Sukututkijan loppuvuosi

Kurinpitoa kartanolla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 30 Oct 2026 05:00:00 +0000

Ahlajärven kartanon omistajan Johan Wilhelm Hillebrandtin (1772-1839) tyttärenpoika muisteli myöhemmin kahta tarinaa, jotka olivat ehkä kartanolla kiertänyttä perintöä.

Harvoin sattui ukko kiivastumaan; vaan koska hän katsoi palkollistensa ansainneen kuritusta, täytti hän tässä kohden isännyydensä tointa, enemmän velvollisuudensa tunteesta kuin vihasta. Johtuu vielä mieleeni eräs tapaus koska tuli vallesmanni vainaalle kanne siitä että olivat rengit pirtissä keskenänsä, kinan perästä, joutuneet käsi-kahakkaan, jossa pojat olivat toisiansa "tuuppineet" ja "Kustaa" joka oli kinan alkanut, lyönyt "pikku Samulia" otsaan jotta siihen pieni naarma ilmestyi; puki vallesmanni turkin yllensä, sieppasi pienen pihlaja sauvansa porstuan nurkasta ja saapui pirttiin, kurittaakseen "Kustaata", kunnottomuudestansa.

Mutta poika kuin äkkäsi vallesmannin tarkoituksen, silkasi ovesta ulos ja kieppasi käpälämäkeen, jotta sillä kertaa jäikin selkäsauna saamatta.

Kului sittemmin muutama päivä. Rouva kuin tunsi miehensä aikomuksen rangaista poikaa, toimitti tämän aikaisin aamulla ulkoaskareihin, kunnes olisi vallesmanni unhoittanut aikomuksen.

Tästä kuitenkin huolimatta, hankki vallesmanni itsellensä pienet koivu vitsat, jotka päivien kuluessa kuivettuivat kamarin nurkassa.

Mutta eräsnä aamuna aikaisin, kutsutti vallesmanni pojan kamariinsa ja antoi hänelle vasta, "ansion mukaisesti", pienen koti rangaistuksen.

Tämä ei suuresti sattunut poikaan, joka melkein jo oli aika miehen varrella; "mutta", sanoi vallesmanni "kaiketi hän tätä kuitenki häpee, koittaen vast'edes noudattaa siivompaa käytäntöä".

Oli kerran renkimies naapuri kylästä varastanut länget kartanon tallin vajosta, isäntänsä kuin sai asiasta tiedon, pakoitti miehen heti viemään varastettua tavaraa takaisin. "Mikko" muuten jäykkä, työmies, ehkei voinut olla näpistelemättä, joka tunsi isäntänsä kovan kurin ja kiivaan luonnon tainkaltaisissa tiloissa, ei uskaltanut tehdä vastusta, vaan korjasi länget kainaloonsa ja alkoi tallustella kartanolle.

Poikkesi hän tultuansa paikalle ensisti pirttiin, hiukan hengähtämään ja samassa aatellakseen miten oli sanottava ja rikosta anteeksi anottava vallesmannilta.

Olivat ulko-töissä kartanon miehet, eikä ihmistä pirtissä; sattuipa Mikon silmät jälleen kirveesen, jonka silmästä tempasi varren, pistäen terän nuttunsa povi-lakkariin.

Näin varustettuna, länget kainalossa, astui hän, miespihan poikki, huoneesen jossa vallesmanni istui kirjoituspöytänsä ääressä.

Tuotuansa ensin terveisiä isännältänsä, monen mutkan perästä ja kovasti hikoillen, kertoi Mikko vihdoin, puserrellen lakkinsa lippua ja välistä kynsien korvansa takustaa, juurta jaksain asiansa ja rukoili anteeksi nöyrästi kumarrellen, niin syvään kuin kirves terä povitaskussa ja napitettu nuttu antoivat myöten. "Soo! soo!" sanoi vallesmanni, "laske nyt länget porstuan naulaan".

Mikko vieläkin anoi anteeksi ja kumarteli; mutta hänen kumarrellessa pompahti kirvesterä povesta kamarin permannolle.

Tästäkös mies kovasti tyhmistyi, eikä voinut virkkaa sanaa. "Taitaa tuokin olla meidän" sanoi vallesmanni, katsahtaen paperistansa ylös. "Kyllä kaiketi minä sen tänne jätän", lausui Mikko.

"Voi Mikko raiska" virkkoi vallesmanni, "olisithan toki ansannut kuritusta, mutta tällä erällä en kerkiä siihen toimintaan, koska tärkeä toimi pidättää minua pöydän aaressä". "Lähde nyt kotiasi suoraa tietä, äläkkä poikkee kylään, ettei enempi" vieräs tavara" takertuisi mekkosi taskuihin, sano isannälles terveisiä ja kiitoksia ja rukoile häntä vastedes suorimaan sinusta miestä sekä neuvolla että kurilla; haltuun Jumalan".

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Salomaiden asukkaat/Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 11. & 18.1.1883).

Vallesmannista tuli maanomistaja

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 29 Oct 2026 05:00:00 +0000

HämeWiki tietää kertoa, että J.W. Hillebrandt osti vuonna 1805 Kalvolasta Ahlajärven kartanon ja seuraavana vuonna Mälsän ratsutilan samasta kylästä. Rippikirjojen mukaan Hillbrandtien asuinrakennus oli Mälsän mailla. Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärenpoikansa muisti vielä edellisetkin omistajat:

Kolmen miespolven muistin aikana olivat sitä hallinneet ja viljelleet "vanha herra" Kornetti [Johan Henrik Berg] ja Tirehtyöri Vuorinen [kornetin pojan Anders Fredrik Bergin poika Johan Henrik Berg], jolta viimemainitulta kartano kaupan kautta siirtyi vallesmanni vainaalle, joka jälleen teki rakentamansa uudistamansa talon "päähoviksi".

Tyttärenpojalle oli välitetty tieto kovasta työstä:

Olivat vallesmanni samoin kuin vaimonsa vielä täysissä elon voimissa, ja alkoivat huolella ja untteruudella, ehkä vähillä varoilla, viljellä maata ja rakentaa asuntoa.

Monta päivää työskentelivät yhdessä palkkaväen kanssa, vääntelivät kiviä ja kantoja, joita koottiin rovioille poltettaa, tällä tavoin muka tehtäväksi tilaa asuinhuoneille sekä ryytimaalle, kunnes vähitellen muutaman vuoden puuhailtua, pääsivät toiveidensa perille. Kohosivat huonerakennukset rivi riviltä, alkoi karttua karjaa, perkomaat viheriöidä ruoho-nurminen ja vilja rehoittaa vainiolla. Oli uuttera työ saavuttanut siunauksen.

Tieto sivutöistäkin oli säilynyt:

Aikanansa oli vallesmanni vainaja ahkera talouden toimissa ja maanviljelyksissä, erittäin rakasti hän hevoisten hoitoa ja oli hänellä uljaita hevoisia kasvamassa, joista koottiin kaunis käsiraha vuotuisesti kartanon hinnan suorittamiseksi. Paitsi tätä oli ukko taitava kynäiliä ja asiamies, jonka vuoksi häntä naapuri pitäjänki miehet usiasti vaativat valvomaan asioitansa käräjissä. Tämä keino tuotti hänelle pienen sivutulon, koska käräjä reisu ainakin antoi eläkkeen ja sitä ilman jonkun sata riksiä "lompuukiin".

Ylenpalttista elämää Ahlajärvessä ei eletty:

Köyhiä sukulaisiansa koki hän, vointia myöten elättää ja auttaa sekä hankkia heille koulu opetusta. Elon tarpeet säätyläistenki keskeu olivat verraten pienemmät kuin meidän aikoina. Huonekaluina täyttivät pienatuolit, kiinteät seinäpenkit ja silmät maalatut pöydät, nojatuolein resorisohvain ja divaanipöytäin aseman. Ulkomaiden tuotteita ja kaupungin tavaroita käytettiin aivan harvinaisesti, paitsi suuremmissa juhlatiloissa; juomaaineina olivat kahvi, paloviina ynnä kotikeittoinen olut tavallisimmat, aarakki punssi tuli ainoasti näkyviin, harvinaisten ja arvokkaimpain vieraiden saapuessa majaan; vieras-tupakkana täytettiin "kasakkaa", mutta vallesmanni, joka itse oli ahkera piippumies, selvitti kotikasvuisia "maanrehuja" omaan "kukkaroonsa". Puheissa ja töissä oli vallesmanni hiljainen, sävyisä ja tyynimielinen.

Lopuksi.

Johtuu vielä mieleeni kuinka vallesmanni vainaja lohdutteli vaimoansa, joka välsta tuskitteli elon tarpeista ja toimeentulosta, lausuen: "ei tässä viheliäisessä elossa saa muuta kuin rahkia ja työskennellä aamusta iltaan, ja tuskin sentään saa silakkaa ja leipää eläkkeekseen". Älä suotta tuskittele muija parka"! lausui ukko, "silakka ja leipä se on tarpeeksi kunnon miehelle, mutta liioin lurjukselle".

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta. Salomaiden asukkaat osista (Savonlinna 4.1. & 1.2.1883)

Parlografi ja sanomalehtien toimitus?

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 28 Oct 2026 05:00:00 +0000

Aloitin maanantaina pitkästä aikaa avoimen yliopiston kautta kurssin. Se on Sanan ja rahan valta: Suomalaista mediahistoriaa, joka tarjonnee yleiskuvan 1900-luvusta ja jotain tästäkin vuosisadasta, mikä olisi minulle ihan hyödyllistä. Toivon kuitenkin, ettei paljastu merkittäviä tietoaukkoja ja kahden luennon jälkeen olen kohdannut vain yhden.

Eilen luennoitsijan kalvokuvituksena oli valokuva Lallin toimituksesta, joka herätti tietenkin heti huomioni, sillä sehän oli Kokemäellä. Sitten kuvateksti herätti aidon kysymyksen: mikä on parlografi ja mitä sillä tehtiin sanomalehden toimituksessa puhelin toisessa kädessä? Luennoitsijan vastaus ei täysin vakuuttanut, joten kotiin päästyäni hain aihetta tietenkin digitoiduista sanomalehdistä ja Turun Sanomat 30.9.1915 tarjosi hyvin elävän kuvauksen:

... kunnioitettava lukija voisi vielä tutustua esim. jonakin lauvantai- tai maanantai-iltana Turun Sanomain toimituksessa neljään omituiseen ilmiöön, jotka kukin ovat sangen vaikuttavia tekijöitä "Syyskuntakokousten" osastoa luotaessa.

Nämä neljä olentoa ovat puhelin nro 11,50, eräs arvoisa toimittaja, parlografi ja kirjotuskone.

Allekirjottanut ei puolestaan unhota näitä liittoutuneita milloinkaan, sillä niissä ovat edustettuna mahdollisin määrä yli-inhimillisiä ponnistuksia ja hedelmällistä yhteistyötä.

Ensiksi alkaa tavallisesti vaikutuksensa nro 11,50. Se huutaa innokkaasti: Prrrrrrrr!

Arvoisa toimittaja huutaa, haloo!

- Prrr—bobb—obb—gnob—bob— bob—bobb, jatkaa n:o 11,50 arvoisan toimittajan korvaan ja vihdoin sieltä alkaa kuulua lehden ystävän ääni

... Jaahah, päivää — tai ehtoo jo taitaa ollakin.

Parlografi alkaa hyristä ja arvoisa toimittaja ryhtyy puhelemaan sen sisuksiin seuraavalla tavalla: K:n varsinaisessa kuntakokouksessa t.k. 13 pnä päätettiin m. m. seuraavat asiat: VarsinaisSuomen kansanopistolle päätettiin edelleenkin myöntää 75 mk.

- Jaahah, jaahah!

