Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Kun runous mahtuu taskuun

Posted:Mon, 24 Feb 2020 17:14:58 +0000

Ester Nuori Leppä

Lauluja avaruudesta. Poesiavihkot #18. Poesia 2019, 24 s.

Kevään laulut. Omakustanne 2019. [12 s.]

Viekää terveiseni Polkalle! C-kasetti. Viihdekasetit 2018.

Ester Nuoren Lepän uusinta tuotantoa, runokasettia ja kahta runovihkoa, voi suositella talven runokokemukseksi. Dekadentti nuoruus ja kolhot hahmot toistuvat pienissä tarinoissa, joissa matkustetaan niin Itä-Euroopassa kuin suomalaisissa kaupungeissa. Nuoren Lepän runoissa on sekoilevaa melankoliaa sopivasti, pienissä erissä. Jos vihkoja ja kasettia koettaisi tiivistää muutamaan aihepiiriin, ollaan kirjoittajan teksteissä usein liikkeessä jonnekin (tai muistellaan kuinka joskus oltiin) sekä kaivataan toisen ihmisen luo, kuten Kevään lauluissa: ”Ja sinua ja sinun tupakan viinan kannabiksen purkan / hien neilikoiden tuoksuisia hiuksiasi minä eniten”.

Runoissa liikutaan edestakaisin kuin interrailmatkalla: Riika, Vilna, Onnibus, Helsinki–Kemi, Minna Canthin katu. Nuoruuden yhtäaikainen keveys ja synkkyys huokuu läpi kaikissa teoksissa. Vaikka useat teksteistä käsittelevät vaikeita aiheita kuten ahdistusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, ne eivät kuitenkaan sorru ottamaan itseään liian vakavasti. Kevään laulut:

kaikki on dadaa / me ollaan dadaa / eikä mua
kiinnosta vaalit / mä kirjoitan omat teesit / ja naulaan
ne vakiopaineen seinään / tää on huhtikuun
kaheksannen päivän manifesti / beibi tää on hullun
futuristin kevätmanifesti

Tummasävyinen huumori ja lapsenomainen leikkisyys sekoittuvat Nuoren Lepän runoissa muodostaen niille ominaisen, kiinnostavan omintakeisen kielen ja tarinan. Jos runot käsittelisivät pelkästään itäeurooppalaisen mielisairaalan suljetun osaston asukkia tai palelevia laihoja kehoja, olisi aihepiiri kenties pian käyty loppuun. Nyt runot vaihtelevat tyyliltään ja teemoiltaan jo samalla vihkon aukeamalla. Liikkuminen samassa hetkessä ahdistuksesta lämpöisään onneen on Kevään lauluille luontevaa:

oli aikaista, kun heräsimme lattialta
sinä olit riisunut minut
minun oli kylmä joka puolelta

kun minä näin sinut seuraavan kerran
olin kahlannut vesiä, kulkenut jäisellä pellolla
ja kun multa oli peitellyt kylmät ruumiit

olin minä kaukana sinusta

ja

onni on viikkojen pituinen uni
unessa aamun valo
vuosia seisoneet havupuut
sinä niiden keskellä
ja paljon oranssia väriä

Kevään laulut on julkaistu omakustanteena, ja sen zine-muoto saa teoksen tuntumaan niin rennolta, että kyseessä voisi olla runoilijalle kuuluva, mukana kulkenut muistivihko. Muistivihkolta ei tarvitse olettaa muodon säännöllisyyttä, vaan esiin pääsee enemmänkin kirjoittajan tajunnanvirta. Sen sijaan Poesian kustantaman Lauluja avaruudesta -vihkon ilmaisussa Nuori Leppä vuorottelee lähes minimalistisen ilmaisun ja balladinomaisen laululyriikan välillä sujuvasti:

siinä voisi olla vain mänty
siinä voisit olla vain sinä

jylhät männyt henkitoreissaan
männyt selkä kumarassa männyt

sekä

mun on tultava sun luokses beibi, hinnalla millä hyvänsä
taivaanranta on vaaleanpunainen
mä kiihdytän tuhkaa sylkevää peltiromua
on tultava sun luokses beibi

Lauluja avaruudesta -vihkossa perspektiivi laajenee ja runoissa on lopulta koko avaruuden mittakaava, ”on avaruus, mutta mitä sen jälkeen”. Äärettömyys ja taivaankappaleet löytävät paikkansa monimuotoisissa ihmissuhteissa: ”liisteröidyin sinuun, kuin pahapäinen / taivaankappale toiseen liisteröityy / ottaa kaiken ja enemmän / katselee hiljaisuudessa / ottaa taivaan, ottaa maan ottaa sen nousun ja laskun, / kenen edessä polvistuu / nousee laskee / veren liljan neilikan värit”.

Lauluja avaruudesta on tarkka kokonaisuus, jonka rytmi muodostuu minimalististen ja hieman runsaampien säemuotoisten runojen vaihtelusta ja näiden suhteesta toisiinsa. Pienessä, 24- sivuisessa vihkossa vaihtelu on virkistävää, vaikka pidemmässä teoksessa samankaltainen estetiikka voisi tuntua jo sekavalta.

Molemmat runovihkot on nimetty ”lauluiksi”. Mikä saa tekstit sitten erityisesti muistuttamaan laululyriikkaa? Kirjoittajan ajoittain käyttämät kertosäemäiset toistot sekä runojen tematiikka muistuttavat kansanlaulumaisista, omaa kultaa kaipaavista riimeistä. Välillä runojen puhekielisyys taas tuo mieleen populaarimusiikin paradoksaaliset hokemat: ”miksi mulla on vain tää kakseuronen, / kun meille kaikille on täällä niin paljon”.

Spoken word -runoilijana tunnetuksi tullut Nuori Leppä on herättänyt runouden henkiin myös C-kasettitallenteena. Viekää terveiseni Polkalle -kasetti sisältää kuusi runoa, jotka liikkuvat temaattisesti runovihkojen kanssa samantyyppisillä alueilla: kaupungeissa, hulluuden, nuoruuden ja jonkinlaisen päämäärättömän ajelehtimisen aihepiireissä. Nimenomaan lausuttuina tai paremminkin ääneen tulkittuina Nuoren Lepän runojen balladinomaisuus ja tarinallisuus tulevat entistä vahvemmin esille ja tekevät mielestäni oikeutta myös kaikille runovihkojen teksteille.

Muusikot Juho Kalliolahti, Pekka Tuomi ja Laura Vähä-Ruona luovat puheen taustalle monentyyppisiä äänimaisemia ambient-elektromusiikista pelkistettyyn, kuulaaseen sellonsoittoon. Runokasetin kokonaisuus on eheä ja erityisesti siirtymät tekstistä toiseen ovat sulavia ja taiten toteutettuja. Kuuntelukokemuksen jälkeen jää kuitenkin kaipaamaan kokonaisuutena kovin täyteen äänimaisemaan jotakin pientä nyanssia, hiljaisuutta tai jonkinlaista säröä, joka olisi rikkonut tekstien rytmiä hiukan. Toisaalta Nuoren Lepän vyöryttävä tulkinta sopii runojen koleaan ja melankoliseen maisemaan.

Tallennusvälineenä C-kasetti sisältää nostalgiaa, ja mietin, onko median valinnassa lopulta painanut enemmänkin trendi kuin taiteellinen ambitio. Yhtä kaikki C-kasetti on viehättävä analogisuudessaan, ja sen kuunteleminen vaatii hieman vaivannäköä. Nykypäivänä kasettipesän sisältävää soitinta (toimivaa sellaista) ei välttämättä ole helppo löytää. Ja kun se vihdoin löytyy (lapsuuden kodin vintiltä), on pelkkä vaivannäkö, soittimen etsiminen ja oikean kohdan kelaaminen (nauhan pilaamisen pelko) virittänyt kuulijan jo omalle taajuudelleen.

Ester Nuoren Lepän runouden soisi päätyvän etenkin nuorten lukijoiden käsiin. Se ei edusta muodoltaan ”käsittämätöntä nykyrunoutta” vaan runojen lauseet avautuvat helposti ja tarinat säilyttävät kiinnostavuutensa. Runovihkot ja -kasetit mahtuvat taskuun ja kulkevat mukana ihan minne vain.

Amanda Hakoköngäs
Ihmisen ja maan yhtymäkohdassa

Posted:Wed, 05 Feb 2020 13:38:36 +0000

Niillas Holmberg

Jalkapohja

Gummerus 2019. [144 s.]

Niillas Holmbergin toinen suomeksi julkaistu runokokoelma Jalkapohja liikkuu ihmisen ja maan välisen yhteyden kipupisteissä. Luonnon ja alkuperäiskansojen puolesta niin taiteessaan kuin aktivistina puhunut saamelainen runoilija, muusikko ja näyttelijä jäljittää uusimmassa teoksessaan nykyihmisen maayhteyttä ja kyseenalaistaa luontoon liittyvän perinnetiedon soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen. Tunnelmaltaan vakavan, jopa melankolisen teoksen keskeinen symboliikka rakentuu ihmisen ja maan konkreettiselle leikkauspinnalle. Kulttuurin, elämäntapojen ja ajattelun muutosta Holmberg kuvaa jalkapohjan ja kenkien metaforien avulla. Teos on ilmestynyt myös pohjoissaamenkielisenä DAT-kustantamolta.

Jalkapohja poikkeaa monella tapaa niin temaattisesti, esteettisesti kuin ilmaisullisestikin Holmbergin aiemmasta tuotannosta. Varhaistuotannollaan monien nuorten saamelaisten tunteiden tulkiksi profiloituneen Holmbergin runoista tuttu runoilijaa itseään muistuttava minämuotoinen puhuja on poissa. Myös Holmbergin ilmaisulle tyypillinen ironia, itsereflektisyys ja metalyyrisyys ovat tässä kokoelmassa vaihtuneet niukkaan mutta merkitykseltään latautuneeseen runokieleen. Jalkapohja ei Holmbergin aiempien runokokoelmien tavoin kommentoi eksplisiittisesti ajankohtaisia saamelaispoliittisia kysymyksiä tai kiinnity tunnistettaviin paikkoihin. Sen sijaan se liikkuu vahvasti symbolisessa luonnonkuvastossa, johon ihminen on painanut jalanjälkensä.

Jalkapohja on kaunis kokonaisuus, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Teos alkaa kryptisellä runokuvalla tohinaa kannattelevista puista ja koivuista, jotka hautovat harhaanjohtavia kysymyksiä. Ensimmäisen runon esimerkin tavoin luonnon ja sen elementtien personifikaatio nousee teoksen keskeiseksi strategiseksi keinoksi hämmentää lukijaa. Jalkapohjan merkitys avainmotiivina avautuu pikku hiljaa kokoelman edetessä. Jalkapohja on yhtymäkohtamme maahan, mutta mukavuudenhaluinen, kulttuuriin, yhteiskuntaan ja valtaapitävien tahtoon mukautuvainen ihminen verhoaa jalkansa jalkineisiin, vaikka ne vähän hiertäisivätkin eivätkä istuisi kunnolla. Jalkapohjassa preesenssinsä kadottanut nykyihminen on taipunut suutarin tahtoon tietämättä omaa parastaan.

xxxxxxHiertää jalkine, märkii jalka
xxxja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta.

Tallooko teollisuus kissankelloja?
Suutarin mukaan varpaat kätkemällä
suojellaan niin jalkoja kuin niittyjäkin.

Sehän näet tutkitutti elämän polut, sen
mukaan ei kyltymätön kantapää enää tiedä
ei moneen sataan vuoteen ole tiennyt
omaa parastaan.

