Sukututkijan loppuvuosi

Lainattiinko historiankirjoitusta?

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 16 Jun 2026 04:00:00 +0000

Sanasto mainosti eilisessä asiakaskirjeessään viime vuoden lainatuimpia kirjastokirjoja. Piti tietenkin tarkastaa kiinnostaako historia. Yleisten kirjastojen tuhannen lainatuimman kirjan kärjessä olivat lastenkirjat, mutta mukaan mahtui Enni Mustosen romaanit Kartanonrouva, Matriarkka ja Kasvattitytär. En ole tätä uusinta sarjaa yrittänytkään lukea, kun edellinen jäi kesken, mutta eiköhän laatu ole entinen.

9-alkuisilla luokituksilla mukana oli seitsemän kirjaa, joista kuusi oli elämäkertoja tai muistelmia. Poikkeus oli Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia. Historiantutkimuksesta ei siis ollut hitiksi.

Helsingissä on pitkästä aikaa kaupunginmuseo

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 15 Jun 2026 02:45:25 +0000

Melkein teki eilen mieli veisata kiitosvirttä, kun kiersin Helsingin kaupunginmuseon uutta perusnäyttelyä. Aiemman muistelutilan sijaan meillä on nyt näyttely, joka kertoo sekä kaupunkilaisille että ulkopuolisille kaupungin historiasta. Alkaen kivikaudesta.

Olin niin tottunut informaatioköyhyyteen, että olin tyytyväinen kuvitellessani keittiökalusteen olevan yksinkertaisesti rinnastus nykypäivään. Onneksi tilassa oli muitakin ja joku avasi jääkaapin paljastaen sen sisällön. Sitten availtiin kaikki kaapit ja laatikot, joissa oli kivikauden esineiden ennallistuksia ja muuta tietoa kivikaudesta.

Ennen kuin kun kuulin jääkaapin avauksen olin ehtinyt nurkan taakse keskiajalle ja ohittanut Pyhän Laurin kirkon päätykolmion. Palattuani sen luo tajusin, että jälleen oli luukkuja avattavana. Sitten sai ihailla isoa kuvaa Helsingin Vanhastakaupungista. Ja katsoa arkeologisia löytöjä! Joita oli tilassa lisää! Kun älysi availla luukkuja.

Vanhankaupungin kirkon pienoismallin sisäseinien ja kuoriaidan värittömyydestä en ollut täysin vakuuttunut, mutta olin niin iloissani kokonaisuudesta, että en päässyt kunnon nipotustilaan. Valitin toki lähtiessä aulahenkilökunnalle yhteen kaappiin kätketystä infotekstistä, joka oli niin pimeässä, etten nähnyt sitä lukea. Kuulemma sähkömies oli tänään tulossa tekemään korjauksia.

Toisin kuin edellisessä perusnäyttelyssä, tässä riittää katsottavaa ja luettavaa moneksi käyntikerraksi. Voisi poiketa vaikka vaan katsomaan August Mannerheimin tussipiiroksia. Erityisesti arvostin 1800-luvun maisemakuvien esittämistä suuressa koossa.

Nostalgian ja lähihistorian ystävillekin oli tarjontaa. Vapun kautta siirryttiin 1900-luvulle, jossa oltiin Elannossa ja sitten sai istua taksin takapenkille.

Kahteen kertaan kadotettu historiallinen romaani

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 14 Jun 2026 04:00:00 +0000

Useimmiten, kun olen muistanut asiaa tarkastaa, on sanomalehden nurkkaan ladotut kirjat painettu samoilla ltomuksilla myös erilliseksi kirjaksi. Tämä ei näytä kuitenkaan pätevän Ilmarisessa 07.01.1886 no 3 aloitettuun kirjaan Sinisaaren kalliot. Kertomus Keski-ajan lopulta, vaikka etsivulla on erillinen merkintä painotalosta. Kirjan ilmestymisestä tai myynnistä ei löydy mainintaa sanomalehdistä eikä sitä ole luetteloitu Finnaan. Kirja on siis tavallaan kadotettu sanomalehtisivuihin.

Oli myös vähällä, ettei se ilmestynyt sielläkään loppuosaltaan. Ilmarisessa 5.10.1886 uutisoitiin, että

"Sinisaaren kalliot" nimisen alkuperäisen loppunovellimme lukijoilta pyydämme anteeksi ett'ei ole voit uantaa siihen jatkoa. Kun käsikirjoitusta on suurin osa joutunut tuntemattomalla tavalla hukkaan, on kertomus luonnollisesti uuudestaan tehtävä loppuun, mikä keskiajan rajalla oleviin tapauksiin katsoen ei suinkaan ole vähempiä vaikeuksia. Toivottavasti saanemme ennen vuoden loppua julkaista sen loppuosankin.

Tarina löytyi tai kirjoitettiin uudelleen ja viimeiset sivut puristettiin numeroon 30.12.1886 no 152. Ehkä joku minua viitseliäämpi kokoaa sen vielä yhteen.

Helsinki vinksin vonksin

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 13 Jun 2026 04:00:00 +0000

Jokin aika sitten kokeilin valokuvien värittämistä Geminillä. Kahdesta tuli hyviä, mutta Turun kasarmia ja Arkadia-teatteria esittävä kuva sai värityksen lisäksi aivan uuden muodon. Turun kasarmi näkyy taustalla ja kaikki muu on keksittyä.

Mutta osattiin sitä ennenkin. Kirjasta The gallery of geography; a pictorial and descriptive tour of the world, jonka painovuodeksi on arvioitu 1864, löysin aivan uuden kuvan Helsingistä. Epäilen, että sitä ei ole tehty kirjaa varten, vaan ehkä Krimin sodan aikaan, kun Helsinki oli kiinnostuksen ja kuvituksen kohde Englannissa.

Kuvasta on tunnistettavissa Unioninkatu, joka vie nykyiselle tuomiokirkolle, mutta yliopiston päärakennuksen sijaan sen vieressä on yliopistonkirjasto, jonka julkisivu on käännetty etelään? Rakennusten välistä pilkottaa aivan väärän mallinen Pyhän kolminaisuuden kirkon torni?

Kirkon edessä oleva rakennus voisi esittää Seurahuonetta eli nykyistä kaupungintaloa, mutta se muistuttaa enemmän yliopiston päärakennusta. Naapurinsa julkisivu ja erityisesti portaat yhdistyvät mielessäni senaatin taloon. Rivin jatkona oleva kaksisiipinen rakennus voi tavoitella nykyistä Presidentinlinnaa, mutta mittasuhteet ovat pahasti pielessä. Ja taustan kupolit sekä pientä temppeliä muistuttava rakennus vaikuttavat puhtaalta fiktiolta.

Joten etualan näkymys Kaartinkaupungista tuskin pitää paikkaansa sekään.

Ilmestynyt: Luonnoton ja kelvoton hätäleipä 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 12 Jun 2026 03:42:10 +0000

Enpä olisi osannut arvata tätä blogia syksyllä 2007 aloittaessani, että 19 vuotta myöhemmin vertaisarvioitu artikkelini ilmestyy Suomen historiantutkimuksen ykköslehdessä eli Historiallisessa Aikakauskirjassa. Mutta niin tässä kävi, kiitos sopivan teemanumeron, joka rohkaisi yrittämään.

Rehellisen työmiehen muisto

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 11 Jun 2026 04:00:00 +0000

Työmiehen ystävässä oli vuonna 1875 kirjoitussarja Työn sankarit. Valitut henkilöt eivät olleet niinkään "työntekijöitä" vaan paremminkin keksijöitä eli sarjan aloitti Yrjö Stephenson ja häntä seurasivat Jaakko Watt, Höyrykoneen tekijät ja R. Polhem. Viidenneksi osaksi löytyi suomalainen mies, joka ei ole yhtä tunnettu kuin edeltäjänsä.

Suomi on köyhä maa, niin hyvin luonnon kuin älynki lahjoista. Siis ei meidän työmiehien seassa olekkaan maailman mainioita ilmestynyt. vaan hyvä vähäki. On meidänki maassa aina välistä joku elänyt, joka työn alalla, muiston ansaitsee. Semmoinen oli myös kihlakunnan vanhin eli herastuomari Martti Lassus, joka viime helmikuun 27 päivänä Karvatin kylässä Vöyrin pitäjää Pohjanmaalla päätti hyödyllisen elämänsä noin 70 vuoden ikäisenä. Tästä työmiehestä kirjoittaa A. S—g Hbl:n muun muassa seuraavaa:

Kihlakunnau vanhin Martti Lassus oli pohjaisessa Suomessa lavealta tunnettu kultaajataidostansa. Moniat Pohjanmaan kirkoista loistavat hänen ahkeralla kädellään hankitussa rikkaassa kultauksessansa. Kenenkään opettamatta oli hän siinä harjoittainut varsinaiseksi taideniekaksi. Munsalan kirkko, jonka sisällys on rikkaasti kullattu, loistaa vielä tänäänki alkuperäisessä kirkkaudessaan, ehkä Lassus jo 40 vuotta sitten sen kultasi.

Vainaja on elämässään myös osoittanut oivaa keksijä-älyä koneiden valmistuksessa. Mainittavin siinä suhteessa on jauhomylly, jonka valmisti Oonääsin koskeen Oravaisissa. Siinä ei kuitenkaan voinut vedenlaskua riittävään määrään myllyn eduksi käyttää. Tukholman kautta matkusti hän siis Ruotsiin, siellä Arbogan kaupunkissa tutkimaan uusia keksintöjä sillä alalla. Palattuansa valmisti hän myllynsä, joka uyt on esikuvana myllyn rakentajoille.

Kivenhakkaajana on Martti Lassus tullut lavealta tunnetuksi. Enimmät muistopatsaista Pohjanmaan etevimmillä haudoilla ovat hänen valmistamiansa, ja osoittavat neki sitä älyä ja ahkeruutta, kuin hänessä osoittui.

Kansan muinaismuistojen säilyttämistä ahkeroitsi hän kaiken ikänsä. Näitä pyhiä muistoja esi-isiemme ajoista ja pyrinnöistä kokoisi hän minkä ennätti. Usein oikeuspaikallaki jätti hän yksitoikkoset lakiasiat sikseen, kokoisi keräjiin kokoontnneet maanmiehet ympärillensä), haastoi heille tietojaan menneistä päivistä, sai vähän kultaki uusia tietoja ja kehoitti kansaa muinaismuistojaan säilyttämään. Nämät muistelmansa kirjoitti Martti Lassus kirjaan, joka Vöyrin kirkon arkistossa säilytetään.

Kansankoulut Pohjanmaalla saivat hänessä yhden etevimmistä puolustajitansa. Maan miehillä on tapana kansakouluja ja muitaki uusia vehkeitä vastustaa; mutta semmoinen ei ollut Lassus. Siitäpä, jos ei muusta, nähdään hänen terävä älynsä. Lempiällä, sydämestä lähtevällä ja sydämeen juurtuvalla puheellansa, sai hän kansalaisten vastahakoiset mielet muuttumaan; sillä sai hän kaikki ystäviksensä ja arvattavasti ei hänellä yhtään pähansuopaa eli vihamiestä ollutkaan. vielä viimeisinä elämänsä vuosina mietti ja puuhasi hän vaatetus- ja apurahastoa seudun kansakoulun käypiä köyhäin lapsia varten. Tämä jalo hanke raukesi kuitenki sikseen.

