ole toistoa, on arvokkainta mitä ulottuvilla on: missä mahdollisuus mielekkääseen minuuteen on. Silloin sen saattaa myös haluta jakaa. Tai paremmin: ilman vuorovaikutusta, osoittamatta sanojaan (takaisin) jollekin ja vasta sitä kautta itselleen ei siihen pysty.

Onko se sitten enemmän lohdutonta vai lohdullista, eristävää vai erityistä, voida ainoana ilmaista itsensä itse? Suhtautumistapansa, sen vaikutukset ja ylilyönnit kyllä luultavasti tulee ennen pitkää huomaamaan (esimerkiksi: lähi-ihmissuhteissaan, soliskuopassaan), mutta edullisinta tietysti olisi, jos ei ensin tarvitsisi kamalasti juosta itse kysymystä karkuun. Että löytäisi kätensä, käsissä sormet ja maailmassa sormista lähteneet jäljet, alkaisi pitää niistä huolta. Olisi suosiolla asiansa tuntija. Ja jos vaikenisikin, ei vaikenisi vahingossa: se valinta tehdään ajassa ja ikuisuudessa.

***
1. Kirjallisen kulttuurin kumuloituminen kysymyksiksi, jotka muotoillaan nyt.
2. Parvisängyssä, erillisenä kaikesta, jonkun toisen sanat erillisyydestä minulle nyt, kun meistä toinen on ollut seitsemänkymmentäkaksi vuotta kuollut.
3. Ehkä yhteisintä yksinäisyyttä ovat kysymykset, joita ei niiden oletetun yksityisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi katsota tarpeelliseksi esittää ääneen.
4. Jälkemme, meidän jälkeemme.
5. Ehkä luottamukseni siihen, että joku toinen jatkaa kysymykset puolestani loppuun, tulee jatkaneeksi ainoastaan vaikenemisen vahinkoa, jossa nytkin on laastari.
6. Kysymysten muotoutuminen palleassa, keuhkoputkessa, hartialihaksissa, sydämessä ja suussa.
7. Kaikki, mikä on vielä sanomatta, on vaarassa jäädä sanomatta.
8. Vaikka itse en ymmärrä, ehkä joku tulee ymmärtämään etenkin sen.
__________

1 Jacques Derrida 1980. La carte postale. De Socrate à Freud et au-delà. Paris: Flammarion, 34—35. [Suom. Tuomas Taskinen.]
Kaiken mitan nimi

Posted:Wed, 25 Mar 2020 19:47:13 +0000

Tõnu Õnnepalu
Mitta
suomentanut Katja Meriluoto
Kustannusliike Parkko 2019, 85 s.

Eräs Viron merkittävimmistä kirjallisista vaikuttajista Tõnu Õnnepalu tunnetaan teostensa älyllisestä ja pohdiskelevasta otteesta, luonnonläheisyydestä ja hiotusta tyylistä. Hän on niittänyt mainetta romaanikirjailijana, mutta on myös osallistunut merkittävällä tavalla Viron runollisen maiseman muovaamiseen. Aiemmin Emil Toden pseudonyymillä julkaistua Mitta-kokoelmaa voi pitää Õnnepalun runouden hengellisenä ja filosofisena huipennuksena.

Mitan ilmestyessä vuonna 1996 kriitikot pitivät sitä vanhanaikaisena, sillä jälleen itsenäistynyttä Viroa huuhtoi noihin aikoihin merkittävä kokeellisen runouden aalto. Mitan runot eivät ole erityisen kokeilevia, ja niiden ilmaisu on lähempänä modernismia kuin postmodernismia. Kokoelman tyylin ylevyys ja sen ajoittaiset raamatulliset vivahteet varmasti vahvistavat tätä vaikutelmaa. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin voidaan kuitenkin väittää, ettei virolaisen runouden 1990-luvusta voi saada täyttä kuvaa huomioimatta Õnnepalun Mittaa.

Teoksen vapaamittaisissa, keskimäärin kokonaisen aukeaman laajuisissa runoissa filosofinen asenne asettuu keskiöön. Õnnepalun aikaisemmallekin runoudelle tyypilliset luontokuvaukset ovat Mitassa edelleen tärkeitä, mutta ne asettuvat siinä kirjoittajan muuta tuotantoa selkeämmin taka-alalle ja osallistuvat lähinnä muiden teemojen esilletuontiin. Luontokuvat palvelevat ja värittävät filosofisten pohdintojen esitystä tuomalla niihin konkretiaa ja kauneutta.

Tänään taivas on pilvessä, valoa on vähemmän ja näen paremmin.
Ja se tekee minut surullisemmaksi, mutta suru ei ole pahasta,
yhtä lailla se kuuluu Tuntemattomalle minussa kuin ilokin.

Luontokuvaston lisäksi Mitassa palataan toistuvasti rakkauteen. Kokoelma koostuu suurelta osin eräänlaisista rakkausrunoista, jotka puhuttelevat toisessa persoonassa tuntemattomaksi jäävää rakastettua. Kokoelman muita teemoja ajatellen tämä piirre muistuttaa hieman ainakin Ristin Johanneksen kristillistä mystiikkaa, jossa Jumalaa puhutellaan rakkauden kohteena kuin balladissa. Mitassakin elämää suurempia teemoja käsitellään pitkälti rakkauden kautta, mutta siinä rakkauden kohde on kuolevainen. Tunne puolestaan saa yliluonnollisia vivahteita. Mitan kuvaama rakkaus ja kaipuu kohottavat ihmistenvälisen suhteen eksistentialistiseksi ja jopa jumalalliseksi asiaksi, etenkin kun runojen puhuja potee yksinäisyydessään voimattomuutta kohtalon ja jumaluuksien edessä.

Ja olet uni, olet uni,
josta uinuvat jumalat näkevät unta minussa.
Uni, jonka elinkautisvanki olen,
sillä en voi herätä siitä.

Mitan tyylissä kenties silmiinpistävintä on runojen päiväkirjamaisuus. Ja vaikka rukouksenomainen ja Raamatusta ammentava ote hallitseekin kokoelmaa, se koostuu suurelta osin suhteellisen nöyrästä ja arkipäiväisestä ilmaisusta. ”Yöllä satoi. / Maa on vihreämpi.”; ”Luin eilen sanomalehden tiedesivulta / David Bohmin universumiparadigmasta”. Kaava toistuu yksittäisissä runoissa läpi kokoelman: ensin aloitetaan arkisia asioita käsittelevällä lähes lokikirjamaisella päiväkirjamerkinnällä, joka herättää jonkin toisen, syvällisemmän ajatuksen. Siirtymät aiheesta toiseen tapahtuvat saumattomana ajatuksenvirtana, kunnes käsitellyt aiheet sidotaan loppua kohden harkituksi kokonaisuudeksi, joka eroaa selvästi suunnittelemattomasta päiväkirjamerkinnästä.

Vaikka runoissa ajoittain puhutellaan toisessa persoonassa, niissä korostuu eniten puhujan itsereflektio ja pohdiskelu. Päiväkirjamaisuus ei myöskään rajoitu luonnon ja kirjoittajan elämän kuvailuun, vaan se ulottuu myös hänen hengelliseen kehitykseensä. Mitta on eräänlainen hengellinen kehityskertomus, jolla on juoni ja loppuhuipennus.

Ja jos rakastaisin sinua, olisi helppoa:
minua ei olisi olemassa, olisi vain hyvä sinulle.
Jos olisimme todellisia, meidän pitäisi vain unohtaa itsemme
eikä koskaan ajatella rakkautta.

Toistuvia sanoja runosta runoon ovat ainakin linnut, lumi, liha, sana, Aurinko, kaikki, jumalat, Jumala, Nimetön, sana ja mitta.

Toistuvaan luontokuvastoon kuuluvat lintujen, yksittäisten lintulajien ja lumen lisäksi pienemmissä määrin ainakin sade ja usva. Nämä kaikki ovat varmasti Hiidenmaan keväästä poimittuja elementtejä, sillä runokokoelma valmistui mitä todennäköisimmin Hiidenmaan luonnon helmassa. Õnnepalun katsotaan yleensä kirjoittavan suoraan omalla äänellään, ja ehkä kokoelman päiväkirjamaisuuskin juontuu todellisista päiväkirjamerkinnöistä.

Sen lisäksi, että luontokuvaukset värittävät filosofista pohdiskelua ja toimivat kontekstin mukaan erinäisinä symboleina, voi lintujen, lumen, sateen ja usvan käyttäytymisestä seurata myös kevään kulkua ja kesän saapumista, mikä peilaa kokoelman henkilökohtaisen valaistumisen teemaa.

Talvi kyllä päättyy,
mutta se ei ole voitto eikä tappio.
Talvi vain päättyy,
ja kuitenkin odotan aina sen lähtöä
aivan kuin olisi mahdollista, ettei se menekään.

Aurinko on elämän alkusyy ja sen ylläpitäjä. Se symboloi usein jumalaa ja taitaa kuulua Mitassakin ihmistä suurempien voimien Pantheoniin. Jumalat puolestaan edustavat kohtaloa ja ihmistä suurempia voimia, jotka ovat Mitan tematiikassa tärkeässä osassa. Jumalaa ja jumalia sekä Aurinkoa ja aurinkoa useammin Mitassa nimetään kuitenkin Nimetön, joka tuntuu edustavan jotakin jumalallistakin suurempaa voimaa maailman ja olemisen ytimessä. Hän on ehkä itse oleminen, kaiken välttämättömyys tai maailmankaikkeuden järjestys. Tarkkaa kuvausta on vaikea antaa, joten syystäkin tuota voimaa kutsutaan kokoelmassa Nimettömäksi.

Avoimeksi jää kysymys siitä, voisiko Nimetöntä yksinkertaisesti pitää Jumalana — ehkäpä Jumalana ”oikein ymmärrettynä” tehdäksemme eron Nimettömän ja Jumalaksi tai jumaliksi nimitettyjen olentojen välille. Kyseessä on todennäköisesti Jumala jokseenkin spinozalaisessa mielessä, jossa Hänet samaistetaan maailmaan ja Luontoon kokonaisuutena toisin kuin Jumalan nimellä kulkeva personifioitu Jumala. Johdannaisesti Õnnepalun runouden maailmankuva — sikäli kuin se ilmenee Mitassa — heijastaa vahvasti buddhalaisia ja muita ajatusperinteitä, joissa maailma nähdään yhtenä mystisenä kokonaisuutena.

Nimetön on yhtä aikaa arvoituksellinen, pelottava, turvallinen ja kaunis. Ehkä jossakin määrin subliimi. Se on yhtä aikaa tuntematon, armoton maailmankaikkeus ja jokaiselle olemassaoloon osallistuvalle mitä tutuin asia. Ilmeinen ristiriita pitää sisällään myös sovinnon mahdollisuuden, jota Mitassa etsitään.

Lieneekin selvää, ettei Mitassa sitouduta katsomuksellisesti kristinuskoon, vaikka se ammentaakin paljon sen estetiikasta ja hengellisyydestä. Se ei toisaalta myöskään sitoudu sellaisenaan Spinozan maailmankatsomukseen tai mihinkään valmiiseen itämaiseen perinteeseen. Muiden todettujen vaikutteiden lisäksi Mitassa mainitaan useaan kertaan nimeltä fyysikko David Bohm, jonka kvanttifysiikan kryptisiä ilmiöitä koskevat johtopäätökset lähenevät ajoittain hengentieteitä. Bohmista lukeminen tuntuukin olevan yksi Mitan tärkeimmistä katalyyteista. Mitassa pyritään pohjimmiltaan sovintoon erilaisten uskomusjärjestelmien välillä, kuten myös Bohmin katsotaan tehneen filosofiassaan:

David Bohmin käsitys on sänky,
johon voisivat käydä niin Usko kuin Tiedekin
ja nukkua siellä yhdessä kaikkien myyttien ja jumalten kanssa.