- Kunnalislautakuntaan valittiin, jaahah — mitenkä k. niinkuin Kalle - jahah — Rope — Otto Santeri — Eenokki — Nestori — herrasväen tee — Daniel — Amalia — Heikki — Lauri. Jaahah — Rosendahl.

— Sitten?

- Ark. Mitenkä?

- Arkki! Niinkuin Noan arkki.

- Jaahah — La, Arkkila!

- Sanokaa etunimi uudelleen!

- Antti. Jassoo, ämmä ensin, niinkuin Matti!

Näin jatkuvat parlografiin suunnatut huudahdukset ja lopulta ovat taikki kunnallis-, taksotus- ja tutkijalautakunnan jäsenten nimet parlografissa. Tämän jälkeen arvoisa sivustakatselijakin voi pyyhkä hikeä otsaltaan ja varustautua hetken kuluttua uuteen samankaltaiseen esitykseen.

Puoliyön lähetessä alkaa vuorostaan parlografi selostaa näitä referaatteja uskollisesti varustaen selostuksia kaikilla reunamuistutuksilla.

Arvoisa tomittaja ryhtyy naputtelemaan kirjotuskoneen sormiota ja liuska jälkeen lähtee koneesta vaeltamaan latomoon.

Seuraavan päivän Turun Sanomissa on neljä tai viisi palstaa kirjotusta ótskkeella "Syyskuntakokoukset".

Lukijani, lue tämä osasto hartaudella ja notkista polviasi kunnioituksen osotukseksi tätä osastoa kohtaan.

Parlografi oli siis sanelukone, jota ei vielä tässä vaiheessa saatu teknisesti kiinnitettyä puhelimeen eli toimittajan piti toistaa se, mitä puhelimesta kuuli.

Mitä muistimme Persiasta?

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 27 Oct 2026 05:00:00 +0000

Viime perjantain runsaasta tarjonnasta osallistuin symposiumiin Remembering the distant past: cultural memory in Finland from Hammurabi to Hilma Granqvist yleissivistyksen keräämiseksi. Yllätyksenä tuli yhteys omiin harrastuksiini: kahdessa esityksessä hyödynnettiin ja kolmannessa oli yritetty käyttää Kansalliskirjaston digitointeja, joten pari sanaa näistä muistiin.

Hannu Salmi oli etsinyt lehdistöstä ajatuksia Mooseksesta ja Egyptistä ja löytänyt esimerkkejä raamatunhistorian poliittisesta käytöstä eli sortovuosien ja itsenäisyyden yhteydessä Suomen kansa rinnastettiin Egyptin orjuudesta vapautettuihin juutalaisiin. Sari Katajala-Peltomaa puolestaan oli kartoittanut Pyhän Birgitan näkyvyyttä sekä ruotsalaisessa että suomalaisessa lehdistössä. Erikoisimpana hän piti katolisen pyhimyksen tulkintaa reformaation ajatusten kannattajana.

Nämä esitykset antoivat ymmärtää että lehdistö oli käyttökelpoinen lähde, jonka pääasiallinen ongelma oli se, että tulosten paljoutta oli vaikea analysoida. Tältä pohjalta kysymyksiä herätti esitys Persian suurvallan muistamisesta, jossa sanomalehtien käytöstä oli luovuttu, sillä (kielitaidottomuuden vuoksi) työllistetyt tutkimusavustajat eivät olleet löytäneet "mitään". Keskustelussa huomautettiin, että persialaissodat ovat kuitenkin olleet Suomessa osa kouluopetusta todennäköisesti niin kauan kuin kouluopetusta on annettu.

Kotiin päästyäni totesin, että Persia oli 1800-luvun sanomalehdissä erittäin runsaasti esillä, sillä se oli edelleen olemassa ollut valtio. Vaihdoin sitten hakusanaksi Darius ja rajasin tulokset suomenkieliseen lehdistöön. Varhaisin osuma tuli Maamiehen ystävästä 23.6.1855, jossa käsiteltiin menneisyyden temppeleitä. Suomettaressa 14.3.1864 pohdittiin pitäisikö suomeksi kirjoittaa Dareios vai Darius joten lisäsin ensiksimainitun hakuun. Nyt varhaisimmaksi osumaksi nousi Maamiehen ystävä 24.7.1847, jossa pohdittiin temppeleitä, taas. Kahlattavaa olisi siis ollut ja muutkin hakufraasit mahdollisia.

Otoksessani lähimmäksi historian käyttöä päästiin artikkelissa Kansallistunne (Sanomia Turusta 5.8.1880)

Paitsi tätä tunnetta ei mikään kansa voisi pysyä elossa sellaisena, vaan sulisi toiseen suurempaan kansakuntaan kuin puro jokeen tahi joki mereen. Historiaa lukeissamme tulemme huomaamaan, että se kansakunta olkoonpa sitte suuri tahi pieni, jonka yhdyssiteenä kansallistunne ei ole, ennemmin taikka myöhemmin raukeaa kuin nesteetön puu. Sen suuruus on lakastuva ja sen muinoinen komeus on oleva kuin surkastunut ruusu. Se sekaantuu mahtavampaan, kansallistunteen valtaamaan kansaan, joka pian sen nielasee ja johon se kerrassaan haihtuu. Näin kävi viimein suuren Persian valtakunnan, jossa kyllä oli väkeä miljoonittain, mutta kun isäinmaansa hyvä ja sen puolustus tuli kysymykseen, silloin se puuttui kansallistunnetta. Isäinmaan rakkaus ei ketään elähyttänyt, tuskinpa tiedettiin isäinmaata löytyvänkään. Kun esim. Persian kuningas Darius Kreikan keskinäissotien riehuessa (viidennellä vuosisadalla enn. Kr.) toivoi suurilla sotavoimillaan voivansa ikäänkuin yhdellä lyönnillä masentaa ja alamaisuuteensa pakoittaa tämän vähälukuisen kansan, pettyi hän toiveissaan. Sillä Kreikkalaiset, nuot uljaat vapauden sankarit lopettivat keskenäiset sotansa ja yksissä miehin he nyt vapauden- ja kansallistunteen innostuksessa maatansa puolustivat kunnialla, jota vastoin Persialaiset, vaikka paljoa lukuisammat kärsivät tappion toisensa jälestä, sillä he eivät tietäneet rakastaa vapautta. Niin saatuaan Kreikkalaisilta kuoleman iskunsa tää suuri valtio viimein uinahti ikuiseen kansallis-uneensa Aleksander Suuren valloitettua kaikki sen maat. Ja tämä tapahtui ainoastaan kansallistunteen ja isäinmaan rakkauden puutteesta.

Malliesimerkki yli 100-vuotiaana pidetystä

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 26 Oct 2026 05:00:00 +0000

Yli 100-vuotiaista kirjoitettuja juttuja kerätessäni on tullut selväksi, että sotilaat ovat yliedustettuja. Todennäköisesti siksi, että he liikkuivat ja päätyivät elämään kauas alkuperäisestä kodistaan. Juuri tällaista porilaista miestä uutisoitiin 1880-luvulla.

Sanomalehdissä (*) välitettyjen tietojen mukaan Josef Kaiskin eli Kainsinski oli kotoisin Puolasta ja ehkä syntynyt Varsovassa. Hän oli liittynyt (Puolan?) armeijaan 24-vuotiaana ja sanoi muistavansa Napoleonin tulon Moskovaan 1812/1813. 27 palvelusvuotensa aikana hän oli ollut mukana myös Varsovan kansannousussa 1830. Tämän jälkeen hän liittyi venäläiseen rykmenttiin, päätyi Suomeen ja lopulta viimeistään vuonna 1840 Poriin, jossa hän meni naimisiin. Avioliittoa ei löydy luterilaisista kirkonkirjoista, sillä Kaiskin kuului roomalais-katolilaiseen seurakuntaan.

Juha Vuorela on kuitenkin onnistunut selvittämään, että Kaiskinin avioliitto Maria Christina Uskelinin (1802-1869) solmittiin vuonna 1842.

Porin palossa Kaiskin menetti toisen silmänsä ja seuraavana vuonna otti eropassin Venäjän armeijasta. Krimin sodan aikana Kaiskin kuitenkin seurasi tulkkina venäläisiä joukkoja Porista Pohjanmaalle. Hän nautti venäläisen armeijan 36 ruplan vuosieläkettä, mutta siitä säästämänsä varat hän menetti varkaan käsiin 1880-luvun alussa.

Muuten eleli vanhus melkein erakon tapaista elämää: yksin asuskeli hän jossain nurkassa, itse istutti hän ja hoiti pientä perunamaataan, itse keitti ruokansa, joka lienee ollut hyvinkin yksinkertaista ja yhdenkaltaista.

Muuten oli vanhus rauhaisa ja ilosenluontoinen sekä viimeisiin aikoihin asti varsin terve ja rivakka. viimeisinä kuukausina oli hän jo kuitenkin melkein yhä vuoteen omana. Tähän lienee vaikuttanut myöskin mielipaha kadotetuista rahoistaan.

Kaiskin kuoli 19.5.1886 omien sanojensa mukaan 105-vuotiaana. Yhden jutun mukaan jälkeen jäi lastenlapsia ja lastenlapsien lapsia ja toisen mukaan vain yksi tyttärenpoika, joka oli porilaisen tehtaan työmies. Vuorelan tutkimuksen mukaan tyttärenpoikia oli kaksi ja toisella ainakin kolme lasta.

(*) Björneborgs Tidning 16.05.1885, Björneborgs Tidning 22.05.1886, Satakunta 22.05.1886

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 25 Oct 2026 05:00:00 +0000

Toissapäivän ja eilisen Thitz-teksteissä jäi vaivaamaan yksi yksityiskohta: miksi Anna Charlotta Thitzin Loviisassa asunut isä meni vuonna 1828 naimisiin Loviisassa syntyneen naisen kanssa Tukholmassa?

Kyseinen nainen eli Anna Sofia Cajander syntyi Åke Backströmin Genos-artikkelin Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck mukaan Loviisassa 15.7.1787 muurarimestari Erik Kajanderin ja vaimonsa Anna Katarina Forsténin tyttäreksi. Hiski-haku paljastaa, että Backström on kirjannut äidiksi myöhemmän äitipuolen eli oikeasti Anna Sofian äiti oli Brita Catharina Lönroth. Syntymäpäivän Backström lienee poiminut myöhemmistä rippikirjoista, mutta Loviisan kastelistojen perusteella Anna Sofia syntyi 9.12.1786. (Eli aina kannattaa tarkastaa.)

Erik ja Brita Catharina olivat saaneet monta lasta, mutta myös menettäneet heistä monia. (Loviisa kastetut; LK 1787-1800, 4Q20). Äidistä jäi Anna Sofialle vain vähän muistoja, sillä hän kuoli joulukuussa 1790. Isä solmi uuden avioliiton porvoolainen porvarintyttären Anna Catarina Forstenin kanssa 19.6.1791 ja liitossa syntyi Anna Sofialle sisarpuoli ja kolme velipuolta. (Loviisa RK 1789-99, 168; LK 1806-1828, 72)

Isän kuollessa 15.6.1801 Anna Sofia oli jo palvelukseen sopivassa iässä. Päästessään ripiltä vuonna 1803 hän kuului loviisalaisen säämiskämaakarin lesken Anna Maria Rosellin talouteen, jossa olo jatkui vuoteen 1806, jolloin kohdallaan on epäselvä muuttomerkintä (Loviisa RK 1800-05, 239; 1806-16, 269).

Wikimedia

Kymmenen vuotta myöhemmin Anna Sofia saapui virallisesti 11.7.1815 Turkuun elintarvikekauppias Anders Östlinin talouteen. Östlinin vaimo oli Albertina Cajander (s. 19.4.1788 Turku), joten mahdollisesti hänellä oli sukuyhteyksiä Anna Sofiaan. Jo vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1815, Anna Sofia lähti Tukholmaan (RK Turku Aa2:8 1812-1831, 428).

