Lauri Niskanen lukee esseessään James Joycen Finnegans Wakea (1939) yksityiskohtaisesti runouden lukemisen tavoin. Kirjan lukemista ei voi lopettaa, koska lopussa se alkaa alusta. Niskanen kirjoittaa: ”Kirjassa on loputtomasti pieniä siemeniä, erilaisten merkitysten ituja, joten jokainen lause ja sana voi versoa hyvin erilaiseksi merkitykseksi eri lukijoille, mutta myös samalle lukijalle eri aikoina.”

Kielen pieniin yksiköihin varastoituu tunteita ja orastavaa tietoa. Sanna Rämö kirjoittaa esseessään siitä, mitä kielessä ei vielä ole: ”Olettakaamme, että on sellaista, mikä ei vielä merkitse, mikä vasta hapisee huotsossa”. Tekstissä välimerkit ennakoivat tällaista, vasta muodostumaisillaan olevaa ainesta. Tai kuten Heidi Haapasalon kirjoituskoneella ja ompelukoneella kirjoitetussa visuaalisessa esseessä todetaan: ”Kieli on pilkussa auki, / odottavalla kannalla”. Haapasalo kirjoittaa välimerkeistä lukemisen ja ajattelun kiinnittymiskohtina, jotka rytmittävät lukemista sekä lupaavat, että jotain on vielä tulossa.

Maarit Bau Mustonen on koonnut scoreja Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kampuskirjastolta Meilahdesta. Ne kiinnittävät huomion lääketieteen ja mikrobiologian vähälle huomiolle jäävään poeettisuuteen. Runoja julkaistaan lisäksi Silvia Saarekselta. Hänen runoissaan välimerkit kehkeytyvät ja kiertyvät suhteessa muihin pieniin hiukkasiin: tomuun, hiekanjyviin, pieniin eliöihin, kuiskutukseen ja himmeyteen.

Tuomas Taskinen on kääntänyt yhdysvaltalaisen viisisäkeiden kehittämisestä tunnetun Adelaide Crapseyn (1878–1914) runoja. Viisisäkeen ominaispiirre on sen äkisti nopeutuva ja viimeisessä säkeessä yhtäkkiä pysähtyvä rytmi, joka synnyttää voimakkaan vaikutelman. Taskinen kirjoittaa: ”Pienet, kuun valaisemat runot muodostavat hätkähdyttävän kokonaisuuden katoavaisuutensa kohtaavasta voimasta.”

Numeron yhteisessee tarkastelee infraohuutta. Se on epätarkasti määrittyvä lähes-olemassa-olematon ilmiö tai kokemus, jota Marcel Duchamp kuvaa esimerkiksi lämpönä istuimella, jolta on juuri noustu. Infraohutta voi olla myös toisiinsa sidostuneiden fragmenttien suhde. Neal Cahoon ja Matias Loikala kirjoittavat esseessään lähes-ei-minkään poetiikasta ja merkillisistä aavistuksista, jotka osoittavat infraohuen läsnäolon. Cahoon taltioi taviokuurnan laulua ja matkaa Pohjois-Norjaan äänittämään jokea, joka on täynnä kyttyrälohta. Tekstin monet eri menetelmät pyrkivät lähestymään infraohuutta erilaisten jälkien kautta – kuvien, piirrosten, äänitysten, spektogrammien ja näitä kokoavien tekstuaalisten jälkien avulla.

Kritiikeissä arvioidaan suuria ja painavia teoksia. Lukijat saavat tässä numerossa nauttia useammasta erityispitkästä kritiikistä, kuten Gunnar Björlingin elämäkertakäännöstä koskevasta arviosta, Juha-Pekka Kilpiön menetelmällisestä, kaksiosaisesta katsauksesta Juha Siron Kuolemattomien kirjaan sekä Niklas Fermin ja Saara Laakson dialogikritiikistä, jossa luetaan Erkka Filanderin Siemenholvia. Muita kritiikeistä nousevia teemoja ovat esimerkiksi sivu- ja aukeamarajan ylittävät runot sekä erilaiset vastinparit runoteosta rakentavana elementtinä. Tulilanka-palstalla Helmi Nöjd vierailee runoilija Cia Rinteen ensimmäisessä Suomen yksityisnäyttelyssä Rauman taidemuseossa. Numeron lopusta löytyy katsaus Nihil Interitin runouspalkinnon tämän vuoden voittajista ja finalisteista. Vuoden runoteos -palkinnon voitti V. S. Luoma-ahon Teoria, ja Vuoden runousteko -tunnustus myönnettiin Rosebud Sivulliselle runokirjojen levikin ja runouden näkyvyyden lisäämisestä Suomessa.

Tuli & Savun toimitus kiittää kaikkia lukijoita ja kirjoittajia kuluneesta vuodesta. Toinen päätoimittaja Elina Sallinen jää loppuvuodesta 2025 vanhempainvapaalle, ja alkuvuoden numeroissa hänen sijaisenaan toimii toimituksen Matias Loikala.

Vuoden 2026 teemat ovat Monikielisyys (1/26), Keräily (2/26), Rakenne (3/26) ja Ympäristörunoudet (4/26). Tiedotamme avoimista tekstihauista ja numeroiden aikatauluista nettisivuillamme ja muilla kanavillamme tarkemmin loppuvuoden 2025 aikana. Toimitusta saa koska tahansa lähestyä tekstitarjouksilla, ideoilla ja palautteella. Toimituksen yhteystiedot löytyvät numeron lopusta.

