Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Kasvojemme kaikkivalta rikotun elämän äärellä

Posted:Tue, 19 Sep 2017 13:25:34 +0000

Erkka Filander

Torso

Poesia 2016, 118 s.

Miten ihminen tänään on ellei perityn tilanteensa varassa? Ja mitä peritty tilanne on ellei unohdusta, yhtäältä kuolemisensa luonnon kadottamista ja toisaalta esineiden maailmalta sulkeutumista, käymistä oletetun itseytensä sisään, käpertymistä katsojan asemaan? Sellaisessa olossa maan perivät edelleen viime kädessä ne, jotka myöntävät tämän tänäisyytensä eivätkä perinjuuriaan myöten haraa päivänkohtaista vastaan. Mutta nimenomaan nämä valmiit, historian lopun mielestään kokeneet ihmiset ja näiden ihmisten olot Erkka Filanderin toisessa runoteoksessa Torso (2016) tahdotaan sivuuttaa, ainakin hetkeksi. Heitä ei tarvinne ajatella, tekeytyyhän teos ennen muuta ”vastalauseeksi näkyvälle”. Sen sijaan tunnustellaan ”tuntemattomia marttyyreja, vastarintaan nousseita, syytettyjä, joiden vankeus, maanpako ja poistuminen pohjautuu päätökseen”.

Kun lausutaan vastalause, mitä oikeastaan sanoin vastustetaan? Mitä ”päätös” käsittää? Kuka päätti, kenen nimissä, ketä vastaan? Klassisine patsaskuvastoineen Filander perää klassisia arvoja, siis totuutta, hyvyyttä ja kauneutta – eritoten kauneutta – mutta samanaikaisesti Torso tuo mietiskellen yhteen myös keskiaikaista ikonografiaa ja verrattain ajatonta martyrologiaa; kärsimystä, kidutusta, kuolevan ihmisen ja kerettiläisen vapautunutta, tuonpuoleista hohkavaa kuulasta katsetta. Lienee näin todenmukaista otaksua, että se, mistä Filanderin runoissa yleisesti ottaen vaietaan ja mitä vastustetaan, on juuri tänäisyys, tämän päivän vallitseva elämänmuoto. Meidän eteenpäin ehättävä elämämmehän tässä tuntuisi nimenomaan hylkivän sitä, mitä on vuosisatoja arvossa pidetty ja minkä puolesta on päätetty. Peritystä tilanteesta itsestään on tullut vastalause kauneudelle ja siksi Torsossa toistuvat niin usein selän ja niskan vaivoin tavoitettavat kuvat, sekä ”suru, joka vaatii vastausta, kääntymystä”. Jos tänäisyys siis on jo itsessään vastalause kauneudelle, sen luontainen negaatio on näkymättömän myöntäminen, vastalause näkyvälle. Kristillisin termein tämä edellyttää metanoiaa, mielenmuutosta; psykologisin termein se merkitsee jo kriisiä, kenties jopa romahdusta.

Juuri vastalauseenomaisuutensa vuoksi Filanderin teoskokonaisuus ei ensinkään puhuttele tämän päivän termein, ja ainoastaan ”sähköisyys” muutaman onnahtavan vierassanan (”intensiteetti”, ”lojaali”, ”variaatio”) ohella palauttaa lukijan mielikuvia nykypäivään. Pääpiirteissään runot kuitenkin kieltävät vallitsevan, kääntyvät pois. Jos lattea, ihmeetön ja ilmeisen aistimeton tänäisyys unohtaa, mitä ja miksi marttyyrit ovat ja olivat, on heitä, syytettyjä, ilmentävien torsojen historiallinen mieli kuin ”[k]atedraali, joka rakentuu heidän likansa kääntöpuolella”, näkymättömissä. Marttyyrien ja maanpakolaisten historia on varjohistoriaa kirjoitetun historian lomassa, ikonien kullan hennoissa raoissa. Ken ei siis tunnusta ristiinnaulittujen, kivitettyjen ja teilipyörään tuomittujen ja tarkemmin ottaen heidän nurintaitettujen niskojensa ”raatavan kaaren” ilmentämää päätöstä, siis sitoutumista siihen mitä voimme näköelimin vain aavistella, ei tunnusta kauneuttakaan.

Sellaisenaan, vastalauseena, Torson rekisteri on tietysti hyvin modernistinen, vaikka yhtymäkohtia esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän karsittuun muotokieleen ja uudempaan kotimaiseen fragmentin poetiikkaan voi löytää, aina asettelua myöten. Keskeislyyrinen tai muutoin subjektikeskeinen teos ei sentään ole, mutta yhtäältä haavikkolaisia törmäytyksiä, toisaalta maanpaon ja yksinolon trooppeja hyödyntämällä Filander tuntuisi kyllä tiedostavan kielenkäyttönsä kirjallisuushistoriallisen kerrostuneisuuden. Ilmaisun karuus – kontrastina nyt vaikkapa Filanderin debyytille – sopii kyllä kokonaisuuteen ja on lähes kauttaaltaan vakuuttavaa; vain ”ahdistuksen graniitin” ja ”tietoisuuksiemme pöydän” kaltaiset ilmaukset särkevät teoksen vakavaa sävyä. Juuri totisuus, jopa tosikkomaisuus, saa näet Torson uskoakseni kestämään myös aikaa.

Muutenkin muodon aiemman aistimellisen yltäkylläisyyden pirstominen fragmentaariseen ilmaisuun luo Filanderin toiseen teokseen riittävästi sekalaisuutta ja sisäänpäinkääntymystä, toisin sanoen avuja joilla myös muodollisesti lausutaan vasten näkyvää. Yhden tai korkeintaan muutaman säkeen fragmentista kehkeytyy Torson keskivaiheilla hyvinkin sulavia ja sujuvia, roomalaisittain numeroituja lukemisen linjoja, joita on joko luettava ristiin tai edestakaisin tapailemalla. Näitä säkeitä, kuin rikottuja ruumiinjäseniä, sitovat toisiinsa pitkälti samat kirkolliset ja luonnolliset kuvat. Vertikaalisina linjoina ne ilmentävät kuitenkin myös kokemuksen kerrostuneisuutta, sellaisiakin tiloja ja oloja joita hetkellisesti tavoitetaan paitsi patsaiden katseissa, useimmiten myös uskonnollisissa rituaaleissa, joissa tapahtumain mittakaava siirtyy pois itsestä. Näinkin teos kysyy: ”Missä määrin marttyyrius on kuin osallistuisi rituaaliin, / itseään vanhempaan, jonka tekee taas läsnäolevaksi?”

Merkillepantavaa onkin, että rikotuista jäsenistään huolimatta Torso henkii vahvemmin patsaan mykkyyttä kuin elävänä kuolleen marttyyrin ruumiintuskaa. Patsas ei riku eikä valu, sitä vain katsellaan, niin kuin runoteosta ja ”ruoskitun ruumiin ikonografiaa” katsellaan ja mietiskellään. Ja tällaisessa katselussa katsellaan oikeastaan jälkipolvia, heidän muistikuviaan jotka luovat tulevaisuutta, ja edelleen, ”meidän kasvojamme”. Meidän kasvomme, samoin kuin me-muotoisuus ylipäänsä, toistuu kiintopisteenä läpi Torson. Siksi vastavuoroisesti toistuu myös mainittu ”niska”, ”meistähän” maanpakolainen ja marttyyri kuolemassaan kääntyy pois, jättäen jälkeensä vain polttavan kysymyksen:

miten hän, joka jatkaa kuolemallaan kuulustelua,
on ruuminsa [sic] jälkeen todellinen kysymys meille,
joilla vielä on ruumis, joka murrettaisiin.

Katselu on kontemploivassa mielessä ulkokohtaista, sellaiseksi tuomittua, sillä sisään tai edes lähelle kuolemaantuomitun kokemusta on mahdotonta päästä, kuvaamisesta puhumattakaan. Kokemuksen varjona on vain ”maalattu katse, ikonista toiseen toistuva, jonka keskuksena on ahtaus, jonka puoleen hohtavat rakenteet kääntyvät”. Meille jää vain loistontuntu, sen klassinen symmetrisyys. Kirkkoa, katedraalia ja niiden arkkitehtuuria katsomme niin ikään ulkoapäin, eikä kuvillakaan ole meille annettavanaan enää kuin vieraat suuntimensa, ja ikonografian iättömien sääntöjen synnyttämät affektit: ”Ikonien sisällä vallitseva painovoima viettelee myös / meidän luitamme”. Siksi kuvia mietiskelevissä Filanderin fragmenttirunoissakin oikeastaan toistuu esimerkiksi Maurice Blanchot’n ja Georges Bataillen hahmottama viesti: kärsien kuolevan kokemuksesta emme tiedä oikeastaan mitään, todistajien tuskasta sitäkin enemmän, ja juuri siinä, uhrissa, kasvojemme kaikkivaltakin hetkellisesti murenee. Särjetyn ruumiin tilalla on ”hiljaisuuden hento runko”, minkä vuoksi Filanderin teos on kuviltaan muutenkin eleettömän sees, ei raaka tai lohduton. Kun ottaa huomioon, kuinka musertavan väkivaltaisia, verisiä ja visvaisia marttyyrien viimeiset tunnit ovat, vaikuttaa tällainen historiavasteeton tunnunkielto yhtäältä turhan kaunomieliseltä, mutta toisaalta hyvinkin harkitulta.

