Tuli & Savu RSS-syötteet

syndicated content powered by FeedBurner

FeedBurner makes it easy to receive content updates in My Yahoo!, Newsgator, Bloglines, and other news readers.

Learn more about syndication and FeedBurner...

Current Feed Content

Kutsu kokeellisen runon yhteisöön, eli tule sellaisena kuin olet, kunhan…

Posted:Wed, 11 Apr 2018 16:48:52 +0000

Elina Siltanen

Experimentalism as Reciprocal Communication in Contemporary American Poetry. John Ashbery, Lyn Hejinian, Ron Silliman.

John Benjamins Publishing Company 2016, 210 s.

Elina Siltasen väitöskirjan oletuksena on, että Yhdysvaltain sodanjälkeistä kokeellista runoutta on hyödytöntä lukea sisäiseksi puheeksi, jonka lukija kuulee sivukorvalla (lyyrinen, banalisoitunut overhearing), mutta toisaalta kirjoittamista ja lukemista on edelleen parasta ajatella ”vastavuoroiseksi kommunikoinniksi” (reciprocal communication). Oletus muuttuu väitteeksi John Ashberyn, Ron Sillimanin ja Lyn Hejinianin kirjoitusten analyysin myötä. Vastavuoroisuuden idean Siltanen kuulee kutsuna nykyrunouden ”lukemisyhteisöön” (reading community), jota hän ajattelee Roger D. Selliä seuraten tekijöiden ja lukijoiden neuvotteluksi (negotiation, 79) ja jopa ”silkaksi yhteistyöksi” (sheer collaboration, 145).

Koska nykylukijan odotushorisonttiin ei kuulu romanttinen lyriikkakäsitys eikä uuskritiikin ajatus runoteoksen itseriittoisuudesta siinä mitassa kuin ehkä 1950–60-luvuilla, on syytä kysyä, mitä tarjottavaa ajatuksilla runoudesta kommunikointina ja vieläpä vastavuoroisena sellaisena voisi edelleen olla, eli mikä tekee Ashberystä ja kumppaneista edelleen aikalaisiamme – tai Jacques Rancièren termein ei-aikalaisia – näiden dialogista toiseuden kohtaamista hokeneiden vuosikymmenten jälkeen. Eikö kirjoitukselle erotuksena sisäisestä ja muusta puheesta ole nimenomaan ominaista palautumattomuus, että se saatetaan liikkeelle ja sitten muuntuu uusissa yhteyksissä tekijän ulottumattomissa, ennen muuta palaamatta tekijälleen kehämäisesti? Siksi jos kirjallisuuden erityisluonnetta halutaan ylipäätään ajatella, eikö olisi syytä suunnata kriittinen katse kaikkiin niihin käsitteisiin, jotka edelleen asettavat puheen luonnollisimmaksi kommunikoinnin tavaksi, esitettiin niiden nimissä avoimesti mitä tahansa?

Siltanen tarkentaakin käsitystään vastavuoroisuudesta Sellin kuvalla tekijästä ja lukijasta ”vertailemassa muistiinpanojaan”, jonka mukaan molemmat ovat runon suhteen vastaanottajan ja muuntajan asemassa, ja Elina Valovirran ajatuksella ”vierellä lukemisesta” jaettuna kokemuksena ja rinnakkaisina vasteina pikemminkin kuin omana tulkintana, johon runon kulku päättyy (145). Nämä kuvat tuovat ilmi, että Siltasen mukaan olennaiseen runouden resiprookkisuudessa ei päästä puheenvuoron ja sen vastauksen mallilla.

Koska Siltanen sitoo vastavuoroisuuden yhteisöllisyyteen, kokeellinen runous ei hänen analyysissaan ole niille, joille yhteisöt ja yhteistyö ovat lähtökohtaisesti ja kielteisesti niljakkaita, kuten Vladimir Nabokov asian esittää. Mistä niissä olisi sitten syytä viehättyä? Siltanen korostaa kirjailijoiden alkuperäisten yhteisöjen (”New York School”, ”Language”) perustaa ystävyydessä. Hän ei pohdi ”ystävyyden politiikan” ongelmia – ”ei sinulle ennen kuin olet ystäväni”. Ratkaisua voidaan ehkä tukea Leevi Lehdon tapaan tulkitsemalla Language-runouden alkuvaiheet radikaaliksi sisäänpäinkääntymiseksi, joka antoi tilan ja ajan uuden ihannelukijan kehittelemiseen suojassa ”viralliselta säekulttuurilta” (Charles Bernstein)^[1]. Olennaista Siltaselle on joka tapauksessa se, miten kokeellisen runouden yhteisöllisyys laajenee näistä uuvuttavuuksiin asti legendisoiduista empiirisistä pikku piireistä ja pysyy hengeltään edelleen relevanttina toisin kuin monet edistyksellisyyteensä ja johtajariitoihinsa tukehtuneet avantgardeliikkeet 1900-luvulla.

Siltanen ei täsmennä yhteisön käsitettä määrittelemällä sitä tyydyttävästi; määritelmät eivät muutenkaan ole hänen intohimonsa. Hän myöntää kirjoittavansa yhteisöllisyydestä nimenomaan ihanteena ja jättää sivuun todellisten kirjoittajaryhmien kanonisoinnin ongelmat, joiden purkamisen mallin Cary Nelson muinoin (1989) antoi angloamerikkalaisen modernismin osalta. Millainen Siltasen ihanne sitten on, ja mihin se perustuu käsiteltyjen kirjailijoiden tuotannossa? Hän esittää sen demokraattiseksi, pluralistiseksi ja inklusiiviseksi (80), erityisesti tekijän, tekstin ja lukijan tasa-arvoa suosivaksi ja periaatteessa avoimeksi kenelle tahansa (116). Sillimanin ”Ketjakin” yhteydessä Siltanen kirjoittaa runon kutsuvan lukijoita tulemaan ”sellaisena kuin olemme” (130). Yhteisöön tuleminen on ajateltava ystävyyden kautta ajautumisen sijaan haasteeksi, joka edellyttää tietyistä asioista luopumista ja toisten omaksumista: ”To become a member of the community, to let go of the idea that a poem has a meaning which has to be interpreted, and to abandon expectations of a safely coherent voice, topic, argument or position for readers – all this can be a huge challenge, and commits readers to the kind of passionate hard work of which Silliman speaks” (110).

Inklusiivisuutta on tietenkin monenlaista. Kuten Mika Ojakangas esittää tutkimuksessaan Kenen tahansa politiikka, on kapitalistista ”kukatahansisuutta”, jossa ennalta olevista identiteeteistä on hyvä luopua sopeutuakseen talouden vaatimuksiin, ja toisaalta ulossulkemattoman poliittisen yhteisön kukatahansisuutta, jota luonnehtii sopeutumattomuus^[2]. Siltasen inklusiivisuutta koskevista kuvauksista käy ilmi, että runoyhteisöihin pääsemiseksi ei mikä tahansa käy, on itse asiassa täytettävä erilaisia kriteerejä: on esimerkiksi hyväksyttävä, että ”runon ääni ja merkitys ovat lopultaan avoimia” (99), on oltava kiinnostunut poetiikasta, on osallistuttava, on oltava valmis tekemään (Sillimanin maksiimia noudattaen) ”kovaa työtä”, ja tämä ”kova työ vaatii, että lukijat pohtivat omaa asemaansa yhteisössä, jota kiinnostaa kokeellisen runouden lukeminen, eräänlaista itsensä asemoimista, johon runot voivat suoraan [positively] kutsua lukijoita” (102–103).

Lainaus tuo esille aktiivisuuden ja itsereflektion arvon Siltasen runoyhteisön jäsenyysvaatimuksissa ja toisaalta sen, miten hän pyrkii liittämään ne käsittelemiensä runojen tekstuaalisiin piirteisiin. Olennainen osa runoyhteisön toimintaa on sen omien periaatteiden ja oman aseman pohdinta, Hejinianiin viitaten ”jatkuva itsen uudelleenmäärittely suhteessa kaikkeen muuhun” (72), mutta ihanteellisessa yhteisössä itseä ei pohdita ironisesti vaan ”myönteisen [positively] ystävällisesti” (107). Kuten niin monessa kokeelliseksi itsensä lukeneessa taideryhmittymässä 1900-luvulla, Siltasen runoyhteisössä on tiedostavia toimijoita, ei laiskoja typeryksiä tai autopilotilla kulkevia vauvoja saati pahantahtoisia ironikkoja, jotka levittävät ympärilleen negatiivista energiaa. Ellei sitten hyväksytä Rancièren argumenttia, jonka mukaan aktiivisen tiedostajan ihanne on omiaan nimenomaan tyhmistämään yleisön, jotta uudella taiteella olisi sille sitten jotain opetettavaa.

Itsereflektiivisyyden kriteeriä kehitellessään Siltanen vaihtaa muuten sulavan, vastakkainasetteluja purkavan tyylinsä heilahtavaksi kirveeksi, kun hän torjuu Stanley Fishin (ja toisaalla Peter Rabinowitzin) esittämän väitteen, että yhteisöjen muodostumisessa ennalta päätetyillä lukutavoilla on eittämätön arvo. Siltasen mukaan runoyhteisön kutsuun vastaamisella ”ei ole yhtään mitään tekemistä ’tulkintayhteisöön’ liittymisen kanssa” (103) – eli kriteerinä kokeellisen runouden yhteisöön liittymiselle on, ettei tuo mukanaan minkäänlaisia ennakko-oletuksia siitä, mitä on runoudesta hakemassa – siis elleivät ne sovi siihen, mitä yhteisön edustavat kirjailijat esittävät: tule sellaisena kuin olemme…

Vaatimustaan jatkuvasta itsereflektiosta Siltanen tukee sillä, että Ashberyn, Sillimanin ja Hejinianin runot tuovat vahvasti esiin oman rakennelmaluonteensa. Siltanen panee paljon painoa runouden symboliselle rekisterille (Lacanin mielessä): runous ei ole yhtenäisen subjektin autenttista ilmausta juuri siksi, että sen syntyehto on jakautuminen merkkeihin. Runossa rakennelmaluonteen alleviivaus tuottaa Charles Bernsteinin termein antiabsorptiivisuutta eli se etäännyttää sanotusta runon ”maailma” mukaan luettuna ja ohjaa lukijan pohtimaan sanomisen tapaa, tiedostamaan lukemistapahtuman.