Helmi Nöjd & Elina Sallinen

Laitama sanana viittaa reuna-alueeseen, katveeseen, syrjään tai marginaaliin, ja sanalla voi olla myös kielteisiä assosiaatioita: keskus-laitama-vastinparin ylläpitäminen erityisesti maaseudun kontekstissa korostaa binääristä asetelmaa sekä valtasuhteita yhteiskunnallisten keskusten ja laitamien välillä. Yksi numeron pyrkimyksistä onkin tutkia ja purkaa tähän asetelmaan perustuvia jännitteitä runouden kentällä. Numero pureutuu esimerkiksi kokeellisen runouden, epäkaupallisuuden, ei-valtavirtaisuuden ja yhteiskunnan katseessa muuten syrjään jäävän kokemuksellisuuden kehyksiin.

Tässä lehdessä julkaistaan Vilja-Tuulia Huotarisen ja Tiina Poutasen kutkuttava esseeteksti, joka on kuvaus nuoruudesta maaseudulla, lehmistä ja muista eläimistä sekä kirjoittamisesta: ”Juokseva Larissa oli läpipääsemätön, mikä tahansa aukko sulkeutui itsestään. Jos joku olisi iskenyt juoksevaa Larissaa veitsellä rintaan, haava olisi umpeutunut ennen kuin siitä vuosi verta. Nupopäälehmien nimet olivat tällaisia, Larissa, Jessika, Eulalia, Penelopeia. Sonneja näki harvoin, vaikka tietysti vasikoina.”

Sini Silverin, Sanna Hirvosen ja Elina Sallisen esseihtivässä dialogissa laitaman ajatusta käsitellään sekoittumisen kautta. Sekoittuminen on niin taiteidenvälisten rajojen hälvenemistä kuin paikan ja kokijan liudentumista toisiinsa. Keskustelua käydään useiden eri paikkojen välillä. Paikat vuotavat keskusteluun, vaikuttavat siihen ja ohjaavat sitä eri suuntiin. Tekstissä keskustellaan kotiseuduista, kielestä ja monitaiteisesta työskentelystä sekä haaveillaan ympäristöönsä sekoittuvista teoksista.

L. V. Maan ”Ktooniselle vapaaehtoiselle” taas on hahmoltaan poeettinen teksti, joka tunnustelee uudelleen- ja toisinkuvittelun mahdollisuuksia ja limittynyttä, aliseen kiinnittynyttä aikakäsitystä. Tekstistä löytyy todellisia kielellisiä helmiä: ”Olla, viihtyä, toimia tiloissa, joissa meillä ei ole kasvoja niiden totutussa muodossa, mutta meillä on kasvot sadetta varten.”

Kirjaesineen laitamiin sukeltaa Atte Koskinen marginaalirunouden käännöksissään. Löydetyt runot ovat peräisin John Miltonin Paradise Lost -teokseen kirjoitetusta tuntemattoman lukijan marginaliasta. Hiukan samankaltaista uudelleenkirjoittamisen prosessia käyttää myös Mona Tärk, jonka vanhojen karttojen merkinnöistä luodut runot sekä niitä taustoittava essee luotaavat muun muassa karttojen piirtämisen kolonialistista historiaa. Tärk kuvailee karttarunoutta osana vastakartoittamisen praktiikkaa, joka kyseenalaistaa perinteisen kartografian kolonialistista perinnettä. Lisäksi runoja julkaistaan Päivi Myllyseltä sekä Amado Peñalta, jonka runot on kääntänyt Taina Helkamo.

Tulilangassa Amanda Hakoköngäs keskustelee Mirjami Lehdon kanssa Eeva Heilalan runouden merkityksistä pohjoisella maaseudulla. Heilalan runous on temaattisesti keskittynyt erityisesti maatilan naisten kokemusmaailmaan. Tulilangassa pohditaan myös naiskuvaa, raskaana olemisen kuvauksia ja ristiriitaisiakin äitiyden kokemuksia Heilalan
runoudessa.

Kritiikkien puolella käsitellään säerajan tärkeyttä, ekofeminististä käyttörunoutta, kielitietoisuutta sekä kriitikon valmistautumista avaruuspakoon. Tässä numerossa arvioidaan myös kaksi Bokehin teosta, joissa korostuvat käsityöläisyys ja kirjaesineen materiaalisuus, kirjallisuuden ja kuvataiteen laitamallisuus.

Vuoden viimeinen numero Välimerkki, mikrobi (4/25) on työn alla ja saapunee maailmaan joulukuun aikana. Numerossa julkaistaan myös vuoden 2026 teemat.

Sauvon Karunassa,

Elina Sallinen & Helmi Nöjd

Nyt Tuli & Savun vuositilaus joulualessa vain 42€!

Vuositilaukseen sisältyy kotiinkuljetettu lehti neljä kertaa vuodessa sekä tieto siitä, että tuet runouden ja pienlevikkisen kulttuurijournalismin elinvoimaisuutta. Myös erinomainen lahjaidea särmikkään poeettisen ajattelun ystävälle!

Voit tilata lehden klikkaamalla itsesi ylävalikon osioon: ”Tilaa Tuli & Savu!”

Ps. Erinäisten nimeltämainitsemattomien striimauspalveluiden vuosimaksu on siinä satasen hujakoilla. Runolehden vuositilaus on nyt siis jopa puolet halvempaa!

1/2026: MONIKIELISYYS (juttutarjousten kalmanlinja 1.12.2025)

2/2026: KERÄILY (juttutarjousten kalmanlinja 1.2.2026)

3/2026: RAKENNE (juttutarjousten kalmanlinja 1.4.2026)

4/2026: YMPÄRISTÖRUNOUDET (juttutarjousten kalmanlinja 1.7.2026)

Numeroita sitoo yhteen tänä vuonna moneuksien ja erilaisten yhteenliittymisten poetiikat. Lehden historiassa on aikaisemmin tarkasteltu tiettyjen kielialueiden runouksia, salakieliä sekä käännösrunoutta, mutta monikielisyyttä käsittelevä numero avaa kielikeskusteluun uusia näkökulmia. Numero nostaa esiin useita kieliä hyödyntävää runoutta, ei-täysin-minkäänkielisistä runoutta, kieltenvälisyyttä ja ympäristön kielen vaikutusta poetiikkaan.

