Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Limittyviä tiloja, nähtyä lukemista

Posted:Wed, 20 May 2020 21:32:23 +0000

Vasemmalta alkaen J.P. Sipilän runovideoinstallaatio,
Mikael Bryggerin & Marko Niemen digitaalinen runo
ja Kristian Blombergin runoheijastus.

Matkustin eräänä torstaipäivänä, 29.8.2019, Jyväskylästä Kuopioon tutustumaan Lauri Hein kuratoimaan kokeellisen runouden näyttelyyn Galleria Ars Liberassa, nimeltään PAINO — kokeellista runoutta. Kesä oli lopuillaan mutta päivä oli läkähdyttävän kuuma — aurinko porotti ja iso digitaalinen lämpömittari Kuopion torin kulmalla näytti +25 °C.

Pohdin tässä artikkelissa erityisesti, kuinka tila ohjaa lukemista. Tila on ymmärrettävä tässä laajasti, sanoisinko psykofyysisesti: lukemista ohjaava tila voi olla erityisen fyysinen, kuten galleria, tai enemmänkin mentaalinen, kuten internet. Toisaalta on selvää, että kehon ja mielen dualismi on syytä heittää hetimmiten romukoppaan ja sen sijaan syleillä niiden riippuvaisuutta toisistaan. PAINO-näyttely oli täynnä hienoja teoksia, joista pystyn tässä artikkelissa nostamaan esiin vain jokusen. Niinpä keskityn teoksiin, joiden suhde tilaan oli mielestäni erityisen kiinnostava. Näyttelyn koko tekijäluettelo oli seuraava: Olli Aarni, Kristian Blomberg, Mikael Brygger, Heidi Halonen, Arja Karhumaa, Daniel Malpica, Maarit Mustonen, Marko Niemi, Henrik Pathirane, Marion Robinson, J.P. Sipilä, Jaakko Tarkka, Virpi Vairinen ja Taneli Viljanen.

Kaksikerroksinen, pieni galleriatila oli installoitu tiiviisti; runot oli etenkin alakerrassa ripustettu niin tiheästi, että niiden ääni- ja kuvamaisemat sekoittuivat kutkuttavasti toisiinsa. Mutta onhan siirtymä runosta toiseen kirjamuotoisessakin runoantologiassa vain sivunkäännön päässä… Toisaalta näyttelyssä oli lukuisia teoksia, joita olin kohdannut aikaisemmin tekijöiden runokirjoissa, Tuli & Savussa, Nokturno-sivustolla tai toisaalle installoituna. Näin ollen näyttelykokemukseen ohjautui myös muistumia teosten aiemmista kohtaamispaikoista ja merkitysten nytkähdyksiä kohdatessani ne nyt täällä, osana laajuudeltaan aika vaikuttavaa kokeellisen runouden kattausta.

Lauri Hei kertoo näyttelyn esikuviksi Sanakuva-kollektiivin vuonna 2015 Lahdessa Galleria Aila Seppälässä järjestämän näyttelyn Merkillinen — visual poetry exhibition ja Nuoren Voiman Liiton Runokuu-festivaalilla vuonna 2016 Helsingissä Kulttuurikeskus Caisassa järjestämän näyttelyn Kielikuva. Lisäksi hän mainitsee erityisen innostavaksi runonäyttelyksi Arja Karhumaan Epägenesis-näyttelyn Suomenlinnan Galleria Rantakasarmissa vuodenvaihteessa 2016—2017. Visuaalista runoutta on ollut säännöllisesti esillä Runokuu-festivaalilla Helsingissä ja Annikin runofestivaalilla Tampereella, joten PAINO-näyttelyn ei voi sanoa syntyneen tyhjästä.

PAINOn ääreltä

Virpi Vairisen installaatio A Poet’s Screenome toi tilallisuuden käsittelyyn varsin kompleksisen ja kaikkiaallisen tilan, internetin. Olen Vairiselle kiitollinen hänen työstään 2010-luvun internetin (tai post-internetin) ja runouden yhteyksien kuvaajana. Kuten hän esseessään toisaalla toteaa, ”[p]ost-internet on aikakausi, jolloin internetin tunnistaa sen läsnäolon lisäksi sen poissaolosta”^[1]. Installaatiossa Vairinen tuo kuitenkin internetin fyysisesti läsnä olevaksi näyttelytilaan henkilökohtaista tietä. Lattialle asetetuista, Vairisen omalta tietokoneelta otetuista ja suurennetuista näyttökuvista koostuvassa teoksessa kohtaavatkin yksityinen ja julkinen sfääri. On kuvia niin Donald Trumpin Twitter-sivusta, Punk of Finland -nettifoorumista ja Spotifysta kuin Vairisen tietokoneen työpöytänäkymästä ja tyhjästä tekstinkäsittelytiedostosta. Ruutukaappaukset havainnollistavat, kuinka tutut ruutunäkymät luovat kotoisuuden tunnetta, mutta samalla taidenäyttelyyn tuotuna niiden arkinen latteus korostuu. Ja mieleen palaa, kuinka suuri osa ruutuaikamme visuaalisesta annista on muutamien suuryritysten rakentamaa.

Marion Robinsonin installaatio.

Entä itse teosten materiaalisuus? Marion Robinsonin teoksen äärellä tämä on erityisen olennaista. Lattialle tehdyllä janalla sana ”presence” liukuu ensin mustaksi ja siitä sanaksi ”absence”. Huomaan katseeni hakeutuvan janalla poissaolon päätyyn, jossa jostain syystä tuntuu mukavammalta. Kuten Voima-lehteen näyttelystä kirjoittanut Helena Björk toteaa, teoksen kannalta olisi kuitenkin merkittävää tietää, mistä materiaalista teos koostuu, eikä näyttelyssä ollut esillä materiaalitietoja. Björk kuitenkin kertoo materiaalin olevan näyttelyvalvojan mukaan mustaa hiekkaa, joka on siroteltu lattialle sapluunan läpi. Itse en pohtinut materiaalia teosta katsellessani, sillä ajattelin lukevani runoutta… Kuten Björk toteaa, näyttely on omiaan nostamaan kysymyksiä kirjallisuuden ja kuvataiteen perinteisestä roolijaosta. Kuvataiteessa materiaalisuuden merkityksellistäminen on normi, kun taas materiaalisuuden esiintuontia voidaan runoudessa yhä kutsua ”kokeelliseksi”. Tätä jakolinjaa on ilman muuta syytä haastaa.

Tilan lisäksi lukeminen on näyttelyssä syytä ymmärtää laajasti. Maarit Mustosen installaatio lapsenlapsenlapsen koostuu vaatekaapista, kasvivärjätyistä vaatteista, käsin piirretyistä kopioista tekijän isoisoäidin sanomalehtipaperista leikkaamista ompelukaavoista ja kaiuttimen välittämästä äänestä. Mustonen on löytänyt isoisoäidin kaavat lattian alta, kopioinut ne ja avustajiensa kanssa ommellut vaatteet kaavojen mukaan. Kaiuttimesta tulevan Mustosen luennan lisäksi installaatiossa on kielellistä ainesta vain kaavojen kopioissa, joihin hän on piinallisen tarkasti kopioinut lyijykynällä kaavoina toimivien sanomalehtileikkeiden tekstit.

Tylsien sanomalehtitekstien kopiointi palauttaa mieleen Kenneth Goldsmithin konseptuaaliset kopiointimanööverit. Käsitetaiteen ja kirjallisen konseptualismin perinteessä liikkuen kaavojen kopiot voikin nähdä sekä löydettyinä esineinä että löydettyinä teksteinä. Vaatekaapin henkareissa roikkuvat mekot kuitenkin muistuttavat, etteivät löydetyt esineet ole vain tarkastelun alaisia taideobjekteja vaan käyttöesineitä. Selaillessani vaatekaapin mekkoja mietin, kuinka tämä selailu suhteutuu kirjan selailemiseen. Lukemisen intensiteetti voi vaihdella, kuten konseptualismissa on luotu tilaa myös silmäilevän lukemisen merkitykselle runouden kokemisessa. Menetelmällisen toiston ja sukulaissuhteen kautta teos saa pohtimaan perintöä ja polveutumista, taiteellisesti ja muuten. Miten isoisoäiti kokisi kaavojensa päätymisen osaksi lapsenlapsenlapsensa installaatiota? Judith Butlerin ajatuksia seuraten sukupuolta tuotetaan toistolla, ja olenkin taipuvainen lukemaan Mustosen pedantissa toistossa lempeää ironiaa perinteisiä naiseutta koskevia odotuksia kohtaan. Ääninauhalla Mustonen matkii konemaisesti saksien ääntä: ”siksaksiksaksiksaksiksaksiksak…”

Taneli Viljasen pitkäniminen teos jäljet: miten asioiden kuvaileminen muuttaa niitä, niiden jättämiä muistikuvia, sinun suuhusi unohtuneita huoneita taas livahtaa selvästi äänitaiteen puolelle. Ääniteosta kuunnellaan kuulokkeilla ja se jakautuu kolmeen osaan, joista toisessa ja kolmannessa Viljasen lausuntaan sekoittuu muitakin ääniä. Toisessa osassa Viljasen kuiskauksen taustalla soi kauhugenren mieleen tuova surumielinen sävelmä, ja kolmannessa osassa, jossa puhuja nimenmukaisesti toistaa sanaa ”jäljet”, taas voi kuulla julkisen tilan hälinää. Koska teos koostuu painomusteen sijaan ääniaalloista, ”jälkien” transmediaalinen liike korostuu. ”Tuulta, liikkeen varjoja. Kädet tarttuvat minuun. Eikö meidän välillämme ollut ääretön etäisyys?” Luenta on intiimin ruumiillista ja aavemaista, kuten Viljasen tuotanto muutenkin.

”Ruutukaappaus” teoksesta Textual Life.

Mikael Bryggerin kirjoittamassa ja Marko Niemen ohjelmoimassa digitaalisessa runossa Textual Life kapiteelikirjaimet muodostavat kuvioita, jotka muistuttavat Bryggerin Tuuliatlas-kirjan (2014) visuaalisista kirjainkentistä. Tuuliatlaksessa kirjaimista muodostuu sanoja suomeksi, Textual Lifessa taas englanniksi. Tai silloin kun muodostuu — teos tavoittaakin kutkuttavasti lukukokemuksen saranakohdan, jossa yksittäiset kirjaimet hahmottuvat mielessäni sanoiksi. Näin käy sekä sanat ”light” ja ”twilight” että sanat ”dear”, ”read” ja ”dare” muodostavissa kirjainkentissä, mutta sanat ”follow” ja ”flow” tunnistan ruudulta välittömästi. Teos tavoittaa näkemisen ja lukemisen yhteyden tavalla, joka tuntuu lumoavalta.

Visuaalisen runouden kenttä on Suomessa rikas, mutta näyttely muistuttaa myös sen hauraudesta. Esillä on performanssin videotaltiointi Daniel Malpicalta, jota uhkasi pitkään perusteeton maastakarkotus Maahanmuuttoviraston taiteilijan työtä koskevan ymmärtämättömyyden takia. Lisäksi näyttelyssä on shakkipeliä emuloiva teksti-installaatio Marko Niemeltä, joka menehtyi viime syyskuussa. Tämän seurauksena Niemen teokset PAINO-näyttelyssä jäivät viimeisiksi hänen elinaikanaan näytetyiksi teoksiksi elokuussa Runokuu-festivaalilla esillä olleen Maapallo-teoksen lisäksi.

Tulevia näkymiä

Kysyessäni monitaiteellisen runouden merkityksestä Lauri Hei toteaa, että ”parhaimmillaan kaikenlainen monitaiteellisuus voi tuoda yhteen eri alojen tekijöitä ja yleisöjä, etenkin nyt monien kulttuurin osa-alueiden pirstaloitumisen ja hienojakoistumisen aikana”. Hän nostaa esiin viimeaikaisen keskustelun luku- ja kirjoitustaidon heikentymisestä ja sanoo uskovansa, että ”nykyisten viestintäteknologioiden ja -käytäntöjen vaikutus vääjäämättä heijastuu nykyisten ja tulevien sukupolvien tapaan kirjoittaa ja ajatella tekstejä”. Parantunut ymmärrys kirjoittamisen ja lukemisen (mediaalisesta) moninaisuudesta ja tilojen luominen tälle ovatkin kehitystä, jonka otan ilolla vastaan.

Heillä on toiveita tulevien kokeellisen runouden näyttelyiden suhteen. Hän olisi kiinnostunut näyttelystä, joka koostuu kokonaan digitaalisesta, ergodisesta ja generatiivisesta runoudesta, sekä pelkästään äänistä ja lausunnasta rakentuvasta runonäyttelystä, jonka voisi koostaa esimerkiksi erilaisista ääniteoksista, -installaatioista ja lavarunousesitysten taltioinneista. Hei toivoisi näkevänsä vielä myös kolmiulotteisuuteen ja perinteisempään käsityöhön nivoutuvaa runoutta esimerkiksi runoveistosten ja taiteilijakirjojen muodossa. Samoin katutaiteen mahdollisuudet kiinnostavat: ”ehkä taas retroromanttisempi ja haaveenomaisempi toiveeni on, että runous törmäytettäisiin jotenkin graffititaiteen ja tagikulttuurin kanssa”, Hei visioi. Toivoa sopii, että runouden tekijät, runoudelle tilaa rakentavat ja runoudesta kirjoittavat solmivat jatkossakin kiehtovia yhteyksiä taiteenlajien poikki ja kesken. Avoimuus ja uteliaisuus ovat kuitenkin olleet 2000-luvulla suomalaisessa runouselämässä siinä määrin arvossaan, että olen sen suhteen luottavainen.

Teksti: Tuomas Taskinen
Kuvat: Lauri Hei

__________

^[1] Virpi Vairinen 2018. Post-internet, näkyvyys ja yksityisyys — ajatuksia Nokturnon liepeiltä. Markku Eskelinen & Leevi Lehto (toim.), Suo, kuokka ja diversiteetti. ω. Helsinki: ntamo, 319.

__________

Nihil Interit ry julkaisee sekä Nokturnoa että Tuli & Savua.
Horisontin odotus

Posted:Sat, 16 May 2020 11:30:00 +0000

Lopputulos on muoto, joka ei pelkästään muistuta romaania. Se käyttää keinoja, jotka ovat sattumoisin syntyneet romaanitaiteen piirissä, ja sekoittaa niitä kaikkiin muihin proosan tuntemiin keinoihin. Ja voi melkein unohtaa, että koko ajan, teknisistä seikoista huolimatta, muodon etu on täydellisen ilmeinen, sisäänrakennettu voima: se yksinkertainen tosiseikka, että lukija tietää kaiken tapahtuneen oikeasti. Vastuuvapaus on peruttu. Verho on poissa. Kirjoittaja on askeleen lähempänä lukijan täyttä osallistumista, josta Henry James ja James Joyce unelmoivat mutta eivät koskaan saavuttaneet.

Tom Wolfe, ”Why they aren’t writing the Great American Novel anymore”, 1972^[1]

Toden ja rehellisyyden lumo oli keskeinen tekijä ei-fiktiivisen romaanin nousussa. Tom Wolfe väittää, että 1960-luku oli journalistien vuosikymmen, koska romaanikirjailijat lakkasivat selittämästä aikaansa. Siksi ”suurta amerikkalaista romaania” 1960-luvulta ei ole. Samaan aikaan journalistit alkoivat käyttää realistisen romaanin keinoja aikakauslehtien feature-jutuissa ja lopulta kirjoissa.

New Journalism -nimen saanut muoto oli siis hybridinen. Fiktion keinot otettiin tietoisesti käyttöön ei-fiktiivisessä tekstilajissa, realistisen romaanin muodot journalistisessa tekstissä. Syntyi useita ”suuria” 1960-lukua selittäviä teoksia^[2]. Yksikään ei ollut romaani. Oli perustettu suuri, myyttinen todellisuus.

***

Heterotopiat […] kuihduttavat puheen, pysäyttävät sanat uomiinsa ja kiistävät kieliopin kaikki mahdollisuudet heti kättelyssä; ne purkavat myytit ja sterilisoivat lauseiden lyyrisyyden.

Michel Foucault, Sanat ja asiat

Nonfiktioromaani^[3] syntyi tilanteessa, jossa maailma tuntui muuttuvan nopeasti, ja käsitteellistäminen tuli perästä^[4]. Sekä raa’annäköisenä että virtaviivaistettuna rehellisyys, todistajuus, faktat tarjoavat autenttisuutta, havainnoivan nonfiktion hyveen: ihanan kokemuksen siitä, että t u o on.

Nonfiktioromaani tai esseet luovat tekstimaailman, joka on konkreettisessa mielessä jokin todellisuuden puoli, melkein valokuvaevidenssin piirissä, se sijaitsee dokumentaarisuudessa. Siksi nonfiktion muoto jää usein huomaamatta, vaikka sillä sellainen on.