Kauan on tämän rehellisen työmiehen muisto pysyvä niillä tienoilla, missä hän eli ja ahkeroitsi kaikkea hyvää ja hyödyllistä; monet kaipaavat häntä ja hänen älykkäitä lempeöitä neuvojansa. Hänen hankkeensa, hänen työnsä elävät vastedeskin kaukaiseen tulevaisuuteen, ehkä hän itse, toimistansa väsynyt ijällisenä muutti haudan hiljaiseen lepoon. (Työnmiehen ystävä 25.3.1875)

Mårten Lassuksen muistiinpanoista julkaistiin jo hänen elinaikanaan Oskar Ranckenin toimittama kirja Några traditioner från Wörå (1862).

Elättioravia

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 10 Jun 2026 04:00:00 +0000

Ilmoitus löytyneestä elättioravasta yllätti minut Keski-Suomessa 20.8.1877. En muistaakseni ollut ennen kuullut oravien pitämisestä lemmikkeinä, mutta haku sanomalehtiin toi esiin muitakin karanneita oravia sekä muita mainintoja, usein yhdistettynä häkkiin.

Lasten Suometar opasti 4.1.1856:

Kesyksi saadaan orava vähällä aikaa. Se juoksee kuin kissa kartanolla. Kesynä syöpi orava leipää, keitetyitä lanttuja ja muuta ruokaa. Tuttu talonväki saapi sitä kurittaakin tukistamalla ja lyömisellä, josta se ei virka mitään. Hän tuntee nimnensä kutsuttaessa ja kuin on hyvällä mielellä, niin kurnaa hän äänellänsä kuin kissa. Ruokaa tahtoessa rupee orava istumaan ja nuolee hyväilijänsä kättä, Ihmisen poveen menee se mielellänsä makaamaan ja paneikse selällensä ja ottaa siinä pitkän unen. Aamuisella makaa orava pitkään ja on hyvin laiska. Etukäpälöillänsä pesee hän itsensä puhtaaksi ja pitää asuntonsa siivona, mutta muita paikkoja pilaa hän. Sievä se on varastamaankin. Kerran oli kesy orava ikkunan kolosta varastellut kaikki luutturätit kyökistä ja teki niistä pesän. Muutama kesy orava ei koskenut kotonansa mitään, mutta naapurissa, jonka väki oli tehnyt sille pahaa, kävi se varastelemassa ja pureksimassa kaikkia, mitä sai.

Sanomia Turusta 15.10.1889:

Orava kotieläimenä. Eräällä peeheellä Nummen mäellä on jo neljä vuotta ollut kodissaan kesy orava, jota ei pidetä häkissä vaan saa vapaasti juosta huoneessa. Tämä orava saatiin nuorena kiinni, ja on se saanut niin hyvän kasvatuksen kuin orava voipi saada. Se tuntee nimensä, tulee heti huudettaessa ihmisten luo ja voipi tehdä pieniä konstejakin. Se on niin tottunut kotielämäänsä, että se voidaan päästä yksinänsä ulos kävelemään, ja huviltuaan kotvasen ulkona, palaa se aina isäntäväkensä luo ruokaa hakemaan. Sivumenneen mainittakoon, että sen ruokakuppi on pidettävä sangen puhtaana, muuten se ei huoli syödä siitä. Tämä hupainen eläin on isäntäväelleen sangen rakas, eivätkä he tahtoisi siitä luopua mistäkään hinnasta.

Pääskynen 11-12/1920:

Minulla on kesy orava. Se on aika hauska velikulta. Sen sain kiinni, kun asetin leivänmuruja aidalle, josta se kävi niitä syömässä. Jatkoin tätä menettelytapaa, kunnes se oli aivan kesy.

Viime kesänä oli meillä orava elättinä yhden päivän. Se saatiin kiinni lakkiin, kun se metsätiellä juoksi. Sitte se aluksi pantiin suureen, lasiseinäiseen laatikkoon, jossa sillä oli kaikkea, mitä luulimme sen tarvitsevan. Ilmaa oli kylliksi, oli ruokaa, juomaa, pieni kuusi ja heinäkasa, jonne se heti piiloutui. Mutta kun sen sieltä vihdoin esiin kaivoimme, oli se kuollut, vapaudenko puutteesta vai mistä, — sitä emme tiedä. Ja kyllä se oli niin surkeita, että ainakin minä päätin, etten ikinä ota oravaa elätikseni.

Kaksi Alankomaihin haudattua suomalaista

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 09 Jun 2026 04:00:00 +0000

Valokuva: Jos van Zetten.
CC BY 2.0.
Wikimedia

Alankomaan rannikkoa reunustaa kapeiden raarien nauha. Yksi näistä saarista on Terschelling, jossa on vanha hautausmaa nimeltä Strieperkerkhof.

Saarelle poikkesi lokakuun lopulla 1880 suomalainen merikapteeni.

Tulitornin päällysmies pyysi meitä tulemaan hänen huoneesensa juomaan kupin kahvia, jonka myös teimme. Puheltuamme yhtä ja toista, tuli myös puheeksi kuinka monta kymmentä laivaa vuodessa joutuu hukkaan tämän saaren rannalla, sillä siitä pistää pitkät ulkomatalat.

Puhuessamme sanoi päällysmies löytyvän meren puolisella rannalla erään haudan, jonka päällä on kivi ja siinä kirjoitus, jota ei yksikään ihminen osaa lukea, vaikka sitä on paljon oppineita miehiä Gröningin yliopistosta käynyt katsomassa. Siitä haudasta kertoi hän käyvän kaikellaisia puheita saaressa, että siinä muka pimeinä iltoina kuului koiran haukkuminen, nähtiin palavan valkioita j. n. e., ja kuinka 2 vuotta takasin oli nähty enkelin istuvan koko päivän tämän kiven päällä, jota muka kaikki majakka-vahdit olivat nähneet.

Kuultuani kaiken tuon, pyysin minä majakkamestaria, että hän olisi niin hyvä ja lähtisi näyttämään sitä paikkaa, jonka hän myös kernaasti teki. Tultuamme paikalle ja puhdistettuamme kiven, joka oli sammaltunut, pisti minulle jotakin outoa silmään, ja vähän aikaa kummasteltuani, sanoin majakkamestarille, että minä osasin sen lukea, jota hän ei missään tapauksessa voinut us koa. Vaikka sanoin että se oli minun äitinkieltä, suomea, väitti hän vain, että jos se olisi semmoista kieltä, jota vielä maailmassa puhutaan, niin kyllä siitä olisi selvä saatu. Näin oli latinaisilla kirjaimilla kir joitettu:

"Cuollu ja hautattu tähän baiccan Jacobus Andreaccen boica Mutru syntyny Viiburi 28 Sebtember 1558 cuoli 15 October 1601. Jumala armaha meiden bäle cun caicci voibi Amen“.

Vähän ylömmä maalle päin on toinen hauta, jossa on seuraava ruotsinkielinen päällekirjoitus: "Captain Jacob Kumelius född i Gamla Garleby afled här den 30 September 1846 i sin 53 lefnads år".

Luultavasti, ja aivan selvästikin, nuot hautakivet ovat laivakumppalein tekemät. Mutta mistä nuot kivet ovat saaneet, ei tämän kirjoittaja voi ymmärtää, sillä saaressa minä en huomannut mitään kiviä. Kivet ovat sinertävän taulukiven lajia, pehmeitä ja hakkamattomia, soikion tapaisia; kirjaimet selvästi näkyvät. Kaksi sataa vuotta takasin ei saaressa ole ollut yhtään ihmistä. (Uusi Suometar 8.11.1880)

Oletukset ja 1800-luvun tuomiokirjojen monipuolinen anti

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 08 Jun 2026 04:00:00 +0000

Toimittaessani kevyesti viime viikon ajan julkaistua elinkautisvangin elämäkertaa tuli mieleen hyödyntää Kansallisarkiston Sisältöhakua. Tuppurainen ei ole tavallisin sukunimi ja elämäkerrasta sekä vankilistoista näkyi, missä oikeutta oli käyty, joten rajauksilla tuloslistaa saisi lyhennettyä.

Tärkeintä oli löytää metsänhaaskauskeissi, joka tarkentaisi Petter Tuppuraisen muuton Muhokselta Tyrnävälle. Mutta mikään yritykseni ei tuottanut yhtään Tuppuraista Oulun tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista. Mikä tuntui hieman omituiselta, kun Petterin isäkin oli oikeuden kanssa tekemisissä ja paikkakunnalla oli muitakin Tuppuraisia.

Olin olettanut, että Sisältöhakuun oli syötetty samat/kaikki tekstit Tuomiokirjahausta. Vasta kun pysähdyin asiaa ajattelemaan muodostin ymmärryksen, että Tuomiokirjahaku perustuu Transcribuksella toteutettuun konelukuun ja Sisältöhaku Kansallisarkiston omaan ratkaisuun. Ja, kas, kun kokeilin Tuomiokirjahakua, Tuppuraisia alkoi löytymään Oulun tuomiokunnasta. Koska Astiassa ei enää/nyt näy koneluettua tekstiä, en päässyt tarkistamaan oliko Tuppurainen luettu Sisältöhakuun jotenkin järjestelmällisesti väärin vai oliko Oulun tuomiokunnan kirjat jääneet käsittelemättä Sisältöhakuun.

Tuomiokirjahaku tuotti niin paljon tuloksia, etten blogijulkaisua varten käynyt niitä kaikkia läpi. Katseeni kuitenkin kiinnittyi lukutulokseen "sysselsatt tillredande af mågis ka medel för att genom deras användande återställa Inhyseskarlen Johan Tuppurainen". Maagisten keinojen hakeminen 1800-luvun tuomiokirjoista ei ole käynyt mielessä, mutta ainakin tässä tapauksessa ne olivat mukana, joten mielenkiinnosta ja harjoitukseksi hain alkuperäisen tekstin esille.

Kyseessä oli surullinen tapaus. Itsellisnainen Kaisa Andersdotter Väänänen oli Oulunjoen joen rannalla yrittänyt jotain taikakeinoja palauttaakseen Johan Tuppuraisen mielenterveyden. Väänänen oli kuitenkin joutunut veden varaan ja hukkunut. Mukana oli ruumiinavauspöytäkirjansa kesäkuulta 1859.(*)

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:59 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Muhoksen syyskäräjät 21.9.1859- §98, s. 166-

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Kohti Siperiaa

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 07 Jun 2026 04:00:00 +0000

Kun Petter Tuppurainen toukokuussa 1866 tuomittiin toista kertaa varkaudesta hän sai ensimmäistä kertaa varsinaisen vankeustuomion. Kahden vuoden työvankeutensa alkoi Turun Kakolassa kesäkuun alussa.(*) Omaelämäkertansa ei mainitse vapautumista Turusta ja hyppää monen vankilan ohi virkkeellä "v. 1870 vietiin minä Luostan linnaan ja pääsin sieltä vapaaksi samana vuonna ja vietiin sieltä Liminkaan". Petter tuli Hämeen kruununvankilasta Luostaan 24.2.1870. Sieltä hänet vapautettiin 7.6.1870, mutta kuvernöörin passituksella lähetettiin 11.6.1870 Turun linnanvankilaan, jonne hän saapui 26. päivä, mutta vapautettiin niin, ettei häntä kirjattu heinäkuun vankilistaan.(**)

Petterin kirkonkirjat olivat vuoteen 1872 Tyrnävällä (***), mutta hän ei omaelämäkerrassaan käytä kappeliseurakunnan nimeä, vaan syksyllä 1870 hän oli jälleen "Limingassa".

