Sukututkijan loppuvuosi

Juhani Ahon kesämatkoilta

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 20 Jul 2026 04:00:00 +0000

Ollessaan vuonna 1886 Keski-Suomen toimittaja Juhani aho kirjoitti kertomuksen Kesämatkoilta.(*) Toisin kuin varsinaiset matkakertomukset, se ei sisällä paikannimiä, joten kyseessä voi olla kaunokirjallinen teksti.

Minun mieleni ei ole juuri milloinkaan tehnyt matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luoksi runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendion, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaille vuodeksi tai pariksi.

Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

Paljon mulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole mulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoomaan. En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta "saaliista", jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden etten ole mitään saalista kokoon saanut.

Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aijon matkastani kirjoittaa. Ja katson itseni siihen etupäässä sentähden oikeutetuksi, että aijon noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aijoin kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. vaan jos sattuisi niin että joskus "poikkeaisin aineestani" ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.

Minä siis lähdin liikkeelle muutamasta suuresta kirkon kylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkon kyliä on Suomessa useampia satoja. vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimmia, sillä se oli suuren pitäjään keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen penikulman haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta.

(*) Keski-Suomi 23.09.1886 no 38, 30.09.1886 no 39, 07.10.1886 no 40, 21.10.1886 no 42, 28.10.1886 no 43, 11.11.1886 no 45, 25.11.1886 no 47

Pietarista Helsinkiin heinäkuussa 1873

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 19 Jul 2026 04:00:00 +0000

Heinäkuussa 1873 J. H. matkusti Valamon ja Pietari kautta Helsinkiin (Uusi Suometar 15.12.1873 no 147 & 17.12.1873 no 148). Viimeisestä osuudesta hän kirjoitti näin:

Nähtyäni merkillisemmät paikat, kyllästyin heti Pietariin ja päätin matkustaa Helsinkiin, jonne olin alkuansa tarkoittanutkin. Tämä matka kävi aika joutuisaan, kun kerran rautatie-juna sai liikkeesen. Matkalla olin tilaisuudessa ihailemaan isänmaani tuotteita lihavissa vilja-vainioissa, jotka kaikkialla olivat ihastuttavan näköisiä. Koko päivän kuljettua, huomautti minua rautatien-palvelija Helsingin olevan läsnä. Nythän vasta kohosi rintani ilosta, kun kohta arvelin saavani ihailla oman isänmaani pääkaupunkia, ja toivoin saavani kuulla suloa suomenkieltä sujuvasti puhuttavan, jota koko matkallani en saanut kunnollista kuulla; kuului vaan sekamelskaa, milloin Suomen, milloin Ruotsin ja monia muitakin kieliä.

Tultuani majataloon, kysyin muutamalta nais-ihmiseltä huonetta itselleni, vaan tämäpä ei ollut kuulevanaankaan, jonka tähden uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä; vaan ei siitäkään etua, josta syystä aloin arvella, eiköhän, täällä maksutta saanekkaan vastausta kysymyksillensä. Vähän asiaa arveltua, kysyä tokasin ruotsinkielellä samaa asiata, jota ensin suomenkielellä kysyin, ja sepä auttoikin, paikalla näytettiin huone ja kohdeltiin vieraan tavoin.

Vähän ajan kuluttua läksin huoneestani ilta-ruokaa itselleni tiedustelemaan, ja siihen tarpeesen löysinkin yhteisen ruokahuoneen, jossa näin muita samassa hommassa, kuin minäkin. Palvelija-pojalta kysyin suomenkielellä, saisinko iltaruokaa; vaan tämäpä ällistyi kysymyksestäni ja katsoi minua kuin jotain kummitusta. Mutta minua se ei naurattanut, kun luulin iltaruuatta jääväni, vaan kun näin että poika oli nöyrä ja kohtelias niille, jotka häntä ruotsinkielellä puhuttelivat, arvelin minäkin tuota koettaa, ja sepä auttoi; kernaasti sain mitä vaadin, ja siihen hätä loppui.

Seuraavana aamuna olin jo varhain valmis lähtemään kaupunkia katselemaan. Hyvän aikaa astuskelin pitkin katuja, tietämättä mihin tieni viepi, mutta sattumalta satuin yliopiston seudulle, johon arvelin sisään pyrkiä, vaan siinäpä oli tekemistä ennen kuin pääsin, sillä Suomenkielen kysymyksiä ei näytty ymmärtävän tahi, oikeammin, ei oltu ymmärtävänään, josta syystä en ollut halukas kauemmin täällä viipymään, vaan jouduttausin kiireellä pois, käveltyäni yhden päivän Helsingin katuja kuin mykkä markkinoilla.

Surulliset oli ajatukseni pois lähtiessäni, kun havaitsin millä alhaisella kannalla on Suomenkieli, koska omassa pääkaupungissakaan ei oman maan kielellä toimeen tule. Jos olisin täältä päin ensikertaa Pietariin matkustanut, niin varmaan olisin luullut Pietarissa suomea tai ruotsia puhuttavan, vaan kun jo edeltäpäin tiesin että siellä venättä puhutaan, niin arvelin että kaikki muut kansat ovat meitä suomalaisia edellä.

Hämeenlinna, Heinola, Mikkeli, Joroinen, Kuopio ja Joensuu vuonna 1860

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 18 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin Kalle Pamppulainen Matka-muistelmia julkaistiin Suomettaressa 4.5.1860. Ote:

Kuin matkustat Turusta Hämeenlinnaan, niin tälläkin välillä saat ihmeeksesi nähdä huonoja kestkievaria, joista et tahdo saada ruokaa etkä mitään, ja joissa on huono siivo. Se on kyllä vielä jotenkin tavallista Suomessa; mutta sitä luulisi jo niin väkirikkaissa paikkakunnissa kuin Turun lääni on, olevan toisin.

Hämeenlinnasta ei minulla ole muuta mainittava, jos ei sen vasta rakennettavasta puistosta sen vierellä. Tässä on kyllä paraastaan jynkkää havumetsää; mutta koristelemalla, teiden ja lystihuoneiden sekä ravintolan tapaisen j. m. s. siihen rakentamalla saattaa siitä tulla Hämeenlinnan kaupungille saman arvonen paikka, kuin Kuninkaallinen Karja-tarha (Djurgård) on Tukhulmille: sillä meillä ei olla opittukaan tammimetsiä näkemään. Työtä näkyykin olevan jo tehty tämän puiston päälle.

Ne matkalleni sattuneet kaksi pikkukaupunkia Heinola ja Mikkeli eivät näyttäneet juuri merkillisiltä: Heinolan puistot ovat kesällä kaunistavia tätä muuten peri-vanhan näköistä puukaupunkia. Juokseva Kymi-joki tuottaa myös hyvin raittiin ilman, niin että koulu=pojat tässä kaupungissa hyvin voivat. — Mikkeli on tosin uusi kaupunki ja siinä moniaita kivi-rakennuksiakin; mutta leveiden katujensa ja suurien toriensa vuoksi näyttää se hyvin harvalta, eikä ole juuri kukoistavaisen näkönen.

Joroisissa oli kyytimiehillä ja kestkievareilla suurinna puheen-aineena se suuri liike, joka pari vuotta sitte ilmestyi varsin uudelle paikalle Huutokoski nimeltä. Siihen oli ensin eräs talonpoika Teittinen hankkinut ruukin rakentama-oikeudet ja sitte myönyt kosken sekä etu-oikeudet, niin että sen omistajana ja rakentajana on Pietarissa asuva nimi-neuvos hra Putiloff, joka tahtoo ruukkia nimittää puolisonsa nimeltä Katariinan ruukiksi. Ympärystö kutsuu sitä kuitenkin Huuto-kosken ruukiksi, huolimatta, jos se paperilla nimitetään Kaisan tahi Maijan ruukiksi. Tässä kuuluu konepajat ja kaikki käyvän hyöryllä. Toissa kesänä kuin sitä ensin perustettiin, oli siinä ollut noin 800 ja 900 työmiestä joka päivä työssä. Tämä on tuottanut kokonaan toisenlaisen elon ja liikkeen Joroisiin. "Paljo siitä on tullut turmellusta tähän pitäjään!" huokasi eräs kyytimieheni.

Kuopiossa viivyin moniaita päiviä. Tämä on jo vanhastaan jotenkin iso näin maan sydämen kaupunkeiksi, niin että täällä jo kannattaa olla toistakymmentä isvossikkaa kasaanilaisine ajopelinensä. Kaupunki on laajaa ja enimmäkseen vanhaa. On kuitenkin joukossa moniaita uudempia ja siistiäkin puu-pytinkeitä. Ennenkin olin jo kuullut, että Kuopiossa pelataan paljo korttia. Sepä varsin toteutui mielessäni, kuin niin monessa paikassa tapasin korttia pelattavan ja puheessa kuului usein korttitieteellisiä nimityksiä, niinkuin: Preference, Grandissimo, Mariage, vhist, Knack j. m. s. Kortit kuuluu täällä talojakin saattaneen toisille omistajille. Muuten näyttää Kuopion sisällinen liike olevan jotenkin kukoistamaan päin, jota sanottiin paljo avittaneen sille äskettäin suodun merikaupungin oikeuden ja siitä seuranneen laveamman liikkeen.

Kuopiosta kääntyi matkani Joensuun kaupunkiin Karjalassa. Tällä välillä et voi olla tuskastumatta niihin huonoin kestkievariin, joita tapaat Kaavin ja Liperin pitäjäin rajoilla. Silloin varmaan toivosit aikain muuttumian, että edes matkustavaiset saisi käydä soveliaammissa majataloissa, joissa edes voisi levätä ja virvoittaa itsiänsä soveliaalla ja puhtaalla ruuvalla.

Joensuu, tämä Karjalan kaupunki, on pieni ja hyvällä alulla oleva kauppakaupunki. Siinä sanottiin olevan jo toista kymmentä kauppamiestä ja siihen muita käsityöläisiä ja moniaita virkamiehiä. Tässä on myös suomalainen koulu. Kaupunki on tasasella paikalla suuren, leveän Pielisen joen varrella, joten se on sovelias merikululle. Tämän kaupungin moniailla kauppiailla onkin oma höyry-laivansa, entinen "Silmä", joka nyt sen korjattua ja uudesti laitettua on nimitetty "Onkkeliksi". Toinenkin höyry kuului heillä olevan vuokrattu. — Ihmetyttää, miksi tätä kaupunkia kirjoissa tahdotaan kutsua Joensuuksi, johon vielä lisäksi täytyy panna "Karjalassa" tahi taas "Pielisen Joensuu", eroitukseksi entisestä Pohjanmaan Joensuun kaupungista, jonka toki ruotsalaiset kutsuvat Uudeksi Kaarlepyyksi (Nycarleby). Paikkakunnan asukkaat kutsuvat tätä vaan lyhyesti: Joen kaupungiksi esim. lauseita: "Kävin Joella", "Joella maksaa voi niin ja niin paljo", "tulen Joelta“ j. n. e. Tämä on kyllä soma nimitys: sillä mitä se liika sana "suu" siinä tekee. On siis parasta, että jokainen suomalainen rupee sitä sekä sanomaan että kirjoittamaan Joeksi eli Joen kaupungiksi, niinkuin Karjalaiset itset sen tahtovatkin. Siitä olen varma, että siksi se vihdoinkin kääntyy.

Tampereelta kohti Ruovettä kesällä 1866

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 17 Jul 2026 04:00:00 +0000

Matkustus Tampereelta Mänttään jää Tampereen Uutisissa 1866-67 valitettavasti keskeneräiseksi (*). Kertomus alkaa näin:

Tultaessa näille vähän tunnetuille, harvaan asutuille seuduille, luulisi saapuvan paikoille, joilla tavattaisiin ainoastaan mustia pirttiä ja nokisia ihmisiä, tahi yleensä kaikkia huonommassa tilassa, kuin etelämpänä Hämeessä. Ihastuksekseni havaitsin kuitenkin olevan päin vastoin; sillä mitä kauemmas ehdin Tampereelta Ruovettä päin, sitä hauskemmilta ja puhtaimmilta näyttivät talot. Yläpuolella Muroletta havaittiin jo silmiin astuva muukos. Rakennukset, tavallisesti jollakin ylevällä paikalla, olivat punasiksi maalatut ja varustetut valkoisilla akkunanpielillä. Pirtit olivat avarat, korkiat ja vapaat hämäläisestä likaisesta ja nokisesta pää-väristä. Pitohuoneet olivat tapetillakin varustetut, puhtaat ja hauskat, todistaen, että emännät ahkeroivat puhtautta.