Tässä Siltanen valikoi Bernsteinilta haluamansa eikä syvenny pohtimaan antiabsorptiivisten tai vieraannuttavien tekniikoiden keskenään ristiriitaisia vaikutuksia erilaisissa yhteyksissä. Kuten Bernstein esittää, esimerkiksi David Antinin runoudessa jatkuva puhetilanteen hankaluuksiin viittaaminen eli esityksen rakennelmaluonteen korostaminen riisuu ”lukijan tai yleisön skepsistä myöntämällä niiden & / oman läsnäolonsa”^[3]. Siltanen pyrkii ottamaan sujuvia askeleita konstruktiopainotuksesta erilaisten näkökulmien rinnakkaineloon, ja niihin liittyvästä ”mahdollisen tajusta” (Hanna Meretojaa lainatakseni) erilaisuuden kunnioittamiseen eli siihen, että parhaimmillaan lukija ei runno mitään omaa malliaan tekstiin vaan kykenee säilyttämään sen toiseuden. Tällä(kin) sinänsä sympaattisella liukumalla on umpikujansa: jos runoa kunnioitetaan parhaiten, kun siihen vain pidetään etäisyyttä ja tyydytään ”tekemään muistiinpanoja” tai vähempään, ihannelukijan kontribuutio yhteisölliseen kommunikaatioon kaventuu ”hypertietoiseksi” (147) varovaisuudeksi, joka on kaukana siitä, miten Silliman ja kumppanit käsittelevät virallista säe- ja puhekulttuuria – voiko se olla saman yhteisön tuotetta?

Voi olla vaikeaa lukea Ashberyn ”Litanya”, Sillimanin ”Ketjakia” ja Hejinianin My Life -teosta itseriittoisina kokonaisuuksina; Siltanen tunnustaakin neuvottomuutensa tehtävän edessä. Laajentamalla näkökulmaa yhteisöön hän tuo peliin poeettis-teoreettiset kehittelyt kirjailijoiden muussa tuotannossa ynnä monentasoiset tutkimukselliset kommentaarit, ja hahmottaa niiden avulla käsittelemiensä teosten ”runouskriittisen latauksen”. Runoilijoiden teoreettisilta kuulostavat muotoilut ovat monesti kiusaannuttavan latteita – esimerkiksi Hejinianin oman äänen kritiikki (72) – mutta Siltanen ymmärtää niiden aseman pelivälineinä ja uudelleenkirjoittamisen materiaaleina niin runoudessa kuin omassa tutkimuksessaankin, joka tasapainottelee enimmäkseen taitavasti akateemisten kriteerien ja käsiteltyjen kirjailijoiden akateemista teoretisointitapaa haastavan kirjoittamisen välillä. Latteuksilla voidaan tehdä asioita, ja useimmiten tehdäänkin, paremmin kuin terävillä argumenteilla.

Siltasen analyysi Ashberyn ”Litanyn” ”metakriittisistä” ulottuvuuksista jää yleiselle tasolle, sen perusteella miehen runoudessa ei ole minkäänlaista potkua reaalisen suunnalta, mikä ei vastaa omia lukukokemuksiani Ashberyn parissa. Sillimanin ja Hejinianin toistorakenteiden analyysit ovat kuitenkin toista maata: niistä käy hyvin ilmi, miten Siltanen ajattelee tekstin luovan yhteistä tilaa tekijälle ja lukijalle: ei niin, että kirjoittaminen uppouttaisi lukijan tekijän henkilökohtaisiin kokemuksiin ja näin tekisi niistä samastumisen kautta yhteisiä, vaan siten että kirjailija on ollut ensin lauseen lukija – kuten Hejinian Proustin – ja nyt näyttää sen mahdollisuudet uusissa konkreettisissa yhteyksissä, ”lukemistapahtuman” jaetussa ja jakavassa kokemuksessa.

Valitsen lopuksi Siltasen väitöskirjan edellä esiin tuomistani jännitteistä kolme jatkopohdintaa varten: 1) Ulossulkemattomuus, demokratia, pluralismi (jne.) eivät ole itsestään selviä tai vakuuttavia vastauksia kysymykseen, millainen runo- tai minkään muunkaan yhteisön pitäisi olla, vaan niiden sisältöä täytyy ruotia aina uudestaan, erityisesti suhteessa kapitalistiseen kukatahansisuuteen. Onko itsereflektio Siltasen kuvaamassa mielessä todella parasta, mitä meillä on tähän ruodintaan? 2) Passiivisen lukemisen huono maine ihmetyttää. Onko passiivinen lukija heti joko halveksittava individualisti, markkinoiden naruttama kuka tahansa tai jonkinlaista nykyrunouden ryysyköyhälistöä, eli väärällä tavalla yhteisöllisiä identiteettejä rapauttava hahmo? 3) Jos poetiikka ajatellaan runouden teorian sijaan sen tekemisen opiksi ja lukeminen tämän opin kommunikoitumiseksi, eikö olisi mielekästä punnita kokeellisen runouden antia siltä kannalta, mitä sen avulla saadaan aikaan legendisoidun yhteisön oman, laajennetunkin piirin ulkopuolella?

1 Leevi Lehto 2008. Language-runous. Alussa oli kääntäminen. Turku: Savukeidas, 44–45.
2 Mika Ojakangas 2002. Kenen tahansa politiikka. Helsinki: Tutkijaliitto, 117.
3 Charles Bernstein 2006. Absorptio ja keinotekoisuus. Runouden puolustus. Suom. Leevi Lehto. Helsinki: poEsia, 93.

Teemu Ikonen
”…ja kaikkialla on hän kahleissa”

Posted:Fri, 06 Apr 2018 17:29:24 +0000

Eino Santanen

Yleisö

Teos 2017, 102 s.

Eino Santasen Yleisö on jatkoa vuonna 2014 ilmestyneelle teokselle Tekniikan maailmat. Nämä kaksi kirjaa muodostavat jatkumon niin käsittelemiensä aiheiden puolesta kuin ulkoasultaan ja asettelultaan. Kokoelmat ovat myös rakenteeltaan hyvin samanlaisia; niiden osastot on otsikoitu samantapaisin otsikoin ja ne ovat laajuudeltaan ja asettelultaan melkein identtiset. Kummassakin teoksessa on myös osasto, joka koostuu 20 euron seteleille kirjoituskoneella kirjoitetuista runoista.

Tekniikan maailmat käsittelee teknistyvää nykymaailmaa, mutta ehkä vielä tärkeämmässä roolissa on kuitenkin raha ja sen keskeinen merkitys kulttuurissamme. Yleisö jatkaa samoilla linjoilla sekä tekniikan että rahan osalta. Nyt esillä on aikaisempaa näkyvämmin huomiotalous, johon yksilötkin osallistuvat esittämällä itseään sosiaalisessa mediassa. Tästä tulee teoksen nimi: ihmiset, joita joskus kutsuttiin ystäviksi, ovat nyt muuttuneet minuutta esittävän performanssin yleisöksi.

Yleisön puhuja ilmaisee itseään lähinnä käyttämällä älypuhelinta, minkä seurauksena ihmisen ja laitteen raja alkaa hämärtyä. Minuus sekoittuu puhelimen ruutuun esimerkiksi säkeissä ”olin puun alla levällään / kuin eläväinen ruutu / joka visertää vähän ja värähdellen nokkii”. Säkeet lainaavat luontokuvastoa, mutta mainittu linnunääni viittaa pikemmin visertävään Twitteriin kuin oikeaan lintuun. Luonto on edelleen läsnä, mutta luonnon ja ihmisen väliin on tullut älylaite, joka jäsentää suhdetta uudelleen.

Puhuja kirjoittaa puhelimeensa numeroita, koskettelee siinä olevia kuvia, julkaisee jatkuvasti jotain ja kuluttaa ostamalla puhelimella itselleen ”jotain kivaa”. Yleisön kuvaamassa nykymaailmassa ihminen ei ole vapaa, päinvastoin. Hän on kahliutunut tekniikkaan ja sen kaupallisiin sovelluksiin. Hän on vieraannuttanut itsensä itsestäänkin asettamalla puhelimensa ja sen kameran oman minuutensa peiliksi. Elämästä on tullut kuluttamista ja esittämistä.

Yleisön setelirunot jatkavat jo Tekniikan maailmoissa alkanutta rahan, talouden, politiikan ja yksilön välisten suhteiden käsittelyä. Siinä missä Tekniikan maailmojen setelirunot on painettu mustavalkokuvina, Yleisössä setelirunot ovat värillisiä suurennoksia. Yleisön setelirunojen alustana olevia seteleitä on myös käsitelty aikaisempaa rajummin niin, että osaa niistä ei voisi enää käyttää maksuvälineenä. Sarjan viimeinen seteli on melkein kokonaan palanut tuhkaksi.

Yleisön setelirunoissa näkyy Suomi100-teema. Yhden runon seteli on peitetty osittain kirjoituskoneen korjauslakalla niin, että jäljelle on jäänyt sininen risti valkoisella taustalla; kuva esittää siis paitsi ristisymbolia myös Suomen lippua. Runon toisessa osassa ristillä riippuu kirjoituskoneen numeroilla tehty tyylitelty Jeesus. Raha, uskonto ja isänmaa yhdistyvät toisiinsa kriittisessä, miltei 1960-lukulaisessa hengessä.

Setelirunot käsittelevät myös ajankohtaista kysymystä maahanmuutosta ja oikeudesta kansalaisuuteen, sillä runossa ”PASSI / NA5302237033” setelille on kirjoitettu Suomen passiin vaadittavat tiedot suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Henkilötietojen kohdalla on muunnelmia setelin sarjanumeron numeroista ja kirjaimista. Setelille mukailtu passi viittaa siihen keskustelua herättäneeseen periaatteeseen, jonka mukaan EU:n ulkopuolinen maahanmuuttaja voi saada Suomesta oleskeluluvan vain, mikäli hänen tulonsa ovat riittävät korkeat. Yleisemmällä tasolla näiden setelirunojen voi tulkita kritisoivan juhlavuottaan viettävän Suomen kasvavaa epätasa-arvoisuutta.

Osa setelirunoista kytkeytyy myös kysymyksiin rahaliikenteen teknisistä ulottuvuuksista. Runossa ”VANHENEVAN TEKNOLOGIAN PÄÄLLÄ VANHENEVAA TEKNOLOGIAA / EA2925812935” setelirahan päälle on laitettu QR-koodeja. Runon nimen ”vanheneva teknologia” viittaa siihen, että käteisraha on väistyvä maksuväline; joitain vuosia sitten Suomessa jopa esitettiin, että käteisestä luovuttaisiin kokonaan harmaan talouden kitkemiseksi. Lisäksi vain 7 % euroalueen valuutasta on käteistä, ja enää noin 13 % prosenttia suomalaisista maksaa ostoksensa käteisellä. Esimerkiksi Pekingissä (josta allekirjoittaneella sattuu olemaan tuoreita kokemuksia) älypuhelimella tapahtuva QR-koodimaksaminen on syrjäyttänyt pankkikortit ja monin paikoin käteisenkin, ja tähän suuntaan ollaan menossa monessa muussakin paikassa. Santasen runo kuitenkin vihjaa, että myös QR-koodit tulevat vanhenemaan teknologioiden jatkuvasti uudistuessa.