Taas menin pastorin tykö ja tein siellä ahkerasti työtä. Ja hän olisi kauvemminkin pitänyt minun; mutta taas tuli Oulun markkinat, joilta en saanut olluksi pois. Pastori kyllä kielsi, peljäten että taas rupeisin elämään entiseen tapaani, mutta sain vihdoin rouvalta luvan ja lähdin kohta paikalla.

Näillä markkinoilla varastin minä monta sataa markkaa, jotka hupasti kuluivat. Kotiin tulleena nuhteli pastori minua pahasta elämästä, josta hän oli saanut kuulla. Työ ei tahtonut enää käydä, semmenkin kuin taas Raahen markkinat olivat tulossa, joille minä lupaa pyytämättä lähdin. Näillä markkinoilla minä varastin hyvinkin monelta mieheltä tavaraa. Rohkenin kuitenkin palata takasin pappilaan.

Täällä pastori kohta kysymään, kussa olin kulkenut, johon ylpiästi vastasin käyneeni Raahen markkinoilla. Siitä tuli pitkä kanssapuhe ja millaista se oli, arvaa lukia, kuin herännyt pappi ja paatunut pahantekiä joutuvat kanssapuheisiin. Minä tulin niin pahalle tuulelle, etten mennyt iltasellekkaan, vaikka käytiin monta kertaa käskemässä ja olisin jo samana iltana lähtenyt pois, jollei olisi ollut niin myöhäinen.

Seuraavana aamuna lähdin pois ja tulin Ouluun ja aloin taas kulkea pahoissa paikoissa ja elin niin ilkiästi kuin suinki saattaa, ja kuin rahat loppuivat niin myin vaatteeni ja kuin liikavaattet loppuivat, niin vaihetin pitovaatteeni mitä kehnoimpiin ryysyihin. Usein ei ollut ruuastakaan tietoa. Varastamista ei myöskään ollut; sillä siihen aikaan ei kulkenut maalaisia kaupungissa. Viimein päätin varastaa eräältä rikkaaksi hoetulta kauppamieheltä ja teinkin sen, mutta saaliiksi sain paljasta vaskirahaa vähäsen. Riihiladossa sitte eroitin eriksensä, mitä oli käypää rahaa ja vanhanaikaiset myin pois summa kaupalla.

Sitte kävin Iissä ja Oulujoella varastelemassa. Näillä rosvoreisulla varastin yhdestä talosta kaksi reppuryssän laukkua ja olisin kolmannenkin ottanut, mutta en voinut kantaa. Varastamat tavarani myin Oulussa.

Niin lähdin Kajaanin markkinoille joulukuussa. Täällä jouduin sellaisen miehen pariin, jolla oli väärää paperirahaa. Näitä autin panemaan kaupaksi ehdolla, että saisin puolet saaliista. Tämä kaupan teko menestyi hyvin. Sitte mentiin tekemään enemmän väärää rahaa ja niitä lähdettiin kaupitsemaan Iisalmen markkinoille. Sitte menin kyytihevoisella toisen rosvon kanssa Jyväskylän markkinoille, mutta tulin täällä kiinni väärän rahan kaupitsemisesta.

Tästä sain tuomioni kahdeksi vuodeksi Kakolaan ja 28 vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. Näin vietiin miestä Turkuun, mutta pääsin Euran vanginvartialta karkuun. Ensiksi varastin vaatteita ja kuljin sitte monta vuorokautta tietämätäni missä. Eräs vaimo, jonka tapasin, sanoi että olin Nousiaisissa. Päätin nyt mennä Turkuun ja tulinkin ja myin juutalaiselle varastaman tavarani.

Turusta lähdin Tampereelle. Yöt kuljin ja varastin pitkin tietä, päivät makasin metsässä. Tampereelle tultuani oli minulla tavaraa niin paljon kuin kantaa voin. Nämät myytyäni huvittelin itseni. Sitte lähdin Tampereelta kuljeskelemaan varastellen pitkin tietä milloin jalkasin, milloin varastetulla hevoisella, milloin kyydillä isävainajani maahanpaniaisiin Lappajärvelle.

Näin tulin Laukkaan pitäjään, kussa minulla oli morsian. Hyvästi olin täällä vastaanotettu ja oleskelin siellä, kunnes tuli lähtö Jyväskylän markkinoille. Täällä minä taas pantiin kiinni hevoisen varkaudesta v. 1872. Sieltä minä lähetettiin Vaasan linnaan odottamaan tuomiotani. Se tulikin saman vuoden kesäkuussa. Ja nyt lähetettiin minä elinkautiseen vankeuteen Kuopion linnaan ja läksiäisiksi annettiin minulle 40 paria raippavitsoja linnan portilla. Keisariin panin anomuskirjan päästäkseni Sipiriaan, jonka sain v. 1877 ja pääsin lähtemään kesäkuun alussa samana vuonna.

Alpo Juntusen luettelossa Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Petteristä on tiedot:

Tuppurainen Pekka Juha Tyrnävä Sen. oik.os. 1877 Da 100; Tuomittu Turun rangaistusvank.; VSV 1877/164 (570, 240); Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Sip. ja sen. suostui, H:ki 5.3.1877; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 8/20.4.1877.

(*) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:205 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Förteckning öfver de å Krono Spinnhuset i Åbo hållne häktade personer under loppet af April månad År 1866

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870, Kuopio Läns Arbetskompani juni 1870; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870. Åbo kronohäkte juni 1870

(***) Kuopion lääninvankilan seurakunnan arkisto. Elinkautisvankien rippikirjat, I Aa:2, 1869-1877, 47

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lisää rikoksia

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 06 Jun 2026 04:00:00 +0000

Petter Tuppuraisen elämäkertaa keskikesästä 1864 alkaen:

Matkalla Kemistä Iihin rupesin varastamaan. Ensityökseni varastin eräältä vaimolta, joka palasi Oulusta, neljättä kymmentä ruplaa rahaa, lankapuntin, kahvia ja sokuria y. m. Nämät minä sitte myin tutuille ihmisille, joita minä tunsin sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa, vaikka mitä; mutta halvan hinnan sain kumminkin minä aina, semminkin vaatteista, joita ei olisi ensinkään kannattanut varastaa ja tehdä ihmisille suurta vahinkoa vain niille hyväksi, jotka niitä ostivat, jollei täytymys olisi siihen pakottanut, kun ei aina saanut tarpeeksi rahaa.

Koko tämän suven kuljeskelin minä Kemin, Iin ja Simon pitäjässä aivan kuin paholainen varastellen ja siirryin sitte Oulun jokivarrelle varastellen kärryiltä ja veneistä voipyttyjä, eväslaukkuja, konttia, matkavakkoja y. m., ja hautasin ne maahan tuttavan puutteesta, jolla ne olisin myynyt.

Mutta näin kuljeskella ihan yksin metsissä tuli minulle ikäväksi ja menin sentähden Oulun kaupunkiin ja oleskelin siellä porttoin parissa muutamia päiviä varsin hauskasti niin kauvan kuin rahaa kesti. Uutta rahaa hankkimaan lähdin toisen kumppanin kanssa Liminkaan, siihen taloon, jossa ennen olin palvellut. Tavaraa saimme kaksi tynnyrin säkkiä, vaan ei rahaa. Varastettu tavara myytiin Oulussa, kussa on kyllä sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa. Tästä varkaudesta pantiin minä epäluulon alaisena kiinni syyskuun 7 päivä. Tästä varkaudesta pääsin kuitenkin vapaaksi, kuin ei ollut selviä todistajia.

Sitte lähetettiin minä Liminkaan ja määrättiin hakemaan itselleni palveluspaikka 30 vuorokauden kuluella. Nyt menin pappilaan kussa ennen olia palvellut tiedustelemaan, jos olisi vielä jäljellä siellä karkuun lähteissäni jättämiäni vaatteita. Mutta ei minua otettu vastaan lempiästi, niin lähdin sieltä mitään kysymätä tieheni. Pakkanen ahdisteli minua suvivaatteissa aivan ankarasti, eikä minulla ollut rahaakaan muuta kuin 3 markkaa. Minä turvausin sisareeni samassa kylässä ja sain häneltä lainaksi pienen turkin.

Sinne tänne miettien; miten elää, miten olla, pidin parhaimpana neuvonani mennä Kajaanin markkinoille. Sinne meninkin ohi oman äitini kodon, poikkeemata häntä tervehtimään, kuin olin niin huonoissa vaatteissa ja ilman rahaa. Ahkeruuteni markkinoilla tuli hyvin palkituksi. Kuin nämät markkinat loppuivat oli minulla rahaa 300 ruplaa ja 30 ruplaa maksava hevoinen, ja sillä kuorma tavaraa, jota lähdin viemään Oulun markkinoille. Ouluun tultuani ostin kohta ensimäiseksi työkseni uljaan miespuvun. Sitte rupesin myymään Kajaanista tuomia varojani ja Oulun jokivarrelle hautaamiani. Viimiseksi myin hevoiseni.

Nyt rupesin taas juomaan ja huoraamaan. Oulussa varastin toisen kumppanin kanssa toista sataa ruplaa. Sieltä läksin taas Liminkaan ja tulin jälleen pappilaan, kussa minä nyt otettiin vastaan paremmin, kuin edellisellä erällä, ehkä hyväin vaatetteni tähden. Mutta pastori oli hyvin murheellinen minun tähteni ja koetti neuvoa minua oikialle tielle, jolta minä olin kauvas eksynyt; mutta nämät hyvät neuvot menivät ihan hukkaan. Täältä lähdin Ouluun ja asuin siellä erään porton tykönä, kussa elettiin juuri kuin olisi jokapäivä ollut viimeinen. Sitte kuin rahat rupesivat vähenemään, niin rupesin kauppamiesten tuvissa varastamaan matkamiehiltä rahoja ja mitä hyvänsä sain.

Näin kului aika helmikuun 16 päivään asti, jolloin minä pantiin kiinni irtolaisuudesta ja tuomittiin Hämeenlinnan oijenushuoneesen kuudeksi kuukautta. Sinne tulinkin huhtikuussa ja kävin siellä rippikoulua ja laskettiin sitte Herran ehtoolliselle.

Täältä karkasin kuitenkin tammikuussa v. 1866 erään toisen kumppanin kanssa. Sitte varastimme Vanajalla, Hauhossa, Kangasalla ja muuallakin ja menimme myymään tavaroita Tampereelle, mutta jouduimme taas kiinni ja lähetettiin Hämeenlinnaan, kussa miehet olivat hyvin tutut ja pidettiin korjussa.

Ojennuslaitoksen listaus vahvistaa elämäkerran tiedot ja tarkentaa karkauksen ajankohdaksi 4.1.1866. Petter saatiin kiinni Messukylässä jo kymmenen päivää myöhemmin ja hänet vietiin kruununvankilaan tutkintavankeuteen.(*) Toukokuussa kihlakunnanoikeudet tuomitsivat hänet varkauksistaan 40 raippapariin ja kahden vuoden työvankeuteen.(**) Eli elämäkerran sanoin

Taaskin saimme kumpikin toisesta murtovarkaudesta 40 paria raippavitsijoja ja Kakolan rangaistushuoneeseen me määrättiin kahdeksi vuodeksi.

(*) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:203 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Januari månads Förteckning öfver de vid Arbets och Korrektionsinrättningen å Koronobergs slott i Tavastehuslän insatte personer År 1866; Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:202 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Mars månad år 1866

(**) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:204 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Maj månad år 1866

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Karkumatkoilla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 05 Jun 2026 04:00:00 +0000

Karatessaan lain kättä Petter Tuppurainen ei hankkinut väärennettyä papintodistusta...