Bohmin lisäksi Mitassa luetaan Fernando Pessoaa ja Protagorasta. Pessoan vaikutus Õnnepalun runouteen onkin ilmeinen, sillä molemmat lähenevät filosofisia teemoja verrattavilla tyyleillä. Õnnepalu on myös kääntänyt Pessoan tuotantoa viroksi. Protagoras, joka kuuluisasti totesi ihmisen olevan kaiken mitta, on myös huomattava taustavaikuttaja. Esille tulee erityisesti kontrasti ihmisen osan ja jumalallisen objektiivisuuden välillä, etenkin yksilön ja minuuden pohtiessa paikkaansa maailmassa. Itsen mittaamisen ja oman mittaamiskyvyn rajoja koetellaan kokoelmassa eri näkökulmista, erityisesti toiseen kohdistuvan rakkauden, Kaiken ja Ei-minkään kautta.

En ole koskaan uskonut, että kukaan maan päällä tietää Mitan,
että kukaan voi sanoa minulle mikä asia se on, mikä on;
että joku tai jokin voi mitata minut
tai mitata minusta osan
ennen kuin Nimetön napsauttaa mittakepin poikki.

Mitat ja mittaaminen esiintyvät Mitassa erinäisissä muodoissa. Teoksessa mitataan niin etäisyyttä kuin lämpöä ja aikaa, mutta ennen kaikkea mittauksen kohteena on yksinkertaisesti maailma ja spinozalaisittain katsottuna Jumala. Yhtäältä ihminen on kaiken mitta, mutta samanaikaisesti tuntuu siltä kuin Nimetön olisi mitannut kaiken entuudestaan. Mittaaminen lomittuu mielenkiintoisesti teoksen bohmilaisiin, kvanttifysiikkaa hipoviin pohjavireisiin. Voisihan koko kvanttifysiikan suurimpien kysymystenasetteluiden katsoa perustuvan juuri mittaamiseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin eri mittakaavojen ja tasojen välillä liikuttaessa.

Toistuvat maininnat lihasta tuovat Mittaan vankan vastaparin Nimettömän ja jumalten muodottomuudelle. Se myös peilaa temaattista vastakkainasettelua subjektiivisuuden ja objektiivisen todellisuuden välillä ja muistuttaa kauniita luontokuvauksia reaalisemmin sekä olemassaolon että rakkauden lihallisuudesta.

Mitta on hieno kokonaisuus, joka etenee vakaasti kohti päätepistettään kuin juonellinen meditaatio tai sarja rukouksia. Yksittäiset runot pitävät pintansa myös erilleen poimittuina, ja niitä onkin poimittu kokoelmasta erinäisiin tarkoituksiin. Suomeksi Mitan runoja on julkaistu ainakin Raija Hämäläisen suomentamassa valikoimassa Kirje maalta, joka tarjoaa läpileikkauksen Õnnepalun koko runotuotannosta. On kuitenkin aivan erilainen kokemus lukea Mitta kokonaisuudessaan juuri sen jatkuvuuden vuoksi. Katja Meriluodon suomennos on soljuva ja huomaamaton tulkkaus ajattomasta klassikosta. Mitta puhuttelee edelleen, ehkä entistä enemmän postpostmodernina aikana, kun kyyninen ironia on korvannut kaiken merkityksellisen eikä elämän banaalisuuteen tunnu olevan muuta ratkaisua kuin fatalismi. Edelleen, kun maailma tuntuu mielettömältä ja sen ote yksilöstä aiheuttaa toivottomuutta, Mitta muistuttaa ihmisen osasta ja siitä, ettei kaiken mittaaminen eroa ei-minkään mittaamisesta. Molemmat ovat lihan armoilla ja viime kädessä nimettömiä.

Carlos Lievonen
Pienten runokielten hajanainen kohtaaminen

Posted:Sat, 21 Mar 2020 15:01:39 +0000

Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta

suomentanut Silvana Berki

Aviador 2019, 215 s.

Silvana Berkin suomennoksista koostuva antologia Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta mieltyy useammassakin mielessä aivan kuin menneen maailman julkaisuna. Pienen kielialueen runoutta ja runoilijoita esittelevä yli 200-sivuinen suomennosvalikoima hahmottuu epäseksikkyydessään kuin sukupuuttoon kuolleena kummajaisena, pöhinäpotentiaaliltaan pakkasen puolelle jo ennen julkaisuaan tuomittuna kirjapahasena. Samalla kahden pienen kielen, albanian ja suomen, kohtaamisessa käännösantologian sivuilla on jotain aivan tavattoman sympaattista. Projekti käynnistyi albaniaksi vuonna 2016 käännetyllä suomalaisen nykyrunouden antologialla, ja nyt asetelma käännetään toisin päin. Julkaisut kielivät vilpittömästä ja pyyteettömästä uskosta pölyisten runosalonkien rajoja ylittävään ja rikkovaan voimaan. Asenne on tietysti aivan oikea ja kunnioitettava. Maailma ympärillä vain tuntuu muuttuneen sitten ylirajaisen antologiamuodon kunnianpäivien.

Olipa kerran toivo esittelee kolmisenkymmentä albaniaksi kirjoittavaa runoilijaa. Suomennosvalikoiman runoilijoita yhdistää nimenomaan kieli, ei esimerkiksi toiminta Albanian valtion rajojen sisällä. Albanian tasavallan ohella mukaan on päätynyt Kosovossa, Montenegrossa, Italiassa ja Makedoniassa kirjoittavia skribenttejä. Antologiassa painottuukin yksittäisten runoilijoiden tuotantojen sijaan kirjoittajaotannan monipuolisuus. Yhdeltä kirjoittajalta mukaan on valittu useimmiten neljästä viiteen runoa, eikä tällainen määrä tietenkään riitä minkään sortin kattavan runoilijakuvan syntymiseen. Suhteessa yksittäisiin kirjoittajiin suppeaa runomäärää paikkaavat (ilmeisesti) suomentaja Silvana Berkin kynästä lähtöisin olevat kirjailijaesittelyt. Esittelytekstien pääosin viileän asiapitoisena pidättäytyvä yleissävy lipsahtaa muutaman kerran riemastuttavalle laukalle. Esimerkiksi antologian avaavan, kansanrunoilijaksi nimetyn Dritëro Agollin kohdalla esittely huipentuu mainintaan tuoreista ja kirkkaista säkeistä, joiden ”vivahteet ovat kuin lämmintä lehmänmaitoa Devollin laaksossa, jossa maapähkinät kypsyvät ja rikas maaperä näyttää tummat kasvonsa”.

Antologioiden arvioiminen on lähtökohtaisesti epäkiitollista puuhaa. Yhtäältä olisi toivottavaa keskittyä julkaisuun kokonaisuutena, toisaalta kyetä samalla suhteuttamaan antologiaan valittuja kirjoittajia vähintäänkin toisiinsa. Yksittäisten kirjoittajien tekstien kritisoiminen on tällaisessa tapauksessa kuitenkin harvoin perusteltua. Näin ollen todettakoon lyhyesti vain, että Olipa kerran toivo kärsii kokonaisuutena ja lukukokemuksena hienoisesta epätasaisuudesta. Kaikki runo ei ole kääntynyt aivan yhtä vaikuttavaksi ja ilmaisuvoimaiseksi suomeksi. Samaan aikaan eri tekijöiden runot tulevat tyylillisesti suorastaan hämmentävän lähelle toisiaan, eritoten kirjoittajien väliset maantieteelliset erot huomioon ottaen. Suuri osa teoksen teksteistä jäsentyy perustaltaan suomalaisittain ilmaistuna modernistiseksi, puheen- tai ajatuksenomaiseksi ja lakonisen lyhytsäkeiseksi ilmaisuksi. Kuvallisuus on hillittyä mutta voimakasta, ja vertaukset ja metaforat ammentavat monin paikoin länsimaisen kulttuuriperinnön yhteisestä varannosta. Esimerkiksi viittaukset kreikkalaiseen mytologiaan rönsyilevät runsassanaisina useammankin runoilijan säkeissä.

Aihetasolla runot varioivat runsaammin, mutta tendenssinomaista painottumista on tässäkin suhteessa havaittavissa. Historian, yksityisen ja kollektiivisen muistin välisen jännitteen, nostalgian kanssa flirttailevan romantiikan, rakkauden ja kuoleman, filosofisten kysymysten sekä yleishumaanien teemojen rihmat toistuvat tavalla tai toisella miltei jokaisen antologiaan valitun runoilijan teksteissä. Näkökulmaerot eri maissa vaikuttavien lyyrikoiden aiheenkäsittelyn tasolla ovat ilmeisiä: albanialaisten kirjoittajien teksteissä esimerkiksi korostuu historian ja nykyhetken välinen jännite, kosovolaisten kirjoittajien runoissa lähihistorian brutaalit, painajaismaiset kauhut ja italialaisten kirjoittajien teksteissä heleänkuulas, joskin melko totunnaisiin kuvallisiin asentoihin jämähtävä romanttisuus.

Tekstivalikoiman tyylillisen yhdenmukaisuuden kysymykseen ei antologian kuluessa saada vastausta. Tämä johtuu ainakin osittain täydellisestä vaikenemisesta julkaisun valinta-, toimitus- ja suomennosprosessien suhteen. Nimiösivulla todetaan, että Silvana Berkin ohella kokonaisuuden toimittamiseen on osallistunut jonkinlaisessa roolissa Kansallinen herätys -romaanillaan (2018) kirjailijanuraansa viimeksi edistänyt Aleksanteri Kovalainen. Berkin kirjoittamissa lyhyissä saatesanoissa mainitaan lisäksi projektin kohdanneen matkan varrella suuria haasteita, mutta asiaa ei avata enempää. Kenties toimittajien tavoitteenakin on ollut koostaa tyylillisesti mahdollisimman yhtenäinen kokonaisuus? Häivyttyvätkö tyylilliset erot ja kielen vivahteet suomennosprosessissa, eli kääntyykö albania aivan poikkeuksellisen kehnosti suomeksi? Vai onko albanian kielellä kirjoitettu nykyrunous todella puheen rytmiä mukailevan modernistisen säkeen hallitsemaa siinä määrin voimakkaasti kuin antologian otos antaa ymmärtää? Viimeistä vaihtoehtoa tuntuisi tukevan ainakin julkaisuun esipuheen kirjoittaneen, myös runoilijana antologiaan kontribuoivan Gazmend Krasniqin väite siitä, että albanialaisen runouden on pyrittävä kohti avointa muotoa, sillä suljetussa muodossa runous voi kehittyä vain vajavaisesti.

Krasniqin esipuhe ansaitsee osakseen lisähuomiota, mutta ei yksinomaan myönteisessä mielessä. Julkaisun saatesanoissa professoriksi tituleeratulle Krasniqille kun on langennut verraten haastava tehtävä tiivistää hieman yli sata vuotta albanialaista kieli- ja kirjallisuushistoriaa keskeisine tyylisuuntineen, murroksineen, tekijöineen ja vaikutteineen hädin tuskin kymmensivuisen, väljäriviseksi taitetun esitelmän muotoon. Vaatimattomasti otsikoitu teksti ”Albanian kielestä ja kirjallisuudesta” on lempeästi ilmaistuna sekava. Rivien välistä huokuu syvä oppineisuus ja historiantuntemus, mutta antologian lukijaa ajatellen esipuhe onnistuu lähinnä sekoittamaan entisestään. Krasniqin esille nostamat tekstiesimerkit ja niistä tekemät tulkinnat jäävät ainakin allekirjoittaneelle avautumatta. Ilman riittävää analyyttista luurankoa tulkinnat päätyvät lillumaan eteeriseen hukkapölyyn vailla minkään sortin havainnollistavaa arvoa. Liika selittäminen ja pakonomainen kontekstualisointi voi tietysti viedä itse runoilta voimaa, mutta tällä kertaa tiivistetään aivan liikaa. Krasniqin esipuheen perusteella ainakin tuntuu siltä, että aiheeseen johdattelevaa materiaalia olisi tarvittu julkaisuun vähintään kolminkertainen määrä.