Keräily-numerossa tarkastellaan esimerkiksi kirjojen keräilyä, kirjastoja sekä keräilyä runouden praktiikkana. Numero tutkii runouden materiaalisuutta ja sitä, millä tavoin runous taiteenmuotona lähenee käsityötä. Teemaan kietoutuu myös kysymys elämäntavallisen keräilyn, kuten marjastamisen, punoutumisesta runouden kirjoittamiseen ja poetiikkoihin.

Teoksellinen rakenne on nykyrunouskentän näkyvimpiä ilmiöitä, joten Rakenne-numero käsittelee teoksellista rakennetta ja sen vastapareja, kuten kokoelmallista rakennetta sekä rakenteellisia kokeiluja. Numerossa pohditaan myös sitä, miten runoteos pystyy rakenteessaan välittämään kaikuja yhteiskunnallisista rakenteista.

Ympäristörunoudet-numeron nimen monikkomuoto edustaa ympäristörunouksien moneutta. Ympäristörunous-käsite viittaa runouteen, joka luontorunoutta tietoisemmin ja kriittisemmin käsittelee ympäristökysymyksiä. Ympäristörunouden kenttä on kuitenkin hyvin moninainen, erilaisista näkemyksistä ja praktiikoista koostuva. Numerossa eritellään siis ympäristörunouden muotoja ja poetiikkoja sekä luonnostellaan niille hyödyllisiä tunnusmerkistöjä.

Numeroihin voi tarjota erilaisia juttuideoita ja runotarjouksia (5-10 runoa) toimituksen osoitteeseen tulijasavu(at)gmail.com. Mikäli jokin teemoista puhuttelee sinua erityisesti, olethan toimitukseen ajoissa yhteydessä ideoistasi ja ajatuksistasi!

Tämä numero syntyi kiinnostuksesta siihen, mistä kaikkialta runous voi noutaa syntaksinsa sekä sen havaitsemisesta, millaisia poissaolon ja katkoksen tunteita ellipsit nostattavat. Nämä ovat ihmettelyn kysymyksiä, joihin ei ole oikeita poeettisia vastauksia, vaan ne ovat nykypoetiikassa vellovia, avoimia ja eettisiäkin pohdintoja. Numero on omistettu lähiluvulle, jossa osan ja kokonaisuuden välinen vapaa liikehdintä on mahdollista ja suotavaa.

Kokonaisuuksiin syventyy Juho Narsakka haastatellessaan Tiina Lehikoista tämän tuotannosta, kirjoittamisen vaiheista ja menetelmistä. Haastattelussa keskustellaan teoksista ja kokoelmista sekä halusta tutkia kirjoittamalla eri muotojen ja myös yksittäisten tekstien mahdollisuuksia. Runouden tutkija Siru Kainulainen puolestaan lukee esseessään Milka Luhtaniemen tuotantoa, mutta väistää nyt tutkijalle ominaisen analyyttisen lukutavan. Essee keskittyy sen sijaan tuntutiloihin, jotka lukiessa avautuvat pakottomasti ja hiljalleen.

Ympäristöpoeettisesta näkökulmasta voidaan pohtia sitä, kuinka syntaktista muotoa voisi liudentaa tai muuttaa siten, että se esimerkiksi sallisi paremmin lajienvälisiä sidoksia, välttäisi kahtiajakoja ja opettaisi ajattelemaan toisin. Tässä numerossa julkaistavasta Silja Järventaustan runosarjasta on havaittavissa tällaisia suuntia: ”Lause tulee istutetuksi, / ropisee vakasta maahan / pellolta polulle. Siinä kasvaa jäkälä, / tuossa viljan terä.”

Syntaktinen muoto voi todella olla ihmeelliseltä tuntuva, kuten Taneli Viljanen toteaa tämän numeron tekstissään. Hän kysyy ja etsii näitä syntaksin ihmeellisyyden mahdollisuuksia suhteessa maailmassa juuri nyt tapahtuvaan: ”Miksi ajatella syntaksia kun fasismi nousee? Millaisia vapauden tiloja syntaksin poimut voivat säilyttää, luoda, puskea kasvuun? On hyväksyttävä mahdolliseksi vastaukseksi: ei minkäänlaisia. On hyväksyttävä mahdotonta kohti kurkottaminen. [mitään ei pidä hyväksyä]”. Viljanen kirjoittaa siitä, miten suomen syntaksin voisi tehdä itselleen vieraaksi ja siitä, miten syntaksiin sisältyvä liike kirjoittautuu kehoihin ja mieliin. Reetta Pekkasen teksti puolestaan käsittelee sanoittumisen reittejä: ”Sitten sanat, miten kohdallisia ja täsmällisesti aseteltuja olivatkin, alkoivat tuntua auttamattoman ulkokohtaisilta. Kuorilta, läpikuultavilta jyvänkalvoilta pöllyävässä katupölyssä, jatkuvassa matalassa, päämäärätiedottomassa lennossa vaivalloisesti rahisevien askelten yli.” Pekkasen tekstissä jokin perimmäinen ihmeellisyys karkaa sanoilta, ei tule täyttyneeksi niiden kuorissa.

Mitallisessa runoudessa suhde syntaksiin on erityinen, ja käännettäessä side on ehkäpä vieläkin kohosteisempi. Tuomas Taskinen on kääntänyt Sylvia Plathin runon ”Mad Girlʹs Love Song” (”Hullun tytön rakkauslaulu”), joka on muodoltaan villanelle. Se on suomentajalle haastava muoto: ”Siinä missä sonetissa yksittäinen riimi toistuu 2–4 kertaa, tavanomaisessa villanellessa sama loppusointu tulee löytää kuuteen ja seitsemään erilaiseen säkeeseen.” Hermanni Härmälä sen sijaan ei kääntänyt mitallista runoutta, mutta käännös Carla Cerdan saksankielisestä Apofenia-runosarjasta edellytti tasapainoilua kääntymättömyyden sekä katkoksille perustuvan evästekielen ja ruumiillisen kielen välillä.