Tukholmassa hänet kirjattiin lokakuussa 1816 Suurkirkon eli Nikolain seurakuntaan kauppias Hallenbergin palkollisena (Nikolai BIa:5, 287). Todennäköisesti hän jäi sinne, sillä vuoden 1820 henkikirjassa Anna S Cajander on viljakauppias E. G. Hallenborgin huushollerska, jonka puolesta maksettiin ylellisyysverot kahvinjuonnista ja silkin käytöstä. Talous asui korttelissa Bootes.

Staden östra 1820, 47

Vuonna 1822 Anna Sofia muutti Tukholmasta Trosaan ja jälkensä katoavat jälleen (Nikolai AI:11, 68). Kun avioliittonsa kirjattiin Tukholman suomalaisen seurakunnan kirjoihin, sekä Anna Sofialla että Anders Gustav Thitzillä oli todistus toisaalta (Finska församlingen EI:6). Se, miten he löysivät toisensa jää mysteeriksi, mutta häät Tukholmassa olivat järkevä ratkaisu, sillä Anna Sofia oli Ruotsissa.

Mamselli Anna Charlotta Thitz, opettaja

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 24 Oct 2026 04:00:00 +0000

Eilisessä Natalie Rosalie Thitzistä kertovassa tekstissä esiintyi tätinsä, neiti Thitz. "Tämä oli saanut kehityksensä Haminan tyttökoulussa (Töchterschule), jossa sivumennen mainiten työskenteli opettajana myös eräs Pestalozzin oppilas, Gripenberg. Vaasassa oli tällä tädillä samanlainen Töchterschule useita vuosia." (Suomen nainen 11/1925). Tämänkään naisen elämänkertaa ei ole Åke Backströmin Genos-artikkelissa Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck, mutta perhetaulujen mukaan kyseessä oli melko varmasti Anna Charlotta Thitz (s. 11.12.1799 Helsinki). Wikipedia varmistaa arvauksen, sillä toisin kuin veljentyttärensä, Anna Charlotta on päässyt Kansallisbiografiaan.

Hänen isänsä Anders Gustav Thitz oli vuonna 1791 avioitunut varapormestarin kuuron tyttären Sofia Kristina Stichaeuksen kanssa. Samaan aikaan hän vaikutti miniatyristina Tukholmassa, josta hän palasi Helsinkiin vuonna 1795. Perhe muutti vuonna 1800 Helsingistä Loviisaan, jossa Anna Charlotan äiti kuoli 28.5.1820. Isä ehti ennen kuolemaansa 4.12.1828 solmia uuden avioliiton Tukholmassa 30.9.1828 loviisalaisen muurarimestarin tyttären Anna Sofia Kajanderin kanssa.

Jo ennen isänsä kuolemaa Anna Charlotta Thitz oli Kansallisbiografian mukaan perustanut koulun Loviisaan ja piti sitten koulua Vaasassa vuosina 1826-1841. Häntä ei kuitenkaan mainita Vasabladetin 24.9.1932 artikkelissa, jossa kerrataan kaupunkin yllättävän monet tyttökoulut 1800-luvun alkupuolelta. Ainakin virallisesti Anna Charlotta Thitz muutti Vaasaan Helsingistä vasta vuonna 1831 (Vaasa RK 1841-49, 341; Korsholma muuttaneet). Loppuvuosi 1841 sopii kirkonkirjoihin paremmin, sillä silloin Thitz siirsi kirjansa Helsinkiin (Helsinki RK Aa:8 1836–1861, 198).

Veljentytär Natalie Rosalie asui Anna Charlotta Thitzin luona viimeistään kesällä 1837, jolloin he molemmat tulivat Vaasasta käymään Turkuun mamsellien Flodén ja Schmiedle kanssa (ÅT 28.6.1837). Flodén oli matkaseurana myös kaksi vuotta myöhemmin, kun mamselli Thitz palasi Vaasaan höyrylaiva Norrlandilla Uumajasta (WT 8.6.1839). Saman kesän päättyessä Norrland kyyditti Vaasaan sekä Anna Charlotta Thitzin että tämän veljentyttären (WT 7.9.1839).

Anna Charlotta Thitzin äitipuoli kuoli 22.10.1855. Anna Charlotta Thitz ilmoitti tammikuussa 1856 Loviisaan, että äitipuoli oli tehnyt hänen hyväkseen suullisen testamentin (FAT 17.7.1856). Lokakuuhun mennessä kuitenkin löytyi kirjallinen testamentti, jonka äitipuoli oli kesällä 1845 tehnyt Anna Charlotan isän veljen tyttären tyttären Sofia Bernhardina Jansonin hyväksi (FAT 18.10.1856).

Vuonna 1858 Anna Charlotta Thitz oli kirjoilla Helsingissä, samassa taloudessa kuin Hilda Clementina Flodin (s. 29.11.1830 Vaasa), joka otti muuttokirjan Heinolaan 1.8.1858 (Helsinki RK 1856–1869, 140). Kansallisbiografian mukaan Anna Charlotta Thitz piti tyttökoulua Heinolassa 1857-1870. Koulun opettajamatrikkelia ei ole verkossa helposti saavutettavissa. Mikkelin läänin historiikissa todetaan, että Heinola sai tyttökoulun vuonna 1858. Vuonna 1862 siellä oli "1 opettajatar 3 alak, koul. op. avustamana, 22. opp" (Heinolan sanomat 23.2.1937). Seuraavana vuonna koulun johtajattareksi tuli Sortavalasta Evelina af Enehjelm, jonka kohdalla aatelismatrikkelissa on mainittu Tammisaaren seminaarin johtjattaren tehtävä syksystä 1871 alkaen (Karjalan ääni 12.11.1932).

Suhtaudun Wikipediaan välitettyjen Kansallisbiografian tietojen detaljeihin skeptisyydellä, mutta eiköhän muistokirjoituksensa pidä paikkansa. Ja jos sen ottaa kirjaimellisesti Anna Charlotta Thitz ei opettanut tyttökoulussa vaan pikkulastenkoulussa.

Nya Pressen
23.3.1889

Monien vuosikymmenten ajan hän piti pikkulastenkoulua Vaasassa ja Heinolassa sekä opetti sen ohella pianonsoittoa. Vielä joitakin vuosia sitten tämä uuttera ja virkeä vanhus toimi musiikinopettajana, ja monet nykyisen sukupolven edustajista ovat saaneet ensiopit musiikissa vanhan neiti Thitzin varmassa ohjauksessa.

(I många decennier höll hon i Wasa och Heinola småbarnsskolor och undervisade derjemte i pianospelning. Ännu för några år sedan var den arbetsamma och krya åldringen verksam såsom musiklärarinna och många äro de af den nu lefvande generationen som under gamla fröken Thitz säkra handledning inhemtat de första grunderna i musiken. Finland 23.3.1889)

Mamselli Rosalie Thitz, opettaja

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 23 Oct 2026 04:00:00 +0000

Käydessäni läpi Kansallisarkiston äskettäin mainostamia Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoja hain ensisijaisesti tietoa varhaisten opiskelijoiden opettajista. Yksi toistuva nimi oli "mamselli Thitz", jonka entisiä oppilaita olivat Sanna Parviainen (s. 18.9.1845) Kiihtelysvaaralta, Rosa Michelson (s. 27.9.1847) Jämsästä, Lina Hällfors (s. 6.5.1848) Keuruulta ja Selma Alt (s. 16.9.1849) Korpilahdelta.

Åke Backströmin Genos-artikkeli Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck ei tarjonnut pikatietä mamsellin tunnistukseen, sillä naimattomista tyttäristä ei annettu mitään elämänkertatietoja. Mutta onneksi on digitoidut lehdet, jotka tarjosivat uutisen Natalie Rosalie Thitzin syksyllä 1855 Jyväskylään perustamasta koulusta.

HT 4.8.1855

Tämä suoritus ei ole ollut Wikipedia-sivun eikä muunkaan verkkotekstin arvoinen suoritus, mutta Suomen nainen nosti numerossaan 11/1925 esiin "Jyväskylän ensimmäisen tyttökoulun perustajan".

Rosalie Thitzin omaelämäkerran mukaan hänet vietiin pikkutyttönä "erään tätinsä, neiti Thitzin kasvatettavaksi. Tämä oli saanut kehityksensä Haminan tyttökoulussa (Töchterschule), jossa sivumennen mainiten työskenteli opettajana myös eräs Pestalozzin oppilas, Gripenberg. Vaasassa oli tällä tädillä samanlainen Töchterschule useita vuosia. V. 1840 palasi R. T. konfirmeerattuna kotiinsa Suomenlinnaan. Hän rupesi antamaan kodissaan soittotuntia useampia aina viikossa sekä otti itse enemmän kehittyäkseen soittotuntia erään tanskalaisen soitto-opettaja Rongstedin johdolla."

Artikkelin kirjoittaneen Hulda Juhanattaren tietojen mukaan Rosalie Thitz

"oli v. 1854 ollut kotiopettajattarena Saarijärvellä nimismies v. Hertzenin perheessä yhden vuoden, kun täytyi sitte isoarokkoa sairastettuaan palata kotiinsa Helsingin pitäjääseen. Mutta kun häneen oltiin jo tutustuttu, niin pyysivät Keski-Suomen tyttärien kehityksestä huolehtivat vanhemmat hänet tänne Jyväskylään alkamaan yksityistä tyttökoulua.

V. 1856 alottikin hän sen. 6 oppilasta oli aluksi, aikaa myöten nousi heidän lukunsa 14. Neiti Thitz oli muutaman vuoden ensin ainoa opettaja koulussaan, kunnes n. s. »isokoulu» (nyk. lyseo) tänne perustettiin vuonna 1858. Sieltä tarjoutui hyväntahtoisesti useita opettajia 50 p. maksulla tunnilta tulemaan hänelle avuksi koulutyöhön. Yleistä historiaa, runolausuntaa, ainekirjoitusta, matematiikkaa y.m. aineita saaliin siten oppia sekä soittoa ja kauniita käsitöitä tekemään. Opettajista mainittakoon: maisterit Weilin, Bucht, Kahelin ja vuodesta 1863 — jolloin seminaari sai alkunsa — tuli opettajiksi lehtorit Länkelä, Järvinen, Göös y.m. Opetusta annettiin yhdessä ainoassa isonpuoleisessa huoneessa, ison pyöreän pöydän ääressä istuen. Ruotsinkieli oli aluksi opetuskielenä, sittemmin koulu suomalaistui. 10 vuotta piti neiti Thilz tätä kouluaan, jossa myös opittiin soittamaan hänen taitavassa johdossaan. Hänen »fortepianonsa» oli kaupunkimme toinen ijältään.

Seminaarin naispuolen käsitöihin tarvittavat aineet saatiin myös ostaa tämän eteviin käsityönopettajan kaapeista: koreat »sefiiri»-langal, silkit, helmet, mallit y.m. Sillä neiti Th. oli saanut kauppaoikeudet täällä.

Joku hänen koulupöytänsä ääressä istuneista elää vielä ja kertoilee niistä hupaisista, kodikkaista koulu-ajoista hurskasta opettajaa muistellen.

Hbl 27.5.1867

Kun koulunpito Jyväskylässä päättyi, Rosalie Thitz sai "taas kotiopettajan toimen, nim. Anjalassa parooni August Wreden luona Wredebyssä, kahden heidän nuorimman lapsensa opettajana. Vuoden perästä alotti neiti Thitz uuden tyttö- ja poikakoulun Helsingissä. Sitä hän hoiti useana vuonna, varsinkin opettaen soittoa."

