Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Alkuääni

Posted:Tue, 13 Aug 2019 12:18:38 +0000

suomentanut Arja Meski

Fonografi oli keksitty kaiketi vasta vähän ennen kouluaikojani. Joka tapauksessa se oli julkisen hämmästelyn kohteena, ja siitä varmasti johtui, että fysiikanopettajamme, monenlaiseen puuhakkaaseen askarteluun taipuvainen mies, opasti meitä näppärästi kokoamaan sentapaisen laitteen havainnollisista tarvikkeista. Muuta ei tarvittu kuin mitä seuraavassa luettelen. Pala notkeaa kartonkia, joka taivutettiin suppiloksi. Sen pyöreistä aukoista pienempään liimattiin palanen tiivistä paperia, sellaista jolla suljetaan lasipurkit hedelmiä säilöttäessä. Niin saatiin aikaan värähtelevä kalvo, jonka keskelle törröttämään kiinnitettiin vaateharjasta irrotettu karhea harjas. Näin vähän tarvittiin tuon salaperäisen koneen toisen puolen valmistukseen. Vastaanottava torvi ja äänen siirrin olivat täydessä valmiudessa. Jäljellä oli enää tallentavan rullan valmistus. Sitä pyöritettiin pienestä kammesta, ja sen paikka oli kaivertavan harjasneulan vieressä. En enää muista, mistä sen valmistimme. Tarvittiin myös jonkinlainen lieriö, jonka parhaamme mukaan päällystimme ohuella kynttilävahakerroksella. Se ehti tuskin jäähtyä ja jähmettyä, kun jo malttamattomina liimailun ja askartelun tuoksinassa toinen toistamme tuuppien halusimme päästä kokeilemaan laitettamme. Kokeen kulku on helppo kuvitella. Jos joku puhui tai lauloi äänitorveen, kalvossa törröttävä piikki siirsi ääniaallot vieressään hitaasti pyörivän, tallentavan rullan pintaan. Ja jos uuttera neula pantiin uudelleen kulkemaan – sillä välin vernissalla kiinnitettyä – uraansa, paperitorvesta takaisin korviimme kantautui vapisten ja huojahdellen yhä vielä oma äänemme, tosin epävarmasti, sanoin kuvaamattoman hiljaa ja arasti, paikoin katkeillen. Vaikutus oli joka kerta täydellinen. Luokkamme ei ollut rauhallisimpia, ja harvoin se yhdessä kykeni sellaiseen hiljaisuuden asteeseen. Säilyttihän ilmiö kerrasta toiseen yllättävyytensä, suorastaan järisyttävyytensä. Edessämme esittäytyi jossakin määrin uusi, vielä äärettömän herkkä kohta todellisuutta, josta meille – lapsille – puhui jokin, käsityskykymme suunnattomasti ylittäen, silti äärimmäisen hapuilevasti, kuin apua pyytäen. Silloin ja vuosien mittaan uskoin, että tuo meistä riippumaton, meistä lähtenyt ja ulkopuolellemme tallentunut ääni säilyisi muistoissani unohtumattomana. Kävi kuitenkin toisin, ja siitä sain aiheen tähän kirjoitelmaani. Kävi ilmi, ettei syvintä jälkeä mieleeni jättänyt äänitorvesta kantautunut ääni. Suurempana ihmeenä olin pitänyt vahalieriöön piirtyneitä merkkejä.

Kouluajoista oli kulunut 14–15 vuotta, kun tajunnassani eräänä päivänä heräsi seuraavanlainen huomio. Olin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja seurasin melko innokkaasti École des Beaux-Artsin anatomianluentoja. Minua eivät niinkään puhutelleet lihasten ja jänteiden moninaiset punokset tai sisäelinten saumaton yhteistyö, vaan rutikuiva luuranko, johon kätkeytyvän energian ja joustavuuden olin pannut merkille jo Leonardon piirroksista. Miten ankarasti tuota rakennelmaa pohdiskelinkin – se oli minulle liikaa; huomioni hakeutui yhä uudestaan pääkallon tutkisteluun. Ikään kuin juuri sillä kohtaa tämä kalkkinen kokonaisuus olisi vielä saatu taivuteltua äärimmäisin ponnistuksin yltämään tärkeimpään tehtäväänsä, ottamaan lujimpaan suojelukseensa jotakin suorastaan arveluttavaa, omassa sulkeutuneisuudessaan silti rajattomasti vaikuttavaa. Tämä erikoinen, maailmalta suljettu kotelo kiehtoi minua siinä määrin, että hankin itselleni pääkallon ja vietin sen kanssa moniaita yön hetkiä. Ja kuten minulle aina esineitä tarkastellessa käy: tietoisen tutkisteluni ohella tapahtui muutakin, mikä kummasti auttoi minua ymmärtämään tuota kaksitulkintaista esinettä. Jossakin määrin minua epäilemättä perehdytti siihen se pintoja hivelevä katse, jolla vaistomaisesti tutkimme ja tulkitsemme meille tuttua ympäristöä, jos se vain on jonkinlaisessa suhteessa meihin. Juuri sellaisen katseen pysäytin äkisti, keskityin ja tarkensin sen kohteeseensa. Valppautta vaativassa kynttilänvalossa silmiini piirtyi tarkasti kietosauma, ja tiesin heti, mistä se minua muistutti: se toi mieleeni yhden niistä unohtumattomista jäljistä, joita harjaksen kärki kerran oli kaivertanut pieneen vaharullaan!

En tiedä, ehkä kuvitelmillani on jokin toistuva, rytminen ominaisuus. Havaittuani yllättäen tuon samankaltaisuuden saattoi kulua pitkiäkin aikoja, mutta siitä pitäen se on usein antanut minulle virikkeen moniin uskomattomiin kokeiluihin. Myönnän auliisti, että olen suhtautunut kokeilunhaluuni varsin epäluuloisesti aina, kun se on herännyt. Todisteeksi siitä voin kertoa, että vasta nyt yli puolitoista vuosikymmentä myöhemmin päätin varovasti pukea sen esityksen muotoon. Päähänpistoni puolustukseksi minulla ei ole muuta kuin että ajatus sitkeästi palaa yhä uudestaan. Se yllättää minut vailla kytköstä muihin tekemisiini milloin missäkin ja moninaisissa yhteyksissä.

M i t ä siis sisimpäni minulle niin hartaasti ehdottaa? Minäpä kerron:

Pääkallon kietosaumalla (jota seuraavassa tarkastelemme) on – olettakaamme – tietty yhtäläisyys tiheään kiemurtelevan juovan kanssa, jonka fonografin neula piirtää koneen pyörivään, tallentavaan rullaan. Jos nyt petkuttaisimme tätä neulaa sen toistamistyössä ja johtaisimme sen raidalle, joka ei olisikaan äänen graafinen käännös, vaan jotakin jo luonnostaan olemassa olevaa… Hyvä: sanotaan suoraan: kuten esimerkiksi kietosauma. Mitä tapahtuisi? – Syntyisi pakostakin ääni, äänten sarja, musiikkia…

Epäuskoisuus, arkuus, pelko, kunnioitus? Mitkä mielessäni risteilevistä tunteista estäisivät minua ehdottamasta nimeä alkuäänelle, joka näin kajahtaisi ilmoille…

Siitä seuraa ajatus: enkö fonografineulallani haluaisikin kokeilla aivan kaikkia missä tahansa esiintyviä raitoja? Enkö haluaisi edetä mitä tahansa viivaa pitkin sen loppuun saakka ja kokea sen ääneksi muuntuessaan tunkeutuvan toiselle aistivyöhykkeelle?

***

Yhteen aikaan työskentelin arabialaisten runojen parissa. Kaikilla viidellä aistilla tuntui olleen samanaikainen ja yhtä suuri osuus niiden syntyyn. Mieleeni juolahti, miten eri tavoin ja eritellen eurooppalainen nykyrunoilija hyödyntää näitä tapoja kokea maailmaa. Lakkaamatta hän ammentaa itseensä maailmaa tulvivia näkövaikutelmia. Miten vähäisiä sitä vastoin ovatkaan aistimukset, joita huolimaton kuulo runoilijalle välittää, puhumattakaan muiden aistien piittaamattomuudesta. Ne toimivat syrjässä ja satunnaisesti omilla rajallisilla alueillaan. Silti täydellinen runo voi syntyä vain silloin, kun kaikki viisi aistia yhteisvoimin tulkitsevat tietystä näkökulmasta maailmaa, joka ilmenee sillä yliluonnollisella tasolla, jolla runokin liikkuu.

Kuullessaan kerran näitä ajatuksia keskustelussa eräs nainen huudahti, ettei aistien ihmeellinen, samanaikainen havainnoimiskyky ole mitään muuta kuin rakastuneisuuden synnyttämää aistivalppautta ja armolahjaa. Samalla hän – sivumennen – tuli kuvanneeksi runon ylevää todellisuutta. Rakastuneelle tämä asiaintila on kuitenkin suuri vaara. Hän on aistiensa yhteistoiminnan armoilla. Hän tosin tietää, että ne kohtaavat vain tuossa ainutlaatuisessa, uskaliaassa keskitilassa, missä ne sekoittuvat toisiinsa laajuutensa uhraten ja pysyvyytensä menettäen.

Näin kirjoittaessani näen edessäni piirroksen, jonka miellyttävään hätäratkaisuun turvauduin aina, kun tällaiset pohdinnat nostivat päätään. Voisimme ympyrän avulla kuvata maailman kokemusvyöhykettä koko laajuudessaan, myös niitä alueita, jotka ylittävät ymmärryksemme. Ympyrästä käy selvästi ilmi, miten paljon suurempia ovat mustat sektorit – jotka edustavat sitä mistä meillä ei ole kokemusta – verrattuna niihin epätasaisen vaaleisiin kiiloihin, jotka vastaavat aistien valonheittimiä.

Rakastunut kokee yllättäen joutuneensa ympyrän keskustaan, missä tuttu ja käsittämätön sulautuvat toisiinsa yhdessä ainoassa pisteessä. Piste sisältää kaiken ja sen kaiken voi omistaa, hintana on vain kaikkien yksityiskohtien kumoutuminen. Runoilijalle tästä siirtymästä ei olisi hyötyä, koska hänen tulee säilyttää kaikki moninainen ja yksittäinen. Siten hän voi käyttää aistialueita koko leveydeltään. Runoilijan tulee myös toivon mukaan venyttää jokaista aistia sen äärirajoille, niin että hän kokoon pusertuneesta innoituksestaan pystyisi loikkaamaan viiden puutarhan halki yhdellä hengenvedolla.