Kriittisten huomioiden jälkeen on syytä todeta, että Olipa kerran toivo toimii runoutena monin paikoin mainiosti. Mukaan valittujen runojen tyylillisen yhdenmukaisuuden ja toisaalta laadullisen hajanaisuuden nimissä antologia uponnee parhaiten runoilijankokoisina, muutaman tekstin laajuisina annoksina. Valikoiman parhaat runoilijat kestävät kernaasti kansainvälisen vertailun. Esimerkiksi antologian avaava, runouden lämmintä lehmänmaitoa tarjoileva Dritëro Agolli tai heti Agollin jälkeen esiteltävä, kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2005 voittanut Ismail Kadare eivät kalpene minkään valtakunnan nykykynäniekkojen rinnalla. Myöhemmin esitellyistä runoilijoista esimerkiksi Luljeta Lleshanaku ja kosovolainen Adem Gashi jäävät mieleen poikkeuksellisen väkevinä ilmaisijoina. Laaja ja monipuolinen kirjoittajaotanta perustelee antologiamuodon raameissa paikkansa. Useammin kuin kerran ehdin kuitenkin lukemisen aikana miettiä, että kenties fokusoiminen kirjoittajajoukon tasolla suppeampaan mutta yksittäisten runoilijoiden kontribuutioiden tasolla rahtusta laveampaan otantaan olisi tuottanut lukukokemuksena astetta tasapainoisemman kokonaisuuden.

Miikka Laihinen
Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha

Posted:Wed, 11 Mar 2020 14:10:03 +0000

Silene Lehto

Kultapoika, kuplapoika

WSOY 2019, 80 s.

Haluaisin kovasti aloittaa tämän kritiikin valituilla sanoilla ”henkilökohtainen on poliittista”. Tämä 1960-luvun radikaalifeminismiin liitetty ja mahtipontisuutensa säilyttänyt slogan tavoittanee laajassa kuulijajoukossa yhä edelleen koko tunteiden kirjon. Pohjimmiltaan sen kannattajat halusivat, että kaikkia ihmisiä yksilötasolla koskettavat asiat nähtäisiin niin tärkeinä, että ne arkisuudessaan nousisivat myös poliittisen huomion keskiöön. Toisin sanoen lauseen todellinen iskuvoima kohdistettiin ihmisten välisiin jokapäiväisiin valtasuhteisiin.

Henkilökohtainen on tuskin vuosikymmeniin ollut poliittisempaa kuin se 2020-luvulla tulee olemaan. Individualismi, henkilöbrändäys ja tunteilla tärkeily epämiellyttävine lieveilmiöineen tuntuvat kattavan ja yhä enenevissä määrin ohjaavan elämän kaikkia osa-alueita aina henkilökohtaisesta vapaa-ajan käytöstä maailmanpolitiikkaan asti. Tilannetta ei auta se, ettei ilmastonmuutoksen ja Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten kärsimyksen lievittämisen ja ihmisoikeuksien ylläpitämisen kaltaisiin globaaleihin, organisoidun vastuuttomuuden ongelmiin ole näkyvissä konkreettista ratkaisua.

Kuten kaikkien yhteiskunnallisten ilmiöiden, tämänkin kehityssuunnan vaikutusta runouteen on mielenkiintoista tarkastella. Anna Helle toteaa uuden, runoutta ja tunteita käsittelevän tutkimuksensa Todellisuus pahoinpiteli runon (Eetos 2019) johdantoluvussa: ”uusi suomalainen runous käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita. Nykyrunous puhuu yhteiskunnasta tavoilla, jotka vetoavat paitsi älyyn myös lukijan tunteisiin.”

Koska suomalainen nykyrunous käsittelee paljon muun muassa kapitalismin, posthumanismin, mies- ja naiskuvan ahtauden sekä mielenterveysongelmien kaltaisia modernin yhteiskunnan kipupisteitä, tuntuisi tietyllä tapaa tympeältä, jopa vähättelevältä todeta Helsinkiin asettuneen runoilija ja kirjastonhoitaja Silene Lehdon kolmannen runokokoelman olevan läpileikkaus äitiyteen. Tässä tapauksessa nämä sanat ovat kuitenkin ehdottoman arvostavia, sillä nimenomaan Lehdon kuvaamana äitiys tekee henkilökohtaisen poliittiseksi ja antaa merkityksen yhdelle henkilökohtaisuuden universaaleista suureista: kuolemalle.

Viideksi itsenäiseksi mutta temaattisesti kokonaisuuteen liittyväksi osastoksi jakautuva Kultapoika, kuplapoika käsittelee koko maailmaa koskettaviksi tragedioiksi paisuvia henkilökohtaisia kriisejä. Vaikka jokainen osasto sulkee sisäänsä oman rajatun maailmansa, ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa teemaa tarkastellaan hieman eri näkökulmista. Tämän vuoksi osastoja täytyy lukea eritellen, yksitellen ja vertaillen. Tunteita on tarjolla kahdeksankymmenen sivun edestä, eikä intensiteetin ylläpitäminen matkan eri vaiheissa tunnu olevan Lehdolle temppu eikä mikään.

Lukeminen on kuin kelluisi toivon ja lohduttomuuden ristiaallokossa tietäen, että ainoa pääsy takaisin rantaan on odottaa myrskyn laantumista. Pelastusrengasta Lehto ei ojenna missään vaiheessa, ja hyvä niin: kielellisen materian näkökulmasta runsaissa, prosaistisissa osastoissa riittää tulkittavaa ja analysoitavaa ilman runoilijan tarjoamia, kotiin kannettuja ehdotelmiakin. Huomionarvoista on myös kokoelman alleviivaava suhde yksinäisyyteen. Koska jokaisessa osastossa joku on aina yksin, on tunnekokemuksen ja samastumisen kannalta sitäkin tärkeämpää, että myös lukija tuntee olevansa yksin kokoelman loppuun saakka.

Yksinäisyys onkin ehkä tärkein näkökulma Lehdon teokseen. Yksinäisyys tulee toki täydelliseksi kuolemassa, jota niin ikään löytyy jokaisesta osastosta, mutta yhdistävänä tekijänä osastoille on, että jo elämänsä aikana Lehdon runojen muodossa henkiin herättämät, todellisuuteen pohjautuvat henkilöt olivat huomattavan yksin.

Ensimmäisessä osastossa seurataan Alison Hargreavesia. Hargreaves oli yksin vaikeissa sääolosuhteissa kuollut brittiläinen vuorikiipeilijä. Osastossa ”VUORI” tarkastellaan äitiä, jota hänen kuolemansa jälkeen jäävät kaipaamaan 4- ja 6-vuotiaat lapset. Lehto ei kuitenkaan kuvaa tragediaa vain kuolemaan johtaneena onnettomuutena vaan ennen kaikkea antaa äänen jälkikasvustaan erossa valtavia ajanjaksoja viettävälle ihmiselle:

alison keittää lumesta vettä, aurinko pyyhkii himalajan huippuja,
hän ajattelee tytärtään, joka lapioi hiekkalaatikon keskelle vuoren,
muurahainen sen rinteillä, kurkkua kuristaa,
mutta se ei johdu liikutuksesta vaan alhaisesta ilmanpaineesta

Alisonin henkilöhahmo kuvataan kokonaisvaltaisen yksinolon lävistämänä. Hän on yksin, hän kuolee yksin ja lopulta myös hänen pienet lapsensa jäävät yksin. Yksinäisyys sitoo myös Lehdon kuvaamat äidit ja lapset yhteen. Neljännessä osassa ”PIENET TULPPAANINI” toistuu paitsi yksin jäävien lasten tematiikka, myös konkretisoituu äidin mykkä avuttomuus lapsensa hirmuteon edessä.

Vaikka osaston nimeen yhdistettävän Sylvia Plathin traagisen kohtalon ja hänen lastensa rinnalla lyhyeksi jääneen elämän liittäminen menetyksen tematiikkaan tuntuu valintana hieman pintapuoliselta, ovat Andreas Lubitzin äidin eli ”Rouva Lubitzin” raastavalle surutyölle pyhitetyt aukeamat järjettömyydessään rohkeita. Todellisen rouva Lubitzin poika, lentoperämiehenä työskennellyt Andreas ohjasi Germanwingsin matkustajakoneen tarkoituksellisesti päin vuorenseinämää maaliskuussa 2015, minkä seurauksia Lehdon rouva Lubitz käy yhä uudelleen mielessään läpi:

Jos Jumala näkee: myönnän, otin kyllä yhden muistoesineen.
Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään
puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia
etsitään iltaan saakka. Ei kai kukaan kaipaa yhtä käsilaukkua,
jonka sujautin lipastonlaatikkoon?

Mielenterveysongelmista kärsineen massamurhaajan lohduton äiti kuvataan traumatisoituneena ja ikuisen syyllisyyden vallassa. Käsilaukku edustaa paitsi hänen poikansa ja 149:n muun viimeisiä elon hetkiä, myös hänen poikansa viimeistä tekoa: katastrofia, jonka syiden selittäminen ei ole mahdollista edes äidille, joka hänet tähän maailmaan saattoi.

Syyllisyyttä tuntee myös viimeisen osan ”DIE BABYKLAPPEN” puhuja, joka antaa ymmärtää jättäneensä vauvansa osaston nimen mukaiseen Berliinissä sijaitsevaan paikkaan, joka on tarkoitettu lapsistaan huolehtimaan kykenemättömille äideille. Syyllisyyden ristiriitaisuus ruumiillistuu paitsi äidissä itsessään, myös äidin toteen käymättömissä kuvitelmissa ja ristiriitaisuudessaan raastavissa ajatuksissa:

Joillakin on häät, valkoinen vuokralimusiini
lipuu kadulla ohi kuin luksusasunnon
kylpyamme: kuvittelen lapsen kuin keisarin
uusissa vaatteissaan, joka nousee
sen laitaa vasten seisomaan ja kiljahtaa
riemusta, kiljahtaa siksi että osaa,
ylpeänä katsoo kameraan:
sitä toista naista, joka näkee sen

Ruumiillisuus konkretisoituu kuitenkin vaikuttavimmin kokoelman nimikko-osassa ”KUPLAPOIKA”, jossa yksinäisyys ottaa ihmislapsen muodon. Syntymäsairas David Vetter eli suurimman osan lyhyestä elämästään lastensairaalaan rakennetussa muovisessa kuplassa vailla kosketusta tai fyysistä kontaktia kuplan ulkopuoliseen maailmaan. Lehdon kuvaaman Vetterin sisäisessä maailmassa yksinäisyys saa myös kriittisiä, yhteiskunnallisia muotoja:

Jos olisin rikas mies,
palkkaisin maailman parhaat lääkärit,
hengittäisin keuhkot täyteen Meksikonlahdelta puhaltavaa tuulta,
teidän keuhkoissanne kiertänyttä hiilidioksidia, äiti.

Kehyskertomuksellisesti Vetteriä käsittelevässä osastossa Lehto onnistuukin kaikkein parhaiten tavoittamaan yksinäisyyden suhteen vapauteen. Juuri vapaus paljastaa yksinäisyyden monisyisen luonteen: yksinäisyys on yksityistä, minkä kautta myös henkilökohtainen politisoituu.

psykologi, Mary, sanoo että vapaus on suhteellista,
että mielikuvituksella ei ole rajoja.
Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha,
mitä jos tuntuu siltä niin kuin olisi valkotakkisten
ympäröimä E.T.?

Vaikka kokoelman järjestyksessään toinen, myös teoksen nimeen heijastuva osasto vangitsee lukijan huomion asettaen muutaman neliömetrin kokoisen muovikuplan sisällä elämänsä eläneen Vetterin ikään kuin kokoelman symboliseksi päähenkilöksi, kantaa lapsi—aikuinen-polariteetti upeasti koko kirjan läpi. Intensiteetti säilyy, vaikka Vetter-osastoon verraten kolmannessa osastossa ”KUKA TAPPOI PUNARINNAN?” tunnelma on vaarassa latistua. Uskon, että kokoelma olisi ollut ehyt ja onnistunut ilman Tyyris Tyllerön ja Winston Churchillin myötä varsin laajalle hajoavaa aikaikkunaakin.