Myös ulkohuoneet olivat paremmassa järjestyksessä rakennetut, eikä siellä tavata eteläisen Hämeen kansalle omituista tapaa asettaa ulkohuoneensa niin, että täytyy sontatunkion yli astuaa asuinhuoneisiin. Mikä tähän erinomaiseen rakennustapaan lienee syynä, en tiedä, mutta olen sen havainnut Hämäläiselle omituiseksi. Rahvaallamme ei ole mieltä eikä halua asuntojensa ympäri istuttaa puita, kesällä saadaksensa virvoittavaa siimestä. He tahtovat lasten tavalla mieluimmin virua auringon paisteessa. Kaikkialla he hyväksyvät sananlaskun: "Ei lämmin luita säre". Puutarhan hoitoa ei harjoiteta muuta, kuin "navetan takusien" kaksivuoroista viljelystä. Sill'aikaa, jolloin toinen osa on kesantona, lannoitetaan toista vahvaan edellisen kesän luonnollisella sonnalla.

Kaipauksella erosin kahden lahden välillä kauniissa paikassa olevasta Pekkalan kartanosta sekä sen niemen-päässä olevasta ihanasta Kalliolinnasta, jonka nykyinen omistaja, ollen suuri kukkain ystävä, on hedelmättömästä kalliosta tehnyt ja tasoittanut puutarhan ja lehdon, joka aikaa voittaen on tuleva mitä kauniimpia kesähuvia, joita tavata taitaa. Sieltä tulin Ruhalan sillalle, jonka alla höyryalusväylämme menee Virtaille. Tästä kulki tie Hanhon kestkievariin Keuruuta kohden.

Kun minulle sanottiin tässä olevan kaiken suvitien loppu, luulin saapuvani tienoille, jossa olisi tavattavana huonoja pirttiä ja likaisia asujamia, mutta kohtasin sitä vastoin paremmin kaunista, hyvänsuopaa ja ystävällistä kansaa sekä korkeita ja puhtaita pirttiä, joissa ei puuttunut veistäjiä kaikilla täydellisillä työkaluilla, eikä kolme, neljä täydessä työssä olevaa kangastuolia joka tuvassa. Lisää tähän Hanhon iloinen ja hyväntahtoinen emäntä, jonka näinä kerjäläisistä rikkaina aikoina täytyy jakaa niukkaa leipäänsä noin kahdenkymmenen jokapäiväisen kerjäläisen ja oman väkensä välin, mutta joka kuitenkin taitaa näyttää, että toimeliaisuudella ja uutteruudella taidetaan valmistaa omaa aikaantuloa ja apua muillenkin.

(*) 13.11.1866 no 46, 27.11.1866 no 48, 29.01.1867 no 4

Höyrylaivalla Viipurista Suomenlahdelle 1886

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 16 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkki Jukolan Juhani kirjoitti Kesämatkoilta Ilmariseen 3. & 5.8.1886. Pietariin ulottunut matka alkoi Viipurista.

Noustuamme viime Heinäk. 23 p:vän illalla Salama-nimiselle pulskalle höyrylaivalle Viipurin laivavalkamassa, irroitti se hetken kuluttua köytensä pidäkepylväistä, suunnaten kulkuansa Uurasta kohden, jonka ohitse kiidettiin k:lo 8 j. pp. Ilma oli lämmin ja kaunis, matkustus tuntui sangen runolliselta kesäisen ilman vilpoisessa tuulosessa. Uhkeilta näyttivät Uuraan vankat varustukset, jykevine valleineen ja järeine tykkeineen, kohouten korkealle salmen äyräillä, isäntämäisinä ja vakavina, ikäänkuin olisivat tahtoneet lausua: "kas täältä sitä sallii, jos tarvitaan!"

Kun sitten jo keinuimme Uuraan takaisella aukeammalla ulapalla k:lo 9 aikaan illalla, laski aurinko kullankirkkaana, rusoposkisena ikäänkuin vaipueu hiljalleen aaltoihin, vaikka se todellisesti alkoi kirkkailla säteillään kaukaisen Lännen (läntisen maapallon puoliskon) asukkaille ilmoittaa päivän tuloa, aamun uuden syleilystä. Tuuli alkoi täällä aukeammalla meren selällä vähän kovemmin keinutella laivaamme, joten jotkut nais-matkustajat sanoivat tuntevansa pahoinvointia (merikipua), mutta tuuli tyyntyi taas melkein kokonaan kun laiva saapui lähemmäksi Koiviston salmea joka suojasi kulkuväyläämme, jolloiu nautimme illallisemme, kaptenin neuvosta, ett'ei laivan heiluminen tekisi häiriötä ruuansulatuselimille, koska mekin olimme vaan tavallisia "maakrapuja", joten laivan heiluminen tuntui hiipasevan mahalaukkuamme.

Juhlallisena seisoi Koiviston kirkko eräällä kauniilla niemekkeellä, verhottuna illan hämärään vaippaan, viljavan lahden perukan vieressä. K:lo ½11 j pp. pidätti laivamme Koiviston salmen laivalaiturille, johon laskettiin muutamia matkustajia; eräs kolmimastoinen suomalainen purjelaiva nimeltä "Ukko", ankkuroitsi laivasillan vieressä. Tästä jatkoimme taas matkaamme 20 min. kuluttua; nyt jouduttiin Koiviston takaiselle aukeammalle ulapalle, jossa tuulen vihuri alkoi taas vähitellen keinutella laivaamme. Hämärtävä kesäyö verhosi näköalat ettemme niitä enää voineet ihailla. Nyt alkoi kiiltää, kuin kaksi tähteä, taivaan rannalla verkkomatalan majakkalaivan ja Seivästön valotornintulet, edellinen punertavampi, jälkimmäinen vaaleampi, osoittaen pimeässä kulkeville laivoille oikean suunnan. Lempeän näköisenä nousi kuu läntiseltä taivaan syrjältä, ikäänkuin olisi tahtonut lausua: "minä olen ikuinen ihmiskunnan valo torni". K:lo ½12 yöllä kiiti laivamme verkkomatalan ja ½1 Seivästön ohitse.

Koivistolta tuli laivaamme eräs suomalainen, englantilaisessa höyrylaivassa palveleva, merimies; hän sanoi käyneensä tervehtimässä vaimoansa ja vanhaa äitiänsä. Hän kertoi monta hauskaa juttua kaukaisilta meriltä ja tuosta kuuluisasta englantilaisesta "boksaus"taidosta (nyrkkitaistelusta), johon hänkin virkkoi jo olevansa niin tottunut, että uskalsi boksata erään englantilaisen merimiehen pitkälleen laivankannelle, jolloin tuo ylpeä Albioni herkesi koko yrityksestä, nähdeu itsensä huonommaksi. Sanoipa vielä, että tuossa oudossa puskemisessa on niin erityiset tarkat säännötkin ja joiden yli, tappion uhalla, ei saa missään tapauksessa mennä.

Yksi syy mennä naimisiin

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 16 Jul 2026 03:38:00 +0000

Uusi Suometar 6.11.1887

Viinaa takavarikkoon ottivat polisit Gustafsson ja Wiger toissa lauvantaina Pursimiehenkadun talossa n:o 15 eräältä viinamuijalta 7 kannua.
Tottapa eukkoa lienee harmittanut tuommoinen nenäkkäisyys, koska heti suoriusi vihille ylkämiehensä kanssa ja tuli vaatimaan viinoja takaisin sillä väitteellä että ne muka kuuluivat häävarustuksiin; mutta sinnehän ne sentään vieläkin jäivät polisin kynsiin.

Kiukaisista Jyväskylään toukokuussa 1884

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 15 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkki A:n Jyväskylästä lähettämä matkakirje julkaistiin Satakunnassa 24.5.1884.

Tämän kuun alussa läksin asiain vaatimana matkalle Kiukaisista tänne Keski Suomen pääkaupunkiin. Ilma oli kaunis ja keväinen, lunta ei merkkiäkään ollut enää Kokemäenjoen kauniilla lakeudella. Pellonviljelijät näkyivät jo monessa paikassa työskentelevän toukomaittensa valmistuksessa. Tyrvään paikoilla vasta alkoi näkyä talven jätteitä, jäätä järvissä ja lunta mäkirinteillä, josta syystä maanviljelys-työt eivät siellä olleet alulla, mutta lammaslaumoja, jopa paikoin lehmiäkin näkyi metsissä kävelevän. Karkussa maa muuttuu vaihettelevammaksi, jossa jyrkkiin mäkirinteisin on rakettu kauniita asunnoita. Niiden kirkas punaväri loistaa viehättävänä koivikko-metsien sisältä ja tyynenä kesäiltana varmaankin kuvastuvat kauniina Kuloveden pintaan. Nämä maisemat hyvin paljon muistuttavat Savon maisemia, missä vuoret ja järvet vaihetellen viehättävät matkustajain silmää ja tekevät ne seudut kuuluisan kauniiksi.

Tämän tien varrella, varsinkin Lauttakylän seutuvilla, näkee "Olutmyymälän" tauluja vähän matkan päässä mökkien seinillä, jotta ihmetellä täytyy, miksi nämä kunnat olutkauppoja niin paljon suosivat, kun kaikkialla muualla niitä hävitetään. Näissä mietteissä tulin Mouhijärven kestikievariin, jossa samaan matkaan yhtyi eräs Unkarilainen kulkukauppias, tahi mikä lienee ollut; paljon hän vaan sanoi maailmaa matkustelleensa. Hän sanoi kiiruhtavansa Tamperelle iltajunaan ja kun siis meillä oli sama matka niin läksimme yhdellä hevosella eteenpäin.

Mutta hyvä toivo pettikin meidät viimesessä kestikievarissa. Kun kysyimme päiväkirjaa, niin sanottiin sen olevan "toisella puolella" ja luvattiin kohta tuoda. Kun pyysimme hevoista, niin kysyttiin: "mistä herrat ovat?". Unkarilainen vastasi silloin: "kaupungista ollaan ja kaupunkiin pitäisi joutua". Noin tunnin ajan odotettua menin kysymään, eikö jo hevoista joudu, niin kummakseni isäntä vastasi "ettei ole hevoista vielä pyydettykään", ja vaati näyttämään toteen, milloin sitä on pyydetty. Silloin minä uudistin pyyntöni, johon vastattiin: "kyllä tulee kun joutuu". Taas tunnin verran odotettua kumppalini meni kiiruhtamaan, niin hänelle sanottiin, "ettei ole rattaita, kun kaikki ovat kyydissä".

Kohta senjälkeen tulikin rattaat kotio ja nyt luulimme viimeinkin päästävän lähtemään, mutta olimmehan lähellä kuuluisaa Tamperetta, jossa asiat käyvät omituista uraansa. Niinpä tässäkin; isäntä meni joen rantaan työskentelemään ja jätti meidät odottamaan. Emäntä taas puolestaan ei sanonut antavansa hevoista, kun isäntä kerran on kotona, sanoipa vielä olevan kaksikin isäntää talossa. Kohta tulikin isäntä 3 miehen kanssa rannasta ja rupesi tutkimaan "mitä miehiä me oikeastaan olemme, onko meille lupa antaa hevosta j. n. e." Minä selitin virkani ja asiani, mutta siihen he sanoivat vaativansa todistuksia, ei heidän ole pakko uskomaan paljasta sanaa. Kun viimein annoin jommoisenkin todistuksen, niin sitten ruvettiin syyttämään siitä, että olemme ajaneet edellisellä välillä liika kovaa, ettei heillä ole lupa sellaisille hevoista antaa. Silloin oli jo edellinen kyyditsiä pois mennyt. Nyt sattui taloon tulemaan muita matkustajia ja niiden kuullen menin taas pyytämään hevoista lisämaksulla. Silloin sanottiin "kyllä te hevosen olisitte hetikin saaneet, mutta tuo toinen ei saa millään ehdolla sitä", ja niin suoriutuinkin kohta tielle, mutta Unkarilainen jäi kävelemään.

Tämä viivytys teki sen, etten joutunutkaan senpäiväiseen junaan, vaan täytyi yöpyä Tampereella. Lukuun ottamatta pientä rahallista tappiota oli siitä kuitenkin se hyöty, että sain vähän tutustua kuuluisan Tampereen oloihin. Tuttavieni seurassa kävin katselemassa sen uljaiden tehtaiden rakennuksia, joista näin lyhyissä havaannoissa en taida mitään muuta lausua, kuin "voi, tahi kuinka suuret ne ovat". Tehtaan juhlasalissa harjoitteli joukko pieniä poikia torvisoittoa ja piljaarttipeliä. Molemmat toimet näyttivät heiltä, kokoonsa verraten, käyvän aivan näppärästi. Torvillaan he puhalsivat sangen suloisia säveleitä, josta tehtaan isännät ansaitsevat kiitoksen, koska he työväellensä ovat toimittaneet näin etevän nautinnon. Kävimme myöskin useammissa lauluharjoituksissa, mutta ei yhdessäkään niissä ollut jäseniä tarpeeksi kokoontunut, jotta laulun kuuleminen jäi sikseen. Suomalaisen seuran lukusalissa myöskin poikkesin tuttavani keralla, vaikka luullakseni siihen ei ole oikeutta päästä muilla kuin seuran jäsenillä. Vuotuinen jäsenmaksu muistaakseni siinä on 15 markkaa, jolla saa vapauden lukea sanomalehtiä niin paljon kuin haluttaa ja pelata sakkia, tammia y. m. seuran huoneissa. Myöskin seuralla on oma ravintola samassa paikassa, jossa saavat raittiit ja kohtuulliset sekä kohtuuttomat tarpeensa tyydytetyksi.