Rakastuneen vaaratilanne johtuu siis hänen näkökulmansa ahtaudesta. Sama koskee runoilijaa hänen koettaessaan havaita kuilut, jotka erottavat yhden aistijärjestelmän toisesta: todellakin, laajuudellaan ja vetovoimallaan ne voivat kiskaista meiltä sivuitsemme suurimman osan maailmaa – ja kuka ties kuinka monia maailmoja.

Herää kysymys, voiko tutkija työllään olennaisesti laajentaa näitä alueita olettamallamme tasolla. Eivätkö mikroskoopit, kaukoputket ja monet muut aisteja eri suuntiin venyttävät laitteet johda aivan t o i s i i n kerrostumiin? Suurinta osaa laittein saavutetusta ei voida läpäistä aistein eikä siis varsinaisesti ”kokea”. On tuskin hätiköityä olettaa, että kehittäessään tätä aistiensa viisisormista kättä (jos ilmaus sallitaan) yhä vireämpään ja henkisempään tartuntaotteeseen taiteilija samalla ratkaisevasti laajentaa yksittäisiä aistialueita. Siitä todisteena ovat taiteilijan saavutukset. Mutta ne eivät lopultakaan ole mahdollisia ilman ihmettä, ja siksi hän ei voi merkitä henkilökohtaista aluevaltaustaan kaikille avoimeen yleiseen karttaan.

Jos etsittäisiin keinoa, jolla saataisiin aikaan välttämätön kytkös oudon erillisten alueiden välille, mikä voisikaan luvata enemmän kuin tämän muisteluksen alkusivuilla esitetty koe? Vaikka kirjoittaja kaikin edellä mainituin varauksin ehdottaakin sitä näin lopuksi vielä kerran, voitaisiin hänelle jossakin määrin lukea eduksi, että hän kykeni vastustamaan kiusausta esittää vapaan mielikuvituksensa kaikki mahdolliset tuotokset. Siihen tämä vuosien mittaan sivuutettu ja yhä uudelleen esiin pulpahtava tehtävä tuntui liian rajalliselta ja kapea-alaiselta.

S o g l i o, Marian taivaaseenottamisen päivänä 1919.

Teksti ilmestyi alun perin Das Inselschiff -lehden ensimmäisessä numerossa lokakuussa 1919.
Minä on toiset

Posted:Tue, 13 Aug 2019 12:15:03 +0000

Eivätkö oikeastaan kaikki kielen ja kirjallisuuden kysymykset ole samalla yhteisön kysymyksiä? Pontus Purokuru kirjoittaa Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa (2018): ”Kukaan ei ole yksin ongelmineen, haluineen tai fantasioineen. Halut ja ajattelu virtaavat aina ensin ryhmän tasolla. Tässä mielessä ei ole yksilöllistä ajattelua, haluamista tai toimintaa. Vaikka yksilöt ovat ainutlaatuisia, yksilön takana on aina ryhmä.”

Varmasti yhteisöön pätee se, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mutta mikä silloin on se erityinen ominaisuus, joka syntyy osien yhdistyessä? Toisin sanoen, mitä muuta se on kuin jotain määrällistä (”enemmän”)? Tuntuu ainakin siltä, että otollisin paikka yhteisölle ei useinkaan ole siellä, missä ”tapahtuu” eniten. Kuten Susan Sontag lakonisesti toteaa eräässä vuoden 1965 päiväkirjamerkinnässään: ”NY:ssa ei melkein minkäänlaista ’yhteisöä’, mutta mahtava ’skenen’ tuntu” (As Consciousness is Harnessed to Flesh, 2012).

Giorgio Agamben mainitsee Tulevassa yhteisössä (1990, suom. 1995) melkeinpä ohimennen, millainen olisi yhteisö kaikkein perustavimmillaan: ei sellainen, johon kuulumiselle olisi joitakin ehtoja, eikä edes sellainen, joka olisi poistanut nuo ehdot, vaan sellainen, jota määrittää vain ”yhteen kuuluminen itse”. Ei ole varmaa, onko sellaista yhteisöä vielä ollut missään, mutta kun ajatus on muotoiltu kielellä, vähintään sen mahdollisuus on olemassa. Ehkä kirjallisuuden alueella aidosti sallivin yhteisö hyväksyisi yhtä lailla ne, joiden kirjoittamista motivoi halu kuulua yhteisöön, samoin ne, jotka kuuluvat yhteisöön edistääkseen omaa kirjoittamistaan, sekä ne, joiden voi katsoa kuuluvan yhteisöön – halusivat sitä taikka eivät – jo sen seurauksena, että ovat kirjoittaneet yhteisen tarkastelun kohteeksi jotain.

Eikä kyse ole ”vain” rakenteista tai infrastruktuurista. Esimerkiksi 1930-luvulla Yhdysvalloissa muotoutunut objektivismi (muun muassa Louis Zukofsky, Charles Reznikoff ja Lorine Niedecker) poikkesi aiemmista avantgardeliikkeistä siinä, että se oli pikemminkin löyhärajainen keskusteluyhteisö, ei niinkään säännönmukainen koulukunta. Siinä pyrittiin avartamaan runouden aluetta monenkirjaville puhunnoille ja kielenkäytön tavoille, ja esimerkiksi Zukofsky haastoi omaa ilmaisuaan erilaisilla aleatorisilla menetelmillä. Voi siis ajatella, että yhteisö ja kielikäsitys eivät ole irrallaan vaan toimivat takaisinkytkennässä ja ajavat toinen toistaan. On sitä paitsi muitakin kuin tekijöiden yhteisöjä (vaikka historialliset avantgardeliikkeet tapaavat usein saada eniten palstatilaa). Ehkä kirjallisuuden yhteisöillä ja vielä paremmin lukijoiden yhteisöillä on se erityispiirre, että niihin kuuluvien ei tarvitse varsinaisesti olla yhdessä, jotta heillä olisi jotain yhteistä.

Tuli & Savu täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Arkistojuttujen kertaamisen sijasta kutsuimme tämän numeron teemakeskusteluun mukaan kolme aikaisempaa päätoimittajaa. Mikael Bryggerin, Miia Toivion, Anna Tomin ja toimittajamme Reetta Pekkasen keskustelussa sivutaan lehden historiaa, mutta vielä olennaisempaa on se, mitä he ajattelevat yhteisö-teemasta juuri nyt.

Julkaisemme jälleen uusinta kotimaista runoutta ja esittelemme uusia löytöjä aiemmasta runoudesta. On vielä paljon sellaisia runosuuntauksia, -liikkeitä ja -kollektiiveja, joita Suomessa ei tunneta kovin hyvin. Esittelemme kaksi latinalaisamerikkalaista kirjallisuusliikettä: Janne Löppönen kirjoittaa brasilialaisesta antropofagiasta ja Carlos Lievonen meksikolaisesta infrarealismista. Elina Siltasen aiheena on San Franciscon renessanssina tunnettu suuntaus, joka vaikutti 50-luvun puolivälissä. San Franciscosta sai alkunsa hieman myöhemmin myös niin kutsuttu uuskerronta (New Narrative). Sen perustajiin kuuluu Robert Glück, jolta on suomennettu essee ”Epävarma luenta”.

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan synny yhteisöissä, tai yhteisöllisyys voi olla niin singulaarista laatua, ettemme välttämättä tunnista sitä sellaiseksi. Tässä numerossa tarkastellaan myös niin kutsuttua ITE-kirjallisuutta eli tekijöitä ja teoksia, jotka sijaitsevat kirjallisuusinstituution ulkokehillä. Siitä keskustelevat Laura Piippo ja Jaakko Yli-Juonikas.

Toimittajamme Riikka Simpura havainnoi Tulilanka-palstalla kotimaisen kustannuskentän tilannetta. Kritiikkiosastosta puolestaan löytyy dialogimuotoinen kritiikki, jonka kohteena on kahden tekijän yhteisteos.

Tuli & Savun neljännesvuosisataan on mahtunut monenlaisia muodonmuutoksia, mutta erityisen uutta luovana voi nostaa esiin Leevi Lehdon päätoimittajakauden vuosina 2002–2003. Parhaassa tapauksessa lehdessä näkyy edelleen jotakin samasta antaumuksesta. Haluammekin omistaa tämän numeron Leevin muistolle.

Seuraavan numeron teema on ABC 123. Tarkkailkaa myös lehden verkkosivuja; julkaisemme siellä ajoittain ekstrakritiikkejä, joita ei julkaista lehdessä. Tuli & Savu toivottaa hyvää loppukesää kaikille ja itse kullekin!

Juha-Pekka Kilpiö
Reetta Pekkanen
Riikka Simpura
nro 97

Posted:Tue, 13 Aug 2019 12:13:21 +0000

Pääkirjoitus

Tekijät

Paavo Kässi & Anniina Meronen, Luo ja jaa

Janne Löppönen, Ihmissyöjien utopia. Antropofagia ja sen perintö brasilialaisessa kulttuurissa

Carlos Lievonen, 4000 sivua proosaa ja runoilijan sydän

Roberto Bolaño, Kaksi runoa. Suom. Carlos Lievonen

Artemis Kelosaari, ”Bosie” ja rakkaus, joka ei rohkene sanoa nimeään

Alfred Douglas, Kaksi Rakkautta. Suom. Artemis Kelosaari

Elina Siltanen, San Franciscon renessanssi ja suuri yhteisöllisyyden valhe

Juha-Pekka Kilpiö, Uuskerronnan alaston yhteisö

Robert Glück, Epävarma luenta. Suom. Juha-Pekka Kilpiö

Laura Piippo & Jaakko Yli-Juonikas, Maailmannäky ja kolmas merkitys. Keskustelua ITE-kirjallisuudesta

Anselm Hollo, Runoja. Suom. Harri Haarikko

Mikael Brygger, Reetta Pekkanen, Miia Toivio & Anna Tomi, Runot tarvitsevat hieman meidän apuamme

Emma Larkovuo, Kevät tai en tiedä

Henriikka Tavi, ”Ravistelkaamme toisiamme”

Tulilanka

Riikka Simpura, Merkintöjä kriisin reunamilta

Kritiikit

Ezra Pound: Pisan cantot. Suom. Kari Aronpuro (Veli-Matti Huhta)
Toni Lahtinen & Anne Ketola: Pelle Romantikan Luontorunoja (Tarja Hallberg)
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Laura Kärkäs)
Samuli Lampinen: Kulissishokki (Saara Laakso)
Teemu Ikonen (toim.): Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Kaisa Kurikka)
Franceso Petrarca: Africa. Suom. Maija-Leena Kallela & Teivas Oksala (Maria Valkama)
Anne Naukkarinen & Maarit Mustonen: ikkööhäik – i’m ok (Tuomas Taskinen & Ville Hämäläinen)

Toimitukselta
Musiikin ja kirjallisuuden alueella

Posted:Sun, 11 Aug 2019 14:23:33 +0000

Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja

Toim. Siru Kainulainen, Liisa Steinby ja Susanna Välimäki

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018, 429 s.

Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja tavoittelee musiikin ja kirjallisuuden yhteisiä alueita: yhtäältä sitä, kuinka musiikillinen ajattelu ilmenee kirjallisuudessa, ja toisaalta sitä, millaisia sanataiteelle tyypillisiä piirteitä voidaan löytää musiikista. Antologia lähtee liikkeelle äänestä kirjallisuutta ja musiikkia yhdistävänä elementtinä. Kirjan toimittajat, kirjallisuuden tutkijat Liisa Steinby ja Siru Kainulainen sekä musiikkitieteilijä Susanna Välimäki, toteavat teoksen johdannossa, että ääni liittyy yhtä luonnollisesti ja alkuperäisesti kumpaankin taiteeseen. Kirjallisessa ilmaisussa ääni ilmenee esimerkiksi äännemaalailussa, äännetoistossa ja rytmissä. Musiikintutkijan näkökulmasta ääni on yksi musiikin aines – ainakin jos ajatellaan, että musiikki on järjestettyjä ja kulttuurisesti esteettisenä kokonaisuutena koettuja ääniä. Musiikki on kuitenkin sanataiteen tavoin myös rytmiä, mittaa ja sointia, kuten Lea Rojola huomauttaa koko antologian päättävässä artikkelissaan. Lopulta onkin niin, että kirjallisuus ja musiikki tuntuvat oleskelevan suhteellisen lavealla yhteisellä alueella.

Kirjan kirjoittajina on laaja joukko kirjallisuuden ja musiikin tutkijoita, joista monet työskentelevät Turun yliopistossa. Tavallaan kirja antaakin hyvän kuvan siitä, millaista aihepiiriin liittyvää tutkimusta Turussa tehdään, vaikka mukana ovat myös kirjallisuuden tutkija ja pianisti Laura Wahlfors Sibelius-Akatemiasta sekä tutkija ja kääntäjä Krzysztof Majer Łódźin yliopistosta Puolasta. Maantieteellinen rajaus auttaa myös ymmärtämään kokoelman suhteellisen laajaa skaalaa ja eri puolille haarautuvia polkuja. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole sinänsä ongelma, vaan teoksesta voi löytää useita innostavia ja oivaltavia lähtökohtia eri taiteenlajien leikkauspintojen ajattelulle. Artikkelit käsittelevät niin sanataiteen musiikinomaista rakennetta kuin musiikillista kerrontaa, musiikillisia merkityksenantotapoja kirjallisuudessa, nykyrunouden äänteellisyyttä, rapin riimittelyä, joikaamisen kerrontatapoja sekä musiikillis-kirjallista intertekstuaalisuutta. Tästä kuljetaan vielä audiovisuaalisen median puolelle ja puheen musiikilliseen estetisoitumiseen.

Vaikka musiikille ja kirjallisuudelle voidaan löytää äänen kaltainen luontainen yhteinen alue, ei musiikkia ja kirjallisuutta ole aina ajateltu toisiaan lähellä olevina. Kirjan toimittajat muistuttavat johdannossa, kuinka keskiajan koulutusjärjestelmässä kirjallisuus kuului triviumiin eli grammatiikan, retoriikan ja dialektiikan muodostamaan kokonaisuuteen ja musiikki oli osa quadriviumia, johon laskettiin musiikin ohella kuuluvaksi tähtitiede, aritmetiikka ja geometria. Kirjoittajat valaisevat havainnollisesti taiteiden historiallisen polun: renessanssi löysi ajatuksen kirjallisuudesta, musiikista, kuvataiteista, arkkitehtuurista ja teatterista taiteina; 1700-luvun lopulla G. E. Lessing kuvasi, että maalaus on tilan taidetta ja runous tutkii aikaa – ja näin ollen musiikki on lähempänä kirjallisuutta kuin esimerkiksi maalausta; 1800-luvulla huipentui käsitys ”puhtaasta” eli absoluuttisesta musiikista, joka viittaa vain itseensä. Tästä lähtökohdasta musiikki ottikin joitakin askelia pois maailmasta eikä kirjallisuus ole kai koskaan mennyt autonomiavaatimuksissaan yhtä kärkeviin argumentteihin kuin musiikki. Näin on siitä huolimatta, että esimerkiksi nykyrunous saattaa olla kiinnostuneempaa sanojen soinnista kuin siitä, mihin ne viittaavat.

Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja onnistuu kuvaamaan, kuinka taiteiden hygieeninen erottaminen omille alueilleen on lopulta keinotekoista. Sekoittumista ja rajojen liudentumista tapahtuu kaikilla rintamilla ja jatkuvasti. Taiteenlajit myös avaavat tulkintakehyksiä toisilleen. Näin on esimerkiksi audiovisuaalisessa taiteessa, joka tuo useita ilmaisukeinoja yhteen. Esimerkiksi John Richardson kirjoittaa puheen musikalisoitumisesta eli estetisoitumisesta elokuvissa sekä siitä, kuinka puheen eri sävyt tuovat uuden tulkintatason elokuvan kerrontaan. Kielen soinnillisuus ja puheen musikalisoituminen on keskeistä myös nykyrunoudelle. Siru Kainulainen ottaa esimerkiksi Henriikka Tavin runoteoksen Toivo (2011), jossa kielen musikaalisuus syntyy yhtä lailla äänteiden ja sanojen merkityksen kautta. Teoksen päättävässä runossa ”Kehtolaulu” Tavi rakentaa yöllistä maisemaa luettelemalla yökkösiä, joiden nimissä kovat äänteet yhdistyvät peittämistä ja näkyvyyden katoamista kuvaaviin sanoihin: ”kaapu”, ”peitto”, ”varjo”, ”huppu”:

Kaapuyökkönen, kaakonpeitto,
lounaanpeitto, korpivarjo,
sinihuppu, savukaapu,
tuhkakaapu, veljeskaapu

Antologiassa keskenään kiinnostavan vertailukohdan muodostavat Liisa Steinbyn romaanin musiikinomaista rakennetta ja Yrjö Heinosen sonaattimuodon kerrontaa käsittelevät tekstit. Steinby selventää Friedrich Schlegelin ajatuksia kirjallisten fragmenttien suhteesta toisiinsa musiikinomaisina komponentteina. Heinosen artikkelin teemat ovat tuttuja musiikkitieteitä opiskelleille, mutta aiheen selkeä esitys on paikallaan erityisesti tässä kontekstissa. Niin ikään Majerin kirjoitus Vladimir Nabokovin ”Bachman”-novellin fuugamaisuudesta synnyttää raikasta ristivetoa Heinosen ja Steinbyn tekstien kanssa.

Musiikin tutkimuksen näkökulmasta kirjallinen ilmaisu liittyy itsestäänselvästi laulujen sanoituksiin. Varsinaista laululyriikkaa antologiassa käsitellään kuitenkin vain vähän. Sen sijaan hiphop-tutkija Inka Rantakallion artikkeli suomenkielisen rap-lyriikan riimeistä selventää lajityypin konventioita ja avaa samalla suomalaisen rapin historiaa. Hiukan yllättäen Rantakallion artikkelia vasten puhuttelevan vastinparin voi löytää Lea Rojolan Nils-Aslak Valkeapään runoutta käsittelevästä tekstistä. Rojola kuvaa, kuinka joiku on enemmän kuin melodia tai siihen liitetyt sanat. Joiku on tapa kiinnittyä maailmaan. Joikaamalla puhutellaan yhteisessä todellisuudessa olevia olentoja ihmisistä eläimiin, kerrotaan tarinoita ja tuodaan asioita läsnä oleviksi. Joiun kerronnallisuus ylittää monin paikoin sanat, ja joiun sanallinen ilmaisu voi olla kulttuuria tuntemattomalle aukkoista ja vaillinaistakin. Joiun esimerkin kautta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, kuinka sävelet ja sanat ovat molemmat kerronnallisia. Parhaimmillaan ne laajentavat ja tukevat toinen toistaan ja tuovat ilmaisuun sellaista syvyyttä, jota kumpikaan ei voisi yksin saavuttaa.

Taiteen tutkimuksen näkökulmasta antologia tarjoaa monia käytännöllisiä lähtökohtia sille, kuinka analyyttiset käsitteet voivat vaeltaa taiteenlajista toiseen. Esimerkiksi Susanna Välimäen artikkeli dekkariromaanien musikaalisuudesta on velkaa elokuvamusiikin tutkimukselle, jossa on totuttu analysoimaan henkilöhahmojen ominaisuuksia osin sen mukaan, millaista musiikkia niihin liitetään. Elokuvien ja televisiosarjojen kautta monelle onkin tuttu ajatus murhaajahahmoista nerokkaina yksilöinä, joiden monimutkaista ja poikkeavaa psykologiaa konniakin nerokkaammat etsivät pyrkivät ratkomaan. Aivan kuten elokuvissa ja televisiossa, myös kirjallisuudessa näiden poikkeusyksilöiden luonnetta kuvataan usein musiikin avulla. Välimäki kirjoittaa musiikkidekkareista ja siitä, kuinka esimerkiksi Sherlock Holmes keskittyy aina musisointiin erityisen vaikean tapauksen kohdatessaan. Tuolloin etsivä tavataan syventyneenä ajatuksiinsa ja ”raapi[massa] polveaan vasten nojaavaa viuluaan omituisella tavalla”. Esimerkki kertoo tietenkin paitsi Holmesista normeista poikkeavana intellektuellina ja vaikean musiikin intohimoisena harrastajana, myös musiikista avaimena mahdottomalta tuntuvan kysymyksen ratkaisuun. Tässä esimerkissä havainnollistuu musiikin ja kirjallisuuden syvin yhteys ja ehkä myös inspiraation alkulähde – musiikin edustama esikäsitteellinen ja intuitiivinen, joka auttaa sysäämään käsitteellisen ilmaisun uusien mahdollisuuksien avaruuksiin.

Sini Mononen
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Posted:Sun, 11 Aug 2019 14:18:39 +0000

Eugenio Montale

Tuo minulle auringonkukka – Portami il girasole

Suom. Hannimari Heino

Kustannusliike Parkko 2018, 307 s.