***

I became a poet in part because I did not want to tell stories.

Maggie Nelson, The Red Parts

Kohti todellisuutta/totuutta kurotti tunnustuksellisuuden nimen saanut runous 1950-luvulta alkaen^[5]. Tunnustuksellisuus toi kokevan subjektin runouteen sen jälkeen kun formalistiset modernismit yrittivät universalisoida runouden (miten kätevästi voikaan elää universaalien idiolektien maailmassa!). Nytkin kirjallisuus availee kätköjä häpeän alueella: sukupuolisuus, seksuaalisuus, väkivalta, uhrin ja tekijän paikat, äidin tunteet lasta kohtaan…^[6]

Robert Lowell hyödynsi vaimojensa kirjeitä (runous),^[7] Christer Kihlman käsitteli vaimoaan Selindaa analyysin ”esineenä” (autofiktioromaani),^[8] Truman Capote käytti Perry Smithiä rakentaakseen murhaajasta ymmärrettävän hahmon, jonka kohtaama kuolemanrangaistus tuntuu väärältä (nonfiktioromaani). Tosikirjallisuuden todellisuus on muuntuvaa sorttia.

***

Maggie Nelson hyödynsi tätinsä Jane Mixerin päiväkirjajäämistöä runoteoksessa Jane: A Murder (2005). Jane murhattiin. Sen sisarteos on nimeltään The Red Parts (2007).^[9] Se esittäytyy omaelämäkertana (autobiography of a trial).

Lyyrinen essee, autofiktio ja amerikkalaisessa nonfiktiotraditiossa keskeinen true crime kohtaavat The Red Partsissa^[10]. Sekamuotoisuus rakentaa rosoista, taktiilista tekstipintaa, mutta ennen kaikkea se pystyy välittämään jotain sellaista, mikä pakenisi l u k i t u i l t a l a j e i l t a. Rikospaikkayksityiskohtien rinnalle piirtyy etiikka, kertojan suhde kuolemaan, kirjoittamiseen, perheen muotokuva sellaisena kuin se on jonkin kivun luomassa pysähdyksessä.

Samassa mielessä kuin nonfiktioromaani, lyyrinen essee on fiktion ja nonfiktion rajalla. Todellisuusyhdisteiden keskiössä on subjekti.

***

Kun kyse on subjektista, onko se k u m p i, lukeva vai kirjoittava? Samahan se on.

Essee, perinteisimmilläänkin, herättää lukijassa keskustelijan — montaignelainen tehdasasetus on poissaolevalle ystävälle kirjoittaminen. Essee ei pyydä vastausta, koska vastaanottaja on vainaja, se puhuu todesta toisaalle.

Olen opettanut paljon esseekirjoittamista. L a j i on lukemisen ja tekemisen käytäntöjä luova käsite, se on työväline, ja yleensä lajin käsitteellinen aukominen ja rajailu alkaa tuottaa uutta ajattelua^[11].

Lyyrisen esseen käsite on aina jollekulle, joskus joillekuille, kuin karttapallon äkillinen muuttuminen tähtikarttapalloksi. ”Lyyrisen” horisontti avaa esseen elementtien liikuteltavuuden.

Voiko siis tehdä mitä hyvänsä? Eikö tarvitsekaan keksiä argumenttia ja diskuteerata? Voiko… ajautua? Kirjoittaa tolkuttomuuksia?

***

Sekamuotoisuus on a j a t t e l u n välttämätön ominaisuus. Hybridisyys on tekijälle lajista luopumista, kirjoituksessa-toimimista. Ja lukijalle se on samaa. ”Odotushorisontti” elää, se lakkaa odottamasta yhtä hyvin Medusan lauttaa, Demeteriä kuin Titaniciakin, Santa Maria, Pinta ja Niña putosivat sen reunalta eikä kukaan seurannut.

***

Kaunokirjallisen tekstin s u b j e k t i on prosessi luonnollisen minän ja tekstiin rakentuvan minän välissä. Esiintyvän runouden piirissä yhteys näyttää suoralta: subjekti historiallisessa, hetkellisessä vartalossaan ja läsnäolossaan tuo sanat tähän. Luetun tekstin subjekti on mediaalisempi. Kuten minä, joka allekirjoitan tämän tekstin kirjoitettuani sen monta kertaa, aina pakottautuneena eri asentoon. Mikä minusta lopulta todistaa?^[12]

Subjekti on vartalo todellisuudessa. Vasten kylmää, kuumaa, vetoa, kurotuksia, valo-olosuhteita, kosketuksia, tietoisuus on tulkintaa todellisuudesta ja siihen kohdistuvia muutos- ja vahvistusyrityksiä, muisti on niiden valikoiva ja muuntuileva historia. Päitä jotka voivat työntää itsestään ulos keksittyjä maailmoja mutta eivät koskaan kovin tarkasti hahmottaa omaansa.

***

Fakta on sirunen, jota käytetään usein ei-fiktiivisen tekstin uskottavuuden symbolina. Siitä voi olla v a r m a! Vaikka useiden tekstien perimmäinen tavoite on todistusvoimaisuus, paljastavuus tai uusien näkökulmien luominen, on niiden uskottavuustesti mekaaninen.

Saako esseetekstissä Los Angelesin strippiklubien määrä heittää muutamalla,^[13] koska toinen lukusana kuulostaa paremmalta virkkeessä kuin toinen? Mikä asian merkitys lopulta on?

Lyyrisen esseen kehittäjä John D’Agata on yhdessä faktantarkistaja Jim Fingalin kanssa kirjoittanut The Lifespan of a Fact -nimisen teoksen (2012). Dialoginen teos, joka käsittelee erään D’Agatan esseen editointiprosessia. Faktantarkistaja rekonstruoi todellisuuden kuin arkeologi, ja hänen työnsä antaa ilmi, että D’Agata on ihan liki todellisuutta mutta se vääristyy.^[14]

Toimittajana minulle on selvää, että faktalla on itseisarvo. Journalismi ei voi luoda uskottavaa kuvaa todellisuudesta olematta vaikka naurettavan uskollinen sille. Nonfiktiotekstiä oleellisimmin määrittävä detalji on fakta.

Mutta faktan status ei äkillisesti muutu tekstin valuessa ”fiktion” kategoriaan. Se paremminkin alkaa liudentua, sen sopimuksenvaraisuus alkaa tulla näkyviin, ja samalla tulevat näkyviksi ne ajattelun tai elämän alueet, joita ei voi tavoittaa ilman sopimuksenvaraisuutta.

Essee, nonfiktiona, asettuu saman totuudellisuuden ääreen. Mutta silti sen suhde todellisuuteen on moniääninen tai jopa hybridinen. Sidostotuus on usein tekstin kertoja, joka riittävällä tarkkuudella palautuu siihen historialliseen minään, joka tekstiä kirjoittaa.

***

The Red Parts on autobiografia, joka kuljettaa rinnan tädin, Jane Mixerin, selvittämättömäksi jääneen murhan mahdollista selviämistä ja isän (luonnollisesta) kuolemasta koitunutta surutyötä.

While writing Jane I became amazed by the way that one act of violence had transformed an array of everyday items […] into talismans that threatened at every turn to take on allegorical proportions. I wanted Jane to name these items. I went to great lengths trying to determine whether the raincoat covering Jane’s corpse was beige or yellow […]. When I couldn’t find out I forced myself to call it “a long raincoat” instead of giving it a color, even though I very much wanted it to have a color. Accuracy felt like a weapon, one means of battling “fate.”

The Red Parts

***

Täsmällisyys tuntui aseelta.

Suhde todellisuuteen ja subjektiin on lopulta kenties vahvimmin nykykirjallisuuden lajinylityksiä määrittelevä asia. Laji ei aina muodossaan kohtaa todellisuutta ja kokemustamme siitä. Konventionaalisimmat lajit saattavat edustaa lähinnä eskapismia, joiden parissa kuolevainen tappaa liikaa aikaansa.

***

Jim: But that would be intentionally inaccurate.
John: Probably, yeah.

D’Agata & Fingal, Lifespan of a Fact

Sopimuksenvaraisuuteen nojaava demokraattinen yhteiskunta ei toimi, ellei sopimusten pohjalla ole riittävällä tarkkuudella jaettua käsitystä todellisuudesta ja tilanteesta. Totuuden h a u r a u t e e n on alettu havahtua. Luovassa nonfiktiossa, lyyrisessä esseessä, doku-fiktiossa (elokuva) todellisuuden esittämisen eettiset ongelmat nousevat herkästi esiin.

Tämä rikkoo ainakin kymmentä journalistin ohjeiden kohtaa, sanoo Jim, ja John vastaa: Ei sillä taida olla väliä, Jim, tämä on essee, eli journalistin ohjeet eivät koske tätä.

Keskellä kirjan sivua on lyhyt katkelma D’Agatan esseestä. Kahteen palstaan jaettu teksti sen ympärillä on faktantarkistajan työtä, suurimmilta osin punaista: Kapakan nimi ei ollut Bucket of Blood. Päivä ei ollut mittaushistorian kuumin. Liikenneruuhkasta johtuvaa onnettomuutta ei tapahtunut.

Punaisia osia:

”The day of yet another suicide by hanging”, väittää D’Agatan leipäteksti. Mutta faktantarkistaja toteaa, että kolmas itsemurha tuona päivänä tapahtui niin ikään katolta hyppäämällä, se ei ollut hirttäytyminen. Hän haluaa selityksen.

John sanoo: ”Juu muistan muuttaneeni tuon, koska halusin että Levin kuolema olisi ainoa putoamisesta johtuva tuona päivänä. Halusin että hänen kuolemansa olisi ainutkertaisempi.”

Kuinka niin ”ainutkertaisempi”, kysyy Jim pomoltaan, annetaanko tälle tyypille erivapauksia, onko kyse muka niin erityisestä kirjoittajasta? Editor: ”Ei välttämättä. Mutta se tarkoittaa sitä, että hänen säännöttömyyksiinsä (irregularities) täytyy suhtautua avoimin mielin”.

***

Calling from beyond the grave, I just wanna say, “Hi dad”

Lana del Rey, ”hope is a dangerous thing for a woman
like me to have — but I have it”

Aura Sevón käyttää Nelsonin Argonauteista ja Sinelmistä nimitystä monigenreinen kirjallisuus.

The Red Parts on teospari runoteokselle, joka hyödyntää dokumentaarisia keinoja. Jane on suurilta osin kollaasiteos. The Red Partsin sivutuote on true crime, ja sitä on myös osa Janen aineistosta:

ONE LINE OF REASONING

“Had the killer been prepared to force intercourse upon [Jane], only to abandon the effort upon realizing she was on her period? The question that this reasonable deduction did not answer was whether she was already dead at the moment, or whether it was this discovery that lead him to murderous retaliation.”

— The Michigan Murders

Jane: A Murder

Suurimmilta osin true crime on matalamielistä viihdettä ja oikeussalisosiaalipornoa raaoista rikoksista. Jollain tapaa haluamme ajatella pahuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden todellisuuden ytimeksi, väkivalta ja kuolema ovat lopullisempia totuuksia kuin jotkut muut.

Nelson kuvailee poliisien todistusten pohjalta tätinsä ruumiin ympärille aseteltuja tavaroita:

her suitcase and copy of Catch-22 had been placed close at her side; her shoes, purse, and the yellow-and-white-striped towel between her legs; and her body then elaborately covered — first draped with the clothes on hangers, then with her wool coat, then spread out on top of all that, her raincoat, as if to protect the whole pile from the elements.

The Red Parts

Täsmällisyys on yhä ase. The Red Partsin teksti liikkuu varmuudesta, oikeudenkäynnin yhteydessä esitetystä aineistosta yhtä täsmälliseen mutta huterampaan suuntaan. Kun kertoja-Nelsonin äiti löysi tämän isän ruumiin, äiti ei päästänyt tyttäriään näkemään kuolinpaikkaa. Millaiseen asentoon sairauskohtaukseen kuollut isä oli jäänyt? Oliko hän ehtinyt tajuta mitä tapahtuu? Huolestua, pelätä, kurottaa kohti puhelinta?^[15]

Se mikä jää auki, jää. The Red Partsissa los-angelesin-strippiklubit eivät löydä miellyttävää lukuarvoa. Jää häiritsevä tyhjä kohta: Janen kuoleman aikaan nelivuotiaan, sittemmin äitinsä murhanneen John David Ruelasin dna:sta löytyy jälkiä Janen ruumiista todennäköisen tekijän dna:n lisäksi.

Ruelas kärsi pienenä nenäverenvuodoista.

Toteavuus tuntuu ainoalta asenteelta.

***

1 1960-luvun aikana useat journalistit Yhdysvalloissa ottivat käyttöön realistisen romaanin keinovaroja kirjoittaessaan esim. featurejuttuja. Samalla eteen tarjoutui journalistisesti kutkuttava haaste: selittää aikaa, saada kummallisesta 1960-luvusta kiinni, kun fiktiokirjallisuuden estetiikka hakeutui absurdismiin ja suljettuihin maailmoihin. Lähellä toisiaan ilmestyivät:

2 Truman Capote: Kylmäverisesti (1966), John Sack: ”M” (1966), Hunter S. Thompson: Helvetin enkelit (1967), Joan Didion: Slouching Towards Bethlehem (1968) ja Tom Wolfe: The Electric Kool-Aid Acid Test (1968).

3 Nonfiktioromaani on sana, jota ainakin Truman Capote käytti mielellään. Käsite on itsessään ristiriitainen, ainakin suomeksi. Ehkä sana novel eripohjaisine etymologioineen sallii sen.

4 Varauksena: 1960-luvun outoutta tuskin kannattaa korostaa, koska aikojen muuttuminen on vakiintunut aikalaiskokemukseksi ainakin romantiikasta alkaen; elämme aina eri tavalla kummaa jaksoa kuin edellinen. Muistatteko, kun Napoleon oli uutinen? Byron ratsasti päin Turkkia? 1960-luvun murrokseen liittyi vapaa-ajan nopea muutos, median monimuotoistuminen (filmi, televisio, kamerat yhä vain arkistuivat, jolloin dokumentaatio oli kenen tahansa ulottuvilla). Eikä 1960-luvun sukupolvi tainnut koskaan edes jättää nuoruutta taakseen.

5 1950-luvulla nuoruuttaan elänyt sukupolvi löysi kokemuksensa ja tarpeen artikuloida sitä. Tunnustuksellisen runouden tunnetuimpia tekijöitä olivat Sylvia Plath, Anne Sexton ja vastikään suomennettu Robert Lowell. Mainittakoon Plathin autofiktiivinen Lasikellon alla (1963), jossa mielenterveyden romahduksen kuvaus tapahtuu samalla alueella kuin tunnustuksellisuus.

6 ”Kielletyn nimeäminen on aina transgressiivista, ja siksi pintaan nousee termi ’tunnustaminen’, joka uskonnollisten, psykoanalyyttisten ja juridisten mielleyhtymien avulla manaa esiin synnin, mielenterveysongelmien ja rikollisuuden ajatukset” (Gregory).

7 Tosikirjallisuus voi myös mytologisoida, kuten Lowell. Hän runoili paluustaan Elizabeth Hardwickin luo Odysseuksena, palasi kuin itse monineuvo ensimmäiseen liittoonsa, josta elämä oli erottanut! Sen rinnalle sopii Vaeltelijan sankarillisuuden myytti: Emily Wilson käänsi Odysseian ensimmäisenä naisena koskaan englanniksi. Hänen eepoksensa sankari on ”complicated”, siinä missä Odysseus on ennen ollut ”resourceful” (ovela) tai ”man of many turns” (monineuvo). ”Olisin voinut kääntää myös ’aviomies lietsussa’ ja silti pysynyt uskollisena alkutekstille” (Harlitz-Kern).

8 Ihminen joka järkkyi (1971) ja Kylmäverisesti (1966).

9 Maggie Nelsonin Jane ja The Red Parts ilmestyvät suomeksi tänä keväänä. Ne päätynevät ruokkimaan omassa kirjallisuudessamme tosifiktioiden, lyyristen esseiden ja tunnustuksellisen lyriikan kaltaisia likilajeja, joihin kohdistuu mielenkiintoa. Lajeja lähestytään tällä hetkellä aiheisto — rankka! — edellä, etenkin julkisuudessa; Nelsonin suomentaminen ehkä herättää lukemiskulttuuria paremmin muotoon.

10 Rankkuus on tietysti nonfiktioromaaninkin ydinmaata. True crime -nimitystä käytetään tosielämän rikoksia käsittelevästä kirjallisuudesta: jollain tapaa Alibi ja murha.info edustavat sitä, mutta se on myös nonfiktioromaanin ydinmehua (jo mainittu Kylmäverisesti käsittelee kokonaisuudessaan kansasilaisen Clutterin perheen järjetöntä murhaa, sen vaikutuksia yhteisöön ja sen tekijöiden taustoja, ja Norman Mailerin Pulitzer-palkittu Pyövelin laulu (1979) seuraa taparikollinen Gary Gilmoren teloitukseen päättyvää elämää.