Todellisuuteen pohjaava henkilögalleria on kuitenkin teoksen mielenkiintoisinta antia. Vaikka yksinäisyys ja lohduttomuus ovat eittämättä olleet läsnä kaikkien kokoelmassa nimettyjen todellisten henkilöiden elämässä, herää kysymys, missä määrin runoilija voi välineellistää toteen pohjautuvia tragedioita. Kenties kipeimmin tämä osuu rouva Lubitzin hahmoon, jonka koko elämän järkyttävällä tavalla mullistanut onnettomuus ja ennen kaikkea oman lapsen painajaismainen kuolema esitetään muutaman aukeaman kokoisena, sivuhuomion kaltaisena fiktiivisenä tapahtumana. Lehdon teosta sekä kysymystä todellisten henkilöiden kaunokirjallisesta välineellistämisestä on pohtinut myös Omppu Martin blogitekstissään.

Vaikka todellisuuteen pohjautuvat henkilöt ja heidän ympärilleen kudottu murheen temaattinen verkko ei ole täysin ongelmaton, se on myös Kultapoika, kuplapojan ehdoton vahvuus. Teos on ennen kaikkea poeettinen tutkielma äitiyden mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta mutta astuu täysin uskottavaksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua näistä tavalla tai toisella todellisista murhenäytelmistä modernin sivilisaation ongelmiin peilaten.

Juuri todellisuuteen perustuvat henkilöt tekevät kirjasta niin helposti lähestyttävän ja aikaa kestävän. Ennen kaikkea se liittää yksityisen osaksi yhteistä kokemusta. Siinä missä surussa ja menetyksessä on aina loppujen lopuksi kyse henkilökohtaisesta luopumisesta, teos muistuttaa, että kuten David Vetterin eläintarha, henkilökohtainen politisoituu myös silloin, kun emme ajattele globaalin maailman suurine suruineen ylettyvän vain itsellemme rakentamaamme muovikuplaan.

Ja mitä rouva Lubitziin tulee, olen varma, että Lehto saa paljon anteeksi korostamalla juuri hänen hahmonsa vähäisillä mutta merkittävyydessään keskeisillä säkeillä, että äidinrakkaus on paitsi vaativaa alistumista, myös toivoa pursuava luonnonvoima, jonka jotkut meistä saavat kokea vasta maallisen elämän päätyttyä:

ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään

Venla-Vanamo Asikainen
Hyödyttömyyden virta

Posted:Mon, 09 Mar 2020 11:30:20 +0000

Mikko Väänänen

Minä heiluu

Palladium 2019, 71 s.

Mikko Väänäsen runoteos Minä heiluu liikkuu arkisista kuvastoista uskonnollisiin ja yhteiskuntakriittisiin ajatuksiin. Runojen keskeislyyrinen puhuja on ”yksinäinen”, ”irrallaan” ja ”väsynyt” ja tuntuu runoteoksen nimen mukaisesti olevan jatkuvassa heiluriliikkeessä omien ajatustensa kanssa ja eri ideologioiden välimaastossa. Tästä paikattomuudesta kumpuaa teoksen melankolinen ja uupunut pohjavire, joka kuitenkin saa vastapainokseen myös toivontäyteisiä sävyjä, kun ”ulkona on aamupäivän toiveikas / ylösnousemusvalo”.

Minä heiluu on Väänäsen esikoisteos, mutta kirjoja on sittemmin ilmestynyt rymisevällä vauhdilla. Väänänen on julkaissut myös kaksi muuta teosta: filosofisen matkapäiväkirjan Merkintöjä Intiasta ja meditaatiosta ja zen-traditiosta ammentavan teoksen Tämä — matka ei mihinkään, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Mika Pekkolan kanssa. Väänänen on paitsi kirjailija myös tutkija ja yhteiskuntatieteiden maisteri.

Kiinnostus itämaisiin uskontoihin näkyy runoteoksessakin, jossa ne asettuvat dialogiin sekä kristinuskon että laajemmin länsimaisen kulttuurin kanssa:

buddhan pää seinällä
kuin sotasaalis
alistetuilta aasialaisilta
länsimainen mieli on ylittänyt itämaisen
ymmärtämällä sen
ja nyt kaikilla on sama mieli

Runominä kohdistaa kriittisen katseensa länsimaiseen subjektiin, joka on hahmottanut itämaisia uskontoja ja yhteiskuntia omasta, kristillisestä ja individualistisesta perspektiivistään käsin. Tämä kolonialistinen, orientalisoiva ja haltuunottava katse on yhdenmukaistanut kuvaa kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja johtanut ajatukseen eri kulttuurien mielten samuudesta.

Yhteiskuntakriittisen käsittelyn kohteeksi pääsee teoksessa erityisesti tehokkuusajattelu, joka yhä enenevissä määrin tuntuu länsimaissa lisääntyvän. Tällä ”Euroopaksi muuttuneella maapallolla” hyödyttömänä oleminen on runon puhujalle haave ja hyödyttömyys pyhää.

Maailmanjärjestystä sivuavien mietteiden joukkoon mahtuu kuitenkin myös runsas joukko varsin arkipäiväisiä kuvia. ”[F]aija katsoo televisiosta / saksaksi dubattua / Chuck Norrisin leffaa” ja ”uimahallin kuntosalilla / tv:ssä höpöttelevä Arto Nyberg” saa runon puhujan ajattelemaan ”etten minä ainakaan halua olla joku / jolla on painavaa sanottavaa”. Toive olla paikantumatta — olla olematta painavan sanan mies — nousee esiin myös arkisissa kuvissa.

Väänäsen teoksessa kuuluvat myös suomalaisen luontorunouden kaiut. Luontoa havainnoidaan toistuvasti ja erilaisia eläimiä ja eläimen kaltaisia myyttisiä satuhahmoja mainitaan teoksessa parisenkymmentä kappaletta: ”orava rapistaa männynkuorta / tikka lentää keloon”. Ajoittain teoksen luontokuvasto harhailee kuluneella alueella:

yksin ja onnellinen
vastapäätä metsä
sataa hiljaa räntää, ääneti

Rakkaudestakin runoissa puhutaan, joskin rakkauden kohde jää avoimeksi. Kyseessä voi olla niin rakkaus toiseen ihmiseen kuin johonkin metafyysiseen, kuten jumaliin. Bussipysäkillä runon puhuja odottaa, että ”huomenna hän tulee”. Koko teoksen sisältämien kristillisten viitteiden perusteella ajattelen ”hänet” Jeesukseksi, mutta runon voi tulkita muullakin tapaa.

Teoksen kieli on pääosin arkisen lakonista, mikä tuo runot lukijan lähelle. Runon puhujaan ja hänen ajatuksiinsa on helppo samastua. Minä heiluu tarjoaa kuitenkin myös moniselitteisiä metaforia, jotka pysäyttävät hetkeksi: teoksessa puhutaan niin kaksikuonoisesta mäyräkoirasta kuin ”sinisen sähkön sydämenlyönneistä”.

Kokonaisuutena Minä heiluu jättää kaksijakoisen tunnelman. Ensinnäkin teos tuntuu liian moneen suuntaan kurottavalta. Se sisältää useita temaattisia aihepiirejä, mutta niiden käsittely jää jokseenkin pintapuoliseksi. Toisaalta teos perustelee oman pintapuolisuutensa. Runojen minä — kuten kai me kaikki ihmiset — toimii risteyskohtana, jossa ”asiat virtaavat / lävitseni”. Virtaavasta vedestä ei jää paljoa käsiin, mutta tällaisessa risteyskohdassa voi vaalia hyödyttömyyttä ja vastustaa painavia sanoja, kuten Väänäsen esikoisessa tehdään.

Otto Rikka
Tule tänne vaikka siivouskoneet vonkuu!

Posted:Tue, 03 Mar 2020 15:08:11 +0000

Timo Harju & Veera Vähämaa

Korvarunoja

ntamo 2019, 93 s.

Korvarunoja on hyvä nimi teokselle, joka sisältää sekä puheesta ylös kirjattua runoutta että kaksi esseetä korvarunoudesta yhteisötaiteen menetelmänä. Timo Harjun ja Veera Vähämaan teos on tärkeä runoteko ja esimerkki siitä, miten vaikuttavia teoksia yhteisötaiteen kontekstissa voi syntyä. Runot johdattavat lukijan tarkastelemaan elämää laitoksessa asuvan vanhuksen näkökulmasta. Kokemus on erityinen.

Teoksen alkupuoli sisältää runoja, loppuosassa Harju ja Vähämaa kuvaavat työtapojaan ja tuovat esiin muun muassa yhteisötaiteen asemaan liittyviä kysymyksiä. Kohtaamisen ja yhdessä tekemisen inspiroiva vaikutus nousee kiinnostavasti esiin niin Harjun kuin Vähämaan esseessä. ”Runo ei merkitse minulle niinkään itseilmaisua kuin puhetta toiselle. Kieleen keskittyminen on kontaktiin keskittymistä”, Harju kertoo. Yhteisössä toimiva taiteilija on eräänlainen muusa, joka harjoittelee jatkuvasti herkkyyttä ja kykyä kiinnostua toisesta ihmisestä tai ryhmästä. Vaikka kirjoittajia on vähintään kaksi, eräs kirjoittamiseen liittyvä ydinkysymys näyttää pitävän pintansa: ”Olemme kai epävarmoja kumpikin. Mitähän tässä pitäisi sanoa ja kirjoittaa?” Harju kuvaa tekstin jumiutumista. Hän kantaa mukanaan runoteoksia tällaisten hetkien varalle. Ääneen lukeminen on hyvää sytykettä tekstille. Tekijät kannustavat korvarunomenetelmän käyttämiseen ja tarjoavat teoksen lopuksi aihe- ja kirjalistaa menetelmän haltuun saamiseksi. Menetelmää käyttää Suomessa ainakin kirjailija Vuokko Sajaniemi.

Kokoelman on kirjomalla kuvittanut Jenni Perttu. Käsitöihin ja kansanperinteeseen viittaava kuvitus istuu teokseen, jonka tekstit ovat eräänlaista kansanrunoutta. Osa runoista ja kuvituksesta on aiemmin julkaistu esimerkiksi Laulan sinun sanoillasi -hankkeen (2016) yhteydessä, jossa korvarunoja on sävelletty.

”Korvaruno on hetki, jossa toinen saa puhua ja toinen kuuntelee. Hetkeen kuuluu, että runo kirjoitetaan valmiiksi sen aikana ja luetaan lopuksi ääneen”, Harju määrittelee menetelmän. Korvarunossa on vain puhujan sanoja. Teoksen runot on kirjoitettu hoitolaitoksissa asuvien vanhusten kanssa joko kahden kesken tai ryhmätuokioissa.

Korvarunoja vie lukijan elämänvaiheeseen, jossa työelämä on takana, suurin osa läheisistä jo kuollut ja koti on vaihtunut laitokseen. Mitään kauhukuvaa kokoelma ei kuitenkaan piirrä. Läsnäolo, kyky kiinnittyä aisteilla ympäristöön ja jakaa kokemaansa tekevät elämisestä mielekästä hyvin vanhanakin, runot tuntuvat sanovan. Vanhana on aikaa katsoa ikkunasta ulos ja muistaa jotakin siitä. Kokoelma tavoittaa hoitolaitoksissa asuvien kokemusten moninaisuuden ja erilaiset ilmaisutavat — elämänkirjon, josta julkinen keskustelu ei kerro.

Runot ovat monitasoisesti yhteiskunnallisia. Korvarunoilla on hyvinvointia edistävä vaikutus, tai niin on ainakin täytynyt väittää apurahahakemuksissa, Veera Vähämaa kirjoittaa. Vaikutuksia on ehkä mahdotonta mitata, mutta jo runoista voi päätellä, että kohtaamisissa nousee toisinaan esiin muistikuvia, tunteita ja ajatuksia, joiden täytyy olla kokijoilleen hyvin merkityksellisiä.

”Taide antaa rajat, joiden suojassa voi oleilla toisin kuin arjessa”, Harju kertoo. Mahdollisuus toisin olemiseen on arvokas korvarunoilijoille, mutta sen myötä myös lukija näkee jotakin erityistä ja yllättävää. Esimerkiksi Ossi Tirin ja Timo Harjun runo tuo näkyväksi ammattitaitoa, jota Google ei tunnista. Juurien laitto liittyy puutarhanhoitoon. Siitä tämän runon puhujalla on kolmenkymmenen vuoden kokemus:

Kaikista ei oo juurien laittajaksi.
Pittää laittaa leviälle ku ihimisen tukkaa olis päässä.
Sitte pari kolome senttiä multaa päälle.
Pittää pikkusen niin nostaa
että valluu se multa hyvin välleihin.
Ei niin kaikki tee mutta minä oon tehny.
Lopuksi painellaan sievästi, ei mittään jalalla.