Käännöskirjallisuuden historia vaikuttaa usein yhtä sattumanvaraiselta kuin muukin kirjallisuuden kanonisointi. Eugenio Montalen (1896–1981) suomentaminen alkoi kulttuurilehdissä jo ennen vuoden 1974 Nobel-palkintoa. Sittemmin häneltä on julkaistu useita käännössikermiä eri lehdissä ja antologioissa. Piti kuitenkin odottaa vuoteen 2018 asti, että häneltä saatiin kokonainen valikoima suomeksi. Vertailun vuoksi: Montalen aikalaiselta Salvatore Quasimodolta julkaistiin valikoima Ja äkkiä on ilta (suom. Elli-Kaija Köngäs) jo vuonna 1962, kolme vuotta Nobelin jälkeen.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Tuo minulle auringonkukka on sitä paitsi esimerkillinen käännösvalikoima. Se on kattava ja huolella tehty, siinä on perusteellinen esipuhe ja selitysosio, ja käännösten rinnalla kulkevat alkukieliset runot. Usein 1900-luvun suurimpana italialaisena runoilijana pidetty Montale julkaisi harvakseltaan, mutta hänen runoutensa muodostaa harvinaisen yhtenäisen kokonaisuuden. Runoilija itse sanoi, että hänen tuotantoaan on luettava yhtenä ainoana runoelmana. Suomennosvalikoima kattaa Montalen koko kirjailijanuran vuosilta 1918–1980.

Montale oli perinnetietoinen modernisti. Hänen sukupolvensa pyrki uudistamaan italian pölyttynyttä runokieltä, joka 1900-luvun taitteessa oli jäänyt sekä vuosisataisen tradition että Gabriele D’Annunzion pompöösin helkyttelyn vangiksi. Siinä missä futuristit halusivat räjäyttää sanat vapaiksi säkeistä ja jopa syntaksista, Montale pyrki sovittamaan perinteen yhteen modernin kokemuksen kanssa. Hänen runoutensa seisoo tietoisesti Danten, Leopardin ja englantilaisten metafyysikkorunoilijoiden harteilla.

On syytä muistaa myös aikakauden kulttuuristen virtausten ideologinen ulottuvuus: sekä D’Annunziolla että futurismilla oli keskeinen osa fasismin synnyssä. Montale sen sijaan allekirjoitti fasismia vastustaneiden intellektuellien vetoomuksen vuonna 1925. Hänen antifasisminsa oli kuitenkin pikemminkin kulttuurista kuin poliittista: aristokraattisena sieluna hän vieroksui moderniteettiin kuuluvia massaliikkeitä.

Montale mainitaan usein hermetismin pääedustajana Quasimodon ja Giuseppe Ungarettin kanssa. Hän kuitenkin vieroksui hermetismille ominaista puhtaan runouden ihannetta, jossa kieli nähdään porttina metafyysisiin totuuksiin. Hänen runoutensa pudottaa runoilijat jalustaltaan eksistentiaalisen epäilyn keskelle, jossa ainoa varmuus on negatiivista:

Älä ano meiltä mottoa joka maailmat avaisi,
saat vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia.
Siinä kaikki, minkä tänään voimme sanoa,
sen mitä emme ole, sen mitä emme halua.

Montalen varhaistuotantoa määrittää Ligurian rannikon karu maisema. Runoilija vietti nuoruutensa kesät Monterosso al maressa, joka kuuluu Cinque Terren kyläryppääseen. Nykyään pittoreskeinta turisti-Italiaa edustava seutu näyttäytyy esikoiskokoelmassa Ossi di seppia (Seepian kuoria, 1925) pysähtyneenä, autiona ja kituliaana. Elämää määrittää hauraus ja ”elämisen kipu”: kuivuva puro, käpristyneet lehdet, maahan lyyhistynyt hevonen. Runojen puhuja suhtautuu elämään passiivisesti, kohtaloonsa alistuneesti; minä tarkkailee maailmaa lasinsirpalein varustetun muurin takaa. Montalen alter ego Arsenio on T. S. Eliotin J. Alfred Prufrockin tavoin porvarillisen itsehillintänsä vanki. Vain hetkittäin asioiden totunnainen järjestys järkkyy ja jokin syvempi totuus näyttäytyy. Montalen maailmankuvaa onkin kutsuttu ”aktiiviseksi pessimismiksi”: hänen runoutensa syntyy jännitteestä modernin elämän tyhjyyden ja hetkellisten ”ihmeiden” välillä.

Ihmeen odotuksen tematiikkaa kehitellään edelleen kokoelmassa Le occasioni (Tilaisuuksia, 1939), jonka nimi viittaa hetkiin, jolloin elämän merkitys paljastuu väläyksenomaisesti. Kokoelmassa käynnistyy myös toinen Montalen tuotannon läpi kulkeva teema, puhe poissaolevalle toiselle. Tuo toinen on yleensä joku runoilijan rakastetuista. Tärkeimmät Montalen runouden naishahmot ovat Clizia, joka perustuu amerikanjuutalaiseen Irma Brandeisiin, ja ”la Mosca” (’Kärpänen’) eli runoilijan vaimo Druzilla Tanzi.

Nämä kaksi pääteemaa yhdistyvät ehkä kirkkaimmin Tilaisuuksien sarjassa ”Motetteja”. Sana motetti viittaa keskiaikaiseen moniääniseen lauluun sekä vanhaan italialaiseen runomuotoon. Montalen motetit ovat lyhyitä, usein kaksisäkeistöisiä runoja, joissa alun puhetta poissaolevalle sinälle seuraa näennäisen irrallinen havainto, joka toimii joko kontrastina tai kiteytyksenä edellä sanotulle. Hyvänä esimerkkinä käy motetti numero 6:

Toivo nähdä sinut edes kerran vielä
jätti minut,

ja mietin, onko tämä, johon sammuu
viimeinenkin aistimukseni sinusta, tämä kuvien laajakangas,
enne kuolemasta vai menneestä
kantautuva, mutta vääristynyt ja häilyvä,
jokin sinun välähdyksesi:

(Modenassa, holvikäytävällä
orja kaluunoissaan raahasi
kahta sakaalia talutushihnassa).

Suomennokseen on valitettavasti jäänyt pari epätarkkuutta. Verbimuoto ”jätti” ei ilmaise alkutekstin imperfektistä aspektia (”m’abbandonava”): toivo siis oli jättämässä puhujan. Myös kolmannen säkeistön ”orja” on ratkaisuna hieman kyseenalainen. Alkutekstin ”servo” viitannee pikemminkin jonkinlaiseen miespalvelijaan, onhan tällä kaluunatkin hihoissa. Jonathan Galassin englanninnoksessa kyseinen kohta onkin käännetty ”a servant in gold braid”.

Montalen runous kehittyi yhä metafyysisempään suuntaan toisen maailmansodan vuosina kirjoitetussa kokoelmassa La bufera e altro (Myrsky ja muuta, 1956). Historiallinen sota kasvaa kosmiseksi taisteluksi valon ja pimeyden voimien välillä. Myös toinen, jolle puhuja osoittaa sanansa, on kehittynyt yhä abstraktimmaksi olennoksi: ”Ehkä minulla ei ole muuta todistetta / siitä, että Jumala näkee minut ja akvamariinipupillisi / katsovat hänen puolestaan” (”Matkalla Finistèreen”). Cliziasta tulee keskiajan dolce stil nuovon hengessä donna angelica, enkelimäinen opashahmo, ja menetetty maallinen rakkaus näyttäytyy uhrina, jonka kautta jumalainen rakkaus voi lunastaa ihmiskunnan apokalyptisellä hetkellä:

[…] Katseesi yhä
korkeuksiin käännä, Clizia, se on osasi, sinun
joka muuttumatonta rakkautta muuttuen vaalit,
kunnes sokea aurinko jota sisälläsi kannat
Toisessa häikäistyy ja sulautuu
Häneen, kaikkien tähden. […]

(”Hitler-kevät”)

Entä mitä haasteita Montale tarjoaa kääntäjälle? Vaikkei runoilija pitänytkään hermetistin tittelistä, hänen runoutensa on tunnetusti monitulkintaista ja yksityisen symboliikan täyttämää – sitä on kutsuttu myös yksinpuheluksi. Montalen hienovarainen dialogi tradition kanssa on myös vaikea välittää niille, jotka eivät ole kasvaneet italialaisen kirjallisuuden parissa. Hän saattaa esimerkiksi käyttää jotain Dantella esiintyvää arkaaista sanaa, mutta eri merkityksessä.

Hannimari Heinon suomennos on pääosin oivallinen. Montalen runokieli on moderniudestaan huolimatta yhä jossain määrin kiinni perinteisessä ylätyylissä (italiano aulico), mikä näkyy suomennoksessa ”ehtoon” ja ”illankoin” kaltaisina sanavalintoina. Aina hankala tasapainoilu merkityksen ja kielen sointuvuuden kanssa on ratkaistu tapauskohtaisesti, kuten mielestäni pitääkin. Mitallisuutta ja loppusointuja myötäillään silloin, kun se on tuntunut luontevalta. Suomentajalla on ollut korvaa myös muille musikaalisille keinoille, kuten alkusoinnuille: esimerkiksi säe ”perduto in mezzo a un polveroso prato” on suomennettu ”outona nuutuneella niityllä” (”Älä pyydä meiltä sanaa”). Sointuvuutta ja rytmiä on välillä tavoiteltu myös suomen kielen normista poikkeavalla sanajärjestyksellä. Ratkaisu toimii ajoittain, mutta välillä tuntuu, että suomennos on liikaa kiinni alkutekstin syntaksissa. Käänteisen sanajärjestyksen ja vapaan mitan yhdistelmä tuo helposti mieleen Tulenkantajien runouden, vaikka vaikutelma onkin varmasti tahaton.

Lisähaasteen kääntäjälle muodostaa Montalen runouden temaattinen jatkuvuus, joka ilmenee esimerkiksi runosta toiseen esiintyvinä johtomotiiveina. Yksi tällainen motiivi ovat viittaukset erilaisiin tansseihin, joiden on tulkittu liittyvän niin aistillisuuteen, massakulttuuriin kuin kuolemaankin. Nämä runojen väliset ristiviitteet eivät aina välity suomennoksessa. Viittaus cariocaan (”fedele cadenza di carioca”), 1930-luvulla suosittuun brasilialaiseen tanssiin, on vaihtunut yleisluontoiseksi ”kuuliaisen tanssin tahdiksi” (motetti numero 5). Monitulkintainen sana ”sarabanda” runossa ”Lindau” on puolestaan suomennettu ”hulabalooksi”: ”Aukion kehällä hulabaloo / yltyy siipiratasten pauhuna.” Jos sanan tulkitaan viittaavan väkijoukon iloiseen hälinään, voisi sen vähemmän anakronistisesti kääntää vaikkapa ”juhlahumuksi”. Edellä sanotun valossa olisi kuitenkin mahdollista tulkita sen viittaavan sarabande-nimiseen tanssiin.