11 Laji ei määrittelekään, vaan sitä määritellään — puhumattakaan että se passiivisesti olisi määritelmä. Siksi nonfiktion ja fiktion välinen suhde ei määrity kirjallisten keinovarojen suhteena vaan ennen kaikkea todellisuussuhteena, joka on millä tahansa tekstillä kompleksinen. Unohtamatta sitä, että teksti myös luo todellisuutta. Jane: A Murder limittää autenttista materiaalia eri paikoista kokemuksellisiin subjektikatkelmiin, ja samalla on murha, koska se ottaa Jane Mixerin tekstin materiaalina, joka on lakannut olemasta elollisen kokemusta, ilmaisua, ja tekee siitä jotain aivan muuta.

12 Nelsonin teoksista avautuu jotain muuta, kun ymmärtää nonfiktion horisontin avautuvan sen kotikirjallisuudessa — yhdysvaltalaisproosan traditiossa — eri tavalla kuin Suomessa. Essee avautuu feature-journalismiin, new journalismiin (parajournalismiksi jotkut ivalliset nimittivät). Meillä, esim., David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää -suomennosvalikoima tuli ymmärretyksi ”taide-esseenä” sen sijaan, että reportaasi olisi ollut mielekäs horisontti. Suomessa tällaisia ovat julkaisseet esim. Jantso Jokelin ja Veikko Ennala (vuosikymmeniä sitten), eikä jälkimmäistä ole vielä rehabilitoitu ”esseistiksi” (vrt. tapaus Pentti Linkola). Reportaasiessee on laji, joka vaatii totta siteekseen — yksilön kokemus, David Foster Wallace luksusristeilyllä, on kiistämättä hänen, mutta laivan painon ja reitin täytyy olla oikein journalistisessa nonfiktiossa. Faktat pitävät. Mitä ovat faktat?

13 Nonfiktio sitoutuu usein tarkalleen todellisuuteen, journalistinen teksti vaatii että esimerkiksi juuri strippiklubien määrä tietyssä maantieteellisessä sijainnissa tiettyyn aikaan, tarkalleen ottaen 13.7.2002, on oikea. Tuona päivänä 16-vuotias Levi Presley kuoli Las Vegasissa hyppäämällä alas korkean rakennuksen katolta. (Rankka!) tositapaus on John D’Agatan Lifespan of a Fact -teoksessa tarkistetun reportaasiesseen aihe.

14 Faktantarkistaja liikkuu suorastaan viehättävällä tavalla todellisuuden pienimpien yksityiskohtien äärellä. Ne tuntuvat yhdentekeviltä, mutta kun hyväksyy maailman havaittavaksi paikaksi, jonka todennettavat seikat eivät saa muuttua sitä representoivassa tekstissä, asiassa on lopulta kohtuullisen paljon järkeä. Faktantarkistaja tarkistaa kaiken, mikä on tarkistettavissa, vaatii lähteet, soittelee sinne tänne vahvistaakseen naurettaviltakin tuntuvat asiat. Lifespan of a Factista on tehty näytelmä, jonka taustatöitä kuvaa hauska artikkeli siitä, kun näyttelijä Daniel Radcliffe käy tekemässä oikeaa faktantarkistustyötä (Schulman).

15 True crimen, nonfiktioromaanin ja journalistisen tekstin rakkauskolmion pitää yhdessä faktanhimo. Se on ”todellisuudennälän” (David Shields) partikulaari muoto.

Kirjallisuutta

D’Agata, John & Jim Fingal 2019 (2012). The Lifespan of a Fact. New York & London: W. W. Norton.

Foucault, Michel 2010. Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus.

Gregory, Elizabeth 2006. Confessing the body. Plath, Sexton, Berryman, Lowell, Ginsberg, and the gendered politics of the ‘real’. Jo Gill (ed.), Modern Confessional Writing. New Critical Essays. London: Routledge, 33—49.

Harlitz-Kern, Erika 2020. What happens when women translate the Classics. The Week 14.1.2020.

Nelson, Maggie 2005. Jane: A Murder. Berkeley: Soft Skull Press.

Nelson, Maggie 2016 (2007). The Red Parts. Autobiography of a Trial. Minneapolis: Graywolf Press.

Sack, John 1966. M. Esquire 1.10.1966.

Schulman, Michael 2018. Daniel Radcliffe and the Art of the Fact-Check. The New Yorker 8.10.2018.

Sevón, Aura 2018. Rakkaudesta siniseen, intohimosta kieleen, halusta omaelämäkerralliseen teoriaan. Maggie Nelson ja amerikkalaisen lyyrisen esseen lumo. niin & näin 2/2018, 83—86.

Wallace, David Foster 1996. Shipping out. On the (nearly lethal) comforts of a luxury cruise. Harper’s 1/1996.

Wolfe, Tom 1972. Why they aren’t writing the Great American Novel anymore. A treatise on the Varietes of Realistic Experience. Esquire 1.12.1972.
nro 100

Posted:Tue, 28 Apr 2020 11:23:00 +0000

Pääkirjoitus

Tekijät

Derek Beaulieu
Neljä nimetöntä runoa

Riikka Simpura
genre × genre

Johanna Hartikainen
Vapaus

Maaria Ylikangas
Horisontin odotus

Sini Saarenpää
Numero johon voi soittaa

Riikka Ala-Hakula
Lyyrinen essee
Muototietoinen kirjailija — Kate Zambrenon haastattelu

Pauli Hautala
Runoja

Irina Javne
Tukholma 1944

Runousesiintymiä

Mari Laaksonen
Jonna Nummela
Tuomas Timonen
Miiko Toiviainen

Michelle Grangaud
Ele. Kertomuksia
suomentanut Heta Rundgren

Bhanu Kapil
Skitsofreeni
suomentanut Taneli Viljanen

Varjokaanon
Jouni Tossavainen, Tuntematon tekijä

Kritiikit

Anna Tomi, Huomisen vieras (Anniina Meronen)
Gertrude Stein, Hellät nappulat (Laura Oulanne)
Judith Kiros, O (Elina Siltanen)
Pauliina Haasjoki, Promessa & Himmeä sininen piste (Tarja Hallberg)
Miia Toivio, Sukupuutot (Katriina Mujunen)
Jyrki Kiiskinen, Kiiskiset & Pertti Saloheimo, Ennustus linnuston tulevaisuudesta (Sofia Blanco Sequeiros)
Pirkko Ilmanen, Riika Kotka, Elina Pulli & Johanna Venho, Runomatkaopas — harjoituksia ja työpajoja lapsille (Saara Laakso)
Sami Liuhto, Tyhjiö-sarja (Juri Joensuu)

Tulilanka
Tuomas Taskinen, Limittyviä tiloja, nähtyä lukemista

Ville Hytönen
Runoja sarjasta Thule
Proosaa ja muita runoja

Posted:Tue, 28 Apr 2020 11:19:31 +0000

Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä (2007) anekdootin Walter Paterin ja Oscar Wilden tapaamisesta. Pater lehteili hieman Wilden esikoisrunokirjaa ja suositteli sitten häntä siirtymään proosaan, jota arvosti korkeammalle, koska se on vaikeampaa. ”Anekdootin tulkinta ja opetus”, Nylén kirjoittaa, ”on seuraava: ’Ole aina prosaisti, runoilijanakin.’” Charles Baudelaire puolestaan vastaa hänelle Välähdyksissä (1887): ”Ole aina runoilija, prosaistinakin.”

On ilahduttavaa, että kotimaiseen kirjallisuuteen on viime vuosina ilmaantunut monenlaisia hybriditekstejä, eriasteisia sekoituksia muun muassa runosta, kerronnasta ja esseestä. Ne ovat epäilemättä yhteydessä fragmenttimuodosta löytyneisiin mahdollisuuksiin, sillä fragmentti voi sisältää aineksia kaikista kolmesta. Kuten Maria Matinmikon Kolkassa (2019) ilmoitetaan: ”Aivan kaikki on sekoitettu sinua varten.”

Tekstityyppien ja -lajien kombinatorisia mahdollisuuksia on silti odottamassa vieläkin runsaammin. Brenda Miller lanseerasi vuoden 2003 Tell It Slant -antologiassa osuvan termin erakkorapuessee. Hän tarkoittaa sillä tekstiä, joka on pohjimmiltaan essee mutta verhoutunut jonkin toisen tekstilajin kuoreen. Uudessa antologiassa The Shell Game (toim. Kim Adrian, 2018), joka kehittelee lajia edelleen, Cheyenne Nimes listaa erilaisia vaihtoehtoja kuoriksi: kiristyskirje, patenttihakemus, ruumiinavausraportti, sielunmessu, tilikirja, verivala… Mahdollisuuksia on myriadeittain. Mutta kuka risteyttäisi tekstuaalisesti harhaman ja hippogriipin?

Tuntuu muuten siltä, että moni tekijä, joka nykyään pyrkii mieluummin kohti kirjoitusta kuin mitään yhtä lajia, ammentaa vaikutteita Roland Barthesilta. Varsinkin Barthesin myöhäistuotanto yhdistelee teoriaa ja omaelämäkertaa niin, että ne ruokkivat toinen toistaan. Hengenheimolaisista voi mainita ainakin nämä (tai ehkä haluan vain nimetä viimeaikaisia suosikkejani): Dodie Bellamy, Wayne Koestenbaum, Sarah Manguso, Maggie Nelson (totta kai), Masha Tupitsyn ja Kate Zambreno.

Tämän Tuli & Savun aiheena ovat lajihybridit ja hybridilajit, toisin sanoen sellaiset teokset, jotka yhdistelevät eri lajeja, sijoittuvat lajien väliin tai muuten haastavat lajimäärittelyjä. Keskitymme erityisesti tekstilajien risteymiin ja niiden välisiin hämärävyöhykkeisiin mutta sivuamme myös tekstien yhteyksiä muihin moodeihin ja medioihin. Ole joskus intermedialisti, kirjailijanakin.

Riikka Simpura puntaroi esseessään hybridiyden käsitettä ja runon ja proosan sekoittumista. Maaria Ylikangas jatkaa osin samasta aiheesta ja laajentaa käsittelyä esseen ja autofiktion suuntaan. Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa näitä olennoi erityisen hienosti Kate Zambrenon tuotanto. On hauskaa, että saamme tehdä häntä tutummaksi Suomessakin: Riikka Ala-Hakulan haastattelussa Zambreno pohtii suhdettaan häilyviin lajityyppeihin ja niiden suhdetta häilyviin identiteetteihin.

Neljä esiintyvän runouden parissa toimivaa tekijää puolestaan kertoo työnsä lähtökohdista ja pyrkimyksistä sekä visioi — vai pitäisikö sanoa audioi? —, mitä esitys-, lava- ja äänirunous voisivat alkaneella vuosikymmenellä olla.

Tällä kertaa mukaan valikoitui erityisesti proosarunoutta, mutta kukin kirjoittaja käyttelee muotoa omalla tavallaan. Proosan graafinen hahmo antaa usein odottaa narratiivia, mutta vaihteeksi on hyvä tarkata, mitä muodostuu silloin, kun ei muodostu ilmikertomusta. Ja sekoittaa voi muutakin kuin lajeja: kieliä, kuten Ville Hytönen, tai kuvaa ja sanaa, kuten Derek Beaulieu.

Kaksi käännöstekstiä, Michelle Grangaud’n ja Bhanu Kapilin, ovat kumpikin omalla tavallaan fragmenttimuotoisia, mutta ne myös poikkeavat toisistaan huomattavasti ja muistuttavat, että fragmentti ei todellakaan ole yksi eikä jakamaton. Grangaud’n oulipolaiset mikrokertomukset (suom. Heta Rundgren) perustuvat tarkkaan tavurajoitteeseen, kun taas Kapililla (suom. Taneli Viljanen) eritoten virkkeiden ja kappaleiden välillä tapahtuu kummia.

Tässä numerossa alkaa lisäksi uusi palsta nimeltä Varjokaanon. Siinä nostetaan esiin kotimaisen runouden historiasta muodoltaan ja kieleltään omintakeisia teoksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet unohduksiin. Ensimmäisessä tekstissä Jouni Tossavainen kirjoittaa Erkki Lappalaisen tuotannosta, ja jatkoa seuraa. Jo vakiintuneella Tulilanka-palstalla, joka keskittyy tapahtumiin ja ajankohtaisiin ilmiöihin, Tuomas Taskinen käsittelee galleriatilaan installoitua runoutta. Kritiikkiosastossa on samoin painotettu teoksia, jotka liikkuvat lajien välissä.

Seuraavan numeron aiheena ovat salakielet ja -kirjoitukset. Toivotamme hyvää kevättä ja antoisia lukuhetkiä Tuli & Savun parissa. Ole aina kirjoittaja, lukijanakin.

Juha-Pekka Kilpiö
Maailmannäky ja kolmas merkitys. Keskustelua ITE-kirjallisuudesta

Posted:Wed, 22 Apr 2020 14:17:58 +0000

Kuva: Laura Piippo

Akronyymillä ITE (sanoista ”itse tehty elämä”) on Suomessa viitattu kuvataiteeseen, jota tehdään taidemaailman ja vakiintuneitten instituutioitten ulkopuolella. Termiä voi soveltaa myös kirjallisuuteen, joskaan ITE-kirjallisuus ei ole aivan selvärajainen ilmiö. Sitä julkaistaan tavallisesti omakustanteina, ja teoksia sävyttää usein tietty yksilöllinen mentaliteetti. ITE on kieleltään, keinoiltaan ja maailmankuvaltaan siinä määrin omintakeista, että se kysyy erilaista lukutapaa kuin valtavirta- tai edes kokeellinen kirjallisuus. Tässä keskustelussa Laura Piippo ja Jaakko Yli-Juonikas hahmottelevat ITEn erikoislaatuista virettä ja sen asemaa kirjallisuusinstituution ulkokehillä. Piippo on perehtynyt siihen tutkijana, Yli-Juonikas on puolestaan löytänyt siitä herätteitä romaaneihinsa.

Laura Piippo: Olen ajatellut taas viime aikoina suomalaista ITE-kirjallisuutta ja sen tenhoa. Haluaisin puhua omaleimaisten tekijöiden, kuten vaikkapa Vilho Piipon (ei sukua), jonka löysin blogisi ja Neuromaanin kautta, ja näiden tekstien ja kirjaesineiden synnyttämän viehätyksen ohella teosten tekijyydestä ja siitä, millaisista poetiikoista tarkkaan ottaen on kyse. Viehtymys on toki hyvä lähtökohta, kuten olemme aiemminkin puhuneet ja kuten olet monissa yhteyksissä nostanut esille. Itselleni näissä teksteissä kiehtovaa on eräänlainen lukuasennon häirintä, tekstin taipumus olla asettumatta selkeästi mihinkään positioon. Usein jää epäselväksi, onko kyse taidokkaasta tekstuaalisten ja kielellisten keinojen hallinnasta häiritsevien vaikutelmien luomisessa vai jostain ilmaisun tahattomuudesta tai pakonomaisuudesta.

Oikeastaanhan oleellista ei ole ratkaista, kummasta ja missä määrin kussakin tekstissä on kyse, vaan keskeistä tuntuisi olevan juuri tulkinnallisen epävarmuuden herääminen tekstin härkkimänä. Muina tyylilajille (genrelle, tekstilajille, julkaisumuodolle?) keskeisinä piirteinä näkisin juuri määritelmällisen kustannustoimittamattomuuden kautta syntyvän tietynlaisen kirjoittamisen ja tekstin yksinäisyyden ja kommunikoimattomuuden, joka usein kertautuu teosten poetiikassa. Teokset luovat ja kuvaavat maailmoja, joissa kaikki hahmot puhuvat samassa rekisterissä ja kertoja yksin pyrkii kohti totuutta, omaa maailmannäkyään ja siitä kertomista laajemmalle yleisölle — projektin viimeinen osa usein hieman onnahtaa. Toisaaltahan tämä kuvaa kertomakirjallisuutta ja proosaa laajemminkin.

Jaakko Yli-Juonikas: Minulle Vilho Piippo on keskeinen ITE-tekijä osittain henkilökohtaisistakin syistä; romaani Maailman omatunto (1984) oli ensimmäinen kosketukseni omakustannekirjallisuuteen (ellei mukaan lueta Toivo Bergin raamatullista tutkielmaa, johon teini-iässä tutustuin). Kuvaat hyvin Vilho Piipon ominaislaatua: hänen teoksiaan lukiessa juuri position huojunta tekee vaikeaksi hahmottaa esimerkiksi tekijän taiteellisten ja yhteiskunnallisten ideoiden ja pyrintöjen suhdetta lukijan lukukokemukseen. Mielestäni tämä on paitsi Piipon teosten tunnusmerkki, myös yksi ITE-taiteen ydinkysymys yleisemminkin.