Säkeet tuntuvat tulevan lihasmuistista, aivan kuin puhuja palaisi hetkeksi kasvimaalle opastamaan työharjoittelijaa. Hän käsittelee kasveja kuin ihmistä ja on ylpeä huolellisuudestaan. Osa teoksen runoista tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan työelämän historiaan. Niissä toistuu kokemus siitä, että työ kuin työ on arvokasta ja mahdollista tehdä hyvin. Runon loppupuolella puhuja palaa nykyhetkeen:

täällä pittäis laittaa sievät kukat ikkunoihin, ei mihin sattuu,
pittäis osata kastella, kaikkihan ei ymmärrä tätä,
en kehtaa valittaa,
kukkia, kukkia, kukkia, kukkia kulkurille,
oon sieltä kaupungin puutarhalta, meikäläinen.

Puhuja valittaa, vaikka ei kehtaa valittaa. Korvaruno on avannut hänelle mahdollisuuden kertoa näkemyksensä Uittokodin kasvienhoidosta. Epäilemättä runot voivat olla tärkeitä hoitolaitosten työntekijöille, ne tarjoavat tietoa jota suoraan kysymällä tuskin saisi.

Kokoelmassa kulunut sanapari ”vanhusten yksinäisyys” muuttuu henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Sirkku Grahn-Ahlajan ja Timo Harjun runo Kaskenlinnan geriatrisen sairaalan eristysosastolta on paljon puhuva:

Kääretortun kanssa on yksinäistä
heti kun se loppuu.
Sitä on, on, on
ja ajattelee
ajattelee että
yksinäisyydestä selviää
kun löytää jonkun pelastavan ajatuksen.
Kosketa minua. Ihan sama mihin
mutta niin että on tunto mukana.
Ajatuskin voi olla kosketus.
Silloin minä tunnen sen.

Tämä ja teoksen muut yksinäisyyttä käsittelevät tekstit sisältävät lukijan kannalta huojentavan tiedon: juuri korvarunon valmistamisen hetkellä puhujalla on kuulija. Yhdessäolon hetki tihkuu runoihin.

Tietoisuus runojen taustalla olevasta menetelmästä tuo teokseen merkityskerroksia. Kokoelmassa on hetkiä, jolloin lukija aavistaa, että kirjuri ja puhuja elävät eri todellisuuksissa. Toinen on hoitolaitoksen korvarunotuokiossa, toinen nuoruuden hupatusreissulla tai lähdössä auttamaan vanhempiaan. Runot tekevät todeksi mielenmaiseman, jota puhuja elää. Ne vaalivat sitä mitä puhujalla yhä on, kuka hän on ihmisenä. Se tuntuu tekona arvokkaalta. Huomionarvoista on sekin, että se, mikä elävässä vuorovaikutustilanteessa voidaan tulkita oireelliseksi, on runouden kontekstissa tavallista. Katkoksista tai tapahtumien, paikkojen ja aikatasojen sekoittumisesta ei tarvitse lukijana hälyttyä.

Puheesta syntyneitä, osin humoristisia korvarunoja on houkuttelevaa lukea nopeasti, kuin kuunnellen. Runot ovat kuitenkin tyyliltään ja keinoiltaan vaihtelevia, puhujiensa oloisia. Osa runoista kertoo suuria asioita vähän ohimennen. Vesan ja Timo Harjun runo alkaa:

Oli hetekan ylimmäinen mesta, minne mä ryömin.
Sinne ei mahtuneet vuodevaatteiden sekaan muut kuin mä.
Mietin siellä kerällä
xxxxxxkuinka musta tulee lentäjä.
Mulla oli taskussa avaimet. Oli yhdessäolo.
Oli yhdessäolo.
xxxxxxFaijan kundihan mä olin.
xxxxxxxxxxxxYhdessäolo oli vaan.
xxxxxxxxxxxxxxxxxMummun poikahan mä olin.
Äidillä melkein samanlaiset kasvot ku mulla.

Runossa yhdessäolo rinnastuu avaimiin taskussa. Ehkä se on avain siihen, että puhujasta tulee vielä lentäjä, tai siihen, että hänestä tulee myöhemmin hyvä jätkä. Yhdessäolo on puhujan ainoa ja tärkein pääoma, se hänellä on edelleen. Lopussa puhuja toteaa: ”Mä olin kauhean kiltti lapsi. Olen vieläkin. / Ja pirun vanha. Hyvä jätkä. / Me ollaan Mikkejä kaikki.”

Jokaisen runon alla on tekijöiden nimet, paikka ja kirjaamisvuosi sekä Harjun ja Vähämaan muistiinpanonomaisia kommentteja runojen kirjaamisesta. Ne tuovat runo-osioon hankedokumentaation tuntua ja häiritsevät toisinaan lukukokemusta. Osa muistiinpanoista tuntuu tirkisteleviltä. ”Muistan Arvin valtavan hymyn, kuinka hänen kielensä tuli ulos suusta hänen puhuessaan ja kuinka paljon laulujen sanoja hän muisti”, Harju kertoo. Korvarunohetken intiimi vire tuntuu rikkoutuvan, kun tekijä kertoo lukijalle puhujasta jotakin. Toisaalta muistiinpanot tekevät näkyväksi korvarunojen ylöskirjaajan roolin. Hän tarkkailee, valitsee ja ylöskirjaa. Lukija ei pääse unohtamaan, että tekstit ovat syntyneet suodattamalla.

Myös Harjun esikoisteos Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) syntyi havainnoista ja kohtaamisista vanhainkodissa, jossa hän työskenteli. Pyrkimys tavoittaa inhimillisten kokemusten ja elämisen moninaisuus hoitolaitoksissa näkyy Harjun teoksissa. Veera Vähämaa on yhteisötaiteilija ja sanataideohjaaja, joka on toiminut laajasti yhteisötaiteen hankkeissa myös Ruotsissa.

Kaikki teoksen runot ovat hetken luonnoksia ja sellaisina ällistyttävän valmiita. Harju kuvailee, että ”parissakymmenessä minuutissa luonnostellusta korvarunosta tulee joskus parempi kuin pitkään työhuoneella hinkatusta tekstistä”. Kontaktiin keskittyessä ei tarvitse miettiä kenelle tai miksi kirjoittaa. Luonnosteleminen ja kuulolle asettuminen auttavat kirjoittajaa pääsemään itsensä yli kohti jotakin yllättävää ja jaettavaa. Korvarunoja ravistelee miellyttävällä tavalla käsitystä kirjoittamisesta hitaana ja yksinäisenä lajina.

Saara Laakso
Kun runous mahtuu taskuun

Posted:Mon, 24 Feb 2020 17:14:58 +0000

Ester Nuori Leppä

Lauluja avaruudesta. Poesiavihkot #18. Poesia 2019, 24 s.

Kevään laulut. Omakustanne 2019. [12 s.]

Viekää terveiseni Polkalle! C-kasetti. Viihdekasetit 2018.

Ester Nuoren Lepän uusinta tuotantoa, runokasettia ja kahta runovihkoa, voi suositella talven runokokemukseksi. Dekadentti nuoruus ja kolhot hahmot toistuvat pienissä tarinoissa, joissa matkustetaan niin Itä-Euroopassa kuin suomalaisissa kaupungeissa. Nuoren Lepän runoissa on sekoilevaa melankoliaa sopivasti, pienissä erissä. Jos vihkoja ja kasettia koettaisi tiivistää muutamaan aihepiiriin, ollaan kirjoittajan teksteissä usein liikkeessä jonnekin (tai muistellaan kuinka joskus oltiin) sekä kaivataan toisen ihmisen luo, kuten Kevään lauluissa: ”Ja sinua ja sinun tupakan viinan kannabiksen purkan / hien neilikoiden tuoksuisia hiuksiasi minä eniten”.

Runoissa liikutaan edestakaisin kuin interrailmatkalla: Riika, Vilna, Onnibus, Helsinki–Kemi, Minna Canthin katu. Nuoruuden yhtäaikainen keveys ja synkkyys huokuu läpi kaikissa teoksissa. Vaikka useat teksteistä käsittelevät vaikeita aiheita kuten ahdistusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, ne eivät kuitenkaan sorru ottamaan itseään liian vakavasti. Kevään laulut:

kaikki on dadaa / me ollaan dadaa / eikä mua
kiinnosta vaalit / mä kirjoitan omat teesit / ja naulaan
ne vakiopaineen seinään / tää on huhtikuun
kaheksannen päivän manifesti / beibi tää on hullun
futuristin kevätmanifesti

Tummasävyinen huumori ja lapsenomainen leikkisyys sekoittuvat Nuoren Lepän runoissa muodostaen niille ominaisen, kiinnostavan omintakeisen kielen ja tarinan. Jos runot käsittelisivät pelkästään itäeurooppalaisen mielisairaalan suljetun osaston asukkia tai palelevia laihoja kehoja, olisi aihepiiri kenties pian käyty loppuun. Nyt runot vaihtelevat tyyliltään ja teemoiltaan jo samalla vihkon aukeamalla. Liikkuminen samassa hetkessä ahdistuksesta lämpöisään onneen on Kevään lauluille luontevaa:

oli aikaista, kun heräsimme lattialta
sinä olit riisunut minut
minun oli kylmä joka puolelta

kun minä näin sinut seuraavan kerran
olin kahlannut vesiä, kulkenut jäisellä pellolla
ja kun multa oli peitellyt kylmät ruumiit

olin minä kaukana sinusta

ja

onni on viikkojen pituinen uni
unessa aamun valo
vuosia seisoneet havupuut
sinä niiden keskellä
ja paljon oranssia väriä

Kevään laulut on julkaistu omakustanteena, ja sen zine-muoto saa teoksen tuntumaan niin rennolta, että kyseessä voisi olla runoilijalle kuuluva, mukana kulkenut muistivihko. Muistivihkolta ei tarvitse olettaa muodon säännöllisyyttä, vaan esiin pääsee enemmänkin kirjoittajan tajunnanvirta. Sen sijaan Poesian kustantaman Lauluja avaruudesta -vihkon ilmaisussa Nuori Leppä vuorottelee lähes minimalistisen ilmaisun ja balladinomaisen laululyriikan välillä sujuvasti:

siinä voisi olla vain mänty
siinä voisit olla vain sinä

jylhät männyt henkitoreissaan
männyt selkä kumarassa männyt

sekä

mun on tultava sun luokses beibi, hinnalla millä hyvänsä
taivaanranta on vaaleanpunainen
mä kiihdytän tuhkaa sylkevää peltiromua
on tultava sun luokses beibi

Lauluja avaruudesta -vihkossa perspektiivi laajenee ja runoissa on lopulta koko avaruuden mittakaava, ”on avaruus, mutta mitä sen jälkeen”. Äärettömyys ja taivaankappaleet löytävät paikkansa monimuotoisissa ihmissuhteissa: ”liisteröidyin sinuun, kuin pahapäinen / taivaankappale toiseen liisteröityy / ottaa kaiken ja enemmän / katselee hiljaisuudessa / ottaa taivaan, ottaa maan ottaa sen nousun ja laskun, / kenen edessä polvistuu / nousee laskee / veren liljan neilikan värit”.

Lauluja avaruudesta on tarkka kokonaisuus, jonka rytmi muodostuu minimalististen ja hieman runsaampien säemuotoisten runojen vaihtelusta ja näiden suhteesta toisiinsa. Pienessä, 24- sivuisessa vihkossa vaihtelu on virkistävää, vaikka pidemmässä teoksessa samankaltainen estetiikka voisi tuntua jo sekavalta.

Molemmat runovihkot on nimetty ”lauluiksi”. Mikä saa tekstit sitten erityisesti muistuttamaan laululyriikkaa? Kirjoittajan ajoittain käyttämät kertosäemäiset toistot sekä runojen tematiikka muistuttavat kansanlaulumaisista, omaa kultaa kaipaavista riimeistä. Välillä runojen puhekielisyys taas tuo mieleen populaarimusiikin paradoksaaliset hokemat: ”miksi mulla on vain tää kakseuronen, / kun meille kaikille on täällä niin paljon”.