Jalkapohja on hyvin visuaalinen teos. Sen on kuvittanut Ruotsin saamelainen taiteilija Inga-Wiktoria Påve. Voisi sanoa, että Jalkapohjassa kuvitus elää runojen rinnalla tasavertaisena kumppanina. Teoksessa sanallinen ilmaisu toistuvasti vaikenee jättäen kuvan puhumaan puolestaan. Kuin aava tunturimaisema kuvitus levittäytyy teoksen aukeamalta toiselle kuljettaen lukijaa eteenpäin yli sanattomien sivujen. Käsivarainen aaltoileva ja sykkivä viiva mukailee luonnon ääriviivoja taipuen välillä tunnistettaviin muotoihin: poronsarveksi, katuvaloksi, juurakoksi tai vanhuksen kasvoiksi. Teosta luonnehtiva kuvan ja sanan vuoropuhelu sekä mustavalkoinen ilmaisu tuovat mieleen Nils-Aslak Valkeapään runoeepoksen Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988, suom. 1992), jossa maisema pikkuhiljaa piirtyy esiin mustien sivujen tyhjyydestä. Jalkapohjan kuvitus myös toisintaa Valkeapään estetiikasta tuttua ja alkuperäiskansoille ominaista ajatusta ajan syklisyydestä. Mustina alkavat, teoksen keskivaiheilla vaalenevat ja loppua kohden jälleen tummenevat sivut assosioituvat luonnon vuotuiskiertoon kaamoksesta keskiyön aurinkoon ja jälleen koittavaan pimeään aikaan. Holmberg itse huomauttaa Voiman haastattelussa: ”Runot sijaitsevat viivan alla, mikä kertoo maayhteydestä.”

Saamelaisuus ei ole Jalkapohjassa alleviivattua, vaan se toimii runojen yhtenä kontekstina täydentäen niiden symboliikkaa. Teoksen luonnonsuojelullinen tematiikka, huoli ihmisen erkaantumisesta luonnosta ja globaali näkökulma ekologisiin kysymyksiin resonoivat saamelaisen taiteen ja kirjallisuuden viimeaikaisia suuntaviivoja. Jalkapohjan asetelma on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi Inger-Mari Aikion nuortenromaanissa Tropihka rievssat (2017, ”Tropiikin riekko”). Romaanin päähenkilö, nuori saamelainen nainen Máret, on huolissaan luonnon tilasta nykymaailmassa ja tuntee yhteyttä matkallaan tapaamiensa muiden alkuperäiskansojen edustajien kanssa, vaikka samalla tiedostaa itsensä kulutusyhteiskunnan jäseneksi siinä missä muutkin länsimaalaiset ihmiset. Myös Jalkapohjassa moderni aika on tullut jäädäkseen. Teos kyseenalaistaa nykysaamelaisten kyvyn ja halun palata vanhaan, perinteiseen maayhteyteen: ”Mutta Maa hohkaa kylmää. / Mitä jos kenkä on nätti? / Jos se havittelee aurinkoa kuin sukupuu? // MITÄ JOS KENKÄ ON MAATA LÄMPÖISEMPI?”.

Saamelaista kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän suomeksi. Käännösten puuttuessa Jalkapohjan kaltaisista suomeksi julkaistuista kokoelmista kasvaa valtakielisille lukijoille tärkeitä ikkunoita saamelaiskirjallisuuteen. Teoksen tulkintaa ei silti pidä liian jyrkästi rajoittaa tähän kontekstiin. Saamelaiskirjallisuuden ohella Jalkapohja edustaa paljon muutakin. Se on ekokriittinen teos, joka genrensä periaatteita noudattaen pyrkii vaikuttamaan lukijoiden ajatteluun ja asenteisiin. Se ei kuitenkaan saarnaa. Jalkapohja vaatii lukijaltaan aikaa ja mielellään useamman lukukerran. Parhaimmillaan se laittaa meidät pohtimaan omaa maayhteyttämme ja kenkien jalkaamme hiertäviä rakkoja: ”Välitänkö Maasta vain niin laajalti / kuin siitä joka kävelee?”.

Hanna Mattila
Merkkipaikkana metsätyömaat

Posted:Tue, 21 Jan 2020 15:22:42 +0000

Uni Ojuva

Asentopuu

Kulttuurivihkot 2018, 111 s.

Paikallisuus, paikallishistoria ja kotiseuturakkaus nousevat melko harvoin uusien runoteosten kantaviksi teemoiksi. Uni Ojuvan esikoisrunoteos Asentopuu tekee tässä virkistävän poikkeuksen. Ojuva palkittiin teoksestaan vuonna 2019 Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjailija itse on kotoisin Sodankylän Askasta, ja myös teoksen runot sijoittuvat vahvasti pohjoiseen. Kirjan takakannessa kerrotaan, että teos käsittelee muun muassa muiston ja muistamisen problematiikkaa, vastahistoriaa ja pohjoista.

Asentopuu määrittyy jonkinlaiseksi merkkipaikaksi, joka on tiiviisti kiinni lappilaisessa historiassa tai ainakin mikrohistoriassa. Teos on kuin vieraskirja tai jälkikirjoitus, johon kulkija on puukkonsa terällä kaivertanut terveisensä. Asentopuun runot liikkuvat pohjoisen kielessä, tarinoissa ja poliittisessa historiassa.

Teos jakautuu kolmeentoista runosarjaan, joista osan voi katsoa edustavan laajemmin Lapin ihmisen historiaa ja toisten taas kenties kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa. Teoksen alun runoissa ollaan tiiviisti pohjoisilla metsätyömailla, savotoilla. Ojuva kirjoittaa pohjoisesta maisemasta: metsästä, joesta, tuntureista, selkosista, mutta runoissa oleva maisema on aina suhteessa siellä toimivaan ihmiseen. Runojen metsä on talousmetsää, yhteismaata, ja jopa metsässä kasvavat puulajit vertautuvat ihmisiin:

täällä on vain kolmenlaisia puita

xxvakavia mäntyjä
xxkukalie kuusia
xxkoivuja, joista

suurinosa on naisia tai napsuja miehiä

koreaherra kihlasi
mehevän hieskoivun
hieskoivu pisti päälle
peräpohjolan kansallispuvun

Sukutarinat perheiden miehistä, jotka lähtivät elannon ansaitsemiseksi raskaisiin metsätöihin, elävät edelleen. Asentojätkät olivat savottojen työmiehiä, joilla ei ollut muuta kotia kuin kulloinkin korvessa oleva savottakämppä. Lentojätkiksi taas sanottiin työmiehiä, jotka siirtyivät metsätyömaiden mukana ja kävivät välillä kotona ”jättäen eukkonsa taloa hoitamaan ja uutta perillistä odottamaan”. Kuuluisimpia lentojätkiä lienee Nätti-Jussi, jonka kaskut ja sananparret ovat edelleen olennainen osa Lapin kertomaperinnettä. Jätkäkulttuuri eli kulta-aikaansa 1940–1950-luvuilla, jolloin Suomen metsiin tarvittiin töihin satojatuhansia miehiä ja hevosia. Metsätyöt olivat raskaita ja vaarallisiakin töitä, joita tehtiin usein kaukana kotoa haastavissa olosuhteissa.

Asentopuu keskittyy näihin metsästä elantonsa saaviin ihmisiin ja tarkastelee jätkäkulttuuria kiinnostavasti nykyajasta käsin. Osastojen nimet viittaavat siihen, että historiaa ei tarkastella turhan ryppyotsaisesti tai jätkäkulttuuria ihannoiden. Teos jakautuu osioihin, joiden nimiä ovat muun muassa ”loilotus eräästä isästä rimma-remmasta”, ”kuukkeli kuoleman ukkeli” ja ”jälkiruuaksi rehabilitointi”.

Ojuvan runous ei esittele siloteltuja Lappi-kliseitä tai romantisoi rankkoja metsätöitä. Itse jätkäkulttuuriin liittyi lähes poikkeuksetta roisi kielenkäyttö ja häpeilemätön juttujen liioittelu. Jotain tästä on havaittavissa myös Asentopuun runojen kielessä:

tämä on yhteismaa
ettekö tiedä mitä se tarkoittaa
isojakokartat tatuoidaan
rihannan paljaaseen pakaraan
täällä status ei merkitse mitään
reilu jätkä on kaikille tuttu LOL

Myös Lapin mytologiat, erityisesti nykyiseen Sodankylään kuuluvan Sompion metsäsaamelaisten traditioihin liittyvät tarinat pääsevät teoksen alkuosioiden runoissa esille Sompion seitsemän noitaa -teemassa. Runoissa noidat edustavat vanhoja uskomuksia, jotka saavat väistyä pois kirkkoherran taivaan, kristinuskon tieltä. Ojuva tuo tässä nykykielen hauskasti osaksi traditiota:

pelottaako, kysyy kirkkoherra forbus
pelottaa vain kirkkoherran taivas
ei helvetti vähääkään hähähää

Välillä Asentopuun metsätyömaakuvasto laajenee Ruotsiin muuttaviin sukulaisiin ja kaukokaipuuseen Le Havren sataman kautta tulevien hedelmien myötä tai Leningradin tienlaitaan. Lappiin on aina tultu ja Lapista on lähdetty kauas elannon perässä milloin minnekin. Tai ainakin lähtemisestä on haaveiltu. Haaveisiin on antanut vastakaikua milloin voimakas uskonnollisuus, milloin poliittiset ihanteet. Näitä molempia sivutaan Asentopuun runoissa.

emme tarvitse fantasioitanne
tämä on yhteismaa
ette ymmärrä siitä mitään!
me olimme kapitalisteja sosialisteja
lestoja lesboja anarkisteja nistejä
vainottuja vitivalkoisia vareksia
ennen kuin kukaan toi tänne yhtään mitään

Ojuva käyttää teoksessaan välillä pohjoisia murresanoja, mutta enimmäkseen kieli myötäilee puhuttua nykykieltä. Mielestäni Asentopuu on kiinnostavimmillaan, kun Ojuva yhdistelee sanoja riemullisesti erilaisiin äänteisiin:

jos täällä joku perkele huutaa päälle!

niin se on ahtojää
joka pinteessä huutaa
xxxxxxxxhähähää

Teos hyödyntää paikka paikoin ilahduttavasti kielen sointuisuutta, joka tuntuu tuovan runoihin ripeän rytmin ja poljennon. Muuten kieli muistuttaa perinteistä, melko väljästi aseteltua säemuotoista runoa ja on itsessään karun kaunista, kuin puukonterällä puunkuoreen kaiverrettuja kirjaimia, kuten runossa ”omakuva”:

olen uni ojuva

puurajalta

syön aamupalaksi rautaa (kreuterblutshaft)

ja koskelan poikia

Sukutarinat ja sukupolvien kohtaaminen (tai kohtaamattomuus) toistuvat teoksen runoissa. Yksi osio on nimetty otsikolla ”pöydän raja, ravintoa, sukurakkaus-juhlat”. Sukupolvet kokoontuvat illallispöydän metaforaan, jossa ”me, aika ja muistot / kohtaamme / ja pöytä on raja”. Ojuva kuvaa suvun kohtaamisia ja niihin liittyviä jännitteitä tarkan lämminhenkisesti käyttäen suvun juhlia paikkana tarinoille ja kysymyksille:

nuori sukulainen
haluaa esittää kysymyksiä,
luulevat sitä runoesitykseksi

Osiossa ”muistoja auringosta ja pahvilaatikosta” kerrotaan rakkaudellisesti huolehtivista isovanhemmista. Papasta, joka menee vaikka pahvilaatikkoon lapsenlapsen vuoksi ja seuraa sillalla, ettei jää petä lapsen ja mummon potkurin alla. Eri sukupolvia kuvaavat runot tuntuvat tuttavallisilta, kuin lämpöisesti valottuneilta kuvilta omasta lapsuudesta:

olen niin onnellinen
lapaluiden välistä
menee sisälle
auringon
viiltävä säde

Asentopuu on esikoisrunoilijalta eheä ja tasapainoinen kokonaisuus. Takakansiteksissä kerrotaan, että kokoelma on syntynyt Nihil Interitin runoryhmässä. Huomaan hakevani teokselle paikkaa Lapin kirjallisuuden kaanonissa. Tuoreen lappilaisen runoilijan tai Lappiin sijoittuvan runoteoksen nimeäminen ei ole aivan helppoa, vaikka ansiokkaita saamelaisteoksia on helpompi nimetä heti useitakin. Kenties ylitorniolaisen Rosa Liksomin proosateosten sutjakas tarinankerronta on kasvanut samasta Lapin maaperästä kuin Uni Ojuvan runojen kieli. Asentopuu on iloinen lisä pohjoisen kirjallisuuteen, ja teos oli listattu ehdolle vuoden 2019 Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Voiton vei Liksomin Everstinna (2018).