Tampereelta jatkoin matkani rautatiellä Keuruulle. Matkustajia oli III:n luokan vaunussa alusta 16, joista Keuruulle päästyä oli ainoastaan 8 jälelle; ei siis matkustajaliike sillä kerralla ollut ollenkaan vilkas. Näiden matkustajain joukossa oli eräs nuorukainen, joka sanoi tulevansa Helsingistä ja kertoi siellä olevan "uuden uskonnon" saarnaajan, joka panee koko pääkaupungin pyörälle. Helsingin sanomalehdissä onkin hänestä sittemmin ollut laveampia kertomuksia, joiden johdosta ei taida muuta kuin surkutella tätä kansaa, joka ei tahdo totuutta kuulla, vaan juoksee yhä uusien perään, sillä heidän korvansa syhyvät. Samalla matkustajalla oli myöskin Raittiuden kirjoja kaupattavana ja muutoin hän tuntui olevan harras raittiuden ystävä.

Tällä pohjanmaan rautatiellä juna kulkee paljoa hiljempää, kuin eteläisillä rautateillä, jotta junassa on tilaisuutta tarkastella ympärillä olevia seutuja. Kaikkialla näkyi täällä vielä lunta ja jäätä. Monessa paikassa vielä jäitä myöden kulettiin ja metsäajoja reellä toimitettiin, jotta synkeältä tuntui mielelle, kun Länsisuomen sulilta lakeuksilta yhtäkkiä joutui näille Hämeen lumisille sydänmaille. Ruislaihot kaikkialla missä niitä paljaana oli näyttivät sangen surkastuneilta, jopa paikoin perätin kadonneilta, jotta huolella katsoo maamies tulevaisuuteen, huoaten: Herra varjele maatamme nälkävuosista! Näissä mietteissä matkustin Keuruun asemalta hevoiskyydillä tänne Jyväskylään, jonka pyrinnöistä ja edistymisestä tahdon seuraavassa kirjeessä kertoa.

Lammin kirkolta Evon opistolle 1880-luvulla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 14 Jul 2026 04:00:00 +0000

Hämeen sanomissa julkaistiin loppuvuodesta 1888 yläotsikolla Matkailijan Päiväkirjasta kirjoitukset Eräs matkamuistelma Hämeen erämailta (28.09.1888 no 78 & 02.10.1888 no 79) sekä Käynti Nuutajärven lasitehtaalla (30.11.1888 no 96). Näyte ensiksimainitusta:

Yleensä ei Lammin pitäjä luonnonihanuudessa voi vetää vertoja useimmille muille Hämeen pitäjille, mutta löytyy sielläkin seutuja, jotka kyllä ansaitsevat katsomista ja joihin matkailijain täydellä syyllä kannattaa pistäytyä Ainakaan se, joka haluaa tutustua Hämeen "erämaihin", ei kadu matkaa Lammin takamaille.

Halu oppia tuntemaan vieraita seutuja ja nauttia luonnonihanuuksia pani meidätkin tuumimaan, että jos sitä lähtisi takamaille, ja eräänä kauniina elokuun aamuua kokoontuikin viisi pulskaa poikaa kirkolle, josta matka oli alettava. Eväspussit selässä, puukot vyöllä — jos karhuja nähtäisiin — ja kasvi-opit taskussa lähdettiin talsimaan edelleen. Joukkoa johti vakaa Simeooni, seurasi sitten viisas ja kaunopuheinen Salomooni, Jonatani, vilkas Taavetti ja pieni mutta kestävä Hapakukko. Ilma oli suotuisa — ensin tosin hieman sateli, mutta pian selkeni taivas ja Elokuun aurinko hymyili lempeimmillään. "Taivas näytti suosivan" retkikuntaa.

Kirkolta lähdettiin ensin Kuurikalla, josta erästä toveria aiottiin mukaan, mutta hän ei joutanut lähtemään, mitä lie ollut kotona asioita. Kuurikalta mentiin kärritietä Myllytorpalle ja siitä polkuja myöten Must'joen Eeron torpalle. Välimatkalla oli Kaakonvuorella muuan jätinraunio nähtävissä. Kummun olivat noin 40 vuotta takaperin eräät miehet Juhannusiltana "heittäneet ylös", luullen siellä aarteita tapaavansa. Kaakonvuoren sivulla on suossa soma ympyriäinen lammikko, Kaakon silmä.

Must'joella loppui polku, torppa oli suljettu, ihmiset ulkotöissä. Kun hetken oli mietitty, mistä opas saataisiin ja Salomoonikin vasten tavallisuutta myöntänyt, ettei hän ollut tiestä viisas, lähti Simeooni tallustamaan metsästä kuuluvaa lehmänkellon ääntä kohden, ja palasi, kun palasikin opas mukana. Merkillinen se oli, jalat molemmat sisäänpäin, vialliset, niin etkä täytyi kävellä jalkateräin syrjillä.

Torpan vieressä on iso kallio, josta on laaja, mutta yksitoikkoinen näkö-ala: paljasta metsää ylt'ympäri, idässä sentään pilkistää puiden välistä sievä Teväntöjärvi, ja kaukana lännessä häämöittää Parikkalan kasarmit. Pian tultiin sitten Huht'mäen torpalle, josta taas kärritie alkaa. Tie kulkee rehevän lepikön kautta, joka aika ajoittain vaihtuu sieväksi koivikoksi. Huht'mäestä tultiin Siltaseen, siitä Vitiöön, Vitiöstä Helisevän kautta Ylämyllylle. Yllämainitut näyttävät olevan jotenkin varakkaita metsätorppia, väestö hyvin hyvänluontoista ja kohteliasta. Ylämyllyn mylly kuulunee jo Iso-Evon kylään. Siitä lähdimme niittypolkua myöten Evon metsä-opistolle.

Vähitellen muuttuu maisemakin. Tähän asti oli kuljettu yksinomaan lehtimetsää, nyt lepikkö vähitellen muuttui havumetsäksi. Kohta olimmekin Evon alueella, metsä kävi enemmän ja enemmän siivotuksi ja pian väikkyi Ylisen Rautjärven rauhallinen pinta edessämme. Sen toisella rannalla häämöitti "Evon kaupungin" rakennukset. — Evon opisto on siksi tunnettu, etten turhaan vaivaa lukijoita vajavaisilla selityksilläni siitä, parempia kun on ennestään saatavissa. Hyvän vaikutuksen se vaan tekee tulijaan. Kolmelta puolen ympäröivät järvet, siellä täällä kasvavat ihanat koivut, tuoreet haavat ja lepät ovat kauniina vastakohtana kuivaan havumetsään, johon ympäristöön on tottunut. Luonnostaankin on paikka hyvin sievä, mutta paljon sitä on myöskin istutuksilla y. m. sievistetty, paljon uutta ja kaunista siellä on vieraalla nähtävänä.

Junalla Tampereelta Tammisaareen 1887

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 13 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin Lpp Matkahavaantoja alkaa kuvauksella Tampereelta kohti Tammisaarta, mutta palaa myöhemmissä osissa poikkeamiin Paikkarin torppaan, Lohjan kirkolle ja Fiskarsiin.

Kauniina kesäisenä sunnuntai-aamuna astuin Tampereella höyryjunaan ja lähdin Tammisaarta kohti. Matka kävi alussa jotenkin yksitoikkoisesti. Ensikerran astuin vaunuista ulos Toijalassa. Oudolta siellä näytti ympärystä. Entinen tiheästi rakettu kylä oli viime syksynä muuttunut tuhaksi ja uusia rakennuksia oli vasta harvassa. Ei myöskään näkynyt sitä vireätä liikettä, joka Toijalassa tavallisesti on nähtävänä; pyhä-aamun tähden tietysti oli kaikki rauhaisaa. Pian oli kuljettu Akaan ja Sääksmäen väliset kankaat ja esille tulivat Saariuskulman laajat pellot ja Kalvolan Kirkkojärven somat ympäristöt monine kartanoineen.

Parolan pysäyspaikalla olijotain harvinaista nähtävää. Siellä oli näet venäläisiä sotamiehiä. Ne eivät Suomessa ole oupoja vieraita, mutta ei moni matkustaja ollut niitä pitkään aikaan nähnyt. Muuan savolainen näytti niitä varsinkin uteliaisuudella katselevan. Parolassa on joka kesä ollut melkoinen joukko venäläistä sotaväkeä. Toisinaan niitä asuu niillä seuduilla talvellakin. Nyt i sanottu tykkiväkeä tulleen ensinkään. Ei tahdo Parolassa olla kylläksi tilaa kanuuna-harjotuksiin. Lähipaikkalaisilla on sotaväestä tietysti haittoja, mutta etäisempi ympärystä pitää sotaväen oloa onnenansa, kun saavat vähä karjan-tuotteita kaupaksi. Hämeenlinna, joka kesällä on erittäin viehättävä katsella, oli hiljattain saanut uuden uhkean rakennuksen, tietysti uutta alkeis-opistoa varten.

Hyvinkään ja Tammisaaren välillä pysähti juna useampia kertoja pysäyspaikkain välillä matkustavaisia ottaaksensa. Sopivahan tuo onkin, ettei joka tienhaaran tähden kalliita pysäyspaikkoja rakenneta, eikä virkamiehiä palkata; pääseehän sitä muutenkin junaan, kun vaan pysäytetään. Vaunussa on tienvierestä tuleville matkustajille pilettiä, joilla pääsee ensi pysäyspaikkaan.

Lohjan asemalta poikkesin vähän rautatieltä sivulle päin, Nummelle, Lohjalle ja Sammattiin. Kauniita näkyaloja tarjoovat mainitut seurakunnat runsaasti. Kauniita järviä ja järven lahtia somien kukkulain ympäröiminä aukenee tuon tuostakin katseltaviksi. Metsissä on lehtipuita ja petäjiä, kuusia ei ole niin runsaasti kuin paikoin länsi-Suomessa. Omenapuiden viljelys näyttää siellä tulleen aikaisemmin tavaksi kuin länsi-Suomessa. Vanhoja omenapuita näkee yleensä talojen seinustoilla. Muuten ei puutarhan hoitoa näytä paljo harrastettavan. Omenapuutki olivat enimmäkseen jätetyt oman onnnensa nojaan. Rakennuksista paikkakunnalla ei ole erittäin sanottavaa. Olkikattoja näkee enempi kuin länsi-Suomessa.

(*) Lounas 09.07.1887 no 54, 30.07.1887 no 60, 20.08.1887 no 66, 11.01.1888 no 3 B

Joensuusta Käkisalmeen kesäkuussa 1861

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 12 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin Matkustavainen H-n Matkakertomus kesäkuulta julkaistiin Suomen julkisissa sanomissa 24.7.1862. Ote:

Joensuun kaupunnista Karjalassa astuin höyrylaivaan "Aallotar". Tämä ei kovan kiireesti kulkenut, koska Lauritsalaan mennessä viivyttiin 4 päivää. Tämmöinen hidaskulkunsa tulee siitä, kuin näille vesihevoisille pannaan pitkä jono tavara"lotjia" vedettäväksi Lauritsalaan, josta ne sitte nykyisten jättiläisten rakentamaa kanavaa kulkevat Viipuriin.

Tällä välillä ei ollut silmään pistävää muuta kuin petäjäpuilla ja kallioilla ympäröitty Saiman vesistö sekä paljo myötään ja vastaan kulkevia höyrylaivoja, jotka paraastaan olivat lankku- ja lauta-kuormain vetäjiä; paitsi vastaamme tuliat, jotka kulettivat muuta tavaraa Kuopioon ja Joensuuhun. Oli täällä kallioin koloissa kyliä ja puusahoja, joista Enonkoski oli merkillisin, sillä tässä oli kirkko ja koulu; olipa putelin puhallus-tehdaskin. Tässä saksalaiset puhaltaa pullistivat rautapillillä putelia. Olipa näiltä kasvot punaisiksi palanut, ja vanhemmilta miehiltä silmätki kuumuudesta pilaantuneet; vaan eipä nämä kuuluneet maamme miehille tätä puhallusmahtia antavan.