Spoken word -runoilijana tunnetuksi tullut Nuori Leppä on herättänyt runouden henkiin myös C-kasettitallenteena. Viekää terveiseni Polkalle -kasetti sisältää kuusi runoa, jotka liikkuvat temaattisesti runovihkojen kanssa samantyyppisillä alueilla: kaupungeissa, hulluuden, nuoruuden ja jonkinlaisen päämäärättömän ajelehtimisen aihepiireissä. Nimenomaan lausuttuina tai paremminkin ääneen tulkittuina Nuoren Lepän runojen balladinomaisuus ja tarinallisuus tulevat entistä vahvemmin esille ja tekevät mielestäni oikeutta myös kaikille runovihkojen teksteille.

Muusikot Juho Kalliolahti, Pekka Tuomi ja Laura Vähä-Ruona luovat puheen taustalle monentyyppisiä äänimaisemia ambient-elektromusiikista pelkistettyyn, kuulaaseen sellonsoittoon. Runokasetin kokonaisuus on eheä ja erityisesti siirtymät tekstistä toiseen ovat sulavia ja taiten toteutettuja. Kuuntelukokemuksen jälkeen jää kuitenkin kaipaamaan kokonaisuutena kovin täyteen äänimaisemaan jotakin pientä nyanssia, hiljaisuutta tai jonkinlaista säröä, joka olisi rikkonut tekstien rytmiä hiukan. Toisaalta Nuoren Lepän vyöryttävä tulkinta sopii runojen koleaan ja melankoliseen maisemaan.

Tallennusvälineenä C-kasetti sisältää nostalgiaa, ja mietin, onko median valinnassa lopulta painanut enemmänkin trendi kuin taiteellinen ambitio. Yhtä kaikki C-kasetti on viehättävä analogisuudessaan, ja sen kuunteleminen vaatii hieman vaivannäköä. Nykypäivänä kasettipesän sisältävää soitinta (toimivaa sellaista) ei välttämättä ole helppo löytää. Ja kun se vihdoin löytyy (lapsuuden kodin vintiltä), on pelkkä vaivannäkö, soittimen etsiminen ja oikean kohdan kelaaminen (nauhan pilaamisen pelko) virittänyt kuulijan jo omalle taajuudelleen.

Ester Nuoren Lepän runouden soisi päätyvän etenkin nuorten lukijoiden käsiin. Se ei edusta muodoltaan ”käsittämätöntä nykyrunoutta” vaan runojen lauseet avautuvat helposti ja tarinat säilyttävät kiinnostavuutensa. Runovihkot ja -kasetit mahtuvat taskuun ja kulkevat mukana ihan minne vain.

Amanda Hakoköngäs
Ihmisen ja maan yhtymäkohdassa

Posted:Wed, 05 Feb 2020 13:38:36 +0000

Niillas Holmberg

Jalkapohja

Gummerus 2019. [144 s.]

Niillas Holmbergin toinen suomeksi julkaistu runokokoelma Jalkapohja liikkuu ihmisen ja maan välisen yhteyden kipupisteissä. Luonnon ja alkuperäiskansojen puolesta niin taiteessaan kuin aktivistina puhunut saamelainen runoilija, muusikko ja näyttelijä jäljittää uusimmassa teoksessaan nykyihmisen maayhteyttä ja kyseenalaistaa luontoon liittyvän perinnetiedon soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen. Tunnelmaltaan vakavan, jopa melankolisen teoksen keskeinen symboliikka rakentuu ihmisen ja maan konkreettiselle leikkauspinnalle. Kulttuurin, elämäntapojen ja ajattelun muutosta Holmberg kuvaa jalkapohjan ja kenkien metaforien avulla. Teos on ilmestynyt myös pohjoissaamenkielisenä DAT-kustantamolta.

Jalkapohja poikkeaa monella tapaa niin temaattisesti, esteettisesti kuin ilmaisullisestikin Holmbergin aiemmasta tuotannosta. Varhaistuotannollaan monien nuorten saamelaisten tunteiden tulkiksi profiloituneen Holmbergin runoista tuttu runoilijaa itseään muistuttava minämuotoinen puhuja on poissa. Myös Holmbergin ilmaisulle tyypillinen ironia, itsereflektisyys ja metalyyrisyys ovat tässä kokoelmassa vaihtuneet niukkaan mutta merkitykseltään latautuneeseen runokieleen. Jalkapohja ei Holmbergin aiempien runokokoelmien tavoin kommentoi eksplisiittisesti ajankohtaisia saamelaispoliittisia kysymyksiä tai kiinnity tunnistettaviin paikkoihin. Sen sijaan se liikkuu vahvasti symbolisessa luonnonkuvastossa, johon ihminen on painanut jalanjälkensä.

Jalkapohja on kaunis kokonaisuus, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Teos alkaa kryptisellä runokuvalla tohinaa kannattelevista puista ja koivuista, jotka hautovat harhaanjohtavia kysymyksiä. Ensimmäisen runon esimerkin tavoin luonnon ja sen elementtien personifikaatio nousee teoksen keskeiseksi strategiseksi keinoksi hämmentää lukijaa. Jalkapohjan merkitys avainmotiivina avautuu pikku hiljaa kokoelman edetessä. Jalkapohja on yhtymäkohtamme maahan, mutta mukavuudenhaluinen, kulttuuriin, yhteiskuntaan ja valtaapitävien tahtoon mukautuvainen ihminen verhoaa jalkansa jalkineisiin, vaikka ne vähän hiertäisivätkin eivätkä istuisi kunnolla. Jalkapohjassa preesenssinsä kadottanut nykyihminen on taipunut suutarin tahtoon tietämättä omaa parastaan.

xxxxxxHiertää jalkine, märkii jalka
xxxja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta.

Tallooko teollisuus kissankelloja?
Suutarin mukaan varpaat kätkemällä
suojellaan niin jalkoja kuin niittyjäkin.

Sehän näet tutkitutti elämän polut, sen
mukaan ei kyltymätön kantapää enää tiedä
ei moneen sataan vuoteen ole tiennyt
omaa parastaan.

Jalkapohja on hyvin visuaalinen teos. Sen on kuvittanut Ruotsin saamelainen taiteilija Inga-Wiktoria Påve. Voisi sanoa, että Jalkapohjassa kuvitus elää runojen rinnalla tasavertaisena kumppanina. Teoksessa sanallinen ilmaisu toistuvasti vaikenee jättäen kuvan puhumaan puolestaan. Kuin aava tunturimaisema kuvitus levittäytyy teoksen aukeamalta toiselle kuljettaen lukijaa eteenpäin yli sanattomien sivujen. Käsivarainen aaltoileva ja sykkivä viiva mukailee luonnon ääriviivoja taipuen välillä tunnistettaviin muotoihin: poronsarveksi, katuvaloksi, juurakoksi tai vanhuksen kasvoiksi. Teosta luonnehtiva kuvan ja sanan vuoropuhelu sekä mustavalkoinen ilmaisu tuovat mieleen Nils-Aslak Valkeapään runoeepoksen Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988, suom. 1992), jossa maisema pikkuhiljaa piirtyy esiin mustien sivujen tyhjyydestä. Jalkapohjan kuvitus myös toisintaa Valkeapään estetiikasta tuttua ja alkuperäiskansoille ominaista ajatusta ajan syklisyydestä. Mustina alkavat, teoksen keskivaiheilla vaalenevat ja loppua kohden jälleen tummenevat sivut assosioituvat luonnon vuotuiskiertoon kaamoksesta keskiyön aurinkoon ja jälleen koittavaan pimeään aikaan. Holmberg itse huomauttaa Voiman haastattelussa: ”Runot sijaitsevat viivan alla, mikä kertoo maayhteydestä.”

Saamelaisuus ei ole Jalkapohjassa alleviivattua, vaan se toimii runojen yhtenä kontekstina täydentäen niiden symboliikkaa. Teoksen luonnonsuojelullinen tematiikka, huoli ihmisen erkaantumisesta luonnosta ja globaali näkökulma ekologisiin kysymyksiin resonoivat saamelaisen taiteen ja kirjallisuuden viimeaikaisia suuntaviivoja. Jalkapohjan asetelma on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi Inger-Mari Aikion nuortenromaanissa Tropihka rievssat (2017, ”Tropiikin riekko”). Romaanin päähenkilö, nuori saamelainen nainen Máret, on huolissaan luonnon tilasta nykymaailmassa ja tuntee yhteyttä matkallaan tapaamiensa muiden alkuperäiskansojen edustajien kanssa, vaikka samalla tiedostaa itsensä kulutusyhteiskunnan jäseneksi siinä missä muutkin länsimaalaiset ihmiset. Myös Jalkapohjassa moderni aika on tullut jäädäkseen. Teos kyseenalaistaa nykysaamelaisten kyvyn ja halun palata vanhaan, perinteiseen maayhteyteen: ”Mutta Maa hohkaa kylmää. / Mitä jos kenkä on nätti? / Jos se havittelee aurinkoa kuin sukupuu? // MITÄ JOS KENKÄ ON MAATA LÄMPÖISEMPI?”.

Saamelaista kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän suomeksi. Käännösten puuttuessa Jalkapohjan kaltaisista suomeksi julkaistuista kokoelmista kasvaa valtakielisille lukijoille tärkeitä ikkunoita saamelaiskirjallisuuteen. Teoksen tulkintaa ei silti pidä liian jyrkästi rajoittaa tähän kontekstiin. Saamelaiskirjallisuuden ohella Jalkapohja edustaa paljon muutakin. Se on ekokriittinen teos, joka genrensä periaatteita noudattaen pyrkii vaikuttamaan lukijoiden ajatteluun ja asenteisiin. Se ei kuitenkaan saarnaa. Jalkapohja vaatii lukijaltaan aikaa ja mielellään useamman lukukerran. Parhaimmillaan se laittaa meidät pohtimaan omaa maayhteyttämme ja kenkien jalkaamme hiertäviä rakkoja: ”Välitänkö Maasta vain niin laajalti / kuin siitä joka kävelee?”.

Hanna Mattila
Merkkipaikkana metsätyömaat

Posted:Tue, 21 Jan 2020 15:22:42 +0000

Uni Ojuva

Asentopuu

Kulttuurivihkot 2018, 111 s.

Paikallisuus, paikallishistoria ja kotiseuturakkaus nousevat melko harvoin uusien runoteosten kantaviksi teemoiksi. Uni Ojuvan esikoisrunoteos Asentopuu tekee tässä virkistävän poikkeuksen. Ojuva palkittiin teoksestaan vuonna 2019 Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjailija itse on kotoisin Sodankylän Askasta, ja myös teoksen runot sijoittuvat vahvasti pohjoiseen. Kirjan takakannessa kerrotaan, että teos käsittelee muun muassa muiston ja muistamisen problematiikkaa, vastahistoriaa ja pohjoista.

Asentopuu määrittyy jonkinlaiseksi merkkipaikaksi, joka on tiiviisti kiinni lappilaisessa historiassa tai ainakin mikrohistoriassa. Teos on kuin vieraskirja tai jälkikirjoitus, johon kulkija on puukkonsa terällä kaivertanut terveisensä. Asentopuun runot liikkuvat pohjoisen kielessä, tarinoissa ja poliittisessa historiassa.