Asentopuun kannessa seisoo mustavalkeassa valokuvassa metsätyömiehiä raskaine moottorisahoineen kuin kunniavartiossa puitten edessä. Erään jätkäperinteeseen liittyvän tarinan mukaan metsätyömaiden kodittomista asentojätkistä tuli kuollessaan valkeita poroja. Asentopuussa jätkän kohtalona on kuukkeli, pieni ihmistä pelkäämätön sitkas varislintu:

kun lentojätkä kuolee
jätkästä tulee kuukkeli
kuoleman kuukkeli
rajalla keikkuva
kuusen latvassa keikkuva ukkeli

ja:

ei kummempaa kotia
kuukkelinakaan

omaan nyrkkiin
xxxxxxxxoman siiven alle
xxxxxxxxxxxxxxkäy se nukkumaan

Amanda Hakoköngäs
Pelkistetyn viehätys

Posted:Wed, 08 Jan 2020 14:20:35 +0000

Henrik Pathirane:

Taudinkuva ja muuta pientä. Lyhyttavara 2019. [44 s.]

Minuutti. Lyhyttavara 2019, 35 s.

Henrik Pathiranen kaksi runovihkoa Minuutti ja Taudinkuva ja muuta pientä ovat pieniä ja minimalistisia teoksia, jotka tahtovat tulla pelkkyydessään iloituiksi. Helsinkiläinen Pathirane on aiemmin julkaissut nettisivuillaan esimerkiksi konseptuaalista, konkreettista ja dada-henkistä runoutta. Hän on tehnyt myös poikkitaiteellisia teoksia eri alustoille sekä yksin että kollaboroiden. Esikoisvihkot on julkaissut Lyhyttavara, Karri Kokon perustama liike (ehkä sanan kaikissa merkityksissä), joka on erikoistunut vihkoihin ja pieniin painettuihin kirjoihin. Teokset tilataan on demand -periaatteella.

Lyhyttavaran painettujen teosten ja myös Pathiranen tekstien eräs keskeinen filosofia on kaiketi juhlia pienuuden ja marginaalien kauneutta ja julkaista sellaisella tahdilla kuin tekijästä tuntuu mielekkäältä: molemmat Pathiranen painetut teokset näkivät päivänvalon keväällä. Julkaisutiheys vaikuttaa sanovan, että teosten ei ole ollut tarkoitus suurieleisesti ilmestyä vaan tehdä materiaaliseksi jokin idea ja asettua löydettäviksi. Kuvaavaa on se, etten löydä tekijän nettisivuilta sanaa ”esikoisteos” vaan monia linkkejä hänen tuotantoonsa.

Teokset muistuttavat visuaalisesti toisiaan, mikä vahvistaa mielikuvaa siitä, että ne kuuluvat samaan esteettiseen jatkumoon — sekä Taudinkuvan että Minuutin kannet ovat valkoiset, ja valkoiselle taustalle on painettu ainoastaan teosnimi ja välttämättömät tiedot. Minuutti on kirjoitettu tekijän itsensä käsialalla, ja Taudinkuvan päätteellinen ja tasalevyinen kirjasintyyppi taas tuo mieleen mekaanisen kirjoituskoneen.

***

Taudinkuva on konkreettista ja visuaalista runoutta, joka korostaa suomen kielen nyrjähtelyn semanttisia mahdollisuuksia ja sanojen materiaalisuutta. Teos koostuu monimerkityksisistä tavu- ja sanarunoista, joiden toisin ja väärin kirjoittaminen tuo esiin uusia havaintoja.

Kirjoituskonemainen kirjasintyyppi tuo mieleen useat Aram Saroyanin runot ja teokset, joten lainaamisen taso on Pathiranen teoksessa läsnä alusta lähtien. Teos ammentaakin minimalismista lähtökohtiaan peittelemättä ja käyttää myös useita kielilähtöisiä keinoja, joista suomalaisessa nykyrunoudessa innostuttiin kymmenisen vuotta sitten esimerkiksi blogeissa. Juurikaan yli kolmen sanan pituisia ”säkeitä” siinä ei esiinny, mikä yhtenä tekijänä erottaa Pathiranen Saroyanista, joka käytti runoissaan toisinaan lauseita ja vuorosanojakin.

Vihko alkaa maahan viittaavasta, liikkeen ja pysähtyneisyyden välistä ristiriitaa korostavasta runosta:

Jonkinlainen unellinen järistys on siis kyseessä — valveutuminen pysäyttää. Samaan runoon linkittyy ihmetys ”udun” alkuperästä, kun se kiusaa kokijaa valveillakin (puhuja-termin käyttö tuntuisi tässä tapauksessa väärältä). Alkupuolen vastakohtaisuutta hyödyntävä runo on nokkela:

Runo yhdistyy omassa luennassani ”kuiva kasta” -sana(pari)n sekä aiempien runojen ansiosta maaperään, mutta jokainen säepari tuo vastakohtaisuudessaan esille liikkeen. Lähinnä ihmisen nimeen viittaava ”tuovi” jättää runoon sopivasti outoutta; etymologiaa tutkimalla selviää, että se on johdos kyyhkysestä tai ukkosenjumala Torista. Äänneasun ansiosta mieleeni hakeutuu myös toinen lintu, kuovi, ja linnun tai jumalan kehys yhdistyy viimeisen säeparin vertikaaliseen liikkeeseen kuin runo olisi visuaalisen asunsa vastaisesti lähdössä lentoon. Saman aukeaman toisella sivulla on runo

jossa yliviivatut kirjaimet on yhdistetty sotkemalla ja ne assosioituvat niin ikään maahan. Metalyyrisyyden elementti on teoksessa vahvasti läsnä, ja ”lieju” näyttäytyy minulle kirjoittajan juuttumisena kieleen vastakohtana edellisten runojen liikkeen tunnulle.

Kaikki runot eivät aivan aukea, tai oikeastaan ne jättävät avoimeksi: aina ei käy selväksi, milloin idean on tarkoituskin olla avoin ja keskeneräinen, milloin on kyse jostakin, mitä en vain täysin tavoita. Loppupuolen ristinmuotoiset runot eivät tarjoa minulle kielellisesti kovinkaan tuoreita oivalluksia, kun taas toisten runojen hämäryys jää häiritsemään kiehtovasti:

Runo hahmottuu aluksi visuaalisena havainnollistuksena jonkinlaisesta mutaatiosta, jossa o:sta on tullut ¤ ja S:stä on tullut §. Kirjainyhdistelmä OS voisi viitata operating systemiin eli laitteen käyttöjärjestelmään tai latinan sanaan ”os”, ’luu’; molemmat ovat jonkin kokonaisuuden toiminnan mahdollistavia ja koossapitäviä asioita. Keho ja kone rinnastuvat. Toisaalta nämä visuaaliset merkit voivat näyttää myös bakteereilta — mutta miksi niitä on juuri kaksi? ¤ viittaa valuuttaan ja § taas pykälään eli lakiin. Ehkä runo siis tuo esiin yhteiskuntajärjestyksemme oireellisuuden, jota kieli ja merkit toisintavat. Jos kieli on tauti, näkyvätkö sen oireet poikkeamissa, joita Taudinkuva virheitä oivaltamalla tuo esiin? On pieni haaste, etten saa yhdistettyä vihkon nimirunoa kovin saumattomasti muuhun kokonaisuuteen, joka vaikuttaa tematiikaltaan yllättävänkin yhtenäiseltä minimalismiksi.

Vihkon aihepiiri ja sanasto pyörivät paljon liikkeen, nytkähdyksien ja käännöksien ympärillä. Erityisen nokkelia ja yhteenkuuluvia ovat runot, jotka osoittavat esimerkiksi sanojen ”eteneminen”, ”en”, ”este” ja ”tee” samankaltaisuutta ja varioivat niitä äänteellisesti.

Tähän runoon sisältyy este; niin kuin että-konjunktiossa piilisi kohta, josta virkkeen on vaikea edetä minnekään ja ajatusta vaikea tarkentaa. Myös etäisyys tavusta eli tauko kielessä asettuu ihanasti etenemisen väliin. Kuitenkin neliöstä saa luettua myös sanan ”esteettä” tai pienellä muuntelulla ”ette estä” -toteamuksen. Samassa runossa on siis sekä pelko kielellisestä esteestä että päättäväisyyttä ja välinpitämättömyyttä sitä kohtaan.

Hommagemaisesti Saroyanin runoon

näyttää viittaavan esimerkiksi mainio

Tällä kertaa kyse on kuitenkin konsonanttirykelmän sijaan liioitelluista vokaaleista, kun huokailua muistuttavan sanan uo-äänteeseen juuttuminen keskeyttää sanan. Voisi myös ajatella, että j-konsonantti olisi poistettu ”huojun”-sanan keskeltä. Uo-äänteen toistuminen luo sanaan äänteellistä huojuntaa, niin kuin jonkin soittimen kielet (!) värähtelisivät keskenään hieman eri vireessä: missä kohti u-äänne pyöristyy o:ksi? Jos Saroyanin ”lighghtissa” ghght-äänne juuttuu kurkkuun, Pathiranen runossa raskas uo-toisto vahvistaa sanan alkuperäistä semanttista merkitystä. Lisäksi u-kirjaimet muistuttavat ulkonäöltään käännettyjä n-kirjaimia, joten huojuntaa tapahtuu myös visuaalisella tasolla u:n ja n:n välillä.

Aukeaman toinen runo varioi ”huououn”-runoa ja on sarjallisuudessaan visuaalisesti miellyttävä mutta ei tuo ajatukseen juurikaan uutta. Kokonaisuutena Taudinkuva on valloittava pieni vihko. Mitään suurta se ei yritäkään olla, mutta sen estetiikka osin perustelee vähemmänkin pitävät ratkaisut.

***

Minuutin omalakinen keskeislyyrisyys ilmenee ensimmäisenä sen materiaalisissa mitoissa, sillä vihkon sivu on neliön muotoinen ja teosnimi tekijän käsialalla asettuu miltei sen keskelle. Nämä seikat alleviivaavat ”minuutti”-sanan yhdistymistä sanaan ”minuus”,^[1] ja myös Minuuttia lukiessa alan pohtia sitä, miten konseptuaalisella runoudella ja käsitetaiteella on tapana usein asettaa keskiöön paitsi teoksen idea, myös itse tekijä^[2]. ”Minuutti pysyi minun minuuttinani”, tekijä toteaa jälkisanoissa.

Idea on seuraava: Pathirane keskittyi vajaan vuoden ajan kerran päivässä avaamaan japanilaisen paperikäärön ja merkitsemään muistiin siihen käyttämänsä ajan. Hän pyrki käyttämään toimenpiteeseen minuutin ja tuntemaan minuutin samalla kehossaan, ilmeisesti kelloa katsomatta, aikaa samalla itsekseen laskien tai laskematta — tarkempi metodi ei selviä teoksen jälkisanoista. Tämän hän teki ollessaan pitkällä matkalla. Teoksen vastaanottajan kannalta metodin tarkempi kuvaaminen jälkisanoissa ei olisi ollut pahitteeksi, jotta ajatusleikkiin pääsisi kunnolla mukaan.