Mitä Yleisön QR-koodien takaa sitten löytyy? Rahaa ja Vitruviuksen miestä käsittelevät Wikipedia-artikkelit. Ne korostavat yhtäältä rahan ja ihmisen suhdetta käsittelevää teemaa. Toisaalta ne tuovat esille sen tosiseikan, että uudet tekniset innovaatiot eivät välttämättä tuo tullessaan uusia kiinnostavia sisältöjä.

Yleisön runot nojaavat vahvasti luettelomaisuuteen ja toistoon, jotka tuovat tässä tapauksessa runokieleen epäinhimillistäviä, mekaanisia piirteitä, jos kohta huumoriakin, kuten seuraavassa lainauksessa:

minä katsoin ostamaani jotain kivaa
se oli huonoa ja tavanomaista jotain kivaa

minä katsoin julkaisemaani jotain kivaa
se oli huonoa ja erityistä jotain kivaa

minä katsoin ottamaani jotain kuvaa
se oli hyvää ja tavanomaista jotain kuvaa

minä katsoin julkaisemaani jotain kuvaa
se oli hyvää ja erityistä jotain kuvaa

Yksi Yleisön hätkähdyttävimmistä toistoista kytkee yhteen tekniikkaan ja etiikkaan liittyvät kysymykset, ja tämä tapahtuu ”Rajauksia”-nimisessä osastossa. Sen moni runo alkaa sanoilla ”Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton…”. Eri runoissa virke jatkuu erilaisin tavoin, kuten ”…jatkaa suoraan lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet” tai ”…vaihtaa kaistaa ja ajaa betoniesteeseen niin, että sen kyydissä olevat pieni nainen, kaksi miestä, poika ja iso mies kuolevat”. Uusi tekniikka herättää uusia eettisiä kysymyksiä, joiden ratkaiseminen ei ole helppoa. Tekniikan voimaan luottavat väittävät itseohjautuvien autojen lisäävän tieturvallisuutta, koska inhimillisten erehdysten mahdollisuus minimoituu. Tekniikkakin voi kuitenkin pettää, ja toistaiseksi perustavanlaatuisia eettisiä ongelmia osaavat ratkoa vain ihmiset, milloin hyvin, milloin huonommin tuloksin. Suurempi kysymys liittyykin Yleisössä ihmisten ja koneiden suhteeseen yleisemmin: kuinka laajasti olemme valmiit siirtämään vastuun koneille? Tai paremminkin: kuinka paljon olemme jo siirtäneet vastuuta koneille?

Teos-kustantamon mukaan Yleisö on Raha-trilogian toinen osa, mikä selittää Tekniikan maailmoiden ja Yleisön samankaltaisuuksia. Vaikka pidän näitä teoksia onnistuneina, suhtaudun hieman varauksellisesti tulossa olevaan kolmanteen osaan. Jo ensimmäiset kaksi osaa muistuttavat huomattavasti toisiaan. Ne käsittelevät samoja aiheita samantapaisin keinoin, vain painopisteet muuttuvat. En voi olla miettimättä sitä, kantaako idea vielä kolmanteen samantapaiseen teokseen vai onko luvassa jo jotain aivan muuta. Toinen kriittinen huomioni liittyy Yleisön lopussa olevaan lyhyeen ”Raha on eräänlaista runoutta” -esseeseen, jossa selitetään setelirunoja (myös Tekniikan maailmojen lopussa on setelirunoihin johdatteleva essee). Setelirunot ovat käsitteellisyydessään poikkeuksellinen, moniulotteinen ja kiehtova projekti, jota ei tarvitsisi selittää tai ainakaan tulkita puhki – innokas lukija etsii ja löytää kyllä merkityksiä, kunhan niille jätetään tilaa.

Yleisö on tarkkaa ajankuvaa, ja uskon, että sen arvo tulee säilymään juuri tästä syystä. Yleisö yhdessä Tekniikan maailmojen kanssa nousee yhdeksi nykyrunouden kohokohdista myös siksi, että se yhdistää runouden rajojen koettelun onnistuneesti olennaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Anna Helle
Jalat liikuttavat suunnattomaan

Posted:Wed, 04 Apr 2018 16:33:17 +0000

Suvi Valli

Spiraali

Otava 2017, 105 s.

Suvi Vallin hitaasti aukeneva Spiraali on kielessä hengittävää runoutta. Spiraali liikkuu ja laajenee ajassa käsitellen yksilön paikkaa historiassa, tapahtumien toistuvuutta ja niiden episodimaisuutta. Muoto on kevyempi kuin Vallin aiemmissa teoksissa. Muuntuva toisto on Spiraalissa keskeistä niin rakenteen kuin teemojenkin tasolla.

Kuluvaa polvea seuraa kuluva polvi.

Yhä uudestaan koittaa loppuun kuluva aika, kuluu kamarijunkkarien,

voutien ja kievarien aika, kuluvat kestitykset ja kyyditykset,

huoltoasemien ja kirjasivistyksen aika.

Viime sodat muuttuvat viimeistä edellisiksi.

Spiraalin perusyksikkö on jotain fragmentin ja säkeen väliltä, ja sen poetiikassa voi nähdä yhtymäkohtia Vallin aiempiin kirjoihin. Esikoisteos Ohijuoksija (2011) on typografisine kokeiluineen Spiraalia tyylillisesti runsaampi teos. Myös Elämä:kertoja (2014) on ilmaisultaan Spiraalia laveampi, ja lisäksi Spiraalista puuttuvat Elämä:kertojassa käytetyt roolirunon keinot. Spiraalin muoto onkin aiempaa tuotantoa korostuneemmin fragmentaarinen. Kuten Vallin aikaisemmissa kirjoissa, myös Spiraalissa kielelliset mielleyhtymät ja leikit rakentavat kokonaisuutta. Toisinaan fragmentit saavat lähes aforistisia piirteitä: ”Vieras tarkoittaa tuttua kutsuttua ja vierasta / kutsumatonta.”

Muoto luo kiinnostavia paradokseja, kun fragmentti ei avaa tilaa niinkään nopeudelle kuin hitaudelle: ”ei ihmisen elämä kulu niin nopeasti, että siitä ehtisi kertoa”. Toisinaan toisto vie kuitenkin terää sanottavalta. Esimerkiksi kahdesta säkeestä ”Männyn yksikkö on männikkö. Mänty ei seiso. / Se nousee, tuo itseään esiin monikossa” jälkimmäinen tuntuu selittelevältä. Fragmentaariselle teokselle tyypillisesti raja runojen välillä on häilyvä. Kirja on kuitenkin jaettu seitsemään osastoon.

Yksi mahdollinen lukemisen konteksti Spiraalille on yhdysvaltalaisen runoilijan Charles Olsonin (1910–1970) projektiivisen säkeen poetiikka. Olson esittelee pamfletissaan ”Projective Verse” (1950) poetiikkaa, jossa hengitys toimii runon rytmin ja säkeen lähtökohtana. Kirjoittavasta ruumiista lähtevä projektiivinen säe asettuu Olsonin ajattelussa vaihtoehdoksi suljetulle muodolle ja mitallisuudelle. Projektiivinen säe on yhteydessä paitsi liikkeeseen ja ruumiiseen myös musiikkiin. Olson viittaa kirjoituskoneeseen tekstin tuottamisen välineenä, kun hän kirjoittaa: ”runoilijalla on ensimmäistä kertaa nuottiviivasto ja tahtiviivat, jotka muusikolla on ollut käytössään”^[1].

Sivutilaa käytetään Spiraalissa laajasti. Typografia ja tyhjä tila toimivat teoksessa Olsonin esittämällä tavalla: hengityksen ja äänen suhdetta jäsentävästi. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa säkeen ”putoaminen” kiinnittää huomion sen kirjoituksellisuuteen ja saa aikaan katkoksen tekstissä:

Pystyyn jää äitipetäjiä, yksinäisiä siemenpuita.

Närhen nokasta putoaa säe,

nyt säe putoaa,

kastemato nykii lehteä maan alle

Spiraalissa huomionarvoista on, kuten Vallin teoksissa muutenkin, suomen ja saksan kielirajan ylittyminen ja kielen materiaalisuuden käsittely kieliä sekoittaen. Välillä saksan kieli tuntuu taustamaisemalta, joka vuotaa ja pilkahtelee esiin. Teoksessa viitataan myös maantieteelliseen saksan kielialueeseen: mukana on banaaleja löydöksiä, kuten ”Karl Marx Karl-Marx-Strassella”, sekä viittauksia Böömiin, joka on ollut historiallisesti raja-aluetta saksan ja tšekin kielten välillä.

Usein Spiraalin fragmentit ja ilmaukset saavat lisämerkityksen saksan kautta, vaikkei saksa olisi niissä näkyvästi läsnä. Olsonia mukaillen: kun runon perustaksi oletetaan hengitys, on kielirajojen ylittäminenkin kevyttä.

Virheettömässä jotain vialla

ja sinussa ja sinussa ja sinussa hengen veto, Atemzug,

zug zug zug, veturi.

Hengitystä merkitsevä ”der Atemzug” johtaa junaa merkitsevään sanaan ”der Zug” ja samalla sanan onomatopoeettiseen hahmoon. Sanajonon materiaalisuus on toisaalta myös ikonista: zug-sanat muistuttavat vaunuja ja veturi on veturi, i:n pisteessä voi nähdä savun tupruttavan. Spiraali leikkii paljon myös merkityksillä, jotka syntyvät kielten välissä. Fragmentissa ”sch! Mitä Schlange tarkoittaa?” suomeksi hyssyttelyltä kuulostava saksassa yleinen konsonanttirykelmä ”sch” saa toisen merkityksen käärmeen suhinasta. Useasti toistuvissa verbeissä ummistaa ja umpeutua voi kuulla myös saksan sanan um, joka merkitsee muun muassa ’ympäri’, ’ympärillä’. Jännite äärettömiin kurkottautuvan spiraalin ja umpinaisen tilan välillä onkin yksi Spiraalin ulottuvuuksista.

Vallin kielirajoilla leikkivästä runoudesta syntyy mielleyhtymiä Cia Rinteen minimalistisiin runoihin, Henriikka Tavin Sanakirjaan (2010) ja etenkin Kari Aronpuron runouteen. Spiraalin loppukiitoksissakin mainitun Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa (2016) on myös kiinnostava vertailukohta. Siinä englanninkieliset fragmentit ja kielileikit (”It takes one to no one”) lomittuvat mukaan teokseen. Sekä Spiraalin että Onton harmaan kielileikkiviin poetiikkoihin liittyy lisäksi lapsenomaisia sävyjä. Onton harmaan kaikuja voi kuulla erityisesti Spiraalin aforistisissa ja sanonnaltaan niukoissa fragmenteissa: ”Suunnattomuudessa mikään ei lähene vaan kasvaa.”; ”Puhutaan vallitsevasta valosta.”