Näistä pikku huomautuksista huolimatta Tuo minulle auringonkukka on hieno saavutus, todellinen runousteko. Kirja on Tommi Parkon perustaman, käännösrunouteen keskittyvän Kustannusliike Parkon ensimmäinen julkaisu. Teos rahoitettiin osittain joukkorahoituksella, siis kerjäämällä. Tätä on kulttuurityö 2020-luvun kynnyksellä. Vielä kymmenisen vuotta sitten WSOY ja Nuoren Voiman Liitto julkaisivat yhdessä käännösrunoussarjaa, ja Savukeidaskin oli vielä voimissaan. Se aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta. Toivottavasti Kustannusliike Parkon tulevat julkaisut ovat yhtä tasokkaita näytteitä käännösrunouden merkityksestä kuin tämä tuore Montale-valikoima. Virsi pienestä kielialueesta on vanha mutta paikallaan. Käännöskirjallisuus on paitsi ikkuna maailmaan, myös peili, joka heijastaa kulttuurista itseymmärrystämme. Ilman kääntämistä kirjallisuus näivettyy yksinpuheluksi.

Janne Löppönen
Aaltoja rakkaudesta

Posted:Sun, 21 Jul 2019 08:57:49 +0000

Kaija Rantakari

Koko meren laajuus

Poesia 2018, 71 s.

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus palkittiin ilmestymisvuotenaan sekä Toisinkoisella että Kalevi Jäntin palkinnolla. Teosta kiiteltiin etenkin sen modernista ja minimalistisesta, ilmavasta rakkauslyriikasta, jossa eroottista kohtaamista rakastetun kanssa kuvataan valtamereen rinnastaen.

Koko meren laajuus käyttää samaa fragmenttimuotoa kuin Rantakarin esikoisteos Mikado (2015), jonka havainnoissa nousevat esiin järki ja loogisuus. Koko meren laajuus on tunteiden ja tuntemusten runoutta, kun Mikadon kuvallisuudessa terävät kulmat, kolmiot ja suorat korostuvat. Teosten keskinäinen vastakohtaisuus ja täydentävyys näkyvät myös miljööratkaisuissa. Mikadossa liikutaan kaupungissa, kun uusimmassa luontokuvasto korostuu: meri, sen aallot, tyrskyt ja kiviset rannat ja saaret mallintavat todellista meriluontoa. Molemmissa teoksissa puhutellaan toista ja nähdään unia, aggressiivisesti tai kaivaten, ja unenomaisuus kuvastaa Koko meren laajuuden olemusta.

Mikado ja Koko meren laajuus asettuvat säetasolla kauniisti lomittain. Teosten yhdessä luoma maailma on eheä. Niitä voi lukea samaan aikaan, toinen jatkaa siitä, mihin toinen jää. Kun Mikadon väreinä mainitaan tuberkuloosinpunainen ja musta, on punainen Koko meren laajuudessa läsnä eniten poissaolossaan. Se on piilossa ihon alla, miltei siinä: ”veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua”. Mustansinistä on rakastetussa asuva vieraus ja metaforinen meri, johon kohtaaminen puhujan heittää.

Koko meren laajuuden puhuja kuvaa toista kuin syvän meren sisältä, keskeltä aallokkoa, jossa jalat eivät osu pohjaan ja ympäröivästä maailmasta näkee kerrallaan vain lyhyitä välähdyksiä, valoa ja rantakallioita. Tekstifragmentteja lukiessa syntyy maininkien rytmi kuin kuuntelisi merta tai yhteistä hengitystä. Fragmentit voi lukea erillisinä havaintoina, mutta ne asettuvat kronologisesti toistensa yhteyteen, tarinallisemmin kuin Mikadossa.

Koko meren laajuudessa toista kuvataan hyvin läheltä, mikrotasolta. Kun rakastetun silmistä tulee todellisuuden kiintopiste, aiheutuu tästä katkos suhteessa ympäröivään maailmaan. Rakastetun läheisyys aiheuttaa osin tiedostamattomien, epämääräisten fyysis-psyykkisten tuntemusten eli affektien ja toisaalta ainakin osittain tietoisten tunteiden eli emootioiden vyöryn^[1] ja sekoittumisen keskenään vielä moninaisempiin sävyihin ja tunnelmiin. Puhujan kokemuksessa tapahtuva horisontin katoaminen tapahtuu myös merellä: ”sumu tarttuu silmiin, / vastarannalle ei voi nähdä”.

Teoksen kolmannen osan eroottisessa kohtaamisessa fragmenttimuotoinen runo vaihtuu säkeistölliseksi, minämuotoiseksi ajatuksenvirraksi. Vaikka puhujan ajatukset katkeilevat, ei havainnoiva mieli oikein koskaan lepää. Runoissa toisesta tehdään tarkkoja mutta vääristyneitä huomioita: runon puhuja näkee vain silmiä tai rakastetun huulet toisiinsa tarttuneina, niin sylikkäin he ovat. Kaikki mitä tuossa osastossa ääneen sanotaan, on ”oi”, vanhahtava, ylätyylisen runouden ilahdusta merkitsevä konventio, tuttu esimerkiksi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvotteluista (2017), jossa huudahdus jäljittelee tunnetta. Koko meren laajuudessa ”oi” ironisoituu rakastelun huipentuman paikaksi, jota kohti ja josta pois teos kulkee huokausten ja huudahdusten, muuntuneen aikakäsityksen ja tajunnan saattelemana. Hetkittäin teoksen lukeminen aiheuttaa vaivaantuneisuuden tunteita, niin lähelle ja intiimin kokemuksen sisään runoilija osaa lukijansa viedä.

Koko meren laajuuden meri on romanttinen ja ylevä, subliimi valtameri, ääretön ja pelottava, ja samalla metafora rakastetussa koetulle vieraudelle, jota kuvaa Martin Heideggerin käsite Unheimlich, joka usein kääntyy vieraaksi, oudoksi tai kammottavaksi. Se on kotoisuuden puutetta,^[2] jonka vieraus rakastetussa herättää. Meressä ja rakastetun kohtaamisessa on jotain uhkaavaa, kiellettyä: ”poikkeaminen suunnasta, / erehdys // paitasi napit sormissani, // meduusat silkistä kasattuja tähtiä”.

Rannoilleen meri on kesytön ja ehdoton, niitä hitaasti kuluttava, ja sen kaltainenkin rakastettu voi olla. Koko meren laajuuden lukijalle syntyy vaikutelma muodosta, joka feminiinisen subjektin olisi vuoroin otettava tai menetettävä suhteessa maskuliiniseen subjektiin. Kuvastossa tätä eroottista kamppailua heijastanee kallion jykevyys suhteessa hedelmällisiin joenuomiin, jotka virtailevat minne niitä huvittaa. Ylipäätään teos hyödyntää vastakkainasettelua, jähmettynyt kivivirta ja virtaava vesi kuvaavat rakastavaisten eroja, pimeys saa valon loistamaan, sumu peittää selkeät näkymät. Kohtaamisen ulkopuolella puhuja ja puhuteltava ovat tasaveroisia, he ovat teoksen ”voimakkaat rannikkovirrat // päällekkäin ja limittäin”, ja he ovat kaksi saarta, erillisiä, erilaisia ja karuja saaria, joiden välillä ja siitä pois valtavat vesimassat liikkuvat.

Saila Susiluodon Ariadnessa (2015) pohjoinen, karu meri ja sen saaristoelämä toimivat miljöön ohella metaforana emootiolle, tiedostetulle tunteelle, toisessa ihmisessä asuvasta pysyvästä vieraudesta. Pohjoinen saaristo on myyttistä ”pelon maisemaa”^[3]. Ariadnessa ystävää tai edes lapsiaan ei voi lopulta kokonaan tuntea. Silti sekä Ariadnessa että Koko meren laajuudessa rakastettu voi tuoda puhujan takaisin eheyteen, rakkaudessa ja seksuaalisessa kohtaamisessa. Molemmat teokset kuvaavat eroottisen kohtaamisen yhteydessä häpeän kaltaisia affekteja, paljastumista toisen katseelle, joka pyrkii ihon alle ja näkee. Koko meren laajuuden puhuja ajattelee: ”riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu”. Veden alta paljastuu sileä kallio, rakastetun ruumis, ja oma minuus suhteessa siihen. Ariadnessa kuvatun pettymyksen ja toivon aaltoilu on sukua Koko meren laajuuden vetäytymisen ja lähentymisen vaihtelulle, sillä toiseen sulautumista ja nähdyksi tulemista on vaikeaa kantaa.

Sen vuoksi ei vain valtameren vaan myös avaruuden suunnattomuus on kirjoittautunut Koko meren laajuuteen, sen puhuteltavaan ja puhujaan. Kun rakastettua katsoo hyvin läheltä, tämän iholta aukeaa makrokosmos. Vaikka sukupuolidikotomiaa ei Koko meren laajuudessa suoraan ilmaista, miellän kohtaamisen vastakohtaisuuksien vuoksi maskuliinisen ja feminiinisen subjektin väliseksi intohimoksi, jota myös Outi–Illuusia Parviaisen Meren nivelet (2017) kuvaa. Meren nivelissä puhujan ajatukset vyöryvät kuin aallot kohti rantaa, yhtenä ajatusten merenä kohti toista, puhuteltavaa, ja eroottisessa kohtaamisessa paikka ja aika sulautuvat samalla tavoin subliimisti avaruuden näyiksi, sen ikivanhaksi valoksi, joka Koko meren laajuudessa loistaa aurinkona rakastetun silmistä. Rakkaudessa ja sen teoissa saaria pyyhkii niitä paljon suurempi valtameri, ja avaruus lähettää valonsa rakastetun silmiin.

Koko meren laajuus on kohtaamisen runoutta. Rakkaus sallii sulautumisen, selkeiden rajojen muuntumisen polveilevaksi rantaviivaksi, ei pysyvästi, mutta kosketuksessa. Toisen vieraus saa sekoittua puhujan kokemusmaailmaan, ja tunteiden myrskyssä tunnelmat vaihtuvat kuten sää merellä, ja siksikin sydämessä läikkyy punaa.

1 Anna Helle & Anna Hollsten 2016. Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta. Helle & Hollsten (toim.), Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 7–33.
2 Martin Heidegger 2007. Oleminen ja aika. (Sein und Zeit, 1927.) Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino, 237.
3 Maria Laakso, Toni Lahtinen & Merja Sagulin 2017. Johdatus suomalaisen kirjallisuuden saarille. Laakso, Lahtinen & Sagulin (toim.), Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 15.