Ilmoitusten perusteella koulu Helsingin Kruunuhaan Kulmakadulla aloitti syksyllä 1867. Syksyllä 1873 koulun osoite oli Nikoilainkatu 27 ja kaksi vuotta myöhemmin Kirkkokatu 10. Koulun toiminta lienee päättynyt vuoden 1876 tienoilla.

Osoitekalentereissa 1878 ja 1879 Ch. Thitz ja Rosalie Thitz antoivat pianotunteja Kasarminkadulla, mutta 1880, 1881, 1883 ja 1884 mainitaan vain Rosalie Thitz.

Uusi Suometar 16.12.1900:

Toispäivänä kuoli vanhain kodissa täällä neiti Rosalie Thitz 77 vuoden vanhana. Lähinnä surevat vainajaa sisaret ja sisarusten lapset, mutta herttaista vanhusta muistavat sen ohella kaikki ne, joille hän nuoruuden päivinään jakoi opetusta tiedon ensimäisissä alkeissa.

Maataloushistoria esillä

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 22 Oct 2026 04:00:00 +0000

Syksyn piristys somessa oli Koneen säätiön tuottama sarja lyhyitä videoita, joissa Suomen maataloushistorian pääasiantuntija Kirsi Laine kertoi erilaisista näkökulmista menneisyyden maataloudesta. Nyt julkaisu on kai päättynyt, joten katsoin läpi kaikki 9 videota Facebookissa kerralla. Käsittääkseni niitä on julkaistu myös muilla alustoilla ja ensimmäistä lukuunottamatta linkit alla vievät YouTubeen, joka on kaikille vapaasti nähtävissä.

Ajatus siitä, että monet viljelivät maata ei ollut minulle eikä kommentoijille uusi. Sukupuoliroolit ovat myös tuttuja.

Ravinnon viljavoittoisuus ei yllättynyt, mutta video palautti muistiin, että itäisen ja läntisen leipäkulttuurin ero liittyy viljan jauhamiseen. Jauhot eivät säily, joten myllymatkan tulokset leivottiin ja leipä kuivattiin. Tuoreen leivän syömiseksi viljajyvät jauhettiin käsikivillä.

Ruoan säilönnästä opin, että nykyajan palvikinkku ei vastaa menneisyyden saunojen tuotantoa. Mistä heräsi kysymys: mikä on savustuksen ja palvauksen ero?

Maatalojen elämissä Laine tarjosi muutaman yllätyksen ja selitti itsekin miksi. Varmuutensa kissoista ja koirien välttämättömyydestä herätti mielessäni vastarintaa, sillä kyseisiä eläimiä näkyy lähteissä vähän. Haastattelijan kysymys sioista ja kanoista paljasti, että lähteiden hiljaisuus koskee myös niitä. Torppareita parhaillaan tutkiva Laine on löytänyt sopimuksia, joissa pitää toimittaa kananmunia eli kanoja on pitänyt olla. Sikojen pito on voinut paljastua rakennusinventaariosta, jossa on sikala. (Sekä siat että kanat laskettiin tiloilta 1880-luvun alussa, mutta kissoja ja koiria ei.)

Heinätaloudesta sain hyvän kertauskurssin. Heinäseipäät olivat jollain tavalla itsestäänselvyys lapsuudessani, joten on ollut vaikea uskoa, että heinä kuivuu maassa. Laine selitti asiaa luonnonheinän ohuudella. Latosäilytys on tuntunut myös "normaalilta", mutta videon myötä tajusin, etten koskaan ole ollut ladossa sisällä. Millainen lattia niissä on? Jos maalattia, niin mikseivät heinät mene kosteudesta pilalle? Eli ei ole maalattia?

Kaskiviljelystä itselleni uusi yksityiskohta oli tuohivirsujen perusteellinen kastelu ennen polttotyötä, mikä tietenkin kuullosti aivan järkeenkäyvältä. Paimennuksesta Laineella oli hyvä tiivistys: nykyään eläimet ovat aitauksien sisllä, ennen niiden ulkopuolella. Peltoviljelyksestä Laine konkretisoi raivauksen työläyden ja muistutti, että entisajan pellot ojineen näyttivät toiselta kuin nykyiset salaojitetut pellot. Opin myös, että kylvön jälkeisellä jyräämisellä pyrittiin pitämään kosteutta jyvien itämisen varmistamiseksi. Kommentoija FB:ssä kertoi isänsä käyttäneen hevosvetoista jyrää vielä 1980-luvulla.

Rakennetun Helsingin visualisointeja

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 21 Oct 2026 04:00:00 +0000

Kaksi vuotta sitten totesin: "Nelisen vuotta sitten avattu sivusto Rakennettu Helsinki 1721–2030 on erittäin kaunis. " Kyseinen linkki ei enää toimi, enkä tiedä mitä Christoffer Weckströmin tekemälle työlle on tapahtunut. HRI-sivua tarkistaessani huomasin, että sivusto oli perustunut Jan Wolskin Rakennettu Helsinki -sovellukseen. Se on edelleen verkossa.

Katsaus lähimenneisyyteen oli tarpeen, sillä eilen Facebookissa tuli vastaan Mojo Erämetsän päivitys.

Hei! Innostuin rakentelemaan tällaista sivua, jossa voi tutkia Helsingin historiaa karttakäyttöliittymän kautta. Sieltä voi aikajanalla katsella mikä rakennus on noussut milloinkin ja löytyy tietoa arkkitehdeistä, ja vähän tapahtumiakin ja merkkihenkilöiden koteja. Mukana on myös yli kymmenentuhatta vanhaa valokuvaa kartalle sijoitettuna.
Mukana on vasta muutamia valmiita kaupunginosia. Aluetta kuitenkin laajennan tässä hiljalleen.
Kartalla voi olla jotain virheellistä sisältöä, korjaillaan jos sellaista löytyy. Käyttökokemus on varmasti parempi koneella kuin mobiililla, mutta pitäisi kyllä puhelimellakin toimia.
Omaksi huvikseni tämän tein, mutta kiva jos tästä on iloa jollekin muullekin. Ja saa ehdotella parannuksia ja täydennyksiä.

Sivustolta löytyy "Tietoa kartasta", mikä on positiivista, kuten myös monipuolisuus. Rakennustietojen osalta kartassa on samat ongelmat kuin aikaisemmissakin eli alkupäästä tiedot ovat epätäydellisiä. Muut tiedot kuten tarinat ja julkkikset herättivät toiveen rikastamisesta joukkoistamisella. Sillä on sitä muutama tieto minullakin...

Penni-kirjasto Suomen kansalle ja Pennikuvakirjasto

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 20 Oct 2026 04:00:00 +0000

1. osan kuvitus
Penni-kirjasto Suomen kansalle oli 16-osainen valitushenkinen "länsisuomalaisten toimittama" eli ilmeisesti osakuntatoiminnasta kirvonnut julkaisusarja, josta en pikaisesti löytänyt mitään valmista tietoa. Joten kootaan edes osat:

1. Kalevala [proosamukaelma] / [Anton Fredrik Almberg, myöh. Jalava]. 1867

2. Turun linna / [Adolf Waldemar Jahnsson] .1867

3. Sunnuntai-iltapuoli Leppälässä / [Karl Aleksander Cajander]. 1867

4. Viron maasta / [Karl August Erik Almberg]. 1867

5. Johan Ludvig Runeberg / [Albert Olivier Wialén]. 1867

6. Mathias Alexander Castrén / [Karl August Erik Almberg]. 1875

7. Ukkosesta / [Emil August Almberg]. 1875

8. Käärmeet - Yököt / [Edvard Immanuel Hjelt]. 1875

9. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. (Ensimmäinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

10. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä (Toinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

11. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kolmas / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

12. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Neljäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

13. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Viides / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

14. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kuudes / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

15. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Seitsemäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

16. Elias Lönnrot / [Aukusti Herman Kalllio]. 1880

Finna työnsi esille haulla 'Penni-kirjasto Suomen kansalle' myös kaksi osaa Pennikuvakirjaston ja ainakin yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta. Pennikuvakirjasto värikkäine kuvineen oli näistä mielenkiintoisempi ja uusi haku tuotti lisää osia. (Ja ohessa yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta sekä kustannusosakeyhtiö Kirjan 50 pennin kirjaston osa 2).

Kirjasta
Pienokaiset ulkona

1. Punahilkka (joulumarkkinoille 1886, kuten myös seuraavat)

2. Lasten lemmikit

3. Vuosenilot

4. Hauskat kääpiöt

5. Pienokaiset ulkona

6. Pienokaiset kotona

7. Susi ja Kilit

8. Satu seitsemästä korpista

9. Kotimaan metsäeläimiä (joulumarkkinoille 1887, kuten myös seuraavat)

10. Ulkomaan eläimiä I.

11. Saapasjalka-Kissa

12. Lasten elämästä

13. Pienten piimäsuiden joulu-iloa. (joulumarkkinoille 1888, kuten myös seuraavat)

14. Pienten paitaressujen jouluhuvituksia

15. Noituri Untamo ja Paholainen

16. Sammakko ja hiiri

Merkkituotteet 1800-luvun puolivälin markkinoilla

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 19 Oct 2026 04:00:00 +0000

Muutama vuosi sitten kirjoitin Tukholman torien "merkkituotteista" 1700-luvulla, käyttäen pääasiallisena esimerkkinä Vaasan ruista. Käydessäni tänä kesänä läpi Helsingin markkinoiden kuvauksia sanomalehdistä huomasin niissä samaan sarjaan kuuluvia mainintoja.

Tammimarkkinoilta 1842 raportoitiin eniten yleisöä keränneet Senaatintorin myyntitiskit. Säätyläisnaiset olivat kokoontuneet Tammisaaren hansikkaiden kauppiaan luo ja herrat Porvoon turkkurin ääreen. Kovasti kaivattiin Haminan sorvarin tuotteita eikä kaipausta helpottanut edes huhu että kuorma Vaasan piipunvarsia oli matkalla markkinoille. (Helsingfors Morgonblad 31.1.1842) Syysmarkkinoilla 1842 Tammisaaren hansikkaita kutsutaan kuuluisiksi ja Haminan maineikas sorvari oli saapunut myyjäksi (HT 12.10.1842).

Hansikkaat Tammisaaresta ja Vaasan piipunvarret mainitaan myös markkinoita kuvaavassa runossa viisi vuotta myöhemmin.

Morgonbladet 11.10.1847

Säkeistön ensimmäisellä rivillä mainitaan rinkilät, jotka olivat varsinkin Helsingin markkinoiden loppuvaiheessa niiden tunnusomaisin tuote. Jo syksyllä 1865 kuitenkin surtiin, että aito Viiprinrinkilä oli hävinnyt Laava Vaittisen kuoleman myötä (Hbl 9.10.1865).

Tammimarkkinoilta 1848 mainitaan piipunvarret, jotka on leimattu nimellä Walenius, sekä todetaan Tammisaaren hansikkaiden ylläpitäneen vanhaa mainettaan. (Helsingfors Tidningar 2.2.1848). Waleniuksen kotipaikasta ei ole tietoa, mutta "Vaasan varsien" tekijänä tunnetaan Jonas Grönwall (1798–1893) (Wasa Tidning 5.5.1893).

Arkistot, tekoäly ja taiteilijat

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 18 Oct 2026 04:08:13 +0000

Kotimatkalla Gävlestä poikkesin Tukholmassa Fotografiskaan. En ottanut sen näyttelyistä etukäteen selvää ja hätkähdin reippaasti, kun yhdessä ensimmäinen teos oli sarja "uudelleenluotuja" valokuvia Normandian maihinnoususta. Eikä mitä tahansa kuvia, vaan kuuluisan valokuvaajan Robert Capan setti, joka tuhoutui pimiötyössä.