Spiraalin osastot on nimetty tummin kursivoiduin f-kirjaimin siten, että niiden määrä lisääntyy teoksen edetessä: ensimmäistä osastoa merkitsee yksi f-kirjain ja seitsemättä seitsemän. Osastojen nimet toisintavat teoksessa keskeiseksi nousevaa spiraalimuodon ja muuntuvan toiston rakennetta. Aluksi kirjaimet tuovat mieleeni musiikin: nuottiavaimet ja musiikin dynamiikkaa merkitsevät kirjaimet, etenemisen fortesta fortissimoon ja kohti yhä kasvavaa äänenvoimakkuutta. Toistuessaan kirjaimessa alkaa kuitenkin korostua sen visuaalinen hahmo: seitsemännen osaston nimi ”fffffff” alkaa muistuttaa esimerkiksi Punahilkan suden vatsaan ommeltuja tikkejä. Samalla kun äänenvoimakkuus kasvaa, merkin mykkä hahmo korostuu. Kirjan loppupuolella on paljon viittauksia Punahilkka-satuun:

Ammuttua ei saa takaisin. Sanat viattomuuttaan

puhkovat, yhä uudelleen me tahdomme kuulla suden umpeutuvan.

Lapsuuden teema liittyy olennaisesti teoksen tapaan käsitellä aikaa. Löydön tuntua on sellaisissa lapsenomaisissa, itsestäänselvyyksiä uutisina kertovissa lausahduksissa kuin ”Minulla on korvien välissä silmät”.

Spiraalin sivujen yläkulmissa on kuvia jaloista: jokaisella osastolla ensimmäistä ja viimeistä lukuun ottamatta on omanlaisensa jalat. Paljaita ja kengällisiä jalkoja, koiran jalkoja, aikuisten ja lapsen jalkoja. Kuviin syntyy liikettä flip bookin tavoin, kun sivuja selaa nopeasti. Keino on poikkeuksellinen ja huomiota herättävä, mutta on vaikea sanoa, kuinka vahvasti sitä olisi tulkittava suhteessa itse runoihin. Kuvitus, jonka on tehnyt myös kannesta vastaava graafikko Kirsti Maula, tuntuu korostavan kirjaesineen roolia kustannustoimitettuna tuotteena. Toisaalta jaloilla on kyllä teoksessa paikkansa. Ne yhdistävät sukupolvia: ruumis on oma ja ainutkertainen, ruumiillisuus jaettua ja toistuvaa.

Painoa seuraa jalka jota seuraa jalka jota seuraa huojahtaminen,

huoahtaminen, huojentuminen

ja polvikulumia. Elämä kepeitä kuulia tulvillaan

tuoksuu lohdulta, seuraa kohtuuttomuus:

Sanat kuten ”suunnattomuus” ja ”huojuminen” toistuvat Spiraalissa paljon. Jalkoihin tarkentaminen häivyttää yksilösubjektia. Toisaalta se korostaa myös lapsen näkökulmaa, katselemista alhaalta käsin.

Spiraalin spiraalimuoto toimii hyvin myös lukuohjeena: kyseessä on tavallista korostuneemmin teos, joka saa lisää kerroksia uusien lukukertojen myötä. Liikkuminen kielen abstrakteilla tasoilla vaatii lukijalta paljon. Spiraali on Vallin tähänastisista kirjoista tyylillisesti keskittynein mutta kurkottaa temaattisesti niin moniin suuntiin, että jokin etäisyyden tuntu jää silti. Analyyttisesti lähestyen Spiraali tarjoaa paljon sellaista, mihin upota. Teos houkuttelee viittausten etsimiseen: tässä ovat Aronpuron Aperitiffista (1965) tutut aurinkomarkiisit, siinä taas siintää Michel Houellebecqin Mahdollinen saari (2005) saksaksi käännettynä, tuolla on viittaus Gilles Deleuzen affektiteoriaan.

Säkeen ja fragmentin, äänteellisyyden ja kielten väleissä liikkuva teos avautuu kohti yritystä ymmärtää ihmisyksilön paikkaa historiassa. ”Tänne synnytään jalat pareittain ja saadaan napa, eri aikoina / havaitaan yhdennäköisiä kierukoita, spiraaleja, / kukin hakeutuu muotoonsa.”

1 Charles Olson 2006. Projektiivinen säe. Suom. Henriikka Tavi ja Touko Sauhu. Tuli&Savu 1/2006, 58.

Riikka Simpura
Jokaisen takana on eläin – muistiinpanoja eläimyydestä

Posted:Thu, 29 Mar 2018 08:59:53 +0000

”Aatehistoria osoittaa, että ihmisyyden korostaminen on johtanut eläinten ja luonnon hallintaan. Ihminen on siirtänyt oman pahuutensa luontoon. Siksi ihmisyyden käsite on määriteltävä uudestaan.”^[1]

Kallionkielekkeeltä aukeaa jyrkkä tyhjyys.

Lohkare putoaa. Se tuntuu raikkaalta vaikka yhtä aikaa huimaa. Jostain ilmestyy apujakkaroita. Mistä kohina? Tuuliko liikuttaa sisäisten rakennustelineiden muoveja?

Kielekkeen sivuilla leijuu ovia. Ne ovat tavanmukaisia mutta arvokkaita ovia.

Eläimet lujittavat otettaan, matelevat luustossa. Pitkä laahukseni jää kiinni pusikkoon.

Eläin näyttää perimän. Eläin osoittaa historiaan ja kudelmaan, joka ihmisen muistilta pakenee; mitä tarkoittavat kerrostunut eläin ihmisessä, ihmisen eläimyys, ihmisestä riippumaton eläin?

Sinä olet humiseva harva metsä ja minä häiriintynyt jänis ravaamassa puittesi välissä.

Eläin on peili ja raja, tuntematon mutta sisällä. Eläin on poeettinen symboli, minuuksien sirpale itsen ulkopuolella, olemisen kirjon inhimillistetyt kuvat. Ja toiseus, vieraus, eri. Rajantakainen, muu.

Usvatyyny leijuu syksyn keltaisessa siivilässä, minä olen koira ja sinä sen karvat.

Eläin on ihmisen näkökulmasta katsottuna jotain yksinkertaisempaa, villimpää, vilpittömämpää; se ikuinen toinen. Joskus uhka, toisaalta kadotettu alkuperä, toisaalta älyllisen hämmästelyn kohde. Eläimellisyydellä tarkoitetaan tilanteesta riippuen joko kehua tai moitetta. Rakastelet kuin eläin, peto. Vaistosi ovat kuin eläimellä, yli-ihminen. Et osaa hillitä itseäsi, käyttäydyt kuin eläin. Mikä sika.

Eläin kieppuu ihailtuna, pelättynä, alistettuna, kaverina, riistettynä ja rakastettuna juuri tuossa ruumiini rajojen ulkopuolella. Liian lähellä, liian kaukana, joskus ravintona, joskus perheenjäsenenä. Rajantakainen rajojen ylittäjä. Ihon ulkopuolinen olento ja alkuperä. Tällä planeetalla olemme me, eläimet ja planeetta itse, ei muita.

Patikoidessa tapaan jonkun, joka sanoo olevansa nepnepiiri-nep. Onko se laji, olennon nimi, kansallisuus tai jotain muuta, en tiedä. Käsittämättömällä tavalla pystyn ymmärtämään hänen puhettaan, mutta en pysty puhumaan hänelle. En tunnista hänen kieltään, en ymmärrä miksi ymmärrän sitä. Olennosta tulee tajuntaani tietoa tavalla, jota en ole ennen kokenut: sitä siirtyy kai telepaattisesti! Miksi se tuntuukin niin luonnolliselta? Jähmetyn. Mutta hyvänen aika, ehkäpä nepnepiiri-nep ymmärtääkin minua; niitä ajatuksia joita huomaamattani lähetän. Nepnepiiri-nep näyttää yhtä aikaa pystyyn nousseelta lammikolta ja littanalta kalalta. Hänen hyvin pienet ja hauraan oloiset kätensä ja jalkansa pullahtavat ulos torsosta ja vetäytyvät sinne. Kädet ja jalat vaikuttavat siltä kuin ne olisivat kehityksen sikiövaiheessa, vedellä ohennetun maidon lailla läpikuultavat, luuttomat.

Eläin ei riitä. Ihminen ei riitä. Ei kai tämä voi olla tässä?! Missään muuallako ei elämää? Entä multiversumeiden rinnakkaistodellisuudet? Madonreiät? Avaruuden äärettömyys ja ufot? Ihminen kurkottaa kaikkiin suuntiin, yrittää ymmärtää kaiken, sanallistaa kaiken, hallita kaikkea ja sijoittaa itsensä keskipisteeseen. Jokainen saa erilaista tietoa maailmasta; neutraalia, objektiivista ja universaalia pistettä ei ole. Ja mitä kaikkea jää ihmisen havaintokyvyn ulkopuolelle? Ihminen ei tiedä, mitä eläin tietää. Ihminen ei tiedä edes, mitä toinen ihminen tietää. Tietääkö ihminen, mitä hän itse tietää? Mitä on tietäminen? Mitä on hallitseminen? Mitä on toiseuttaminen? Mitä on tilan antaminen aikakaudella, jolla huomiosta ja tilasta taistellaan kynsin hampain?

Kauppakeskuksen läheisyydessä köyhälistö levittelee myytäväksi valikoimiaan tavaroita. Yhden rievun päällä on kenkälusikoita, rullaluistimien rullia ja irti leikattuja rastoja. Toisen päällä lojuu tv-antennin välikappaleita, toppahousuja ja pingviinipehmoleluja. Onko myyminen ja ostaminen se juttu? Siitäkö tässä on kyse? Että olemme tällä planeetalla jättiläispunapuiden tuhatvuotisen paksuuden, orangin kasvojen sivuläpysköjen, kilpikonnan lonkan rakenteiden, biisonin maisemankaltaisen selän, kirahvin päälaen pampuloiden, kuumien lähteiden, vuoristogorillojen, arosusien, mäyrien, myyrien, perhosten, savimaan, savannin, susien, aukeiden, risukkojen, jään, rantojen, mannerlaattojen, vuoristojen, lampien biosfäärien, kissan värinän, lampaan turkin pöhinän, kuoriaisen kitiinin, syysmetsän tuoksun keskellä myymässä ja ostamassa? Sillä tavallako me kuulumme tälle planeetalle? Sillä tavallako me voimme osallistua elämään tai ylipäänsä mihinkään tällä planeetalla? Ostamiskyvylläkö me mittaamme onnistunutta elämää? Varallisuudesta kertovilla merkeilläkö me täällä suunnistamme? 8 rikkaimman ihmisen vauraus vastaa köyhimmän puolen maailman eli 3,6 miljardin ihmisen varallisuutta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Miljoona on tuhat tuhatta. Tämän rakenteen kannattamiseksiko me täällä häärimme? Kukaan ei valinnut sitä perhettä, sukua, maata, kansallisuutta, kolkkaa ja maanosaa, johon syntyi. Ei kukaan.