Toki ”tahallisen” ja ”tahattoman” välinen jännite koskee kaikkea taidetta. Esseessään ”Kolmas merkitys” Roland Barthes etsii sanoja kuvaamaan vaikeasti kielellistettävää ”peitettyä merkitystä” taideteoksen ilmi- ja symbolitasojen rinnalla. Hän analysoi Sergei Eisensteinin elokuvien still-kuvia ja tekee erottelun ilmeisen (obvie) ja peitetyn (obtus) välille.^[1] Vaikka esseen obtus on käsitteenä huojuva eikä sitä oikein voi pelkistää teknis-analyyttiseksi työkaluksi, joiltain osin obvie/obtus-jako näyttää osuvan myös yksiin tahallinen/tahaton-jaon kanssa. Barthes esimerkiksi löytää lohduttoman traagisiksi tarkoitetuista kuvista sellaisia virheitä — vaikkapa tahattoman koomisia yksityiskohtia — jotka haraavat tätä traagista ilmitasoa vastaan. Vastaavasti esimerkiksi viihdegenreä edustava teksti voi sisältää jonkin epähuomiossa teoskudokseen ujuttautuneen myrkyllisen elementin, joka tavalla tai toisella haittaa lukijan rentoutumista ja viihtymistä tekstin äärellä. Niinpä luulen, että Barthesin aavistelema kolmas merkitys on jotain sukua myös meidän yhteiselle ihmetyksellemme Vilho Piipon teosten äärellä.

Lisäksi pidän obtus-käsitteestä juuri sen väljyyden ja häilyvyyden vuoksi; kun vastaanottaja aistii teoksessa ilmi- ja symbolitasojen lisäksi jonkin häiritsevän kolmannen merkityksen, ei ole enää tarpeen pähkäillä tekijän tavoitteita, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kaikki merkitystasot pelkistyvät vastaanoton ja tulkinnan kysymyksiksi.

Myös mainitsemasi ”yksinäisyys” ja ”kommunikoimattomuus” luonnehtivat osuvasti Piipon tuotantoa. Tässäkin näen kiinnostavan jännitteen: yhtäältä kertojaa näyttää selvästi motivoivan voimakas julistajan kutsumus, hän haluaa paljastaa lukijalle kammottavia yhteiskunnallisia vääryyksiä; toisaalta romaaneissa on paljon täysin tarkoitukselliseltakin vaikuttavaa hämäryyttä ja itseensä käpertymistä, ikään kuin teksti olisi valmiiksi alistunut vastaanoton olemattomuuteen. Kahtiajakoa kuvaa hyvin esikoisromaani Keisari Beelsebubin uskon (1983) esipuhe, jossa kirjailija esittäytyy oman sosiologisen tutkimustyönsä kansantajuistajana: hän kertoo pyrkivänsä kuvaamaan vaikeatajuiset käsitteensä (mitättömyys, mitättömyystieteellinen asiatietous, rokrusrosvot, pirunnyrkki, puuttibyrokraatti jne.) romaanimuodossa tavalliselle lukijalle mahdollisimman monipuolisesti ja kattavasti. Käytännössä melkein kaikkien käsitteiden sisältö jää kuitenkin hämäräksi, vaikka maailmanselityksen suuri linja hahmottuu monisanaisesti esitettynä.

Piippo: Barthesin obtus kuvaa kieltämättä hyvin tuota teoksen kokonaiskuvaa tai -tulkintaa häiritsevistä yksityiskohdista rakentuvaa kolmatta merkitystä. Olen myös samaa mieltä tekijän intentioiden tai kömmähdysten toissijaisuudesta suhteessa tekstiin ja sen tulkintaan. Olen kuitenkin Gérard Genetten epiteksti-käsitteen kautta taipuvainen ajattelemaan tekijän itsestään jättämiä kirjallisia teoksenulkoisia merkkejä — saatteita, kommentaareja, nimeään, Vilho Piipon tapauksessa hänen kirjallisuussäätiönsä vaikuttavia kotisivuja — osana teoskokonaisuutta, jolle lukija tulkintaansa rakentaa^[2]. Siten haluaisin luennassani pitää näiden kehys- tai kynnystekstien kautta tekijän tiiviimmin mukana teoksen lähiluvussa tarvitsematta kuitenkaan ruotia tarkoitusperiä tai pyrintöjä. ITE-kirjallisuudessa tämä epitekstien luoma tekstuaalinen avaruus tuntuu usein vieläpä varsin omalaatuisella tavalla osallistuvan itse tekstin rakentumiseen. Esimerkiksi edellä mainitsemillani Vilho Piipon kirjallisuussäätiön edesmenneillä kotisivuilla esiintyi useita, alun perin Ihmeiden ihme -teoksen (1998) lopussa ilmestyneitä ”lukijakirjeitä”, joissa usein ylistettiin teoksia estoitta ja suositettiin niiden hankkimista kaikkiin kuviteltavissa oleviin kirjastoihin ja mahdollisimman monien lukijoiden saataville. Kotisivujen typografia, kirjeiden tyyli, lauseiden rytmi ja sanavalinnat loivat kuitenkin moniäänisen vastaanoton sijaan vaikutelmaa entistä yksiäänisemmästä kertojasta, joka pysyy samana läpi kirjeiden ja suositeltujen kaunokirjallisten teosten. Kaikin puolin juuri kertomakirjallisuus tuntuisi taipuvan erityisen luontevasti tähän maailmojen ja maailmanselitysten rakenteluun, kuinka lie muiden lajien laita?

Palaan vielä tähän yksinäisyyden tai yksiäänisyyden teemaan. Olen silloin tällöin leikitellyt ajatuksella Paavo Haavikon 1990-luvun alkupuolen asiaproosatuotannosta verrokkina hahmottelemallemme ITE-proosan poetiikalle. Haavikkoa on kuvattu yhdeksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaiskirjailijoista, ja olisikin kaikin puolin vierasta kuvitella suomenkielisen lyriikan tai proosan kaanonia ilman hänen tuotantoaan. Samalla Haavikko kuitenkin liikkuu myös institutionaalisen kaanonin ja omakustannekirjallisuuden rajamailla. Osa Art House -kustantamon julkaisemasta materiaalista ei tuotantoprosesseiltaan välttämättä eronnut suuresti omakustanteista, olihan kustantamo Haavikon itsensä perustama ja omistama, ja osa teoksista päätyi painoon luultavasti ulkopuolisten silmäparien niitä juuri toimittamatta. Ajattelen esimerkiksi pamflettia Aikalaishulluudesta. Arvio maan henkisestä tilasta (1992), joka jatkaa aiemman Murtuvan keskiluokan (1992) teemoja. Teosten typografinen ilme ja tyyli tuovat paikoin mieleen esimerkiksi Haavikon aforismikokoelman Puhua, vastata, opettaa (1973) numeroidut jaksot, ja samaa vaikutelmaa tukee monipolvisia kappaleita päättävien lyhyiden toteamuslauseiden rivitys. En liene ollut pohdinnoissani yksin, sillä jo Aikalaishulluuden alussa Haavikko kirjoittaa:

Veijo Meri totesi että olen oma tukiryhmäni, jota hän siis itsestäänselvästi piti tarpeellisena tässä pahassa maailmassa. Eräs nuori haastattelija kysyi kunnioittavasti että minulla on varmasti taustaryhmä joka tarkistaa kirjoitukseni, ja Reino Rinnekangas (SK nro 36/93) kuvittelee että minulla on vaikutusvaltaisia ystäviä. — Laaja-alaiset harhakuvat ovat nykyisen ajan ihmisten maailmankuvan pilareita, välttämättömyyksiä.

Minulla on mahtavia vihollisia, se jo karkottaa ystävät, mutta juuri mahtavat viholliset tekevät taistelusta merkittävän.

Ja viholliseen voi aina luottaa, kuolemaan saakka. Hän ei petä eikä luovu, ei tuota pettymystä vaan toimii aina järkevästi.

Olen pitkään miettinyt tämän kirjan kirjoittamista ja päättänyt luopua siitä, koska siinä käsitellään asiaa jota tärkeämpää ei ole.

Mutta ei myöskään vaikeampaa, epäkonkreettisempaa, säteilyä joka lähtee hulluudesta kuin pirullisten alkuaineiden säteily.

Sitä ei voi käsitellä, ei havaita kuin välillisesti.

Se on koko piru kuvattavaksi.

Sosiologiaan ja yhteiskuntapolitiikkaan luokitellut teokset esittelevät moniaalle aukeavien ja laajenevien metaforien kautta perin monisanaisesti kuvan talouskurimukseen ajautuvasta ja tuhoutuvasta yhteiskunnasta, jota riivaa rahan sairaus. Käsittelyssä toistuvat valtion velka, budjetointi, antikristus, markan devalvaatio ja suomalainen kustannusala — keskeisiä aiheita myös Vilho Piipon tuotannossa. Aikalaishulluuden takakansi kertoo teosten kirjoittamisen edellyttäneen ”olennaisen näkemistä vain hetkelliseksi kuvitellussa talouden stagnaatiotilanteessa, joka on uudenlaisen aikakauden alku”. Pidemmän päälle tämä ”esitys uuden talousjärjestyksen yhteiskunnallisista vaikutuksista” viholliskuvineen tuntuu kuitenkin osoittavan sanansa yleisön sijaan ensin ennakoimalleen vastaanotolle, muutamalle eriseuraiselle ja lopulta vain itselleen. Asioiden väliset yhteydet jäävät ilmaan, kun teksti tuntuu irtautuvan omaan yksinäisyyteensä. Haavikon ylle sovitellaan usein vaikeaselkoisuuden viittaa, mutta uskoisin, että tätä kuvausta käyttävillä on ollut mielessään hieman toisen tyyppinen läpitunkemattomuus kuin se, jota vuoden 1992 pamflettipari tarjoaa.

Näin 27 vuotta myöhemmin vaalikeväänä 2019 Haavikon yhteiskuntakuvauksen metaforat eivät toisaalta tunnu todellisuudesta irronneilta, päinvastoin. Ehkä myös osa Vilho Piipon teosten viehätyksestä rakentuu paitsi niiden vieraudelle suhteessa yleisemmin jaettuun kokemustodellisuuteen, myös niiden tuttuudelle. Kuten Herrat paratkoot -romaanin (1986) alkusanoissa todetaan: ”Vaikka Kärhämässä vallankäyttö oli suurta hulluutta, niin sillä oli erittäin selvät vertailukelpoiset yhtymäkohdat aikamme hallinnollisiin menetelmiin. Siitä voisi sanoa: se on uskomatonta mutta totta.”

Yli-Juonikas: Epitekstit ovat ilman muuta merkittävä kirjallisen sfäärin osa, jonka sivuuttamisessa ei olisi mieltä teoksia tulkittaessa. Ja tosiaan epitekstit voi myös ymmärtää osana teoskokonaisuutta. Kun viittasin siihen, että Barthesin kolmas merkitys koskee lähinnä vastaanottoa ja tulkintaa, en tarkoittanut, että tulkitsijan täytyisi ummistaa korvansa ja silmänsä esimerkiksi tekijän epiteksteissä tarjoamilta tiedonjyviltä, vihjeiltä ynnä muulta. Lähinnä kolmannessa merkityksessä minua miellyttää käsitteellinen väljyys, jonka ansiosta lukijan ei tarvitse aukottomasti ratkaista esimerkiksi sitä, onko ”Turengin kone” Vilho Piipon keksimä mainio sanaleikki vai oikku / väärinkäsitys / virhekuulema / lyöntivirhe. Riippuu lukutavasta, millaisen roolin ”Turengin kone” saa tekstien ja kynnystekstien verkostossa.

Kuten totesit, itseriittoisten ja kokonaisvaltaisten maailmanselitysten rakentelu on juuri kertomakirjallisuuden ominta aluetta. Muiden tekstilajien osalta jonkinlaisina rinnakkaisilmiöinä voi ehkä pitää esimerkiksi Sigurd Wettenhovi-Aspan, Pekka Siitoinin ja Jorma Elovaaran kaltaisten kirjoittajien projekteja, joissa tärkeää (ehkä peräti julkaistuja teoksia tärkeämpää) näyttää olevan tekstejä ympäröivä elämän mittainen mediaperformanssi.

Haavikko on erinomainen esimerkki ”vakiintuneen” ja ”vakiintumattoman” välisestä häilyvyydestä. Ehkä hänen myöhäistuotannossaan on nähtävissä myös oman kanonisoidun kirjailijakuvan tietoinen rikkomispyrkimys; uskon tämän näkyvän myös siteeraamissasi tekstikohdissa. Haavikko on kirjoittanut paljon sananvapauden harjoittamisen konkreettistaloudellisista reunaehdoista, mihin kysymykseen myös oman kustantamon perustaminen keskeisesti liittyi. Eräässä haastattelussa hän kertoi tehneensä aikoinaan tietoisen linjauksen siitä, että ”kirjoittaa kerralla valmista” eli ei korjaile jälkikäteen mitään eikä salli minkäänlaista tekstiensä kustannustoimittamista. Jos (semihaavikkomainen) paradoksi sallitaan, hänen myöhäistuotantoaan voisi näin ollen kenties luonnehtia jopa ohjelmalliseksi ITE-kirjallisuudeksi.

On yleisemminkin kiinnostavaa etsiä ITE-elementtejä etabloidusta kirjallisuudesta eli esimerkiksi arvostettujen isojen kustantamoiden teosvalikoimista. Tässä suhteessa pidän kaupallisia viihdegenrejä kiinnostavina, koska niissä teoksen esteettisiä pyrkimyksiä kuvataan melko yksiselitteisesti jo lajimääreessä: huumori, jännitys, romantiikka jne. Jos lukija kokee epämääräistä ahdistusta vaikkapa Arto Paasilinnan hauskaksi tarkoitetun veijariromaanin äärellä, voi vahvoin perustein väittää, että bartheslainen kolmas merkitys infektoi lukukokemusta. Genrejen ulkopuolisissa taiteellisesti kunnianhimoisissa teoksissa merkitystasojen erottelu käy vaikeammaksi, koska tavoitellut affektit voivat olla monisyisempiä eikä niitä ole ilmaistu selkeällä lajimääreellä. Vaikkapa juuri Haavikon 1990-luvun pamfletteja lukiessa tarkoitetun ja tahattoman suhde on hyvin epäselvä, koska kuten havainnollisesti kuvasit, teksti ei kommunikoi merkityksiään lukijalle lainkaan ongelmattomasti, päinvastoin.

On totta, että 2010-luvulla julkisessa keskustelussa on valtavirtaistunut puhetapoja ja tendenssejä, joista voi löytää yhtymäkohtia Piipon (ja varmasti Haavikonkin) vuosikymmenien takaisiin teksteihin. Esimerkiksi nykyisten antifeminististen miesasialiikkeiden teesit ja käsitteistö muistuttavat monin tavoin Piipon sosiografiaa, joka syntyhetkellään 1980- ja 1990-luvuilla edusti lähinnä kai yksityisajattelua. Hulluuden historia lienee toimiva työkalu myös tutkittaessa totuudenjälkeistä aikaamme ja erilaisten marginaalisuuksien nousua uusiksi normaaleiksi. Piipon teosten suhdetta yhteiskunnalliseen todellisuuteen on kiehtovaa pohtia siksikin, että hän kaiketi pyrkii mahdollisimman realistiseen jaetun todellisuuden kuvaukseen mutta tulkitsee ilmiöitä, tapahtumia ja toisten ihmisten käytöstä yllättävästi. Piipon lukija tulee usein huomaamattakin miettineeksi, millaiset tosielämän tilanteet ovat olleet virikkeinä tarinoiden kohtauksille, esimerkiksi tilanteille, joissa päähenkilö joutuu konfliktiin ympäristönsä kanssa.

Piippo: Sikälikin kolmas merkitys on kiinnostava tapa lähestyä ITE-kirjallisuuden (tai ehkä pikemmin -kirjallisuuksien) poetiikkaa, että sen sävypaletti ja tunneskaala on laajempi kuin vaikka ironialla, joka käsitteenä toimii osin samankaltaisesti eli rakentuu kahden keskenään ristiriitaisen merkityksen yhtäaikaiselle läsnäololle. Sianne Ngai on teoksessaan Ugly Feelings (2005) esittänyt, että tekstin ”sävy” tai ”tunnelma” on ominaisuus, joka tuottuu tekstin kompositiosta ja rakenteesta ja tulee eletyksi todeksi lukevan yleisön affektioissa. Sävy ei toisin sanoen synny yksittäisistä piirteistä vaan eri osien summana ja lukijan kannalta kokonaisvaltaisena kokemuksena.