Kritiikeissä arvioidaan tuoretta kotimaista runoutta. Kriitikot lähestyvät muun muassa taksonomiaa, mökkisaaren runoutta sekä sitä, millaisia vaikutelmia runon rauhallinen rytmi herättää ekokatastrofin kehyksessä. Näiden lisäksi Juha-Pekka Kilpiö lähilukee Pauliina Haasjoen Valenssin (Otava 2024) yhtä aukeamaa syventyen sen lukutapoihin ja typografiaan sekä runouden peruskäsitteiden, metaforan ja metonymian, suhteeseen. Esitellessään menetelmäänsä kriitikko toteaa, että jokaisessa kritiikissä tehdään jonkinlainen rajaus, vaikkei sitä nimettäisi suoraan. Lähiluvun soveltaminen kirjallisuuskritiikkiin tarjoaakin mahdollisuuden keskittyä yksityiskohtiin.

Vuonna 2024 Tuli & Savu järjesti yhteistyössä Runografin kanssa kokeellisen kritiikin muotoja kartoittavan Kokeile kriitikkona! -kilpailun, ja tässä numerossa esitellään kilpailun satoa. Kuten Kilpiön lähilukevassa kritiikissä, teosten palasten lukemiseen keskittyvät myös numeron kokeelliset kritiikit, jotka esimerkiksi hyödyntävät fragmentaarista muotoa, perustuvat sanarajoitteelle, kirjoittuvat pakkasta vasten ja koostuvat sarjasta ristipistotöitä. Kilpailun raati toteaa johdannossaan, että: ”[h]arva kritiikki pyrki tyhjentämään teosta kokonaan, vaan huomio kääntyy ennemminkin tutkimaan yhtä teoksen piirrettä rajatusta näkökulmasta.” Samalla kokeellisen kritiikin etuna on kulku lukukokemuksen sanoittamattomalle alueelle.

Numeron tekstit osoittavat kokonaisuutena, etteivät kielelliset valinnat ja runouden rakenteet ole ainoastaan keinotekoista taiturointia tai muusta maailmasta irrallisia kirjallisia keinoja, vaan ne ovat syvästi tuntuvia ja runoudelle aivan olennaisia, eettisiä ja affektiivisia tapoja kysyä ja ihmetellä. Niiden kanssa oleilu ja kokeilu on luonteeltaan sekä aineetonta että ruumiillista, sekä kielellistä että kieletöntä ja sekä henkilökohtaista että jaettua.

Vuoden 2025 loput numerot ovat teemoiltaan Laitama (3/2025) ja Välimerkki, mikrobi (4/2025). Toimitusta saa koska tahansa lähestyä tekstitarjouksilla, ideoilla ja palautteella. Toimituksen yhteystiedot löytyvät numeron lopusta.

Helmi Nöjd ja Elina Sallinen

Milka Luhtaniemen esseessä ollaan muistin sattumanvaraisuuden ja lukemisen muistin äärellä: ”Joku muistaa Berliinin metron kuulutuksen ja runosäkeen. Muistin alkemiassa ne tulevat kummasti yhteen.” Esseessä syvennytään lukemisen rytmiseen muistiin: ”Kun on kerran alkanut lukea runoa, sitä ei voi lopettaa. Kyse on syvemmästä kokemuksesta kuin pelkästään siitä, että ”ei ole unohtanut runoa.” Voisin ajatella niin, että runon rytmi on painunut sisään, ruumiin sisätilaan, alkanut elää.”

Kristian Blomberg puolestaan käsittelee esseessään ”Muistaaksemme” minän yhteisyyttä kirjallisuudessa. Minän muisti on osa jaettua, kulttuurista muistia: ”Yksikön ensimmäinen on muutakin kuin kieliopillinen sijainti. Kirjoituksessa siitä virittyy omaamme muistuttava mielenliikkeiden nykyhetki, jonka avulla kirjoitus syrjäyttää sisäisen äänemme, ainakin hetkellisesti.” Blombergin essee veistää esiin muistamisen poetiikkaa ja tulee samalla näyttäneeksi rajapintoja, vääjäämättömiä yhtymäkohtia muistin ja kirjallisuuden välillä: ”Toisinaan nykyrunouden onnistuu toteuttaa tehtäväänsä kahteen kertaan. Ensin se näyttää mitä on tekeillä, ja sitten menettäessään nykyisyytensä se auttaa huomaamaan, miten nopeasti kaikki muuttuu, ja mikä kaikki tällä kertaa on muuttunut ja miksi.”

Jouni Teittisen essee taas syventyy nostalgisiin runouskäsityksiin: ”Kun kysytään runouden suhdetta nostalgiaan, tulee ensin näkyviin ilmeinen vaihtosuhde. Yhtäältä nostalgisen (niin yksilöllisen kuin kollektiivisen) tunteen on ollut luontevaa ammentaa runouden perinteestä ja keinoista valikoidakseen, vaaliakseen ja ylevöittääkseen muistoja ja menneisyyttä. Toisaalta runous on imenyt suuren osan käyttövoimastaan, tietyssä romanttisessa katsannossa koko luonteensa, sellaisista perustavista tarpeista, joita voi hyvin kutsua nostalgisiksi.”