Jo jätän nämä, kuin näkyy Savonlinnan kolme tornia. Tätä kaupunkia ruotsalaiset nimittävät: Nyslott, joka merkitsee "uusi linna". Ei tämä ole ihan uusi, jo on monta sataa vuotta seisonut. Naakat ja varpuiset sen sisällä rähisivät ja muutamia venäen sotapoikia istui sen portilla. Kaupunti on vanhan tapanen, kaidat kivikadut, venäen kivikirkko keskellä kaupuntia. Lutherilaiset käyvät maalla pari virstaa kaupunnista Säämingin kirkolla.

Jätettyämme Savonlinna tultiin Lauritsalaan, jossa oli "Aallotar" jättäminen. Sieltä kulettiin maamatkaa kanavan vartta, ihaillen sen seutuja ja kummastellen ihmiskäden voimallisia töitä, Viipurin komeasti rakettuun kaupuntiin. Nähtyämme sen vehkeet ja laivaliikkeet (joista emme tahdo pitemmältä kertoa), matkustimme itään päin Jääskeksi nimitetyn pitäjän läpi.

Täällä on kansa luultavasti tarkempaa säästämään omaisuutensa; eivät ne rahojansa ummessa silmin laukkuryssille ja kaupunkilaisille työnnä "saali"-huivista ja "leninki"-vaatteista, eikä suurin kengistäkään. Nämät rakastavat omatekoista saalia jota sanotaan hunnuksi, joka on paljaalla vedellä valkiaksi värjätty, sekä omatekoista leninkiä joka on lyhempi tavallista; en tiedä paljoko tuo maksanee se punainen verka joka sen helmaan on ommeltu. Kengät tekee hän satasarvisen härän nahasta, jota sanotaan koivuksi (koivupuuksi), ja ne kengät ovat "virsut", "laapotit" ja "lötöt" nimeltänsä ja tämän härän uahasta pannaan lihapuoli päälle niinkuin vasikannahkasissa lankattavissa resetissä. Solki on suuri tavallisen teeva'in kokonen. vaimoilla tukka lyhyt samoin kuin miehillä, ja mustat nauhat päässä ristin rastin; vieläpä pitkä punainen lankavyyhti riippui takana, merkiksi, että on Herran ehtoollisella jo käynyt. Nämät viimeksi mainitut Joutsenen pitäjässä.

Näitä huntupäitä on miehen saanut vaimoväki aina Käkisalmeen asti; ja muutamissa kirkkokunnissa eivät tytöt saa pitää mitään päässänsä kesällä eikä talvella, kuin jonkun piikkinauhan, josta jo S:ttaressa haastettiin Käkisalmesta. Tässä kaupunnissa oli venäen kieli valtakielenä, jota kaikki siellä asuvat Suomalaiset "soltsentivat", ei muistaen suomen kieltä miksikään.

Kuopiosta Helsinkiin 1887

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 11 Jul 2026 04:00:00 +0000

Savon kirjeenvaihtaja välitti kesällä 1887 Huomioita kesämatkoilta(*), jotka olivat päätyneet Tukholmaan. Hän ei kuitenkaan hypännyt suoraan määränpäähänsä vaan kertoi myös matkasta Kuopiosta Helsinkiin.

Kun minä Kuopiosta läksin höyryaluksella etelään päin matkaani alkamaan, istuin kannella ja mietin, miten voisin parhaiten täyttää lupaukseni kirjoittaa "Savolle" näistä kesämatkoistani, sillä kaikki mitä semmoisilla matkoilla huomaa on siksi pintapuolista ja yksityistä laatua, ettei siitä mitään paperille joudu. Maisemat meni ohitseni jälkeä jättämättä, sillä olinhan ennenkin nähnyt kyllikseni tuommoisia saaria ja niemiä — vedenraja kallioinen, päällä yksitoikkoinen viheriä metsä — mitäpä niistä olisi sanottavaa, ajattelin ja läksin kävelemään matkustajain joukkoon siinä toivossa, että jospa sieltä jotakin kerrottavaa lähtisi, mutta turha vaiva. Yksi istui ja tuijotti veteen nähtävästi ilman tarkoitusta, toinen selaili jotakin kirjaa pääsemättä selville lukeako sitä vai ei, kolmas ei tehnyt sitäkään, istui vaan nähtävästi mitään ajattelematta, tahi jos hänellä joitakin oireita sinne päin oli, ajatteli hän varmaan sitä, mitä hän nyt ajatteleisi, — vaan tuskin lie päässyt siitäkään selville. . .

Mutta tuossahan pysähtyi kaksi herraa vastakkain, kai heillä on jotakin sanomista . . . "Kaunis ilma," sanoi yksi ja katsoi ympärilleen. "Kaunis ilma", liitti siihen toinen ja katsoi myös ympärilleen. vaan siihen puhe loppui ja herrat jäivät vastakkain seisomaan tarkastellen laivan kantta jalkojensa juuressa, mutta eihän sieltä sanoja löytynyt. Toinen heistä oli huomaavinaan jotakin järvessä ja sai siten syytä poistua, suureksi helpoitukseksi kummallekin — ja minulle myös .

Vaan heti siitä päästyäni sain tilaisuutta kuulla jotakin parempaa. Kaksi nuorenpuoleista miestä olivat saaneet puheensa aineeksi maisteri Castrénin lentokirjan ja nuoren suomalaisen puolueen. Puheesta, joka kävi ruotsiksi, tunsin etteivät he kuuluneet tuohon puolueesen. Sitä tuntuivat sanovan, että huomattava hajaannus alkaa vallita suomalaisessa puolueessa ja arvelivat, että hauskaa on nähdä, mitä tuosta kaikesta tulee. Tuntuivat toivovan siitä etua ruotsalaiselle puolueelle. Minä tuumasin yksikseni, että aikaista tuo toivo vielä on, ja jätin heidät rauhaan.

(*) Savo 26.07.1887 no 83, 06.08.1887 no 88, 11.08.1887 no 90, 13.08.1887 no 91

Maaningalta Enontekiöön 1884

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 10 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin -i -s. kirjoittama Matkailumuistoja oli pisin kotimaan matkustusta kuvaava kertomus, johon sanomalehdissä tämän kesän sarjaa kerätessäni osuin.(*) Se alkaa näin:

Sain päähäni lähteä Lappiin. Mitä kerran Savolaisen päähän pistää, se ei ensi hetkessä sieltä eroa. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja mies taipaleelle. Ei ollut minulla Ilmarisen oritta eikä väinämöisen venettä matkatakseni noille oudoille oville, Turjan lasten tanterille, vaan viisi siitä, olihan koipeni jommoisessakin käyttämiskunnossa. Sauva vaan siis käteen ja niin mies matkaan yhtä yksinkertaisella menolla kuin ensimmäiset opetuslapset.

Se oli myöhään illalla toukokuun 14 päivänä v. 1884, kun taipaleelle suoriuduin. viluinen vallan oli ilma, lunta sateli, tuprutti, peittäen keväiset kentät taasen valkealla lumivaipalla. Ästelin siitä Kinnulanjoen sillalle, joka on vähän yli puolen peninkulmaa etelään päin Maaningan kirkolta, ja siinä aloin miettiä, mihin suuntaan oli matkani tehtävä. Jäät järvillä jo olivat petollisia vallan, jonka vuoksi maantietä myöten päätin Pohjolaan pyrkiä. Hiljakseen lorisivat joen vedet sillan arkkujen alla, kuin kuiskaten: saas tästä onneksi matkalle! Siemasinpa kelpo kulauksen joen raikasta vettä ja sitten kahlaamaan yön selkään kohden Naarvanlahta, päästäkseni Iisalmeen vievälle vallantielle.

Useita virstoja en vielä kulkenut, kun jo tie kohosi sangen korkealle mäelle, jonka harjalla oli yksinäinen torppa. Sen sivuitse yritin tarpoa tuoreessa lumessa, vaan silloinpa koipeni muistivat Kiiskisen komannon: top tykkänään. Tinkiminen ei auttanut, täytyi mennä vaan torppaan aamuyötä lepäilemään.

Kun aamulla unesta havahduin, loisteli aurinko jo vallan korkialla taivaan sinilaella. Läksin siitä ulos. Laveita, lumisia maisemia silmiini levisi, minne vaan päätäni käänsin ja viehättäviltä ne kevät-aamun hohteessa loistelivat. vaan eipä nyt mielestäni ollut aikaa seutuja ihaella, eteenpäin oli ehdittävä. Upeaan astelin tietä pitkin, joten pian olin Alapitkän kylässä, joka jo kuuluu Lapinlahden pitäjään. Kulkiessani kylän sivu, pistäysin pienoseen tölliin tien laidassa, jonka ovesta sankea savupilvi ilmoille ryntäsi. Tupa oli noita Savossa niin tavallisia savutupia, ollen siis paraillaan lämpiämässä. Tuvan pankolla kyykötti pari ihmisen alkua paljaassa piikossa ja tuvan emäntä kehräsi tappuroita uunin edessä, jalallansa heiluttaen vähäistä liekkua, jossa nuorin lapsista hienoa porinaa piti. "Poppa tekköö pahhoo! Poppa tekköö pahhoo!" alkoi vähän takaa toinen lapsista pankolla kiljua, ja sen paidan helmat liehuivat ilmitulessa.

(*) I Maaningalta Ouluun: Oulun Ilmoituslehti 15.06.1887 no 47, 29.06.1887 no 51, 02.07.1887 no 52, 06.07.1887 no 53, 09.07.1887 no 54, 13.07.1887 no 55, 16.07.1887 no 56, 20.07.1887 no 57

II Oulusta Pellonkylään Turtolan pitäjässä: 23.07.1887 no 58, 27.07.1887 no 59, 30.07.1887 no 60, 03.08.1887 no 61

III Pellon kylästä Enontekiön kirkolle: 06.08.1887 no 62, 10.08.1887 no 63, 13.08.1887 no 64, 17.08.1887 no 65, 20.08.1887 no 66, 24.08.1887 no 67, 27.08.1887 no 68, 31.08.1887 no 69, 03.09.1887 no 70, 07.09.1887 no 71, 10.09.1887 no 72

IV Sydänkesä Enontekiössä: 14.09.1887 no 73, 17.09.1887 no 74, 28.09.1887 no 77, 01.10.1887 no 78, 08.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81, 15.10.1887 no 82

Hämeenlinnasta kohti Jyväskylää 1890

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 09 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin -e- Muistelmia eräältä matkalta julkaistiin tuorereeltaan Hämeen sanomissa heinä-elokuussa 1890. (*) Matkansa alkoi näin:

Ilma oli välttävä, kun lähdimme Hämeenlinnasta. Tuuli tosin rajuili ja tuon tuostakin siivillään viiletti pilven ilman äärestä toiseen, mutta taas näkyi välillä viatonta, puhdasta ja toivoa herättävää sinervää, niin että toivovin mielin saimme matkalle. Seutujen ikävyyden tähden päätimme alkumatkan noin 2½ penik. Palsarin kankaalle asti ajaa hurauttaa hevosella. Pian saikin selkämme taakse jäädä Hämeen "kaunis" pääkaupunki puistoineen päivineen. Kiitämme ohi Kirstulan ja Herniäisten kartanjoen, luomme pikipäin katseemme yli mahtavan, vaikka synkän Hattulan selän, jonka rantamilla siellä jäällä somia taloloita näkyy, mutta juuri parhaalla juhlamielellä ollessamme ikäänkuin sukellamme alas tuohon vanhan-aikuiseen, lahoavaan Mierolan kylään. Uh, kuinka vastenmielisen vaikutuksen se tekee mieleen!

Hyvä kumminkin, että ennen kuin aavistammekaan äkkää silmämme korkean virrasta nousevan mäen ja sen huipulla kauniin Hattulan kirkon. Ylevänä ja mahtavana luo se alas meihin vakavan katseensa, viitaten ylös rauhan majoihin, puhtauteen, viattomuuteen. Juhlallinen, hieman synkkä kuva painuu mieleemme tästä kummusta kirkkoineen kuusikkoineen. Ajatukset kääntyvät yhä vakavammiksi ja pysyvät sellaisina siksi pian olemme ehtineet Rahkoilan kylästä alkavaan havumetsään, olemme ikään kuin suojattuina ympäristön katseilta halaistessamme noita Hämeen humisevia hongikoita, uinailemme rauhassa emmekä huoli ottaa armolliseen huomioomme tiellä kohtaavia ikävähköjä lakeuksia.