Pathiranen yhden hengen ihmiskokeen voi hyvin sanoa olleen paitsi ajan myös ruumiinfenomenologiaa. Tekijä on tahtonut sekä ”osallistua johonkin jaettuun” että ”löytää itsestään minuutin” — minuutti on kellosta katsottuna sama aikayksikkö kaikille, mutta kuitenkin jokaiselle kokemuksellisesti omansa. Fenomenologian käsitteet objektiivisesta ja kokemuksellisesta ajasta sopivat kuvaamaan tätä kahtiajakoa ja ristiriitaa.

Todisteena yrityksestä on nyt luettavissa vihkollinen käsinkirjoitettuja numerosarjoja, sikäli kuin ymmärrämme, mitä tällä tarkoitetaan. Lukutavassa voi korostaa teoksen dokumentaarisuutta eli merkkien viittaavuutta aikaan ja keholliseen kokemukseen tai sitten merkkien viittaavuutta itseensä ja sen rinnalla niiden assosiatiivisuutta. Vaan onko jälkimmäisessä tavassa mieltä — mitä numeroiden lukeminen tarkoittaa? Teknisesti sen voisi ehkä rinnastaa laskutoimituksen tekemiseen, jolloin numerot avaavat itsestään jotain pintaa syvempää. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kyse. Numerosarjojen tuijottaminen ilman, että niitä tarvitsee ”ratkaista” tai yhdistää mihinkään, tuntuukin aluksi mielettömältä.

Toisin kuin konseptualismissa usein, Minuutin merkit tai kieli eivät ole tekstimassasta lainattuja vaan prosessissa metodin mukaan itse tuotettuja. Sellaisinaan lukujonot assosioituvat esimerkiksi binääritiedostojen numerosarjoihin, nolliin ja ykkösiin. Tekijää voi siis ajatella myös konemaisena. Dystooppishenkinen ajatus: kun ihminen tai muu subjekti tulevaisuudessa haluaa kuvata kokemaansa, ehkä hän välittää kielennetyn kokemuksensa sijaan muille käsiteltäväksi jonkin numeron. Tätä toki teemme jo nyt ainakin kuvia ja tiedostoja toisillemme jakaessamme, ja algoritmit myös ennustavat ihmisten tunteita ja käytöstä. Missä kohdin loppuu ihmisen ymmärrys koneiden kielestä tai päinvastoin?

Dokumentaarista lukutapaa korostamalla saan tietää lähinnä sen, kauanko tekijältä on jollakin satunnaisella kerralla kestänyt avata paperikäärö ja omistautua minuutille. Minuuttia on tunnusteltu useimmiten iltaisin, ja pisin kokemuksellinen minuutti on kestänyt objektiivisessa ajassa 01.13,54 minuuttia. Numerot tuovat esiin rituaalin toistokertojen väliset muutokset, ja muutosta pidetään yhtenä ajantajun edellytyksistä.

Fenomenologeilla voisi olla tähän muutakin sanottavaa. Edmund Husserlin tekstivertauksen mukaan lukeminen ja ihmisen kohtaaminen tämän ruumiillisuudessa ovat rinnastettavissa. Tunnistan tekstimassan numerot, jotka välittävät minulle kuvauksen objektiivisesti kuluneesta ajasta mutta eivät kokemuksellista aikaa. Numeeristen merkkien kautta en siis pysty kohtaamaan toisen subjektiivisuutta enkä rituaaliin liittyvää kehollista ulottuvuutta, sillä sitä ei kuvailla (ruumiin)kielen avulla. On hiukan kuin kohtaisin ihmisen, jonka ymmärrän yrittävän kommunikoida mutta jonka kieltä en kuitenkaan puhu. Teos konkretisoikin kiinnostavasti sen, miten kielellä on numeroihin verrattuna erioikeus toimia myös tunnetason tietoa välittävästi. Kokemus jää kutkuttamaan, ja lukisin mielelläni teoksen jälkisanoja pidemmänkin esseen Pathiranen minuutin kokemuksesta.

Kun tarkennan huomion käsialaan, jolla numerot on piirretty, se vetää kuitenkin teoksen taas kohti minuuden ja kokemuksen kysymyksiä. Numerojonot seuraavat toisiaan monotonisina, ja tuijottaessani lukujen koukeroita huomaan alkavani kiinnostua visuaalisista säännönmukaisuuksista ja poikkeamista: miten huolimattomasti piirretty 0 yhtäkkiä muistuttaakin sydäntä, spiraalia tai ∞-merkkiä, miten käsiala on välillä sotkuisempaa ja toisinaan terävämpää tai miten lukujono alkaa ”pomppia”:

Vieraan ihmisen käsiala kertoo minulle jotakin hänen persoonastaan, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Taso, jolla teoksen kautta pääsen käsiksi toisen ihmisen kokemuksen ruumiillisuuteen, on siis hyvin konkreettinen, kun huojuva numeropartituuri piirtää kuvaa matkalla olemisen tilanteesta, liikkuvasta kulkuneuvosta tai kiireestä, kenties huonommasta tai paremmasta keskittymisestä. Numerojonot sellaisinaan ovat vieraannuttavia, mutta käsiala ja tieto teoksen tekotavasta tuovat siihen kiinnostavaa intiimiyttä. Vaikka Minuutin kohtaaminen ilman valokuvan ja painoprosessin väliintuloa, autenttisena käsitetaiteellisena käärönä, olisi luultavasti kiintoisampi kokemus, on myös käsitteellinen vihko kokoaan suurempi. Se saa pohtimaan kielen, lukemisen ja toisen kokemuksen tavoittamisen rajallisuutta.

Minimalismille leimallisesti Pathiranen teokset muistuttavat viehätysvoimasta, joka yksinkertaisessa piilee. Ne osoittavat, miten hyvin tehty pieni runo monitasoistaa tulkintaa ja tekee lukukokemuksesta runsaan. Esiintymistiheydessään teokset myös asettuvat osaksi runoudessa juuri kuumimmillaan olevaa vihko- ja zinekulttuuria.

1 Versus esim. Jere Vartiaisen Minuus | Miinus (2018).
2 Minuuttia ei toki voi pitää ihan puhtaasti konseptuaalisena runoutena esimerkiksi siksi, ettei se hyödynnä jo olemassa olevaa tekstimassaa vaan tuottaa sitä itse tekijän kokemuksen kautta. Ehkä mielekkäämpää on lähestyä teosta lajirajoja ylittävänä käsitetaiteena.

Anniina Meronen
Kirjeenvaihto

Posted:Fri, 03 Jan 2020 15:51:13 +0000

Parahin lukija,

tämä Tuli & Savun numero käsittelee kirjeitä, kirjeenvaihtoa ja niille läheisiä yksityisiä tekstejä, kuten muistiinpanoja. Tuntuu, että kirjeet vaativat terästämään huomiota aivan erityisesti, sillä ne jäävät helposti näkymättömiin, ainakin jos uskotaan Edgar Allan Poen klassista dekkarinovellia ”Varastettu kirje” (1844): kirje harhauttaa etsijöitä, sillä se on piilotettu kaikkien nähtäville.

Kirje määrittyy sekä mediaalisesti että kielellisesti: materiaalinen kappale kuljetetaan tilan halki, ja se suuntautuu puhuttelullaan kohti vastaanottajaa. Kirjepostille ominainen rytmi syntyy siitä, että se tavallisesti tarvitsee ihmisen viestinviejäkseen ja kulkee samalla nopeudella kuin hän tai hänen kulkuneuvonsa. Tätä havainnollistaa Pikalinja Villiin länteen (1988), mediahistoriallisesti tarkkanäköisin Lucky Luke -albumi, joka kuvaa yhden Pony Express -lähetyksen matkan Kaliforniasta Missouriin — kymmenen päivää ratsain, ennen kuin lennätin löi läpi ja syrjäytti hevospikalinjan. Filosofi Vilém Flusser mainitseekin, että jos joskus kirjoitettaisiin postin filosofia, sen täytyisi lähteä liikkeelle odottamisesta.

Kirjallisuuteen tuotuna kirjeenvaihdon dynamiikka piirtyy esiin ehkä vielä painokkaammin. Usein kirjeromaaneissa salaperäinen, nimettömäksi jäävä ”toimittaja” kokoaa yhteen osapuolten viestit ja saattaa ne lukijan ulottuville ja siten lisää kommunikaatiotilanteeseen yhden tulkittavan kerroksen. Miten kirjeromaani aina saapuu määränpäähänsä? Perinteisen epistolaarisen fiktion kulta-aika oli 1700-luvulla, mutta siitä on yhä yllättävän moneksi niin sisällöiltään kuin mediaalisesti. Michael Joycen kiehtova Foucault, in Winter, in the Linnaeus Garden (2015) koostuu kirjeistä, jotka Michel Foucault olisi voinut kirjoittaa Uppsalassa kevättalvella 1956, jolloin hän oli valmistelemassa ensimmäistä kirjaansa hulluuden historiasta. Valtaosa niistä jää romaanin maailmassakin lähettämättä, mutta kaikki ovat silti yhtä merkitseviä. Nykymuotoinen kirjeromaani voi sisältää monia muitakin dokumentteja, joita tarinamaailmassa on, kuten Doug Dorstin ja J. J. Abramsin S. (2013), jonka välistä löytyy irrallisina muun muassa postikortteja, salauskiekko ja lautasliinaan piirretty kartta. S. muistuttaa, kuinka monenlaiset materiaalit käyvät kirjepaperiksi.

Tämän Tuli & Savun teksteissä käsitellään kirjeenvaihdon kommunikaatiopiirteitä ja käytetään sen kielellisiä keinoja. Reetta Pekkasen poeettinen essee esittää välähdyksiä monenlaisista kirjeistä ja muista tallenteista ja niiden kautta limittää omakohtaisen ja ylisukupolvisen. Anne Hänninen, Tomi Kontio ja Jonimatti Joutsijärvi ovat saaneet virikkeen Rainer Maria Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Heidän kirjeissään vastaanottajaa ei ole kuitenkaan määritelty tarkasti, vaan kuka vain voi ottaa ne omakseen.

Käsikirjoitukset, varsinkaan käsin kirjoitetut, eivät yleensä päädy sellaisinaan julkaistavaksi. Siksi haluamme esitellä otteita henkilökohtaisista muistikirjoista runoilijoilta ja muilta tekstin parissa työskenteleviltä taiteilijoilta. Ne julkaistaan faksimileina. Kuten käsin kirjoittaessa parhaimmillaan, tekstin ja piirroksen raja on liukuva. Raisa Marjamäki on puolestaan kirjoittanut runonsa mekaanisella kirjoituskoneella.

Tulilanka-palstalla Ville Hämäläinen kallistaa korvansa runoäänitteiden puoleen. Nihil Interitin runopalkintojen yhteydessä summataan runovuotta, ja kritiikkiosaston kohdeteokset ulottuvat Niillas Holmbergistä Friederike Mayröckeriin.

Seuraava numero, Tuli & Savun sadas, ilmestyy kevätpuolella ja käsittelee lajihybridejä. Vuoden 2020 aikana on tulossa myös salakieliä ja ’patafysiikkaa!