Seinäteksti selosti, että Philip Toledanon teos We Are At War "on enemmän kuin rekonstruktio; se koettelee sitä, kuinka uskottavasti mennyt voidaan nyt uudelleenkirjoittaa - ja mitä se tarkoittaa nykyhetkelle". Dah? Samaa on netti täynnä eikä teos herättänyt minussa uusia ajatuksia, ainoastaan ärtymystä.

Olin tullut näyttelyyn The Machine's Eye in Human Hands nurinkurisesti ja vasta useampia teoksia nähtyäni luin esittelyn. Kiinnostavinta itselleni kahdeksan taiteilijan teoksessa oli, että kolme oli käyttänyt lähteenä arkistoja. Olettaen siis, että Toledano oli käyttänyt arkistoja, lisäharmikseni teoksensa kohdalla ei ollut selostusta siitä, miten se oli tehty.

Harmittomammalta harjoitukselta tuntui Susanne Fagerlundin teos, jossa luonnontieteellisen museon kuvakokoelmasta oli algoritmeilla luotu eliöiden välimuotoja.

Mielenkiintoisin ja vaikeaselkoisin oli Kristi Coronadon teos, joka perustui taiteilijan henkilökohtaiseen arkistoon. Se oli syötetty biografiselle tekoälyagentille Solienne, joka oli näyttelyseinän perusteella analysoinut yksittäisiä muistoja tekstuaalisesti ja luonut niistä kuvia. Lisäksi näyttelytilassa oli "itse" Solienne, jonka kanssa vierailijat saattoivat keskustella. Oma yritykseni ei avannut teosta yhtään enempää ja useimmat muut olivat kiinnostuneita vain siitä montaako kieltä he saivat hahmon puhumaan.

Viikinkiaikaa kahden puolen Pohjanlahtea

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 17 Oct 2026 04:00:00 +0000

De svenska Historiedagarna tarjosi tuttuun tapaan luentosalipäivien jälkeen retkipäivän, jonka tarjonnasta valitsin koko päivän retken Järnriket Gästrikland. Valinta osoittautui hyväksi. Arkeologi/pedagogi kierrätti meitä Gävlen ympäristön eri aikaisilla raudntuotantopaikoilla. Aloitimme varhaisimmasta ja aurinkoisessa syyssäässä oli ilo kulkea vendel- ja viikinaikaisessa maisemassa Sörbyssä. Bussi jäi kirkolle, jonka paikalla on voinut olla ylimyksen kotipiiri. Ylitimme tien, jonka rakennuksessa tuhoutui ties kuinka monta hautaa, ja kuljimme rinteessä, josta opas osoitti lukuisia raudanteon jäänteitä.

Hieman hymyilytti, kun opas esitteli ensimmäistä maakunnasta löytynyttä kuppikiveä, jossa oli yksi kuppi.

Päästyäni Tukholmaan ja Historiska museetiin yritin löytää mainintoja raudasta. Anti jäi olemattomaksi, mutta aiemman vierailun välitila oli saanut uuden muodon, joka kertoi jollain tarkkuudella viikinkiaikaisesta asumisesta.

Yksi rakennuksista oli ylimyksen pitkätalo, johon pääsi myös kurkistamaan sisälle.

Konkreettisten kontaktien jälkeen oli hyvä kotiin päästyä kuunnella Leena Koiviston tuoreen luennon Satakunta viikinkien aikaan tallenne. Osoittautui, että Kokemäkeen ja Euraan keskittynyt tietouteni kattoi lähes kaiken olennaisen, sillä rannikkoalueelta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä aktiviteetista. Miksi en tiennyt tätä ennestään? Uudenmaan rannikon autioitumisesta on puhuttu, ja kai Pohjanmaankin, mutta Satakunta?

Toinen ajatusviiraus paljastui, kun Koivisto puhui kuppikivistä. Antipatiani niitä kohtaan on niin suuri, etten ole koskaan osannut arvostaa kiviä, puhumattakaan, että olisin miettinyt niiden paikkoja. Joten tuntui hassult, että Gästriklandissa oli vain yksi yksikuppinen kivi. Koivistolta kuitenkin opin, että Satakunnassa kuppikiviä tunnetaan useampi vain Kokemäeltä. Yleisempiä ne ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.

Ruotsin historiapäivillä kuultua

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 16 Oct 2026 04:00:00 +0000

Syy vierailuuni Gävlessä oli De Svenska Historiedagarna, jotka olin aiemmin kokenut vain "ulkomailla" eli Tallinnassa ja Helsingissä. Tuttuun tapaan monisatapäinen koostui eläkeikäisistä ja historianopettajista. Löysin joukosta vain kaksi muuta suomalaista.

Esitykset eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta Richard Schillin katsaus saamelaisten jälkiin keskisessä Ruotsissa tarjosi pienen yllätyksen. Sisältö oli peräisin samasta projektista, joka tuotti pari vuotta sitten Historiska museetissa näkemäni planssinäyttelyn. Kaikki ei kuitenkaan ollut tuttua ja höristin korviani, kun Schill mainitsi "pitäjänsaamelaisille" jätettyjen toimien joukossa karhun ja suden metsästyksen. Yhtä vieroksuttua kuin hevosten kastrointi?

Mieleen tuli Otto Latvan esitys 1800-luvun tutkimuksen päiviltä alkuvuonna. Hän esitti, että suomalaiset eivät metsästäneet karhuja itsekseen vaan innon olivat luoneet säätyläismetsästäjät. Tarjosin vastaesimerkiksi talonpoikaisia karhunkaatajia kuten Karhu-Pekka tai Eero Heinäkangas. Odotan mielenkiinnolla Latvan työn tuloksia.

Väitöskirjatutkijoiden sessiossa selvisi, että Tukholman yliopistossa Moa Hansson pohtii viime sodissa Suomesta Ruotsiin karanneita sotilaita. Tämä tutkimus todennäköisesti näkyy valmistuttuaan suomalaisessa mediassa.

Patrik Hedeniuksen esityksestä ruotsin kielihistoriasta opin, että kun Uusi testamentti käännettiin Kustaa Vaasan aikaan ruotsiksi, pyrittiin tietoisesti valitsemaan sanoja ja rakenteita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tanskasta. Eli antoi ymmärtää, että tätä ennen kielet olivat yhtä ja samaa.

Åsa Furuhagen markkinoi esityksellään kirjaansa virsikirjan historiasta. Vuoden 1695 version kohdalla hän korosti yhtenäisyyttä ja koko valtion kattavuutta. Eikä huomannut tai viitsinyt mainita, että suomenkielinen virsikirja oli erikseen ja eri virsin. Tätä seikkaa olen ihmetellyt näköjään jo vuonna 2011.

Matkamuistoja Gävleborgin museosta

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 15 Oct 2026 04:00:00 +0000

Gävleborgin läänin museossa Gävlessä kiinnitin huomiota seuraaviin yksityiskohtiin.

Lasten osastolla esiteltiin arkeologiaa muun muassa 1600-luvulle ajoitetulla lautasella, jota koristaa Englannin kuningatar, jonka nimeä ei mainittu. Jotain vastaavaa on voitu käyttää suomalaisessakin kaupungissa?

Toisessa kulmassa lasten osastoa kuvitettiin kalastusteemaa Ulvön kappeliin 1719 tehdyllä seinämaalauksella. Hahmoja kutsuttiin gävleläisiksi kalastajiksi (gävlefiskare) eikä otettu mitään kantaa siihen, että nainen oli aktiivisessa roolissa ja pukeutuneena niin muodikkaasti, että päässään oleva fontangi oli ylellisyysveron piirissä.

Toisessa tilassa oli kattomaalaus Hedesundasta vuodelta 1782. Saman maalarin, Hans Wikström (1759-1833), tuotantoa oli myös muistotaulu metsää vuonna 1795 kaataneesta lumimyrskystä. Herää kysymyksiä siitä, kuinka paljon köyhempää kuvakulttuuri saattoi Pohjanlahden itärannalla olla?

Gävlen ympäristö ei ollut eristyksissä, mutta ei myöskään merkittävä aktiviteetin keskus, joten arkeologisessa näyttelyssä ihmeellisin esine oli vuonna 1946 lapsien metsästä löytämä minikaminana tai suitsukepolttimona käytetty pannu, jonka varren teksti ylistää Allahia Persiassa käytetyin kirjaimin. Noin 1200 vuotta vanhan esineen uskotaan olevan peräisin Khorasanista (nyk. Iranin ja Afganistanin alueilla).

Surullisempi erikoisuus oli oikeasti merihädässä kirjoitettu pulloposti.

Yhteyksiä Suomeen paljastui, kun olin lähdössä museosta. Kolmella planssilla kerrottiin metsäsuomalaisista, jotka olivat asuneet Gästriklandin maakunnan puolella Ockelbossa, Järbossa, Torsåkerissa ja Hedesundassa sekä Hälsinglandissa Hasselassa. Viimeksi mainitussa oli tehty arkeologinen kaivaus, jonka kohde oli tulkittu riiheksi.

Suomalaisia on tullut Gävlen seudulle myöhemminkin. Tämä selvisi bussiretkellä, jonka yhdessä pyhähdyspaikassa paikallinen opas totesi, ettei hän ollut halunnut aikanaan muuttaa "Finnbackaan" (oik. Forsbackaan). Tuli inan ikävä olo ja mietin uudelleen, mitä bussin opas oli tarkoittanut paikkakunnan huonolla maineella.

Gävle ja Turku, yhteyksiä ja eroja

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 14 Oct 2026 03:36:00 +0000

Lokakuun alussa olin Gävlessä ja jo perinteiseen tapaan pohdin kaupungin historiaa vertailemalla sitä Turkuun. Kuten lukuisat muutkin kaupungit, Gävle ja Turku on perustettu mereen laskevan joen varteen. Kummankaan tarkkaa perustamisaikaa ei tunneta. Turussa keskiaikaa on kaivettu esiin aika paljon, mutta gävleläisen arkeologin esityksestä selvisi, että kaivausalat ovat olleet pienempiä ja keskiaika jäänyt vielä näkymättömiin. Ensimmäiset säilyneet kirjalliset mainninnat Gävlestä ovat 1400-luvulta.

Turun tunnus on tuomiokirkko, mutta Gävle sai kivikirkon vasta 1600-luvulla. Molemmat kirkot ovat parhaillaan perusteellisessa renovoinnissa, joten Gävlen kirkkoon en päässyt tutustumaan. Gävlen linnaksi kutsutaan 1700-luvulla rakennettua maaherran residenssiä, jonka kellarin vankilamuseoon kuuluvissa osissa pääsin käymään. Paikalla oli ollut 1583 rakennettu linna, jonka raunioita ei säilytelty vuoden 1727 tulipalon jälkeen.

Turku tunnetusti paloi vuonna 1827. Gävlen kohtalonhetki puolestaan koitti 10.7.1869. Jäljelle jääneitä puurakennuskortteleita kutsutaan vanhaksi Gävleksi. Niitä ei ole museoitu, kuten Turun Luostarinmäkeä, mutta yksi rakennuksista on paikallisen merkkihenkilön kotitalo ja on toimii museona, jota en päässyt katsomaan.

Gävlessä ei myöskään ole säilynyt paikallista Rettigin palatsia ja sen opaskylttikin oli ilmeisesti hukkunut tuoreimmissa rakennustöissä. Edesmennyt tupakkatehtailija näkyy täten turistille ensisijaisesti Gävleborgin museon taidekokoelmia esittelevien huoneiden nimessä. Turussa taas Rettigin palatsista tuli taidemuseo.

Sukututkijana piti tietenkin tarkistaa Turun ja Gävlen Rettigien yhteys.Verkkosivujen kertomana Turkuun 1867 muuttanut Per Fredrik Rettig oli syntynyt Gävlessä 12.1.1843.