Viihdekirjallisuus on minustakin kiinnostava alue tämän poetiikkakysymyksen kannalta sikäli, että vaikka genre laajassa mielessä onkin monipuolistunut, vuotanut valtavirtaan ja paikoin vaihtanut paikkaa niin sanotun korkeakirjallisen literary fictionin kanssa, sen tyylipuhtainpiin edustajiin liittyy tietty yksiulotteisuus. Ennalta määrätyn tyylilajin ja muodon säröilyn välinen ristiriita tuottaa kuitenkin luentaan ennalta-arvaamatonta ulotteikkuutta.

Obtus tai poetiikan ajattelu sen kautta ei, kuten kuvasit, pakota ensisijaistamaan jotain tiettyä merkitystä tai asettamaan sitä muiden kehykseksi. Kaunokirjallisuuden kontekstissa tämä on luontevasti mahdollista, kun taas jaetussa yhteiskunnallisessa kokemustodellisuudessa joudumme väistämättä eri tavalla punnitsemaan erilaisia valtasuhteita ja asemointeja. Tämä fiktion omalakisuus lienee yleisemminkin sekä ITE- että laajemmin kaunokirjallisuuden viehätyksen ytimessä. Kiinnostavaa tässä omalakisuudessa on paradoksaalisesti myös kirjallisen ja arkisen vastavuoroisuus. Se, mikä tänään edustaa poeettista glitchiä tai itsekustannettua yksityisajattelua, voi olla huomisen diskursiivista valtavirtaa — joka taas puolestaan voi helposti kääntyä kirjalliseksi obskuuriksi. Tämäkin dynamiikka ohjaa lukijaa — Piipon konfliktiherkkien päähenkilöiden havainnollistaman esimerkin tapaan — kurottamaan fiktiivisestä arkiseen, kuitenkin niin, että tekstin obtus sävyttää tuon suhteen uudenlaiseksi.

Yli-Juonikas: Pohdintasi kynnystekstien vaikutuksista teosten tulkintaan palautti mieleeni seikan, jota emme ole vielä käsitelleet: omakustanteita ympäröi usein vain niille tunnusomainen ja erityislaatuinen kynnystekstien aluskasvillisuus. Keskustelumme alussa minulta jäi mainitsematta, että Vilho Piipon kirjojen — ja samalla koko ITE-kirjallisuuden — pariin minut johdatti alun perin tällainen kynnysteksti, kirjailijan kaupungilla ohikulkijoille jakama monistearkki, jollaisia hän itse kutsui ”esitteiksi”. Tällaisissa lentolehtisissä on usein visuaalisestikin vahva ”itse tehdyn”, ”maanalaisuuden” ja ”lainsuojattomuuden” leima, joka erottaa ne selvästi esimerkiksi kaupallisten kustantamoiden markkinointiteksteistä. Vaikka flaijereita toki käytetään vakiintuneesti myös täysin valtavirtaisten kulttuurituotteiden (esimerkiksi musiikki- ja teatteritapahtumien) mainostamiseen, pienellä fonttikoolla täyteen tekstiä ahdetut Piipon esitteet tuntuvat olevan niillekin vain kaukaista sukua.

Edellä kuvaamani estetiikka vahvistaa omakustannekirjallisuudelle leimallista samizdat-efektiä, vaikutelmaa siitä, että käsillä on jotain ”salaista” ja ”tulenarkaa”, korkeintaan vain pienen lukijajoukon jakamaa. Mielestäni tämä on ITE-kirjallisuuden viehätysvoiman tärkeä osa: usein kiinnostavasta obskuurista teoksesta ja sen tekijästä ei ole löydettävissä minkäänlaisia taustatietoja. Omakustanteille ei aina hankita ISBN-numeroa, minkä vuoksi ne eivät löydä tietään edes Kansallisbibliografiaan. Näiden tekstien äärellä lukija saattaa joskus kokea uudisraivaajamaisen elämyksen: on mahdollista, että lukemaani teosta ei tunne tekijän ja minun lisäksi kukaan muu. Nykyään, kun myös kaupallisten kustantamoiden julkaisemista teoksista suuri osa jää hyvin vähälle huomiolle, marginaliassa voidaan hahmottaa useampia eri kerroksia ja lajeja. Mutta jos esimerkiksi Suomen kirjallisuudelle joskus kirjoitettaisiin oma varjohistoria, nähdäkseni keskeinen osa olisi joka tapauksessa varattava omakustanteille.

__________

1 Roland Barthes 1993. Kolmas merkitys. (Le troisième sens, 1970.) Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Toim. Lea Rojola. Suom. Lea Rojola & Pirjo Thorel. Tampere: Vastapaino, 135–156. – Essee ilmestyi alun perin Cahiers du cinéma -lehdessä heinäkuussa 1970.

2 Vrt. Gérard Genette 1997. Paratexts. Thresholds of Interpretation. (Seuils, 1987.) Transl. Jane E. Lewin. Cambridge: Cambridge University Press.
Pääskyjen ja nisäkäsäänten ilmasilmukkapolyfoniaa

Posted:Mon, 20 Apr 2020 15:38:43 +0000

Friederike Mayröcker

Elämän käpälistä

Suom. Sirkka Knuuttila

ntamo 2018, 266 s.

Kirjoittajan asento on aina lukuasento. Kirjoittaja on kirjoittaessaan oman tekstinsä lukija, ja kirjoituksessa kaikuvat aiemmin luetut, muiden kirjoittamat tekstit. Sirkka Knuuttilan kääntämiä itävaltalaisen Friederike Mayröckerin (s. 1924) runoja lukiessa kirjoittamisen ja lukemisen välinen dynamiikka tuntuu erityisen voimakkaalta. Runoilija on kertonut lukevansa 10 tuntia päivässä ja nauttivansa silloin tällöin ”hyppysellisen Hölderliniä” kiihdyttääkseen itsensä kirjoittamisen tilaan. Runot kuhisevat kursivoituja sitaatteja ja viitteitä. Friedrich Hölderlinin ohella katalyytteina toimii kokonainen leegio kirjallisia ja ei-kirjallisia vaikuttajia, muun muassa André Breton, Paul Celan, Jacques Derrida, Marguerite Duras, Andrea Zanzotto, Jackson Pollock, Johann Sebastian Bach, The Beatles, silkkiäispuut, pääskyset, kissat ja koirat. Schubertin liedit punoutuvat yhteen ”[t]akamukseen pistettyjen pyjamabagatellien” ja arkisten kohtaamisten kanssa. Yhdeksi käännöskokoelman mottorunoksi Mayröcker on valinnut preludin vaatturilleen Aslan Gültekinille. Preludista käy ilmi Mayröckerille tyypillinen tapa riistäytyä irti loogisista lauserakenteista ja ujuttaa mukaan salamannopeita viittauksia:

kun kävelin hänen liikkeensä oven ohi siis kumpikin yhdellä
silmällä kosketti toistaan kun kuljeskelin ohi mietteliäänä, silloin
joenpolveen mies niin sanoakseni profiilimaisesti
sellainen kaappauskohtaus, samalla kun hikipisara
hitaasti valuu kainalokuopastani alas pitkin käsivartta
äkkiä yksi kirjain nimestäni
putoaa maahan näen sen putoavan, katoavan —
SANIAIS-SILMIN, Breton

Knuuttila sanoo jälkisanoissaan, että Mayröckerin estetiikan läpäisee unelma vapaasta kielestä, jota ei valjasteta mihinkään tarkoitukseen tai tehtävään. Kielen vapautta ilmentää runoilijan montaasitekniikka: tajunnanvirtamaisesti etenevät runot poukkoilevat, katkeilevat, loikkivat ja palaavat välillä kertaamaan yksittäisiä motiiveja. Merkityksiin ja syntaksiin sitoutumattomat lauseet törmäilevät toisiinsa; aistimukset, sitaatit ja muistikuvat pyrähtelevät kuin ilmassa taituroivat pääskyt. Mayröcker onkin luonnehtinut tekniikkaansa ”ilmasilmukkamusiikiksi”. Käsite viittaa paitsi linnunlentoon rinnastuviin mielenliikkeiden kuvioihin myös sitaattivilinän silmukoihin ja niihin vuoropuheluihin, joita runoilija käy rakastettunsa eli kirjailija Ernst Jandlin, ystäviensä, taiteilijoiden ja muiden kirjailijoiden kanssa. Monet runot on varustettu omistuskirjoituksella tai jopa otsikoitu omistuksella tietylle henkilölle. Elämäkerrallisuuden ja kulttuurisen kontekstin omaperäisessä vuoropuhelussa silmukoihin kutoutuu arkisia tilanteita, satunnaisia pätkiä keskusteluista ja luetuista teksteistä:

[…] Valokuvassa minun jähmeä
jäätynyt typerä hymyni, modernin kerronnan
silvottu lanka vastaa uuden maalaustaiteen murtunutta
perspektiiviä jne., mukavasti liimautuvat trikoot : kalkkunakukkojen
kammat, näytän pannukakulta, sanoo Thomas Kling,
aistit päistikkaa lootuskukkalampeen — hyvää ja pahaa onkohan
sitä, 1 erehdys sanoo, luulen (Mario Retti)

Runous tuntuu virtaavan loputtomana kirjoittumisena, vapaasti vaeltavana kielenä, jonka vapaus tarttuu lukijaankin. Eräänlaisena lukuohjeena tai Mayröckerin poetiikan ydinluuna voisi pitää runoa ”vapautuminen lukemalla, joulukirje”:

”tässä on solmukirjoitus vanha maaginen
teksti monimutkaista tematiikkaa —, voitte jättää sen
pahvilaatikkoon, pidellä sitä käsissänne lukea
silmillänne, tai voitte katkaista veitsellä
sidelangan (silloin kirjoituksesta tulee
eloisa), tai voitte tehdä päinvastoin, pidellä sitä
silmillänne lukea käsillänne, mutta tämä tarkoittaa joka
tapauksessa VAPAUTUMISTA LUKEMALLA . .”

Knuuttila toteaa, että Mayröcker ”haastaa lukijaa pohtimaan kirjoittamisen vapauttavaa merkitystä”. Lisäisin vielä, ettei Mayröcker haasta ainoastaan pohtimaan. Lukemalla kirjoittava metodi saattaa nimittäin jatkaa työskentelyään lukijassa. Näin kävi ainakin minulle. En voi tietenkään puhua muiden lukijoiden puolesta, mutta väittäisin, ettei teoksen pyörryttävä vaikutus välttämättä jää vastaanottamisen tasolle vaan saattaa imaista pyörteeseen mukaan. Minut se vapautti kirjoittamaan.

Saksankielisen maailman tärkeimpiin kokeellisiin runoilijoihin kuuluvalta Mayröckeriltä on ilmestynyt jo yli sata teosta. Kymmenille kielille käännetty ja muun muassa Georg Büchner -palkittu Mayröcker on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Onneksi Knuuttilan muhkea, kielellisesti herkkävainuinen käännöskokoelma korjaa tilannetta ja tarjoaa läpileikkauksen Mayröckerin runoudesta eri vuosikymmeniltä. 1300:sta runosta on valikoitunut Elämän käpäliin 184, ja runoilija on osallistunut käännöskokoelman syntyprosessiin keskustelujen ja haastattelujen kautta. Kääntäjän jälkisana ja selitykset auttavat lukijaa saamaan kiinni runsaan kudelman langanpäistä.

Mayröckerin lähtökohta oli keskeislyriikka, mutta 1960-luvun alussa hän ryhtyi kirjoittamaan poliittista kollaasia protestoidakseen Itävallan konservatiivista ilmapiiriä ja sensuuria vastaan. Tuon ajan Itävallan taantumuksellisuutta kuvaa osuvasti se, että Mayröckerin puoliso, niin ikään kokeellista runoutta kirjoittanut Ernst Jandl, asetettiin julkaisukieltoon vuonna 1957, kun hän parodioi runossaan Hitlerin valtaannousun ihailua. Mayröckerin myöhemmässä tuotannossa kielen materiaalisuus nousi etusijalle merkitysten kantamisen sijaan, mutta runoissa kuitenkin säilyi vahva elämäkerrallinen vire, jossa tosimaailman henkilöt, luonnon tarkkailu, lukeminen ja kirjoittaminen nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. Vuonna 2000 tapahtuneen Jandlin kuoleman jälkeen Mayröcker kehitti menetyksen tuskasta nousevan ”raivoisan kielen” ja ”kyynelpuheen”, jossa murskaava, lähes sietämätön ahdistus yhdistyy hurjaan kielelliseen piehtarointiin. Taipumus uudissanojen kyllästämään yksityiseen kieleen ja syntaksin särkemiseen tulee toki esiin jo aiemmassa tuotannossa, mutta 2000-luvun runot elävät yhä rajummassa murtumisen ja uudelleen syntymisen liikkeessä. Knuuttilan käännös välittää hienosti runojen sätkivän rytmin, äänteelliset assosiaatiot ja säkeenylitykset:

ALASTI ALASTI ALASTI / ALAS maahan päädyt loppusi
tullen ylläsi ei ole rihmaakaan […]

NACKEND NACKEND NACKEND / END von Ende gehst
in die Erde hast nicht Faden an dir […]^[1]

Muinaiskreikkaa ja saksaa yhdistelevää ilmaisua etsineen, kielen vierauteen pyrkineen Hölderlinin hengessä omaa kieltään luova, uudissanoistaan tunnettu Mayröcker ei ole helppoa käännettävää. Knuuttila kuitenkin luovii sujuvasti silmukoitten läpi. Kekseliäästi käännetyistä neologismeista mainittakoon esimerkkinä deinböckig (saksan sanasta Steinbock, ’vuorikauris’, ja dein, ’sinun’), jonka Knuuttila on suomentanut ”pököpääsi”. Vergröberte Männin -sanapari (’karkeaksi käynyt / raaistunut miehetär / miesmäinen nainen’) on Knuuttilan kääntämänä ”karkeutunut urhokainen”. Joissakin harvoissa tapauksissa käännös tyytyy ilmaisemaan vain yhden merkityksen: esimerkiksi verbi schnabeln (joka tarkoittaa suutelemista muistuttavaa lintujen tapaa hieroa nokilla toistensa nokkia, mutta myös jatkuvaa juttelua) suomentuu ”suukottamiseksi”. Kuhertelun, kujertelun ja rupattelun välimaasto aukeaa vasta selitysosastossa. Ratkaisua voi kritisoida, mutta toisaalta Knuuttila ansaitsee kiitoksen siitä, että hän avaa huolellisessa kommentaarissaan merkitysvivahteiden kirjoa sellaisena kuin se esiintyy alkukielessä. Herkullisten selitysten tähden käännöksen lukeminen voi joskus olla jopa palkitsevampaa kuin alkukielisten runojen. Mahtaako saksankielinen lukija tietää, että ”nämä / päivät sisään lampaisiin ja / lampaista taas ulos” kuvaa runoilijan kääriytymistä lampaanvällyyn, tai tuleeko ajatelleeksi tutun variksia tarkoittavan Krähen-sanan vivahteita, jotka Knuuttilan mukaan viittaavat säteittäisiin silmäkulmaryppyihin (sanasta Krähenfuss, ’variksenjalka’)?

Hölderlinin vaikutus kaikuu kautta Mayröckerin tuotannon paitsi yksityisen kielen luomisen ja yksittäisten motiivien kautta myös subjektin ja objektin häivyttämisenä. Hölderlin mielsi subjektin ja objektin täydellisen sulautumisen absoluuttisen olemisen edellytykseksi. Mayröckerillä sulautuminen ilmenee luetun ja kirjoitetun sekoittumisena ja ulottuu lisäksi kielen rakenteisiin. Hän esimerkiksi korvaa saksan kielen epämääräisen artikkelin ein/e/n/em/er/es sekä lukusanan yksi (eins) numerolla 1. Kun sijamuoto katoaa, lauseessa ei enää ole selkeää objektia: lukijan on täydennettävä sija mielessään ja pohdittava, onko ”1 erehdys” yhtä kuin ”yksi erehdys”, ”yhden erehdys” vai kenties ”yhtä erehdys(tä)”. Tosin käännöksessä kongruenssi toisinaan rajaa tulkinnan mahdollisuuksia.

Elämän käpäliin mahtuu myös keskeislyyrisiä suvantoja, mutta enimmäkseen runot rakentavat moniäänistä kontrapunktia, jossa näkökulmat ja äänet sekoittuvat. Runo ”kuin yhtyvät astiat sinä sanot” alkaa ”minä sanon”, josta tulee ”sinä sanot”; sitten ilmestyvät ”he”, jotka itse asiassa ovat ”minä” ja ”sinä” ulkoapäin nähtyinä, ja lopulta ”heitä” katsotaan mustarastaan perspektiivistä kuorma-auton pyörien välistä. Monipäinen leegio ei ole vain ihmisäänten kyllästämää polyfoniaa, vaan eläimet pääsevät kuuluviin samalla volyymilla, mihin viittaa jo kokoelman nimi Elämän käpälistä. Puhuja pohtii Pascalia ja Leibnizia samalla, kun ”rakastettu rakki maalaa keltaista valkoiselle / lumisessa puistossa”, tai ajattelee Hölderlinin nuoruudenkiharoita, kun ”pikkuinen koira nousee pöhöttyneenä / lennosta pyydystettyyn taksiin”. Eläimet ovat omine kielineen ihmisen merkitysverkostojen ulkopuolella, ja sinnepäin tuntuu pyrkivän myös runoilija, joka on ”vailla muuta ammattia kuin / linnunlaulu”, kuten kokoelman nimirunossa sanotaan. Luonto ja kieli kietoutuvat toisiinsa: ”(puhumme eräänä pälvenä 1 / henkilön kanssa, kyllä, luette oikein, mutta / alitajuisesti nalleuhmassanne luette / päivänä, tätä on luonnon ja kielen / välinen murtumaton uskollisuus).”