Myös runoissa lähestytään kirjallisuuden muistia. Riikka Simpuran ”Varjosäkeitä” -runokokonaisuus koostuu Simpuran esikoisteoksen Painottomuus (Poesia 2022) muistumista ja käsikirjoitusversioiden materiaalista. Kirjallisuuden liepeillä kulkevat varjot, versiot ja luonnosten kaiut muodostavat eräänlaisen teoksen muistin. Varjosäkeistä tulee vääjäämättä mieleen muun muassa Eeva-Liisa Mannerin tuotannolle piirteinen uusien teosversioiden kerrostuminen vanhojen ylle. Jotakin katoaa runon muistista, jotakin toista nousee esiin. Numerosta löytyy runoutta lisäksi Maria Savelalta sekä Pauli Tapiolta, joista jälkimmäisen runossa kaikuu sata vuotta sitten syntyneen säveltäjä Pierre Boulezin tuotanto.

Kritiikeissä arvioidaan kokeellisia novelleja sekä tuoretta kotimaista runoutta. Aiheina ovat esimerkiksi kielelliset sammaltiheiköt, vesihöyryn logiikalla lipuvat säkeet sekä ympäristörunous. Tulilangassa Matias Loikala kirjoittaa Henrik Pathiranen taannoin turkulaisessa Titanik-galleriassa esillä olleesta näyttelystä for ¶ in range(). ”Jos kirjoitus jollakin tapaa etenee ajassa – tekstiä luetaan sanasta toiseen, sivulta sivulle, jostakin kohti jotakin – on Pathiranen tilallinen essee jonkinlainen tekstuaalinen paradoksi, jossa aika tulee tilaksi tulee ajaksi tulee tilaksi”, Loikala kokoaa.

Tahattomasti sattui käymään niin, että tässä numerossa kirjoittaa neljä Tuli & Savun entistä päätoimittajaa. Ehkä tässä numerossa kaikuvat siten erityisen vahvasti myös lehden omat muistijäljet. Muisti on sen sijaan tämän päätoimituksen ensimmäinen numero. Vaihtuneiden päätoimittajien lisäksi toimituksessa on aloittanut uusi yleistoimittaja Matias Loikala. Vuoden 2025 loput numerot ovat teemoiltaan Syntaksi / Ellipsi (2/2025), Laitama (3/2025) sekä Välimerkki, mikrobi (4/2025). Toimitusta saa koska tahansa lähestyä tekstitarjouksilla, ideoilla ja palautteella. Toimituksen yhteystiedot löytyvät numeron lopusta.

Elina Sallinen & Helmi Nöjd

¹: Tarkovski, Andrei: Vangittu aika, s. 85. Love Kirjat 1989 [1984].

Ruotsista numeroon valikoitui mukaan Anna Hallbergin (suom. Elina Sallinen), Ann Jäderlundin (suom. Jyrki Kiiskinen) ja Johan Jönsonin (suom. Paavo Kässi) runoutta. Norjaa puolestaan edustavat Kjersti Bjørkmo (suom. Paula Sankelo), Tone Hødnebø (suom. Tarja Teva) ja Jørn H. Sværen (suom. Oscar Rossi). Tanskasta mukana ovat Caspar Eric (suom. Isa Hukka ja Nat Sascha Saietz Vork) ja Mette Moestrup (suom. Oscar Rossi). Islantilaiseen nykyrunouteen tarjoutuu katsaus Kristín Svava Tómasdóttirin runojen ja haastattelun muodossa (suom. Vilja-Tuulia Huotarinen).

Pohjoismainen nykyrunous on hyvin kieli- ja kirjallisuustietoista. Tämä näkyy esimerkiksi Anna Hallbergin, Tone Hødnebøn ja Ann Jäderlundin harkituissa ja hienovaraisissa tavoissa käyttää kieltä, ja toisaalta myös Mette Moestrupin ja Jørn H. Sværenin tavoissa käsitellä teksteissään lukemista, kirjoittamista ja kääntämistä. L=A=N=G=U=A=G=E -runoudesta versonneeseen ja kulttuuridebatteja Ruotsissa synnyttäneeseen språkmaterialism -suuntaukseen usein yhdistetään paitsi Anna Hallberg myös Johan Jönson, joka tekee kirjallisuuden materiaalista puolta näkyväksi toisaalta kielensä sivutilaan levittyvällä rönsyävyydellä ja toisaalta kirjamuodolla leikittelyllä: Jönsonilta tähän numeroon suomennettu katkelma on muodoltaan ”kirja kirjan sisässä”.

Toinen selvä juonne pohjoismaisessa nykyrunoudessa on yhteiskunnalliset ja sosiaaliset aiheet. Caspar Ericin runot käsittelevät vammaisuutta ja Kristín Svava Tómasdóttirin runot pureutuvat sekä elämään yleensä että feministisiin teemoihin. Kjersti Bjørkmon runot puolestaan tarkastelevat pohjoismaista mielenmaisemaa kuntasloganien kautta.

Käännösrunouden lisäksi numerosta löytyy Tulilanka, joka tarkastelee Sompasaaren alueen runoveistoksia, ja vuoden 2024 Nihil Interitin runouspalkintojen esittely. Numeron kritiikeissä puidaan niin hidasta minimalismia kuin merkkirunoilijan suurta elämäkertaa.

Tämän vuoden toisen numeron pääkirjoituksessa kerrottiin viime vuoden numerojen Arkisto (2/2023), Pyhä (3/2023) ja Puhuja (4/2023) menestyksestä Vuoden Huiput -kilpailussa. Ilouutisten sarjaa voi nyt jatkaa, sillä nämä samat numerot ylsivät finaaliin Euroopan laajuisessa Art Directors Club of Europen ADCE Awards -kilpailussa!

***

Tämän numeron myötä päättyy sekä Tuli & Savun kolmaskymmenes vuosi että oma aikani lehdessä. Olen ollut lehden toimituksen jäsen neljän vuoden ja yhteensä viidentoista numeron ajan: vuodet 2021–2022 kritiikkitoimittajana ja vuodet 2023–2024 päätoimittajana.