Kohta olemmekin kiitäneet kaupungista puolikolmatta penikulmaa, olemme päässeet Palsarin huhajavalle kankaalle, josta käännymme Sääksmäkeen vievälle tielle. On yhtä komeata metsikköa yhä niin, että kuljemme kuin vuoltua väylää vaan, kunnekka äkkiä käännymme vasemmalle, metsä loppuu ja eteemme leviää ääretön aukee vaihte luinensa: selkineen, saarineen ja lehtoisine rantoineen. Pakene siis pois sinä juhlallinen kuori ja syöksy esiin tunteiden virta sieltä nuoresta rinnasta! Pysähdymme hetkeksi ja tarkkaamme luontoa. Tuuli puhkuen entää, tumman harmaat pilvet kiitävät, lentävät ikään kuin perikadon tieltä, valkoisessa vaahtovaipassaan tyrskyy koko Sääksmäen selkä. Todella epäsuopea oli ilma ja uhkasi tehdä lopun koko vierailuistamme ulko-ilmassa. Kaiken uhallakin palautimme hevosen kaupunkiin ja rohkein toivein läksimme astelemaan tuorevoimaisina eteen päin huolimatta siitä, kuinka kohisikin edessämme selkä, tuuli vastaan vonkui ja taivaalla synkät pilvet uhkasivat. "Hirveätä, mutta suurenmoista," puhkesi kumppani huudahtamaan luodessaan silmänsä mäeltä alas.

(*) Hämeen Sanomat 22.07.1890 no 58, 29.07.1890 no 60, 08.08.1890 no 63, 15.08.1890 no 65

Visuvedelle 1879

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 08 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin Erikin poika kertomus Kesämatkoilta liikkui järvimaisemissa.(*)

Murolen kanavalta matkustin höyry-aluksella pohjosen päin. Tultuani Visuvedelle, johon vesimatkani hetkeksi pysähtyi, aukeni suuret lakeudet, jotka näyttävät jo vähän pohjanmaalle, ja jotka minulle tuiki outoja. Kehumatta itseäni, en ole mikään hätäinen lapsi. Näitäki seutuja minä tarkaten katselin. Niinpä huomasin siellä eräässä heinäladossa, mihin ystävällinen nainen minun johdatti katsomaan, suomen sotilaita varten Tampereen konepajassa tehdyn poikkihakatun pönkän näköisen malmisen muistopatsaan. Se on aiottu pystyttää Alavuden pellolle ja jo kerran kuletettiinki se sinne, mutta kahta sukkelammin se sieltä takasin tuotiin; saatiin, näet, tietää ettei nykyinen hallitus suostunut antamaan patsaan pystyttämiseen lupaa eikä mitään muistomerkkiä niille, jotka sitä vastaan ovat taistelleet. Se on pari syltä pituudeltaan ontelo patsas, jonka kylessä on kirjotus: "Uskollisille ja Urhoollisille Suomen pojille Kaatuneille 1817/11108." Latokopissa sitä nyt säilytetään lukko ja pönkkä ovella, ties kuinka kauan!

Kävellessäni maantietä, huomasin joukon naisia puutarhassa pihlajain ja syrenien varjostaman huoneen ulkopuolella. Niistä eräs rouvas-ihminen luki ruotsin murteella, kauniisti kuuluvalla äänellä, sopivata saarna; tahi rukouskirjaa. Muitaki vieraita, paitsi minua outoa, oli kokoontunut puutarha-aidan ulkopuolelle kuuntelemaan tuota hartauden hetkeä, joka tuntui vaikuttavan yhtä paljon minun henkiseen olentooni, kuin suvinen iltapäivä raittiissa ilmassa auringon paistaissa tekee mielen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Lukemisen lopetettua rupesivat toiset naiset laulamaan luultavasti hengellisiä matkalauluja, siltä ne kuuluivat. Korttierissani kysyin naiselta kuka tuo rouva oli, sain vastaukseksi: „vapaaherratar v: — Helsingistä; hän on kesävieraana täällä ja pitää usein semmoisia luennoita." —

Päältäkatsoen näyttävät talonpojat olevan hyvin voipia aineellisessa suhteessa; sanomakirjallisuutta harjottavat myös, näin ainakin U. S:n siinä talossa, missä kävin sisällä. Minä jätin Visuveden kylän ja matkustin maitse pohjoseen päin. Ensimäinen pysähdyspaikka oli Virtain kirkonkylä, jonne Visuvedeltä on noin 10 virstaa. Matkustus oli rattosa; onnistuin, näet, saamaan matkatoverikseni kaksi sen seudun naista, jotka minulle kertoivat joukon uutisia. Virtaille pääsin juuri kirkonmenon aikana. Koska mieleni teki kirkkoon, joka päältä päin näytti vanhalta ja harmaantuneelta, seurasin tahtoani. Sisäpuolella vetivät huomioni puoleensa monet kummalliset puuveistokset kirkon seinämillä. Niinpä etelän puoleisella seinällä oven yläpuolella huomasin kirjotuksen, joka on näin kuuluva:

"Vidain Kappeli Kirkko vuona 1774. Hänen Kuning:sen Mai:tins Kuningas: Gustaf III nen hallituxen aiiala on tämä Kirkko Udesta Ylösrakettu Ja kutsutan Sillä nimelä Gustaf Ja vuana: 1796 Hänen Kuning:sen Mai:tins Kuningas Gustaf Adolph Hallituxen aiiala on tämä Kirkko malattu Maalari & Thomas Kiempe & Ja Siihen aikan oli tämän Kirkon ylitse Kirkko Herra ia provasti Korkiasti Oppinut Magesteri Herr Lars Forselius."

Tätä en saanut jumalanpalveluksen aikana kirjoitetuksi, vaan jälkeenpäin eräs nainen, jonka kanssa tulin hyvään tuttavuuteen, hyväntahtoisesti lähetti minulle. Kiitos hänelle vaivastaan! Kansa näyttää vähän pohjalaiselta ja luonneki sen osottaa. Liikanaiset koristukset eivät ole siellä vielä saaneet sijaa kansan pu'uissa. Omakutoiset hameet näin melkein kaikkien talonpojan tyttärien verhona.

(*) Tampereen Sanomat 30.08.1879 no 69, 03.09.1879 no 70, 06.09.1879 no 71, 27.09.1879 no 77, 18.10.1879 no 83

Muistopatsaskierros kesällä 1885

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 07 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkki Matkustaja ei halunnut kerskata matkakertomuksensa viehättävyydellä, mutta lähetti sen kuitenkin julkaistavaksi Suupohjan työmiehessä 4.8.1885.

Kesäkuun 18 päivänä läksin ajaa köröttämään sitä suuntaa kohden kuin Oulun rautatiekin menee. Lapualta tuli minulle seuralainen, jonka kanssa sitten yhdessä kuljimme, kumpanenkin sentään omalla hevosellamme. Hellänmaassa pistäyimme erään tuttavan luo ja sitten menimme Ylihärmän kirkolle yöksi; siellä ollessamme illalla jyrisi ukkonen ja vähän sateli.

Aamusella saimme kumpanenkin kärryillemme toverin; ja niin sitten luijotettiin Alahärmän kirkolle, johonka saavuimme kello 11 edellä puolisen. Vaikka ilma oli tavattoman helteinen, oli maantien ojissa vielä peukalonpään kokoisia sulamattomia rakeita, joita oli edellisenä iltana satanut; arveltiin että ne olisivat tehneet vahingoita, mutta emme olleet tilaisuudessa nähdä vahingon sattumia emmekä liioin tavanneet ketään, jolta olisimme kyselleet. Uuskaarlepyyn tällä puolen valmisteltiin Juuttaan muistopatsasta (joka palatessamme olikin jo valmis).

Menimme Pietarsaaren kautta Kokkolaan, johonka saavuimme 20 päivän aamuna kello 7. Hörppäsimme siinä "sadetta pitäissämme" aamukahvin ja läksimme sitten taas luikasemaan pohjoista kohden. Vitikan kevarissa erkanimme pois rautatien yhteydestä ja matkasimme Kälviän, Kannuksen ja Sienin kautta Ylivieskaan. Alahärmästä sinne asti olivat rukiinlaihot huononpuoleisia, mutta Kalajoen vartella, Nivalassa, Haapajärvellä ja Pyhäjärvellä olivat ne hyvät; ihanat viljelykset huvittavat siellä matkaajain silmiä erinomaisesti. Niitä kauniita maisemia, joita siellä kaikkialla löytyy, seisahduin monessa kohden ihastuksella katsomaan. Laveat niityt ja kydöt todistavat, että seudulla eletään vähemvällä vaivalla kuin minun kotiseudullani. Paikkakunnalla löytyy vielä tekomaitakin niin paljon, että siellä voisi elää hyvin toista vertaa enemmän kansaa kuin sitä siellä nykyään löytyy.

Pyhäjärveltä käännyimme Kiuruvedelle päin, joten pian olimme tulleet Savonmaahan. Siellä oli paljon järviä ja vaaroja. Kiuruveden kirkonkylä ja kirkko sijaitsevat luonnonihanalla paikalla Kiurujärven partaalla. Kirkolta kulkee vähäinen höyryvenhe Kiurujärveä myöten Iisalmeen päin. Siinä matkustimme sinne. Välillä kohtasi matkaajia noin parin virstan pituinen maanselkä, jonka ylitse mentiin jalkaisin. Tällä selänteellä löytyy eräs mainittava "kuninkaan lähde", jossa oli satoja "prunninjuojia"; sanottiin veden siinä olevan erinomaisen terveellistä. Siinä hetkisen istuttuamme ja muutamia laseja vettä juotuamme lähdettiin taas astuskelemaan laivasiltaa kohden, josta toinen höyryvenhe meidät kuljetti Iisalmen kauppalan rantaan; siihen saavuimme kello 9 aikaan aamusella.

Tämä kauppala sijaitsee luonnon ihanalla paikalla; se ei ole suuri, mutta ei kovin pienikään, onhan vaan kaunis kaupungin alku. Tallustelimme pitkin kauppalan katuja ja töllistelimme sen puotileimoja, joista silmiinpistävimpiä olivat nuo monet viina- ja rommimyymälät; olihan siellä toki ravintolakin, jossa saimme syödä. Kirkko on puusta, se on suuri ja kaunis ristikirkko. — Kaikki oli kylässä ihanata, niinkuin ollakin pitää. Kirkon ohitse kulkee tie komealle ja kuuluisalle virran sillalle; sen läheisyydessä on Dolgurogin muistopatsas.

Koljon virralla olimme yötä, ja sitten aamusella menimme katselemaan sitä muistopatsasta, joka siellä on tänä kesänä pystytetty eräälle kummulle järven partaalla. Se on tehty kivestä. Muistopatsas on 9 kyynärää korkea ja ylähuipusta 3 korttelia paksu. Jaluksena on ensin kaksi astelmaa; niistä on alimmainen kivi 4 kyynärää leveä ja 3 korttelia paksu ja päällimmäinen noin kolmea jalkaa, jonka päällä varsinainen kivi seisoo. Muistopatsaan neljällä taholla löytyy suomalaiset kirjoitukset, jotka osoittavat, että se on pystytetty sankarien muistoksi, jotka heinäkuun 27 p. 1808 siinä tappelivat isänmaan, Suomen, edestä.

Koljonvirran taistelun muistomerkki Iisalmessa
Museovirasto, CC BY 4.0

Kohti Jyväskylää vuonna 1868

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 06 Jul 2026 05:40:00 +0000

Ensisijaisesti runoistaan tunnettu Olli Berg (1842-1917) kirjoitti Kansan lehteen 15.8.1868 matkakirjeen nimimerkillään O. Wrn.

Lähdettyäni maamme itäisimmästä kaupunnista, kulki tieni Uukuniemen ja Parikkalan pitäjien läpi Savonlinnaa kohti. Mutta Kerimäen pitäjässä katkaistiin tie salmekkeelta, josta lautturi vei yli kapeelle maakaistaleelle — Punkaharjulle. Ennen olin ajatellut Punkaharjua joksikin hirveäksi jyrkkä-kupeiseksi töyrääksi, vaan eipä olekkaan luonto sitä jättänyt kädestään niin yksitoikkoisena. Kauniita niemiä, ihanoita lahtia ja lammikoita on tämän, paikoin matalan ja kaidan, paikoin korkean ja jyrkän sillan kaunistuksena. Hieno tuuli läikkyviltä laineilta hengitteli raittiimpaa ilmaa helteeltä runneltuun ruumiiseeni; mieleni virkistyi ja aloin Tuunan salmesta yli tullessani hyräillä Kymäläisen runoa Punkaharjusta. Tätä kuullessaan hymyili lautturin vakainen muoto ja arveli: "kaikista ne herrat saavat virsiä", johon selitin sen olevanki talonpojan työtä.

Savonlinnan salmelle tultuani, vei "Ollin linnan" vanhentunut muoto ajatukseni vuosi-satoja takasin, mustiin muistoihin. Tämän kaupunnin kestikievarissa tahtoi eräs päihtynyt tehdä minulle rauhattomuutta, josta kuitenkin isäntä esti. — No nyt Mikkeliin päin.