Tarja Hallberg
Merkitsevä etäisyys

Posted:Tue, 16 Jul 2019 17:01:37 +0000

Tuukka Pietarinen

Yksin ja toisin

WSOY 2018, 61 s.

Tuukka Pietarisen esikoisteos Yksin ja toisin on keinoiltaan ja tyyliltään riisuttu kokonaisuus, josta huokuu myös aforistisuutta. Teos uppoutuu ihmisten ja asioiden välisiin etäisyyksiin ja läheisyyksiin ja niiden merkityksiin. Kyse on myös filosofisesta olemassaolon pohdiskelusta – siitä, mitä ylipäänsä on, tai siitä, kuinka havainto vinouttaa kokemusta todellisuudesta. Ensin mainitut teemat lienevät ikiaikaisia ja viimeksi mainitut sellaisia, joihin nykyrunous on viime aikoina erityisesti paneutunut.

Ensivaikutelma on hillitty. Marjaana Virran suunnitteleman kannen perinteikäs lintuaihe ja maanläheiset värit eivät herätä suuremmin huomiota, vaikka kuvassa taivas onkin ylösalaisin. Sisältö ei tunnu pettävän kannen lupausta suhteellisen sovinnaisesta muodosta ja runokeinoista: teoksessa on parilliset neljä osastoa, ja osuvasti Yksin ja toisin rakentaa poetiikkaansa kahden pääasiallisen runomuodon varaan. Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osasto nojaavat pelkistettyyn, kertomukselliseen lyhytproosaan, ja kaksi keskimmäistä osastoa jatkavat ja vievät omaan hallittuun suuntaansa viime vuosina erityisesti Poesian runoteoksissa jo valtavirraksi asettunutta fragmentaarisuutta.

Yksin ja toisin käsittelee olemassaolon kysymyksiä usein hämmentävien mutta loogisten – tai loogisilta vaikuttavien – väittämien kautta, ja sen maailma rakentuu paljolti lisäämisen ja poistamisen, ihmisten läsnä- ja poissaolojen väliselle jännitteelle. On kuin tuota maailmaa säätelisi jokin mielivaltaisesti muuttuva vakio, eräänlainen maailmanjärjestys:

Toisen poissaolo yhden välttämätön ja riittävä ehto
Yhden poissaolo toisen välttämätön ja riittävä ehto

Ja koska toinen ei koskaan ole poissa
ei yksi koskaan ole täällä

Onko kyseessä jonkin ylemmän voiman huumori? Kysymyksiä herättää myös kielen ja lauserakenteen epätarkkuus, vuotaminen: mille ”yhden” tai ”toisen” poissaolo ylipäänsä on ehto? Kiinnostavimmillaan teoksen tyyli hahmottuu vastaavanlaisissa (muka)syllogismeissa tai niiden kaltaisuuksissa, jotka saavat aikaan äkillisen halun mennä opiskelemaan logiikkaa. Kokoelman retoriikassa ja muotoratkaisuissa ilmituleva tarkkuus törmäytetään yhteen absurdien ja surrealististen elementtien kanssa. Tarkkuus myös synnyttää tätä absurdiutta; juuri säännönmukaisuuksien maailmasta kuoriutuu mielettömyyttä.

Ihmisten välisiä suhteita käsitellään symmetrian ideaa hyödyntäen. Pietarinen kehittelee kieleensä toistuvasti vastakohtaisuuksia ja hakee muotoon balanssia käyttämällä esimerkiksi kiasmia ja sen vapaita muunnelmia. Kiasmi on kaksiosainen retorinen kuvio, jossa toinen osa toistaa ensimmäisen pääelementit käänteisesti:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa

Puhuja rinnastaa kaksi elementtiä, peilin ja ihmisen, ja näin ne merkityksellistyvät toistensa avulla, tulevat peileiksi sekä muodon että sisällön kautta. Tuttu ajatus ihmisistä toistensa peileinä on varioitu kiehtovaan muotoon – peiliä heijastava toinen peili heijastaisi paradoksaalisesti vain tyhjää. Seuraava kaksisäkeinen fragmentti taas jäljittelee ja täydentää edellisiä kuvia. Minuuden alkuperä näyttäytyy jäljittämättömänä sikäli kuin minuutta edes on, ja ihminen rakentaa itseään suhteessa toiseen ihmiseen väistämättä, huomaamattakin. Heijastus ei paljasta alkuperää.

Pietarinen hyödyntää fragmenttia erittäin hallitusti, rönsyämättä ja säännönmukaisemmin kuin useimmat hänen todennäköiset poesialaiset esikuvansa. Säkeiden ja fragmenttien lukumäärä aukeamalla vaikuttaa niin ikään toteuttavan jotakin johdonmukaista periaatetta, ja parhaimmillaan kiasmin idea ja teoksen teemoja varioiva toisto heijastuvat aukeaman kaikkiin fragmentteihin. Säkeet eivät virtaa vaan luovat toisiinsa suorempia esteettis-geometrisia yhteyksiä. Tämä on sekä kokoelman heikkous että sen vahvuus: on älyllisesti kiihottavaa ja ilahduttavaa havaita kaava, mutta oma kauneudentajuni jää kaipaamaan rohkeampia poikkeamia ja useampia railoja kielen pintaan.

Useat Pietarisen käyttämät runokeinot (kuten edellisessä esimerkissä) synnyttävät halun piirtää säkeiden sisältöjen mukaisia kaavioita, ja näin teoksen visuaalisuus ulottuu metatasolle. Mukana on myös muutamia matemaattisia konkreettisia runoja, jotka rytmittävät ja keventävät sen tiheää filosofisuutta, vaikka vähintään yhtä paljon ajateltavaa nekin tarjoavat.

Harrassävyisessä ontologisessa pohdiskelussa ja nolla-aiheissa on kaikuja etenkin Olli-Pekka Tennilän tuotannosta: ”Yksi ja nolla, kaksimielinen.” (Tennilä, Ontto harmaa). Pietarinen:

1/0

0/1

Kristian Blombergin itsekseen muuttuvaan taas viitataan suoraan, ja Yksin ja toisin käsitteleekin sen tavoin esimerkiksi ihmisen tapaa merkityksellistää todellisuutta ikonisesti tai indeksisesti. Usein korostuu ajatus siitä, miten savu voi olla havaitsijalleen itse tulta todellisempaa: ”Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää / sivuun maalauksen tieltä”.

Ilmeisimmillään teoksen nimi Yksin ja toisin viittaa vinksallaan olevaan maailmaan, toisin näkemiseen tai havaitsemiseen: heti alussa kuvaan ilmestyy kummallinen, vuoroin sortuva tai purettava, vuoroin rakennettava kaupunki. Kaupungin nyrjähtävät tapahtumat kuvastavat myös sitä asuttavia ihmisiä, joiden elämässä poissaolo, syntymä ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Nämä kirjan hahmot ovat lähes persoonattomia toimijoita, joihin viitataan sanoilla kuten ”hän”, ”nainen”, ”mies” – tai ”yksi” ja ”toinen”. Toimijuuskin on kyseenalaista sikäli, että useimmiten yhteisö tai ulkoinen olosuhde tekee valinnan yksilön puolesta: ”Tässä leikissä kuvitellaan yksi kadonneeksi ja lähetetään toinen / etsimään”.

Itselleni kiinnostavin tulkinnallinen ulottuvuus syntyykin siitä, mitä teoksen hahmojen välillä tapahtuu. He eivät usein ole suhteessa toisiinsa suoraan vaan jonkin periaatteen, tehtävän tai etäisyyden kautta – eivätkä välttämättä edes tietoisia toisistaan. Sivussa pysyttelevä puhuja luo heidän välilleen yhteyksiä, jotka asettavat kysymyksen sattumanvaraisuudesta uuteen, logiikkaa ja estetiikkaa korostavaan valoon. Syntyy assosiaatiota esimerkiksi jungilaiseen synkronisiteetin käsitteeseen, joka viittaa kahden asian väliseen ”merkitykselliseen yhteensattumaan”. Vaikka nämä asiat eivät ole kausaalisuhteessa keskenään, ne luetaan symbolisesti merkityksellisinä yhteensattuman epätodennäköisyyden vuoksi. Kuinka tietoisuus kahden toistaan muistuttavan tai toisilleen vastakkaisen tapahtuman yhtäaikaisuudesta vaikuttaa käsitykseemme todellisuudesta, teos vaikuttaa kysyvän. Juuri retorinen peilirakenne johtaa usein ikään kuin plus miinus nolla -tilanteeseen, jossa asiat palautuvat määrällisiin uomiinsa. Toisin sanominen ohjaa siis myös hahmojen etäisyyksien kautta määrittyviä suhteita, eräänlaisia rinnakkaistodellisuuksia:

Juuri ennen junan lähtöä yksi nousee paikaltaan ja ryntää
lähimmälle ovelle, vääntää sen auki ja hyppää jo liikkuvasta
vaunusta takaisin laiturille…

…tietämättä toisesta, joka on tullut asemalle viime hetkellä,
juossut lipuntarkastajista välittämättä jo kiihdyttävän junan
kiinni ja kammennut itsensä takaovesta sisään.

Toisaalta hahmot ovat yksin silloinkin kun ovat kaksin, heillä on ikään kuin jaettu toiseuden kokemus. Kun kumppani vaihtuu naapuriin täysin huomaamatta, olemme beckettiläisyyden jäljillä. Pidän siitä, miten teos tuntuu kääntävän päälaelleen modernin yksilökeskeisen ajatuksen ihmisyksilön korvaamattomuudesta.

Pääosin teos tuntuu ajattomalta, ehkä liiankin. Ilmestyskirjamaisten elementtien kautta syntyy selviä viitteitä ajankohtaisiin ekokriittisiin teemoihin, joista voidaan johtaa yksi itse teoksesta lähtevä, sitä nykyaikaan motivoiva tekijä vierauden ja toiseuden tematiikalle: ”Tappava kuivuus on vaivannut kaupunkia jo kuukausia, / kun äkkiä kuuluu voimakas jysäys ja maa tärähtää”. Näin nykyisyys toistaa ja toteuttaa kirjoitettua historiaa. Teoksessa on kirjallisuushistoriallisesti hyvinkin perinteistä kuvastoa, satumaisia hahmoja kuten metsästäjä, paimenet, lampaat ja sudet, mutta vinkkeli on hitusen uudempi: ”ja nyt syödään aitauksessa kokonaista lajia sukupuuttoon”.