Tein itseni rohkeeksi ja menin provastilta Abrahami Mäkelän nimeen pyytämään työkirja Tornioon. Se onnistikin, sillä mahdotonta oli provastin tuntea kaikkia pitäjän nuorukaisia. Tämä mies oli kotoperää samasta pitäjästä kuin minäkin ja oli palvellut Oulussa muutamia vuosia ja oli nyt itsellisenä.

Kirjan kanssa menin Kemiin, ja olin talven eräässä talossa kortteeria ja kävin sieltä Tornion, ylä Tornion ja Raahen markkinoilla. Ketään ei hyödytä kertoella kaikkia ilketöitäni, joita tein joko yksin taikka muitten kanssa. Keväällä rupesin taas suvitrengiksi ala Torniossa. Tämä olikin minulle varsin mukava paikka; sillä talo oli lähellä kaupunkia, kunne joka pyhä ilta pääsin menemään ja kussa minä aina olin siellä, missä ilkeintä elämää pidettiin. Rahasta ei ollut puutetta ja suvi kului sentähden hauskasti ja hupaasti.

Mutta syksyllä tapasin miehen, jolta olin varastanut arkun pappilaan muuttaissa. Tämä vaati minulta sovintoja, joita annoinkin hänelle. Mutta nyt rupesin pelkäämään, että hän antaisi minun ilmei nimeni väärentämisestä ja karussa olemisestani. Minä varastin sentähden hyvin rohkiasti ja lähdin Ruotsin puolella, siellä viettääkseni talvea.

Mutta veljeni ajoi minua takaa, saavutti minun, toi takasin ja kutsui sen isännän, jolta vaatteita oli varastettu, katsomaan, jos minun hallussani olevat vaatteet olivat hänen. Nyt minä tunnustin kaikki, lupasin tuoda kaikki takasin ja rukoilin, että hän päästäisi minun irralle. Hän olisikin päästänyt, mutta ei veljeni sallinut, vaan toi vallesmannin, joka pani minun rautoihin ja lähetti Oulun linnaan.

Täällä nyt olin muitten pahantekiäin parissa, joista opein enemmän pahuutta. Nämät luulivat, että tämä oli ensimmäinen tekemäni varkaus, josta heti kohta jouduin kiinni, ja koettivat neuvoa, kuinka minun vasta tulisi olla viisaampi. Huono viisaus, jossa eivät itsekkään olleet tarpeeksi viisaita; sillä eipä heidänkään viisautensa voinut estää heitä kiinni tulemasta. Lyhyet ovat ainakin vääryyden ja petoksen jäljet. Murheessa ja surussa ensi alussa ollessani lohduttivat he minua kaikilla ilkeyden keinolla ja vääryyden innolla. Minua ei ensimmältä huvittanut kuulla, kuin nämät kehuivat pahoja töitänsä ja neuvottelivat, kuinka ne edeskäsin saataisin hyvin luonistumaan; mutta ennen kuin talvi oli kulunut puoliväliin rohvastuin minäkin jo kehumaan pahuuttani, ja alinomaisena keskustelemisena oli mistä ja kuinka, irti päästyä, helpoimmin saataisin rahaa ja tavaraa. Maaliskuussa v. 1864 sain tuomioni ja se oli 40 paria raippavitsoja ensimäisestä murtovarkaudesta, ja väärästä papinkirjasta menetin kunniani.

Vankilistojen mukaan Petter Tuppurainen oli saapunut Oulun kruununvankilaan 25.11.1863. Puolisen vuotta aiemmin sinne oli tullut Muhoksesta varkaudesta syytetty Johan Tuppurainen, jonka täytyy olla Petterin isä, jonka rippikirjan mukaan hovioikeus tuomitsi 6.3.1864 varkaudesta 24 pariin raippoja ja kirkkorangaistukseen.(*)

Petter sai samaisessa maaliskuussa kihlakunnan oikeuden tuomion, joka vaati sakkoa, 40 paria raipaniskuja, kirkonrangaistusta ja kunnianmenetystä. Tuomio alistettiin hovioikeudelle, joka vahvisti sen sellaisenaan ja Petter lähti vankilasta kesäkuun alussa Ala-Tornioon rangaistavaksi (**)

Rangaistukseni kärsittyä rupesin suvitrengiksi samalle isännälle, jota edellisenäkin suvena olin palvellut. Mutta eipä työnteko enää ollut niin mieluista, kuin ennen. Kyllä oli aikomuksenani tehdä työtä, mutta samalla joutui mieleeni, että näin suvella kelpaisi paremmin elää rosvona, kuin työmiehenä. Heinäkuun 10 päivä lähdinkin karkuun, mutta tätä vapauttani en saanut kauvan nauttia, sillä nimismies pani minun kiinni jo saman kuun 15 p. ja lähetti minun Kuvernööriin. Kemin vanginvartialta pääsin kuitenkin karkuun.

(*) KA. Muhos IAa:20 Rippikirja, Tilattomat, Leh-Ö 1861-1879, 1014; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:187 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila maaliskuu 1864

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:189 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila huhtikuu 1864, toukokuu 1864, kesäkuu 1864

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Tyrnävällä

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 04 Jun 2026 04:00:00 +0000

Edellisen osan lopulla Petter Tuppurainen muutti marraskuussa 1860 Tyrnävän Ängeslevän kylään.

Uudessa palveluspaikassani voitin pian ahkeruuteni tähden isäntäväen luottamuksen ja hyvän maineen. Isäntäni kiitteli minua kaikille ahkeruudesta ja ryyppäämättömyydestä, jota täällä palkollisissa pidettiin hyvänä asiana.

Täällä jouduin myös seurakunnan pastorin tuttavaksi, joka useasti vaati minua tulemaan rippikouluun, jota en vielä ollut käynyt, vaikka olin 18 vuoden vanha. Mutta hän salli minun jättämään se asia toiseen aikaan, kuin selitin, etten käsittänyt sen asian sisällepitoa, niinkuin tulisi käsittää.

Tätä isäntää palvelin minä kaksi vuotta ja tämä aika on elämässäni ollut minulle iloisin ja hauskin aika. Talossa, näethän, oli paljo nuoria palkollisia ja kaikki suruttomia. Täällä oli myös useita oluen rouvareita, mitä ei pidetty vikanakaan, vaikka niissä istui tukulta miehiä, nuoria ja vanhoja, naineita ja naimattomia, talollisia ja palkollisia kaiket pyhä illat ja arkipäivinäkin, olletikkin jos ei ollut kiire työn aika! Pastori kyllä usein torui ja nuhteli näitä rouvein pitäjiä ja niissä istujia, mutta kansa ylehensä piti semmoisen nuhtelemisen vääränä ja samaa mieltä olin minäkin.

Näissä rouveissa tallustin minä ahkeraan ja kulutin niissä rahani, niin etten tahtonut enää vaatteissa pysyä. Nyt rupesi saatana oikein kiusaten kiusaamalla yllyttämään miuua poistamaan tämä haitallinen puutteni varkauden kautta. Mitähän sinun tarvitsee puutetta kärsiä, ota mitä tarvitset, mistä vain saanet, kuiskutti hän yhtäpäätä. [...]

Toisena palvelukseni vuonna tämän isännän tykönä olin keväällä vaadittu menemään rippikouluun.; Mutta se oli minusta kovin vastahakoista ja heitinkin käynnin kesken sanoen itseni kipeäksi.

Vuoden 1862 (?) lopussa Petter Tuppurainen otti pestin Oulusta. Työpaikka ei ollut kuitenkaan paras mahdollinen, joten veljensä hänelle järjestämä palveluspaikka Ala-Torniossa houkutteli. Kun hän pyysi Tyrnävän pappilassa muuttokirjaa Ala-Tornioon, ryhtyi pappi pyytämään häntä palvelukseensa todella hyvällä palkalla ja antoi viisi ruplaa, joilla Petter voisi kuitata Oulusta saamansa pestuurahan.

Ruplat kuluivat muuhun ja kun olisi pitänyt astua oululaisen herran palvelukseen Petter valehteli tulleensa halvauksen tähden työhön kykenemättömäksi ja lupasi maksaa pestuurahan takaisin viimeistään seuraavien markkinoiden ajan. Palattuaan Tyrnävään hän sai edellisestä paikastaan palkan ja vietti palkollisten vapaaviikkoa krouvissa alkoholin ja kortinpeluun parissa

Tästä elämästäni oli viety sanoma pastorillekkin, joka usein tuli samaan rouviin tiedustelemaan, josko minä siellä olisin. Mutta minä, nähtyäni hänen tulevan, pistäysin piilon ja hänen kysymykseensä minun olemisestani siellä antoi rouvari kieltävän vastauksen.

Tultuani uuteen palveluspaikkaani selitin pastorille, joka minua kyseli oloistani, olleeni äitini tykönä joutoviikon. Täällä minä nyt koetin vankita itseäni, en käynyt kylässä pyhä iltoina enkä yölläkään ja voitin tällä uskollisella käytökselläni hyvän luottamuksen sekä pastorilta, että rouvaltakin, joka ei ensin tahtonut uskoa, mitä minä olin sanonut joutoviikon oloistani.

Tuhlaamisesta olivat rahat kuluneet niin ettei minulla ollut kelvollisia vaatteita ja pidin häpiänä palvella pappilassa niin huonoissa vaatteissa, mutta sitä en pitänyt häpiänä, saatikka syntinä, että yöllä satuloitsin pappilan hevoisen ja ajoin Temmekseen, kusta eräästä talosta varastin hyvät turkit ja rupesin niitä pitämään niin kuin omiani ainakin.

Mutta kuinkas kävi? Minä lähdin Oulun markkinoille, varastettu turkki ylläni ja siellä tapasi minun turkin omistaja ja sen tekiä ja nyt vedettiin minä piukkaan. Minä lupasin kuitenkin maksaa sen ja pääsin myös niin, mutta en tohtinut enää palata takasin. Minä otin talon rahat mukaani, panin piikan tulemaan kotio ja lähdin itse karkuun.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäiset palveluspaikat Muhoksessa

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 03 Jun 2026 04:00:00 +0000

Toisin kuin Muhoksen rippikirjat Petter Tuppuraisen omaelämäkerta kertoo palveluspaikoistaan.

Viidentoista vuoden vanhana menin vierasta palvelemaan. Tämä ensimäinen palvelusaikani kesti vuoden 1858 toukokuusta marraskuuhun asti eräässä talossa, josta sain palkkaa 8 ruplaa ja hyvän maineen; sillä minä olin ahkera tekemään työtä ja avullisen saamakas. Mutta ei tässä talossa muusta lukua pidetty, kuin vaan siitä, että saatiin työtä.

Ei minua moitittu siitä, vaikka minä rupesin juoksemaan öisin kylässä ja kulutin kalliit pyhä- ja Herransapattipäiväin illat kaikissa pahoissa kokouspaikoissa, joihin kylän koko nuoriso, pojat ja naiset tulivat pitämään leikkiä ja huvituksia. Toiset huvittivat itsensä tanssilla, toiset pallia lyömisellä, toiset ja niiden joukossa vanhempiakin miehiä korttipelillä. Näitten pariin minäkin antausin ja olinkin viisastunut oikein oivalliseksi korttipelariksi ja voitinkin enimmiten aina. Mutta nämät helposti saadut rahat kuluivat yhtä helposti. voittorahoilla ostiskelin juustoja, pannukakkuja, marjoja y. m., ja ne oli aina syötävät yhdessä niitten naisten kanssa, joitten tykönä öisin ahjustin käydä. Mutta näistä ei minua maanantaiaamuna kotiotultuani ensinkään nuhdeltu, oltiinpa iloisiakin, kuin saivat kuulla että olin voittanut jonkun kymmenen kopekkaa.