Muistan miten ensi kertaa törmäsin Tuli & Savuun. Se tapahtui Jyväskylässä, antikvariaatti Lukuhetkessä. Minua tuijotti kaksi suurta silmää kirkkaanpunaisella taustalla. Tuijotin hämmentyneenä takaisin, hahmottamatta mitä oikein katsoin. Lopulta otin silmillä varustetun esineen käteeni. Kesti hetki ennen kuin ymmärsin sen olevan esine, joka käsittelee runoutta. Kyseessä oli Tuli & Savun numero 84 (1/2016), teemaltaan Minä. Kiinnostuin välittömästi tästä oudosta ja poikkeavasta julkaisusta ja aloin odottamaan seuraavien numeroiden ilmestymistä. Olin tässä vaiheessa jo hyvin kiinnostunut runoudesta, mutta vasta Tuli & Savu avasi silmäni sille, mitä kaikkea runous ja kieli voivat todella olla. Ilman Tuli & Savua olisin sekä lukijana että kirjoittajana – ja täten myös ihmisenä – jotain aivan muuta. Olen Tuli & Savulle paljosta velkaa. Toivon, että lehdelle antamani vuodet toimivat tästä osittaisena takaisinmaksuna.

Lehtiaikani matkaseurasta tahdon kiittää toimituskumppaneitani Paavo Kässiä, Riikka Simpuraa, Janne Löppöstä, Helmi Nöjdiä ja Elina Sallista. Kaksi viimeiseksi mainittua tarttuvat ensi vuonna puikkoihin lehden uusina päätoimittajina. Toivotan sekä uudelle toimitukselle että lehden uusille ja vanhoille lukijoille innostavia ja silmiä avaavia vuosia Tuli & Savun parissa.

Atte Koskinen

Kutsumme sinut vastaamaan Tuli & Savun yhteisöllisyyskyselyyn, jossa selvitämme lehden kirjoittajakunnan ja lukijoiden ajatuksia yhteisöllisyydestä, kirjoittajayhteisöistä sekä mahdollisen kirjoittajien keskustelualustan ja kirjoittajatapaamisten järjestämisestä. Kysely on suunnattu erityisesti lehden nykyisille ja mahdollisille tuleville kirjoittajille, mutta arvostamme kaikkia vastauksia. Pääset vastaamaan kyselyyn täältä.

Kysely on alustava tunnustelu, eikä siihen vastaaminen sido mihinkään. Arvostaisimme kuitenkin kovasti ajatuksiasi ja ideoitasi. Kyselyyn vastaaminen vie 5-10 minuuttia. Mikäli sinulle herää aiheesta enemmän ajatuksia, kuin vastauskenttiin mahtuu, voit laittaa meille myös sähköpostia osoitteeseen tulijasavu@gmail.com

Kiittäen ajastasi ja ajatuksistasi,
Tuli & Savun toimitus

Vuonna 2025 Tuli & Savusta ilmestyy neljä numeroa, joiden teemat ovat:
1/2025 MUISTI
2/2025 SYNTAKSI / ELLIPSI
3/2025 LAITAMA (juttuehdotusten dl 1.4.)
4/2025 VÄLIMERKKI, MIKROBI (juttuehdotusten dl 4.8.)

Vuoden teemoja toisiinsa sitovia painopisteitä ovat muodon kysymykset, dialogisuus sekä se, mikä herkästi sivuutetaan. Teemoissa painotetaan runouden muodon ja sisällön yhteenkietoutuneisuutta. Muisti-numerossa käsitellään runouden muistia fenomenologisena, kielen muistiin ja ylisukupolvisuuteen palaavana kysymyksenä. Vuoden toisessa numerossa Syntaksi / Ellipsi syvennytään lähilukuun; siihen, mikä tekee säkeen, ja millaisia poetiikkoja sekä affekteja runouden syntaksi ja elliptiset katkokset synnyttävät lukijassa. Kolmas numero, Laitama, sijoittuu kaupunkien ja runouden keskusten ulkopuolelle; maaseudun runouteen, ITE-runouteen, kirjan ulkopuoliseen runouteen, avantgardeen ja monitaiteiseen runouteen. Välimerkki, mikrobissa syvennytään runouden ja elämän pieniin merkitsijöihin ja yksityiskohtiin. Minimalistisen runouden tarkastelemisen lisäksi numero keskittyy yhteiskunnassa ja ihmiskokemuksessa helposti huomaamatta jäävään, toislajisuuteen sekä hiljaiseen ja vetäytyvään.

Teemanumeroihin voi tarjota juttuideoita ja runotarjouksia (5-10 runoa) toimituksen osoitteeseen tulijasavu(at)gmail.com. Mikäli jokin teemoista puhuttelee sinua erityisesti, olethan toimitukseen ajoissa yhteydessä. Teemoja voi tarkastella monista näkökulmista, joten tekstitarjouksien ei tarvitse lukittautua vuoden teemoihin.

Vuonna 2025 Tuli & Savussa korostetaan dialogisuutta kannustamalla kirjoittajia esimerkiksi yhteisesseisiin tai esseekirjeenvaihtoon sekä vahvistamalla Tuli & Savu -kirjoittajayhteisöä järjestämällä kirjoittajatapaamisia ja tarjoamalle kirjoittajille yhteisen keskustelualustan. Yhteisöllisyyteen liittyvistä tulevista suunnitelmistamme tiedotamme lisää myöhemmin.

Toimitusuutisia

Tuli & Savun uudeksi yleistoimittajaksi on valittu kääntäjä-kirjoittaja Matias Loikala, joka toivoo tuovansa toimitukseen näkökulmia kieltenvälisyydestä, ekologiasta ja yhteisöllisyydestä. Matias liittyy toimituksen kolmanneksi jäseneksi päätoimittajien, Helmi Nöjdin ja Elina Sallisen rinnalle. Tehtävää haki yhteensä 18 henkilöä.