Teos jakautuu kolmeentoista runosarjaan, joista osan voi katsoa edustavan laajemmin Lapin ihmisen historiaa ja toisten taas kenties kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa. Teoksen alun runoissa ollaan tiiviisti pohjoisilla metsätyömailla, savotoilla. Ojuva kirjoittaa pohjoisesta maisemasta: metsästä, joesta, tuntureista, selkosista, mutta runoissa oleva maisema on aina suhteessa siellä toimivaan ihmiseen. Runojen metsä on talousmetsää, yhteismaata, ja jopa metsässä kasvavat puulajit vertautuvat ihmisiin:

täällä on vain kolmenlaisia puita

xxvakavia mäntyjä
xxkukalie kuusia
xxkoivuja, joista

suurinosa on naisia tai napsuja miehiä

koreaherra kihlasi
mehevän hieskoivun
hieskoivu pisti päälle
peräpohjolan kansallispuvun

Sukutarinat perheiden miehistä, jotka lähtivät elannon ansaitsemiseksi raskaisiin metsätöihin, elävät edelleen. Asentojätkät olivat savottojen työmiehiä, joilla ei ollut muuta kotia kuin kulloinkin korvessa oleva savottakämppä. Lentojätkiksi taas sanottiin työmiehiä, jotka siirtyivät metsätyömaiden mukana ja kävivät välillä kotona ”jättäen eukkonsa taloa hoitamaan ja uutta perillistä odottamaan”. Kuuluisimpia lentojätkiä lienee Nätti-Jussi, jonka kaskut ja sananparret ovat edelleen olennainen osa Lapin kertomaperinnettä. Jätkäkulttuuri eli kulta-aikaansa 1940–1950-luvuilla, jolloin Suomen metsiin tarvittiin töihin satojatuhansia miehiä ja hevosia. Metsätyöt olivat raskaita ja vaarallisiakin töitä, joita tehtiin usein kaukana kotoa haastavissa olosuhteissa.

Asentopuu keskittyy näihin metsästä elantonsa saaviin ihmisiin ja tarkastelee jätkäkulttuuria kiinnostavasti nykyajasta käsin. Osastojen nimet viittaavat siihen, että historiaa ei tarkastella turhan ryppyotsaisesti tai jätkäkulttuuria ihannoiden. Teos jakautuu osioihin, joiden nimiä ovat muun muassa ”loilotus eräästä isästä rimma-remmasta”, ”kuukkeli kuoleman ukkeli” ja ”jälkiruuaksi rehabilitointi”.

Ojuvan runous ei esittele siloteltuja Lappi-kliseitä tai romantisoi rankkoja metsätöitä. Itse jätkäkulttuuriin liittyi lähes poikkeuksetta roisi kielenkäyttö ja häpeilemätön juttujen liioittelu. Jotain tästä on havaittavissa myös Asentopuun runojen kielessä:

tämä on yhteismaa
ettekö tiedä mitä se tarkoittaa
isojakokartat tatuoidaan
rihannan paljaaseen pakaraan
täällä status ei merkitse mitään
reilu jätkä on kaikille tuttu LOL

Myös Lapin mytologiat, erityisesti nykyiseen Sodankylään kuuluvan Sompion metsäsaamelaisten traditioihin liittyvät tarinat pääsevät teoksen alkuosioiden runoissa esille Sompion seitsemän noitaa -teemassa. Runoissa noidat edustavat vanhoja uskomuksia, jotka saavat väistyä pois kirkkoherran taivaan, kristinuskon tieltä. Ojuva tuo tässä nykykielen hauskasti osaksi traditiota:

pelottaako, kysyy kirkkoherra forbus
pelottaa vain kirkkoherran taivas
ei helvetti vähääkään hähähää

Välillä Asentopuun metsätyömaakuvasto laajenee Ruotsiin muuttaviin sukulaisiin ja kaukokaipuuseen Le Havren sataman kautta tulevien hedelmien myötä tai Leningradin tienlaitaan. Lappiin on aina tultu ja Lapista on lähdetty kauas elannon perässä milloin minnekin. Tai ainakin lähtemisestä on haaveiltu. Haaveisiin on antanut vastakaikua milloin voimakas uskonnollisuus, milloin poliittiset ihanteet. Näitä molempia sivutaan Asentopuun runoissa.

emme tarvitse fantasioitanne
tämä on yhteismaa
ette ymmärrä siitä mitään!
me olimme kapitalisteja sosialisteja
lestoja lesboja anarkisteja nistejä
vainottuja vitivalkoisia vareksia
ennen kuin kukaan toi tänne yhtään mitään

Ojuva käyttää teoksessaan välillä pohjoisia murresanoja, mutta enimmäkseen kieli myötäilee puhuttua nykykieltä. Mielestäni Asentopuu on kiinnostavimmillaan, kun Ojuva yhdistelee sanoja riemullisesti erilaisiin äänteisiin:

jos täällä joku perkele huutaa päälle!

niin se on ahtojää
joka pinteessä huutaa
xxxxxxxxhähähää

Teos hyödyntää paikka paikoin ilahduttavasti kielen sointuisuutta, joka tuntuu tuovan runoihin ripeän rytmin ja poljennon. Muuten kieli muistuttaa perinteistä, melko väljästi aseteltua säemuotoista runoa ja on itsessään karun kaunista, kuin puukonterällä puunkuoreen kaiverrettuja kirjaimia, kuten runossa ”omakuva”:

olen uni ojuva

puurajalta

syön aamupalaksi rautaa (kreuterblutshaft)

ja koskelan poikia

Sukutarinat ja sukupolvien kohtaaminen (tai kohtaamattomuus) toistuvat teoksen runoissa. Yksi osio on nimetty otsikolla ”pöydän raja, ravintoa, sukurakkaus-juhlat”. Sukupolvet kokoontuvat illallispöydän metaforaan, jossa ”me, aika ja muistot / kohtaamme / ja pöytä on raja”. Ojuva kuvaa suvun kohtaamisia ja niihin liittyviä jännitteitä tarkan lämminhenkisesti käyttäen suvun juhlia paikkana tarinoille ja kysymyksille:

nuori sukulainen
haluaa esittää kysymyksiä,
luulevat sitä runoesitykseksi

Osiossa ”muistoja auringosta ja pahvilaatikosta” kerrotaan rakkaudellisesti huolehtivista isovanhemmista. Papasta, joka menee vaikka pahvilaatikkoon lapsenlapsen vuoksi ja seuraa sillalla, ettei jää petä lapsen ja mummon potkurin alla. Eri sukupolvia kuvaavat runot tuntuvat tuttavallisilta, kuin lämpöisesti valottuneilta kuvilta omasta lapsuudesta:

olen niin onnellinen
lapaluiden välistä
menee sisälle
auringon
viiltävä säde

Asentopuu on esikoisrunoilijalta eheä ja tasapainoinen kokonaisuus. Takakansiteksissä kerrotaan, että kokoelma on syntynyt Nihil Interitin runoryhmässä. Huomaan hakevani teokselle paikkaa Lapin kirjallisuuden kaanonissa. Tuoreen lappilaisen runoilijan tai Lappiin sijoittuvan runoteoksen nimeäminen ei ole aivan helppoa, vaikka ansiokkaita saamelaisteoksia on helpompi nimetä heti useitakin. Kenties ylitorniolaisen Rosa Liksomin proosateosten sutjakas tarinankerronta on kasvanut samasta Lapin maaperästä kuin Uni Ojuvan runojen kieli. Asentopuu on iloinen lisä pohjoisen kirjallisuuteen, ja teos oli listattu ehdolle vuoden 2019 Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Voiton vei Liksomin Everstinna (2018).

Asentopuun kannessa seisoo mustavalkeassa valokuvassa metsätyömiehiä raskaine moottorisahoineen kuin kunniavartiossa puitten edessä. Erään jätkäperinteeseen liittyvän tarinan mukaan metsätyömaiden kodittomista asentojätkistä tuli kuollessaan valkeita poroja. Asentopuussa jätkän kohtalona on kuukkeli, pieni ihmistä pelkäämätön sitkas varislintu:

kun lentojätkä kuolee
jätkästä tulee kuukkeli
kuoleman kuukkeli
rajalla keikkuva
kuusen latvassa keikkuva ukkeli

ja:

ei kummempaa kotia
kuukkelinakaan

omaan nyrkkiin
xxxxxxxxoman siiven alle
xxxxxxxxxxxxxxkäy se nukkumaan

Amanda Hakoköngäs
Pelkistetyn viehätys

Posted:Wed, 08 Jan 2020 14:20:35 +0000

Henrik Pathirane:

Taudinkuva ja muuta pientä. Lyhyttavara 2019. [44 s.]

Minuutti. Lyhyttavara 2019, 35 s.

Henrik Pathiranen kaksi runovihkoa Minuutti ja Taudinkuva ja muuta pientä ovat pieniä ja minimalistisia teoksia, jotka tahtovat tulla pelkkyydessään iloituiksi. Helsinkiläinen Pathirane on aiemmin julkaissut nettisivuillaan esimerkiksi konseptuaalista, konkreettista ja dada-henkistä runoutta. Hän on tehnyt myös poikkitaiteellisia teoksia eri alustoille sekä yksin että kollaboroiden. Esikoisvihkot on julkaissut Lyhyttavara, Karri Kokon perustama liike (ehkä sanan kaikissa merkityksissä), joka on erikoistunut vihkoihin ja pieniin painettuihin kirjoihin. Teokset tilataan on demand -periaatteella.

Lyhyttavaran painettujen teosten ja myös Pathiranen tekstien eräs keskeinen filosofia on kaiketi juhlia pienuuden ja marginaalien kauneutta ja julkaista sellaisella tahdilla kuin tekijästä tuntuu mielekkäältä: molemmat Pathiranen painetut teokset näkivät päivänvalon keväällä. Julkaisutiheys vaikuttaa sanovan, että teosten ei ole ollut tarkoitus suurieleisesti ilmestyä vaan tehdä materiaaliseksi jokin idea ja asettua löydettäviksi. Kuvaavaa on se, etten löydä tekijän nettisivuilta sanaa ”esikoisteos” vaan monia linkkejä hänen tuotantoonsa.

Teokset muistuttavat visuaalisesti toisiaan, mikä vahvistaa mielikuvaa siitä, että ne kuuluvat samaan esteettiseen jatkumoon — sekä Taudinkuvan että Minuutin kannet ovat valkoiset, ja valkoiselle taustalle on painettu ainoastaan teosnimi ja välttämättömät tiedot. Minuutti on kirjoitettu tekijän itsensä käsialalla, ja Taudinkuvan päätteellinen ja tasalevyinen kirjasintyyppi taas tuo mieleen mekaanisen kirjoituskoneen.

***

Taudinkuva on konkreettista ja visuaalista runoutta, joka korostaa suomen kielen nyrjähtelyn semanttisia mahdollisuuksia ja sanojen materiaalisuutta. Teos koostuu monimerkityksisistä tavu- ja sanarunoista, joiden toisin ja väärin kirjoittaminen tuo esiin uusia havaintoja.

Kirjoituskonemainen kirjasintyyppi tuo mieleen useat Aram Saroyanin runot ja teokset, joten lainaamisen taso on Pathiranen teoksessa läsnä alusta lähtien. Teos ammentaakin minimalismista lähtökohtiaan peittelemättä ja käyttää myös useita kielilähtöisiä keinoja, joista suomalaisessa nykyrunoudessa innostuttiin kymmenisen vuotta sitten esimerkiksi blogeissa. Juurikaan yli kolmen sanan pituisia ”säkeitä” siinä ei esiinny, mikä yhtenä tekijänä erottaa Pathiranen Saroyanista, joka käytti runoissaan toisinaan lauseita ja vuorosanojakin.

Vihko alkaa maahan viittaavasta, liikkeen ja pysähtyneisyyden välistä ristiriitaa korostavasta runosta:

Jonkinlainen unellinen järistys on siis kyseessä — valveutuminen pysäyttää. Samaan runoon linkittyy ihmetys ”udun” alkuperästä, kun se kiusaa kokijaa valveillakin (puhuja-termin käyttö tuntuisi tässä tapauksessa väärältä). Alkupuolen vastakohtaisuutta hyödyntävä runo on nokkela:

Runo yhdistyy omassa luennassani ”kuiva kasta” -sana(pari)n sekä aiempien runojen ansiosta maaperään, mutta jokainen säepari tuo vastakohtaisuudessaan esille liikkeen. Lähinnä ihmisen nimeen viittaava ”tuovi” jättää runoon sopivasti outoutta; etymologiaa tutkimalla selviää, että se on johdos kyyhkysestä tai ukkosenjumala Torista. Äänneasun ansiosta mieleeni hakeutuu myös toinen lintu, kuovi, ja linnun tai jumalan kehys yhdistyy viimeisen säeparin vertikaaliseen liikkeeseen kuin runo olisi visuaalisen asunsa vastaisesti lähdössä lentoon. Saman aukeaman toisella sivulla on runo

jossa yliviivatut kirjaimet on yhdistetty sotkemalla ja ne assosioituvat niin ikään maahan. Metalyyrisyyden elementti on teoksessa vahvasti läsnä, ja ”lieju” näyttäytyy minulle kirjoittajan juuttumisena kieleen vastakohtana edellisten runojen liikkeen tunnulle.