Tätäkin ennen Turulla ja Gävlen tupakkatuotannolla oli yhteys. Ennen matkaa tarkistin huvikseni vanhoista sanomalehdistä, missä yhteyksissä Gävle (entiseltä kirjoitusasultaan Gefle) esiintyi. Osumat 1820-luvulla ilmoittivat Turussa myytävistä erinimisistä Gävlen tupakkalaaduista. Ja kun John Julin ilmoitti perustamastaan paikallisesta tuotannosta keväällä 1823, hän kehui sen seuraavan Gävlen tunnetun tupakkatehtaan mallia.

Eemeli Vallinhovin viimeiset vuodet

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 13 Oct 2026 04:00:00 +0000

Mikään sanomalehti ei näytä raportoineen Vallinhovin vuosien 1913 ja 1914 tekosten seuraamuksista. Hän palasi julkisuuteen vähän ennen itsenäisyyttä julkaistussa Santarmiapulaisten luettelossa:

VALLINHOVI, EMIL ALEKSANDER, noin 50-vuotias, ent. aliupseeri 8:ssa viipurilaisessa tarkka-ampujapataljoonassa, palvellut tuomari Björkin kirjurina. Koettaa saada erään norjalaisen insinööri Norrmanin epäluulonalaiseksi ensin tekeydyttyään niin läheiseksi, että heidän välillään syntyy kirjeenvaihto. [1]

Yhteistyönsä venäläisen hallinnon kanssa ei ollut pelkkä huhu. Kesällä 1918 otsikon Venäläisen santarmiajan mustia muistoja alla kirjoitettiin sisällissodan jälkeen seuraavasti.

Emil Vallinhovi Kittilässä tehnyt ilmiantoja ja tarjoutunut venäläisten santarmien palvelukseen.

Tornion venäläisen vastatiedusteluosaston arkistossa on tavattu m. m. 3 kirjettä, joista ilmenee, että surullisen maineen saanut Emil Vallinhovi Kittilässä on venäläisille urkkijoille tehnyt ilmiantoja ja tarjonnut palvelustaan sekä suositellut joukon henkilöjä kurjaan toimeen. Kirjeet on kirjoitettu viime vuonna ja ovat seuraavaa sisältöä:

"Kittilä 1 — 14/4 1917.
Herra Översti.
Koska olen kuullut, että Suomen — Ruotsin rajalla olisi saatu takavarikoida jauhoja ja uskon, että ilmoitukseni niistä Hra Överstille ehkä osaksi tämän on aiheuttanut, uskallan nöyrimmästi kääntyä Herra Överstin puoleen toivossa, että jos niistä palkitaan, minäkin tulisin saamaan siitä osan koska näitten takia olen tehnyt kaksi matkaa Kallon kylään ja ollen köyhä on matkat minulle tuntuvat.
Samalla pyydämme kysyä, eikö minulle, joka olisin siihen erittäin halullinen, löytyisi minkäänlaista tointa esimerkiksi valtakunnan rajalla tai Sodankylän pitäjässä jossa pidän että välttämättä joku henkilö saisi asua ja antaa tähellisiäkin tietoja.
Arentimies Vilho Kiviniemi, Kallon kylästä, lihanviennistä yli kihlakunnan rajan ja Talokas Yitalon, Alakylästä, vasikan nähkain myynnistä, ei kai vielä ole pidetty minkäänlaista kuulustelua, vaikka ne ovat toteennäyettävissä. Edellinen on koko sota-ajan siksi vehkeillyt, että hän sietäisi saada rangaistuksen.
Kunnioittaan Emil Vallinhovi". (Nimi venäläisillä kirjaimilla.)

"Kittilä 14 — 1/8 17.
K. Herra.
Täten saan kunnian ilmoittaa, että Emil Vallinhovi on minulta kysynyt, josko minä palkkaa vastaan alkaisin Kittilän pitäjän Kallon kylässä perään katsomaan ja valvomaan, ettei siellä mitään laittomuuksia tapahdu sen ajan sisällä kuin Suomi on sotatilassa ja olen siihen suostunut.
Jo viime joulukuussa kävin ilmoittamassa täkäläisille sotilaille, että Kallossa ja Kurtakossa harjoitetaan luvatonta jauhojen kauppaa ollen siinä luulossa että niitä vietiin pois maasta ja aikoivat sotilaat asiasta ottaa selvää, vaan jäi asia kuitenkin sikseen.
Nykyään tuodaan Kauppias Ville Kiviniemelle tuon tuostakin jauhoja, vaan paikkakuntalaisille niistä ei liikene myydä, vaan viedään ne kaikki Kurtakkoon ensin ja niinkuin luulen sieltä sitten Ruotsiin.
Olen vakuutettuna, että jos asiaa tutkimaan määrättäisiin joku sotilashenkilö, niin paljon laittomuutta tulisi ilmi — siinä tapauksessa olisi kuulustelu pdettävä Kallossa, Kurtakossa ja Kolarissa.
Kunnioittaen E. A. al. Kallujärvi. (Nimikirjoitus epäselvä) osoite Alakylä, Kallo".

"Kittilä 7 p. maalisk. 1917.
Sen lisäksi mitä minulla oli kirjeessäni N. 1 kunnia Teilla Herra Ratsumestari ilmoittaa, tahdon mainita, että väestö täällä ihmettele sitä jauhon paljoutta, jota täältä kautta tänä talvena on kuljetettu Muonioon, ja kuitenkin kertoi Muonion aluelääkäri, Tohtori Fabritius, minulle, että Muoniossa ei ollut saatavissa jauhoja pienempiäkään eriä.
Täällä Kittilässä on jauhojen puute, vaan olen varmasta paikasta kuullut että Kittilän pitäjän Sirkan kylässä Kaarelan talossa löytyisi 300 säkkiä jauhoja, jotka kuuluvat kaupp. Anttilalle Muoniossa. Väestö epäilee Muoniolaisia kauppiaita siitä, että ne vievät jauhot Ruotsiin, jonka johdosta olen tästä tahtonut Herra Ratsumestarille ilmoittaa.
Muutoin pyydän vielä esittää, että tähellistä olisi seuraaviin Kittilän kyliin asettaa halpa palkkaisia agentteja, nimittäin: Alakylä, Kallo, Tepsa, Sirkka, Lompola ja Pulju. Niihin ehdottaisin täysin luotettavinä:
Alakylään: Talok. Robert Vaara. Kalloon: Itsellinen Arthur Kallojärvi. Tepsaan: Talollisenpoika Oskar Pekkala. Sirkkaan: Arontimias Rudolf Lumpus. Lompolaan: Talokas? Uusikartano ja Puljuun: Talokas August Puljujärvi. Sitten on vielä Pokka-niminen kylä, jonka läheisyydessä Sodankylän pitäjän rajain sijalla ovat Laiti ja Laitala nimiset, jossa viime kesänä on käynyt paljon sotavankia ja Inarin pitäjässä lappalainen „Salkto Niilon" talossa. Jos asia näin järjestetään, eikä oteta paikkakunnan poliisia johtajiksi menee harva sotavanki yli rajan, vaan semmoinen henkilö kun esim. Poliisi Kustaa Hannula Kittilästä päästätti viimekin kesänä pelkurisuuden takia 15 miestä joutumasta sotamiesten käsiin. (Tästä on seikkaperäisen selostuksen antanut kornetti Lehovitzilla sotilas 5 a sotnissa Nevikoff).
Muutoin olisi sotavankien karkaamisen estämiseksi hyviä agentteja hankittava muutamiin Sodankylän kyliin. Siellä oleva Poliisi Gyllenbögel olisi tässä suhteessa asian paras tuntija ja henkilö, joka ei pelkää. (Hän on yksin vanginnut 12 sotavankia yht'aikaa viime kesänä.)
Jään edottamaan ohjeita, piirrän
Kunnioituksella Emil Vallinhovi". (Nimi venäläisillä kirjaimilla.) [2]

Sanomalehdistä ei selviä, oliko kirjeiden löytämisellä muuta seurausta kuin epämiellyttävä julkisuus. Kittilän välikäräjillä marraskuun 1918 alussa Vallinhovi tuomittiin useasta petoksesta vankeuteen 2 kuukaudeksi ja 10 päiväksi.[3]

Tämä ja paljon muuta painettiin unholaan, kun Eemeli Vallinhovi kuoli 13.2.1922. Paikallisen sanomalehden muistosanat kuuluivat:

Kuolleita. Kuluneen helmikuun puolivälissä kuoli Kittilän kirkonkyläsä entinen käräjäkirjuri A. E. A. Vallinhovi (Landgren) 55 vuotiaana. Vähän yli 30 vuotta takaperin tuli vainaja, joka oli syntyisin Rantasalmelta, Kittilään ja asettui sinne asumaan, toimittaen kirjurintehtäviä aluksi kruununvouti Ahnger-wainajalla y. m. Jonkun vuoden oltuaan Kittilässä meni hän avioliittoon kätilö Miina Sukulan kanssa, josta avioliitosta on jälellä 2 lasta. Terävänä kynämiehenä kirjoitteli Landgren-Vallinhovi paljon sanomalehtiin m:m. nimimerkillä "Atte" varustetut kirjeet ovat varmaan vieläkin monen mielessä.[4]

[1] Työmies 6.11.1917 no 300
[2] Perä-Pohjolainen 18.06.1918 no 62
[3] Perä-Pohjolainen 19.11.1918
[4] Kaiku192216.03.1922 no 61

Eemeli Vallinhovi Uudellamaalla ja Pohjanmaalla 1913-1914

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Mon, 12 Oct 2026 04:00:00 +0000

Tasan kuusi kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen Eemeli Vallinhovi pyysi naimakirjan Ruotsin Nordmalingin seurakuntaan 4.3.1912. Siellä hän meni 20.4.1912 naimisiin Anna Eufrosyne Öbergin kanssa.[1] Avioliitosta ei tullut onnellista, sillä viisi vuotta myöhemmin Vallinhovin nimissä julkaistiin kuulutus virallisessa lehdessä:

Koska vaimoni Anna Efrosyne (o. s. Öberg), joka jo huhtikuussa 1913 poistui luotani, ei ole palannut kanssani yhteiselämään, niin, jos ei hän yön ja vuoden kuluessa siitä kun tämä on julaistu 3 :nnen kerran maamme virallisissa lehdissä, saavu luokseni, olen vapaa menemään uudelleen avioliittoon Kittilä, 13. 4. 1917 1584(3—1) A. Emil Wallinhovi.

Samoihin aikoihin kun vaimo lähti Kittilästä, Vallinkoski oli itäisellä Uudellamaalla. Kun hän hyvin pukeutuneena astui kestikievarina toimineeseen Eskilomin kruununpuustelliin, hän ilmoitti nimekseen Teräksinen ja sanoi olevansa valtion palveluksessa oleva metsänhoitaja. Hän aloitti puustellin vuokraajan kanssa pitkän keskustelun puustellien olosuhteista yleensä ottaen ja teki jälleen kerran asiantuntemuksellaan vaikutuksen.

Tarkemmin sanottuna hän kertoi, että hallitus suunnitteli malliviljelyn perustamista osalle puustelleista, ja kysyi vuokraajalta, olisiko tämä halukas ryhtymään tällaiseen viljelyyn. Tarkoitusta varten tarvittaisiin 150 metrin pituinen ja 100 metrin levyinen alue. Valtio avustaisi hanketta 1 500 markan summalla, ja jos vuokraaja ei itse osaisi kirjoittaa avustuksen saamiseksi tarvittavaa hakemusta, hän voisi tehdä sen 25 markan korvausta vastaan. Vuokraaja pidätti itselleen harkinta-aikaa.