Entäpä jos Torso kuitenkin, juuri tämäntyyppisten, esimerkiksi tekstin ja ruumiin analogisuutta korostavan materiaalisuutensa ja kompositioon liittyvien ratkaisujensa vuoksi, puhuukin ensisijaisesti meistä, meidän ajastamme, tehden meidät kieltämällä meistä selvää? Eikö puolinostalginen patsaiden tuijottelu ole sekin perityn tilanteen tänäisyyttä, jossa luovitaan ”tulevaa pimeää” odottaen. Tai kuten Filander muotoilee: ”Velvollisuus, täysin yhtenäinen tämän maailman kanssa, / on kiinni suunnassa, joka kulkee myös meidän lävitsemme” ja joka Torson alkuvaiheilla nimetään vastuun poluksi.

Ja eikö puolestaan teoksen loppuvaiheilla kuoriudu kuin kuoriudukin esiin hatara subjekti, joka kauneutta aikansa arssinoituaan ”tietää”, sillä ”kerran kauneus lunasti nämäkin päivät, / vaikka sen tuoreus olisi nyt tavoittamattomissa”. Eikä vain tiedä, vaan omaa myös vakaumuksen: kehollisuuttaan ei voi enää vanhassa mielessä ”elää” eikä ajanvähyyden vuoksi ihmisen sovi enää olla hiljaa. Ei enää, sillä jotain dramaattista on tapahtumassa, monet kaukaa kannetut hymytkin ovat enää ”kuin häikäistyjä laattoja katastrofin pyyhkimillä aukioilla”. Silloin se subjekti, joka tänäisyyden tyytyväisyydessä maata perii ja jolle Torso loppuviimein suuntaa sanansa, on kai lyötävä rikki, kivitettävä, tai sitten sen on vain annettava odottaa. Sillä oikean tapahtuman odotustilaahan subjektin olo omimmillaan tänään on, yhtä elotonta yksinäisyyttä ja patsastelua, tai kuin kuolemanselli jossa elää ”luvattua aikaa” ja polttaa viimeisen savukkeen.

Vesa Kyllönen
Viimeinen hiustenleikkuu

Posted:Thu, 10 Aug 2017 09:53:03 +0000

Matti Kangaskoski

Pääkalloneuvottelut

Teos 2017, 103 s.

Vähälevikkisenä ja marginaalisena runous on paradoksaalinen kaunokirjallisuuden pioneerilaji, joka kirjoittamisen mahdollisuuksia kokeillessaan ja uudistaessaan kyseenalaistuu väistämättä itsekin tuossa prosessissa. Sen olemassaolo tuntuu pohjaavan sivistyneeseen armoon ja tekijöiden intohimoon. Nykylyriikan julkaisemisen kriisi vaikuttaa syvenevän tänäkin vuonna julkaistavien nimikkeiden vähentyessä ja keskeisten kirjoittajien siirtyessä lisääntyvissä määrin – ainakin hetkellisesti – proosan puolelle.

Kirjallisuuden kentän monipuolinen tekijä, runoilija, kirjallisuudentutkija ja black mödernism -kollektiivissa vaikuttava Matti Kangaskoski on hänkin debyyttirunoteoksensa Tältä sinusta nyt tuntuu (2012) lisäksi julkaissut moniulotteista proosaa. Jännitysromaanin konventioilla kokeileva Sydänmarssi (2014) käyttää myös lyriikan keinoja ja osoittaa lajien hyötyvän rinnakkaiselostaan. Kangaskosken uusimmassa runoteoksessa Pääkalloneuvottelut lyriikan julkaisemisen taloudelliset ja materiaaliset reunaehdot sekä reunojen siirtämisen mahdollisuudet tematisoituvat. Pääkalloneuvottelut odottaa lukijaltaan lukusuunnan vaihdoksia, paluita, selailua ja pysähtymistä, metaforista ja koostavaa lukutapaa.

Teoksessa vuorottelevat ”Pääjaoksi” ja ”Punaiseksi” nimetyt osastot, joita on kumpaakin kolme. Osastoilla on informatiiviset alaotsikot, ja niiden väleihin on sijoitettu viisi ”Pikkuisiksi välineuvotteluiksi” kutsuttua jaksoa. Kaksi ensimmäistä ”Pääjakoa” jakaantuvat edelleen kolmeen osaan, kolmeen päivään kumpikin. Tällainen miltei rekursiiviseksi yltyvä rakenteen maatuskamaisella toistuvuudella leikittely näkyy monimutkaisista upotusrakenteistaan tietoisen teoksen sisällössä monin paikoin: ”Sinun suusi sanoi Oi Kauheaa, / ja kasvoi kukan, joka kasvoi kukan, / joka kasvoi kukkaansa.” Samalla tavoin teos kokeilee osiin jakautumisella ensimmäisessä ”Punainen”-osastossaan, jossa sivunumerot korvautuvat murtoluvuilla. Sisällön tasolla ajan ja kehon päättymättömän osittumisen kuvaukset jatkuvat yli osaston muodostaman kokonaisuuden.

Pääkalloneuvottelut leikittelee kirjaesineen materiaalisuudella kytkien tuon substanssin teoksessa tapahtuvien neuvottelujen piiriin, jotka hyvin pian liukuvat parodiaksi itsestään. Se osallistuttaa lukijansa keskustelemaan monenlaisista olemassaolon vähimmäisvaatimuksista, joita aika ja universumi asettavat muun muassa inhimillisille ja kaunokirjallisille olennoille. Teoksen päähenkilö, sympaattinen pääkallo, on samalla kertaa sekä elävä että kuollut. Kategorioiden väliin jumittuneen kallon aika on pysähtynyt, ja sillä on harmillisesti ikuinen torstai. Ensimmäisessä osastossa, ”#1 PÄÄJAKO / avaus / eli havainnon ja / päättelyn kysymys”, kurkistetaan kallon elämään. Makaaberin naurun lävistämässä osastossa pääkallo yrittää kolmen päivän ajan päästä parturiin, ostaa kamman ja unelmoida, mutta aina sen unelmat leikkautuvat julmasti irti: ”naps”. Pääkallo ei saa ajatuksiaan kokoon ennen seuraavaa aamua, jolloin sama päivä vierähtää uudelleen käyntiin.

Ensimmäisen osaston sarjallisissa runoissa torstain tapahtumia toistetaan koomisesti muunnellen, ja proosa- ja säkeellisten runojen keinoja sekoittavat tekstit hajoavat lopulta säefragmenteiksi. Se saa rytmin kiihtymään. Lauseet kasautuvat sanaluetteloiksi. Näin syntyy koominen vaikutelma pääkallosta kiirehtimässä tapahtumien kausaalisuuden edelle, jotta se tavoittaisi unelmansa ennen sen tuhoutumista tai hautautumista toisenlaisten, kallon tajuntaan tunkeutuvien ajatusten alle. Kallon toiminta heijastelee yksilön mahdollisuuksien rajallisuutta kognitiivisen kapitalismin immateriaalisten tulostavoitteiden paineissa. Ne saavat multitaskaavan pääkallonkin säpsähtelemään ”hetkestä hetkeen”.

Yhtä lailla pääkallon hahmo nauraa tiedon tuottamisen kommunikatiivisille prosesseille, nykyisen tietotyön rutiineille ja ylipäätään ajatustyölle, jonka materiaalisen maailman reunaehdoista irtautuvassa todellisuudessa jokainen voi eksyä omaan tajuntaansa: ”Nyt täytyy sataa, pääkallo huomautti iltaan mennessä, koska jo kulki / harmistuneena pisaroiden välissä ja suoritti kastumisliikkeitä.” Pääkallolla ei ole aavistustakaan niistä monimutkaisista rakenteista, joihin sen oleminen asettuu. Teoksen monimutkainen rakenne onkin täytetty tarkoituksellisen arkipäiväisellä sisällöllä etenkin ensimmäisessä osastossa, jonka permutatiivinen toisto muuntelee melko suppeaa sanastoa tuottaen absurdia materiaalia. Matemaattiset kirjoittamismenetelmät ja toisaalta kirjainrajoitteita hyödyntävä sisältö osoittavat Oulipon suuntaan. Kolmannen pääjaon runossa ”5. PÄÄKALLON SISÄINEN KOMMUNIKAATIO kello 00.07. Torstai.” toisto muuttuu ontoksi ja luuppaavaksi.

Pääkallon elämään tutustuminen herättää kauhunsekaisia kysymyksiä sen todellisesta sijainnista ja kyvystä liikuttaa ruumistaan, kenties sen havainto silmään tippuvasta vedestä olisi luettava konkreettisena kuvana. Kaiken kaikkiaan teoksessa tapahtuva aineen purkaminen, sirpaloituminen ja jakaantuminen yhä pienempiin hiukkasiin on oivallinen ajankuva tietotyötä tekevän prekariaatin mahdollisuuksista ja herättää samalla groteskeja muistikuvia Hamletin sutkautuksesta Aleksanterista tynnyrin tulppana. Kuolemansa jälkeen Aleksanterin ruumis on muuttunut tomuksi, josta sitten valmistetaan tynnyriin sopiva tappi. Tällä tavattiin sanoa, että kuolema kuittaa rakenteellisen epätasa-arvon.

Pääkalloneuvottelut palvelee myös työmatkaliikenteessä itseään sivistävää lukijaa tarjoten tiivistelmät osastojensa tapahtumista teoksen kolmannessa pääjaossa, jonka alaotsikkona on ”mitä kansa haluaa / eli kielen, vallan sekä / automaattisen / tekstinsyöttökokemuksen kysymys”. Se osoittaa, millaista kustannustehokkaasti käännösgeneraattorin ja tekstinsyötön lävitse tuotettu kirjallisuus voisi olla, ja muistuttaa tietotyöläisen keskiyön jälkeisiä tekstiviestejä: ”Öiden muuten mugen miten laiska siellä sileällä syrjällä mende membre jeejee menee? Tämä häkä tynkä pystyvä jämä täplällä täällä ok in olin on vireä kg viekää vielä jonna hondaa hommaa.”