Tervehtien
Juha-Pekka Kilpiö

P.S. Tämän numeron yhteydessä julkaistaan erillinen postitaideliite, joka kokoaa yhteen viime vuonna esitetyn kirjoituskutsumme sadon. Se postitetaan vain tekijöille, mutta kaikki teokset tulevat esille verkkoon Nokturno-sivustolle ja näyttelyyn Jyväskylän kaupunginkirjastoon toukokuussa 2020.
nro 99

Posted:Fri, 03 Jan 2020 15:47:55 +0000

Pääkirjoitus

Tekijät

Raisa Marjamäki, Runoja (kirjoitettu Brother Deluxe 660TR Correction -kirjoituskoneella ja skannattu Canon imageRUNNER ADVANCE C350i -monitoimilaitteella)

Eino Santanen, Kaksi otetta novellista RAKAS KAPITALISMI PILKKU

Reetta Pekkanen, Miksi valita sanoa vielä sittenkin jotain

Kirjeitä kenelle tahansa runoilijalle

Anne Hänninen
Tomi Kontio
Jonimatti Joutsijärvi

Hanna Storm, Runoja

Otteita muistikirjoista

Erkka Filander
Jan Hellgren
Minna Henriksson
Vilja-Tuulia Huotarinen
Kaisa Ijäs
Silja Järventausta
Mikko Kuorinki
Antti Nylén
Cia Rinne
Stina Saari

Nihil Interitin runouspalkinnot 2019

Tulilanka
Ville Hämäläinen, Kirjoituskoneambientista maakuntauudistukseen

Kritiikit

Niillas Holmberg, Jalkapohja (Hanna Mattila)
Ester Nuori Leppä, Lauluja avaruudesta, Kevään laulut & Viekää terveiseni Polkalle! (Amanda Hakoköngäs)
Mikko Väänänen, Minä heiluu (Otto Rikka)
Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta (Miikka Laihinen)
Kristian Blomberg, Kaikessa hiljaisuudessa (Vesa Kyllönen)
Friederike Mayröcker, Elämän käpälistä (Suvi Valli)

Kristian Blomberg, Olipa kerran Marko
Kielen, kirjallisuuden ja virheen rajoilla

Posted:Fri, 03 Jan 2020 10:01:51 +0000

Peter Mickwitz

Leksikon. Sett att läsa. Ellips förlag 2018, 99 s.

Solen går ner det verkar omöjligt. Förlaget 2019, 108 s.

Runoilija ja esseisti Peter Mickwitz kertoo suomenruotsalaisen runouden jännitteisestä asemasta suomalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden saarekkeessa käännösvalikoimansa Lasinen avaruusalus (2006) esipuheessa. Mickwitzille, jonka poetiikassa kielen materiaalisuus, lausetason keinot, kielioppi ja sanasto usein korostuvat, suomalaisen 1990-luvun runouden kuvalle ja kuvallisuudelle rakentuva runokieli oli vierasta.

Tämä näkyy esimerkiksi varhaisessa kokoelmassa Om (1993), joka ”om”-sanaa generoivana on vaikeasti suomeksi kääntyvä. Viime vuosikymmenen puolivälissä Mickwitz piti siihenastista tuotantoaan ”osana ruotsalaista kirjallisuutta” mutta kuvailee, kuinka ”kohtaaminen suomenkielisen runouden, sen kuvarikkauden ja runokielen kanssa johti vapautumiseen. Sallin itselleni enemmän”. Vapautuminen merkitsi runsautta: enemmän kuvia mutta myös ”mittaa, riimejä, runosarjoja, kokoelmamuotoa”.^[1]

Tuosta runokeinojen runsaudensarvesta Mickwitz on jälleen siirtynyt lausetason minimalismiin, mutta säilyttänyt vapautuneen runouskäsityksensä. Hybridilajinen teos Leksikon. Sett att läsa sisältää 538 epäsanaa sekä sanojen kirjoittamisen metodisuutta, lukemisen neurologiaa ja dysleksiaa käsittelevän esseen ”Helt onaturligt — en essä om läsning”. Dysleksiaa luonnehtii neurologinen erilaisuus tavassa käsitellä tietoa, ja tilaan liittyvä virheiden suurempi mahdollisuus paljastaa runoilijan mukaan kielen hallitsemattoman olemuksen. Koko teos pohjaakin nuoren Peterin väärinkäsitykseen sanan ”dysleksia” merkityksestä.

Mickwitz on luonut teoksen nonsense-sanojen luettelon rikkomalla tarkoituksellisesti kielen oikeinkirjoitussääntöjä sanakirjan sanoja muuntelemalla. Menetelmä jäljittelee dysleksisten aivojen toimintaa ja muuntaa ne kieltä generoivaksi koneeksi. Aivan ensimmäiset sanat, joita Mickwitz ilokseen rakensi, olivat pitkiä, kuten ”ansvarstygtygvardagstyngdynvar”, josta voi löytää joitakin tuttuja sanoja, kuten ”ansvar”, ’vastuu’; ”vardag”, ’arkipäivä’; ”tyngd”, ’painavuus’; ja uusiosanan ”vardagstyngd”, ’arkipäivän paino’. Kielen merkitysten potentiaalista, kielen kaaoksesta, kehkeytyy uusia sanoja, sellaisia kuin ”totalilär”, ”robåt”, ”repetitition”, ”experimment”, ”stubbjektiv”, ”spelgel”, ”apsurd”, ”pottotyp”, ”ögonklick”, ”universdum”, ”mutatitatuition”, ”möbbel”, ”e-bök” ja ”snabbla”.

Leksikon kuvaa kieltä sellaisena kuin se voisi olla ortografian säätelemän ja sallitun kielen takana. Aluksi sanaluettelo vaikuttaa olevan ”kielen ja merkityksen leikkiä” ilman syytä ja syvyyttä, mistä Kristian Blomberg käyttää termiä ”tekstiseinämä”^[2]. Vähitellen oikea lukuasento hahmottuu. Leksikonin nonsense-sanojen merkitykset huojuvat eri suuntiin siinä tilassa, jonka merkitys ja merkityksen puuttuminen rajaavat. Esimerkiksi sana ”ögonklick”, ’silmänklikkaus’, voisi olla päivitys sanalle ”ögönblick”, ’silmänräpäys’. Sanan ”snabbla” merkitys muodostuu mielestäni sanoista ”snabbt”, ’nopea’, ja ”snubbla”, ’kompastella’. Sanaleikki ”snabbla” merkitsisi näin tietynlaista, nopeaksi luonnehdittavaa kompastumista tai nopean kompastelun sarjaa.

Leksikon uppouttaa dysleksiseen kokemukseen ja kieleen, joka on täynnä virheitä ja epäsanoja, ja osoittaa kielen sopimuksenvaraisen luonteen. Kieli on liikkeessä ja kehittyy jatkuvasti. Tulevaisuudessa osa runoilijan luomista sanoista voisi olla osana ruotsin leksikkoa, nykyisen sanakirjan laajennuksena. Leksikonissa onkin tilaa omien määritelmien kirjoittamiselle, jolloin teosta voi täydentää sanakirjaksi.

Teos pyrkii problematisoimaan ja avartamaan käsitystä runoudesta samalla tapaa kuin uudehko Tuomas Kilven N&E (2018) tai hieman vanhempi Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja (2010) tekevät, mutta suomenkielisen kokeellisen runouden puolella Leksikonin vastineena on edellä mainittuja ennemmin Karri Kokon käsitteellinen ja kokeellinen Avokyyhky, lattiaheroiini (2007), uudelleensommiteltujen yhdyssanojen listaus. Itserakenneltuja ja virheellisiä sanoja sisältyy myös Timo Salon Eroosioon (2014) ja sen sisarteokseen Esiintymä (2014). Lisäksi yhteisöllinen Nanonen-blogi julkaisee edelleen yhden sanan runoja. Mieleen tulee myös Harry Salmenniemen Runojä-teoksen (2011) otsikko.

Ajatus vapaudesta käyttää kieltä, sanoja sanakirjan määrittämän kielen ulkopuolelta, on vallankumouksellisuudessaan avantgardea, muttei uusi. Uutta on dysleksian konteksti, johon Leksikon kokeellisuutensa asettaa, sekä teoksen esseen konventioillakin kokeileva hybridilajinen muoto.

Kielen mahdollisuuksia tutkiva teos suuntaa language-runouden tavoin huomion kielen pintaan viittauskohteiden sijasta. Tällä kielen materiaalisella pinnalla tapahtuu yllättäviä muutoksia, esimerkiksi sanasta ”möbel”, ’huonekalu’, syntyy konsonantin kahdentumisen seurauksena äänteellisesti ja visuaalisesti pyöreälinjaisempi sana ”möbbel”. Minimalistisen muutoksen myötä sana eroaa ”möbelistä” ortografisesti, semanttisesti, visuaalisesti ja auditiivisesti. Toisaalta kielessä on olemassa lukuisia potentiaalisia yhden sanan runoja, jotka olisivat voineet syntyä sanasta ”möbel”.

Newyorkilainen vispo-runoilija Geof Huth käyttää yhden sanan mittaisesta, kielen materiaalisuudella kokeilevasta runosta termiä pwoermd (vaikkakin hänellä itsellään on myös yhden kirjaimen/merkin mittaisia runoja). Leksikonin pwoermdit paljastavat kielen pinnan kieltä manipuloimalla. ”Vain” muutaman kirjaimen paikkaa siirtämällä kieli näyttäytyy konkreettisena entiteettinä, vaikkakaan sen viittauskohde ei täysin katoa. Jos tutun metaforan mukaan kieli on ikkuna maailmaan, Mickwitzin yhden sanan runoissa katsomme tuota ikkunaa itseään. Sanojen tunnistettavien jaksojen kautta voimme samalla nähdä lasin lävitse, kuten esimerkiksi sanan ”ögonklick” kohdalla kuvasin.

Mickwitzin poetiikassa teksti ei ole pelkästään materiaalista vaan myös kolmiulotteista niin, että siinä voi liikkua eri suuntiin. Runo on konkreettinen olento, joka kirjoitusprosessissa herää eloon: ”se on minulle rakennus tai eläin. Esine tai olento; huoneita, pintoja, sisälmyksiä, raajoja… Paikka jossa oleskella, tai jotain joka oleskelee meissä”, hän kuvailee kirjeessä Agneta Enckellille.^[3] Mielestäni ”möbbelin” keskellä olevat kaksi b-kirjainta muistuttavat kahta peräkkäin asetettua, saman sarjan koristeellista antiikkituolia.

Mickwitzin proseduuri on tuottanut ainoastaan sellaisia sanoja, joita ei sanakirjasta voi löytää — samalla kun se on tuottanut 538 yksittäistä runoa. Juri Joensuun mukaan ”proseduraalinen kirjoittaminen merkitsee kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee — ennalta ja tietoisesti — jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän”^[4]. Muun muassa Jano-lehdessä Mickwitz kuvailee kahta kirjoittamisensa tapaa^[5]. Molemmat tavat tehdä runoa pohjaavat samaan ongelmaan: ”Keskeinen osa poetiikkaani on, etten voi kirjoittaa”, hän kuvaa Leksikonissa. Mickwitzin käyttämä nopeampi tapa sisältää usein rajoitteen. Solen går ner det verkar omöjligt -teoksessa runoilija sijoittaa itsensä ennalta valitsemansa menetelmän koekaniiniksi nopeampaa kirjoittamista tavoitellessaan.

Solen går ner on Leksikonin tavoin lajihybridi, joka proseduraalisten runojen lisäksi sisältää esseen ”Omöjligt möjligt — om att skriva solen går ner det verkar omöjligt”. Siinä runoilija kertoo muun muassa, kuinka teoksen rajoite pohjaa sen kahdeksan ensimmäisen runon kirjoittamisprosessiin. Ensimmäisen osaston runot syntyivät yhdessä illassa, ja tuosta kokemuksesta ilahtuneena runoilija päätti toimia samoin koko seuraavan viikon ajan. Tavoitteena oli kirjoittaa kahdeksan runoa päivässä, lisäksi kirjoittamiseen sai kulua aikaa vain 2—4 tuntia päivittäin. Tämän jälkeen teoksen 64:ää runoa ei saanut muokata lainkaan. Mickwitz tunnustaa esseessä, että lopulta salli kuitenkin itselleen kaksi muokkauskierrosta. Kiinnostavasti useat teoksen runoista ovat ensimmäisen kirjoituskerran tuloksia.

Mickwitzin projekti muistuttaa Henriikka Tavin ihmiskokeesta 12 (2012—13), jossa Tavin tavoitteena oli julkaista vuoden ajan runokirja kuukausittain. Käsitteellinen hanke testasi runojen kirjoittamista köyhyysrajan ylittävänä työnä, ja samaa tuottavuuden ja laadun välistä suhdetta Mickwitzkin teoksellaan tutkii: hän sanoo kirjoittavansa hitaalla menetelmällään 15 runoa vuodessa (joita hän on muokannut 30—100 kertaa kutakin).