Otettuaan selvää seudun muista kruununpuustelleista "metsänhoitaja" tilasi hevosen matkustaakseen Pernajan pitäjän Torsbyn kylässä sijaitsevaan Nybondaksen puustelliin. Perille päästyään hän kuulusteli vuokraajaa metsätaloudesta, käski tuomaan puustellin kartat esiin ja selitti täälläkin laveasti malliviljelyn merkitystä kruununpuustelleissa. Jos vuokraaja tarttuisi asiaan, metsänhoitaja – jonka nimi oli yhtäkkiä ruotsintunut Ståhlbergiksi – sitoutui laatimaan hakemuskirjeen 25 markan korvausta vastaan kuten Eskilomissakin. Hän kirjoitti myös luonnoksen, ja kirjelmä oli määrä toimittaa Ludvig Hjeltin asianajotoimistoon Helsinkiin. Sitten matka jatkui takaisin Eskilomiin. Täällä vuokraaja ilmoitti haluavansa ensin neuvotella puustellintarkastaja Lounasmaan kanssa ennen kuin ryhtyisi mihinkään toimiin ehdotetun mallimaatalouden käyttöönottamiseksi.

Koska kauppoja ei täällä siis syntynyt, "metsänhoitaja" lähti ruokaa ja majoitusta maksamatta jalkaisin Lapinjärven asemalle ja käveli sitten Korsmalmin kestikievariin. Sieltä hän otti kyydin Lapinjärven kirkonkylään, missä hän vieraili erään siellä asuvan agronomin luona. Tämän hän onnistui taivuttelemaan mukaansa mainittuun kestikievariin, joka on Sjökullan kruununpuustellin alainen torppa. Kestikievarissa toistettiin samapuhe malliviljelystä sillä seurauksella, että paikan emäntä suostui jättämään valtionavustushakemuksen. Ståhlbergiksi jälleen esittäytynyt mies saneli hakemuskirjeen, jonka agronomi kirjoitti puhtaaksi ja josta Ståhlberg perri 25 markan palkkion.

Tehtyään mutkan Loviisaan "metsänhoitaja" ilmestyi jälleen Pernajaan. Täällä hän soitti poliisille ja pyysi tätä saapumaan Nybondaksen kruununpuustelliin ollakseen läsnä virkatoimituksessa, minkä poliisi tekikin. Virkatoimitus koostui siitä, että "metsänhoitaja" kehotti vuokraajaa – joka ei ollut vielä saanut vuokraoikeutta siirretyksi nimiinsä – maksamaan 282 markkaa, jotka edellinen vuokraaja oli jättänyt tilittämättä kruunulle. Jos summaa ei maksettaisi, uusi vuokraaja menettäisi hallintaoikeutensa. Kun vuokraaja ilmoitti, ettei hänellä ollut vaadittua summaa, "metsänhoitaja" neuvoi häntä ottamaan lainaa. Hän saikin 150 markkaa lainaksi poliisi Erikssonilta ja luovutti tämän summan "metsänhoitajalle", joka selitti, että loput vähennettäisiin valtionavustuksesta sen maksuhetkellä. Lisäksi huijari antoi Helsingissä sijaitsevan puhelinnumeron, josta hänet tavoittaisi.

Pernajan poliisi oli kuitenkin näki syytä epäilyksiin, ja kun annettu puhelinnumero oli rekisteröity aivan toiselle henkilölle, hän hälytti Loviisan poliisin, jonne oli seikkailunsa jälkeen suunnannut. Hänet vangittiinkin viime lauantai-iltana. Kun Pernajan kruununnimismies kuulusteli huijaria, tämä väitti ensin olevansa Kittilän kruununmetsänhoitaja, mutta tunnusti myöhemmin, ettei hänellä ollut mitään virkaa ja että hänen nimensä oli August Emil Vallinhovi (ent. Landgren). Vallinhovi kertoi näissä kuulusteluissa , että hän on palvellut valtionrautateillä, toiminut tilapäisenä telegrafistina, Viipurin pataljoonan varusmestarina sekä apulaisena kruununvoudinvirastossa, Vaasan läänin puustellintarkastajalla ja useilla metsänhoitajilla. Osa näistä saattaa pitää jossain määrin paikkansa, mutta ainakin väite Turussa sairastavasta vaimosta, jolle Vallinhovi oli mukamas ehtinyt lähettää huijatuista rahoista 7 markkaa, oli valetta.[3]

Näistä teoista Vallinhovi tuomittiin Pernajan talvikäräjillä 2.3.1914 viiden kuukauden vankeuteen. Asioiden käsittely piti jatkua Lappträskin käräjillä.[4] Jossain välissä hän pääsi karkaamaan, sillä 19.3.1914 hän oli Sulvassa.

Viime torstaina saapui muutan mies kutsuen itseään maanviljelysinsinööri A. Aarnioksi, entinen Godenhjelm, erään virkatalon vuokraajan luo Sulvalla ja ilmoitti valtion myöntäneen 1,000 mmkn apurahan koeviljelystoimintaa varten tilalla ja lupasi mies ottaa hoitaakseen rahojen ulossaannin senaatista siinä tapauksessa että vuokraaja maksaisi hänelle etukäteen 30 mk. Tähän vuokraaja suostuikin. Seuraavana iltana tuli mies uudelleen vuokraajan luo ja tiedusteli eikö tämä haluaisi hunastaa tilaa itselleen 15,000 mksta, jonka arvoiseksi sen eräs valtion komitea, jossa hän oli jäsenenä, oli arvioinut. Kun virkatalo todellisuudessa oli paljoa arvokkaampi, suostui vuokraaja ehdotukseen. Mies vaati nyt 75 mk etukäteen ja saneli jonkunlaisen todistuksen, vuokraaja antoi hänelle kuitenkin ainoastaan 25 mk. Kun vuokraaja sittemmin rupesi epäilemään että petos oli kysymyksessä, ilmoitti hän asiasta Vaasan poliisille, joka eilen pidätti miehen, jonka oikea nimi on K. A. Vallinhovi, kotoisin Kittilästä ja käräjäkirjuri ammatiltaan. Mies lienee muuallakin tehnyt samallaisia petoksia.[5]

Pidätys tapahtui 21.3.1914. Sen saaman julkisuuden myötä Vaasan seudun ruotsinkielinen maanviljelijä tunnisti Vallinhoven mieheksi joka kesällä 1907 petkutti häneltä 200 markkaa. Tämä rikos oli kuitenkin jo vanhentunut.[6] Tuoreita tekojaan Vaasan seudulla käsiteltiin Maalahden käräjillä huhtikuun alussa. Tämän jälkeen edessä piti olla oikeudenkäyntejä Ruovedellä ja Lappträskissä, joten Maalahdessa käsittely siirrettiin syyskäräjiin. Vaikka Vallinhovia siis kaivattiin monella suunnalla ja hänellä oli jo yksi vankeustuomio, hänet passitettiin Vaasasta kuvernöörin päätöksellä irtolaisena Kittilään. [7]

[1] Kittilä RK 1911-1920, 267, Släktbok. 2, 1 / Atle Wilskman
[2] Suomalainen Wirallinen Lehti 20.04.1917
[3] Östra Nyland 09.04.1913
[4] Östra Nyland 11.03.1914
[5] Uusi Aura 22.03.1914, ks. myös Pohjalainen 21.3.1914, Pohjalainen 24.03.1914, Perä-Pohjolainen 24.03.1914
[6] Pohjalainen 27.03.1914
[7] Vaasa 31.03.1914, Vapaa Sana 15.04.1914, Pohjalainen 16.04.1914

Eemeli Vallinhovi (ent. Atte Landgrén) ja uudistalo 1910-1911

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sun, 11 Oct 2026 04:00:00 +0000

Sukunimen muutos kesällä 1908 ei muuttanut miehen tapoja tai luonnetta. Lokakuussa 1910 "Kittilän kunnan ulkopuolellakin hyvin tunnettu A. E. Vallinhovi (Landgren)" tuomittiin kavalluksesta neljän kuukauden vankeuteen. Tai toisin sanoin sai "vapaan asunnon kruunun työpajoissa neljäksi kuukaudeksi. Sattui taas sekin aika että hänen petoksiaan ruvettiin penkomaan ja kolmannesvuosi vankeutta sattui muutamasta markkakymmenestä." [1]

Vallinhovi valitti tuomiosta, mutta tästä ei ollut apua:

A. Wallinhovin valitus petosta koskevassa jutussa. V. t. kruununnimismiehen A. E. Jussilan, virallisena syyttäjänä, ja E. Candelinin, asianomistajana, tekemän syytteen johdosta lausui Kittilän p:n k:n K. O. p:ssä 6/10 10 selvitetyksi, että Wallinhovi, jolle Candelin oli antanut toimeksi hänen asiamiehenänsä anoa sukuunlunastettavaksi Pajuranta niminen kruununuutistalo Kittilän pitäjän Kuivasalmen kylässä, oli maaliskuussa vuonna 1909 perättömästi Candelinille ilmoittanut, että hän oli Oulun l:n Kuvernöörin luona asiassa käyttämälleen asiamiehelle V. O. Juveliuselle lähettänyt tämän vaatiman ja asiassa tarvitun sukulunastusrahan 85 m:kaa sekä pyytänyt Candeliniä hänelle toimittamaan tuon summan ja muutamia päiviä myöhemmin uudistanut vaatimuksensa, minkä johdosta Candelin oli 31/5 09 A. Harjun välityksellä Wallinhoville toimittanut sanotut 85 m:kaa; johon nähden K. 0., R. L:n 33 §:n 1 kohdan nojalla, tuomitsi Wallinhovin petoksesta pidettäväksi 4 kuukautta vankeudessa sekä velvoitti hänet antamaan Candelinille takaisin petoksella saamansa 85 m:kaa ja 40 m:kalla korvaamaan Candelinin oikeudenkäyntikustannukset. Vaasan H. O., johon Wallinhovi valitti, p. 1/2 11: Koska Wallinhovi oli saattanut itsensä syypääksi siihen petokseen minkä K. O. oli hänen syykseen lukenut, tuomitsi H. O. R. L:n 36 luvun 1 §:n nojalla hänet pidettäväksi 3 kuukautta vankeudessa. Muuten ei muutosta. O. O.: H. O:n p. jäi pysyväksi; ja velvoitettiin Wallinhovi suorittamaan Candelinille häneltä K. Senaatissa juttuun menneiden kustannusten korvaukseksi 35 m:kaa.[2]

Ehkä vangittuna hän kirjoitti uudella nimellään kertomuksia Lapista turkulaiseen sanomalehteen, joka julkaisi myös yhden vanhan runon.[3] Syyskuussa 1911 kuoli Eemeli Vallinhovin vaimo Miina, joka oli virallisesti nimeltään Brita Wilhelmina.[4]

Vaimon kanssa tai ainakin hänen nimeään käyttäen Vallinhovi oli yrittänyt perustaa uudistilan, mutta tuskin viljely mielessään.