Risto Ahdin Kootut runot ilmestyivät neliosaisena järkäleenä viime vuonna J. K. Ihalaisen Palladiumilta. Niteet sisältävät 26 kokoelmaa vuoden 1967 Talvi on harhasta vuoden 2018 Ensimmäiseen rakkauteen ja neljä esipuhetta: runoilijalta itseltään, kustantaja-kirjailija Erkki Kiviniemeltä, kulttuurijournalismin suurnimeltä Mirjam Polkuselta, Ahdin varhaiselta mentorilta, ja neljäntenä Antti Salmisen tekemä Ahdin haastattelu ”Ristiriita on totta” niin&näin -lehdestä.

Koottujen I osa esittelee runoilija Ahdin synnyn, kansanlaulun ja kalevalamitan muotojen kokeilut ja hänelle ominaisen proosarunon vakiintumisen Lintujen planeetassa (1979). Toinen osa sisältää Ahdin klassiset proosarunokokoelmat 1980-90-luvuilta: arvoituksellinen, kohtaava, mielen ylittävä ja ylimielinen ilmaisu hioutuu kokoelma kokoelmalta. Filosofinen järjestelmä kiteytyy Wittgensteinin ja Rekolan lauseet mieleen tuovassa Pienessä käsikirjassa (1993). Osa III esittelee 1990–2000-luvun taitteen runoilija-opettajan vuoroin lähestymässä keveämmillä faabeleilla suurempaa yleisöä, vuoroin syventämässä esoteerista sanataiteen didaktiikkaa Aatamin muistiinpanoissa (2000), jota muistuttavat esseistiikka ja runousoppaat samalta ajalta on rajattu Kootuista pois. Osan IV kokoelmat soveltavat Ahdin muotokirjoa vapautuneesti. Proosarunon muoto purkautuu laajemman esseistisen runoelman muotoihin 2000-luvulla. Tuotannon läpäisee läsnäoloa ja sen metodologiaa tavoitteleva, opit mahdottomiksi tunteva ajatusruno.

Ahdin suhde yhteisöön on ”ei ole”, ja taidekäsityksenä kuvantekijä Alpo Jaakolan ”Pelkkä”. Viimeistään 1990-luvulla Ahti, instituutioiden vastustaja, on runouden opetuksen instituutio, jonka äärellä on joskus vaikea olla paljaasti avoin. Ristiriita on totta.

”Terve järki oli joskus vähällä saada minut valtaansa, mutta minuun voivat oikut luottaa!”, nauraa puhuja ja lähtee kulkemaan suoraan. Tämä on Ahdin runokurssien harjoitus ja runouden vakiokuva. Suoraankulkija toistaa – maailman läpäisy askel askeleelta, suunnanotto hetki hetkeltä. Ahdin tuotantoa voi lukea fraktaalisena: samat muodot toistuvat eri mittakaavoissa tuoden esiin vuoroin laajakuvaa ja yksityiskohtia, joilla on yhteinen hahmo. 1970-luvun säe antaa nimen 2000-luvun kokoelmalle, joka penkoo runokuvan vaikutelmat laajalla kulmalla. Mittakaava vaihtuu, siemenlause ei. 

Modernistinen viisikymmenluvun runous, erityisesti Manner, Haavikko ja Rekola sekä kuusikymmenluvun radikalismin sivujuonne näkyvät Ahdin lähtökohdissa, samoin WSOY:n Ville Vikstenin näkemys kirjallisuudesta sekä Kivi, Lorca, Rumi, Chandidas ja Baudelaire. 1960–70-lukujen Ahti ei ollut muodikas sosialisti vaan anarkinen esoteerikko nuoren Colin Wilsonin esittelemän jatkumon vanavedessä. Länsimainen esoteria ja aasialaisten filosofioiden käännökset ovatkin modernismin ja Jaakolan pelkkyydentunnon rinnalla Ahdin runouden juuria. Liian vapaa hipiksi, liian selvä kommunistiksi, liian omaehtoinen lahkolaiseksi. Hän on opettanut usean sukupolven keskeisiä runoilijoita.

Alati Ahti etsii tajuntojen kohtaamista ja sen sanallistamista. Samat kirjoittajaansa innostavat ilmaisut terästetään ja rikastetaan, tuhlataan ja toistetaan. Toisaalta Ahti koettelee tarkoitukseensa soveltuvimpia muotoja, proosa- ja säemuotoja, vapaata tai mitallista runoa, paljolti kirjallisuuden muodeista riippumattomasti. On kuin hän olisi kokenut velvoittavaksi läsnäolon ilossa yhteisen valon, joka tyhjentää mielen. Hän kirjoittaa tajunnan valon ilosta ja siitä raivosta ettei yhteisö kannattele valoa syntyvän lapsen ja kasvavan aikuisen kasvoilla.

Lintujen planeetassa (1979) mielestään herännyt puhuja istuu bussissa tuntemattoman viereen, jonka kuvittelee psykologisesti kuolleeksi, jota ei edes runoilija voi tönäistä hereille. Runoilija suojautuu yhteisöltä itsetärkeänä ja lukijan mahdollisuus aueta runolle kapenee. Herännyt runoilija on omahyvän vallassa, mutta myöhemmässä runossa hänen aikeensa ovat selvät: ”– – ja sanat – miten ne on huuhdeltava omassa itsessä kaikesta mudasta”. Lentävissä kukissa (2013) vuosikymmeniä myöhemmin: ”Sanoin torikauppiaalle: ’Luultavasti joku elää jossakin. Ja olisi mukava joskus tavata joku joka oikeasti elää, kunhan se joku ei sotkisi arkielämän rutiineja.’”