Eläin herättää mielikuvituksen, eläimet ovat mielikuvituksellisia. ”Kirjoitan, koska en ole hevonen.”^[2] Eläimet ovat lähes sadunkaltaisia, lumoavia, hätkähdyttäviä. Taiteella on mahdollisuus näyttää eläin muuna kuin arkisena ja näkymättömänä tuotantoeläimenä, kärsimyksineen ohitettuna ja alistettuna toisena, pragmaattisen hallinnan kohteena. Ehkä taide auttaa näkemään jotain sekä itsestämme että eläimestä, muokkaamaan ihmisen ja eläimen käsitteitä.

Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa ja Vuokko Sajaniemen Pedoissa susi edustaa sekä uhkaa että pahaa mutta myös ihmisyhteisöjen sovinnaisista ja kulttuurisidonnaisista normeista ja uskomuksista vapauttavaa voimaa; susi tekee ihmisestä kokonaisen. Sirkka Turkan tuotannossa koira ja hevonen esiintyvät raastavan rakastettuina kumppaneina. Eeva-Liisa Mannerin runoudessa ympäristöt eläimineen kietoutuvat monitasoisiksi ulkoisiksi ja sisäisiksi tiloiksi.

”Kuvittelemisen taidossa ihminen lienee vertaansa vailla. Hän on jättänyt jälkeensä lukemattomia kertomuksia siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja mikä näitä yhdistää. Kertomukset paikantavat rajoja, joiden vahvuutta ja liikkuvuutta joudutaan jatkuvasti tarkistamaan. Rajoja voidaan määritellä luontoa elollistamalla, sieluttamalla, inhimillistämällä, esineellistämällä, riistämällä, suojelemalla ja niin edelleen. Vaikka luonto on olemassa ilman ihmistä, sen avaamat jaetut merkitykset ovat meistä riippuvaisia. Kertomukset luonnosta ja ihmisistä sen osana ovat kulttuurisia konstruktioita, kuten kaikki kertomukset.”

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoja ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, toisenlaisia tapoja merkitä muistiin aikaa, toisenlaisia tapoja kommunikoida eläinten kanssa, toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä, toisenlaisia käsityksiä ihmisen tehtävistä. Ajattelen kieltoja. Ajattelen valtaa. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita. Ajattelen omistussuhteita. Ajattelen voitontavoittelua. Ajattelen tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen, mitä menetimme tieteellisen maailmankuvan synnyttyä, mitä saimme. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

***

Kursivoidut lainaukset ovat Maria Matinmikon vielä julkaisemattomasta neljännestä teoksesta Kolkka.

^[1] Maria Suutala 2009. Hyvät ja pahat eläimet. Suhde eläimiin aatehistorian ja ekofeminismin valossa. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 100.
^[2] Maria Matinmikko 2012. Valkoinen, 79.
^[3] Seppo Knuuttila 2009. Miltä tuntuu olla joku muu? Pohdintoja ihmisen ja eläimen rajasta. Kainulainen & Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja, 104–105.

Lukemisto

Harari, Yuval Noah 2016. Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Kainulainen, Pauliina & Yrjö Sepänmaa (toim.) 2009. Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Gaudeamus.

Kallas, Aino 2003/1928. Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola (toim.) 2014. Posthumanismi. Turku: Eetos.

Manner, Eeva-Liisa 2008. Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Helsinki: Tammi.

Matinmikko, Maria 2012. Valkoinen. Helsinki: ntamo.

Sajaniemi, Vuokko 2015. Pedot. Helsinki: Tammi.

Turkka, Sirkka 2005. Runot 1973–2004. Helsinki: Tammi.
Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

Posted:Tue, 27 Mar 2018 20:59:19 +0000

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.”

Tutkimus voi elävöittää sekä lukemisen että runonteon käytäntöjä. Posthumanismi tarjoaa tuoreen vinkkelin kirjallisuuden ja runouden traditioon: kun purkaa allegorisen hierarkian, jopa eläinsatuja ja -faabeleita voi lukea siltä kantilta, mitä ne kertovat, niin, eläimistä. Samaan aikaan runouden ja tutkimuksen välille on syntynyt kiinnostavaa liittolaisuutta. Muodostuu symbioottisia suhteita, kun runoilijat ovat tietoisia tutkimuksesta – tämän voi huomata esimerkiksi Mia Röngän ja Niina Oisalon esikoiskokoelmissa – ja tutkijoiden täytyy puolestaan viedä analyysinsa seuraavalle tasolle.

Posthumanistinen käänne on noussut esiin monilla aloilla, mutta runoudella saattaa olla keskusteluun erityistä annettavaa. Teoksessaan L’Animal que donc je suis (2006, engl. The Animal That Therefore I Am, 2008), josta on tullut yksi modernin eläinfilosofian keskeisiä, Jacques Derrida toteaa heti aluksi, että filosofia ei itse asiassa riitä vaan runous on ainoa laji, jonka avulla voi yrittää ymmärtää jotain eläimestä. Jos eläintä voi ylipäätään ajatella, niin runoudessa. Ei kannata kavahtaa ajatusta, että tällöin runous voi olla nimenomaan väline, jonka avulla edistää kiireempiä ja pakottavampia päämääriä, ja että runous voi puhua jonkun muun asiassa kuin omassaan. Kaikkea mitä kirjallisuus kuvaa, se tietysti kuvaa ihmiskielen avulla – sitä suurempi on syy pyrkiä inhimillisen kokemuksen tuolle puolen.

Luonnontieteessä on nostettu viime aikoina esiin myös eläinten esteettiset kokemukset. Jo vuonna 1973 Pekka Suhonen kirjoitti esseessään ”Delfiini” (teoksessa Delfiini, joka ilmestyi Otavan Delfiinikirjat-sarjassa) juoksiaisten poetiikasta:

Jos minun sallitaan fantisoida, niillä olisi rakkauden kieli, pyyntikieli ja perheyhteisön kieli. Mutta lisäksi niillä olisi runous. […] Niiden runoutta ei olisi talletettu muistiin – elleivät jotkut oppiriitoihin sortuvat maalla tepastelevat tiedemiehet sitä nauhureillaan taltioi ja käännä ihmiskielelle – vaan se muuntuisi kuin homeerinen runous vanhalla ajalla.

Kaikesta huolimatta kulttuurihistoriallinen näkökulma voi yhä tarjota kohdallisia apuja, joilla lähestyä eläintä. Keskiaikainen bestiaari, mytologis-fantastinen kokoelma hirviöitä, taruolentoja ja kummia lajihybridejä, on tuottanut kiinnostavia mutaatioita myöhemminkin. Esimerkeistä käyvät Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja (1969, suom. 2009), tuore Poesiavihko Kiinalainen yksisarvinen (2017) – Raisa Marjamäen suomennos Thomas L. Rowen kiinalaisesta sanakirjasta – tai Ibn Khalawayhin luettelo arabiankielisistä leijonan nimistä (josta ilmestyi vastikään englanninnos Names of the Lion runoilija David Larsenilta). Kaikki nämä päätyvät problematisoimaan luonnontieteellistä taksonomiaa ja haastamaan lajirajojen perusteita. Borgesilla olentojen perusmuoto on kimaira, sekoitus eri lajeja, ja leijonan epiteetit muistuttavat, miten luvuttomia ovat luonteenpiirteet yhden lajin sisällä.

Vaikka eläinkirjallisuus on vanhastaan ollut inhimillistävää, edes antropomorfismin ei tarvitse olla ihmiskeskeistä omaan napaan tuijottelua (muillakin istukkanisäkkäillä on napa). Sitä on mahdollista käyttää taktisiin tarkoituksiin, kuten Jane Bennett korostaa teoksessaan Vibrant Matter (2010). Sopiva annos antropomorfismia voi auttaa käsittämään, että ei-inhimilliset olennot, kuten bakteerit, joiden kanssa olemme intiimisti tekemisissä kaiken aikaa, ovat yhtä lailla aktiivisia toimijoita ja että kaikessa aineessa itse asiassa väreilee elämää ja voimia.

Tässä numerossa julkaisemme uutta ja luonnonkirjoltaan moninaista runoutta peräti seitsemältä tekijältä. Tekstit ulottuvat Anne Molsän kertovista runoista Tiina Lehikoisen uutiskollaasiin – ne olennoivat sanan kaikissa mielissä lajien runsautta.

Helinä Ääri on koonnut artikkeliinsa suomalaisesta runoudesta esimerkkejä broilereista 1930-luvulta eteenpäin, ja hän tarkastelee niitä vasten lihateollisuuden todellisuutta ja siinä tapahtuneita muutoksia. Maria Matinmikon poeettinen essee puolestaan pohtii kohtaamista eläinten kanssa ja mahdollisuuksia säilyttää niiden vieraus. Samalla se problematisoi muutenkin lajien rajaa siinä, miten se limittää esseetä ja kertovia katkelmia Matinmikon tulevasta teoksesta. Daniel Heller-Roazenin käännösessee puolestaan analysoi Ion tarinaa Ovidiuksen Muodonmuutoksista ja tulee paljastaneeksi, että olemme eläimille velkaa kaiken kirjoituksen ja kielen säilymisen.

Näin vuoden ensimmäisessä numerossa lanseeraamme uuden ”Tulilanka”-palstan, jolla on tarkoitus käsitellä muun muassa ajankohtaisia ilmiöitä ja raportoida tapahtumista. Ensimmäisessä tekstissä Oskari Rantala tekee selkoa Jyväskylän yliopiston kirja-aiheisesta symposiumista.

Tuli & Savun toimitus aloittaa ensi numerosta lähtien uudessa kokoonpanossa. Tarjoa meille runoja tai juttuideoita tai anna muuten palautetta lukijana. Otamme vastaan myös etanapostia ja kirjekyyhkyjä. Seuraavan lehden teema on 1968. Toivotamme hyvää kevättalvea Eläin-numeron parissa – lukekaa sitä eläimille tai, vielä parempaa, heidän kanssaan.