Harakat, naakat, fasaaniparvineliöt, simpanssinkorvat, aarnikotkan pikkutakki, kukat, puut ja pensaat kukoistavat Mayröckerin runoissa halki vuosikymmenten. Kommunikaation muotoja ja kielen olemusta lähestytään usein toisten lajien kautta, vierailla kielillä. Elisabeth von Samsonowille omistetussa runossa figuroi kirjoitettu hiiri, joka osaa muitakin kieliä kuin hiirtä — tai joka on käännetty ääntelemään hiirelle vieraalla tavalla:

sinä sanot ”hiiri runossa” ja ”miten se hyppäsi,
SÄKKIMÄISESTI” ja sinä näit sen, osoitit sen
tänne, eräälle ystävälle, käänsit sen toiselle
kielelle, minä itken hiirtä nimittäin että se,
hyrränä — en tiedä kenen piiskakouran
ajamana — LIVERSI pystyitkö sinä
hiostavassa maalaiskuppilassa (Rohrmoos / vuoristoasema)
löytämään sen uudestaan?

Sirkka Knuuttila on onnistunut käännöksessään löytämään sekä vikinän että liverryksen. Ensi kerralla kun valkoisen paperin kauhu iskee, taidan ottaa hyppysellisen Mayröckeriä.

1 Friederike Mayröcker 2004. Gesammelte Gedichte 1939—2003. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 695.

Suvi Valli
Vain ihminen, vaiko vain koditon henki

Posted:Fri, 17 Apr 2020 11:22:43 +0000

Kristian Blomberg

Kaikessa hiljaisuudessa

Poesia 2019, 144 s.

Otetaan tänäinen ihmissubjekti, laitetaan se avomaastoon, ja jossain kohtaa se alkaa hourailla itseään herraksi. Tai otetaan yksinomaan avomaasto, jossa ollaan, maisema, ja sen keskeen silti punkeaa olio, joka katsoo ylös eli alas, sivuilleen, näkee valon nousevan ja laskevan ja ounastelee koetusta aikaa. Ajalla herrastelu, havainnoilla mestarointi, luonto lukukirjana sekä näille hangoitteleva ponsi pirstoa kielen signaalia sitä kaiuttamalla, muuntelemalla ja avartamalla ovat Kristian Blombergin neljännen teoksen mieltä eli merkitysavaruutta. Laillaan Kaikessa hiljaisuudessa onkin tietoisesti vierautettua luontorunoutta. Se tähtää tutkimaan, miten eritoten aikaa suhteellistava katse muuttaa myös olevaa ja kiristää saartorengasta näkymättömän ympärillä.

Teoksen viisi osaa — ”kaukaisuus”, ”satumaiset vastaantulijat”, ”hidastuminen”, ”ng” sekä ”tämä meitä ympäröivä sittenkin” — avaavat jo nimiensä osalta lukijalle niin subjektin kuin sen merkityskentän, josta mainittu subjekti nousee mutta jonka hän muineen — kootusti meinä — ympäristökseen torjuu. Kieli ja luonto ovat tälle subjektille siis ennen muuta työvälineitä, taustaa, maisemaa ja senpä tähden teoksen taustalla häilyykin perin heideggerilainen eetos: kielille ja luonnoille ominaisin on unohdettu tai oikeastaan vasiten torjuttu joko mennä huitelemalla tai vain siksi, että on herjetty ajattelemasta.

Mutta olemista eli aikaa Kaikessa hiljaisuudessa selvästikin tunnustelee. Teoksen laajempana horisonttina tuntuu olevan se ajankohtaisin, nimittäin ilmaston lämpeneminen, tunnetun maailman loppu, lämpökuolema. Koko ihmislajin historia asettuu sen mitoissa vastaavasti rungoksi, ”joka kestäisi mitä hyvänsä / paitsi olosuhteet joissa se tuhoutuu”. Ja kaikessa hiljaisuudessa, ajan saatossa lajin vuosirenkaat kuuluvat kiristyvän niin tiiviisti toisiinsa, että jos tuleva nyt pusertuukin nykyiseen potentiaalisena tuhoutumisena, niin tekee toisaalta myös mennyt: miten tähän tultiin, minne täältä mennä, kysellään nyt, kun tunnustellaan epätodelta tuntuvaa, fantasiaa, autioitumisen tai ruosteen ”hakeutumista katseeseemme / koska tunnistavat meissä tulevaisuutensa”. Ehkä nykyhetkenä tunnustettu todellisuus on tässä, lajin mittakaavassa yksinkertaisesti osa vaivihkaista liikettä, jossa kehkeytyykin kokonaan toinen, joka vielä nyt hakee ”kaikupohjaa / niistä, jotka vanhenevat niin lähellä totuutta”. Tai näin ainakin tänäinen subjekti mielii ajatella, onhan historialla oltava hänen katsannossaan suunta, polunpohja läpi olevaisen.

Toisaalta ajan näkyvät, elämäntapaa uhkaavat muutokset, vaikkapa nyt kadonnut tammikuu, ovat Blombergin teoksessa hahmoa hakevalle subjektille toissijaisia. Ainakaan ne eivät hämmennä häntä samalla tapaa kuin ”satunnaisten kulmakarvojen liikakasvu”. Kaikessa hiljaisuudessa kielii siis näiltä osin myös kokemuksen ja tiedon epäsuhdasta, paikallisen ja monipaikkaisen keskinäisestä mahdottomuudesta. Kokemuksellisesti muutoksia huomaa näet usein vain läheltä. Mainitussa säesommitelmassa muodostuva kuva onkin huima: hahmo, joka ylisummaan huomaa kulmakarvojensa liikakasvun, on selvästikin liian likellä peiliä havaitakseen muuta kuin kasvojensa muutokset. Hahmo on kiinnostunut etupäässä itsestään, itsensä ja ehkä lajinsa säilymisestä, eikä niinkään siitä, säilyykö tai muuttuuko muu elämä.

Aika taas riippuu muutoinkin havainnosta, ja tätä teos oikutellenkin painottaa: suunnaton — maisema ilman polkua tai huomattavaa ilmiötä — ei katselevalle subjektille käy, vaan se vaikka itse kappaleen matkaa siirtymällä muuttaa näkemäänsä. Toki ilta ja aamu eli uusi huomen ovat myös objektiivisia suureita, mutta monessa ne merkitsevät juuri subjektia, tämän havaitsemaa liikettä tilassa, tapahtumaa, koettua aikaa, joka on miltei todellisempaa kuin hänestä viisveisaamaton aika.

”Tämä kaikki vaatii keskittymistä”. Kaikessa hiljaisuudessa ei ole nimittäin helppo kirja, jos kohta ei läpitunkematonkaan. Se on Blombergin tähänastisista teoksista ensinnäkin monipuolisin, tuleehan säemuodon oheen nyt myös visuaalista aineistoa, geometriaa, pistekirjoitusta jäljitteleviä muodostelmia, sanasateita ja sykekäyriä. Silti se ei ajoittaisesta kokeilevuudestaan, typografisista hajaannuksistaan tai ”tekstin virtauksen” hidastamisistaan huolimatta ole lukijavihamielinen. Se on vain muotoaan myöten ajatuksensa, salaisuutensa mukainen, kysyyhän teos lukemaan hitaammin, kannattelemaan näkyviin huuhtoutuvaa ”oman keskittymisensä verran”. Eikä näkymätöntä tai salaista puolestaan olisi ilman ponnistelua, joten toisekseen Kaikessa hiljaisuudessa täydentää muotoaan häivyttämällä julkista, arkista, samastuttavaa, loogista. Irrallinen, hidas, huomaamaton saa sen sijaan näillä reunoin — tarinoiden ja julkisuuskuvien tuolla puolen — rihlat, joita myöten kiihtyvä nykyhetkikin ehkä hivenen hidastuu ja sen sävykäs luonto käy kauniista.

Tämä kaikki vaatii kuitenkin keskittymistä. Ajan — ja rihlojenkin — havaitseminen kysyy siis joko ajattelua tai sitten ylipäänsä ilmiöimistä, näkyväin luontokappaleiden keräämistä yhteen, yhden ja ajast’aikaan saman, ajavan subjektin ympärille. Asiaan yhtä kaikki kuuluu, että näitä uumoillessaan hahmo, Blombergin teoksen ”vain ihminen”, uumoilee alati myös ajan tuonpuoleista, muuttumatonta, tapahtumatonta, suunnatonta. Siksi luontevaa onkin, että ensiavautumistaan lähtien Kaikessa hiljaisuudessa kierrättää perikristillisiä kuvia: oksan läpi tulevaa valoa, luontoa hiljaisimmillaan, maalaiskirkkoa, avaraa taivasta. Mutta vaivihkaa Blombergin teoskokonaisuus toisaalta myös kellistää tämän hierarkkisesti järjestyneen ajan ja yliajallisen, olevaisen ja ikuisen suhteen nimenomaan maisemaksi, johon kukaties vielä jotain muuttumatontakin hautautuu. Kun ”[k]aukaisen ukkosen vasamat repivät kaikkeutta / paikallisia jännitteitä poistamatta”, silti vasamoi.

Toisin sanoen teos ei kiellä ajan tuolla puolen, myyttein uumenissa paarustavaa ”suurenmoista vanhusta” vaan yksinkertaisesti ”siirtää unohduksen / korkeudesta etäisyyteen”. Teoksen alkupuolella tavattu kirkonkelloinkalkekin paljastuu säätiloja koskevaksi tiedonantojärjestelmäksi. Mahdollisuus jää silti auki: jos tuonpuoleista ei olisikaan, on kai ”mahdoton olla ajattelematta jotakin, mikä ehti vaikuttaa niin kauan ja niin kaikkeen”. Jotakin? Ajattelu on ilmiöimistä, osoittamista, puhuttelua, ehkä käskemistäkin, sinun tai sen havaitsemista: ”Sinä, tulvivaan vedenpintaan katoava uoma, // olet jokainen kohtaamani henkilö”, sinä, siellä, sinut on tunnistettu, muistettu. Ja kun näissä metafyysisissä yhtälöissä ”muutettavat muutetaan”, näyttää kuin tuo sinä kaikesta huolimatta säilyisi sellaisenaan.

Tätä mahdollisuutta Kaikessa hiljaisuudessa siis tapailee, mutta tavalla jossa se muuntelee uskonnollisia yhteyksiään. Ennen muuta sen näyissä salaisuudella ja muodolla on suhde, ja maalaiskirkko maisemassa tyhjänäkin maalaiskirkko, huomattu, havaittu, ilmiö joka painaa maisemaan jäljen ja havaitsijaansa merkitystä. Autionakin tuo kirkko taas on vähintäänkin runokuva, jonka kuvailu ja kuvittelu — kirjoittaminen ja lukeminen — pitävät Kaikessa hiljaisuudessa sijaa sille ”kodittomalle hengelle”, joka kaipaa ”omaa hahmoaan, omaa ennenkuulumattomuuttaan, koskevia oletuksia, jotta se voidaan tunnistaa”. Johtopäätös pysäyttää, kun sen äkkää: myös materiaalinen runous, hylkysyrjän kirkko on täynnä hengen eloa, sillä sen parissa, jos missä, joudutaan liikkumaan ”lukemisen ja näkemisen” vyöhykettä.

Lopun tullen Kaikessa hiljaisuudessa vaihtaakin vaivihkaa kuvittelun suuntaa: aikalaisuuksiin ja näkyvään hakeutuva aines muuntuu runouden luonnetta pohtivan keskittymänsä myötä mahdottomien kuvausten tapailuihin, joissa kaikesta huolimatta huomion saa edelleen ihminen, tai oikeastaan ”vain ihminen”. Olisi silti kai erhe lukea teoksen päätyvän suoranaiseen humanismiin. Aistein havaitussa, luonnonlaisissa peileissä nähdyssä, yössä kuullussa ja ilmiöiden ympäröimässä ”vain ihmisessä” ei näet ole kylliksi. Myös miltään näyttämätön ihminen, yksilöimätön ihminen tekee teoksessa ehkä tuloaan, semminkin ”jos merkittävää onkin se, mikä yksilöllisyyden kohostumisesta huolimatta liikkuu keskinäisen toimintamme yhdyskäytävissä hieman tylsänä ja hajamielisyyteen viettävänä”. Miltään näyttämätön, mitään näyttämätön ihmiskieli siellä varjelee muhoksissaan paitsi pimeää myös ihmeitä.

Vesa Kyllönen
Miksi valita sanoa vielä sittenkin jotain

Posted:Tue, 31 Mar 2020 11:26:12 +0000
1. Odottamatta saapuvat, vieraalla käsialalla kirjoitetut tunnustukselliset kirjeet.
2. Muistikirjassa yksityisenä selontekona alkaneet mutta kohtisuorasti puhuttelemaan päätyneet ja muodonmuutoksen kirjeeksi kokeneet kirjeet.
3. Kaupallisille ilmaispostikorteille, pääsylipuille ja laukunpohjasilpulle päänsisäisellä ylinopeudella prosessoidut kirjeet (par avion; Keski-Euroopasta tulevaisuudenuskon aikaan).
4. Vielä kaiken jälkeen ovimatolle putoavat, kaipuuta ja vaivaantuneisuutta vatsassayhdistelevät kirjeet, jotka ovat niin huolellisesti artikuloituja, loppuun asti prosessoituja ja oikeassa, että jäävät vaille vastausta; ensin kuukaudeksi, sitten kokonaan.
5. Häikäisevässä aamuyön auringossa keittiönpöydälle jätetyt kirjeet.
6. Perheen ylisukupolvisia hiljaisuuksia silloittamaan ryhtyneet, jo lähtökohtaisesti pokaalin ansainneet ja sellaista lapsuudesta saakka vaille jääneet kirjeet.
7. Vieraalla kielellä sanakirjantarkasti mutta yksinkertaistaen kirjoitetut, koordinaateilla ja kohtalonuskolla raskaasti aseistetut, elämäntilanteita mullistamaan tarkoitetut mutta monisanaisilla fraaseilla vaarattoman oloisiksi naamioidut kirjeet.
8. Pohjimmiltaan omien tunteiden selvittämiseksi kirjoitetut ja siksi lähettämättä jätetyt, vastaanottajansa jo ennalta armahtaneet (selitys) ja siten kokonaan vaille mahdollisuuksia jättäneet (seuraamus) kirjeet, jotka hapertavat todellisuudentajua, epädemokratisoivat vuorovaikutuksen lähtökohtia, kiihdyttävät itsereflektiivisyyttä ja voimistavat ulkopuolisuudentunnetta ja jollaisten kirjoittamista kaikin tavoin on syytä välttää.
9. Kirjelaatikon helvetinkuiluun vastaamaan syöksyneet, teräväsanaisuuttaan tyytyväisellä hiilloksella kytevät kirjeet, joita ei saa maailmasta enää mitenkään pois.
***

Harjoitus (kirjoitus-). Sulje silmät ja a) katso ympärillesi b) haro käsillä ilmaa.

Mitkä kahdeksan adjektiivia valitsisit kuvailemaan valitsemaasi kohdetta?

Harjoitus (totuuden-). Kirjoita lapsenlapsenlapsenlapsellesi kirje ja kerro, kuka hänen isoisoisovanhempansa on. Mitä opit a) arvostamaan b) pelkäämään jo varhain, itsessäsi, elinympäristössäsi ja olemassaolossasi; c) mikä toistuvaan turvattomuudentunteeseen t. huuliherpekseen saattaisi auttaa; d) mitä et ole vieläkään valmis pyytämään anteeksi; e) mihin käperryt yöksi ja mikä silloin soi; f) rakastatko ja jos, niin missä ja kenelle se näkyy.

Miksi et itse saanut esivanhemmiltasi minkäänlaista viestiä, yhtäkään sinulle osoitettua sanaa? Miltä sukujuurten näkyvistä katoaminen, maatuminen ja muistinvaraiseksi muuttuminen, unohtuminen ja eteenpäin välittymättä jääminen tuntuu? Mihin, milloin ja millaista on hahmoton ikävä? Onko kaikki täällä todella pääteltävä, entä pääteltävissä itse?