Kiviniemi huomaa Ahdin parodioineen itseään jo vuoden 1982 Narkissos talvella -teoksessa, joka kyselee ”Oletko tullut ajatelleeksi” erilaisia syviä ajatuksia. ”Itse olen ajatellut, kehun sinulle ja melkein vimmastuneena katselen kahtia leikattua kiemurtelevaa katkarapua, johon juuri työnnän haarukkaani. / Mutta tyttö neuvoo: Hengitä syvään, syö hyvin ja elä sydämellisesti.” Tuo tyttö on jungilainen anima, jota seuraava runo ”Sielu” kenties puhtaimmin jungilaisena runona kauniisti kuvaa. 

Tähän aikaan Pekka Tarkka luonnehti Ahtia ”tajunnan laajentajista riehuvimmaksi”. Jo ennen esikoistaan Parnassossa 5/1966 Ahti pohtii matkaa lapsuudesta aikuisuuteen, ihmisen muutosta, havainnon paljautta, työn olemusta ja yhteiskuntatoukan pakottavia kaivinkoneita. Lintujen planeetassa: ”Katsellessani lapsuuskuvaani ja itseäni tänään peilistä ja niiden hurjien mielikuvien silta joka yhdistää nämä toisiinsa… tuntuu minusta kuin jokin olisi sijoittanut minuun aikapommin, joka on jatkuvana ilotulitusrakettina hämmentänyt tietoisuuttani.”

Ahdin tunnistamasta ristiriidasta haluan lukea sisäisen jakautuneisuuden: eräässä loppupään runossa puhuja ihannoi ihmissuhteista vapaata henkilöä ja moralisoi ihmissuhteissa pettynyttä. Kolmas hahmo pyrkii opettajan roolissa muuttamaan pettynyttä vapaan kaltaiseksi. Kolmikko on itse kirjoittaja, ja itse lukija, elävä ristiriita.

Kootuissa raamatulliseen mittaan nousee Aatamin muistiinpanojen apokryfikirjoja ja Swedenborgin tai Blaken mytologioita mukaileva proosarunoelma. Sen sarjassa ”Jokainen elävä sana on kolme sanaa” Ahti selvittää esoteerikko G. I. Gurdjieffin kirjaston seinien aforismia salaa kääntäen: ”Aistimusten rakastaminen synnyttää lohduttoman ikävän. Tunteen rakastaminen synnyttää sen tunteen vastakohdan. Älyn rakastaminen lisää tietoisuutta.” Näin kiteytyy Aatamin ja Jumalan keskustelu ihmisen kolmijakoisen olemuksen dynamiikasta. Ahdin tajunnan ja ilmaisun kolmijakoa korostavan runouskäytännön taustalla on Gurdjieffin ortodoksimystiikkaa Aasian oppeihin ristipölyttänyt esoteria. Älyn, tunteen ja aistien energiat tasapainossa ihminen nojaa tajuntaansa ilmiömaailmasta vapaana. Sanalukkoseppä Ahti on soveltanut tätä sanataiteen synnyn ja vastaanoton metodologiaksi.

Parhaimmillaan Ahti leikkii vapautuneesti villeillä sanakuvilla ja kulttuurin sanelemien roolien sekä tapojen paineistetulla energialla. Paljastuu ihmisyys. Parhaimmillaan hän kuivan analyyttisesti asettelee tosilauseeksi saman prosessin merkityksiksi puhdistetuilla sanoilla. Parhaimmillaan hän kuvaa huumorilla ja tarkkaavaisuudella ihmisten, luonnon ja itsensä impressioita. Parhaimmillaan hän avaa tajuisesti avaran eroottisen kohtaamisen dialogisella otteella.

1970-luvun kokoelmissa elämän vaikeudet tuntuvat taustana, imevät riemun ja raivon ilmaisusta. Ne eivät aina saa sanoiksi laulua, joka metsätaipaleella on runon kutsunut esiin. Leipäännyttävää on myöhemmin tautologiseltakin tuntuva saarna samoista käsitteistä ja kuvista, joissa Naisen ja Miehen sotiessa Lapsen pää katkaistaan jos se pilkistää kaalimaasta ja Ihminen valetaan akatemian ja kirjaston betoniin. Kun Ahti toistaa itseään kuin romaanikirjailija, on lukijan oltava tarkka, sillä Ahdilla on myös huikeaa monimuotoisuutta.

Lukiessa riemastuin vuoden 2009 Täsmällinen selvitys ei mistään -runoelmasta. Se on piittamattoman pursuileva, kitkerän pisteliäs, tyhjentävä ja mitätöivä teos, joka repien puolihuolimattomasti saa paistamaan pelkkyyden. Tässä Ahti on täysin itsensä kaltainen, eikä muistuta edes kirjailijoita, joita sumeilematta lainaa omina sanoinaan. Kenties teos sentään on satiirisuudessaan haavikkolainen. Teoksessa tyhjät pimeydet lauseiden välillä ovat todella pitkiä. Tarkoitan tekstin etenemistä assosiaatioin, joita ei avata lukijalle: merkitysten väliset aukot, pitkien ajatusten sisäiset hypyt tuntuvat kylmänä merkitysavaruutena. Aukon äärellä ajattelu on harvinaislaatuista, sen synnyttämä jäsennys maailmasta kiehtoo.

Ahti kirjoittaa tajunnan ihmettä todistaakseen. Hänen tuotannossaan vuorottelevat aforistinen didaktisuus, joskus mitalliset säemuodot, kansanlaulun kepeys ja proosarunon plastisuus. Jo varhain, mutta erityisesti myöhäistuotannossa runo sekoittuu pitempään, kertovaan tai esseistiseen ilmaisuun.  Kaikkeen tähän tutustuminen on suositeltavaa. Ahtia ei kannata seurata tai torjua, vaikka tekisi mieli. Hänen runomaailmansa voi kohdata ehdoitta, ja hänen metodinsa ymmärtäminen voi avartaa montaa kirjallisuussuhdetta.

Jonimatti Joutsijärvi