Juha-Pekka Kilpiö

Vesa Rantama
nro 92

Posted:Tue, 27 Mar 2018 20:58:11 +0000

Pääkirjoitus

Saara Laakso, Runo

Mikko Lamberg, Runoja

Helinä Ääri, Runobroilereita etsimässä

Virva Jussila, Runoja

Anni Mäentie, Runoja

Maria Matinmikko, Jokaisen takana on eläin

Anne Mölsä, Koko

Daniel Heller-Roazen, Kirjoittava hieho

Johan L. Pii, Eläintä koskien

Juha-Pekka Kilpiö, Eläintekstejä, kieliolentoja

Tiina Lehikoinen, Det är inte bara i USA

Tulilanka

Oskari Rantala, Kirjan ilmaisumahdollisuuksista ja autenttisuudesta

Kritiikit

Robert Desnos, Salaperäiselle & Pimeys (Veli-Matti Huhta)

Pauli Tapio, Varpuset ja aika (Paavo Kässi)

Virpi Vairinen, Ilmanala (Veera Koivaara)

Karoliina Lummaa, Kui trittitii! (Sini Herranen)

Veijo Pulkkinen, Runoilija latomossa (Jari Olavi Hiltunen)

Adrian Perera, White Monkey (Ville Hämäläinen)

Anna Helle, Preeria, nummet (Katja Matikainen)
”He eivät tienneet mitä tekisivät sanalle ihminen”

Posted:Sun, 25 Mar 2018 19:07:32 +0000

Ulrika Nielsen

Perikato

Suom. Marko Niemi

Poesia 2017, 108 s.

Suomenruotsalaisen Ulrika Nielsenin teos Perikato (Undergången, 2015) pudottaa meidät keskelle maailmaa, joka on vuonna 2017 jo monin tavoin tuttu ja koko ajan avautumassa lisää. Teos osuu moniin tämänhetkisiin huolenaiheisiin, ja sen suomentaminen on senkin takia ollut tärkeää. Kokoelma alkaa vaikuttavalla kuvalla: ”tähtitaivas oli myyty”, tilalla on valtava näyttö mainoksille, logoille ja propagandalle. Emme näe tähtiä emmekä toisiamme, näemme näyttöpäätteet: ”Kauheasti ihmisiä ja silti: / missä kaikki ovat?” Runojen ihmiset etsivät elämälleen merkitystä ja itselleen paikkaa.

Sana ”perikato” on konnotaatioiltaan vahva. Perikato voi merkitä konkreettista tuhoa tai moraalista turmiota. Nielsenillä perikatoon on johtanut konsumerismi, joka on luonteeltaan ennen kaikkea henkistä tyhjyyttä. Myös systeemi on jo osittain romahtanut: ”Jatkamme / ikään kuin leikillämme. // Kuljeskelemme raunioiden ja jäänteiden seassa.” Rauniot ja hylätyt ostoskeskukset kiehtovat, romahdus näyttäytyy mahdollisuutena. Se tarjoaisi ainakin vaihtoehdon tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Näin pohtii osaston ”He kertoivat minulle tai huimaus” elämäänsä tilittävä nainen. Otsikon huimaus, viehtymys raunioihin, ulkopuolisuuden tunteet: näiden voidaan mielestäni tulkita viittaavan romantiikan teemoihin. Perikadon maailmassa romantiikan ylevää tai huimauksen aikaansaavaa hurmioitumista ei kuitenkaan enää ole. Huimausta aiheuttaa ehkä se, että kaikkea on liikaa: ”Nainen sanoi: / Kolusin koko netin läpi enkä löytänyt mitään.” Perikadon nimeämättömät henkilöt kokevat elämän merkityksettömänä. Mikään ei tunnu miltään, kun ei enää viitsi ostaa sellaista, mitä ei tarvitse. Miksi lukea tai kirjoittaa, kun merkitystä ei ole? Miksi hankkia lapsia, kun ihmisiä on jo liikaa?

Lakattuaan kuluttamasta nainen alkaa kävellä jotain tehdäkseen, kunnes: ”Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä. // Ei ole mitään minne kävellä, hän sanoi.” Τähän hetkeen Nielsen tuo upean runokuvan: elokuvien hevosia, jotka lakkaavat kävelemästä ja juuttuvat mutaan omistajan piiskatessa niitä. Mieleen tulee Andrei Tarkovski (jota Nielsen seuraavan osaston alussa siteeraakin) ja hevonen vitaalisuuden symbolina. Hevonen kieltäytyy jatkamasta; elämänhalu katoaa. Runon nainen lakkaa kävelemästä joutuessaan tekemisiin luonnon kanssa: ”Yhtäkkiä tie loppui. Läsnäolon tunne, äkkiä pelkkää villiyttä. Silloin hän oli pysähtynyt. Oliko hän kadottanut kyvyn vastustaa itseään?” Itselleni tämä kävelemisen lopettaminen on yksi kokoelman avainjaksoista. Käveleminen (sekin monen romantiikan ajan runoilijan, taiteilijan ja ajattelijan modus operandi) on nähty vapautumisen ja merkityksen löytämisen keinona, kuten myös Riikka Simpura huomioi Perikatoa käsittelevässä esseessään^[1]. ”Kävelemisen vapaus on sitä, ettei ole kukaan, koska kävelevällä keholla ei ole menneisyyttä, vain ikivanha elämänvirtaus”, kirjoittaa Frédéric Gros teoksessaan Kävelyn filosofiaa (2008). Historian tunnetuiden kävelijöiden ja erakoiden halu oli ”vaeltaa metsään elääkseen tietoisesti” (Henry Thoreau); Nielsenin runon nainen kavahtaa luontoon sulautumista. Voisi sanoa, että aatehistorian kävelijöilläkään ei ollut ”mitään minne kävellä” mutta kävely oli silti heille ratkaisu. Kävelyn lakkaaminen näyttäytyy tätä taustaa vasten radikaalina tekona.

Nimiosasto ”Perikato” käynnistyy pitkällä sitaatilla saksalaisen Falk Richterin näytelmästä Trust. Siitä Nielsen lainaa kuvan lasiseinäisen rakennuksen 27. kerroksessa olevasta naisesta. Nimiosasto jatkaa merkityksettömyyden tunteen teemaa, kun ainoaksi vaihtoehdoksi asettuu suorastaan olemattomuus: ”Sillä heti oli selvää että minun, joka en halunnut olla kukaan, / oli pakko olla joku.” ”Yritin tulla joksikin. // Mutten halunnut olla kukaan tai mitään, nainen sanoo.” Naisen rinnalle ilmestyvät riittämättömyyden tunteista ahdistunut mies ja kuoro. Kuoron mukanaolo antaa tekstille antiikin tragedioiden painoa: ”Kuoro lauloi: tulee niin suunnattoman kalliiksi pitää ihminen elossa. // Joka hädin tuskin edes on elossa. // Mitä me tekisimme? // Mitä minä tekisin? mies sanoi. // Mitä me tekisimme? sanoin. // Se tulee niin suunnattoman kalliiksi, lauloi kuoro.”

Nainen ja mies pohtivat, mitä vaihtoehtoja jää, kun on pakko olla joku, joka ei kykene sulautumaan järjestelmään. ”Ihmiset valitsevat mieluummin pahuuden kuin mielettömyyden, / mies sanoi.” Kaivataan vääjäämättömyyttä, romahdusta, joka pakottaisi muuttumaan, tekemään jotain. On liikaa valinnanmahdollisuuksia, liikaa trendejä seurattavana (”Sisäpuoli on uusi ulkopuoli. Ulkopuoli on uusi sisäpuoli // Raw food on seuraava iso juttu”). Romantiikan teemoja ovat myös ero luonnosta, kaipuu ja nostalgia. Tekstissä viitataan lapsuuden tuttuun peltomaisemaan ja kaivataan jonnekin: merelle, pieneen ränsistyneeseen kylään. Vähitellen yhteys toiseen ihmiseen löytyy: ”Lapsen hengitys ihoani vasten. // Saapuminen merelle. // Tartu käteeni, jäädään tähän.”

Ehkä maailmanloppu kuitenkin saapuu, sillä seuraavaksi Nielsen kertaa Lars von Trierin Melancholia-elokuvan viimeisiä minuutteja, elokuvan siskosten dialogia hetkeä ennen jättiläisplaneetan iskeytymistä maapalloon. Seuraava osasto taas siteeraa tieteisromaani-ideoita ruotsalaisten Leif Holmstrandin ja Pär Thörnin teoksesta Sjuttioåtta uppslag till sf-romaner hämtade ur Linus Andersens anteckningsbok (2014). Lainaaminen on moninkertaista ja alkuperäisyys hämärtyy.

Loppua kohti runopuhe käy henkilökohtaisemmaksi. Runo ”4. heinäkuuta 2013” tarjoaa intiimin välähdyksen teoksen kirjoittamisesta: ”kirjoja, muistiinpanoja, kaikkea aineistoa, elävää mutta sekopäistä, siis ’ei mitään’. // Jos vain saisin lapioitua sen kasaan. // Jos voisin päästä kielen sisään”. Ennen lopun väriä, valoa ja jonkinlaista armahdusta on käytävä vielä läpi tämän maailman todelliset kauhut: sodan keskellä elävät ja kuolevat lapset, Etty Hillesum keskitysleirillä, väsymys ja uupumus. Nielsen ripottelee sanat sivuille kuin pomminsirpaleet tai valonvälähdykset suljettujen luomien takana. Jonkinlainen vastaus, ehkä merkityksellisyys tai sisältö elämään, löytyy arjesta ja läheisistä ihmisistä: ”perunat kypsyvät // liesituuletin imee vesihöyryä // ylöspäin // katto hieman // kostea / täällä, tämä // keittiönpöytä, hieman naarmuinen, lamppu // hohtaa keltaisena // ja lapsi piirtää // viivan”. Myös uusi sukupolvi haluaa jättää maailmaan jäljen. Toivoa saattaa sittenkin olla. Hieman yllättäen kokoelma päättyy viittaukseen J. M. W. Turnerin näyttelyyn: ”Väsyneenä istuuduin penkille, tuijotin ja // yhtäkkiä näin sen, Turnervalon”. Kaoottiset viivat ovatkin valoa.

Perikato pohjautuu radioteokseen, ja etenkin nimiosaston miellän korvalle kirjoitetuksi. Muotoonsa teos sekoittaa monenlaista: esseerunoa, draamankaltaista vuoropuhelua, sivuille siroteltua lyyristä runoa. Marko Niemen suomennos on sävykäs, ja sitä on vaivatonta lukea. Nielsenin kieli on suoraviivaista, ja tämä välittyy myös suomennoksesta. Nielsen käyttää paljon sitaatteja ja viittaa esimerkiksi elokuviin. Kollaasimaisuus ei kuitenkaan tunnu itseisarvoiselta tai keinotekoiselta vaan luo kuvaa siitä hämmentävästä maailmasta, jossa teoksen henkilöt yrittävät navigoida.

1 Riikka Simpura 2017. Kävelemisen ja kirjoittamisen lopettamisesta. Maailmankirjat.

Katja Matikainen
Eivät kaikki linnut ole lempeitä

Posted:Tue, 13 Mar 2018 15:07:48 +0000

Jacques Prévert

Sanoja

Suom. Antti Nylén

Sputnik Oy 2016, 158 s.