Seuraavaksi Petter sai täyden pestin 15 ruplan palkalla "paremmassa väkitalossa" ja pestautui vuoden 1859 lopussa toiseen paikkaan. Oikeusjutusta, jossa Petteriä syytettiin metsänhaaskauksesta ja hän itse väitti ottaneensa puuta isäntänsä metsästä käy ilmi, että isäntänsä vuoden 1860 alussa oli Abraham Keränen(*). Vuoden lopulla hän sai paikan Tyrnävän (Limingan kappeliseurakunta) puolelta, jonne isoveljensä oli ottanut muuttokirjan maaliskuussa 1860.

Täältä otettuani pestin ja kotiin palattuani jouduin riitaan isäntäni kanssa, jota riitaa ja rähinää sitte kesti aina pyhiin miehiin saakka. Mutta talosta lähteissäni varastin minä palkollisten tavaraa, niiden seassa muutamia silkkihuivia, myydäkseni ne ryssille, jotka täällä kävivät kauppaa.

Tyrnävältä käsin hän kävi

... Muhoksessa keräjiä metsän varkaudesta. Keräjiin kokousi paljon nuorta väkeä. Siellä ne joivat ja tanssivat ja minulla oli hyvä tilaisuus kouria miesten taskuja, joista mina sain toisista enemmän, toisista vähemmän rahaa. Mutta asiani päättyi v. 1860, jolloin sain ensimäisen sakon metsänvarkaudesta, jota en pitänyt ensinkään häpiänä; sillä täällä on ihan yleisenä tapana hakata toisten metsiä. Kovin vaarallista on kuitenkin pitää syntiä, pientäkin, halpana ja mitättömänä, sillä mitättömänä pidetty synti on aina uusi porras, jota astutaan syvemmälle synnin kuljuun

Vuosiluku on väärä, sillä Petter sai sakkotuomionsa vasta Muhoksen syyskäräjillä syyskuussa 1861, jolloin hän asui Tyrnävän Ängeslevän kylässä.(**)

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:60 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Talvikäräjät 1860-1860, sivu 962 (§293); Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:61 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Syyskäräjät 1860-1860, sivu 441 (§91)

(**) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:62 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861, sivu 740 (§151), 792;

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäinen varkaus

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 02 Jun 2026 04:00:00 +0000

Ensimmäisen varsinaisen varkautensa Petter Tuppurainen teki omaeläkertansa mukaan 13-vuotiaana.

Sitten tapahtui v. 1856, että minä palasin toisen minua vanhemman pojan kanssa tanssipaikasta toisesta kylästä ja menimme hänen kehoituksestansa tien varrella olevan varallisen torpan aittaan, jonka avain oli suulla, ja varastimme sieltä rahaa 33 ruplaa. Niistä sain osakseni 16 rupl. 50 kop. ja olin nyt hyvin rikas, pelasin korttia ja ostin kaikellaisia makuisia.

Mutta rehelliset ihmiset nähtyänsä minulla rahaa, päättivät, että minä varmaan varastaisin äitiltä ja sanovaitkin sen hänelle. Tämän tähden rupesi äitini kovittamaan minua, mutta minä pääsin vapaaksi valheen avulla: sanoin löytäneeni rahakukkoron, jossa oli rahaa 80 kopekkaa ja myyneeni kukkaron 20 kopekkaan ja antaneeni ostajalle, jolla ei ollut pientä rahaa, 80 kopekkaa takasin ruplan rahasta, jollainen oli minulla nähty.

Mutta en vieläkään päässyyt rauhaan. Muutaman kuukauden kuluttua huomasi ennen mainitun torpan väki, että heiltä oli varastettu rahaa, ja kuin hekin olivat saaneet kuulla, että minä olin vaihettanut ruplan rahan, niin tulin taas uudestansa lujalle kuin kysyttiin, kelle olin myynyt rahakukkaron ja oliko kukaan muu sen nähnyt. Tähän vastasin, etten tuntenut sitä miestä, joka osti kukkaron minulta ja että se toinen poika, minun kumppanini varkaudessa, oli siinä paikalla, jossa minä kukkaron myin. Näin olimme puhuneet asian yhteen kohta sen jälkeen, kuin äitini oli ensikerran minua kovittanut. Poika, kysyttynä, todisti minun puheeni.

Mutta vielä kerran jouduin minä pulaan näistä rahoista. Äitini meni toiseen kylään kutomaan ja minä jäin omiin valtoini ja pääsin juoksemaan oikein mieltäni myöden, tapasin myös tuttavan pojan, jolle sanoin, että minulla oli rahaa ja hänen kysymykseensä, mistä olin ne saanut, sanoin ne toisen pojan kanssa varastaneeni ennen mainitusta torpasta. Taaskin vaihetin ruplan ja annoin siitä puolen toverilleni varoituksella, ettei hän ilmoittaisi asiaa kellenkään. Mutta hänpä menikin sanomaan sen torpan väelle.

Nyt alkoi taas uusi leikki: tultiin minulta kysymään ja torpan muori lupasi minulle juuston, jos tunnustaisin ja minä tunnustinkin. Myös toisen pojan täytyi tunnustaa. Tähän nyt loppui koko kohina, juuri kuin ei olisikkaan tapahtunut koko asia.

Mutta tilani oli nyt varsin surkuteltava: omatuntoni oli nyt herännyt ja soimasi minua ja vaikutti sen, että minä rupesin häpeemään kaikkia, jotka tämän asian tiesivät. Ja ollessani toisten poikain ja tyttöin parissa olin aina rauhaton peljäten, koska rupeisivat soimaamaan minua ilkityöstäni. Ja vaikka milloin tuli puheeksi joku varkaus, niin pidin sen minua kohtaan puhutuksi. Ja samallaista vaivaa luulen kaikkein pahantekiäin tuntevan itsissänsä.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lapsuus

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 01 Jun 2026 04:00:00 +0000

Sanomia Turusta julkaisi 22.5, 25.5 ja 3.6.1880 kirjoituksen Erään elinkautisen vangin elämäkerta, joka oli lähettäjänsä mielestä "sopiva joutumaan monen kansalaisen luettavaksi". Valitettavasti lähettäjä ei kertonut mitään itsestään tai siitä, miten elämäkerta oli päätynyt käsiinsä. Siitä lainattu teksti alkaa

Syntynyt olen Oulun läänissä Muhoksen pitäjässä toukokuun 18 p. 1843. Vanhempani olivat varalliset talonomistajat. Huonon elämän tähden menetti isäni maallisen tavaransa ja äiti otti hänestä eron ja vei minun myötänsä.

Näissä tiedoissa elämäkerran kirjoittaja tai sanelija Petter Johansson Tuppurainen on ollut rehellinen ja tarkka ensimmäisessä kuudessa sanassa. Hän syntyi Muhoksen kirkonkirjojen mukaan 28.5.1843. Isänsä Johan Henriksson Tuppurainen (s. 2.1.1814) oli talollisen poika mennessään 10.10.1838 naimisiin Valborg Johansdotter Vainikaisen (s. 13.3.1811) kanssa, mutta Petterin kastemerkinnässä tittelinään on renki ja perhe on koko lapsuutensa rippikirjoissa tilattomien sivuilla (1840-1846, 619; 1847-1853, 640; 1853-1862, 663; 1861–1879, 1014).

Vaikka rippikirjoissa perhe näyttää yhtenäiseltä on täysin mahdollista, että Petterin vanhemmat käytännössä erosivat. Tähän viittaa myös se, että Petter jäi perheen kuopukseksi. Åidiltään saamastaan kasvatuksesta hän kirjoittaa näin:

Kun hän oli ahkera käsityön tekiä ei ollut meillä mitään puutetta ja isältäkin saatu apu vain lisäsi toimeentuloamme. Mutta ei hän taitanut istuttaa minuun, mitä häneltä itseltä puuttui, totista Jumalan tuntoa ja pelkoa. Hän tosin opetti minun lukemaan kirjaa sisältä ja ulkoa, mutta siinä olikin myös kaikki. Tarpeessa olisi luulteni se, että lapsen ymmärrystä kehitetään käsittämään, mitä hän lukee, oppiaksensa tuntemaan, mitä Jumala meiltä tahtoo, ja tietämään, että hän on meidän rakas isämme ja suurempi, kuin maallinen isämme. Meidän kaikkein, jotka olemme taivaallisen isän lapsia, tulisi tietää, ettemme voi hänen silmäinsä edestä peittää vähintäkään pahaa tekoa salaisimmassakaan loukossa.

Tätä mainitsen juuri sentähden, että tämä olikin valitettavin puute minun kasvatuksessani, olipa peräti oikiasta suunnasta poikkeevainenkin. Kun äitini teki käsitöitä taloin tyttärille ja emännille, niin hän pani minun, siihen ikään tultuani, viemään niitä teettäjille, mutta salaa lasten vanhempain ja taloin isäntäin tietämättä ja näkemättä. Ja tämä oli hirvittävä ja kauhistava esimerkki, josta minä opin äitiltäni ottamaan salaa sitä ja tätä, ja myymään halvasta hinnasta, rahaa saadakseni. Nämät rahat panin kaikellaiseen turhuuteen ja semmenkin korttipeli oli tullut minulle suuremmaksi tarvekaluksi. Tosin sain kelpo selkäsaunan, koska äitini huomasi, että olin jotain varastanut häneltä, mutta siinä olikin kaikki.

"Jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi"

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 31 May 2026 04:00:00 +0000

Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea.

Muutamia vuosia takaperin eli eräässä Suomen maan, B. nimisessä, kaupungissa köyhä mutta rehellinen käsityöläinen eli hantvärkkäri, jonka monein lasten seassa oli poika, joka erinomaisella halullansa ja taipuvaisuudellansa kirjan lukemiseen etenkin näytti itsensä oivakunnolliseksi. Alituisesta ja ahkerasta rukouksestansa panivat vanhemmat hänen kouluun, josta tuli se, että hän, jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi (tutentiksi). Huokeasti on ajateltava, mikä ilojuhla se oli äidille, koska hän kuuli hänen saarnaavan kaupunkin kirkossa. Hellä äiti katsoi itseänsä yltäkyllin palkituksi niistä unettomista öistä, joina hän oli oman levähyksensä hylännyt rakastetun poikansa tulevan parhaan puolesta.

Mutta Fredrikki — se oli tämän nuorukaisen nimi — joutui pahojen kumppanien seuraan, jotka viinaa rakastivat. Kaikkiin niihin muistutuksiin ja varoituksiin, joita hän vanhemmiltansa sai, luopumaan tästä pahasta ja irstaisesta seurasta, vastasi hän aina itsehensä luottamisella: ”ei yhtään vaaraa — kyllämähän eteeni katson.”