Tultuani Ju'an kirkolle kulki iso kansavirta Herran huoneeseen. Käskin siis kyyditsiän seisauttaa ja menin kirkkoon. Heti kajahti korviini neliääninen laulu, jossa naisten kimakka ääni soi erittäin somasti. Mainittu kirkko mahtaa ollakkin muhkeimpia maassamme. — viljat olivat näillä seuduin enimmästi hyviä, ja jos missä huonompi ruis-kasvu näkyi, selitettiin se olevan uudiskylvöä. — Kesätyöt olivat leveimmillään joka paikassa missä matkani kulki. Ruista, otraa ja kauraa oli leikattu ja oli leikkaamattakin. vieläpä heinän tekoakin näkyi siellä, täällä. Mikkelistä läksin luoteista suuntaa, vaan sain vieläkin tehdä tässä vuorisessa ja "tuhat järvisessä" maassa monet koukerot ja jäniksen polvet, ennenkuin pääsin minun ja Suomen kansan "hyvän toivon niemeen" — Jyväskylään.

Saimaan rantamilla 1883

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 05 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin Ilja kertomusta Kesämatkoilta riitti Uuteen Suomettareen kuukausiksi (*). Mukana oli alaotsikkojen mukaan: Viipuri, Kanavamatka, Lappeenranta, Joutseno, Imatra ja Vuoksen alkupää, Taipalsaari, Ihmepappi, Savitaipaleesta hieman, Suomenniemen kansaa, Ristiinaan, Ristiinasta, Mikkeli, Soutaja-ukko ja soutaja-akka, Savonlinna ja Punkaharju, Laivan kulku Savon vesillä, Rantasalmella, Kuopioon, Kuopio. Näyte:

Mikkelistä läksimme kesäk. 28 p:nä kulkemaan Savonlinnaa kohti. Päätimme mennä suorinta tietä Saimaan vesistöjen pohjoista rantaa, koska luulimme sillä tiellä tapaavamme kaunista luontoa ja alkuperäisellä kannalla olevata kansaa.

Seudut, joita kuljimme, tulivatkin yhä vaihettelevammiksi. Metsä oli lehtipunta, vuoria ja mäkiä oli toinen toisensa vieressä, sieltä täältä näkyi järvi ja sen likellä uhkea talo. Talonpoikaisetkin talot olivat komeasti rakennettuja, mutta toiselta puolen kohtasimme myös ehtimiseen huononpuolisia, pieniä torppia.

Olimme kääntyneet pois valtatieltä ja jouduimme illan kauneimmillaan ollessa Siikakosken myllylle, Juvan syrjämailla. Täällä oli jyrkästi kohoovien vuorien ympäröimänä kaksi pienempätä järveä, joiden vettä kuohuva puro johdatti likellä olevaan Enoveteen. Pieninkään tuulenväre ei häirinnyt veden sileätä kalvoa, johon jyrkät vuoret ja niiden päällä kasvavat puut loivat synkän varjonsa. Koko luonto oli äänetöinnä, ainoastaan läheiseen torppaan koteuvien lehmien kellot ja puron kumea lorina kuului, tehden luonnon vaikutuksen vielä suloisemmaksi.

Hyvin juhlallisella tuulella saavuimme sen vuoksi Enoveden rannalla olevaan pieneen torppaan. Torpan-isäntä hakkasi puita pihalla, pieni tyttönen vieressään, emäntä otti vastaan lehmiä ja vanha muori palasi lampaita kytkemästä. Tervehdittyämme pyysimme iltaista sekä soutajata Enoveden ylitse. Isäntä lupasi meille pyytämämme, käski vaimoansa ruokaa laittamaan, meni itse panemaan venettä reilaan, ja vähän ajan kuluttua pääsimme tyytyväisinä lähtemään pitkin välkkyvätä vettä.

Tässä torpassa olimme taas saaneet nähdä tämän puolen kansan pereelämää alkuperäisessä muodossansa. Emäntä oli tässäkin pereen lempeä sydän, joka kaikissa antoi isännän, järjen, hallita. Hän oli koko olennoltansa nöyrä kärsiväisyys, mutta ketterä töittensä toimittamisessa. Kun syötyämme kysyimme paljoko olemme velkaa, vastasi hän: kyllähän isä sitten ottaa, mitä ottanee. Hyvin kuvaavata tuo, että emäntä ruokaasioissakin antaa määräysvallan isännälle.

Isäntä oli vähäpuheinen mies, jossa ei ollut mitään erinomaista, mutta juro äänettömyytensä ikäänkuin sanoi: älä suututa minua! vanhempien ja heidän pienen tyttärensä väli oli hyvin hellä. Kun isännän kanssa läksimme torpasta, jäi tyttö itkemään, kun muka vieraat vievät isän! Kun soutajamme oli niin vähäpuheinen, saimme sitä enemmän rauhaa ihaillaksemme Enoveden kauniita lahdelmia ja rantoja. Nyt olimme ensimmäistä iltaa Savon ihanilla vesillä, joiden kauneutta sittemmin niin monesti saimme matkoillamme nauttia. K:lo 12 aikoina saavuimme Virmaanlahden myllylle, jossa saimme yösijan myllärin permannolla. Savossa, niinkuin Karjalassakin, näyttää olevan yleinen tapa, ett'ei kesäiseen aikaan käytetä sänkyjä ollenkaan, väki makaa laattialle levitetyillä lehdillä.

(*) Uusi Suometar 30.06.1883 no 149, 07.07.1883 no 155, 10.07.1883 no 157, 14.07.1883 no 161, 01.08.1883 no 176, 03.09.1883 no 204, 06.09.1883 no 207, 11.09.1883 no 211, 13.09.1883 no 213, 15.09.1883 no 215, 13.10.1883 no 239, 01.11.1883 no 255

Iisalmesta Oulunsaloon 1860-luvulla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 04 Jul 2026 04:00:00 +0000

Tapiossa julkaistiin 27.7.1867 nimettömänä Vähäinen matkakertomus. Ote:

Joka nousee maanselänneiden yli Iisalmen rajalla, näkee luonnon muodostuksessa suuren muutoksen, joka vaikuttaa hänessä, varsinkin jos on syntynyt ja aikansa elänyt Savon maassa, suuren sydämen ahdistuksen ja ikävyyden. Täällä ei silmä lankea vuoroin tuuhe-metsäisille kukkuloille, vuoroin ihanille viheriöitseville laaksoille. Rämesuota on ympärillänsä niin kauas kuin näkö kantaa, puuttomia lakeita rahka-soita, jonka liejussa jalka ei löydä kovaa pohjaa astuaksensa, hallan pesiä, joista päivän helteimmässä kuumeessa kylmän henki suitsuaapi matkustajan vastaan.

Näin tulimme Piippolan pitäjäsen, joka ei näy ihmisen asunpaikalta, jossa peninkuormamatkoja kulkeissamme emme tapaa ihmisten asuntojakaan, emme kuule edes linnun viserrystä, paitsi jonkun suokuirin piipoitosta. Mutta jopa nousee maa kannakselle, Pyhännän järven rannoilla on ensimäinen kylä, siitä taas on matkaa Kiviselle, jonka rannalla on eräs mökki, kunnes vihdoin tullaan asuttuihin paikkoihin.

Kovempi on maan pohja Pulkkilassa ja paranee vieläkin Paavolaan, Revolahteen ja Siikajoelle päin mennessä. Poikkeavaisesti on Paavolan kirkonkylä Siikajoen varrella erittäin kaunis. Täällä joki vetää vertaiseksensa kuuluisimpia virtoja ulkomaalla. Täällä ei vuoriset ja louhikkaat rantaiset, peitetyt ikivanhoilla muistomerkeillä kauan edesmenneistä ajoista, vedä tykönsä katselian huomiota, paremmin luonnon ikuisesti uudistuva ihanuus, mehevät nurmikot ja kukkaiset sekä raikasti viheriöitsevä pensasto huvittelevat ihmisen mieltä. Joen vartta kulkee tie pitkin matkaa aina Siikajoen pitäjän emäkirkolle, jossa joki laskee Pohjan mereen.

Täältä lähtien muuttaa luonto muotonsa pohjoispuolella jokea, Lumijoen ja Limingan alangoilla; metsät puuttuvat tykkänään, joiden siassa aukiolla vaan nähdään pajupensaita. Mutta ylevämpi viljelys tekee kuitenkin nämä paikat hupaisiksi, sillä viljelysmaiden rikkaus vetää puoleensa silmän ja estää näkemästä metsän alastomuutta. Sivumennen vilahtaa silmihimme Oulunsalon ja Kembeleen toisiansa kohti mereen pistävät alhaiset niemimaat; Oulunsalon kirkko näkyy maantielle kuin muu musta patsas. Temmeksen ja Ranttilan läpi kulettua jo kierrämme takasi entisille jälillemme. Ensin mainittu on viljelyksensä suhteen samalla perustuksella kuin Liminka, mutta rikkaampi metästä. Merkittävä on vielä, että tervan poltto on yleisempi elatuskeino etelä- kuin pohjoispuolella jokea. Siellä näkeekin useammin tervaksiksi kolotuita puita tien varrella ja tervahautoja.

Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 03 Jul 2026 04:00:00 +0000

Joh. Mustakallion Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882 julkaistiin 7.5.1883 alkaen jatkokertomuksena sanomalehdessä Savo ja samana vuonna myös erillisenä kirjana. Johannes Schwartzbergin (1846-1915) matrikkelitiedoista selviää, että hän oli "valtion varoilla tekemässä papillisia toimia suomalaisille Muurmannin rannikolla Jäämeren rannalla 1882".

Suomesta tun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi matkustaa jotain tietä Vienan merelle, joko eteläisempää Lieksan tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me malitsimme viimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin kumernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja myös oikeutti vaatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuvernöörin kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Venäjän virastojen kautta oli matkamme edistyttämistä puoltanut virkamiehille Murmannin rannikolla, oli myös muassamme. Ja kun viimeksi oli Venäjän ruplat vaihetettuina valmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka eroittavat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hyvin vuorista seutua. Viimeisellä taipaleella, ennenkuin tullaan kirkolle, näkyi jo korkeita vuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötevaara), joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia vuorokausia, ja kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne omat Hevosenharja ja Kallioharju; sinne näkyvät kaikki Kuusamon korkeimmat vaarat, yksin Nuorunenkin Venäjän rajalla. Maantien vieruksilla käyvät porot laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia, joissa olivat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt yhtään olemaan näkyvissä.

Kuusamon kirkko
Copilotin luoma kuva, pohjana Aalto-yliopiston arkiston kuva

Kirkolta alkaa venematka. Sitä on 6 peninkulmaa monen järven yli, joista erinomaisen sievä-saarinen ja -salminen on Muojärvi. Kun Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärven tyyntä selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja hupaiselta näyttävä sille joka Savon näköaloihin oli tottunut, oli ihan erilainen, kun sitä vaaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järvien rannoilla on taloja, jotka omat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin ylipäätään Savossa. Näihin aikoihin, 2, 3 p. Heinäkuussa, alkoi täällä näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rutussa, ihankuin Kuopion seuduilla 27, 28, 29 p. Toukokuussa. Pihlaja alkoi puhtaista nuppujaan kukiksi. Välijärven talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoivat.

Turun tuomiokirkossa 1881

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 02 Jul 2026 04:00:00 +0000

Nyt kun Turun tuomiokirkko on remontin takia kiinni, on syytä poimia nimimerkki A:n pitkästä ja enimmäkseen Turkua käsittelevästä kirjoituksesta Muistelmia kesämatkoilta (*) nimenomaan kirkossa käynti.

Päältä nähden ei Turun tuomiokirkko ole tosin mikään korean kaunis. Sen ilmansyömät seinät, joista jääneiden rappi-saarentojen välistä loistaa paikoin jyreät harmaat kivet paikoin väkärät rauta-siteet sekä munt rakennusaineet tilat ja tilkimet, eivät tietysti tarjoa silmälle kauneusaistin hienointa nautintoa, mutta sitä enemmän vaikuttaa katsojan tunteisin sen huimaava korkeus, sen juhlallinen suuruus, sen jalo kokonaisuus.