Solen går nerin tiukka ajallinen rajoite toimii 1960-luvulla aloittaneen Oulipon hengessä. Rajoitteen tarkoitus on mahdollistaa kirjoittaminen, kuten Juri Joensuu menetelmää kuvaa: ”nimenomaan rajoittavuudessaan [sillä] on produktiivinen vaikutus”^[6]. Mickwitzille kävi päinvastoin, eikä valitun menetelmän matemaattis-temporaalinen perusta generoinut tekstimateriaalia kovin miellyttävällä tavalla: ”Kyse oli hyvin vähän inspiraatiosta: lupa kirjoittaa runo vain kerran — ja niin nopeasti — aiheutti minussa sellaisen paineen, etten ole koskaan aiemmin tuntenut kirjailijaminäni läsnäoloa yhtä vastenmielisenä, se tuntui väkivallalta”, Mickwitz kertoo Janossa. Solen går ner kuvaa rajoitteensa klaustrofobisen ahtaaksi tilaksi, huoneeksi, jossa lukija on suljettuna rajoitteesta tietoisen ja ahdistuneen puhujan kanssa.

Runot ovat teoksessa kirjoittamisjärjestyksessä, mikä tarjoaa mahdollisuuden seurata kirjoittamisprosessin edistymistä päivä kerrallaan kahdeksan osaston/päivän ajan. Ensimmäiset kahdeksan runoa eroavat muusta tekstistä raikkaudellaan. Niissä on rakkausrunon sävyjä kieltä ja puhuteltavaa kohtaan. Runot ovat kuin paratiisi, jonne runoilija yrittää kehittämänsä metodin avulla palata mutta päivä päivältä kirjoittaa itseään siitä yhä kauemmaksi. Runojen rytmin nopeuttaminen ja toiston hyödyntäminen ovatkin niitä keinoja, joilla runominä konkreettisesti taistelee aikaa vastaan täyttäen runon tilan. Hän kirjoittaa usein virheistä, tietämättömyydestä ja merkityksen katoamisesta.

Potentiaalisen produktiivisuutensa ohella ajallinen rajoite paljastuu ehdottomaksi kirjoittamisen pakoksi: kirjoittaja on jumiutunut rakentamaansa koppiin. Jo toisena päivänä hän kuulostaa hieman väsyneeltä: ”herregud jag trodde att vi hade kommit längre / om vi fortsätter så här kommer det till slut”. Leksikonin virheiden luomisen ilo on teoksesta kokonaan kadonnut, vaikka omalla tavallaan myös Solen går ner juhlistaa virhettä. Teoksessa on samaa rajoitteen tuomaa ilmestyksenomaista, lyyristä kauneutta kuin Vesa Haapalan ”Öödejä Ötzille” -sarjassa (Kuka ampui Ötzin?, 2012) tai Harry Salmenniemen ”Syysmyrskyissä” (Runojä).

Teosparina kokeellinen Leksikon. Sett att läsa ja Solen går ner det verkar omöjligt kuvaavat onnistuneesti sekä virheeseen sisältyvän leikkisän vapauden että syvän ahdistavuuden tunteen. Siinä missä Leksikon antaa luettelo-osassaan kielelle kohosteisen sijan ilman puhuvan subjektin läsnäoloa, on Solen går ner paluuta (nyt menetelmällisyyden haasteita osoittavan) kuvakielen pariin. Projekteillaan Mickwitz kurottaa kohti laajoja teemoja, etenkin kielen ja kirjallisuuden hallitsemattomuutta, samalla kun törmäyttää suunnattomia käsitteitä toisiinsa: ”kieli on olemukseltaan aikaa”, hän kiteyttää.

1 Mickwitz 2006. Kolmeen kirjallisuuteen kuulumisesta — runoudesta. Lasinen avaruusalus. Valikoima runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. Helsinki: Tammi, 7, 9.
2 Blomberg 2011. Kielen ja puhujan välissä. Juri Joensuu, Marko Niemi & Harry Salmenniemi (toim.), Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000—2010. Helsinki: Poesia, 44.
3 Mickwitz 2016. Toinen kirje. Helsingissä 3. tammikuuta 2014. Lyhytproosaa. Suom. Kristiina Lähde. Helsinki: Teos, 187.
4 Joensuu 2012. Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Poesia, 1.
5 Mickwitz 2017. Sattuma, irrationaalisuus & satatuhatta miljardia runoa. Suom. Jyrki Kiiskinen. Jano #6.
6 Joensuu, 13.

Tarja Hallberg
Puolivaloa tunnelin päässä

Posted:Thu, 02 Jan 2020 11:16:58 +0000

Sami Liuhto

Metrorunoja

Käsite 2019, 43 s.

Ranskalaisen Oulipo-kirjailija Jacques Jouet’n (s. 1947) kehittämässä metrorunousmenetelmässä metromatkan pysäkinvälit toimivat runon kirjoittamista säätelevänä temporaalisena pakotteena. Yksi pysäkinväli vastaa Jouet’n metrorunouden ajallisessa todellisuudessa yhden säkeen mittaista tuumaa. Junan pysähtyessä säe kirjoitetaan ylös. Junan liikkuessa ei saa kirjoittaa, eikä junan ollessa pysähtyneenä tuumailla. Metrorunot ovat useimmiten yksisäkeistöisiä; säkeistön vaihto tulee kysymykseen vain matkan vaatiessa metrolinjan vaihtoa. Runon viimeinen säe kirjoitetaan muistiin päätepysäkin laiturilla.

Verraten omintakeista sarkaa kotimaisella kirjallisella pellolla auraava Sami Liuhto on soveltanut Jouet’n menetelmää vuosina 2013—2016 metromatkoillaan ylöskirjaamiensa runojen pohjana. Metrorunoja kokoaa nämä runot yksiin kansiin. Uskollisuus metodille ja sen kehittäjälle on voimakasta sorttia; jo kokoelman otsikko on suora käännös Jouet’n vuonna 2000 julkaistusta teoksesta Poèmes de métro. Liuhdon runomatkat levittäytyvät Suomen pääkaupunkiseudun rataverkoston ohella joidenkin eurooppalaisten suurkaupunkien metrotunneleihin ja yhdessä yksirivisessä tapauksessa myös pilvien yläpuolelle. Kokoelman ilmaisu rakentuu pääosin simppelin havaintosäkeen ja näistä havainnoista innoittuneiden aforististen oivallusten varaan. Ohkainen kokoelma on äkkiä luettu; Jouet’n kehittämä menetelmä toimii Liuhdon teksteissä lyriikantutkija Auli Viikarin metaforaa mukaillen ”kutsumattomana haltiattarena”, joka tässä tapauksessa ei rohkaise lukijaa niinkään pysähtymään säkeiden äärelle kuin liukumaan runojen muodostamassa tunnelissa alati eteenpäin.

Liuhdon kirjallista toimintaa määrittää Suomen oloissa poikkeuksellinen eksessin logiikka. Metrorunoja on takakansitekstinsä perusteella vuonna 2012 debytoineen kirjoittajan järjestyksessä viidestoista kaunokirjallinen teos. Helmikuussa ilmestyneen kokoelman jälkeen Liuhdon tuotanto on laajentunut tämän arvion kirjoitusajankohtaan (heinäkuu 2019) mennessä vielä ainakin neljällä uudella julkaisulla. Tämänhetkisenä julkaisukanavana toimii vuonna 2017 päivänvalon nähnyt kirjailijakollektiivi Käsite, jonka ”herra herra kustantajaksi” on ainakin kollektiivin yhden Facebook-päivityksen perusteella nimettävissä kirjailija Sami Liuhto.

Kysymys omakustanteen ja ulkopuolisen tahon kustantaman julkaisun välisestä suhteesta on tietysti lukijan näkökulmasta usein paitsi spekulatiivisen hämärä, myös ainakin tekstin ansioita arvioitaessa pääosin merkityksetön. Ajatus julkaisun kustantavan tahon historiallisesta kredibiliteetistä saati sitten liikevaihdon määrästä teoksen kaunokirjallisen substanssin takeena on viimeistään viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana laimentunut lähinnä pöytälaatikkoskribenttien vaalimaksi intentioharhaksi. Kesäkuussa edesmennyt ntamo-kustantamon perustaja Leevi Lehto lausui (Uusi Suomi, 7.10.2013) vuoden 2013 Tanssiva karhu -kilpailun ympärillä käydyn keskustelun yhteydessä, että käsikirjoitusten perusteella Suomessa kirjoitetaan paremmin kuin koskaan ja että perinteisen julkaisukynnyksen ylittävää tekstiä on liikkeellä yhä enemmän. Liuhdon eksessiivistä (oma)julkaisutoimintaa voikin lähestyä yhdenlaisena mikrotason ratkaisuna Lehdon esille nostamaan positiiviseen ongelmaan.

Jos laadun ja määrän dikotomista dynamiikkaa luonnehtiva pölyinen kansanviisaus joutaakin näin tulla uudelleenmuotoilluksi, ei määrälle liene yhtä kaikki aiheellista laskea itseisarvoa edes ylenmääräisyyden iloja juhlivan poetiikan raameissa. ”Too much of a good thing can be wonderful”, mutta tällöin perusvaatimuksena on tasainen hyvälaatuisuus. Metrorunojen tapauksessa vaatimus ei ainakaan omalla kohdallani täyty vaan kääntyy oikeastaan vähän hassullakin tavalla päälaelleen; käsiin on päätynyt tavattoman tuotteliaan kirjailijan nimiin kirjattu tavattoman ohkainen nide, jonka hädin tuskin neljänkymmenen runosivun mittaan mahtuu harmillisen paljon löysää, kuin puolivaloilla metrotunnelin päässä tuikkivaa säettä.

Toisaalta tällaisen tuomion julistaminen tuntuu koko metrorunometodin ideaalien vastaiselta. Jacques Jouet’n metrorunoutta hahmottelevassa kirjoituksessa ”Pakosta ja ilman” (Tuli & Savu 4/2005, suom. Miia Toivio) linjatun dogman mukaisesti metrorunossa ”raakaversiosta tulee lopullinen”. Sami Liuhto on kokoelmansa jälkisanan mukaan omaksunut tämän jälkikäteisen muokkaamattomuuden periaatteen osaksi omaa metropoetiikkaansa. Tyystin toinen kysymys tietysti on, ottaako lukija tällaiset runojen marginaaleihin selitellyt vakuuttelut vakavissaan. Ehkä otin, ehkä en, mutta havahduin yhtä kaikki liian usein säepysäkeillä nuokahtelemasta lepsusti jutustelevien turistirunojen väsyttämänä:

tämä päivä ei pilaannu
näen kohta Pietarinkirkon
se merkitsee minulle todella paljon
Vatikaani on uusi maa
en osaa lopettaa, Taivas!

Lukijan ja eritoten kriitikon näkökulmasta Liuhdon kokoelman keskeinen ongelma piileekin siinä, ettei menetelmä tuo oikein minkäänlaista lisäarvoa pakottamalla ja rajoittamalla synnyttämälleen runoilmaisulle. Irralliset huomiot Helsingin, Hampurin, Pariisin, Rooman ja Napolin raidetunneleista eivät tahdo järjestyä mielekkääksi, kaunokirjallisesti motivoiduksi kokonaisuudeksi. Kokoelman loppuun säästetyssä metodin esityksessä tämä ikään kuin myönnetään: ”Alkujaan tarkoituksenani oli kirjoittaa ensin sata metrorunoa ja jatkaa sitten metrorunoutta mahdollisimman laajasti, mutta projekti on sittemmin jäänyt ja päätin julkaista nämä vähäni.” Julkaisupäätöksen oikeutukseen puuttuminen ei toki ole kriitikon tehtävä. Jo julkaistun teoksen substanssin vähyyttä on sen sijaan syy ja velvollisuuskin ihmetellä. Teoksen kaunokirjallisten ansioiden takeeksi kun tuskin riittää vielä ylväs aatos menetelmäuskollisuudesta.