Pääkalloneuvottelujen eheäksi työstetty teoskokonaisuus on sisällyttänyt itseensä suuren joukon nykyrunouden muodon ja keinojen repertuaarista paljastaen sulavasti ja kauniisti ne luut, joiden varaan sen latteudessaan karmaiseva, postfaktuaalista aikaa kommentoiva sisältö asettuu. Useat kokoelman ”Pikkuisista välineuvotteluista” tutkivat havaitsemisen ja näkemisen kysymyksiä ja yksilön mahdollisuuksia sekä yhä vähäisemmiksi käyviä unelmia. Neljännessä välineuvottelussa ovat näkyvillä pääkallon tajunnasta irtileikatut ajatukset, jotka tekivät siitä yksilön. Kun kirja sitten on luettu ja Pääkalloneuvottelujen viimeisen, ”Punaiseksi” nimetyn osaston runojen asemointia seurannut lukija on tullut kääntäneeksi kirjaa käsissään täyden ympyrän, hän on samanaikaisessa sivunkääntämisen aktissa voinut rinnastua tuohon onnettomaan pääkalloon. Jokainen sivunkäännös osastossa karsii lukijaa unelmistaan. Takakannesta voi katsoa, millainen viivakoodi käteen tarttui.

Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelut on yksi vuoden kiinnostavimmista runoteoksista. Se luo kokeellista, kaupallisia ja yhteiskunnallisia reunaehtoja parodioivaa ajankuvaa ja poetiikkaa, jossa materiaalisuus ja rakenne miltei riittävät sisällöksi. Sellaisenaan se on varsin vaikea, hauska ja viimeistelty kirja.

Tarja Hallberg
nro 89

Posted:Tue, 01 Aug 2017 11:06:25 +0000

Pääkirjoitus

Sisällysluettelo

Marco Munaro: Runoja
Suom. Jouni Inkala

Anne Boyer: Nainen istumassa koneen äärellä
Suom. Anna Tomi

Anne Boyer: En kirjoita
Suom. Anna Tomi

Tiina Käkelä-Puumala: Puute, lahja, sidos – kirjallisuus ja velka

Eino Santanen: Passi

Fanny Ehnvall: Rodnad

Ben Lerner: Runouden vihasta
Suom. Vesa Rantama

Ben Lerner: Runoja
Suom. Vesa Rantama

Kaija Rantakari: Runoja

Jaana Seppänen: The F wor(l)d

Kimmo Kallio: Marginaalinen kirjallisuus maksimaalisen näkyvyyden aikakaudella

J.P. Kilpiö: “……”

Karissa Kettu: Runoja

Jonimatti Joutsijärvi: Ihmisluonto kirjoittaa havainnon luonteesta – Vaikutelmia luontokirjoituksesta nykyrunoudessa

Harto Hänninen: Runoja

KRITIIKIT

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut (Tarja Hallberg)

Paul Valery: Hampaissa (Suom. Jan Blomstedt) (Veli-Matti Huhta)

Erkka Filander: Torso (Vesa Kyllönen)

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (Eveliina Laurila)

Harri Nordell: Hajo (Raisa Marjamäki)

Marina Tsvetajeva: YLISTYS, hiljaa! (Suom. Marja-Leena Mikkola) (Pauli Tapio)
Laina

Posted:Tue, 01 Aug 2017 10:47:38 +0000

Kate Zambreno kirjoittaa fragmentaarisessa romaanissaan Heroines modernismin suurnimien vaimoista ja tyttäristä, joilta kirjailijat lainasivat teoksiinsa materiaalia, mutta jotka jäivät pitkälti historiankirjoituksen marginaaliiin yhtäältä epärelevantteina, toisaalta hysteerikoiksi patologisoituina. Zambrenon teos piirtää kuvaa lainaamiseen liittyvän angstin aivan tietystä ulottuvuudesta: lainaamisen kohteen samanaikaisesta hyödyntämisestä ja hylkäämisestä.

Vastaavan dynamiikan voi löytää useinkin lainaamiseen liittyvien kirjallisten kohujen taustalla: lainaamisesta närkästyneiden omaisten moraalinen kritiikki näyttäytyy kirjailijan silmissä epärelevanttina ja pikkumaisena, sillä se osoittaa ymmärtämättömyyttä sitä kohtaan, mitä taide on. Vaikutusvaltaisimmin tämän velan ja halveksunnan välisen suhteen muotoili Harold Bloom, joka kuvasi taiteilijan suhdetta vaikutteisiin ja lainaan – ylipäätään suhdetta traditioon – familiaalisen ahdistuksen kentäksi.

Lainaaminen on kautta aikojen ollut kirjallisuuden perustyökaluja, mutta lainatun materiaalin aikakaudella kysymykset lainaamisen eettisistä ulottuvuuksista ovat ajankohtaisempia kuin koskaan, kuten viime vuosien kirjalliset kohutkin osoittavat (Riikka Ala-Harja, Kenneth Goldsmith, Vanessa Place ja niin edelleen). On selvää, että internetin ja uuden median aikakaudella laina perinteestä ei ole lineaarista ja sukupolvellista, vaan kirjailijalla on käytössään ennennäkemättömän laaja pooli sukulaissieluja ja taiteellisia viitepisteitä.

Toisaalta nykyrunouden kontekstissa kysymys siitä, keneltä lainataan, on otettava tarkasteluun myös ilmeisimmässä ja kirjaimellisimmassa merkityksessä: kun otamme lainaa, millainen velkasuhde muodostuu? Kuolleista noussut Shakespeare tai Emily Dickinson ajaisi koko nykyrunouden monimutkaisten velkajärjestelyjen piiriin, ellei vararikkoon. Niin kuin Tiina Käkelä-Puumala kirjoittaa: “Mitä traditio on muuta kuin kaupankäyntiä (latinan tradere, myöhemmin englannin trade), jossa jotakin saadaan, säilytetään hetken ja pistetään edelleen kiertoon seuraavien käyttöön. Tässä tradition kierrossa velka on edellytys kaiken uuden syntymiselle.”

Laina-numerossa haluamme nostaa esiin runouden ja talouden välisen suhteen, jota usein ajatellaan suoraviivaisesti pärjäämisenä – mikä määrä julkista tukea pitää runoilijan pään pinnalla? Runous on näissä analyyseissa jotain, mikä ei ole elinkelpoista puhtaasti taloudelliseen vaihtoon ja pääomien kasautumiseen perustuvissa järjestelmissä – ylijäämää, vailla selkeää funktiota, mutta juuri siksi ehdottoman välttämätöntä: se mahdollistaa silmäyksen laatikosta ulos, ehkä jopa oravanpyörän huoltoseisauksen.

Eino Santasen vuonna 2012 startannut setelirunoprojekti tekee asian konkreettiseksi: runous on jotain, mikä loisii maksuvälineiden pinnalla, vaikka kukaan ei ole sitä pyytänyt. Santasen edellisessä kokoelmassa Tekniikan maailmat (2014) setelit sisälsivät lähinnä tekstiä, mutta tässä lehdessä julkaistava “Passi” on esimerkki syksyllä ilmestyvän Yleisö-kokoelman visuaalisemmasta tyylistä. Raha on yhä vähemmän konkreettista, mutta liittyy yhä kiinteämmin ja huomaamattomammin identiteettiin, kontrolliin, hallintaan: “Passia” ei melkein tunnista seteliksi –- toisin kuin Santasen tekstuaaliset setelirunot, sitä ei hyväksyttäisi maksuvälineenä – mutta se on aiempaa tarkempi kuva rahasta ja sen toiminnasta tässä ajassa.

Aineellisuutta tutkiva ja lähdetekstejä käyttävä nykyrunous tutkii olennaisesti vaihdannan systeemisyyttä – oli kyse sitten rahasta, arvoista tai merkityksistä. Kimmo Kallion essee ”Marginaalinen kirjallisuus maksimaalisen näkyvyyden aikakaudella” tarkentaa institutionaaliselle tasolle, niihin suuriin muutoksiin, joita kirjallisuuden taloudellisessa toimintaympäristössä on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Zygmunt Baumania seuraten Kallio hahmottelee kotimaisen kirjallisuuskentän “notkeaa modernia”, yleisön oletettua makua mukailevaa kustannusalaa, jonka kyljessä marginaalisen kirjallisuuden on jatkuvasti keksittävä uudenlaisia toimintatapoja pärjätäkseen. Tuomas Anhavan lähes viidenkymmenen vuoden takaista avausta myötäillen Kallio esittää toiveen kirjallisuuden toisesta julkisuudesta: “Voisiko jonkinlainen vaihtoehtoisempi julkisuus olla rakennettavissa myös tänään ilman brändinokittelua, ilman mustasukkaisuudentunteita omasta nurkkauksesta kirjallisuuden hiekkalaatikolla, jossain määrin solidaarisesti?”

Mutta ei riitä todeta, että nykyrunouden ympäristö on taloudellinen. Antropologi David Graeberin tavoin katseemme suuntautuu myös siihen, millainen sosiaalinen suhde laina on. Graeber on esittänyt velan olevan yhteisöllisen jatkuvuuden muoto – laina on sekä symboli että tae sille, että kanssakäyminen ei ole tullut tiensä päähän. Jotain tällaista voi löytää myös nykyrunouden anarkistisesta tavasta lainailla ja varastaa muualtakin kuin lineaarisesta traditiosta – mistä vain, keneltä vain.