Outojen sattumuksien lyhytproosa luo yhteyksiä esimerkiksi Kafkaan ja Daniil Harmsiin, joista jälkimmäisen kokoelman Ensiksikin ja toiseksi nimeä Pietarisen teoksen nimi muistuttaa. Suomalaisista samansuuntaista tummasävyistä huumoria on viljellyt esimerkiksi Juhani Peltonen lyhytproosassaan, vaikka hän olikin selkeämmin humoristi ja satiirikko. Pietarisen pienoisproosan käänteet ovat selittelemättömyydessään nautittavia, hauskojakin, mutta niiden kieli ja tyyli kaipaisi lisää hienovirettä ja sävyjä vaikuttaakseen ja tuntuakseen enemmän, etenkin kun kyse on runoteoksesta – nyt tietoinen ja korostettu koruttomuuden estetiikka ei kaikilta osin asetu teoksen eduksi. Luultavasti pelkistetyn tyylin on ajateltu tekevän sijaa paitsi ajatuskuvioiden monimutkaisuudelle, myös unenomaiselle sävylle. Mutta pelkistämisen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että kielen vivahteikkuus ikään kuin antaa periksi sisällölle. Kyseessä on kuitenkin monin tavoin ansiokas, taitava ja huolellinen esikoisteos, mistä kertoo jo sijoittuminen toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnossa.

Pelastukseksi maanpäällisestä mielettömyydestä teoksen hahmot tuntuvat usein etsivän itsensä tai jonkin alkuperää, yhteyttä aliseen maailmaan. He tutkivat maan ojia, aukkoja, kaivavat kuoppia ”äiti-maahan”: ihmisiä houkutellaan omien hautojen kaivuuseen, maa nielaisee jonkun pään. Vaikka sukupuoli itsessään ei olekaan teoksen ydinaiheita, toinen on näin tulkiten läsnä myös feminiinisenä, ikiaikaisen kuvaston mukaisesti toisaalta pelottavana, toisaalta jonakin, jonka toivotaan synnyttävän maailmaan ”se, jota ensin lähdettiin etsimään”. Lopuksi syntyykin itse pyöreä nolla, jota kukaan ei ole tervehtimässä – tietenkään.

Anniina Meronen
Uinahtelevat muusat

Posted:Sun, 19 May 2019 18:44:30 +0000

Emilia Karjula & Eero Merimaa

Museion Tarot

Numero 97/150. Omakustanne, 2017.

Sanottakoon heti aluksi, että tutkija Emilia Karjulan ja kuvataiteilija Eero Merimaan yhteistyössä luoma Museion Tarot on lukuisia asioita samaan aikaan: esimerkiksi taiteidenvälinen kooste, väitöskirjan osa, yhteisörahoituskampanjapohjainen tarot-paketti itsetutkiskeluun ja tutkielma työhönsä väsyneistä muusista ja heidän kauheasta, elävästä talostaan.

Yhteisteos on aiemmin ollut näytteillä erilaisina installaatioina, joista on koostettu nyt tarkasteltavana oleva taiteilijakirja. 1960-luvulla aloittaneen Fluxuksen hengessä se sekoittaa pakkaa, minkä ehtii. Kansainvälinen taiteilijaverkosto Fluxus suosi taiteen intermediaalisuutta, hauskuutta, epäkaupallisuutta ja löydetyn materiaalin hyödyntämistä, ja sen perintöä ovat nykyisenlaiset taiteilijakirjat. Toinen tärkeä edeltäjä lienee Marcel Duchampin Vihreä laatikko (La boîte verte. La mariée mise à nu par ses célibataires, même, 1934), jonka dokumentit kuvaavat Duchampin samannimistä käsitteellistä teosta, joka tunnetaan myös nimellä Suuri lasi (Le grand verre, 1915–23). Nykyisten taiteilijakirjojen moninaisuutta avaa oivallisesti Rikhardinkadun kirjaston taiteilijakirjanäyttely ja siihen liittyvä RikArt-verkkogalleria.

Karjulan ja Merimaan taiteilijakirja Museion Tarot on kirjankaltainen objekti: signeerattu, ruskea arkistolaatikko, jonka nimiötarra ilmoittaa kotelon kuuluvan ”Frontin Säätiön kokoelmiin”. Tässä kritiikissä tarkastelen koteloa numero 97. Laatikon hypistely herättää arkistoille ominaisen uteliaisuuden tunteen, mahdollisuuden löytää jotakin jo historiaksi muuttunutta, intiimiä ja unohdettua. Laatikko sisältää Museion Tarot -kirjan, 78 kuvakortin tarot-pakan sekä kirjoituskoneella kirjoitetun liuskan käsikirjoituksesta, aidosta tai fiktiivisestä. Korttien kääreissä ja kirjan etukannessa on Frontin Säätiön logot. Kirja seuraa rakenteeltaan tarot-korttien tulkintaoppaita, ja jokaisesta kortista on noin aukeaman mittainen kuvaus itsetutkiskelua ohjaavine avainsanoineen, jotka ovat mietelauseiden tai tarinoiden kaltaisia: ”Jalanjäljet ja painaumat voivat johdattaa tai upottaa. / Aina joskus saatte päättää itse.” Takakanteen on merkitty kokoelmakappaleen numero. Kirjan dokumenteissa on nähtävissä tulipalon jälkiä. Arkistolaatikko sisältää kaiken, mitä erään Museionin tuhosta on jäänyt jäljelle.

Antiikin Museionit olivat tieteiden ja taiteiden kehittämiseen keskittyneitä tiedekeskuksia, muusien suojeluksessa toimivia akatemioita ja kirjastoja. Kerrotaan, että aikoinaan tieteiden ja taiteiden muusat olivat jumalattaria ja nymfejä, jotka asuivat lähteissä, mutta se oli ennen kuin taiteilijat löysivät heidät ja heistä tuli taiteellisen innoituksen symboleja.

Tuhoutuneen tiedelaitoksen jäänteiden kokoajaksi ilmoittautuu yksi teoksen fiktiivisistä henkilöhahmoista, Museionin kuningas. Hänet voi nähdä tarot-pakan kortissa 009. Tekstikatkelmia ja kuvitusten ja korttien vihjeitä seuraamalla fragmentaarisesta kokonaisuudesta on rakennettavissa melko ehyt juoni, synkkä kertomus elämästä Museionissa ja sen keskeisten hahmojen kohtaloista.

Kuninkaan ääni erottuu kursiivina muiden äänien joukosta. Muistaminen ja unohtaminen ovat teoksen ydinteemoja. Useat Museionin historiaa kuvaavat tekstit ovat peräisin fiktiivisistä ja jo kadonneista tutkimuksista, sellaisista kuin ”Frontin Säätiön Salaisia Toimituksia: Me muistamme. Vaatehuone kapinakertomuksissa”, ja mukana on myös säilyneitä katkelmia ja muistiinpanoja pidetyistä puheista ja lauletuista runoista. Osa tarinafragmenteista muistuttaa zenperinteen opetustarinoita.

Fragmenttien ohessa kuningas muistelee elämää Museionissa sellaisena kuin hän haluaa sen muistettavan ja joskus kuten hän sen koki. Toisinaan hän kommentoi ja tarkentaa tapahtumia alaviitteissä. Hän antaa samalla lukijalle välineitä itsetutkiskeluun ja teoksen maailmassa selviytymiseen, kertoo mitä pitää kysyä ja keneltä, varoittaa tunkeilun vaaroista ja kehottaa pitämään muistikirjaa oivalluksista, joita kortit ja kirja saattavat herättää. Kuningas puhuttelee lukijaansa suoraan ja henkilökohtaiseen sävyyn: ”Kirjatkaa ylös mitä / haluaisitte löytää. Suostutteko tarpeen tullen löytämään jotain muuta?” Museion Tarot on osa Emilia Karjulan luovan kirjoittamisen prosesseja ja rituaaleja käsittelevää väitöskirjaa, ja korttien pohjalta on teetetty luovan kirjoittamisen harjoituksia. Kortit ovat tarinamaailmaa lempeämpiä, ja ne soveltuvat hyvin luovan kirjoittamisen apuvälineiksi.

Ennen kuin tarot-korteista ryhdyttiin ennustamaan, se oli vanha korttipeli. Perinteisessä tarot-pakassa on 22 valttikorttia, jotka muodostavat Suuren arkanan eli Suurten salaisuuksien kortit. Ne opastavat elämän matkalla. Tarot-pakan neljä maata, usein miekoiksi, sauvoiksi, maljoiksi ja lanteiksi nimetyt, ovat vastaavasti Pieni arkana. Maat edustavat neljää elementtiä, ja kortit kuvaavat lukuisia ihmismielen haasteita rikkaan symboliikkansa kautta.

Runoudessa taloa pidetään usein minuuden symbolina. Museion on elävä talo, temppeli, joka on rakentunut suihkulähteen ja rituaalisen unohtamisen, trauman, ympärille. Kerrotaan, että ennen kuin yhdeksän muusaa kieltäytyivät innoittamasta ja piilottivat kasvonsa, heillä oli tapana peilata itseään veden pinnasta. Tarot-pakan Suuressa arkanassa jokaisella muusalla on oma korttinsa. Lisäksi esitellään Museionin keskeiset henkilöt, muusien palvelijat, joita ovat muun muassa lapsi, helmeilijä, kurtisaani, valvoja ja kuningas. Heitä voidaan ajatella arkkityyppeinä sekä temppelin tarjoamina rooleina ja näkökulmina persoonaan.

Henkilögallerian mustavalkoiset kortit on toteutettu piirtäen, maalaten tai märkätekniikalla, jossa värin, veden ja paperin reagointi toisiinsa aiheuttaa satunnaisia kuvioita ja kuivumisjälkiä, jolloin heidän kasvonsa ovat viitteenomaisia ja tuhoutuneita, lukuun ottamatta valvojaa, jota kukaan ei välittäisikään nähdä. Muusien kasvot ovat tuhoutuneinakin ilmaisuvoimaiset. Melpomene, ”tragedian ja pysähtymisen muusa”, katsoo maailmaa läpinäkymättömän mustuuden takaa, kun Thaleian, ”komedian ja hereillä pysymisen” muusan kasvot ovat hyvin koomiset ja kauheat, unohtumattomat.

Pienen arkanan maakortit edustavat Museionin paikkoja, tapahtumia, tavaroita ja helmiä. Kussakin maassa on tavanomaiset 14 korttia. Museionia esittelevät paikkakortit ovat mustavalkoisia. Nämä kortit kuvaavat pysähtyneisyyttä ja Museionin eri osia sellaisina kuin ne joskus voitiin nähdä tai muistaa. Osa kuvista on melko yksityiskohtaisia, kuten suihkulähdettä kuvaava teos, toiset taas ovat luonnosmaisia tai abstrakteja teknisten piirrosten tapaan. Maan korteissa yhdistetään eri tekniikoita kollaasimaisesti, osa on toteutettu digitaalisesti tai piirtäen.