Sputnik on tunnetumpi Aki Kaurismäen elokuvien tuotantoyhtiönä kuin runokustantajana. Vaan sen kerran kun yhtiö runokirjan julkaisee, painate on tietenkin Antti Nylénin suomennos Jacques Prévertin (1900–1977) rakastetusta kokoelmasta Sanoja (Paroles, 1946). Tämä on luontevaa, sillä Prévertin sanailun lahjat ovat ohittamaton osa Kaurismäenkin taiteen taustalla vaikuttavia Marcel Carnén ja Jean Renoirin 1930- ja 1940-luvun elokuvia. Kynäniekkojen kinotoiminta ei suinkaan ole tuntematon ilmiö: samoihin aikoihin Prévertin kanssa yhdysvaltalainen proosamestari William Faulkner vaikutti Howard Hawksin klassikoiden käsikirjoittajana. Sekä Prévertin että Faulknerin kirjoittamat elokuvat ovat tahoillaan vaikuttaneet film noirin syntyyn, mutta kenties tekstilajierosta kielii, että Prévertin mannermaista sumuisuutta kuvanneita teoksia kutsutaan runolliseksi realismiksi.

Onko runollinen realismi kiertoilmaus oman elinympäristön paikoin surrealistisellekin kuvaukselle? Vaikka Prévert ei Nylénin taustoittavien jälkisanojen mukaan edes osallistunut surrealistien varsinaiseen julkaisutoimintaan eikä missään nimessä ollut André Bretonin kaltainen keskushahmo, ovat vaikutteet läsnä hänen runoudessaan. Prévert oli tukevasti paikalla, kun Pariisissa tapahtui. Aikalaisuus ja surreaaliseurapiireissä pyörähtely jäävätkin lopulta tästä ehkä vahvimmiksi aihetodisteiksi; ryhmittymän ohjelmallisuudesta tai metodisuudesta ei runoilijan sanailussa ole merkkejä. Yhtä kaikki ympäröivän elämän havainnointi on avoin kummuuksille, kommelluksille ja käänteille. Näkeminen on radikaalilla tavalla luovaa toimintaa.

Muista taiteenlajeista kiinteä yhteys syntyykin elokuvan lisäksi maalaustaiteeseen, kytkeytyväthän kokoelman kaksi viimeistä, runsasta runoa Prévertin aikalaisen, Picasson, tuotantoon. ”Picasson taikalyhty” on runomuotoinen esitys espanjalaismaalarin teosten paljoudesta ja kaikkeudesta, mutta samalla tapaa Prévertin omistakin näyistä muodostuu kiehtovia taikalyhtyesityksiä. Verevä on myös van Goghiin viittaava ”Vincentin valitus”, jossa taiteilija kantaa itsetuhoisen uhrinsa rakkauden alttarille Arlesin ”kiljuen pyörivän” auringon alla.

Usein havainnot ovat kuitenkin myös koruttomia, parilla viivalla piirrettyjä tilannekuvia. Nokkeluus palautuu sanaleikkeihin ja kaksoismerkityksiin, joiden täydellinen kääntäminen on haastavaa. Ehkä siksi Prévertin runoja ei tätä ennen ole suomennettu kuin hajaotanta, josta suurin osa, runsas kourallinen, sisältyy Aale Tynnin toimittamaan ranskalaismodernismin antologiaan Tulisen järjen aika (1962). Tällä välin uusia suomennoksia ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole kuulunut vuosikymmeniin. Nylénin käännökset ovat Tynnin versioita suorasanaisempia, mutteivät itsestäänselvästi ”ajanmukaisempia”: Tynnin etanat matkustavat Pariisiin ”bussilla”, Nylénin ”linjurilla”. Nylénin ansioksi laskettakoon myös käännösvirheen oikaisu: ”La Grasse Matinée” ei runon ruokahaaveiluista huolimatta käänny silkaksi ”Mässäilyn aamuksi”, vaan idiomaattisempi merkitys on Nylénin ”Venähtänyt aamuhetki”. Prévert ilman muuta asettaa sanan grasse läskisyyden runonsa kuvaamaa nälän, toivottomuuden ja väkivallan ”hirvittävyyttä” vasten. Mässäilyyn asti ei silti ikinä ehditä.

Rujoimmillaan runot jäävät mieleen häiritsevinä, groteskeinakin kuvina. Monin paikoin Prévert osoittaa myös humoristista havaintokykyä ikävyyksien ja ikävystyttävyyden kuvaajana, kuten proosamuotoisessa lapsuuskuvauksessa ”Sukukalleuksia eli vanginvartijaenkeli”:

Yksi veljistäni sai jäykkäkouristuksen ja kuoli. Elämä oli kammottavan tylsää, jokainen päivä oli kuin sunnuntai; kaduilla ihmiset kulkivat totisina, pystysuorina, ja rannalla he riisuutuivat, menivät uimaan, hukuttautuivat, pelastautuivat, pukivat vaatteet ylleen ja onnittelivat itseään tapahtuneesta ankean säntillisesti; kaikesta tuli harmaata massaa, leipä oli kynnysmatolla, mies saapui lukemaan kaasumittaria ja kellot soivat kuolleille ja naimisiin meneville.

Kaupunkinsa runoilijana Prévert asettuu komeaan jatkumoon muun muassa François Villonin (1431–1463) ja Nylénin aiemmin suomentaman Charles Baudelairen (1821–1867) kanssa. Historiallisista syistä Prévert on etenkin sodan ja miehityksen koetteleman Pariisin kuvaaja ja siinä toimessaan puhutteleva aikalaistodistaja.

Runo ”Rue de Buci nykyään…” esittää alennustilaa, johon latinalaiskorttelien hengen ja elämän iloja ennen pursunnut katu on miehityksen aikana joutunut: sievät tytöt, jokasään torimuijat, sitruunat ja veriappelsiinit ovat joutuneet väistämään ”riutunutta sotaa”, joka ”vierii ohi mekaanisissa pikku kärryissään” katua, joka on ”tyhjä ja ankea hylätty kuin vanha maitopurkki”. Silti tehokkaimmin sodan turhauttavuus tiivistyy kuulun ”Barbara”-runon huudahdukseen ”Mitä paskaa sota”. Tuhahdus voi kuulostaa arkiselta, mutta runo edustaa juuri tavallisen kaupunkikokijan näkökulmaa niin kuolemaan, kauhuun, sodan tuli-, teräs- ja verisateeseen kuin vähäisempiin riesoihin.

Sodanvastaisuuden ohella ja yleisemmin Prévertin runous asettuu kaikenlaista ankeuttamista vastaan. Lystikkyydet jäävät helposti hallitsevimmaksi mielikuvaksi, mutta, kuten Nylén huomauttaa jälkisanoissaan, se on vain osatotuus: ”Tragiikan [Prévert] vie usein estottomasti kyynisyyden ja julmuuden rajoille asti. Hän ei ole vain lempeä lippalakkipäinen linturunoilija.” Mutta eivät kaikki linnutkaan ole lempeitä! Runosta toiseen saapuvat paikalle linnut, monimuotoisina: toisinaan ne kylvävät tullessaan anarkiaa koululuokkaan, toisinaan laskeutuvat huoleen ja epätoivoon eivätkä lähde hätistelemälläkään. Silti ”kaikki linnut tekevät parhaansa”, kuten runoilija vakuuttaa runossaan ”Niitä näitä linnuista”. Mutta tekeekö runoilija parhaansa lintujen suhteen? Linnukkuus voi olla sisäsyntyistä, sydänperäistä vapauden kaipuuta, jopa ”vauhkoutta” kuten runossa ”Linnustaja”. ”Miten linnusta saadaan muotokuva” -runossa se sitä vastoin edustaa jotain varoen tavoiteltavaa ulkona lentelevää runohenkeä, joka on hellävaroen pyydystettävä taiteilijan luomaan häkkiin.

Useat Sanojen runoista ovat tunnettuja chansoneina. Joitakin on suomenneltu laululyriikaksi aiemminkin, ainakin ”Barbara” ja ”Laulu etanoista jotka menevät hautajaisiin”, jonka on nimellä ”Kaksi etanaa” tulkinnut Arja Saijonmaa. Suomentaja voi tukeutua tunnettuun tai uudistaa siekailematta. Tuntuu itsetarkoituksellisen konstikkaalta, että Nylén on kääntänyt ”Barbaran” alkusäkeet ”Rappelle-toi, Barbara” varta vasten kielteiseen muotoon ”Älä Barbara unohda sitä”. Olisiko ratkaisu sama, jos ei olisi riuhtaistava etäisyyttä Jukka Kemppaisen iskelmänä levinneen suomennoksen aloitukseen ”Muistathan, Barbara” tai Tynnin imperatiiviin ”Muista Barbara”?

Nylén tähdentää, että Prévertille itselleen painettu runokokoelma ei ollut mikään fetišši, vaan kokoelmaan sisältyvät runot oli alun alkaenkin tarkoitettu elämään kaduilla, huulenheittoina, laulelmina. Suomennosten toimivuudellekin parhain testi olisi laulaa sen lauluja – ei välttämättä Joseph Kosman säveliin istutettuina, vaan ehkä uusi suomennos voisi innoittaa uusiin sävellyksiinkin? Ylipäätään laulelma karunkauniina, runouteen nivoutuvana lajina näyttäisi olevan nykyään valitettavan vähäisesti edustettuna välittömässä sävelympäristössämme. Siksikin Prévert-suomennos ilahduttaa! Toivottavasti joskus saadaan suomennoksia myös Prévertin henkisten oppipoikien Boris Vianin ja Serge Gainsbourgin taituroinneista.

Tytti Rantanen
Melankoliaa kielen leikkikehässä

Posted:Tue, 06 Feb 2018 14:41:20 +0000

Timo Salo

Mutta ennen muuta

Poesia 2017, 136 s.

Harri Nordell kirjoitti taannoin (HS, 6.8.2017) arviossaan Pauli Tapion esikoisteoksesta Varpuset ja aika, että teos on kotimaisen runouden kentällä ”myönteinen poikkeus”, sillä Tapio kirjoittaa ”selkeää aikalaisrunoutta”, joka on viime vuosina jäänyt ”kieltä tutkiskelevien ja ilmaisuun keskittyvien kokoelmien varjoon”. Tällaiset tölväisyt ovat onneksi nykyään harvinaisempia kuin joitakin vuosia sitten, mutta Nordellin kritiikki vahvistaa silti ikävällä tavalla vastakkainasettelua, jossa yhtäällä on oikeita aiheita, kuten historiaa, aikaa ja aikalaiskokemusta käsittelevää runoutta, ja toisaalla jokin tyhjiö, jossa runoilijat tutkivat kieltä.