Mutta millaiseen eettiseen herkkyyteen tämä siteen tunnistaminen meidät herättää: millaisille velkasuhteille kirjallisuutemme, kulttuurimme, käsitteistömme perustuu?

Tiina Käkelä-Puumala ehtii kirjoituksessaan ”Puute, lahja, sidos – kirjallisuus ja velka” Juha Sipilän televisioidun puheen velkakäsityksestä raamatulliseen syntivelkaan ja edelleen Goethen Faustiin, jossa pahan sanansaattaja Mefistoteles esittelee Saksan keisarille liikkuvan paperirahan, joka kevyenä yksikkönä edustaa maahan kaivettuja, löytämättömiä kulta-aarteita. Lopulta koko kirjallisuuden voi katsoa perustuvan tällaisten aarteiden tonkimiselle ja lainaamiselle – kuka lähteet ja lainaukset tunnollisesti merkiten, kuka taiten varastaen, kuka tietämättään.

Juha-Pekka Kilpiön essee tarkentaa erääseen yksityiskohtaan tässä pelissä, joka on ehkä mitoiltaan pieni, mutta ei viaton, nimittäin lainausmerkkiin. Jos käsitteellisen runouden ideana usein on lainata ilman lainausmerkkejä, kääntää Kilpiö ajatuksen toisin päin ja tutkailee lainausmerkkejä ilman sanoja. ”Koska lainausmerkki on osoittavinaan alkuperän”, Kilpiö kysyy, ”edustaako se välttämättä kielikäsitystä, jossa varjellaan omistusoikeutta ja pedataan itselle intellektuaalista pääomaa?” Ei suinkaan, vaan se näyttää valtarakenteet toteen: ei ole yhdentekevää, kuka puhuu ja missä positiossa, sillä yhtä totuutta maailmasta ja kielestä ei ole olemassa.

Antti Salminen kirjoittaa vuonna 2015 julkaistussa Kokeellisuudesta-teoksessaan siitä, miten paitsi kulttuurimme, myös käsitteistömme jo itsessään rakentuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamalle energialle. Toisin sanoen käsitteellistä ajatteluamme kannattelee näkymättömäksi jäävä ekologinen velka – velka jota emme voi koskaan maksaa takaisin, sillä fossiiliset polttoaineet uusiutuvat niin hitaasti. Toisin sanoen riippumatta siitä, että poliittisessa ilmastossamme velkaantumisen pelko ja velan takaisinmaksu näyttäytyvät moraalisesti ainoana oikeana vaihtoehtona, rakentuu kulttuurimme keskeisesti erilaisille lainanoton muodoille: lainaamme jatkuvasti luonnonvaroja taataksemme talouden jatkuvan kasvun, kuten Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa viimeaikaista luontorunoutta tutkivassa esseessään.

Toisaalta myös työtä voi tarkastella eräänlaisen palauttamatta jäävän lainan näkökulmasta, kuten Anne Boyer on tehnyt runoja ja esseitä kattavassa tuotannossaan. Esimerkiksi voidaan ottaa kapitalismin perusyksikkö ydinperhe, joka perustuu keskeisesti avioliiton toisen osapuolen tarjoamalle vastikkeettomalle uusintavalle työlle ja hoivalle (lasten hoito, siivoaminen, tunnetyö). Tämä halvan työvoiman avulla toisen osapuolen täysipäiväinen palkkatyö on mahdollista, mikä myös perustelee tulojen epätasaisuuden: koska perheyksikössä tilit viime kädessä tasataan, ei ole väliä, että hoivatyötä tekevä ei tienaa kuten palkkatyötä tekevä.

Mutta tasataanko tilejä koskaan, vai onko laina vain tapa oikeuttaa epätasa-arvoinen suhde? Tästä kontekstista käsin Boyer kirjoittaa numerossa julkaistavassa esseessään ”Nainen istuu koneen ääressä” kulttuurimme jatkuvan työnteon eetoksesta ja siitä, miten tämä suhtautuu inhimilliseen haurauteen, kuten runoilijan itsensä sairastamaan rintasyöpään. Runouden talouksia tarkasteleva Boyer kysyy, miten on mahdollista, että hänen sairas kehonsa tuottaa enemmän voittoa kuin hänen terve, työtä tekevä kehonsa koskaan on tuottanut: ”syöpä on työtä / mutta myös työ on työtä”, hän kirjoittaa.

Ben Lernerin teos The Hatred of Poetry, josta tässä lehdessä julkaistaan käännöksenä noin kolmasosa, on provosoinut runouskeskustelua anglomaailmassa. Lernerin lennokas teesi on suunnilleen, että yksittäiset runot pettävät runouden potentiaalin kerta toisensa jälkeen. Runoudessa kiinnostavaa hänelle on virtuaalinen tila, ajatus autenttisesta kohtaamispaikasta, mutta suurenmoisimmassakin todellisessa runossa tämä lupaus väistyy sivuun – lopulta vain konkreettisten kirjainten epätäydellinen irvistys jää jäljelle. Lernerin mukaan runot ja runoilijat lainaavat runouden ehtymätöntä potentiaalia – vain tuottaakseen meille pettymyksen kerta toisensa jälkeen. Tästä huolimatta toivomme, kenties uskaliaasti, että Laina-numeromme miellyttää teitä – ja että lainaatte sitä myös ystävillenne kesän riennoissa.

Seuraavan, syys-lokakuussa ilmestyvän lehden teema on Peli/Kone. Mainiota kesää – ja välttäkää pikavippejä!

Anna Tomi
Vesa Rantama
Runoilijan aivot

Posted:Wed, 26 Jul 2017 13:08:23 +0000

Paul Valéry

Hampaissa. Valikoima aforismeja

Toimittanut ja suomentanut Jan Blomstedt

Tampereen aforismiyhdistys ry 2016, 104 s.

”Aivan etualalla istuu Ranskan tämän hetken kuuluisin lyyrikko ja filosoofinen esseisti Paul Valéry solakkana, vain lievästi harmaantuneena, eleganttina ja iloisena, hypistellen miekkaansa ja etsien silmillään tuttuja ja mielenkiintoisia kasvoja salongista. […] Hän on matemaatikko ja intellektualisti, klassillisen linjan ehkä johdonmukaisin puolustaja tämänpäiväisessä ranskalaisessa runoudessa, eräänlaisen tietoisen lyriikan teoreetikko ja praktikko, muukalaisen mielestä kylläkin jonkin verran pingoitettu ilmaisuissaan ja ajatuksissaan. Hän on nuoren ranskalaisen älymystön epäjumala ja ’tabuna’ ulkopuolella arvostelun.”

V. A. Koskenniemi pääsi seuraamaan Ranskan Akatemian istuntoa, teki konkreettisuudessaan edellään kiinnostavia havaintoja ja julkaisi ne teoksessaan Symphonia Europaea a. D. 1931. Myös Paul Valéryn (1871–1945) hahmosta, merkityksestä ja asemasta ranskalaisessa kulttuurissa Koskenniemi onnistui tiivistämään jotakin olennaista. Valéryn merkityksessä ja asemassa suomalaisessa kulttuurissa ei ole tiivistämistä: niitä ei ole olemassa.

Valéry julkaisi alle sata runoa, mutta jotkin niistä (”La Jeune Parque”, ”Le Cimetière marin”) luetaan Ranskan kirjallisuuden suurimpiin. Suppean nuoruudentuotantonsa jälkeen Valéry vaikeni kirjailijana kahdeksi vuosikymmeneksi; hän toimi sotaministeriön virkamiehenä ja Havas-uutistoimiston entisen päätoimittajan yksityissihteerinä. Kun Valéry palasi kirjallisuuteen, hänestä tuli nopeasti Koskenniemenkin kuvaama julkinen intellektuelli: Ranskan Akatemian ja Collège de Francen jäsen ja maansa edustaja Kansainliitossa.

Jan Blomstedtin kirkkaalle suomen kielelle saattamat aforismit ovat siis käytännössä uusi avaus, näköyhteys omaleimaiseen kirjailijaan ja ajattelijaan ja ranskalaisen kulttuurin meillä joskus unohtuvaan puoleen – voisiko sanoa, että ”gallialaisen obskurantismin” lisäksi saamme nyt tutustua ”gallialaiseen kirkkauteen”. Valitettavan niukassa esipuheessaan Blomstedt kytkee Valéryn suurten moralistien (suomeksi ennestään luettavien Pascalin, La Rochefoucauld’n ja Chamfortin) perinteeseen. Koskenniemen mainitsemat älyllisyys, eleganssi ja klassisuus tuntuvat välittyvän myös Hampaissa-teoksesta.

Kahdesta helmasynnistä aforisti-Valéry on täysin vapaa: hän ei väännä vitsiä eikä hänelle ole olemassa ”meitä” ja ”niitä”. Vitsi kuolee huulille. Maailmassa on vain meitä.

Anakronismin tai ylitulkinnan uhallakin: filosofisesti suuntautuneena kirjailijana, biologian ja optiikan tuntijana ja monien ajattelijoiden (Albert Einstein, Henri Bergson, kvanttiteoreetikko de Broglie) kirjeystävänä Valéry tuntuu ennakoivan ja kiteyttävän tulevaa aatehistoriallista kehitystä. ”Äly keksii ’Universumin’ voidakseen yhdellä iskulla, yhdellä sanalla, kohdata, vangita ja lyödä lukkoon kaiken. Äly olettaa sille Yhtenäisyyden, jota hyvin määritelty viholliskuva kaipaa. Se kokoaa kaiken yhteen ’laiksi’, kuten keisari, joka toivoi, että ihmiskunnalla olisi vain yksi pää.”