Tälläinen aavistuttava ulkomuoto antaa tietysti suuren syyn odottamaan jotakin erinomaista noiden jylhäin muurien sisäpuolelta — ja siinä ei katsoja erehdykään; sillä se monipuolinen näköala ja se runsas ainevarasto, joka täällä aukeaa katsojain silmäin eteen, on tässä suhteessa paljoa ylevämpi, kun olisi koskaan voinut aavistaakaan ja kestäisi kirjoittaa paksuja kirjoja, jos tahtoisi saada sen monipuolisuutta sitä näkemättömälle vähänkin käsitettävään selvyyteen. vaikka en tätä voisikaan tehdä, pidän kuitenkin suurena vahinkonani, etten ollut paremmassa tilaisuudessa katsella likemmin tätä maamme kirkollisille oloille niin kallisarvoista majaa ja sen muinaismuistoista kalustoa. Kirkko on kyllä määrätyt tunnit ainakin toisina päivinä viikossa auki vallan sitä varten, että vieraat olisivat tilaisuudessa käydä sitä katsomassa. Varsinainen kirkonvartia tai joku muu henkilö, joka tuntee kaikki muinaisjäännökset ja osaa antaa niistä monipuolisia selityksiä, on silloin aina saatavilla ja kulettaa vierasta aivan vähällä maksulla kaikki sopet ja loukot läpikotaisin. Mutta minulla ei ollut aikaa tähän. Ennätin oinoastaan vilaukselta nähdä itse kirkon sisustan ja senkin tietysti vallan pintapuolisesti; mutta nuo salaperäisimmät paikat, kellari ja kokki, sekä kellotapuli jäivät aivan näkemättä. Näillä tiedoilla on siis tietysti aivan mahdoton yrittääkään tehdä mitään täydellisempää selvää tuon pyhän muinaismuiston monipuolisista salaisuuksista. —

Ensi silmäyksessä vetävät itse kirkossa nuo loistavat taidemaalaukset sekä tauluissa että lasissa katsojan kiinteästi puoleensa. Ne ovat ikäänkuin lumouksen luomia ja jota tarkemmin niitä katsoo sitä elävimmiltä ja luonnollisemmilta ne näyttäyvät. Mieltä väristyttävämpi vastakohta oudon mielestä on tuon kuvannollisen helleyden rinnalla nuo historiallisten henkilöiden tummat rautaiset tuumisarkut ja muut haamut sekä karkeat keskiai'an ritarilliset sota-asut ja aseet omassa järestyksessään kirkon kummallakin seinustalla. Näitä kaikkia hätäisesti vilkaistuansa on vaikea sanoa ja tunteissaan selittää onko vihan ja mustan manalan hämärässä holvissa vai pyhän suloisuuden ja ristillisen rakkauden valoisassa temppelissä. Mahdoton on ensi silmäyksessä tämän aaveellisen monipuolisuuden vastakkaisessa keskuudessa vastustaa joutumasta haltioihinsa ja takertua tuokioksi taistelevain mielikuvitusten liehuvaan kuvastoon.

Tälläinen on kohtalosi astuessasi ensikerran Turun tuomiokirkkoon. Monipuolisuus valloittaa mielen niin, että on vaikea päättää mistä ajatuksensa alkaa ja mihin lopettaa. — Kuvauksista tahdon erittäin mainita tuon kuuluisan suomalaisen kuva-maalari Ekman'in maalaman maailman mainion taulun suomalaisten ensimmäisestä kasteesta sekä kauniin kuningatar Katarina Maunuttaren kuvan kahden poikansa kanssa erinomaisen ihanasti lasiin maalattuna. Ensin sanottu taulu kuvaa Pyhän Henrikin kastamassa suoma laisia Kupittaan lähteellä. Pispa kuvataan tässä päässään korkea kaksisarjainen ristiotsikolla varustettu pispanhattu ja kädessään kiveräperäinen kallis pispan sauva kastamassa juuri erästä polvilleen kumartanutta suomalaista naista ja hänen edessään suuri joukko tuota villiä pohjan kansaa kaikellaisissa vaateja ikämuodoissa niin metsäläisten näköisenä, kun ainoastaan elävä mielikuvite on ne voi nut esittää. Siinä äitit surkuttelevat lapsiaan; siinä joku itkee, toinen siunaa, kolmas kiristelee hampaitaan ja koko joukko osoittaa mikä mitäkin tunteita. Pispan oikealla puolella lukee eräs kaniikki, pispan läheisimpiä pappia, pyhää kirjaa ja hänen vasemmalla puolellaan heiluttaa kuori-poika pyhänsavun astiaa. Itse kuningas seisoo pispan selän takana, kruunu päässään, kädet ristissä, kasvot taivasta kohoen kohotettuna hartaasti rukoillen ja hänen ympärillään katselee keihästen, kilpien ja liehuvien lippujen välitse rautapukuisen sotajoukon järeät kasvot vakaa mieliseuä tätä pyhää toimitusta. — Taulu on tietysti erinomaisen ylevä ja vaikuttaa katsojan mieleen sangen ajatuttavalla tavalla. Monet muutkin taulut, joista en kuitenkaan muista tarkoin kertoa, ovat täällä sanomattoman vaikuttavia ja ylevämielisiä. — Kirkon kellarissa, kokissa sekä muissa holveissa, joissa, kuten jo mainitsin, en ollut tilaisuudessa käydä, tallenetaan kuolletten jäännöksiä ja monenlaisia muita historiallisia muistoja. Näiden näkeminen vaikka mahdollisesti yhtä synkkä, kuin juhlallinenkin, olisi tietysti sangen edullista ja historiallisesti opettavaista, kellä vaan olisi siihen tilaisuutta.

(*) Waasan Lehti 15.08.1881 no 61, 15.09.1881 no 70, 19.09.1881 no 71, 22.09.1881 no 72, 03.10.1881 no 75, 06.10.1881 no 76, 10.10.1881 no 77, 20.10.1881 no 80, 31.10.1881 no 83, 14.11.1881 no 87

Uskelasta Kirkkonummelle 1883

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 01 Jul 2026 04:00:00 +0000

Uusi Suometar julkaisi nimimerkin Kotva kirjoituksen Kotvanen kesämatkaa, joka käynnistyi Salosta (*). Hieman myöhemmin:

Lähdemme taas tielle. Tie on n. s. kapeita maanteitä; mitään virstapatsaita, ikävä kyllä, ei ole. "Pyydetään tuosta torpasta maitoa kalan päälle, kun näkyy lehmiä lypsettävän", sanoi toverini. "Tehdään niin". Tuoppi lämmintä maitoa maksoi vaan 10 penniä. Vertaamisen vuoksi mainitsen, että Karjalassa matkustaissa olen maksanut maakylissä yhdestä lasillisesta, 1/5 tuoppia, maitoa 10 penniä ja ruoka-ateriasta 1 m. Nuo helpot hinnat siis osoittanevat maan- ja karjantuotteiden runsautta.

Mutta taas virstapatsaat ovat Karjalassa joka tiellä lyhyen virstan matkalla selvässä järjestyksessä. Vaan onhan tuossa virstapatsas! — Siinäpä luetaan vaan "Uskela" ja toisella puolella "Kiikala". Ahaa: rajapatsas.

Kiikalan kirkko ei näy tielle. Noin penikulman verran pysyy tie Kiikalan maalla, jolla matkalla on myös pari kaunista järveä: metsän ympäröimä Pernijärvi vasemmalla ja kyläseutuinen Hirsjärvi oikealla.

Taaskin rajapatsas. Tullaan Kiskon pitäjään. Seutu on jotenkin vuorista ja tuolla täällä heijastaa laskevan auringon valoa pieni järvi vuorien tai kylien välissä. Karja palaa kelloineen laitumelta. Leikkuuväki hälisee viimeisessä kappaleessa pellon kolkassa, lopettaen ahkeraa työtään. väkeä onkin runsaasti puolisataa henkeä. Kuulimme, että se on talkooväkeä. Näillä tienoin leikataan ruis talkoolla siten, että eri taloista käypi väki „vastuksiin" toisillaan leikkaamassa. Ainoastaan itsellisille maksetaan päiväpalkka talkoopäiviltä. —

Puhemurre tuntui olevan miltei tavallinen Hämeen lyhennetty "r-murre", jota lausuttiin Turun-puolisella painolla ja paikoin pitkää ääntiötä lyhennettiin. Kauniilla, kylien ympäröimällä, viljarantaisella Aneriojärvellä kulki talkooväkeä soutaen veneessä kotiinsa laulellen. Sanoja laulusta en eroittanut etäisyyden vuoksi muita kuin "Jertin Maiju on nätti likka, niinkuin talitiainen"; mutta sävele oli selvästi kaksijakoinen kaunis. —

Toverillani oli kiire. Kulettiin siis yötä myöten, joten vähän tavattiin ihmisiä, vähän saatiin mitään tietää. Kuitenkin ilmi tuli muun muassa, että Kiskon emäkirkko ei näy tälle tielle, mutta kappelikirkon sivu tulimme menemään, joka on rakennettu jotenkin metsän sydämeen, suon laitaan, matalalle kivikkokennäälle; ainoastaan 2 taloa ja kauppias sen läheisyydessä. Ja kumminkin osa pitäjäläisiä riitelee, senatissa asti, yhteisesti perustettavaa kansakouluakin moiseen erämaahan. Samainen kirkko on punaiseksi maalattu ja tornissa joitakin vehreitä raintoja, jonka vuoksi se ensi silmäyksellä muistuttaa Helsingin katolista kirkkoa. Vuorinen metsäseutu, josta toisinaan kankaan lomasta järven silmä aukenee, on molemmin puolin tuota kirkkoa ainakin yli puolen penikulman matkoilla, joten se vieraasta tuntui luostarin eräkkäitten kirkolta.

Aamuhämärässä kohtasimme kahden puolen tietä punaiset patsaat. Toisessa oli ruotsiksi rivi: "Turun ja Porin lääni" ja kaunis saman läänin vaakunakirjoitus sen alla. Patsaan toiselta puolelta oli pudonnut pois taulu, jossa aikoinaan kai oli ollut Uudenmaan läänin nimi ja vaakuna. Tien toisella puolella olevasta patsaasta olivat taulut kirjoituksineen jo aikaa pudonneet ja maassa lahonneet. Mitähän noissa tauluissa lienee ollut? Kenties pitäjäin nimet. Niin oikein; kohta olimmekin Nummen kirkonkylässä. Muinaismuistona olkoon tässä mainittu, että viimeksimainittujen rajapatsaitten lähellä seisoo kalliolla kivirauniolla tuettu vanha, sammaltunut patsas, jossa selvästi näkyy kirjoitettuna: "Mil" (peninkulma). Tuo patsas oli ainoa aikalaisistaan jäljellä koko matkallamme, ja tosiaan kunnioittavaisilla tunteilla kuljimme sen sivutse.

(*) Uusi Suometar 15.08.1883 no 188, 17.08.1883 no 190, 27.08.1883 no 198

Haapaveden ja Kärsämäen kautta Pyhäjärvelle 1880

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 30 Jun 2026 04:00:00 +0000

Pietari Pekanpojan Matkahavainnoita Pielavedellä julkaistiin Oulun Lehdessä (*). Ote:

Elokuun 20 päivä, kun lähdin O—n kunnasta erään arvoisan säätypersonan keralla matkustamaan Savon maata kohden, niin mitä havaitsikaan muuta kuin että ihmiset ilomielin, vilkkaina, heiluivat sirppineen tuuleentuneilla viljavainioillaan, ollen kaikki kiireessä leikkuun puuhassa, tietysti ilon tunteilla elähdytettynä, kun saavat vihdoin ilolla korjata mitä ovat toivossa kylväneet.

Kun hetken olimme kiitäneet, niin saavuimme vihdoin H—: veden pitäjääsen, minkä luonto on niin viehättäväisen kaunis monivaiheisine laaksoineen, kukkuloineen, että muistuttaa "Savon saaristoa" ja luopi viehättävän ihannekuvan tästä "tuhanten järvien maasta." Rakennukset suurelta osalta täällä ovat kauniita etenki kirkonkylässä, mikä kuvastaa jonkimoiselta etukaupungilta kulkijan silmiin. Asukkaat ovat ystävällisiä ja kohteliaita, ja, kuten tietty, täällä löytyy niin hyvin sivistyneitä herroja, kuin tyhmiä talonpokiakin, joiden välisistä suhteista ei matkustaja voi antaa mitään selitystä. Se vaan on tietty, että herrat on herroja. Ne tietysti siveydellään kypsyttävät raakoja talonpoikia, ollen hyvänä esimerkkinä niille sekä aineellisissa että henkisissä pyrinnöissä, — eikös niin?