Hyvä esimerkki tällaisten jakojen turhuudesta on Timo Salon uusin teos Mutta ennen muuta. Vaikka suomalainen nykyrunous yleisesti ottaen onkin tietoisempaa omasta materiaalisuudestaan kuin viisitoista vuotta sitten, niin harva runoilija ammentaa yhtä vahvasti kielen konkretiasta kuin Salo. Hänen runoudessaan merkitykset syntyvät äänteiden, kirjainten ja etymologisten kerrostumien tasolla, usein myös erilaisten rajoitteiden kautta. Salo on aiemmin julkaissut runouden ja aforistiikan rajapinnassa liikkuvan Epätietokirjan (2009) sekä runoteokset Eroosio ja Esiintymä (2014). Hänen tuotantonsa on jäänyt melko vähäiselle huomiolle, vaikka hän on näkyvä hahmo runousyhteisössä. Sosiaalisessa mediassa Salo on tunnettu anagrammirunoudestaan, joka muodostaa kirjojen rinnalle eräänlaisen jatkuvan tuotannon virran. Anagrammit tuntuvat olevan eräänlaisia arkirutiineja, samaan tapaan kuin Sami Liuhdolle sananeliöt.

Mutta ennen muuta ei kuitenkaan palaudu mihinkään yksittäiseen menetelmään tai keinoon, vaan kyseessä on selvästi punnittu teoskokonaisuus ulkoasua myöten. Poesian pyrkimys tehdä kirjoistaan kauniita esineitä tekee todella oikeutta Salon teokselle, jossa tekstin visuaalinen ilme on olennaisen tärkeä elementti. Tästä kertoo jo se, että tekijä itse on taittanut teoksen. Kuten yhä useammin kotimaisessa nykyrunoudessa, teoksen perusyksikkö ei ole runo vaan sivu tai aukeama. Sivu on jaettu kolmeen palstaan, mikä mahdollistaa lukusuunnan vaihtelun ja erilaiset typografiset asettelut. Fragmentaarisuus, poeettisen diskurssin epäjatkuvuus, monimerkityksisyyden maksimointi, yksityiskohtien runsaus ja teoksen laajuus (yli 130 sivua) tuntuvat aluksi hengästyttäviltä. Vähitellen kielen virrasta alkaa kuitenkin erottua toistuvia motiiveja, teemoja ja hahmoja.

Teoksen alaotsikko, ”Virityskuva”, viittaa analogisen television säätämistä varten lähetettävään testikuvaan. Kyse on siis kokeilusta, testaamisesta, hapuilusta, etsimisestä, jostakin mikä hakee muotoaan. Samalla ohjelmaa edeltävä virityskuva muistuttaa television teknologiasta, sen aineellisista toimintaedellytyksistä. Luentaan voi etsiä suuntaviivoja myös alussa lainattujen sanakirjaotteiden kautta. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirja antaa sanalle aikaistua merkitykset ”varttua tai kehittyä täysi-ikäiseksi” sekä ”joutua liian aikaisin”. Verbi kehkeä taas sisältää Suomen sanojen alkuperän mukaan sellaisia merkityskerrostumia kuin ”kehittää”, ”kehittyä”, ”keriä”, ”päästää”, ”purkaa” ja ”purkautua”. Huomionarvoista on, miten yhteen sanaan voi kätkeytyä jopa toisilleen vastakkaisia merkityksiä. Tämä merkitysten jännitteisyys luonnehtii koko teosta. Erityisen selvästi se näkyy tavassa, jolla aikuisuutta ja aikuistumista käsitellään: ”Aikuisuus eroottisia vinjettejä, | kuka joutuu kenenkin kehään”; ”Luontoa on moitittava: se ajaa // tikanpojan puuhun muttei vie // ihmiseltä ihmisen pelkoa.”; ”Niin lapsesta kypsyy aikuinen, | aikuinen aikuisten maailmaan / kuin aikuisesta kypsyy kuollut | kuollut kuolleitten maailmaan”.^[1]

Vastakohtien välinen jännite ilmenee myös läpi teoksen toistuvissa rakentamisen ja purkamisen teemoissa. Rakentaminen yhdistyy leikkiin, joka puolestaan liittyy kielenkäyttöön ja kirjoittamiseen: ”[kenen rakennuspalikoita nuo | ovat, kenen kiviä. Kuka leikkii / tuossa kehässä noilla telineillä”. Kielen leikkikehä on ambivalentti tila, joka toisaalta vertautuu Parthenoniin ja pyhäkköön, toisaalta hiekkalaatikkoon, joka taas vie ajatukset edellä mainittuun lapsuuden ja aikuisuuden pohdintaan. Purkamisen tematiikkaa edustavat lukuisat viittaukset Penelopeen, Odysseuksen vaimoon, joka kosijoita vältelläkseen purki joka yö päivällä kutomansa kankaan: ”pura meitä pakanoista, kehota | merkitystämme kohentumaan | nostata purkutyö yllytä hullua / kohauttamisen kautta, käännä | kehoitus silmäpako pärköymä | quasi Penelope telam retexens”.

Kielen konkretiaan kiinnittyvää runoutta pidetään joskus persoonattomana, henkilökohtaiselle vastakkaisena. Salon runous kuitenkin ylittää tällaiset vastakkainasettelut: Mutta ennen muuta –teoksessa on selkeä minä, joka pohtii identiteettiään, muistojaan, kasvuaan ja kehitystään. Omaelämäkerrallisena viittauksena voitaneen pitää muun muassa Pohjanmaan, runoilijan kotiseudun, nimellä leikittelevää kohtaa: ”Haluan pohjan, tahdon maan, | tahdon pohjata, tahdon maan, | tahdon pohjan, pohjan maata, / pohjata, haluan pohjan maata”. Puhuja kaipaa alleen lujaa maata, mutta joutuu rakentamaan suolle: ”Tälle suolle rakennan kallioni, | pahansuopuudelta lemuavalle | hiekalle”. Myös kielen kyky rakentaa minuutta kyseenalaistetaan: ”asiat hajottavat sinut sanoiksi, // sanat hajottavat sinut asioiksi”.

Teoksessa hahmottuva minuus ei missään vaiheessa tule valmiiksi tai tarinallistu. Runojen minä ei ole Odysseus, joka yösijan, viinin ja prinsessan toivossa sepittää viihdyttäviä tarinoita harharetkistään, vaan Penelope, joka kutoo ja purkaa itseään lakkaamatta. Onko kyse valppaasta keskeneräisyydessä elämisestä vai pelkästä neuroottisesta vatvomisesta? Hallitseva tunnelma on melankolia.

Toinen ominaisuus, joka kielitietoiseen runouteen harvemmin liitetään, on lyyrisyys. Tässäkin suhteessa Salo yllättää. Varsinkin toistoon ja muunteluun perustuvassa runossa ”Elegia” on herkkää laulullisuutta: ”taivaita viistävät hautaa | kiertävät linnut, kaukaa / muistuneet mispelipuut | kaartuvat tuulettomaan // lintuja, hautaa kiertävät | kaartuvat tuulettomissa / muistojen karviaispuut, | tuuleton, kaartuva maa.”

Toisto ja erilaiset variaatiot ovat muutenkin Salon keskeistä keinovalikoimaa. Epätietokirjan vastaanotossa kiinnitettiin huomiota Haavikko-vaikutteisiin, ja joitain kaikuja Haavikon myöhäistuotannon ”kuusi metriä syvistä kysymyksistä” on kuultavissa myös Salon uusimmassa teoksessa: ”joskus lintu tulee liian lähelle: // joskus lintu tulee liian lähelle: / joskus lintu tulee liian lähelle: / joskus lintu tulee liian lähelle:”. Välillä pyrkimys tiristää kaikki mahdolliset yhdistelmät käy puuduttavaksi: esimerkiksi sanojen ”syvä”, ”kysyvä”, ”väsyvä” ja ”pysyvä” permutaatioista koostuvan runon yllätyksellisyys häviää muutaman muunnelman jälkeen. Ääneen luettuna runo tosin saattaisi toimia paremmin.

Ja vaikka tietty vakavuus ja alakulo määrittävätkin teosta, niin mukana on myös leikillisyyttä ja huumoria. Kun kielen nuppeja vääntelee, seurauksena on rekisterien yhteentörmäyksiä. Teos esimerkiksi alkaa eräänlaisella rukouksen parodialla: ”päästä sinua ellet siunaa minua […] mittaa aikamme mitalla meitä / oman ikämme verrasta mittaa // älä salli pullistua tästä hiivasta // varkain, äläkä astua säännöstä”. Parodia on läsnä myös Salon aforistiikassa, kuten tässä vanhan kansanviisauden nurin kääntävässä aforismissa: ”lestissään pysyvä jää suutariksi / nukkuu hukkuu pommiin pois”. Mukana on myös metalyyristä itseironiaa: ”Mikä on keskeistä: lyriikka on | rauhoittava keskittymishäiriö”. Välillä kielellä leikittely tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Seuraava lainaus voisi olla huonosta rap-biisistä tai lavarunosta: ”hillitsemätön kuvitelmamaani / maan urpoi cowbuy-kauppoy, | sovitaan, että maa on piirilevy / vähittäiskaupunkien / kauppoi, | cowboy, kaupunk’maasturboi”.

Mutta ennen muuta on kirja, joka ei niin sanotusti lukemalla lopu. Sen runsautta voi lähestyä kuin konvehtirasiaa, vähän kerrallaan, yksityiskohdista käsin. Sitä voi lukea myös silmäyksittäin, kuin tauluja tai arkkitehtuuria. Ja jos malttaa seurata teoksen langanpäitä hieman pidempään, huomaa olevansa runouden peruskysymysten äärellä.

Janne Löppönen

1 Käytän lainauksissa |-merkkiä osoittamaan palstanvaihtoa, joka toimii teoksessa usein kesuuran tapaan.
nro 91

Posted:Tue, 30 Jan 2018 15:18:14 +0000

Pääkirjoitus

Juha-Pekka Kilpiö, Kirjoitus koneesta: Veijo Pulkkisen haastattelu

Hirato Renkichi, Runoja

Pauli Tapio, Koneesta, muodosta ja merkityksestä: satunnainen essee

Elina Laine, Runoja

Jesper Olsson, Merkeistä signaaleja (Suom. Juha-Pekka Kilpiö)

Atte Koskinen, Runoja

Virpi Vairinen, Nokturno ja runouden muuttuvat teknologiat

Teemu Ikonen, Runous ihmisen jälkeen – Arto Kytöhonka konerunouden juurilla

Lauri Hei, Ikiliikkujia

Juri Joensuu, ELC3: emulaatioita ja elektrorunoutta

Nihil Interit -runouspalkinto

Heidi Halonen, Runo

KRITIIKIT

Timo Salo: Mutta ennen muuta (Janne Löppönen)

Jacques Prévert: Sanoja. Suom. Antti Nylén (Tytti Rantanen)

Ulrika Nielsen: Perikato. Suom. Marko Niemi (Katja Matikainen)

Suvi Valli: Spiraali (Riikka Simpura)

Eino Santanen: Yleisö (Anna Helle)

Elina Siltanen: Experimentalism as Reciprocal Communication in Contemporary American Poetry (Teemu Ikonen)