Museionin tiloja esittävissä korteissa teksti ja kuva ovat vahvasti vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi kortti 103 kuvaa temppelin eteistä hyvin luonnosmaisesti, mutta korttiin liittyvässä kuvauksessa eteishalli esitellään tarkasti ja eloisasti. Samalla tapaa joissakin tarinafragmenteissa kerrotaan liasta ja turmeltuneisuudesta, joista korteissa ei näy jälkeäkään. Vaikka nämä merkitykset ovatkin pakan korteista kadonneet, kortit haastavat lukijaa saattamaan oman elämänsä kadonneita asioita näkyviksi.

Tapahtumien kortit kuvaavat Museionille ominaista liikettä. Niihin liittyvissä tarinoissa Museionin rappeutunut ja väkivaltainen luonne käy ilmi. Museion elää muuttumattomassa liikkeessä aamun ja illan rituaalien välillä. Se elää syömisestä ja kaiken loppuun kaluamisesta. Iltaa seuraa rituaalinen juhla, jonka on tarkoitus toistua aina samanlaisena, ja sitä seuraa aamu, jolloin kaikki alkaa alusta. Rituaalisen toiston kehässä Museion asukkaineen uneksii ja kuolee, rappeutuu ja rakentuu toisto toistolta hieman lisää, samankaltaisesti kuin Layers of Fear -pelin (2016) kartano. Tapahtumien kuvaukset ovat kammottavia ja ällöttäviä, kirkkaasti valaistua kauhua, jota kortit kuvaavat tekstiä hienovaraisemmin. Näissä korteissa on värillisiä kollaaseja ja sekatekniikkaa, pitsiä ja maalauksia.

Tavaroiden eli tapahtumien rekvisiitan kortit kutsuvat luokseen paikkoja ja tapahtumia. Kortit edustavat totuuksia. Ne ovat värillisiä kollaaseja ja sekatekniikkaa, joissa korostuu esinemaailman materiaalisuus. Niissä on käytetty paperia, kaunokirjoitusta, metallia ja kangasta. Tavaroiden kortteja tulkitessa Museionin pelillisyys tulee parhaiten esiin. Korttien selitysten oheen on liitetty kuvia, jotka muistuttavat toisista korteista ja kutsuvat niitä ja niiden selityksiä luokseen. Vihjeitä seuraamalla lukija voi rikkoa lukusuunnan. Näin kuvan ja tekstin intermediaalinen suhde luo siirtymiä tekstien välille, ja lukija voi palata uudelleen tiettyihin Museionin osiin ja ehkä ymmärtää ne uudella tavalla. Näitä käsitteellisiä reittejä voisi ajatella salakäytäviksi, joiden mekaniikka toimii tarinaa vastaan.

Korttien maista viimeinen kuvaa helmiä. Kortit ovat jälleen mustavalkoisia, ja niissä on outoja kuvia vanhoista kuvituksista ja patsaista, joissa jäsenet liittyvät yhteen ja kopioituvat väärin. Alkujaan kuvat ovat Getty Imagesista, ja kuten aiemmissakin kollaaseissa näissä korteissa näkyy Fluxuksen henki löydetyn materiaalin hyödyntämisenä. Museionissa helmet ovat valuuttaa, ja ne edustavat kiteytymistä, luomista, luomuksia. Niitä taiteilijat luovat kivuistaan, kuten Museion asian näkee:

Nyt tekin olette helmien äärellä. Ovatko ne omianne? Onko teillä niihin si-
simpänne sanelema oikeus? Oletteko kärsinyt tai nauranut tai rakastanut tai
haravoinut niin ahkerasti, että olette aivan lopussa? Siinä tapauksessa aset-
tukaa mukavasti ja nauttikaa työnne jäljistä.

Ja tehkää sitten lisää. Lisää työtä, lisää helmiä, lisää elämää. Teihin ei lopu
mikään ainutlaatuinen, mutta olette te sentään koko lailla kiinnostava.

Museion Tarot -kortteja (kuten tekstejäkin) voi lähestyä monin tavoin. Kirjassa on ohjeet jonkin tapauksen unohtamiseen tai muistamiseen, korttien haastatteluun tai kysymyksen esittämiseen. Tulkitsija voi myös rakentaa palan Museionia uudelleen tai toisin. Suuren arkanan korteilla on kullakin oma pöytänsä, joissa tarkastellaan kortin edustamaa teemaa ja roolia. Kun on päätetty, mistä teemasta (esimerkiksi valinnoista, etsimisestä, villiydestä) korteilta halutaan kysyä, etsitään roolia edustava kortti pakasta ja asetetaan se pöydälle. Jos kysyttävää edelleen ilmenee, asetellaan kortit rituaalinomaisesti vaadittavaan kuvioon ja edetään ohjeiden mukaan. Muusilta kysyminen ei ole yhtä hallittua kuin rooleista kysyminen, mutta se on mahdollista. On kuitenkin muistettava, että Museionissa ei ole rituaaleja ilman uhria: lukija saa melko varmasti luopua mukavuudestaan. Museion Tarot on viimeistelty, myyttinen ja upea taiteilijakirja, jonka kaltaisia teoskokonaisuuksia lukisi mielellään useamminkin.

Tarja Hallberg
Runon näennäinen naiivius

Posted:Sun, 19 May 2019 18:34:37 +0000

Maria Savela

Pari kolme valoa paikoille

ntamo 2018, 83 s.

Maria Savelan tiheä esikoiskokoelma tulvii kielen ja merkityksen hybridistä leikkiä. Pari kolme valoa paikoille rakentuu monista maailmoista, satiirisista ja absurdeistakin, ja sen runoissa sadun piirteet sekoittuvat milloin lapsen, milloin pinkin My Little Ponyn kokemuksiin. Teoksessa nuori nainen luovii himon ja hylkäämisen urbaanissa glitterviidakossa, josta kitsch ei milloinkaan ole kaukana. Poetiikkansa puolesta Savelan runot solmivat sukulaissuhteen flarf-runouteen, ja paikoitellen ne tuntuvat olevan enemmän kotonaan puhutun kuin kirjallisen lyriikan traditiossa.

My First, My Everything

Hävitittekö tekin kaikki dokumentaariset valokuvat
exästänne?

sillä näkymä on nyt runollisimmillaan!

Pikku muovisiipeilijä, kimalteleva tynnyrijalka

Piece of Plastic (Piece of Shit).

Minä rakastan sinut täysin, mikä on väärin sanottu

ja oikein tehty.

Nuoren Voiman vuoden 2014 runoilijadebytanttina tunnetuksi tullut Savela kirjoittaa ajassaan kiinni. Etenkin lavarunouden keskuudessa esiin noussut identiteettipuhe, sukupuolen työstäminen ja autofiktiivisyys, joita esiintyy muun muassa Aura Nurmen, Hanna Stormin ja Elsa Töllin runoudessa, näkyvät myös Savelan teksteissä. Kovin suoraviivaista ei minuuden kerronnallistaminen hänen teoksensa kohdalla kuitenkaan ole. Runoissa minä-puhe on varsin itsetietoista, jopa leikittelevää, ja Savela käyttääkin tekstissään hyväksi monia kertomuksellisia konventioita. Eheää tarinaa tai minuutta niiden kautta ei kuitenkaan synny, päinvastoin. Alusta asti on selvää, että runossa asiat tapahtuvat ”vastoin tapoja ja kertomuksen kulkua” ja minuus on jatkuvasti kyseenalainen puhujan pelätessä, ”että katoaminen oli teoistani merkityksellisin”. Erilaiset asennonvaihdokset ja kerronnan satiiriset käänteet problematisoivat näin runon puhujan ja runon tekijän suhteen. Yhtä eheää minuutta tekstin ulkopuolella on mahdoton hahmottaa, kun runon puhujakaan ei palaudu vain yhteen ääneen, ja näin autofiktiivinen luenta asettuu kyseenalaiseksi.

Tekstin flarf-runouden tyylipiirteet tuovat mieleen Tytti Heikkisen tragikoomisen tyylin, etenkin Varjot astronauteista -teoksen (2009) ”Läski XL” -runot. Puhekielisyys, viittaukset populaarikulttuuriin ja kuvat sydämen lörpöistä nahkapenaaleista ja pikkuhousuista tuulessa luovat Savelan runoihin vaikutelman tarkoituksellisesta naiiviudesta ja mauttomuudesta, joiden taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä merkityksiä, kuten kapitalistisen kertakäyttökulttuurin, sukupuoliroolien ja postmodernin rakkauskäsityksen kritiikkiä. Tekstin karkeus kyseenalaistaa totutut muodot ja pakottaa näin pohtimaan lukemisen ehtoja uudelleen. Samalla se tekee näkyviksi ne vallan ulottuvuudet, joita runoudenkin kentällä elää: estetiikat eivät synny itsestään, vaan valtasuhteet vaikuttavat siihen, minkä milloinkin koetaan sopivan runouden ainekseksi, mistä milloinkin saa kirjoittaa.

Savelan runoissa viittaussuhteiden horjuminen ja kerronnallisuutta sitovien elementtien poisjättö synnyttävät merkitysheilahduksia, joiden tulkinta vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Teoksen syy-seuraussuhteita rikkova tyyli kutsuu lukijaansa ottamaan aktiivisesti osaa sen merkityksenmuodostukseen. Lukemisesta tulee sommittelun, leikkaamisen ja liimaamisen prosessi, joka tematisoituu myös runoissa toistuvan askartelun motiivin kautta. Pari kolme valoa paikoille onkin kokoelma erilaisten kuvien ja rekisterien yhteenliittymiä, joista syntyy paikoitellen näennäisen naiivi ja abstrakti taideteos. Lähemmin tarkasteltuna siitä on kuitenkin erotettavissa jopa vereslihaista syvyyttä sekä tuttuja hahmoja, joiden äärellä kokee samaistumisen hetkiä.

Kaikkein lähimmäksi lukijaa runot tulevat puhutellessaan sinää, kadotettua rakastettua. Kaikesta itsetietoisuudestaan riisuttuna juuri tähän Savelankin runot lopulta palautuvat: rakkauteen, sen kadottamisen pelkoon, sen käännetyn selän pimeään. Ja kauhistuttavinta on se, että ”Mitä eniten pelkään, se tapahtuu jatkuvasti!”.

Katriina Mujunen
Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Posted:Sun, 19 May 2019 18:28:23 +0000

Veera Antsalo

Imago

Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista. Aloitusrunon kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä? Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin ”kvintesenssiä”, jonka myötä ”avaruus laajen[ee] tuntemattomasta syystä” ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden ”Suuri Mysteeri”, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Antsalon teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys. Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,
löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

Jari Olavi Hiltunen