Koska tiedetään, että mainittu keisari fantasioi nimenomaan pään katkaisemisesta, Valéry tuntuu varoittavan pelkkään älyyn pohjautuvan maailmankatsomuksen vaarasta.

Valéry hahmottelee vasta muotoutumassa olevaa ruumiinfenomenologiaa: ”Oma ruumiini kieltää itsensä tai yllyttää vastakohta-ajatteluun. Tämän ominaisuuden pitäisi olla keskeisellä sijalla elävän olennon teoriassa. – Olkoon tuo teoria hienotunteinen!” Hän ennakoi uuskritiikin: ”Kun kirja on ilmestynyt, kirjailijan tulkinnalla ei ole enempää arvoa kuin muidenkaan.” Hän ennakoi poststrukturalismin: ”Kaikki systeemit päätyvät valheisiin, ei epäilystäkään. Muuten systeemi olisi mahdoton tai luonnonvastainen. Mitä tulee systeemin alkuvaiheisiin, niistä voi kiistellä hyvässä uskossa.”

Kysymys on ajattelun pitkällisyydestä, joka on helppo muistaa, mutta helpompi unohtaa. Uutuus on löydettävissä vanhasta – mistäpä muualtakaan. Filosofisiin ja aatehistoriallisiin innovaatioihin sopivat kiteytykset, motot ja sitaatit löytyvät klassisesta perinteestä, vaikkapa Blomstedtin mainitsemilta suurilta moralisteilta. Klassinen tarkoittaa jatkuvasti modernia: ”[…] Mutta kaikella sillä mikä on ollut, eikä ole tyystin hävinnyt, on uudestisyntymisen mahdollisuuksia. Aina silloin tällöin tarvitaan mennyt esimerkki, argumentti, ennakkotapaus, veruke.”

Jotta tradition siirtyminen olisi mahdollista, tarvitaan kulttuurista muistia. Muistamista on puolestaan usein pidetty kirjailijan tehtävänä. ”Runoilijan aivot ovat kuin merenpohja, jossa laivojen hylyt lepäävät”, kirjoittaa Valéry, ja jos joku peräänkuuluttaa näiden aforismien (ranskalaista) eleganssia, tuosta virkkeessä se löytynee tyylikkäimmillään.

Jan Blomstedt on jakanut aforismit viideksi osastoksi, jotka tuntuvat etenevän yksityisestä yleiseen. Tarkemmista toimitusperiaatteista hän ei tee selkoa eikä esitä summittaistakaan ajoitusta – emme saa tietää, mistä vaiheesta Valéryn uraa tekstit ovat peräisin tai mihin laajempaan kokonaisuuteen ne mahdollisesti liittyvät.

Yhä oleellisempi tapahtuu kuitenkin yhä huomaamattomammin. Vuonna 2015 ntamo julkaisi Jan Blomstedtin hienon suomennoksen ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin pitkästä esseestä nimellä Vesi ja unet. Nyt Valéryn kohdalla asialla on Tampereen aforismiyhdistys. Puhe kulttuuriteoista saanee poistamaan varmistimen, mutta niistä nyt kuitenkin on kysymys. Pelkään, että esimerkiksi edellä mainittujen teosten ilmestymistä ei ole huomannut juuri kukaan. Vahinkoa on tapahtunut, kun kirjoja ei ole suomennettu aikaisemmin, ja nyt ei suomentaminenkaan korjaa sitä – toisaalta viidakkorummut ovat nykyisin entistä äänekkäämpiä…

Ammennettavaa riittäisi. Paul Valéryn tuotantoon kuuluu niin tutkielmat Leonardo da Vincistä ja Edgar Degas’sta, jotka on käännetty muun muassa ruotsiksi, kuin julkaistu kirjeenvaihtokin. Ja Valéryn viidenkymmenen vuoden aikana täyttämiä muistivihkoja on toimitettu ja julkaistu erilaisina laitoksina – alun perin 261 vihkoa ja 30 000 sivua. Ihmetellään sitä, ja kuunnellaan etäisiä rumpuja.

Veli-Matti Huhta
Elämänmakuinen surrealisti

Posted:Wed, 05 Jul 2017 12:51:08 +0000

Anne Sexton

Elä tai kuole. Valitut runot

Toim. & suom. Anni Sumari

Savukeidas 2016, 337 s.

Anne Sextonin (1928–1974) laajasta tuotannosta on viimein saatu ensimmäinen suomenkielinen käännös, Anni Sumarin toimittama ja kääntämä valikoima Elä tai kuole. Valitut runot. Savukeitaan julkaisema kokoelma sisältää noin puolet alkuteoksensa, The Complete Poems (1982), runoista. Anne Sexton tunnetaan osana amerikkalaisen, 1950–60-lukujen taitteen tunnustuksellisen runouden, confessional poetryn, lajia yhdessä ystävänsä Sylvia Plathin kanssa.

Sumarin kirjoittamat alkusanat valottavat käännösprosessia, runoilijan elämää ja kirjallista työskentelyä sekä aikalaisvastaanottoa. Teokseen on valikoitu runoja kahdeksasta Sextonin elinaikanaan viimeistelemästä kokoelmasta. Lisäksi mukana on kaksi postuumisti julkaistua kokoelmaa ja valikoima hänen viimeisiä runojaan. Näin teos noudattaa alkuteoksensa rakennetta, vaikkakin runojen järjestystä kokoelmien sisällä on muutettu ilmeisesti temaattisista syistä.

Sextonin runoudelle ominaisesta sarjallisuudesta on valikoimassa mukana monia esimerkkejä. Fuuriat, vimmaiset laulut, psalmit ja horoskooppirunot ovat läsnä alkuperäistä suppeampina sarjoina, ”Romanssin enkelit” on sen sijaan käännetty kokonaan. Yhtä lailla valikoimasta löytyy runoilijan tuotannon avainrunoja, yli seitsensivuinen ”Kaksoiskuva”, jonka Sexton kirjoitti 4-vuotiaalle tyttärelleen, ja vielä pidempi ”Pakene aasillasi”, joka valottaa Sextonin intiimiä suhdetta kuolemaan ja mielisairauteen. Pitkät, säkeelliset tekstit ovatkin hänen tuotannolleen ominaisia.

Valikoiman avaa ”Musiikki ui takaisin luokseni” -runo, jolla Sexton murtautui vapaarytmisen runon pariin. Se on esikoiskokoelmasta To Bedlam and Part Way Back (”Hullujenhuoneelle ja kappaleen matkaa takaisin”, 1960). Runossa ovat jo näkyvissä monet Sextonin runoudelle ominaiset modernistiset piirteet, puheenomaisuus ja hänen kykynsä kuvata arkista elämää lämpimästi ja yksityiskohtiin surrealistisesti tarkentaen.

Käännös on varustettu maltillisesti alaviitteillä. Historiallisia faktoja enemmän olisin kaivannut tietoa Sextonin suosimista palindromeista ja sanaleikeistä, jotka eivät ole voineet tulla käännetyiksi. Käännös itsessään on sujuva, ja parhaimmillaan siitä loistaa Sextonin ääni ja rytmi.

Aikalaiskritiikki paheksui runoilijaa tämän erittäin tunnustuksellisesta ja ruumiillisesta tuotannosta – ja millaisia runoja hän kirjoittikaan! Esikoiskokoelmastaan lähtien Sexton kirjoittaa tabuja vastaan. Hän käsittelee aborttia, aviottoman lapsen synnyttämistä, naisten yksinäisyyttä avioliitossa, insestiä, masturbointia, vaikeaa ja julmaa äitisuhdettaan, kärsimyksiään ei-toivottuna lapsena sekä monimutkaisia suhteita tyttäriinsä ja avioeroaan.

Sextonin kokoelmien keskeislyyrinen minä onkin voimakkaan ja välillä häiritsevän autobiografinen puhuja, joka pakonomaisesti palaa käsittelemään todellisen runoilijan elämäntarinan kipupisteitä, kuten infantiilia syyllisyyttä äidin rintasyövästä. Puhujaan viittaaminen tekijän nimellä onkin ehkä luvallista näin tunnustuksellisen runoilijan yhteydessä.

Puhujan tuntema syyllisyyden sävyttämä tarve palata kerta toisensa jälkeen lapsuudenperheessä koetun tuskan alkulähteille johtaa erityisesti kokoelmissa The Book of Folly (”Hupsutusten kirja”, 1972) ja The Death Notebooks (”Kuoleman muistikirjat”, 1974) niin henkilökohtaisiin ja puhujan sisäiseen maailmaan uppoaviin surrealistisiin näkyihin, että ne ovat sulkemaisillaan lukijansa ulkopuolelle.

Sexton käsitteli tuotannossaan laajasti myös pakonomaista tarvettaan kuolla. Itsemurhayritysten ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön aiheuttamia mielisairaalajaksojaan hän kuvaa erityisesti kolmannessa kokoelmassaan Live or Die (”Elä tai kuole”, 1966), jonka runot ”Kuolemanhalu” ja ”Itsemurhaviesti” kuuluvat valikoimaan. Runossa ”Hukkumisen jäljitelmiä” puhuja kaipaa taukoa kuolemanhimoltaan ja pohdiskelee mahdollisuutta päättää elämänsä hukuttautumalla.