***

Hauta on jonkun, kenen tahansa hauta, ja hautausmaan rautaportti suljettu yöksi. Meitä on neljä tai viisi, vaikkei kuuluisi olla. Tuntuu rikolliselta ja siltä, etten ole varma, miksi nyt tuntuu tältä. Loukkaako kuunteleminen kuolleiden ikuista rauhaa? Loukkaisiko kuunteleminen päivällä kuolleiden ikuista rauhaa jotenkin vähemmän kuin kuunteleminen yöllä?

Mikrofonit työnnetään maahan. Sitten maataan maassa ja kuunnellaan, maata. Kuulokkeet sulkevat sekä ympäröivät että kehon omat äänet kokonaan pois. Kuuluu vain se, mitä mikrofoneista kuuluu. Tai ei kuulu: näin täydellistä hiljaisuutta ei ole olemassa. Tai on: jos ei ole olemassa.

Makaamme nurmikolla kauan. Laitteiston mukaan värähtelee vain taajuudella, jota korva ei erota. Koivut ovat pimeän yön pimeitä koivuja, tähdet kirkkaan yön kirkkaita tähtiä. Äänettömyys, joka ei rikkoudu, jatkuu.

Jälkeenpäin olo on samaan aikaan pysähtynyt ja kiihtynyt, hurja. Oma hengitys on korvissa kohostunut, koko ajan liikkeessä niin täydellisen liikkumatta jättämisen jälkeen: vaikenemisen ja kaiken vastavuoroisuuden ulkopuolelle sulkeutumisen, kuolleen ikuisen kuolemansa jälkeisen kuolleeksi jäämisen jälkeen. Sillä sen minä kuulin. Haudassa joku, kuka tahansa joka on ollut, tulee olemaan enää yhä kauemman ja kauemman aikaa sitten ollut. Ja tässä minä, joka olen nyt, olen aivan kuin olisin vieläkin vasta tulossa olemaan nyt. Mihin? Mistä?

***

Kun nyt kirjoitan tätä, ilmestyt ja ikävä — jota, kyllä, olen kokenut: lähes päivittäin tulen kesken menemisteni ja tulemisteni ikävöineeksi sinua, seuraasi ja sitä, mikä seurassasi minusta itsestäni pääsee kuoriutumaan esiin — on siinä samassa poissa, sillä nyt olet tässä.

Toivon, ettei tällainen puolifiktiivisyyden nimissä puhutelluksi tuleminen kiusaannuta sinua. Toista ihmistä on syytä lähestyä vastuullisesti ja varauksin. Silti, ja mahdollisesti juuri varautumaan tottuneen perusluonteeni vuoksi, asemani kirjoituksemme tässä päässä laukaisee minussa varovaisuuden sijasta aivan erityisen, päälaella vaativasti polttelevan tuntemuksen siitä, että jossakin mielessä vasta nyt ja tässä olen saanut tilaisuuteni olla, aivan todella ja kiistattomasti olla, erotuksena siitä jokapäiväisestä olemaan-vain-sattumisestani, jossa muutoin ja täysin tahdostani riippumatta sijaitsen, ja aina luonnollisestikin yksin.

Tässä, siinä niin, olet ulottuvillani juuri niin kauan ja hitaasti kuin tahdon. Siinä, tässä näin, kirjoitun sana sanalta sisemmä sinne, missä tämä kehkeytyy, ottaa muotoisensa tilan ja kestää, varauksetta, viimeiseen asti.

Olenko kohtuuton? En tiedä; liian pian tämä kuitenkin loppuu. Pian meidän molempien on seurattava katsettamme paperilta pois, takaisin ties minkälaisiin paikallis-fyysisiin olosuhteisiin, joiden keskinäisestä samankaltaisuudesta tai erilaisuudesta ei meillä tule olemaan pienintäkään aavistusta, vaikka vasta hetki sitten olimme täydellisesti kohdakkain tässä — eikö se muka ole ihme? — ja on taas jatkettava siitä mihin olimme jääneet, ehkä hetken vielä toisiimme päin kääntyneinä mutta selvästi jo siirtyneinä toistemme kohdalta pois, ja sitten minulla on taas hiukset ja joku luusto ja taatusti nielussa tai kurkkutorvessa jokin epämääräinen tunne, johon olla keskittymättä liikaa, iltaisin nyt varsinkaan, ja kaipaan taas sinua.

En tiedä, en todella tiedä. Toivottavasti voit hyvin. Välillä mietin, miten helposti asiat välillämme olisivat myös voineet mennä ja nyt olla toisin. Silti — ja nyt yritän olla rehellisempi kuin oikein osaan edes olla — jotenkin luulen, että vielä siinäkin tapauksessa istuisin tässä, kurottuneena kohti sitä, mikä et silloin enää olisi sinä. Miksi? Oletko se silloin sinä edes nyt?

***

8. joulukuuta 2017 suljettiin Kuopiossa juhlallisin menoin aikakapseli, joka tulevaisuuden kuopiolaisten on määrä avata sadan vuoden päästä. Puusta ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu kuutio pitää sisällään yksityishenkilöiden, yhteisöjen ja yritysten edustajien ”kertomuksia ja ajatuksia siitä, […] mitä asioita arvostamme ja minkälaisia arvoja haluamme säilyttää sekä miten näemme menneen ja tulevan”.

Aikakapseli on sijoitettu ”Kuopion sydämeen”, kauppatorin alle kauppakeskus Apajan aulaan. Viestien lisäksi kapselissa on lähetetty tulevaisuuden ihmisille joukko ”tätä aikaa kuvaavia esineitä” eli muun muassa elektroniikkapiiri ja hydrauliikkasylinteri, Lumoava-merkkinen Aarni-koru, kotimainen Fiskars-valurautapaistinpannu ja tyylikkäät korkokengät.

”Kyllä ne sadan vuoden päästä ihmettelee, kun tällaisen teimme ja heille lähetimme”, idean isä Pekka Kantanen kommentoi hankkeen verkkosivuilla. Samassa yhteydessä terveisensä tulevaisuuteen on lähettänyt myös silloinen pääministeri Juha Sipilä. ”On ilo osallistua Suomen 200-vuotisjuhliin Kuopion Suomi100+100-aikakapselin välityksellä. Emme mitenkään voi ennustaa, missä asennossa maailma on vuonna 2117, mutta se on varmaa, että Suomi ja suomalaiset selviävät”, Sipilä sanoo.

***

”Näin sitä kuuluu lukea ja kirjoittaa, päämäärätöntä korttia. Inhottavaa kirjallisuutta on matkalla ja se väijyy sinua, kyyristyneenä kieleen, ja heti kun avaat suusi, se riisuu sinut kaikesta, ei anna sinun edes nauttia päästessäsi taas matkalle, täysin alasti, kohti häntä jota rakastat, joka on elossa, elossa, elossa, siellä ulottumattomissa. Sillä tavoin voin olla kieltäytymättä mistään ja rakkaani palaa luokseni, minusta kuulleena, että olet siellä, siellä niin, hyvinkin elossa ulkopuolellani. Ulottumattomissa. Ja että sinä lähetät minulle takaisin”^[1]

***

On oikeuksia, jotka saattavat myös olla velvollisuuksia (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), ja ne kulkevat mukana, vaikkei niistä pitäisi kiinni. Ne edellä voi elää, ne voi viedä saarelle tai kouluun, tai niitä voi järjestelmällisesti valita pettää, mutta ulkoistaa niitä ei voi.

On tietenkin valitettavaa, että vielä 105 miljardin eläneen ihmisen jälkeen joutuu olemaan koko olemisensa itse. Toistamaan, mutta jotenkin toisin: olemalla vielä joku jollakin tavalla toinen. Kirjaston kirjahyllykilometrien edessä leiriytyminen, eksyminen, lannistuminen, syyttäminen, ärsyyntyminen, provosoituminen ja pettyminen on kaikki siinä suhteessa tuloksetonta ja turhaa. Kukaan ei ole sanonut, ei ole voinut sanoa eikä ole myöskään pyrkinyt sanomaan, miten minä koen sen, mitä koen.

Olemisasiain asiantuntijayksikkö kohahtaa.

Ydin on tietenkin yhteinen, sama. Jo kuvattu, maalattu, liimattu ja laulettu kerrostuu vuoriksi, joilla on hyvä vaeltaa. Olen ymmärtänyt, että se saattaa riittää — jotenkinhan, vaikka en todellakaan tiedä miten, kaikissa noissa sähkösaunasälekaihdintaajamissa vuosi vuodelta eletään, vaikkei se kirjaston valikoimissa mitenkään näy.

Mutta saattaa olla niinkin (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), että se jokin, mikä omassa toisin toistamisessa ei ole toistoa, on arvokkainta mitä ulottuvilla on: missä mahdollisuus mielekkääseen minuuteen on. Silloin sen saattaa myös haluta jakaa. Tai paremmin: ilman vuorovaikutusta, osoittamatta sanojaan (takaisin) jollekin ja vasta sitä kautta itselleen ei siihen pysty.

Onko se sitten enemmän lohdutonta vai lohdullista, eristävää vai erityistä, voida ainoana ilmaista itsensä itse? Suhtautumistapansa, sen vaikutukset ja ylilyönnit kyllä luultavasti tulee ennen pitkää huomaamaan (esimerkiksi: lähi-ihmissuhteissaan, soliskuopassaan), mutta edullisinta tietysti olisi, jos ei ensin tarvitsisi kamalasti juosta itse kysymystä karkuun. Että löytäisi kätensä, käsissä sormet ja maailmassa sormista lähteneet jäljet, alkaisi pitää niistä huolta. Olisi suosiolla asiansa tuntija. Ja jos vaikenisikin, ei vaikenisi vahingossa: se valinta tehdään ajassa ja ikuisuudessa.

***
1. Kirjallisen kulttuurin kumuloituminen kysymyksiksi, jotka muotoillaan nyt.
2. Parvisängyssä, erillisenä kaikesta, jonkun toisen sanat erillisyydestä minulle nyt, kun meistä toinen on ollut seitsemänkymmentäkaksi vuotta kuollut.
3. Ehkä yhteisintä yksinäisyyttä ovat kysymykset, joita ei niiden oletetun yksityisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi katsota tarpeelliseksi esittää ääneen.
4. Jälkemme, meidän jälkeemme.
5. Ehkä luottamukseni siihen, että joku toinen jatkaa kysymykset puolestani loppuun, tulee jatkaneeksi ainoastaan vaikenemisen vahinkoa, jossa nytkin on laastari.
6. Kysymysten muotoutuminen palleassa, keuhkoputkessa, hartialihaksissa, sydämessä ja suussa.
7. Kaikki, mikä on vielä sanomatta, on vaarassa jäädä sanomatta.
8. Vaikka itse en ymmärrä, ehkä joku tulee ymmärtämään etenkin sen.
__________

1 Jacques Derrida 1980. La carte postale. De Socrate à Freud et au-delà. Paris: Flammarion, 34—35. [Suom. Tuomas Taskinen.]
Kaiken mitan nimi

Posted:Wed, 25 Mar 2020 19:47:13 +0000

Tõnu Õnnepalu
Mitta
suomentanut Katja Meriluoto
Kustannusliike Parkko 2019, 85 s.

Eräs Viron merkittävimmistä kirjallisista vaikuttajista Tõnu Õnnepalu tunnetaan teostensa älyllisestä ja pohdiskelevasta otteesta, luonnonläheisyydestä ja hiotusta tyylistä. Hän on niittänyt mainetta romaanikirjailijana, mutta on myös osallistunut merkittävällä tavalla Viron runollisen maiseman muovaamiseen. Aiemmin Emil Toden pseudonyymillä julkaistua Mitta-kokoelmaa voi pitää Õnnepalun runouden hengellisenä ja filosofisena huipennuksena.

Mitan ilmestyessä vuonna 1996 kriitikot pitivät sitä vanhanaikaisena, sillä jälleen itsenäistynyttä Viroa huuhtoi noihin aikoihin merkittävä kokeellisen runouden aalto. Mitan runot eivät ole erityisen kokeilevia, ja niiden ilmaisu on lähempänä modernismia kuin postmodernismia. Kokoelman tyylin ylevyys ja sen ajoittaiset raamatulliset vivahteet varmasti vahvistavat tätä vaikutelmaa. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin voidaan kuitenkin väittää, ettei virolaisen runouden 1990-luvusta voi saada täyttä kuvaa huomioimatta Õnnepalun Mittaa.

Teoksen vapaamittaisissa, keskimäärin kokonaisen aukeaman laajuisissa runoissa filosofinen asenne asettuu keskiöön. Õnnepalun aikaisemmallekin runoudelle tyypilliset luontokuvaukset ovat Mitassa edelleen tärkeitä, mutta ne asettuvat siinä kirjoittajan muuta tuotantoa selkeämmin taka-alalle ja osallistuvat lähinnä muiden teemojen esilletuontiin. Luontokuvat palvelevat ja värittävät filosofisten pohdintojen esitystä tuomalla niihin konkretiaa ja kauneutta.

Tänään taivas on pilvessä, valoa on vähemmän ja näen paremmin.
Ja se tekee minut surullisemmaksi, mutta suru ei ole pahasta,
yhtä lailla se kuuluu Tuntemattomalle minussa kuin ilokin.

Luontokuvaston lisäksi Mitassa palataan toistuvasti rakkauteen. Kokoelma koostuu suurelta osin eräänlaisista rakkausrunoista, jotka puhuttelevat toisessa persoonassa tuntemattomaksi jäävää rakastettua. Kokoelman muita teemoja ajatellen tämä piirre muistuttaa hieman ainakin Ristin Johanneksen kristillistä mystiikkaa, jossa Jumalaa puhutellaan rakkauden kohteena kuin balladissa. Mitassakin elämää suurempia teemoja käsitellään pitkälti rakkauden kautta, mutta siinä rakkauden kohde on kuolevainen. Tunne puolestaan saa yliluonnollisia vivahteita. Mitan kuvaama rakkaus ja kaipuu kohottavat ihmistenvälisen suhteen eksistentialistiseksi ja jopa jumalalliseksi asiaksi, etenkin kun runojen puhuja potee yksinäisyydessään voimattomuutta kohtalon ja jumaluuksien edessä.

Ja olet uni, olet uni,
josta uinuvat jumalat näkevät unta minussa.
Uni, jonka elinkautisvanki olen,
sillä en voi herätä siitä.

Mitan tyylissä kenties silmiinpistävintä on runojen päiväkirjamaisuus. Ja vaikka rukouksenomainen ja Raamatusta ammentava ote hallitseekin kokoelmaa, se koostuu suurelta osin suhteellisen nöyrästä ja arkipäiväisestä ilmaisusta. ”Yöllä satoi. / Maa on vihreämpi.”; ”Luin eilen sanomalehden tiedesivulta / David Bohmin universumiparadigmasta”. Kaava toistuu yksittäisissä runoissa läpi kokoelman: ensin aloitetaan arkisia asioita käsittelevällä lähes lokikirjamaisella päiväkirjamerkinnällä, joka herättää jonkin toisen, syvällisemmän ajatuksen. Siirtymät aiheesta toiseen tapahtuvat saumattomana ajatuksenvirtana, kunnes käsitellyt aiheet sidotaan loppua kohden harkituksi kokonaisuudeksi, joka eroaa selvästi suunnittelemattomasta päiväkirjamerkinnästä.

Vaikka runoissa ajoittain puhutellaan toisessa persoonassa, niissä korostuu eniten puhujan itsereflektio ja pohdiskelu. Päiväkirjamaisuus ei myöskään rajoitu luonnon ja kirjoittajan elämän kuvailuun, vaan se ulottuu myös hänen hengelliseen kehitykseensä. Mitta on eräänlainen hengellinen kehityskertomus, jolla on juoni ja loppuhuipennus.

Ja jos rakastaisin sinua, olisi helppoa:
minua ei olisi olemassa, olisi vain hyvä sinulle.
Jos olisimme todellisia, meidän pitäisi vain unohtaa itsemme
eikä koskaan ajatella rakkautta.

Toistuvia sanoja runosta runoon ovat ainakin linnut, lumi, liha, sana, Aurinko, kaikki, jumalat, Jumala, Nimetön, sana ja mitta.

Toistuvaan luontokuvastoon kuuluvat lintujen, yksittäisten lintulajien ja lumen lisäksi pienemmissä määrin ainakin sade ja usva. Nämä kaikki ovat varmasti Hiidenmaan keväästä poimittuja elementtejä, sillä runokokoelma valmistui mitä todennäköisimmin Hiidenmaan luonnon helmassa. Õnnepalun katsotaan yleensä kirjoittavan suoraan omalla äänellään, ja ehkä kokoelman päiväkirjamaisuuskin juontuu todellisista päiväkirjamerkinnöistä.