Mikä erittäin H—veden läpi matkustajan huomiota voi herättää, on se, että maanteiden suhteen ovat asianomaiset" pitäneet suurinta huolta. Paitsi sileäksi someroittua tietä, ovat virstan- ja tieosa-tukit maalatut ja hyvässä kunnossa, samoin sillat, kestikivarin ja pitäjään rajamerkit, joissa tarpeelliset kirjoitukset ovat Suomen kielisiä; kulturi niistä näkyy korjanneen luunsa ja mikä kummempi kun kulturisana: "kestikievari" on jätetty kokonaan pois ja sen sijaan kirjoitettu: "Kyytitalo, j. n. e. Tämä seikka antoi syytä siihen luuloon, että H—ve — ainakin poliisivirasto — ovat suomi- eli kansallismielisiä koko sielultaan, mieleltään, vai pettynenkö? —

Veden jätettyä saavuimme seuraavana 21 päivänä Kärsämäen pitäjään kirkonkylään, missä luonto ei tarjoa eriomaista viehätystä kulkijan mieleen ja pysähdyimme hetkeksi rovastilaan, jossa kaikki olosuhteet osoittivat suurinta varallisuutta ja hyvää järjestystä, minkä saa havaita naapureissakin, joihin kunnia-arvoisen rovastin tehokas toimi on vaikuttanut. Puheltuani Herra rovastin kanssa ensin hieman "musiikiin" koskevista asioista ja sitte Hänen kuntansa henkisistä pyrinnöistä, tulin, ehkä vaan hiukan, oivaltamaan kuinka suuressa määrässä lauman paimen, jos vaan sillä on totinen tahto ja harrastus kuulijainsa parasta, voi vaikuttaa laumansa henkisen elämän kehkeyttämiseksi; mutta usealta pappismieheltä puuttuu sitä harrastusta ja intoa, mikä rovasti F:lla on kaikkiin kansallisiin pyrintöihin. Kiitos ja kunnia vanhukselle! Hän on tehnyt työtä Suomen kansan eduksi. Suomalainen „musiiki"-kirjallisuus on saanut loistavan alun hänen kädestänsä, y. m. y. m.

Kun hetken näin olimme tuumaelleet, lähdimme samana päivänä ajaa kiitelemään eespäin. Saavuimme iltapäivällä Pyhäjärvelle; emme tällä välillä huomanneet mitään, joka erittäin olisi huomiotamme puoleensa vetänyt, paitsi "leikkurit" jotka liikkuivat kaikkialla vilkkaina vainioilla, ja mitä matkustaja voi silmäillä tien oheen, havaitsi helposti kuivuuden häirinneen kevätkylvöin täydellistä varttumista kasvun suhteen, jonka vuoksi voi näillä seuduin odottaa keskinkertaista satoa. vihdoin välkkyi P—järvi edessämme. Täällä tulimme vastaan otetuksi erääsen P—järven niemessä olevaan taloon, jota hallitsi eräs vanha rouva, jonka nero ja toimellisuus, oli siihen luonut viehättävän ihmis-asunnon kaikkine taloudellisine mukavuuksineen. Kohtelias rouva puheli vaan Suomen kielellä — ehkä toverini olisi tainnut kulturiakin kurista — jonka vuoksi voin minäkin ottaa osaa keskusteluihin.

Kiire matkustus pysähtyi hetkeksi. Yön levättyämme oli aamu, sunnuntai-aamu. Aurinko oli noussut siintävälle taivahalle. Luonnossa vallitsi hiljainen juhlallisuus. Kirkon kellojen ylevä ääni salmen takaa muistutti päivän tärkeyttä. Talon perheen seurassa lähdimme siis veneillä kirkolle. Kun saavuimme kirkkoniemekkeelle, oli näkö-ala mitä ihanin joka suunnalle. Siistimäisiä rakennuksia oli kirkon läheisyydessä tiheässä, mutta kirkko oli vanhanaikanen ja ruma. Astuimme, hieman seutuja silmäiltyämme, kirkkoon juuri Jumalan palveluksen alkaessa. Siellä saimme kuulla puhdasta Jumalan sanan saarnaa ja veisuuta. Evankeliumi- saarnan piti eräs ylioppilas, jonka sanottiin olevan sikäläisen kirkkoherran poika. Hän tavattomilla lahjoillansa esitti pontevasti "suurimmasta lain käskystä" kuulijoillensa, mitkä liikutettuina näyttivät saarnaa kuuntelevan. Kuinka ihanaa on kuulla saarnattavan sujuvalla Suomen kielellä.

(*) Oulun Lehti 22.09.1880 no 38, 29.09.1880 no 39

Porvoossa kesäkuussa 1885

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 29 Jun 2026 04:00:00 +0000

Nimimerkin K. F. pitkähkö matkakertomus Muistelmia kesämatkalta (*) käynnistyy Porvoosta.

Ensi vaikute, minkä muukalainen mielessään tuntee tuohon kaupunkiin astuessa, on epäilemättä sen vanhuus. Muinaisuutta puhuu meille tuo kunnian-arvoisa Keski-aikainen tuomiokirkko, joka kukkulan huipulta kohottaa valkeat holvi-muurinsa ja korkean teräväharjaisen kattonsa korkealle ihmisten matalain majain ylitse; muinaisuutta nuo kapeat, epäsäännölliset, ehkä satoja vuosia sitten kivitetyt kadut jotka oikullisissa mutkissa huonerivineen kiipeevät mäkiä ylös ja alas.

Näillä kaduilla on elämä varsin hiljaista. Harvoin rattaiden kolina häiritsee asujamia; siellä täällä vaan joku hyvä eukko nähdään rientävän rukoushetkeen tai ehkä kahvisiukkujen pakinoille. Kauppapuoteja on, mutta ostajia ei paljo näkynyt. Kaupungin hiljainen, milt' ei hurskas luonne tekee hyvän, viihdyttävän vaikutuksen mieleen; mutta vielä hauskemmalta tuntuu tuo vilpitön, sydämellinen ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jonka täällä yleensä tapaa, mutta joka, Jumala nähköön, monessa paikkaa rakasta maatamme jo näyttää käyvän vanhan-aikuiseksi.

— Mutta onpa kaupungilla myös uusi osansa ja siinä leveät säännölliset kadut, puistokujat, somilla istutuksilla kaunistetut esplanaadit. Rantakadulla on vilkas liike, varsinkin kun kalavenheet aamusin rikkaine lastineen laskevat joen rantaan (muhkeita tuoreita ahvenia tarjottiin minulle kaupaksi 5:stä pennistä naula!) ja höyrylaivat, joita näytti olevan useita, liukuivat jokea ylös ja alas.

— Vanhoilleen on kaupunki myös jäänyt kieli-asiassa, joka onkin luonnollista, kun suurin osa sen asukkaita haastaa vaan ruotsia. Kuitenkin osataan suomeakin, ehkä enemmän kuin ensiltään saattaisi luulla. Niiden parin päivän kuluessa, mitä täällä viivyin, tapasin henkilöitä, joiden murteellisesta ruotsin puheesta suomalainen syntyperä selvästi kuului. Käänsin yht'äkkiä haastelun suomeksi — ja silloinkos oli hauska nähdä ilon loistavan noiden ihmisraukkain silmistä, kun saivat vapaasti puhua, jopa herrasmiehen suusta kuulla omaa rakasta äidinkieltään, rakkaaksi käynyttä oltuaan sorron alaisena. He kertoivat, että noin 10-20 vuotta sitten, jolloin ensin paikkaan muuttivat, oli ylenkatse ja kiukku suomalaisia vastaan niin yleinen, ettei käynyt laatuun suomea juuri ensinkään haastella; nyt on kuitenkin muutos parempaan päin nähtävissä, kun suomalainen väestö vuosi vuodelta sisäänmuuttojen kautta yhä enenee, niin että sitä varten on ollut-tarpeen rakentaa erityinen kirkkonenkin ruotsalaisen liepeelle. Jopa suomenkielen osaamista tunnustetaan melkein välttämättömäksi, ja moni sitä jo joinkin määrin osaakin haastella, vielä useammat ymmärtävät sitä. [...]

Pari päivää ennen meidän käymistämme kaupungissa oli siellä pystytetty Runebergin kuvapatsas kauniilla paikalla uudessa kaupungissa. Se on nyt Porvoon ylpeys ja kaunistus; omituista ja osittain oikein on kuitenkin, mitä eräs hurskas vanha rouva siellä tapauksen johdosta arveli minulle: „joku Jumala ihmisellä aina täytyy olla; jos hän ei palvele ainoata totista Jumalaa, niin palvelee hän epäjumalia ja — ihmisiä!"

(*) Hämeen Sanomat 07.08.1885 no 63, 11.08.1885 no 64, 21.08.1885 no 67, 25.08.1885 no 68, 01.09.1885 no 70, 04.09.1885 no 71

Oulusta Kajaaniin kesäkuussa 1879

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 28 Jun 2026 04:00:00 +0000

A. V. Ervastin Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa julkaistiin Pohjois-Suomen nurkkakirjana 7.1.1880 alkaen, mutta se on helpommin tavoitettavissa Project Gutenbergissä. Ote alkumatkasta:

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita, Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset, koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s. turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta", jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa" kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä ja asettaa istuimelle — ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka, jossa jäimme Laitilaan yöksi.

Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt, — asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi — s.o. tarkemmin sanoen siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä — niitä sanottiinkin olevan nousemassa — ja että joku niistä menisi Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin "kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen, jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen, mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10 olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin, mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään, tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen, ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan. Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä; pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista. Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään oli saatavana. — Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas, paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa. Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa. Minä kun olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissa kotoa — Oulussa olin juuri tavannut hänet matkalla Lappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta.

Hövelössä meitä kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään — tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin alastomat seinät. -

Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista, jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut, sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen" alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli ennättänyt Polvilaan asti.

Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa, ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotini oli Kajaanissa — josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies — ja tanssimies myöskin, sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut tanssia — aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Vaasasta Kauhavalle 1886

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 27 Jun 2026 04:00:00 +0000

Kansan Lehdessä 19.8.1886 julkaistu Jussin Kirje Kyösti-veikolle sisältää matkakuvauksen:

Olimme kolme viisasta miestä, jotka kesäkuun loppupuolella johdimme kulkumme Vaasasta itäänpäin. Ensin läksimme kuorskuvalla höyryhevosella Seinäjoelle ja sieltä me matkustimme jalkapatikassa eli "apostolein hevosilla" Nurmon ja Lapuan kautta Kauhavalle. Mainittavia seikkoja ei tapahtunut matkalla. Pienet paimenpojat rautatien vierestä nyykäyttivät kummastellen, mutta tyytyväisesti päätänsä vastaukseksi, kun me vaunuikkunoista tervehdimme heitä. Muuten emme paljoa kerjenneet nähdä rautatiematkalla.

Mutta jalkamatkalla sitävastoin oli meillä hyvä tilaisuus katsella peltoja, vainioita ja niittyjä. Kaikki näytti kauniilta — niin kauniilta, kuin tuonto näyttää ainoastaan Suomen ihanana kesäaikana. Lauhkea länsituuli hyväili meitä, laululintujen säveleet viehättivät meitä, auringon suudelmat lämmittivät, aamukaste vilpoitti.

Kun näin Lapuan ison ja komean kirkonkylän, lensivät ajatukseni takaisin siihen aikaan, jolloin täällä kaksi vihollista taisteli toinen toistaan vastaan. Tämä oli siis se paikka, jossa tuo verinen tappelu tapahtui heinäkuun 14 p:nä 1808; von Döbeln porilaisineen valloitti silloin tämän Isonkylän, ja venäläisen sotajoukon, jonka jääkärii lymysivät ruispelloissa ja kaatoivat monta urhollista miestä, täytyi peräytyä Liuhtarin kylää kohden, joka sytytettiin palamaan. — Mutta satis de hoc."

Kauhavalla ollessani koetin tutkia kaikkia sen oloja ja kohtia. Maanviljelys on mielestäni yleensä hyvällä kannalla. Moni talonpoika käyttää jo uudemmanaikaisia maanviljelystyökaluja, esim. niittokoneita. Suoviljelykset ovat täälläkin muuttaneet ja muuttavat vähitellen laajat nevat viljaviksi pelloiksi. — Metsät ovat hyvin kulutetut. — Mitä niittyjen hoitoon tulee, niin sitä ei myöskään sovi moittia; päinvastorn sitä harjoitetaan innokkaasti. Kaikkialla pitäjässä koetetaan edistää niittyjen heinänkasvua kylvysiemenillä.

Kävin katsomassa höyrymyllyä Pernaan kylässä. Siellä sahattiin lautoja jauhettiin jauhoja ja — tehtiin voita. Siinä on, näet, myöskin meijeri eli maitotalo, jossa oli suuri liike. Hevosia tuli, hevosia meni, tuoden maitoa ja vieden sitä kermottuna takaisin. Sanottiin, että monena päivänä sinne oli viety kolmetoistasataa kannua. — Paitsi tätä meijeriä on Kauhavalla kaksi toista tekeillä.

Kauhavan vanhaa kirkkoa korjataan tällä haavaa aikalailla. Lehteriä on siihen rakennettu: sitä maalataan ja kullataan j. n. e. Urkuja vielä kyllä tarvittaisiin. Kirkon kaksi kelloa ovat, niiden ruotsalaisen päällekirjoituksen mukaan, valetut Tukholmassa „Cavhauan" seurakunnalle anno 1723, kaksi vuotta sen perästä, kun „Jumala antoi kuningas Friedrich'ille rauhan venäläisen kanssa." Olihan minulla tarkoitus kirjoittaa vielä kaikellaisista asioista ja muista matkoistani, mutta olkoon nyt tässä jo kyllä yhdeksi kerraksi.