Metrorunojen teoskokonaisuuden kehuminen on näin tehty vaikeaksi, mutta yksittäisten tekstien kohdalla Liuhto onnistuu monta kertaa. Itse innostuin erityisesti niistä runoista, joissa metodiseen stagnaatioon seisahtunutta säelientä sekoitetaan kielen syntaktista logiikkaa murtamalla:

Metro on maan yleinen
ja meren myös jäisen
kuin rivi talo tuon pääty
ei hanuristia tänäänkään
mutta kahvimuki oranssilla pinnalla
se jäi tytön lähtiessä BOTBY GÅRD
kritikoin näppituntumalta päin vittua
en osaa lopettaa

Samainen esimerkkiteksti alleviivaa toisaalta myös yhtä Liuhdon kokoelman herättämistä keskeisistä kysymyksistä: onko oikeaoppisessa metrorunoudessa välttämätöntä kirjoittaa metrolla matkustamisesta? Jouet’n poetiikassa metroverkoston minuutintarkka toiminta kun operoi ensisijaisesti ”ulkoisena kellopelinä”, runon konkreettisena mutta vaihtelevana mittana, ”viivoitettuna paperina”. Liuhdon metrorunoissa metrossa matkustamisesta tulee kuitenkin varsin usein myös runon ainoa aihe. Hyväntahtoinen, yliaktiivinen hermeneutikko voi tietysti lukea Liuhdon runojen temaattisesta vähäeleisyydestä jonkinlaisia yleisen välinpitämättömyyden, ohikulkemisen ja kenties syrjäytymisenkin metaforatasoja. Näitäkään aiheennuppuja ei kokoelmassa kuitenkaan eksplikoida, saati sitten kehitellä pidemmälle.

Menetelmällisessä, pakotteiden varassa operoivassa runoudessa lienee varsin tavallista, että menetelmä ohjaa kirjoittamista ja kirjoittaja vikisee kynänvarressa miten parhaaksi kokee ja kykenee. Jouet hahmottaa metrorunoesseessään pakotteen kuitenkin lähtökohtaisesti merkityksellistäväksi komponentiksi: pakote on (oulipolaisittain kirjoitetun) teoksen alussa usein sokea piste, satunnainen pakote, joka kehittyy asioiden edetessä siten, että se luo lopulta jonkinlaisen muodollisen merkityksen teokseen. Liuhdon Metrorunoja jää teoksena pakotteen satunnaisuuden hallitsemaksi kokonaisuudeksi. Yksittäisten tekstien innoittuneisuudesta ja innostavuudesta huolimatta runojen välisten kytkösten varaan ei tahdo rakentua muodollista merkitystä, joka muuttaisi menetelmän tunnollis-tunnustuksellisen soveltamisen kaunokirjalliseksi hyveeksi.

Miikka Laihinen
Piilo, paikka – puhalla

Posted:Tue, 31 Dec 2019 12:41:37 +0000

Jouni Teittinen

Sydäntasku

Poesia 2019, 93 s.

Runoteoksetkin ovat paikkoja. Harvemmin kuitenkaan sellaisia, että lukija voisi niiden avulla vaikkapa rakentaa kokonaisen talon tai hahmottaa kaupungin ja piirtää sen infrastruktuurin. Runoteokset ovat merkillisiä paikkoja: taloja, joissa seinät ja katto eivät koskaan kohtaa, tai kaupunkeja, joissa kadut nousevat toisiaan vastaan.

Jouni Teittisen esikoisrunoteos Sydäntasku liikkuu temaattisesti lapsuudessa, sen katoavassa ja toisaalta alati läsnäolevassa luonnossa. Teoksen kokija, runominä, on lapsi tai seuraa lasta sen eri ikävaiheissa. Koko teos rakentuu nostalgialle ja jonkinlaiselle viileälle, ohimenevälle hetkelle. Lapsuutta ei voi omistaa edes lapsi itse, vaan se liikkuu kuin koko ajan jotain kohti, teos tuntuu sanovan. ”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä / kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa”. Tulevat ja menneet vuodet, unet, kasvaminen ja muistot kiertyvät Sydäntaskussa yhteen ja muodostavat jonkinlaisen vaikeasti määriteltävän paikan, nykyhetken. Samassa liikutaan jo lapsuuden huoneissa, piiloissa ja ”jonkin odotuksessa”. Ollaan kotona, ja aika siellä kulkee edestakaisin.

Sydäntaskun kieli on tarkkaa, paikoin jopa aforistista. Se avaa lukijalle maailmaa sanalla tai kahdella vaivattomasti. Tässä kirjailija on erityisen taitava: hän levittää eteemme maailman sanassa ja kaikkein tarkimpiin ilmaisuihin on palattava jälkeenpäin uudestaan nauttimaan niistä. Kun kirjailija sitten asettaa nämä fragmentit usein jännitteiseen suhteeseen toisten fragmenttien kanssa, syntyy Sydäntaskulle ominainen, assosiaatioon luottava kieli:

Sinuun on laskettu aikaa, jotta laskisit sen menemään.

Sinun nimelläsi on kivi, sillä ei ole ketään.

Tai:

Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.

Välillä asettelu lähestyy proosarunoa, jossa säkeet ovat pitkiä ja lähellä toisiaan. Välillä teksti on taas muotoiltu siten, että osa siitä on kuin pyyhkiytynyt tai pyyhitty pois. Sanat ovat kadonneet tai peittyneet johonkin. Tämä osuus alkaa sanoin ”Lumen läpi erotimme kaistaleen telttakangasta”. Lukijakin erottaa vain kaistaleen tekstiä, kunnes kirjoitus katoaa tyystin tullakseen jälleen takaisin fragmenttimuotoon, näkyviin valon ja kevään myötä:

Ensiauringon säteet.

Kevät laskee ohuita hiuksia palavan tornin ikkunasta.

Graafinen efekti tuntuu kuitenkin hieman irralliselta, eikä kirjan kokonaisilme ehkä muutenkaan tue parhaalla mahdollisella tavalla Sydäntaskun teemoja. Kannen visuaalinen suunnittelu on kovin yllätyksetön: punasävyisellä pohjalla on pieni kuva lapsista rannalla. Kirjaesineen graafisen ilmeen olisi toivonut olevan enemmän viitteellinen ja antavan lukijalle samankaltaisia oivaltamisen iloja kuin teoksen runot antavat.

Sydäntasku vie ajatukset lapsuuteen ja sen tiloihin. Kun lapsuutta sitten muistellaan, nousevat muistot lapsuuden kodista erityiseen asemaan. On koti ollut sitten millainen hyvänsä, sen tuoksut, äänet ja värit kulkevat mukana koko elämän ajan. Näin väittää ainakin filosofi, runoilija Gaston Bachelard teoksessaan Tilan poetiikka (1958, suom. 2003) ja viipyy teksteissään näissä nimenomaisissa lapsuuden moniaistisissa tiloissa ja arkkitehtuurin fenomenologiassa. Bachelard kirjoittaa tulevaisuuden taloista ja uneksituista huoneistamme, joita peilaamme alati lapsuutemme kotiin — tuohon ihmisen ensimmäiseen universumiin.

Sydäntaskua on kiinnostavaa lukea vasten Bachelardin ajatuksia lapsuuden kodista. Myös Sydäntaskun paikkoina ovat uneksitut tilat ja tuo ensimmäinen universumi. Lapsuuden koti muovaa ihmisalun identiteettiä, mutta sen tai minkä tahansa muunkaan muiston merkitystä tälle nykyhetkelle on rationaalisesti ajatellen lähes mahdotonta arvottaa tai mitata. Omien muistojen sekoittuminen toisten muistoihin, ohimennen kuultuihin kertomuksiin tekevät muistoista epäsäännöllisiä ja epäluotettavia paikkoja.

Että näkee itsensä kuin osana jonkin toisen muistoa,
sellaisen joka et koskaan, sittenkään, ollut sinä.
Mitä se tekee sinusta?
Vapaan?

Teoksessa nukahdetaan, torkahdetaan ja taas havahdutaan hereille. Lapsi iältään kolmen, neljän, kuuden tai seitsemän tarkastelee rannalla nousevaa merta tai huutavaa aurinkoa, ja silmänräpäyksen ajan ne avaavat lapsuushetken erityisyyttä. Olet niin nuori, että mikään ei ole vielä sinun syytäsi etkä ole unohtanut melkein mitään:

et vielä tänäänkään ole se, jota sinulla tarkoitetaan,
tajuat että vain tässä toistuvassa unessa

on sinun toistumaton, uneton onnesi.

Teittinen kirjoittaa tarkasti lapsuuden tiloista ja taloista. Taloa on tarkkailtu niin kauan, että ”tunnet sen juhlien ja riitojen äänet”. Taloon liittyy yhtälailla haikeutta ja kodin ikkunoista näkyy myös kodittomuuden ikkuna. Ja talossa odotetaan, odotus on kaikkialla ja se tuo mieleen lapsen kärsimättömyyden odotuksen edellä. Kaikesta tulee odotusta, vaikka ei ole selvää, mitä odotetaan. Kenties odottamisessa on lopulta kyse ajankulusta ja muistista, kauanko olen odottanut ja ketä: ”Tietääkö se itse edes odottavansa?” Muisti ja muistot liittyvät vahvasti lapsuuden tiloihin. Pelkästään menneestä ja sen muistoista voi kuitenkin rakentua synkkä ja pölyinen tila ja kodista tulla lopulta kodittomuuden symboli, muistin reuna niin kuin Sydäntaskussa: ”muistin reuna, olet sinä kotisi lailla / kodittomuuden pinnalle saonnut kuori”.

Sydäntasku jakautuu kuuteen osioon, joista useat alkavat lainauksilla; teos siteeraa kirjailijoita ja ajattelijoita Mirkka Rekolasta Maurice Blanchot’hon. Vaikka sitaatit ovat teoksen kirjailijalle ja runoille varmasti tärkeitä, ne saavat lukijan enemmänkin pohtimaan, kuinka tarpeellista niiden läsnäolo oikeastaan on. Muiden tekstien käyttäminen tuntuu lähinnä alleviivaavan jonkinlaista ajattelun kontekstia: tämä teos ajattelee näin. Toisaalta palaan Teittisen lainaamaan Blanchot’n katkelmaan useasti ja se myös antaa kiinnostavaa kehystä aloittamansa osion runoille:

Ei ole mitään taukoa, ei mitään katkosta unen ja
havahtumisen välillä. Tässä mielessä on mahdollista
sanoa: koskaan, nukkuja, et voi unestasi herätä.

Parhaimmillaan Sydäntasku on juuri tätä: sen kieli liikkuu ilman taukoja ja katkoksia unen ja havahtumisen välillä ja pystyy tavoittamaan lapsuuteen liittyviä, liioittelematta valtavia aiheita sekä hienoisia nyansseja. Ensilukemalla teoksen lapsuutta käsittelevät fragmentit saattavat tuntua kuluneilta: on keinuja, hiekkalaatikoita, leluja, mehukuppeja, nuoltuja lautasia, viestejä jääkaapin ovissa. Kuitenkin jokaisen lukukerran jälkeen Sydäntasku onnistuu avautumaan ja sulkeutumaan. Ja avautumaan jälleen uudelleen osoittaakseen jotain uutta, jotain mitättömän tärkeää.

satuin tähän puhalla

Millainen paikka Sydäntasku sitten olisi? Aivan pieni, tuttu nurkka — aivan valtava, loputon taivas.

Amanda Hakoköngäs
Yhdysvaltalaisen nykyrunouden palkitut tekijät

Posted:Sun, 22 Dec 2019 17:45:48 +0000

Anni Sumari (suom. & toim.)

Merenvaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta

Aviador 2019, 208 s.