Sen lisäksi, että luontokuvaukset värittävät filosofista pohdiskelua ja toimivat kontekstin mukaan erinäisinä symboleina, voi lintujen, lumen, sateen ja usvan käyttäytymisestä seurata myös kevään kulkua ja kesän saapumista, mikä peilaa kokoelman henkilökohtaisen valaistumisen teemaa.

Talvi kyllä päättyy,
mutta se ei ole voitto eikä tappio.
Talvi vain päättyy,
ja kuitenkin odotan aina sen lähtöä
aivan kuin olisi mahdollista, ettei se menekään.

Aurinko on elämän alkusyy ja sen ylläpitäjä. Se symboloi usein jumalaa ja taitaa kuulua Mitassakin ihmistä suurempien voimien Pantheoniin. Jumalat puolestaan edustavat kohtaloa ja ihmistä suurempia voimia, jotka ovat Mitan tematiikassa tärkeässä osassa. Jumalaa ja jumalia sekä Aurinkoa ja aurinkoa useammin Mitassa nimetään kuitenkin Nimetön, joka tuntuu edustavan jotakin jumalallistakin suurempaa voimaa maailman ja olemisen ytimessä. Hän on ehkä itse oleminen, kaiken välttämättömyys tai maailmankaikkeuden järjestys. Tarkkaa kuvausta on vaikea antaa, joten syystäkin tuota voimaa kutsutaan kokoelmassa Nimettömäksi.

Avoimeksi jää kysymys siitä, voisiko Nimetöntä yksinkertaisesti pitää Jumalana — ehkäpä Jumalana ”oikein ymmärrettynä” tehdäksemme eron Nimettömän ja Jumalaksi tai jumaliksi nimitettyjen olentojen välille. Kyseessä on todennäköisesti Jumala jokseenkin spinozalaisessa mielessä, jossa Hänet samaistetaan maailmaan ja Luontoon kokonaisuutena toisin kuin Jumalan nimellä kulkeva personifioitu Jumala. Johdannaisesti Õnnepalun runouden maailmankuva — sikäli kuin se ilmenee Mitassa — heijastaa vahvasti buddhalaisia ja muita ajatusperinteitä, joissa maailma nähdään yhtenä mystisenä kokonaisuutena.

Nimetön on yhtä aikaa arvoituksellinen, pelottava, turvallinen ja kaunis. Ehkä jossakin määrin subliimi. Se on yhtä aikaa tuntematon, armoton maailmankaikkeus ja jokaiselle olemassaoloon osallistuvalle mitä tutuin asia. Ilmeinen ristiriita pitää sisällään myös sovinnon mahdollisuuden, jota Mitassa etsitään.

Lieneekin selvää, ettei Mitassa sitouduta katsomuksellisesti kristinuskoon, vaikka se ammentaakin paljon sen estetiikasta ja hengellisyydestä. Se ei toisaalta myöskään sitoudu sellaisenaan Spinozan maailmankatsomukseen tai mihinkään valmiiseen itämaiseen perinteeseen. Muiden todettujen vaikutteiden lisäksi Mitassa mainitaan useaan kertaan nimeltä fyysikko David Bohm, jonka kvanttifysiikan kryptisiä ilmiöitä koskevat johtopäätökset lähenevät ajoittain hengentieteitä. Bohmista lukeminen tuntuukin olevan yksi Mitan tärkeimmistä katalyyteista. Mitassa pyritään pohjimmiltaan sovintoon erilaisten uskomusjärjestelmien välillä, kuten myös Bohmin katsotaan tehneen filosofiassaan:

David Bohmin käsitys on sänky,
johon voisivat käydä niin Usko kuin Tiedekin
ja nukkua siellä yhdessä kaikkien myyttien ja jumalten kanssa.

Bohmin lisäksi Mitassa luetaan Fernando Pessoaa ja Protagorasta. Pessoan vaikutus Õnnepalun runouteen onkin ilmeinen, sillä molemmat lähenevät filosofisia teemoja verrattavilla tyyleillä. Õnnepalu on myös kääntänyt Pessoan tuotantoa viroksi. Protagoras, joka kuuluisasti totesi ihmisen olevan kaiken mitta, on myös huomattava taustavaikuttaja. Esille tulee erityisesti kontrasti ihmisen osan ja jumalallisen objektiivisuuden välillä, etenkin yksilön ja minuuden pohtiessa paikkaansa maailmassa. Itsen mittaamisen ja oman mittaamiskyvyn rajoja koetellaan kokoelmassa eri näkökulmista, erityisesti toiseen kohdistuvan rakkauden, Kaiken ja Ei-minkään kautta.

En ole koskaan uskonut, että kukaan maan päällä tietää Mitan,
että kukaan voi sanoa minulle mikä asia se on, mikä on;
että joku tai jokin voi mitata minut
tai mitata minusta osan
ennen kuin Nimetön napsauttaa mittakepin poikki.

Mitat ja mittaaminen esiintyvät Mitassa erinäisissä muodoissa. Teoksessa mitataan niin etäisyyttä kuin lämpöä ja aikaa, mutta ennen kaikkea mittauksen kohteena on yksinkertaisesti maailma ja spinozalaisittain katsottuna Jumala. Yhtäältä ihminen on kaiken mitta, mutta samanaikaisesti tuntuu siltä kuin Nimetön olisi mitannut kaiken entuudestaan. Mittaaminen lomittuu mielenkiintoisesti teoksen bohmilaisiin, kvanttifysiikkaa hipoviin pohjavireisiin. Voisihan koko kvanttifysiikan suurimpien kysymystenasetteluiden katsoa perustuvan juuri mittaamiseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin eri mittakaavojen ja tasojen välillä liikuttaessa.

Toistuvat maininnat lihasta tuovat Mittaan vankan vastaparin Nimettömän ja jumalten muodottomuudelle. Se myös peilaa temaattista vastakkainasettelua subjektiivisuuden ja objektiivisen todellisuuden välillä ja muistuttaa kauniita luontokuvauksia reaalisemmin sekä olemassaolon että rakkauden lihallisuudesta.

Mitta on hieno kokonaisuus, joka etenee vakaasti kohti päätepistettään kuin juonellinen meditaatio tai sarja rukouksia. Yksittäiset runot pitävät pintansa myös erilleen poimittuina, ja niitä onkin poimittu kokoelmasta erinäisiin tarkoituksiin. Suomeksi Mitan runoja on julkaistu ainakin Raija Hämäläisen suomentamassa valikoimassa Kirje maalta, joka tarjoaa läpileikkauksen Õnnepalun koko runotuotannosta. On kuitenkin aivan erilainen kokemus lukea Mitta kokonaisuudessaan juuri sen jatkuvuuden vuoksi. Katja Meriluodon suomennos on soljuva ja huomaamaton tulkkaus ajattomasta klassikosta. Mitta puhuttelee edelleen, ehkä entistä enemmän postpostmodernina aikana, kun kyyninen ironia on korvannut kaiken merkityksellisen eikä elämän banaalisuuteen tunnu olevan muuta ratkaisua kuin fatalismi. Edelleen, kun maailma tuntuu mielettömältä ja sen ote yksilöstä aiheuttaa toivottomuutta, Mitta muistuttaa ihmisen osasta ja siitä, ettei kaiken mittaaminen eroa ei-minkään mittaamisesta. Molemmat ovat lihan armoilla ja viime kädessä nimettömiä.

Carlos Lievonen
Pienten runokielten hajanainen kohtaaminen

Posted:Sat, 21 Mar 2020 15:01:39 +0000

Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta

suomentanut Silvana Berki

Aviador 2019, 215 s.

Silvana Berkin suomennoksista koostuva antologia Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta mieltyy useammassakin mielessä aivan kuin menneen maailman julkaisuna. Pienen kielialueen runoutta ja runoilijoita esittelevä yli 200-sivuinen suomennosvalikoima hahmottuu epäseksikkyydessään kuin sukupuuttoon kuolleena kummajaisena, pöhinäpotentiaaliltaan pakkasen puolelle jo ennen julkaisuaan tuomittuna kirjapahasena. Samalla kahden pienen kielen, albanian ja suomen, kohtaamisessa käännösantologian sivuilla on jotain aivan tavattoman sympaattista. Projekti käynnistyi albaniaksi vuonna 2016 käännetyllä suomalaisen nykyrunouden antologialla, ja nyt asetelma käännetään toisin päin. Julkaisut kielivät vilpittömästä ja pyyteettömästä uskosta pölyisten runosalonkien rajoja ylittävään ja rikkovaan voimaan. Asenne on tietysti aivan oikea ja kunnioitettava. Maailma ympärillä vain tuntuu muuttuneen sitten ylirajaisen antologiamuodon kunnianpäivien.

Olipa kerran toivo esittelee kolmisenkymmentä albaniaksi kirjoittavaa runoilijaa. Suomennosvalikoiman runoilijoita yhdistää nimenomaan kieli, ei esimerkiksi toiminta Albanian valtion rajojen sisällä. Albanian tasavallan ohella mukaan on päätynyt Kosovossa, Montenegrossa, Italiassa ja Makedoniassa kirjoittavia skribenttejä. Antologiassa painottuukin yksittäisten runoilijoiden tuotantojen sijaan kirjoittajaotannan monipuolisuus. Yhdeltä kirjoittajalta mukaan on valittu useimmiten neljästä viiteen runoa, eikä tällainen määrä tietenkään riitä minkään sortin kattavan runoilijakuvan syntymiseen. Suhteessa yksittäisiin kirjoittajiin suppeaa runomäärää paikkaavat (ilmeisesti) suomentaja Silvana Berkin kynästä lähtöisin olevat kirjailijaesittelyt. Esittelytekstien pääosin viileän asiapitoisena pidättäytyvä yleissävy lipsahtaa muutaman kerran riemastuttavalle laukalle. Esimerkiksi antologian avaavan, kansanrunoilijaksi nimetyn Dritëro Agollin kohdalla esittely huipentuu mainintaan tuoreista ja kirkkaista säkeistä, joiden ”vivahteet ovat kuin lämmintä lehmänmaitoa Devollin laaksossa, jossa maapähkinät kypsyvät ja rikas maaperä näyttää tummat kasvonsa”.

Antologioiden arvioiminen on lähtökohtaisesti epäkiitollista puuhaa. Yhtäältä olisi toivottavaa keskittyä julkaisuun kokonaisuutena, toisaalta kyetä samalla suhteuttamaan antologiaan valittuja kirjoittajia vähintäänkin toisiinsa. Yksittäisten kirjoittajien tekstien kritisoiminen on tällaisessa tapauksessa kuitenkin harvoin perusteltua. Näin ollen todettakoon lyhyesti vain, että Olipa kerran toivo kärsii kokonaisuutena ja lukukokemuksena hienoisesta epätasaisuudesta. Kaikki runo ei ole kääntynyt aivan yhtä vaikuttavaksi ja ilmaisuvoimaiseksi suomeksi. Samaan aikaan eri tekijöiden runot tulevat tyylillisesti suorastaan hämmentävän lähelle toisiaan, eritoten kirjoittajien väliset maantieteelliset erot huomioon ottaen. Suuri osa teoksen teksteistä jäsentyy perustaltaan suomalaisittain ilmaistuna modernistiseksi, puheen- tai ajatuksenomaiseksi ja lakonisen lyhytsäkeiseksi ilmaisuksi. Kuvallisuus on hillittyä mutta voimakasta, ja vertaukset ja metaforat ammentavat monin paikoin länsimaisen kulttuuriperinnön yhteisestä varannosta. Esimerkiksi viittaukset kreikkalaiseen mytologiaan rönsyilevät runsassanaisina useammankin runoilijan säkeissä.

Aihetasolla runot varioivat runsaammin, mutta tendenssinomaista painottumista on tässäkin suhteessa havaittavissa. Historian, yksityisen ja kollektiivisen muistin välisen jännitteen, nostalgian kanssa flirttailevan romantiikan, rakkauden ja kuoleman, filosofisten kysymysten sekä yleishumaanien teemojen rihmat toistuvat tavalla tai toisella miltei jokaisen antologiaan valitun runoilijan teksteissä. Näkökulmaerot eri maissa vaikuttavien lyyrikoiden aiheenkäsittelyn tasolla ovat ilmeisiä: albanialaisten kirjoittajien teksteissä esimerkiksi korostuu historian ja nykyhetken välinen jännite, kosovolaisten kirjoittajien runoissa lähihistorian brutaalit, painajaismaiset kauhut ja italialaisten kirjoittajien teksteissä heleänkuulas, joskin melko totunnaisiin kuvallisiin asentoihin jämähtävä romanttisuus.

Tekstivalikoiman tyylillisen yhdenmukaisuuden kysymykseen ei antologian kuluessa saada vastausta. Tämä johtuu ainakin osittain täydellisestä vaikenemisesta julkaisun valinta-, toimitus- ja suomennosprosessien suhteen. Nimiösivulla todetaan, että Silvana Berkin ohella kokonaisuuden toimittamiseen on osallistunut jonkinlaisessa roolissa Kansallinen herätys -romaanillaan (2018) kirjailijanuraansa viimeksi edistänyt Aleksanteri Kovalainen. Berkin kirjoittamissa lyhyissä saatesanoissa mainitaan lisäksi projektin kohdanneen matkan varrella suuria haasteita, mutta asiaa ei avata enempää. Kenties toimittajien tavoitteenakin on ollut koostaa tyylillisesti mahdollisimman yhtenäinen kokonaisuus? Häivyttyvätkö tyylilliset erot ja kielen vivahteet suomennosprosessissa, eli kääntyykö albania aivan poikkeuksellisen kehnosti suomeksi? Vai onko albanian kielellä kirjoitettu nykyrunous todella puheen rytmiä mukailevan modernistisen säkeen hallitsemaa siinä määrin voimakkaasti kuin antologian otos antaa ymmärtää? Viimeistä vaihtoehtoa tuntuisi tukevan ainakin julkaisuun esipuheen kirjoittaneen, myös runoilijana antologiaan kontribuoivan Gazmend Krasniqin väite siitä, että albanialaisen runouden on pyrittävä kohti avointa muotoa, sillä suljetussa muodossa runous voi kehittyä vain vajavaisesti.

Krasniqin esipuhe ansaitsee osakseen lisähuomiota, mutta ei yksinomaan myönteisessä mielessä. Julkaisun saatesanoissa professoriksi tituleeratulle Krasniqille kun on langennut verraten haastava tehtävä tiivistää hieman yli sata vuotta albanialaista kieli- ja kirjallisuushistoriaa keskeisine tyylisuuntineen, murroksineen, tekijöineen ja vaikutteineen hädin tuskin kymmensivuisen, väljäriviseksi taitetun esitelmän muotoon. Vaatimattomasti otsikoitu teksti ”Albanian kielestä ja kirjallisuudesta” on lempeästi ilmaistuna sekava. Rivien välistä huokuu syvä oppineisuus ja historiantuntemus, mutta antologian lukijaa ajatellen esipuhe onnistuu lähinnä sekoittamaan entisestään. Krasniqin esille nostamat tekstiesimerkit ja niistä tekemät tulkinnat jäävät ainakin allekirjoittaneelle avautumatta. Ilman riittävää analyyttista luurankoa tulkinnat päätyvät lillumaan eteeriseen hukkapölyyn vailla minkään sortin havainnollistavaa arvoa. Liika selittäminen ja pakonomainen kontekstualisointi voi tietysti viedä itse runoilta voimaa, mutta tällä kertaa tiivistetään aivan liikaa. Krasniqin esipuheen perusteella ainakin tuntuu siltä, että aiheeseen johdattelevaa materiaalia olisi tarvittu julkaisuun vähintään kolminkertainen määrä.

Kriittisten huomioiden jälkeen on syytä todeta, että Olipa kerran toivo toimii runoutena monin paikoin mainiosti. Mukaan valittujen runojen tyylillisen yhdenmukaisuuden ja toisaalta laadullisen hajanaisuuden nimissä antologia uponnee parhaiten runoilijankokoisina, muutaman tekstin laajuisina annoksina. Valikoiman parhaat runoilijat kestävät kernaasti kansainvälisen vertailun. Esimerkiksi antologian avaava, runouden lämmintä lehmänmaitoa tarjoileva Dritëro Agolli tai heti Agollin jälkeen esiteltävä, kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2005 voittanut Ismail Kadare eivät kalpene minkään valtakunnan nykykynäniekkojen rinnalla. Myöhemmin esitellyistä runoilijoista esimerkiksi Luljeta Lleshanaku ja kosovolainen Adem Gashi jäävät mieleen poikkeuksellisen väkevinä ilmaisijoina. Laaja ja monipuolinen kirjoittajaotanta perustelee antologiamuodon raameissa paikkansa. Useammin kuin kerran ehdin kuitenkin lukemisen aikana miettiä, että kenties fokusoiminen kirjoittajajoukon tasolla suppeampaan mutta yksittäisten runoilijoiden kontribuutioiden tasolla rahtusta laveampaan otantaan olisi tuottanut lukukokemuksena astetta tasapainoisemman kokonaisuuden.

Miikka Laihinen