Kaikki runot eivät aivan aukea, tai oikeastaan ne jättävät avoimeksi: aina ei käy selväksi, milloin idean on tarkoituskin olla avoin ja keskeneräinen, milloin on kyse jostakin, mitä en vain täysin tavoita. Loppupuolen ristinmuotoiset runot eivät tarjoa minulle kielellisesti kovinkaan tuoreita oivalluksia, kun taas toisten runojen hämäryys jää häiritsemään kiehtovasti:

Runo hahmottuu aluksi visuaalisena havainnollistuksena jonkinlaisesta mutaatiosta, jossa o:sta on tullut ¤ ja S:stä on tullut §. Kirjainyhdistelmä OS voisi viitata operating systemiin eli laitteen käyttöjärjestelmään tai latinan sanaan ”os”, ’luu’; molemmat ovat jonkin kokonaisuuden toiminnan mahdollistavia ja koossapitäviä asioita. Keho ja kone rinnastuvat. Toisaalta nämä visuaaliset merkit voivat näyttää myös bakteereilta — mutta miksi niitä on juuri kaksi? ¤ viittaa valuuttaan ja § taas pykälään eli lakiin. Ehkä runo siis tuo esiin yhteiskuntajärjestyksemme oireellisuuden, jota kieli ja merkit toisintavat. Jos kieli on tauti, näkyvätkö sen oireet poikkeamissa, joita Taudinkuva virheitä oivaltamalla tuo esiin? On pieni haaste, etten saa yhdistettyä vihkon nimirunoa kovin saumattomasti muuhun kokonaisuuteen, joka vaikuttaa tematiikaltaan yllättävänkin yhtenäiseltä minimalismiksi.

Vihkon aihepiiri ja sanasto pyörivät paljon liikkeen, nytkähdyksien ja käännöksien ympärillä. Erityisen nokkelia ja yhteenkuuluvia ovat runot, jotka osoittavat esimerkiksi sanojen ”eteneminen”, ”en”, ”este” ja ”tee” samankaltaisuutta ja varioivat niitä äänteellisesti.

Tähän runoon sisältyy este; niin kuin että-konjunktiossa piilisi kohta, josta virkkeen on vaikea edetä minnekään ja ajatusta vaikea tarkentaa. Myös etäisyys tavusta eli tauko kielessä asettuu ihanasti etenemisen väliin. Kuitenkin neliöstä saa luettua myös sanan ”esteettä” tai pienellä muuntelulla ”ette estä” -toteamuksen. Samassa runossa on siis sekä pelko kielellisestä esteestä että päättäväisyyttä ja välinpitämättömyyttä sitä kohtaan.

Hommagemaisesti Saroyanin runoon

näyttää viittaavan esimerkiksi mainio

Tällä kertaa kyse on kuitenkin konsonanttirykelmän sijaan liioitelluista vokaaleista, kun huokailua muistuttavan sanan uo-äänteeseen juuttuminen keskeyttää sanan. Voisi myös ajatella, että j-konsonantti olisi poistettu ”huojun”-sanan keskeltä. Uo-äänteen toistuminen luo sanaan äänteellistä huojuntaa, niin kuin jonkin soittimen kielet (!) värähtelisivät keskenään hieman eri vireessä: missä kohti u-äänne pyöristyy o:ksi? Jos Saroyanin ”lighghtissa” ghght-äänne juuttuu kurkkuun, Pathiranen runossa raskas uo-toisto vahvistaa sanan alkuperäistä semanttista merkitystä. Lisäksi u-kirjaimet muistuttavat ulkonäöltään käännettyjä n-kirjaimia, joten huojuntaa tapahtuu myös visuaalisella tasolla u:n ja n:n välillä.

Aukeaman toinen runo varioi ”huououn”-runoa ja on sarjallisuudessaan visuaalisesti miellyttävä mutta ei tuo ajatukseen juurikaan uutta. Kokonaisuutena Taudinkuva on valloittava pieni vihko. Mitään suurta se ei yritäkään olla, mutta sen estetiikka osin perustelee vähemmänkin pitävät ratkaisut.

***

Minuutin omalakinen keskeislyyrisyys ilmenee ensimmäisenä sen materiaalisissa mitoissa, sillä vihkon sivu on neliön muotoinen ja teosnimi tekijän käsialalla asettuu miltei sen keskelle. Nämä seikat alleviivaavat ”minuutti”-sanan yhdistymistä sanaan ”minuus”,^[1] ja myös Minuuttia lukiessa alan pohtia sitä, miten konseptuaalisella runoudella ja käsitetaiteella on tapana usein asettaa keskiöön paitsi teoksen idea, myös itse tekijä^[2]. ”Minuutti pysyi minun minuuttinani”, tekijä toteaa jälkisanoissa.

Idea on seuraava: Pathirane keskittyi vajaan vuoden ajan kerran päivässä avaamaan japanilaisen paperikäärön ja merkitsemään muistiin siihen käyttämänsä ajan. Hän pyrki käyttämään toimenpiteeseen minuutin ja tuntemaan minuutin samalla kehossaan, ilmeisesti kelloa katsomatta, aikaa samalla itsekseen laskien tai laskematta — tarkempi metodi ei selviä teoksen jälkisanoista. Tämän hän teki ollessaan pitkällä matkalla. Teoksen vastaanottajan kannalta metodin tarkempi kuvaaminen jälkisanoissa ei olisi ollut pahitteeksi, jotta ajatusleikkiin pääsisi kunnolla mukaan.

Pathiranen yhden hengen ihmiskokeen voi hyvin sanoa olleen paitsi ajan myös ruumiinfenomenologiaa. Tekijä on tahtonut sekä ”osallistua johonkin jaettuun” että ”löytää itsestään minuutin” — minuutti on kellosta katsottuna sama aikayksikkö kaikille, mutta kuitenkin jokaiselle kokemuksellisesti omansa. Fenomenologian käsitteet objektiivisesta ja kokemuksellisesta ajasta sopivat kuvaamaan tätä kahtiajakoa ja ristiriitaa.

Todisteena yrityksestä on nyt luettavissa vihkollinen käsinkirjoitettuja numerosarjoja, sikäli kuin ymmärrämme, mitä tällä tarkoitetaan. Lukutavassa voi korostaa teoksen dokumentaarisuutta eli merkkien viittaavuutta aikaan ja keholliseen kokemukseen tai sitten merkkien viittaavuutta itseensä ja sen rinnalla niiden assosiatiivisuutta. Vaan onko jälkimmäisessä tavassa mieltä — mitä numeroiden lukeminen tarkoittaa? Teknisesti sen voisi ehkä rinnastaa laskutoimituksen tekemiseen, jolloin numerot avaavat itsestään jotain pintaa syvempää. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kyse. Numerosarjojen tuijottaminen ilman, että niitä tarvitsee ”ratkaista” tai yhdistää mihinkään, tuntuukin aluksi mielettömältä.

Toisin kuin konseptualismissa usein, Minuutin merkit tai kieli eivät ole tekstimassasta lainattuja vaan prosessissa metodin mukaan itse tuotettuja. Sellaisinaan lukujonot assosioituvat esimerkiksi binääritiedostojen numerosarjoihin, nolliin ja ykkösiin. Tekijää voi siis ajatella myös konemaisena. Dystooppishenkinen ajatus: kun ihminen tai muu subjekti tulevaisuudessa haluaa kuvata kokemaansa, ehkä hän välittää kielennetyn kokemuksensa sijaan muille käsiteltäväksi jonkin numeron. Tätä toki teemme jo nyt ainakin kuvia ja tiedostoja toisillemme jakaessamme, ja algoritmit myös ennustavat ihmisten tunteita ja käytöstä. Missä kohdin loppuu ihmisen ymmärrys koneiden kielestä tai päinvastoin?

Dokumentaarista lukutapaa korostamalla saan tietää lähinnä sen, kauanko tekijältä on jollakin satunnaisella kerralla kestänyt avata paperikäärö ja omistautua minuutille. Minuuttia on tunnusteltu useimmiten iltaisin, ja pisin kokemuksellinen minuutti on kestänyt objektiivisessa ajassa 01.13,54 minuuttia. Numerot tuovat esiin rituaalin toistokertojen väliset muutokset, ja muutosta pidetään yhtenä ajantajun edellytyksistä.

Fenomenologeilla voisi olla tähän muutakin sanottavaa. Edmund Husserlin tekstivertauksen mukaan lukeminen ja ihmisen kohtaaminen tämän ruumiillisuudessa ovat rinnastettavissa. Tunnistan tekstimassan numerot, jotka välittävät minulle kuvauksen objektiivisesti kuluneesta ajasta mutta eivät kokemuksellista aikaa. Numeeristen merkkien kautta en siis pysty kohtaamaan toisen subjektiivisuutta enkä rituaaliin liittyvää kehollista ulottuvuutta, sillä sitä ei kuvailla (ruumiin)kielen avulla. On hiukan kuin kohtaisin ihmisen, jonka ymmärrän yrittävän kommunikoida mutta jonka kieltä en kuitenkaan puhu. Teos konkretisoikin kiinnostavasti sen, miten kielellä on numeroihin verrattuna erioikeus toimia myös tunnetason tietoa välittävästi. Kokemus jää kutkuttamaan, ja lukisin mielelläni teoksen jälkisanoja pidemmänkin esseen Pathiranen minuutin kokemuksesta.

Kun tarkennan huomion käsialaan, jolla numerot on piirretty, se vetää kuitenkin teoksen taas kohti minuuden ja kokemuksen kysymyksiä. Numerojonot seuraavat toisiaan monotonisina, ja tuijottaessani lukujen koukeroita huomaan alkavani kiinnostua visuaalisista säännönmukaisuuksista ja poikkeamista: miten huolimattomasti piirretty 0 yhtäkkiä muistuttaakin sydäntä, spiraalia tai ∞-merkkiä, miten käsiala on välillä sotkuisempaa ja toisinaan terävämpää tai miten lukujono alkaa ”pomppia”:

Vieraan ihmisen käsiala kertoo minulle jotakin hänen persoonastaan, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Taso, jolla teoksen kautta pääsen käsiksi toisen ihmisen kokemuksen ruumiillisuuteen, on siis hyvin konkreettinen, kun huojuva numeropartituuri piirtää kuvaa matkalla olemisen tilanteesta, liikkuvasta kulkuneuvosta tai kiireestä, kenties huonommasta tai paremmasta keskittymisestä. Numerojonot sellaisinaan ovat vieraannuttavia, mutta käsiala ja tieto teoksen tekotavasta tuovat siihen kiinnostavaa intiimiyttä. Vaikka Minuutin kohtaaminen ilman valokuvan ja painoprosessin väliintuloa, autenttisena käsitetaiteellisena käärönä, olisi luultavasti kiintoisampi kokemus, on myös käsitteellinen vihko kokoaan suurempi. Se saa pohtimaan kielen, lukemisen ja toisen kokemuksen tavoittamisen rajallisuutta.

Minimalismille leimallisesti Pathiranen teokset muistuttavat viehätysvoimasta, joka yksinkertaisessa piilee. Ne osoittavat, miten hyvin tehty pieni runo monitasoistaa tulkintaa ja tekee lukukokemuksesta runsaan. Esiintymistiheydessään teokset myös asettuvat osaksi runoudessa juuri kuumimmillaan olevaa vihko- ja zinekulttuuria.

1 Versus esim. Jere Vartiaisen Minuus | Miinus (2018).
2 Minuuttia ei toki voi pitää ihan puhtaasti konseptuaalisena runoutena esimerkiksi siksi, ettei se hyödynnä jo olemassa olevaa tekstimassaa vaan tuottaa sitä itse tekijän kokemuksen kautta. Ehkä mielekkäämpää on lähestyä teosta lajirajoja ylittävänä käsitetaiteena.

Anniina Meronen