Anni Sumari on tehnyt kovan työn valikoidessaan ja suomentaessaan yhdysvaltalaista nykyrunoutta. Esipuheessaan Sumari kirjoittaa havainneensa, että edelliset yhdysvaltalaisen runouden valikoimat ilmestyivät 1990-luvulla (Tähtien väri, toim. & suom. Ville Repo, vuonna 1992 ja Lännen kieli, toim. & suom. Markku Into, vuonna 1993). Vaikka yksittäisiä runoilijoita on tässä välissäkin suomennettu, on tosiaan korkea aika esitellä uusi valikoima.

Sumari kertoo, että halusi valikoimansa runojen olevan ”tyrmäävän hyviä”. Tällöin ei ole ihme, jos henkilökohtaiset mieltymykset näkyvät. Lähtökohtana on esipuheen mukaan ollut myös The Best American Poetry -antologiasarja, joka on vuosittainen valikoima kulloisenkin toimittajan parhaaksi arvelemia runoja. Valikoiman runoilijat elävät maailmassa, jossa kirjallisuuspalkinnot ovat keskeisiä, mikä näkyy kirjan lopussa tarjotuissa taustatiedoissa.

Taustaksi kuvaillaan runoilijoiden tuotantoa ja siteerataan kriitikkoja. Näistä olisi ollut syytä vähintään mainita lähteet ja paikoin prosessoida asioita paremmin. Ainakin Amy Gerstlerin kuvaus on lähes suora suomennos Poetry Foundationin internet-sivuilta, ja esimerkiksi Denise Duhamelin ja Philip Levinen kuvausten taustalta voi osittain tunnistaa Wikipedia-artikkelin pätkiä. Jonkin verran epätarkkuuksia ja kirjoitusvirheitäkin on päässyt mukaan.

Takakannessa kerrotaan valikoiman sisältävän usean ”maansa arvostetuimpiin kuuluvan runoilijan hienointa ja aikaa kestävintä runoutta”, joten tavoitteena näyttää olleen edustavan valikoiman kokoaminen asemansa vakiinnuttaneista runoilijoista. Tämä näkyy myös tekijöiden ikäjakaumassa: kaksi nuorimmasta päästä olevaa runoilijaa ovat syntyneet 1982, vanhimmat 1920-luvulla, mutta suurin osa 1940—1960-luvuilla. 1970-luvulta mukana on vain Terrance Hayes (s. 1971). Nuorin on etiopialais-amerikkalainen Mahtem Shiferraw (jonka nimi on valikoimassa vääntynyt muotoon Shifferaw). Runoilijat esitellään syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä, yhdestä kolmeen runoa kultakin.

Sumari aloittaa valikoimansa James Schuylerilla (1927—1991) ja John Ashberyllä (1927—2017). Ashberyä on suomennettu runsaasti aiemminkin, mutta Sumarin mukaan häntä on vaikea ohittaa. Totta onkin, että häntä voi pitää eräänlaisena yhdysvaltalaisen nykyrunouden isoisänä, joka aikoinaan omintakeisella tyylillään on vaikuttanut moniin nykyrunoilijoihin, sekä kokeellisempiin että perinteisempiin.

Kuten Sumarin valikoimastakin voi havaita, subjekti- ja identiteettipohdinnat näkyvät yhdysvaltalaisessa nykyrunoudessa vahvasti eri muodoissa Ashberyn ja kumppanien tarkentumattoman, identifioitumista välttelevän ja vaeltelevan subjektin jälkeen. Esimerkkinä toimii Tony Hoaglandin (1953—2018) runo ”Kirjoita valkoisemmin”, jossa hän kirjoittaa seuraavasti:

Kuitenkin inhoan sitä että minua pidetään valkoihoisena kirjailijana.
En koskaan halunnut olla sillä tavoin rajoittunut.

Kun kirjakaupassa löydän omat kirjani “Valkoisen kirjallisuuden” hyllystä,
kauhistun –
luulin kirjoittavani muista, suuremmista asioista.

Valkoisen kirjallisuuden hyllyä ei tietenkään ole olemassa, mustien varmaankin kyllä. Yksinkertainen trikki kiepauttaa päälaelleen asetelman, jossa musta runoilija oletetaan viiteryhmänsä edustajaksi helpommin kuin valkoinen ja teokset nähdään pelkästään ihonvärin kautta.

Merenvaahdon palatsissa identiteettejä pohtii myös alkuperäisamerikkalaistaustainen Sherman Alexie (s. 1966), jolta mukana on esimerkiksi runo ”Mukava letti”, joka pohtii ”inkkarijätkän” palmikkoa jonkun vihamielisesti suhtautuvan näkökulmasta: ”Sen pitkän, mustan tukan kanssa näytit selkeästi intiaanilta.” Suomennoksessa Sumarin korostama puhekielisyys osuu nappiin.

Sumarin suomennokset ovat pääosin toimivaa suomea. Ei liene aivan helppoa tuottaa sitä selkeän hallittua vaikutelmaa, joka yhdistää useimpien tämän valikoiman runoilijoiden kirjoitustyylejä. Esimerkiksi Eleanor Wilnerin runon ”Koiranonni” suomennos soljuu tehokkaasti, e-kirjainta hienovaraisesti korostaen:

Silloin kun viinikellarista tulee pommisuoja

Quel dommage, lopussa on
fromage, pikarit
tyhjillään, sillä juotuamme
veden kittasimme shamppanjan,
ja nyt valo himmenee
kun tomu kinostuu sen eteen,
sillä ranskalaisten ovien
lasit ovat särkyneet pirstoiksi,
terassin paikalla on kraateri,
ja juuri tänään,
vaikka kertominenkin tekee kipeää,
koiranpentu – söimme sen –
kun ensin olimme ahmineet patén.^[1]

Suomennoksena hauskasti toimii myös Denise Duhamelin (s. 1961) jutusteleva tyyli, jossa on jotain purevan oivaltavaa. ”Delta Airlinesin lento 659” on omistettu Sean Pennille, ja se vaatii suomentajalta hieman vaivaa, koska kuten runoilija itse kirjoittaa, se on ”valesestiiniä, jonka jokainen säe loppuu Penn / -muunnelmaan”. Sumari ottaa vain pieniä vapauksia sisällön suhteen, mutta on onnistunut löytämään ”pen”-mukaelmia mukavasti:

olemmehan kuin rangaistus kansansuosiostasi, tähtesi pullistuu pentagrammiksi
jota täyttävät rumat näyttelijänalut ja pennittömät
runoilijat, jotka polskuttavat kohti glamourisi jäisiä penkereitä
kuten niin monet muutkin kiusankappaleet, harmittavat pengviinit.

Pieniä epätarkkuuksiakin suomennoksista löytyy: esimerkiksi Ashberyn ”Minun elämänfilosofiani” -runossa (”My Philosophy of Life” kokoelmasta Can You Hear, Bird, 1995) ”Something” on kääntynyt sanaksi ”Joskus” ja ”you”-pronomini suomennettu ”minäksi”, mikä toki välittää merkityksen mutta silottelee Ashberylle tyypillistä pronominien vaihtelua. Kokonaisuudessa nämä eivät tietysti ole isoja asioita.

Sumari pyrkii tekemään suomalaislukijan lukutyön vaivattomaksi tarjoamalla selityksiä yhdysvaltalaisessa arjessa tutuille yksityiskohdille. Esimerkiksi Major Jacksonin (s. 1968) ”OK, Cupido” on saanut seurakseen selitykset amisseista, luddiitteista, Hummerista, Whole Foods Marketista ja propaanista. Ehkä amissien ja luddiittien voisi ajatella kuuluvan yleissivistykseenkin, mutta koskapa tällainen rajanveto ei olisi hankalaa.

Kokeellisemman runouden Sumari on jättänyt vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi language-runoilijoita kokoelma ei juuri sisällä lukuun ottamatta Michael Palmeria (s. 1943), joka tosin on monialainen runoilija ja on itse esittänyt jonkinasteisia varauksia language-runouden suhteen. Toki language-runoutta on jo suomennettu aiemmin, sekä kirjoissa että muun muassa tämän lehden sivuilla, joten ratkaisu on perusteltavissa. Sumari ei muutenkaan keskity erilaisiin runousryhmittymiin ja koulukuntiin. Hän mainitsee alkupuheessa lähinnä Ashberyn ja Schuylerin edustaman New Yorkin koulukunnan ja Palmerin yhteydessä language-runouden.

Myöskään konseptuaalisia runoilijoita ei Merenvaahdon palatsin sivuilta löydy. Konseptuaalinen runous on kuitenkin siinä määrin keskeinen suuntaus ja yleinen kiistakapula yhdysvaltalaisessa nykyrunoudessa, että se olisi voinut olla maininnan arvoinen. Tietenkään antologiaan ei mahdu mitään kirjanmittaista konseptuaalista projektia, jollaisia nämä runoilijat usein harrastavat (kuten heistä äänekkäin, Kenneth Goldsmith), mutta on myös paljon runoilijoita, jotka jollain tapaa viittaavat konseptuaalisuuteen ilman että koko runon tarvitsee olla valmiin tekstimassan toisinto (kuten Goldsmithillä usein).

Esimerkiksi laajalti arvostettu Claudia Rankine (s. 1963) olisi voinut tulla kysymykseen: hänen teostaan Citizen: An American Lyric (2014) on pidetty ”konseptuaalisena arkistona”, joka kartoittaa rasistisia mikroaggressioita^[2]. Rankine ei runon ja esseen välistä rajaa käydessään tietystikään taivu siististi yksittäisiä hyviä runoja metsästävän antologian sivuille, jolloin on todettava, että Merenvaahdon palatsin runouskäsitys on pääosin perinteinen lyyrinen säeruno.

Tämä käsitys ehkä selittää sen, miksi mukaan ei ole mahtunut myöskään 1970—1990-luvuilla vaikuttaneita New Narrative -runoilijoita. He halusivat kyseenalaistaa perinteistä narratiivin käsitettä ja toisaalta pohtia tunnustuksellisuutta, yksilöllisyyttä ja subjektin käsitettä tavalla, joka osittain poikkesi language-runouden lähestymistavasta, joskin New Narrative -antologian Writers Who Love too Much (2017) toimittaneet Kevin Killian ja Dodie Bellamy näkevät New Narrativessa ja language-runoudessa myös paljon samaa, vain eri näkökulmista.^[3]

New Narrative on jäänyt language-runouden varjoon Yhdysvalloissakin, joten ehkei ole ihme, ettei sitä huomioida tässäkään. Kuitenkin yhdysvaltalaista nykyrunoutta lukiessa joskus tuntuu, että yllättävän moni nuori runoilijaksi tunnustautuva tekee nykyään henkilökohtaisuuden sävyttämää proosaa, jonka taustalle language, New Narrative ja konseptuaalisuus mahtuvat jonkinlaisessa sovussa.

Kokonaisuutena Merenvaahdon palatsi on onnistuneesti suomennettu valikoima yhdysvaltalaista nykyrunoutta. Vaikka yksittäinen antologia ei tietysti voi tarjota kattavaa käsitystä siitä, mitä rapakon takana tällä hetkellä mahtuu nykyrunouden kirjoon, tämä on tervetullut lisä laajentamaan kuvaa. Taustatietojen tuottamisessa olisi ollut syytä tehdä huolellisempaa työtä.

1 Oikeakielisesti kirjoitettaisiin toki samppanja ja kraatteri.
2 Catherine Wagner 2016. Messing with the beholder: Claudia Rankine’s ’Citizen’ and embedded Conceptualism. Jacket2 5.2.2016. — Mainittakoon, että Rankinea on esitelty jo Tuli & Savun numerossa 82 vuonna 2015.
3 Ks. Kevin Killian & Doddie Bellamy 2017. New Narrative Beginnings 1977—1997. Killian & Bellamy (eds), Writers Who Love Too Much: New Narrative 1977—1997. New York: Nightboat Books, i—ii, xiii.

Elina Siltanen