Sextonin ajattelun maanista puolta valottaa runo ”Hamstraaja”, jonka kiihkeässä rytmissä muisto korvautuu jatkuvasti seuraavalla hänen kuoriessaan muistiaan kuin sipulia kohti sen kuviteltua ydintä. Kuitenkin vasta postuumisti julkaistussa kokoelmassaan 45 Mercy Street (”Armokatu 45”, 1976) Sexton kirjoittaa kohti mielettömyyden kasvoja. ”Hullun Jäniksen passio” on eräänlainen rooliruno, joka näyttää puhujan roviolle sidottuna pääsiäispupuna värikäs munakori kädessään:

Tuli syttyi, minä nakkelin niille munia, lauloin Hallelujaa
+++munille,
lauloin palaessani loppuun liekkien hulmutessa.
Vereni alkoi kiehua kun katsoin syvälle hulluuden
+++kurkkuun,
mutta lauloin keltainen muna, sininen muna, vaaleanpunainen muna,
punainen muna, vihreä
+++muna,
Hallelujaa, jokaiselle kovaksikeitetylle, värjätylle munalle.

Valikoiman loppua kohden kuolemanväsymys ja runoilijattaren elämän raskaus valtaavat myös lukijan. Puhujan kokemuksellinen ja pakonomainen taantuminen insestin ja kuolemankaipuun äärelle kerta toisensa jälkeen näyttäytyy uuvuttavana pyrkimyksenä sellaiseen lopulliseen totuuteen, jonka täydellinen ilmaisu pyyhkisi kärsimyksen pois. Valikoiman viimeisen runon jälkeen syntyykin katarttinen helpotus tuskallisen taistelun päättymisestä.

Parhaimmillaan Sextonin lyriikka on silloin, kun keskeislyyrinen puhuja nousee runoilijattaren yksityisten kärsimysten yläpuolelle. Tällöin lapsuuden julmuuksista jalostuu subliimia lyriikkaa, jossa enää kevyesti kaikuu tuttu sävel:

Kieli, kiinalaiset sanovat,
on kuin terävä veitsi:
se tappaa
verta vuodattamatta.

Sextonin runous on modernistista ja omaperäistä, ja hänen rakkautensa kieleen kuuluu onomatopoieettisina ilmauksina ja viehättävänä puheenomaisuutena. Esikoiskokoelman runo ”Tuutulaulu” tuntuu edelleen tuoreelta: ”Yöhoitaja jakaa / nukkulääkkeitä. / Hän kävelee kahdella pyyhekumilla”. Sexton salakuljettaa lukijansa mitä moninaisimmille tapahtumapaikoille, milloin terapeutin vastaanotolle, milloin juomaan giniä hillopurkista. Hän käyttää taitavasti lyhyttä lausetta ja varioivaa toistoa. Hänellä on maaginen taito kuvata inhimillisiä ajatusprosesseja tarkasti, viehättävästi ja tarvittaessa pistävän ironisesti.

Ihmisyydelle naurava ironia paljastuu erityisesti kokoelmassa Transformations (”Muodonmuutoksia”, 1971), joka sisältää mukaelmia Grimmin veljesten saduista. Valikoimassa on muun muassa kertomukset Lumikista, Ruususesta ja Rompanruojasta (Tittelintuuresta). Ihastuttavissa runokuvissaan puhuja kutsuu seitsemää kääpiötä ”pikku nakkisämpylöiksi” ja myllärin tytärtä osuvasti ”viinirypäleraukaksi”. Puhuja flirttailee estottomasti satujen julmuuden kanssa ja kiteyttää inhimillisen kokemuksen näppäräksi paketiksi, sitä sopivissa kohdin kommentoiden:

Tämä oli kuten useimmat vauvat,
ruma kuin artisokka,
mutta kuningattaren mielestä hän oli oikea helmi.

Sextonin kuoleman jälkeen julkaistuista kokoelmista The Awful Rowing Toward God (”Hirveä soutu kohti Jumalaa”, 1975) sisältää sellaista uudenlaista eheyttä ja kurottautumista kohti lukijaa, että on ikävä tietää sen jääneen viimeiseksi valmiiksi teokseksi ennen runoilijan itsemurhaa.

Anne Sextonin Valituista runoista piirtyy esiin taitava modernististen kuvien luoja ja inhimillisen kokemuksen kuvaaja. Hänen varmaääniset runonsa ovat säilyttäneet kykynsä koskettaa ja inspiroida.

Tarja Hallberg
Menetyksen valossa

Posted:Sun, 11 Jun 2017 10:36:44 +0000

Saku Soukka

Paperipeili

Noxboox 2016, 160 s.

Saku Soukan runo- ja valokuvateos Paperipeili on runsas kirja. Yli puolitoistasataa sivua kattava teos sisältää kymmenittäin isoja värivalokuvia sekä säemuotoista, visuaalista ja konkreettista runoutta. Valokuvien ja runojen lisäksi teosta rytmittävät lukuisat valkoiset sivut ja keskivaiheilla muutama musta sivu. Määrällisesti teoksessa korostuvat valokuvat, jotka kattavat sivumäärästä hieman yli puolet. Teoksen on kustantanut vuonna 2013 toimintansa aloittanut Noxboox, ja se on kustantamon neljäs runojulkaisu.

Koska Paperipeilin kompositio on runokentällämme poikkeuksellinen, on kiinnostavinta tarkastella, kuinka runot ja valokuvat toimivat teoksessa yhdessä. Tällaiseen tapaan lukea kirjaa innostaa myös takakannen kuvaus, jossa sen sanotaan olevan ”runo- ja valokuvakokoelma, jossa kuvat puhuvat kuin runot ja runot ovat kuvia”. Runot ja valokuvat kehotetaan näkemään limittäisiä keinoja käyttävinä, tasavertaisina merkitysaineksina, joiden merkitykset vuotavat toisiinsa.

Runon ja valokuvan yhteyksiä on toki selvitetty aiemminkin kotimaisessa nykylyriikassa. Esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän teoksessa Ontto harmaa (2016) valokuvien ekfrasikset ja valokuvauksen filosofiaa pohtivat fragmentit asettuvat tukemaan teoksen fragmentaarista poetiikkaa, jossa valokuvan hetkellisyys, sattumanvaraisuus, materiaalisuus ja dokumentaarinen ylijäämäisyys resonoivat sirpaleisen kirjoituksen kanssa. Runouden ja valokuvan yhteydestä Tennilä on kirjoittanut: ”On päivänselvää että runous on ylijäämää. Se on ylijäämää samalla tavoin kuin filmille tarttuu aina jotakin ei-aiottua, joka lopulta saa aikaan arvaamattomia tapauksia ja vaikutelmia.”^[1]

Aiotun ja ei-aiotun suhde on Paperipeilissä kahtalainen. Toisaalta monet sen valokuvista ja runoista pyrkivät keskittämään katsoja-lukijan huomion yksittäiseen objektiin. Objektien toistuessa niihin voi tulkita sisältyvän esteettisten ja symbolisten arvojen lisäksi tekijän henkilökohtaisia merkityksiä. Toistuvia objekteja on teoksessa paljon, esimerkiksi puut, juomalasit, banaanit, kananmunat, kissat, koirat ja kuolleet kasvit, ja valokuvissa ne on asetettu yleensä keskelle kuvaa. Toisaalta Soukka on, kirjan nimen mukaisesti, erityisesti kiinnostunut peileistä ja heijastumista. Monet kirjan valokuvista kuvaavat kohdettaan peilien tai muiden heijastavien pintojen, kuten ikkunoiden läpi. Tällöin heijastumat ja peilikuviot muuttavat tai vääristävät kuvattavaa kohdetta tavoilla, joiden seurauksena konkreettiset objektit etääntyvät heijastavassa pinnassa ilmenevään valon leikkiin. Itsen ymmärrys vaatii altistumista näille heijastumille ja sille, kuinka ne kerroksisuudessaan hajottavat lineaarisen ymmärryksen minuuden ajallisuudesta. Yhdessä kirjan valokuvista näkyy auton tuulilasin läpi kuvattuna harmaa maantie, tasaisen harmaa taivas ja sumun harmaannuttamia metsäalueita, kun taas taustapeilissä näkyy vehreää metsää kirkkaassa auringonpaisteessa. Valokuvan pinnassa, jonka katsoja lakkaamattomassa nyt-hetkessä kohtaa, mennyt ja tuleva asettuvat siis samalle tasolle.

Paperipeilissä toteutuu refleksio sanan henkisessä ja fysikaalisessa merkityksessä: kielen kautta tapahtuvana itsetutkiskeluna sekä valokuvan ja muiden heijastavien pintojen välittäminä valon takaisinheijastumina. Tematiikaltaan se käsittelee parisuhteen päättymistä, surutyön tekemistä ja pyrkimystä irtautua menneestä identiteetistä. Vaikka elämä etenee taukoamatta, menneisyys kulkee havainnoivan minän mukana, ja suru syntyy entisen näkemisestä uudessa: ”junan läpi kävellessä / matkustajien kasvot pyörivät ympyrää / niin kuin vuosirenkaat / isän tekemässä halkopinossa”. Surua on myös vaikea sanallistaa, kun havaitsevan mielen täyttää usein nuoren aikuisen elämän banaalisuus modernissa kaupunkiympäristössä, ehkä myös tähän elämäntapaan liittyvä häpeä. Sanomista helpompaa saattaakin olla näyttäminen. Eräällä kirjan aukeamalla on kaksi valokuvaa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on bussin ikkunassa limittyviä huoltoaseman, liikennemerkkien ja lehdettömien puiden heijastumia. Oikeanpuoleisessa kuvassa taas näkyy tummunut banaaninkuori ja auki rullattu kondomi aseteltuina päällekkäin ryppyiselle lakanalle. Eläminen on kulu(tta)mista, jonka lopputuote on jäte.