Mutta vaara oli kuitenkin suurempi ja lähempänä, kuin hän itse uskoikaan. Jokapäiväisestä tottumisesta viinan ja muiden väkeväin juotavien nautitsemiseen, kääntyi hän vihdoin oikeaksi juopoksi. Monenlaisissa vaiheissa ja seikoissa elämätänsä vietettyä ja vanhempainsa jo murheella alas hautaan mentyä, otti hän värvinkin, tuli sotamieheksi, karkasi palveluksesta, saavutettiin (saatiin kiini) ja ylönantoi henkensä, kärsiessänsä sitä rangaistusta, johon hän sota-oikeudelta oli karkaamisesta tuomittu. Niin tuli tämä paljon toivoa itsestänsä antava nuorukainen, joka aikaa myöten olisi voinut nousta suureksi ja kuuluisaksi mieheksi maakunnassa, niin hyvin omaksi kuin vanhempainsa surmaajaksi.

Tilojen kauppausta vuonna 1742

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 30 May 2026 04:00:00 +0000

Kiinteistöjen myynti-ilmoitukset olivat pitkään harvinaisia ja 1700-luvun lopulla niissä tyypillisesti ei kerrottu mistä tilasta tai talosta oli kyse. Niinpä minut pysäytti varhaiselta tuntunut ilmoitus Posttidningarissa 6.10.1742.

Siinä kaupattiin Rymättylästä Maenpan rusthollia suuren purjehdusväylän rannalta. Päärakennus oli vain kolme vuotta vanha ja siinä oli suuri holvattu kellari eli tarkoituksena oli varmaankin pidempi omistus. Myytävänä oli myös puolen peninkulman päästä Salon rälsstila, jonka verotusarvoksi ilmoitettiin manttaali. Lisätietoa tarjoavia kiinteistövälittäjiä oli sekä Tukholmassa että Turussa eli myyjä oli tosi asialla.

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan sekä Maanpään rustholli että Länsi-Salo olivat vuosina 1729-44 Tukholmassa syntyneen Daniel Barckenbohmin ja vaimonsa Henrietta Catarina Henricsdotter Rosenstedt hallinnassa.

Barckenbohm oli armeijan riveissä, joten elämäkertatietonsa löytyvät Lewenhauptin matrikkelista. Ilmoitus ei kuitenkaan osu mihinkään selvään käännöskohtaan. Jollei huomioi pikkuvihaa, jonka luulisi vähentäneen ostajien intoa ja näin ollen myös kauppahintaa merkittävästi.

Pidempi lista lukkarin kirjoituksista

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 29 May 2026 04:00:00 +0000

Sain arvosteltavaksi viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa, jossa olin kaikenlaisia yhteyksiä tutkimusintresseihini. Yksi näistä oli lukkari & sanomalehtikirjoittaja Konstantin Sarlin, jonka tekstejä Sofia Kotilainen hyödynsi luvussa Postinryöwäri ja wäärän rahan tekijä. Talvi-Erkin rikollinen elämäntapa ja 1800-luvun puolivälin maaseudun moraalitalouden synty. Tämä vahvisti Kahden elämän loppu kesällä 1858 -blogijutun yhteydessä syntynyttä käsitystäni, että Sarlin oli omassa ajassaan poikkeuksellisen kiinnostunut rikoksista kirjoittamisesta. Kävi myös ilmi, että blogitekstin loppuun tekemäni listaus Sarlinin teksteistä oli puutteellinen, sillä lopetin sen ennen aikojaan enkä käyttänyt sanahakuja. Joten uusi yritys:

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858. Suometar 6.8.1858; Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42;

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Viitasaaresta. Suometar 15.2.1861 no 7; Viitasaaresta Maaliskuussa (Ote kirjeestä). Suometar 12.4.1861 no 15; Viitasaaresta Lokakuun lopulla. Suometar 15.11.1861 no 46

Talviasten Erkki. Suometar 10.1.1862 no 2; Polttava kysymys Viitasaaresta. Suometar 29.8.1862; Hätä-huuto Kivijärveltä. Suometar 12.9.1862 no 36; Herra Tohtori W. S. Schildtin "Puolustukseen" Suomettaren 37 N:rossa vähä sauman-riivettä. Suometar 31.10.1862 no 43 & 28.11.1862 no 10

Köyhän vuoden kaljaa! & & Sivu-sananen hra Imm. Rob. W-lle. Suometar 5.1.1863 no 2; Jyväskylästä Toukokuun 30 p. 1863. Suometar 9.6.1863 no 45

Viitasaaressa 1 p. Tammikuuta 1865. Suometar 23.1.1865 no 18; Muuan sana Viitasaaren Sunnuntaikouluista. Koti ja koulu 4/1865; Epuutus. Koti ja koulu 16/1865; Onko ajanmukainen parannus Metsänhoidolle Suomessa välttämätöin? Suometar 16.3.1865 no 63; Pihtiputaasta. Suometar 19.5.1865 no 115; Viitasaaresta. Suometar 22.5.1865 no 117; Mietteitä sunnuntai-kouluista ja myös hiukan vastinetta. Koti ja koulu 26/1865; Viitasaaresta 19 p. Joulukuuta 1865. Suometar 30.12.1865 no 303

Viitasaaresta. Suometar 22.3.1866 no 24; Matkalla Pohjolasta Helsinkiin. Suometar 16.7.1866 no 57

Suomalaisen Virsikirjan Komitealle Turussa sananen keski Suomesta. Tähti 8.1.1867 no 2

Vaikeroiminen kansan suusta Keskisuomessa. Kansan lehti 11.1.1868 no 2; Pari sanaa vastineeksi Herra K. Virtaselle. Kansan lehti 1.8.1868 no 31; Ylkämies ja Morsian. Kansan lehti 22.8.1868 no 34

Viitasaaresta 9 p. Huhtikuuta. Kansanlehti 17.4.1869 no 15; Kertomus Viitasaaren kuntahallituksen toimista, synnyttyänsä 16 p. Maalisk. 1868 allanimitettyyn päivään 1869. Kansan lehti 30.10.1869 no 43 & 6.11.1869 no 44

Kasket ja Keski-Suomi. Uusi Suometar 8.12.1871 no 145; Paloviinasta. Uusi Suometar 15.12.1871 no 148

Kiitoksia kiittämästänne "Keskisuomalainenkin". Keski-Suomi 13.1.1872 no 2; Minkätähden kansa ei suosi omaa herttaista Kansakoulua. Keski-Suomi 24.2.1872 no 8

Mietteitä Henrik Kaapriel Porthanin syntymäkummulla, Vapunpäivänä 1873. Suomenlehti 27.5.1873 no 21

"Rautalammin talonmiehelle". Suomenlehti 17.2.1874 no 7

Ankara tulipalo. Keski-Suomi 24.9.1879 no 76; Viime viikkoiset vaiheet, kuukauden kuulumiset I & II. Keski-Suomi 11.10.1879 no 81; III. Keski-Suomi 18.10.1879; Viime kuun kuulumiset; viime viikkoiset vaiheet IV. Keski-Suomi 8.11.1879 no 89; VI. Keski-Suomi 29.11.1879 no 95; VII. Keski-Suomi 6.12.1879 no 97

Kauhea rajuilma. Keski-Suomi 24.9.1881 no 76

Viitasaari Syyskuun 19 p:nä. Keski-Suomi 23.9.1882 no 76

Kaunis lahja kansakoululle. Keski-Suomi 23.2.1884 no 8; Viitasaaresta Toukokuun 12 p. 1884. Sanansaattaja 13/1884; "Keski-Suomen" Toimitukselle. Keski-Suomi 19.7.1884 no 49

Viitasaarelta Helmikuun 7 p. 1885. Kotimainen lähetys 4/1885; Hirvi & Kauhea petomaisuus & Tulirokko. Keski-Suomi 17.10.1885 no 42

Oma maa mansikka; muu maa mustikka. Oulun lehti 27.10.1886 no 86; Mietelmä. Oulun lehti 3.11.1886 no 88

Säästäkäämme yhteiskunnallisia aarteitamme! Oulun lehti 12.3.1887 no 20; Retki taivaalliseen kotiin. Sanansaattaja 6/1887; Uutta ja vanhaa armon valtakunnasta. Sanansaattaja 11/1887

Helsingin houkutus 1880-luvulla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 28 May 2026 04:00:00 +0000

Keski-Suomessa julkaistiin 23.9.1884 teksti, joka selvittää joitakin tekijöitä ajan maaltamuutosta.

Kesämatkoillani kävin entisessä kotipitäjäässäni. Siellä tapasin tytön, jonka olen tuntenut jo lapsuutensa ajoilta. Kuultuaan että minulla Helsingissä oli oma talouteni, tarjoutui hän palvelemaan luokseni, ja jos olisin asunut muualla, olisinkin kohta suostunut ottamaan hänet luokseni. Mutta tyttö oli nuori ja kokematon, minä en uskaltanut ottaa häntä suuren kaupungin viettelevään hälinään. Tämän sanoin hänelle suorastaan ja käskin samalla hänen tyytyä oloonsa. Sillä jos kohta kotipaikan tulot ja huvit olivatkin yksinkertaisemmat, niin olivat myöskin vaarat ja menot pienemmät. Mutta tytön silmiin nousivat surun kyyneleet, kun kuuli ettei ollut toivoa pääkaupunkiin päästä. Minua ihmetytti tytön harras halu Helsinkiin, mutta varsin pian sain selityksen siitä.

Huomispäivä oli sunnuntai. Kirkossa näin "konkia" astuvan kolme hienoihin herrasväen vaatteisin puettua naista; pitäjään säätyläisiä eivät olleet, olivat ehkä naapurikunnista, näin arvelin. Mutta olonsa ja käytöksensä ilmaisi jotain outoa, en tiedä mitä! Kirkonmenon jälkeen kysyin vieraita tuttaviltani, ja sain kuulla heidän olleen joitakuita Helsingissä palvelevia tyttösiä jostain naapurikunnasta. — Nyt ymmärsin eilisiltaisen tytön innostusta. Hän oli varmaankin nähnyt Helsingin neitsyet, ja ajatteli itsekseen: noin komeaksi ja herrasmaiseksi voisin minäkin muuttua, kun vaan Helsinkiin pääsisin! — Ahdistus valtasi mieltäni, kun ajattelin tytön vielä viatonta turhamielisyyttä, ja päätin käydä luonansa varoittamassa häntä „ruosteista korukuvaa" haparoimasta. Mutta käyntini oli turha — tyttö ei ollut kotona.

Seuraavana päivänä matkustin Helsinkiin. Tyttö ja hänen matkapuuhansa olivat jo unohtuneet mielestäni, kun eräänä päivänä tapaan hänet kadulla. —

Unioninkatu. HKM

En tietänyt mitä teen, torunko vai tervehdinkö tervetulleeksi. Vihdoin kysyin missä hän palvelee. — Kyyneleet olivat ainoa vastauksensa. Käskin hänet mennä kotiini odottamaan takaisin tuloani. Täällä kertoi hän olleensa kaupungissa jo kaksi viikkoa. Ainoat rahansa olivat kuluneet matkalla, mutta se ei häntä ollut surettanut, hän kun luuli täällä kohta tilaa saavansa ja 15 markkaa kuukausipalkkaa. Mutta tila jäi saamatta ja palkka myös, joka hänen moisilla palvelustytöillä ei olekaan kuin 8 ja 10 markkaa kuukaudelta. vähät vaatteensa oli hän myynyt saadakseen rahaa ylläpidokseen; nyt olivat vaatteet ja rahat mennyttä kalua .. mikä neuvoksi; eipä kumma, jos tyttö itki! Hartaasti pyysi hän minua toimittamaan hänelle palveluspaikkaa, mutta minä tarjosin hänelle rahaa kotimatkalle.

Jos olisitte nähneet sen ilon välähdyksen, joka leimahti hänen silmistään, niin tietäisitte palasiko hän ilomielin kotipaikalleen. — Minulla on tässä vasta saatu kirje pöydälläni, jossa hän lähettää moninkertaiset kiitokset ja siunaukset antamastani matkarahasta.

Strutsi ja lähdekritiikki

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 27 May 2026 04:00:00 +0000

Kun kokosin anekdootteja "Tattu" Wigrenin sanomuksista (osa 1 ja osa 2), panttasin yhden, sillä se liittyi minulle rakkaisiin asioihin: Kokemäkeen, tilastoihin ja lähdekritiikkiin. Muun muassa Björneborgs Tidningissä 17.08.1937 julkaistu juttu kuului näin:

Monta herran vuotta sitten Turusta kotoisin oleva, paljon puhuttu henkikirjoittaja ja suuri humoristi ”Tattu” Wigren toimi vt. kruununnimismiehenä Kokemäellä. Tuohon aikaan oli tapana, että nimismies lähetti vanhan perinteen mukaisesti vuodenvaihteessa lääninhallitukselle tilastotiedot siitä, kuinka monta hevosta, lehmää, lammasta, sikaa ynnä muuta kussakin talossa oli.

Asioiden laidan huolellinen selvittäminen olisi tietysti ollut äärimmäisen aikaavievää ja rasittavaa. Tästä syystä kruununnimismiehet kopioivat yleensä vanhat tiedot edelliseltä vuodelta. Omaperäinen kun oli, Tattu Wigren merkitsi kuitenkin erään maalaistalon tietoihin muun muassa: ”ja lisäksi yksi strutsi!”

Uusi kuvakirja (1889)

Seuraavana päivänä Wigren sai Turun lääninhallitukselta virkakirjeen, jossa häneltä vaadittiin kiireellistä selvitystä siitä, mistä strutsia oli ilmestynyt. Mutta ”Tattu” ei jäänyt vastausta velkaa:

”Ilmasta tietenkin”, kuului vastaus, ”kuten kaikki muutkin tilastotiedot.”

Lähdekritiikki maataloustilastojen kohdalla ei toki ole uusi juttu. Maaliskuussa 2012 iloitsin, että oli Maataloustilastoja saatavilla! Nimettömäksi jättäytynyt kommentoi "Hieman epäilyttää, että kaikkien viljojen jyväluku on ihan tasan 6!"

Kuplivan limonaadin myynnistä

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 26 May 2026 04:00:00 +0000

Ennestään ovat tuttuja Helsingin virvoitusjuomakioskit ja kahviputkat, mutta Aili Salli Ahde-Kjäldmanin (s. 1892) rikkaassa muistelmakirjassa Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) tuli yllätyksenä vastaan 1890-luvun keskivaiheen Esplanadilla limunaadikärryt.

Joskus pappa vei minut, mikäli minua janotti, suurten punaisten limunaadikärryjen luo juomaan "hallainlimunaadia". Tämä ei tapahtunut usein, silloin vain jos maammakin oli mukana. [...] Limunaadirattaat näkyivät jo kaukaa ja vain sieltä minä erotinkin koko komeuden. Rattaiden päällä oli joukko tynnyrin muotoisia lasipurkkeja, joissa oli erivärisiä mehuja: punaista mansikka- tai vadelmamehua, oranssin väristä appelsiini-, keltaista sitruuna- ja vihreätä päärynämehua. Purkeissa oli kansi, siinä kolo ja kolosta pisti esiin kuppimaisen mittalusikan varsi. Sillä sitten otettiin minullekin mitallinen "hallainsaftia" ja joukkoon ruiskutettiin jotain poreilevaa vettä, joka juodessa hauskasti kutitti nenää. Mistä se vesi tuli en voinut erottaa, koska nenänpääni enempää kuin silmänikään eivät ulottuneet kärryjen reunan yläpuolelle. Mutta koululainen Lyyli, joka näki ylemmäksi, tiesi kertoa, että se tuli putkesta jotain "hanttaagia", kampea painamalla. Hän kävi myöskin katsomassa kärryjen takana, jossa myyjätär pesi ja kuivasi laseja. Tämä oli siistiä hommaa ja siksi oli limonaadin juominenkin meille sallittua. (s. 29-30)

Suomen teollisuuslehdessä 13/1899 kuvan kanssa esitelty "Yksinkertainen limonaaditehdas" voisi olla samantapainen laite kuin limonaadikärryissä.

Ahde-Kjäldman selvästi puhuu hiilihapotetusta juomasta. Sellaista on ollut nimellä Limonade-gazeuse myynnissä Turun Kupittaalla jo kesällä 1838 ja Helsingissä keväällä 1847 (Åbo Tidningar 13.6.1838; Helsingfors Tidningar 1.5.1847). Muut varhaisissa sanomalehdissä esiintyneet limonaadit olivat kuplattomia ja varhainen limonaadipulverikin sekoitettiin pelkkään veteen.

Wiborg 7.8.1855

Toisessa ilmoituksessaan viipurilainen kondiittori Sillström kehuu, että limonaadipulveri oli hyvin suosittua Pekingissä! (FAT 8.8.1855). Pian viipurilaisessa lehdessä oli myös kaksi ohjetta limonaadipulverin tekemiseen (Wiborg 21.8.1855). Ja seuraavana kesänä Sillström myi sekä sitruunan, vadelman että mantelin makuista limonaadipulveria (Wiborg 27.6.1856). Viipurissa myytiin myös kuplitettua limonaadia (Wiborg 2.6.1858).

Virvoitusjuomien teollinen tuotanto alkoi 1860-luvulla eikä limonaadin juonti enää rajoittunut eteläisiin kaupunkeihin. Kesällä 1867 Oulussa myytiin kuplivaa limonaadia sekä sitruunan että appelsiinin makuisena (OWS 13.4.1867). Kesällä 1868 tamperelaisesta apteekista sai ostaa pullon kuplaista limonaadia 25 pennillä (1,33 euroa) ja mineraalivesipullot 15 pennillä (0,80 eur) (Tampereen Sanomat 7.7.1868). Porissa hinnat olivat kalliimmat: 40 penniä (2,14 eur) limsapullosta ja 25 penniä mineraalivedestä (Björneborg 26.6.1869). Nurmeksessa paikallista limonaaditehdasta kutsuttiin vesimyllyksi! (US 3.5.1876)

Tehtaat olivat pienimuotoisia ja myös myyntipisteissä tehtiin juomia. Esimerkiksi Kuopiossa: "Selteriveden ja limonaadin valmistuskoneen on h:ra raatimies Dahlström laittanut saunallensa, jotta kylpiät voivat itsiään virkistää raittiilla vedellä. — Hiukan enempi vaan hiilihappoa!" (Tapio 23.11.1878) Pullottomaan juomaan viittaa myös joensuulaisen nöyrä kysymys "Mikähän siihen lienee syynä, että moni limonadin juoja rannalla olevassa kävelimössä heti juotuansa kuuluu tunteneen vatsassansa pahaa katkomista? Olisikohan vika astiain tinaamisessa vaiko juojain vatsoissa?" (Karjalatar 30.8.1878)

Kesällä 1880 kirjoittaja Turusta toteaa, että "kaikki" tuntevat Helsingin kannettavat tai liikuteltavat limonaadi ja mineraalivesimyyntipisteet esplanaadeilla, joten ilmeisesti tämän leikekokoelman teko oli täysin turhaa (HD 17.6.1880).

Moneen kertaan karannut Johan Forsman

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 25 May 2026 04:00:00 +0000

Noin vuoden 1755 paikkeilla Eurajoella syntyneen Johan Forsmanin perään kuulutettiin ensimmäistä kertaa Turun lääninkansliasta 20.8.1776. Kuulutustekstin mukaan Johan oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt saamaan varkaudesta pakkotyörangaistuksen Viaporissa, josta hän oli karannut kertaalleen, saatu kiinni ja karannut jälleen. Vapaaalla jalalle varsinaisesti päästyään Johan oli liittynyt keväällä (1776?) armeijaan eli tarkemmin sanottuna leskikuningattaren jalkaväkirykmenttiin. Samassa rykmentissä palvellut Peter Sjörose ilmiantoi sitten Johanin Porin maistraatille sopimattomana ja epäilyttävänä henkilönä. Epäilyksiä vahvisti se, että Johanilla oli hallussaan 111 kuparitaaleria pankkiseteleinä, uusi pari hopeisia kenkäsolkia ja uudet mustat kampavillaiset sukat.

Porissa Johan vangittiin ja lähetettiin Turkuun. Matkalla hän kuitenkin onnistui elokuun 16. ja 17. päivän välisenä yönä karkaamaan Nousiaisten nimismieheltä Carl Otto Oseen. Tuolloin Johanilla oli päällään siniset vaatteet, päässään hattu ja jaloissaan valkoiset villasukat. Toisessa jalassa oli saapas ja toisen hän oli jättänyt jälkeensä.

Vasta maaliskuussa 1777 Johan Forsman saatiin Turun linnaan. Sieltä häntä kuljetettiin käräjille ja heinäkuussa hän sai Huittisissa hirttotuomion. Jo elokuussa hovioikeus oli käsitellyt asian ja lieventänyt tuomion 40 raippapariin, kolmen sunnuntain kirkkorangaistukseen ja 10 vuoden pakkotyöhön Viaporissa.[1]

Läänin kanslian kuulutuksesta 24.9.1777 selviää, että keskimittainen ja tummahiuksinen Johan Forsman oli kuljetettu Huittisiin kärsimään raipaniskut ja suorittaa kirkonrangaistus. Raippojen jälkeen hän onnistui karkaamaan, vaikka oikeassa jalassaan oli kahle. Huittisista Johan suuntasi etelään ja Vampulan Salmenojan kylässä hän varasti Rauvalan isännän luhdista uuden ja pitkän lammasturkin, parin saappaita, kaksi paria villasukkia ja huopahatun. Hän otti nämä heti käyttöön ja jätti omia vaatteitaan luhtiin.

Tämä karkureissu oli päättynyt, kun Johan oli jälleen 25.10.1777 Turun linnan tutkintavanki. Karkuaikaisia varkauksiaan piti selvitellä useamman pitäjän käräjillä ja Huittisissa Johan sai kesällä 1778 jälleen hirttotuomion. Hovioikeus lievensi sen samaan tapaan kuin aiemmin, mutta nyt pakkotyö Viaporissa olisi elinikäinen. Tämä tuomio meni vielä kuninkaan eli oikeusrevision tarkasteltavaksi. Syyskuussa Turussa oltiin valmiita lähettämään Johan Viaporiin ja lokakuussa 1778 hän oli Helsingissä odottamassa lyhyttä merimatkaa. [2]

Lähteet eivät kerro uusista karkumatkoista, ennenkuin Johan Forsman elokuussa 1782 pääsi karkaamaan Viaporista. Jo 21.8.1782 hänet oli saatu kiinni ja suljettu Turun linnaan. Häntä oltiin lähettämässä Viaporiin jo syyskuussa, mutta mahdollisesti karkasi matkalla, sillä hän on jälleen Turun linnassa 22.9-25.10.1782 ennen uutta kuljetusta.[3] Helsingin kruununvankilasssa hänestä ei ole kirjausta, joten on mahdollista ettei Johan päätynyt tässä vaiheessa Viaporiin.