Vaikka teoksen valokuvat ja runot välittävät kokemusta todellisuuden fragmentaarisuudesta, ne toimivat myös yhdistävästi luomalla teokseen kronologisesti etenevää tarinallista jatkumoa. Tähän liittyen teoksen minä, joka tallentaa havaintojaan sanoin ja kuvin, erkaantuu ikään kuin kolmannen persoonan henkilöhahmoksi. Tämän aiheuttavat etenkin teokseen sisällytetyt lukuisat omakuvat, joista osassa Soukka esiintyy alastomana. Omakuvien kautta myös tekijä etääntyy peilautumisen ja heijastumien leikkiin. Toisaalta alastonkuvat, joissa Soukka on kuvattu kuolleiden kasvien kanssa, muistuttavat: ruumistani on vain yksi, minä kuolee ruumiissaan yksin. Tällaista tuntua ruumiillisuuteen olisin toivonut näkeväni enemmän myös teoksen runoissa. Tämä toteutuu esimerkiksi seuraavassa, yhden runoista päättävässä katkelmassa, jossa huomio kiinnittyy yhteisöllisen puhunnan katkovaan hiljaisuuteen ja kirjoituksen materiaaliseen jälkeen. Ilmaisun latteus ei vaikuta tosiasiaan, että jälki yksilöstä, kirjoitus tai valokuva, on yksilöä kestävämpi:

he miettivät;
onnellinen onneton
onneton onnellinen
hän kirjoittaa;
I WAS HERE
X

Harmillista on, että visuaalisuutta korostavassa teoksessa ei hyödynnetä runojen visuaalisia mahdollisuuksia siinä määrin kuin valokuvien. Hillittyä, puheenomaiseen kommunikaatioon viittaavaa säemuotoa rikotaan vähän, jolloin visuaalisuuttaan korostavat runot tuntuvat poikkeamilta kokonaisuuteen. Näin on esimerkiksi kirjan alkupuolelle ja loppupuolelle sijoitetuissa, koko aukeaman valtaavissa runossa, joissa runosäkeitä on painettu pitkin poikin paperia. Näissä runoissa tekstin visuaaliset ominaisuudet korostuvat monin tavoin. Ensinnäkin kirjainten tummuus vaihtelee ”perustasosta” liki läpinäkymättömään lauseiden tummuessa ja vaaletessa kuin liukusäädintä käyttäen. Toisekseen säkeitä on painettu päälletysten, mikä luo kerroksellisuuden vaikutelmaa. Kolmanneksi samaa säettä on painettu lukuisia kertoja, jolloin tekstin kommunikatiivinen funktio hämärtyy ja materiaalinen paino korostuu. Myös runoissa toistuvat sanat, kuten ”jää” ja ”ylijäämä”, tukevat semanttisilla merkityksillään ajatuksia kerroksellisuudesta ja läpinäkyvyydestä, kuten myös teoksen tematiikkaa surun jättämistä jäännöksistä kokemukseen. Teoskokonaisuuden tasolla nämä runot jäävät kuitenkin anomalisiksi, kun muissa runoissa tekstin visuaaliset elementit ovat vahvasti hillittyjä tai yksiselitteisiä. Olisi kiinnostavaa nähdä, kuinka valokuvien ja runojen suhde tihentyisi, jos teoksessa kokeiltaisiin laajemmin runouden visuaalisia elementtejä.

Huomattavaa on, että kirjan teemoihin sopien Soukka käyttää runokielessään peilirakenteita: ”jos emme näe pimeässä / valo on sokaissut meidät / jos emme näe valossa / pimeys on sokaissut meidät”. Jonkinlaiseksi peilaavaksi rakenteeksi lasken myös runoissa paljon käytetyt vastakohtaparit, jotka valitettavasti johtavat useammin kuin kerran kuluneisiin ilmaisuihin, kuten seuraavassa: ”pakkaan reppuni täyteen menneisyyttä / lähden kulkemaan kohti tulevaisuutta / uudet tuulet puhaltavat vasten vanhoja kasvojani”. Kiinnostavaa myös olisi, jos teoksessa pyrittäisiin kielellisin keinoin kuvaamaan yksinkertaista peilirakennetta monimutkaisempia heijastumia. Kiehtovimmissa Paperipeilin valokuvissa yllättävä heijastava pinta muuttaa kohteensa hahmoa kiinnostavalla tavalla tai sitten pintaan heijastuu kerroksittainen, kollaasinomainen kuva. Yhdessä kuvassa kerrostalon julkisivu muuttuu kaarevan ja kimmoisan näköiseksi heijastuessaan hopeakylkisen auton pinnalta. Toisessa kuvassa taas ikkunaan heijastuneet Tampereen Teatteri, bussin oranssit tekstit, mainosvalot ja puut limittyvät ikkunan läpi näkyviin kadulla liikkuviin ihmisiin ja autoihin sekä katulamppuihin. Tällaisten heijastumien kuvaukseen Soukka ei kuitenkaan runoissaan lähde, vaan suurin osa runoista puetaan tiukkaan, säemuotoisen puhunnan korsettiin.

Vastaavasti jos pohdin väitettä, että kirjan ”kuvat puhuvat kuin runot”, on kirjan valokuvissa vähän ainesta, joka viittaisi puhuttuun kommunikaatioon. Lähimmäksi tätä päästään kenties kirjan keskivaiheilla olevassa kuvassa, jossa on yläviistosta kuvattu illallispöytä. Kuvan katsoja voi kuvitella lämminhenkisen keskustelun pöydän teekuppien ja juustojen ympärille. Pöytää koskettavaa kättä lukuun ottamatta ihmiset jäävät kuitenkin kuvan ulkopuolelle, ja kuvan kielellisistä aineksista eniten huomiota saavat elintarvikepakkausten tekstit ja kuvan reunassa näkyvä vihkonen, jossa lukee ”GALLERIAOPAS”. Näissä teksteissä korostuu niiden materiaalisuus valokuvan rajaamassa tilassa, joten kielellisten merkkien olemassaolo on jälleen ennemmin visuaalista kuin äänteellistä.

Yrityksenä sovittaa runoa ja valokuvia kertomukselliseksi teoskokonaisuudeksi Paperipeili on omaperäinen teos. Runojen ja valokuvien vaihtelu rytmittää kiinnostavalla tavalla luku- ja katselukokemusta, ja lukuisat valokuvat ja myös onnistuneet visuaaliset runot pysäyttävät kauneudellaan. Eri taiteenlajeja risteyttävissä teoksissa on kuitenkin aina ongelmallista, jos yksi laji jää alisteiseksi toiseen nähden. Paperipeilin suurin rakenteellinen ongelma onkin runojen toissijaisuus suhteessa valokuviin. Hyödyntämällä laajemmin runouden visuaalisia elementtejä runot eivät jäisi niin vahvasti puheeseen palautuvien merkitysten varaan, ja näin kuva ja sana voisivat saavuttaa teoksessa entistä tiheämmän ja symbioottisemman suhteen.

1 Olli-Pekka Tennilä 2014. ”Mikä tahansa teksti”. Poetiikkaa III. Toim. Ville Hytönen. Turku: Savukeidas, 96.

Tuomas Taskinen
Post-it

Posted:Wed, 31 May 2017 09:50:02 +0000

Paperi T

post-alfa

Kosmos 2016, 91 s.

Kun Henri Pulkkisen runokirja julkaistaan paremmin tunnetun Paperi T -räppäritaiteilijanimen alla, en voi kuin historiallisesti olettaa, että alter ego tulee ottaa elimellisesti huomioon niin luennassa kuin teoksen subjektin materiaalisessa suhteessa julkisuuteen. Tilanne olisi kenties hieman toinen, mikäli nimi Paperi T ei merkitsisi minulle mitään, mikäli en olisi seurannut suomiräpin kehitystä tai vastaavasti olisi sosiaalisen ja muidenkin medioiden välityksellä tietoinen esimerkiksi Paperi T:n ihanuudesta nuorten ja vähän vanhempienkin miesten ja naisten mielissä. Niinpä myönnän suhtautuvani post-alfaan pikemminkin jatkeena Paperi T -merkkisen räppärin kuvalle tai hahmolle kuin itsenäisenä runoteoksena. Tämä luo luentaani oitis sellaisia poikkeamia, joista keskimääräinen runoteos ei kärsi tai hyödy.

En osaa sanoa, onko nykyään enää mielekästä erotella brändiä tuotteestaan tai subjektikapitalistista yksilöä lisäarvostaan, mutta minäkin myönnän post-alfaa muutaman sivun selailtuani, että ”tämä ei ylittäisi koskaan julkaisukynnystä yhdessäkään kustantamossa omillaan”. Toisin sanoen post-alfan takakansiliepeeseen painettu, ilmeisesti teoksen julkaisua edeltävästä Facebook-keskustelusta cut-upattu ”vaikean lukijan” vuodatus ennakoi osan vastaanotosta, kuten ehdan postmodernin taideteoksen kuuluukin: ”ei mulla ole mitään / paperi t:tä vastaan ihan kivalta tyypiltä vaikut- / taa tähänastinen tuotanto ei silti oikein anna / innostuksen aiheita runokokoelmalle otaksun / että samanlaisia kässäreitä tulee joka viikko / mutta tekijä ei vaan ole paperi t”.

Ele on toki silmänkääntötemppu, sillä retorinen ennakoiminen ei poista väittämien mahdollista totuusarvoa tai affektiivisia tunteita, mutta tätä kirjoitettaessa post-alfa on myynyt loppuun jo useamman painoksen, minkä lisäksi siitä tuli hetkellisesti internetsensaatio, kun sosiaalisessa mediassa alkoi kiertää ”tee oma Papru-runo”- ja ”tunnistatko alkuperäisen Paperi T:n runon kopiosta” -tyylisiä meemejä. Tietenkin teos julkaistiin vain siksi, koska tekijä on Paperi T – itse asiassa teos tilattiin vankalla sosiaalisen pääoman vainulla Mikko Aarnen Kosmos-kustantamolle. Samalla se oli helposti vuoden 2016 myydyin kotimainen runokirja, sillä sitä on myyty jo tuhansia. Keskimääräisesti 200 kappaletta myyvään runokirjaan verrattuna määrä on typerryttävä. Tismalleen samoin toimi Otava, joka tilasi toisen sukupolvensa ääneksi tituleeratun nuoren miehen, Johannes Ekholmin, esikoisromaanin. Ekholmin tapauksessa tuskin liikutaan lähimainkaan yhtä kovissa lukemissa, mikä on toki sääli, sillä analyysinsa puolesta (tai oirekuvauksena, mikäli ei ole yhtä positiivisesti suhtautuva) Ekholmin romaani Rakkaus niinku on vielä aivan toisella tasolla.

Miten siis lähestyä post-alfaa? En rehellisesti sanottuna tiedä. Mikä tai mitä minussa aktivoituu silloin, kun ajattelen, ettei tämä menisi ikinä julkaisukynnyksestä läpi omillaan? Jonkinlaisen runotoimijuuden kautta vuosien saatossa haalittu empiirinen tietämys julkaisukonventioista vaiko vain oma subjektiivinen makuni? Ensimmäinen suhteuttaisi teoksen kenties alati kokeellisempaan tai yhä enemmän kieleen keskittyvään suomalaisen nykyrunouden kenttään, jonka vaatimustaso on kova. Jälkimmäinen on tietenkin jotain aivan muuta.

Vastaanottoa nopeasti silmäilemällä saa lukea vähemmän mairittelevasti, että Paperi T on uusi Anni Sinnemäki, taas yksi heteronormatiivisuuttaan esiinkuuluttava uhriutuva 30-vuotias mies tai vastaavasti positiivisemmassa sävyssä: post-alfa on virkistävä tuulahdus, kun viimein myös niille 30-vuotiaille citynuorillekin on oma runokirjansa. Teoksen ongelma ja kiinnostavuus piileekin nimenomaan siinä, että post-alfa on kulttuurisesti paljon kaikkea – teoksen nimeen liittyvä, sukupolvisuutta käsittelevä sotku vaatisi vielä ehkä oman kirjoituksensa – mutta runoutena kovin vähän muuta kuin yllättävänkin heterogeeninen sekoitus lauseita ja ideoiden ensimmäisiä versioita. Iso osa 91-sivuisesta teoksesta on lauseen tai parin mittaisia nokkeluuksia. Siinä on 2000-luvulle tuotua melleri-saarikoskelaista baarikönyämistä ja väsyttävää namedroppailua. Siinä on tylsää uhoa mutta myös toisaalta tunnistettavaa ajankuvaa. Siinä on itseparodialta vaikuttavia hipsterismejä ja kuvataideakatemialta tuoksahtavia konkreettis-käsitteellisiä piirteitä, joiden historiattomuus suhteessa esimerkiksi kotimaisen 2000-luvun kokeellisen runouden keinoihin ihmetyttää.

Materiaalin vaihtelevuus taistelee niin kokoavuutta kuin niin sanotun harkitun teoksellisuuden muotoa vastaan jo pelkästään silmämääräisesti. Säkeissä on pitkiä häntiä, pisteitä tai isoja alkukirjaimia ei ole, lyhyet ja pitkät tekstit vaihtelevat satunnaisen tuntuisesti, merkittävää osastojakoa ei ole, eikä tekstejä ole nimetty. Kaikki tämä luo pikemminkin nipun kuin vaihtelevan dynamiikan vaikutelman. Ellei teoksessa teksti olisi valkoista mustalla, kirja kieltämättä näyttäisi editoimattomalta tulostepinolta.

Kokoelma on silti kiinnostavampi kokonaan luettuna kuin yksittäisinä teksteinä, mikä kertonee jonkinasteisesta koherenssista, mutta luultavasti suuremmissa määrin Paperi T:n omasta persoonasta: post-alfaa lukiessa en pääse hetkeksikään eroon siitä ajatuksesta, että Papru se siellä vain latelee huomioita elämästä, ainoastaan tutut biitit ja riimit puuttuvat. Mikäli ei kuuntele räppiä tai tunne hahmoa, voi lukukokemus olla väkivaltaisen negatiivinen. On esimerkiksi vaikea keksiä minkään pelastavan sellaisia ohilyöntejä kuin jo jonkinasteiseksi moderniksi klassikoksi korniudessaan noussut lyhyt runo: ”sut mä muistan / burzumin t-paidassa / tuntuu kuin oisit nussinu varg vikernesiä kauttani”.

Ehkä kuitenkin keskeisintä post-alfassa suhteessa Paperi T:n aiempaan tuotantoon on se, että tekstit eivät ole riimillisiä. Toki riimien kaltaiset perinteiset runouden keinot ovat kadonneet nykyrunoudesta lähes täysin, mutta elävät vahvasti laulu- ja erityisesti rap-lyriikoissa. Kun räppäri sitten siirtyy nykyrunouden puolelle, tapahtuu kummallinen rapistuminen: levyllä niin kovin karismaattinen ja iskevä Paperi T muuttuu kirjassa vähän hajanaisesti pudottelevaksi katurunoilijaksi. Laululyriikka, myös rap, on tietenkin mahdoton verrokki, sillä melodiat, rytmit, soundit, intonaatio ja fraseeraus tekevät tekstiin myriadeja nyansseja, minkä lisäksi kyse on kuullusta, ei luetusta. Joka tapauksessa herää kysymys, miksei post-alfa riimittele, erityisesti kun lukee Paperi T:n vuonna 2015 julkaistun Malarian pelko -levyn sanoituksia. Vaikka räppärinä Pulkkinen on pikemminkin painavaan toteavuuteen ja aggressiiviseen intonaatioon kuin nopeisiin juoksutuksiin luottava, ovat levyn lyriikat luettuinakin vahvempia kuin post-alfan tekstit. Sisällöllisesti eroa ei juuri ole, mutta kyse onkin siitä, että kutakin lausetta tai nasevaa heittoa seuraa yleensä toinen, joka riimillään vahvistaa sitä, antaa sille voimaa, sulkee sen voimapariksi – tai vastaavasti aloittaa uuden parin, jossa on oma koukkunsa.

Mittaopillisesti edellinen on aloittelijatason analyysi, mutta kyse on samalla myös meemien ja kulttuuristen merkkien maadoittamisesta; aiemmin siteeraamani Varg Vikernes -runokin olisi varmasti toiminut paremmin, mikäli sitä olisi tuettu riimiparilla (tai jos taustalla olisi ollut lihaisa biitti). Sillä toisaalta Paperi T -ilmiön kuuluisuuden, toisaalta teoksen valitseman kieliasun ja puhujaposition vuoksi post-alfa tulee väkisinkin pois hermeettisen runoteoksen alueelta keskelle muotien, kulutustottumusten ja alakulttuureiden yleistä pelikenttää. Siellä voidaan olla kuin Twitterissä, puhua normcoresta tai namedropata Sarah Kane, Miki Liukkonen ja Pierrot le fou, mutta silloin myös muut reagoivat samoin keinoin: nimenomaan sosiaalisesti hyväksyen tai poissulkien puhujan. Silloin kyse ei ole enää ensisijaisesti teoksellisuudesta tai runoudesta klassisessa mielessä, vaan erilaisista strategioista olla esillä tai muodostaa yhteyksiä ikäpolven toisiin yksilöihin. Sulkeutunut, itsenäinen sisältö lakkaa olemasta, kun teoksen keskeiset tekijät ja rakennelmat ovat sille ulkoisia, aikalaisuuteen liittyviä. Kyse on lopulta siitä, kiinnostaako Paperi T vai ei.

Ville Luoma-aho
Tuli&Savu-runopod: Romantiikka?

Posted:Fri, 26 May 2017 07:52:19 +0000

Tuli&Savu-runopodin ensimmäisessä jaksossa tartutaan romantiikan
perintöön ja pohditaan, mihin kaikkeen se on vaikuttanut. Tosi
romantikko ei näe ympärillään mitään romanttista, tässäkään ajassa.
Vieraina runoilija Erkka Filander ja kirjallisuudentutkija Pajari
Räsänen, hostina päätoimittaja Vesa Rantama. Jinglen on säveltänyt
Tuukka Tervo.

Podcast: Play in new window | Download
(52.7MB)
Tilaa podcast: iTunes | Android | RSS

MEDIA ENCLOSURE: http://dts.podtrac.com/redirect.mp3/feeds.soundcloud.com/stream/324417987-jaksofi-tulisavu-runopod-romantiikka.mp3
nro 88

Posted:Thu, 18 May 2017 10:20:06 +0000

Pääkirjoitus

Raisa Jäntti: Runoja

Tytti Heikkinen: Kissojen valtakunta

Jenny Zhang: How it Feels

Roope Hattu: MADAME DIVINE AND OTHERS // UNIVERSUMI

Luna Miguel: Human after all

Erkka Filander: Veteen kirjoitettua

Vesa Rantama: Runoilija on tyhjä – John Keats ja Leevi Lehto

John Keats: Runoja, Suom. Leevi Lehto

Artemis Kelosaari: Onko romantiikka kuollut?

Käännösvalikoima: Romantisme frénétique – 1830-luvun runomutantit, Suom. Auli Särkiö

Gerard de Nerval: Neljä runoa

hanna storm: “I’M ALIVE / IT HURTS / I LOVE IT”. Sukupuolen moninaisuutta käsittelevästä runoudesta

Leena Sainio: Jossain tuolla

KRITIIKIT