Vuoden 1783 lopussa Johan vangittiin Laitilassa ja vietiin Turun linnaan tutkintavankeuteen, jota jälleen vaadittiin useamman pitäjän käräjillä käyntiin. Kesäkuussa 1784 häntä oltiin vihdoin lähettämässä takaisin Viaporiin, mutta ennen lähtöä Johania kaivattiin käräjille Ahvenanmaalle. Vasta elokuussa 1784 hän lähti Turusta kohti Viaporia.[4]

Viaporiin Johan pääsi perille, sillä sieltä hän jälleen karkasi, ilmeisesti alkusyksystä 1785. Tällä kertaa apuna oli vahdikseen määrätty Leskikuningattaren jalkaväkirykmentin sotilas Johan Wallerström, mikä mainitaan Vaasassa 5.12.1785 kirjoitetussa kuulutuksessa. Turussa 4.10.1785 kirjoitetussa kuulutuksessa mainitaan vain Johan Forsman, jonka epäiltiin suuntaavan Turkuun, sillä siellä oleskeli naisystävänsä Maria Hartelin. Molemmissa teksteissä mainitaan Johanille alias Carl Fredrik Berglund sekä kahleet. Turkulaisten mukaan Johanilla oli karatessaan kahleet molemmissa jaloissaan ja vaasalaisten tiedon mukaan kaularauta ja yksi jalkarauta.

Turussa kirjoitettiin uusi kuulutus 26.11.1785 sekä Wallenströmistä että Johan Forsmanista, jonka nyt tienettiin syntyneet Eurajoen kylässä Panus, millä tarkoitettiin kain Paneliaa. Forsman oli ilmeisesti kertaalleen saatu kiinni, sillä hänen kerrottiin karanneen 19.11.1785 kaularaudan ja yhden jalkaraudan kera. Esitettiin myös epäily, että hän hakeutuisi aiempaan tapaansa kotiseudulleen, jossa hänellä oli sukulaisia ja tuttavia.

Johan tuotiin Helsingin kruununvankilaan tapaninpäivänä 1785 ja vietiin seuraavana päivänä Viaporiin.[5] Josta hän lähti jälleen karkuteilleen 23.6.1786 yhdessä toisen elinkautisvangin kanssa. Etsintäkuulutusten kanssa ei aikailtu vaan Turussa sellainen kirjoitettiin 7.7.1786 ja Vaasassa 13.7.1786.

Johanin karkutoveri saatiin kiinni ja Turun linnaan jo 8.7.1786 ja Johan liittyi seuraansa 30.7.1786. Lyhyeksi jääneen vapauden aikana Johan ehti varastaa, joten hän oli muutaman kuukauden tutkintavankeudessa ennen kuin lähetettiin lokakuussa Viaporiin.[6]

Johan pääsi karkaamaan joko kuljetuksesta tai Viaporista, sillä varkaussyytteitä useilla Satakunnan ja Varsinais-Suomen käräjillä oli selvitettävänä, kun hän aloitti tutkintavankeuden Turun linnassa joulukuussa 1788. Hovioikeuden päätös syyskuussa 1789 siirsi pakkotyönsä suorituspaikan Viaporista Karlskronaan. [7] Joulukuussa hän oli edennyt Växjöön kruununvankilaan matkallaan Karskronaan [8]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1700 (AID: v567705.b1700, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1740 (AID: v567705.b1740, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 90 (AID: v567705.b90, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 150 (AID: v567705.b150, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 210 (AID: v567705.b210, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 270 (AID: v567705.b270, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 400 (AID: v567705.b400, NAD: SE/RA/1340101);

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 450 (AID: v567705.b450, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 490 (AID: v567705.b490, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 4 (AID: v567711.b4, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 10 (AID: v567711.b10, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 16 (AID: v567711.b16, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 22 (AID: v567711.b22, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 28 (AID: v567711.b28, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 35 (AID: v567711.b35, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 43 (AID: v567711.b43, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 49 (AID: v567711.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 55 (AID: v567711.b55, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 156 (AID: v567711.b156, NAD: SE/RA/1340101)

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:135 (1782) Bild 44 (AID: v567735.b44, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:135 (1782) Bild 47 (AID: v567735.b47, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:135 (1782) Bild 51 (AID: v567735.b51, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:143 (1783) Bild 68 (AID: v567743.b68, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 70 (AID: v567753.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 110 (AID: v567753.b110, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 160 (AID: v567753.b160, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 200 (AID: v567753.b200, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 250 (AID: v567753.b250, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 300 (AID: v567753.b300, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 370 (AID: v567753.b370, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 420 (AID: v567753.b420, NAD: SE/RA/1340101)

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 1240 (AID: v567760.b1240, NAD: SE/RA/1340101)

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 680 (AID: v567766.b680, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 730 (AID: v567766.b730, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 610 (AID: v567766.b610, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 820 (AID: v567766.b820, NAD: SE/RA/1340101)

[7] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:178 (1788) Bild 860 (AID: v567778a.b860, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 300 (AID: v567784.b300, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 340 (AID: v567784.b340, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 410 (AID: v567784.b410, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 470 (AID: v567784.b470, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 550 (AID: v567784.b550, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 630 (AID: v567784.b630, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 710 (AID: v567784.b710, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 760 (AID: v567784.b760, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:184 (1789) Bild 820 (AID: v567784.b820, NAD: SE/RA/1340101)

[8] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:182 (1789) Bild 620 (AID: v567782.b620, NAD: SE/RA/1340101)

Koulukylpylät?

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 24 May 2026 04:00:00 +0000

Selatessani Helen Grayn kesän 1913 Suomen matkaan perustuvaa kirjaa Finland, a little land that is true to itself; a study of Finland under Russia in comparison with the South of the United States (1914) ylläoleva kuva kuvateksteineen pysäytti. Miksi kansakoulussa olisi kylpylaitos? Amerikkalainen on varmaan ymmärtänyt väärin?

Ehei. Googlen kuvahaulla sain kuvan yhidtettyä Turun Kupittaalle ja sanomalehdistä selvisi lisää.

Jo 4.8.1903 Wiipurissa kysyttiin "Ulkomailla ovat useat kaupungit perustaneet kouluille kylpylaitoksia, joissa lasten tulee kylpeä noin kerta viikossa. Meillä on kaupunkityöläisten lasten puhtaus monessa tapauksessa huonompi kuin maalaisten, sillä maalla kylvetään tiheämpään. Eiköhän sietäisi olla koulukylpylöitä?" Samaa mieltä oltiin Haminan lehdessä 11.1.1912: "Koulukylpylät olisi saatava. Ne antaisivat hyvää esimerkkiä kodeillekin ja herättäisivät vanhempain kunniantuntoakin huolehtia lastensa puhtaudesta vaatetuksen puolesta j. n. e. Puuttuva puhtaus on syynä myös yleiseen hammasruttoon lapsissa."

Kerttulinmäen kansakoulu oli sanomalehtien perusteella Suomen ensimmäinen koulukylpylän toteutus. Vihkiäisjuhlinnan raportoinnissa mainittiin hauskimmaksi nähtävyydeksi "poikain kylpeminen" (Turun Sanomat 20.3.1913)

Suomen urheilulehdessä 2/1914 K. Taskinen kirjoitti Koulu-kylpylöistä korostaen erityisesti niiden merkitystä voimistelutuntien yhteydessä: "Maanviljelyslyseon kylpyhuone, johon mennään suoraan voimistelusalista, sillä erityistä pukuhuonetta ei ole, on 3X2,75 m, pinta-alaltaan, sisältäen 6 tavallista sade-suihkua. Näin ollen mahtuu 6 kerrallaan hyvin kylpemään eikä olekaan suotavaa, että useampia on saman suihkun alla."

Pukuhuoneiden suihkujen yleistymisestä ei löydy hekposti tietoa, mutta koulukylpylöitä oli syksyllä 1915 kolmessa turkulaisessa kansakoulussa: "Niiden kasvattava vaikutus on epäilemättä suuri; ne antavat lapsille puhtaustottumuksia, jotka tavallisesti jäävät pysyväisiksi elämäntavoiksi. Alussa vierastivat lopset jonkun verran koulussa kylpemistä, mutta päästyään korran alkuun eivät he laiminlyö ainoatakaan „kylpytuntia". Koulukylvyillä on ollut hyödyllinen vaikutus m. m. oppilaiden alusvaatteisiin: vanhemmat pitävät ne puhtaampia ja ehjempiä, kun tietävät että lapsi tulee riisuutumaan koulussa." (Uusi Aura 17.10.1915)

Idea koulukylpylöistä oli saatu Ruotsista.

US 16.6.1925

Jälkikirjoitusta Paul Widemarkista

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 23 May 2026 04:00:00 +0000

Mitä tyytyväisempi olen aikaansaannokseen, sitä nopeammin tuntuu selviävän sen puutteet. Kun alkuvuodesta tein Paul Widemarkin teksteistä elämäkertaa, olin tyytyväinen tulokseen. Ja mielestäni oli googlaillutkin yllin kyllin, mutta silti vasta äskettäin osuin verkossa luetteloon, joka paljasti, että Kalevalaseuran vuosikirjassa 57 (Tieteen matkamiehiä, 1977) julkaistu Senni Timosen artikkeli Unohtunut Karjalan kävijä käsitteli Widemarkia.

Timonen lähti liikkeelle nimimerkillä julkaistuista Karjalan matkakertomuksista, mutta onnistui yhdistämään ne oikeaan mieheen käyttämättä itselleni olennaista sanomalehtihistoriikkiä. Vaikka en itse lukenut näitä Karjala-tekstejä sanasta sanaan huomasin Timosen tapaan, että kertomukset eivät seuranneet kronologiaa. Hän on vertaillut joitakin kuvausjaksoja toisiin lähteisiin ja huomannut Widemarkin plagioineen tai lainanneen toisten kirjoittajien tekstejä. Karjala-tarinoinnin julkaisu Satakunnassa saattoi keskeytyä juuri siksi, että kopiointi havaittiin toimituksessa.

Senni Timonen ei löytänyt käyttämiäni lapsuusmuistelmia, joten hän jäi miettimään "miksi Widemark nuorena lähti kotoaan Länsi-Suomesta Karjalaan palaamatta koskaan takaisin, kertomatta jälkeläisilleen myöhemminkään länsisuomalaisesta taustastaan?" Hän oli haastatellut Widemarkin pojanpoikaa Paavo Pajumaa, jolta oli saanut artikkelissa julkaistun valokuvan sekä käsikirjoituksia nähtäväkseen.

Vihjeen muuton syystä Timonen paikantaa Widemarkin kuvaukseen Petroskoin vankilasta, jota katsellessa hän "muistaa oman kohtalonsa". Kokoamassani kronologiassa ei ollut vankilan kokoista aukkoa, mutta ehkä jonain päivänä selviää lisää.

Vaikka 1970-luvulla ei ollut käytössä digitoituja sanomalehtiä hakumahdollisuuksineen, Timonen onnistui löytämään kirjoituksia, joihin itse en rajauksillani osunut. Koska "P. V." tuotti ylenmääräisesti osumia, en hakenut kaikista mahdollisista lehdistä ja näin jäi huomaamatta

P. W. Reisaavainen: Venäjänmaan seuduilta, Aunuksen piirikunnasta huhtikuussa 1872. Sanomia Turusta 17.05.1872 no 20
P- W-rk. Reisaavainen: Sortavalasta 14 p. toukok. 1872. Sanomia Turusta 24.05.1872 no 21
P. W-rk.: Sortavalasta lokakuun 19. päivänä. Sanomia Turusta 08.11.1872 no 45