Hylätty valitus. Senaatti on hylännyt kirjuri August Emil vallinhovin, läänin kuvernöörin antaman päätöksen johdosta, uudistalon perustamista Parkosen kruununmetsämaahan Kittilän pitäjän Kuivassalmen kylässä, tekemän valituksen, sekä samoin kirjurinvaimon Priitta vilhelmiina vallinhovin tekemän valituksen läänin kuvernöörin antaman päätöksen johdosta, joka myöskin koski uudistalon perustamista Silmänpaistaman kruununmetsämaahan Kittilän pitäjän Kuivasalmen kylässä. Läänin kuvernööri oli heinäkuun 16 päivänä 1910 antamallaan päätöksellä asianomaisten viranomaisten antamain lausuntojen johdosta hylännyt hakijain anomuksen, koska oli ilmoitettu, että uudistaloille ehdoitetut tilukset sijaitsevat kruunun liikamaalla sekä että Norjan alamainen Johan Norrman, joka on vallannut siellä rautamalmia sisältäviä alueita, on uudistilaksi ehdoitetulla tontilla olevat rakennukset rakentanut ja koska Norrman'illa, joka oli erinäisiä henkilöitä maksua vastaan kehoittanut hakemaan niihin uudistiloja, ilmeisesti oli tarkoitus saada haltuunsa kaikki ne isot vaarat Alakittilän hoitoalueen 3:ssa vartiopiirissä, missä rautamalmia löytyy ja koska tällainen menettely on väärää ja lisäksi mainituissa metsämaissa löytyy satoja tuhansia tukki- ja hirsipuita. Tämän anomuksen, kuten sanottu, hylkäsi läänin kuvernööri ja senaatti ei ole katsonut olevan syytä muuttaa mainittua päätöstä.[5]

[1] Perä-Pohjolainen 13.10.1910, Kaiku 14.10.1910
[2] Tidskrift, utgifven af Juridiska föreningen i Finland 01.01.1912 no Bilaga 2
[3] Kertoelmia Lapista I. Pöntsön Nanna. Turun Lehti 02.03.1911
Kertoelmia Lapista II. Halla. Turun Lehti 16.03.1911
Kertoelmia Lapista III Erämaasta. Turun Lehti 28.03.1911
Yksi tunti vaan! Haaveilu. Turun Lehti 01.04.1911
Mikäs ompi nuorukainen? [runo] Turun Lehti 06.05.1911
[4] Kaiku 11.10.1911
[5] Kansan Tahto 04.04.1911

Atte Landgrén vuosina 1907-1908

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Sat, 10 Oct 2026 04:00:00 +0000

Vuonna 1907 Atte Landgrén oli jälleen Ruotsissa. Petkutuksensa keskittyivät aiemmin väliin jääneeseen Skooneen, mutta hän jäi kiinni ja tuomittiin lokakuussa viiden kuukauden vankeuteen.[1] Mahdollisesti palautusmatkalla Tukholman poliisilaitos valokuvasi Landgrénin. Tai sitten hän ehti kaupunkiin muissa asioissa vuonna 1908.

Pian vapaaksi päästyään Landgrén oli helmikuun 1908 lopussa jälleen

Seikkailija matkalla.

Viime kuun 26 p. saapui muutamaan Laurilan aseman lähellä olevaan torppaan Kemin maaseurakunnassa muuan mieshenkilö pyytämään niin sanottua pitkää kyytiä aina Rovaniemen kirkolle saakka. Mies ilmoitti olevansa valtion asioilla tai että hänet oli lähetetty jakamaan valtion hankkimia karjanrehuja hätärehuksi sen puutteessa oleville Pohjois-Suomessa ja että hänellä on tätä tarkoitusta varten 23 vaunullista tavaraa rautatiellä. Kun varsinkin ylimaassa on valitettu karjan rehusta kärsittävän puutetta, tahtoi tämä valtion luottamusmies matkustaa Rovaniemelle hankkimaan tietoja rehun tarvitsijoista. Torpassa tietysti tahdottiin auttaa tällaisilla asioilla liikkuvaa henkilöä eteenpäin arvattavasti siinä toivossa, että torpan hevonenkin, vietyään rehun jakajan Rovaniemelle, saisi jonkun hivenen valtion hankkimia ja lähettämiä rehuvaroja pureksiakseen.

Rehun jakaja olisi maksanut kyytipalkan Rovaniemelle asti jo etukäteen, mutta kun hänen rahansa kuuluivat olevan suuria seteleitä, jommoisia torpassa ei oltu ennen nähtykään, niin sovittiin, että kyytipalkka suoritetaan perillä. Vaikka herran setelit olivatkin hyvin suuria, kuten hän selitti, niin toivottiin, että Rovaniemellä sentään joku niistä saadaan hienoksi, varsinkin kun paikkakunnalle on perustettu toinenkin pankki. Ellei yhden pankin myntti riitä setelin vaihtamiseen pieniksi, niin lainatkoot toisesta, tuumittiin matkalle lähtiessä.

Torpan poika näet pantiin valtion lähettiä kyytiin ja kun poikettiin ensimäiseen kievariin matkan varrella, kertoi matkustaja siellä saman jutun kuin Laurilan torpassakin. Kievarissa tilasi kyydittävä ruokaa ja juomaa ja kun ruokavarat sattuivat olemaan herran mieleisiä, tilasi hän talosta eväitäkin matkaa varten. Niitä tietysti näin tärkeälle henkiiölle auliisti annettiin, vaan maksu pienen rahan puutteessa jäi paluumatkalla suoritettavaksi. Saipa valtion lähetti vielä kievarista rekivällyt ja huopatossut jatkaansa lainaksi.

Edemmäksi ehdittyä alkoi kyytimiestä kuitenkin oudostuttaa, kun kyydittävä toisissa kievareissa matkan varrella oli talonväelle selittänyt matkustavansa Lapinmaahan hoitamaan tuomarin virkaa, sillä vakituinen tuomari on matkoilla. Lähellä Rovaniemen kirkonkylää selitti kyydittävä, ettei hänen arvoisensa mies kehtaa päiväseen aikaan kirkonkylään saapua tossut jalassa ja arkipuvussa, jonka vuoksi ehdotti, että poikettaisiin erääseen torppaan, joka on tunnettu luvattomasta viinakaupastaan. Täällä lainasi hän kyyditsijältään 5 markkaa viinan ostoon.

Illan tultua jatkettiin matkaa Sukulan torppaan, jossa tämä valtion virkailijana matkaileva ryypiskeli viinojaan erään miehen kanssa ja lähetti kyytipoikansa pikku ostoksille. Muun muassa ostatti hän vekselilanketin. Kyytipojan ostoksilta palattua alkoi kyydittävä pyytää kyyditsijää lähtemään kyytiin aina Kittilään asti näytellen 8,000 markan vekseliä, jolla herra selitti nostavansa rahat Kittilän pankista. Mutta kuinka olikaan, viekotteli kyydittävä kyytipoikansa uudelleen poistumaan asioille, jolla aikaa herra katosi torpasta. Tossut ja rekivällyt hän kumminkin oli jättänyt rekeen.

Mitään kyytipalkkaa ei kyytipoika saanut, jonka takia hän häätyi asiasta ilmoittamaan Rovaniemen poliisille. Silloin selvisi, että tämä rehujen jakajana matkaileva valtion lähetti onkin seikkailuistaan surullisen kuuluisa Atte Landgren Kittilästä. Hän joutui, kuten tunnettu, viime syksynä kiinni petkutuksistaan Etelä-Ruotsissa ja oli tältä seikkailuretkeltään paluumatkalla Kittilään. Saadakseen vapaan kyydin Rovaniemelle, oli hän uskotellut olevansa valtion lähetti. Laurilan torpparille täten kumminkin tuli melkoinen vahinko. [2]

Mistään tästä ei ole merkkiä ilmoituksessa, jolla Landgrénista tuli Vallinhovi.[4]

SWL 7.7.1908

[1] Jämtlandsposten 18.10.1907
[2] Perä-Pohjolainen 03.03.1908
[3] Stockholms stadsarkiv. Stockholmspolisens signalementsfotografier 1869-1920. August Emil Alexander Landgren. (Bild 13031 i databasen)
[4] Suomen Wirallinen Lehti 7.7.1908

Atte Landgrén vuosina 1905-1906

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Fri, 09 Oct 2026 04:00:00 +0000

Ehkä elokuun 1904 tiedotuspurske ajoi A. E. A. Landgrénin jälleen Ruotsiin, mutta häntä ei oltu sielläkään unohdettu. Monista käyttämistään nimistä (Hertzén, Gustafsson, Walinder ja Sjöström) huolimatta hänet etsintäkuulutettiin tekemiensä petkutusyritysten takia toukokuussa 1905 omalla nimellään. Hänet kuvattiin 167 cm pitkäksi, hiuksensa tuhkan värisiksi, silmänsä pieniksi ja sinisiksi, nenänsä suoraksi ja suureksi, ihonsa ruskeaksi. Päällään oli tumma puku ja huonot kengät.[1]

Alkuvuodesta 1906, vuosikymmenen tauon jälkeen, sanomalehdestä löytyy Atte Landgrénin tarinoita.[2] Tästä ei kuitenkaan muodostu käännettä elämäänsä, sillä loppuvuodesta sama sanomalehti kertoo:

Vanha veijari taasen liikkeellä. Pajalasta on telefoneerattu Haaparannan lehdelle. T. k. 6 pnä tapasi metsänhoitaja Bergman Lovikan kestikievarissa erään pitkällä kyydillä matkustavan miehen, joka sanoi olevansa metsänhoitaja Lundgren Kittilästä osakeyhtiö Enhörningin palveluksessa. Hän oli ilman rahoja ja oli saanut kaikkialla lainoja y. m. kun sanoi saavansa Gellivaarassa 20,000 kr. Matkaansa jatkoi hän Gellivaaraan päin.

Jälestäpäin on tullut ilmi, että tämä metsänhoitaja on vanha käräjäkirjuri Landgren Kittilästä, joka joku vuosi sitten matkusteli m. m. Nikkalassa von Herzenin nimellä petkuttaen ihmisiä. Olisi syytä ihmisten olla varuillaan. [3]

Uutinen ei ehkä kuitenkaan ollut täysin totta, sillä Landgren lähetti siihen vastineen.

Pohjois-Suomen toimitukselle. Koska niinkin arvossa pidetty lehti, kun Pohjois-Suomi on ottanut palstoillensa Haaparannan lehdestä otsakkeella "Vanha veijari" olleen, minua kohtaan kohdistetun valheellisen kyhäyksen, pyydän kunnioittaen saada puolustuksekseni esittää seuraavaa

1:ksi. En koskaan ole käyttänyt nimeä Lundgren enkä sanonut itseni "metsänhoitajaksi".

2:ksi. Silloin kun minua kohtasi Jägmästar Bergman, en vielä ollut rahan puutteessa, vaan kyllä myöhemmin.

3:ksi. En myöskään koskaan ole sanonut saavani Eellivaarassa rahoja, vaan että, jos onnistun asioissa, sen olen lopullisesti saapa.

Von Hertzen'in nimellä olen kyllä kerran vienyt matkani Sangin kestikievarin tyttären Suomeen, vaan en koskaan muuta petosta tehnyt.

A. Emil Landgren [4]

Ehkä vuoden 1906 lopulla syntyi 16-sivuisena kirjasena seuraavana vuonna julkaistu "Julafton. Ett minne åt min älskade syster Otti Julen 1906".

[1] Ljusdals Tidning 12.5.1905, Stockholmsbladet Nya dagligt Allehanda 14.5.1905
[2] Pikku Hilda. Pohjois-Suomi 23.02.1906
Katokuvaus Lapista. Pohjois-Suomi 16.03.1906 & 19.03.1906
Inkilän Pekka. Pohjois-Suomi 28.03.1906
[3] Pohjois-Suomi 12.11.1906
[4] Pohjois-Suomi 28.11.1906

Atte Landgrén elokuun 1904 uutisissa

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Thu, 08 Oct 2026 04:00:00 +0000

Kaleva 04.08.1904:

Valevirkamies virkataloissa. Jaalan pitäjän virkataloissa on äskettäin liikkunut petkuttaja varamaanmittari G. A. Ahlgrenin nimeä käyttäen. Hän on sanonut olevansa virkatalojen tarkastajan lähettämä tutkimaan virkataloilla löytyviä suomaita ja tariomaan valtion lainoja niiden viljelemistä varten, ottaen 15 m:kaa muka hakemuspaperien laatimista varten. Luultavasti on tämä kulkija sama Landgren, jonka muualla tekemistä samanlaatuisista petoksista sanomalehdet ovat jo ennen tienneet kertoa. Etenkin virkatalojen vuokraajia varotetaan antautumasta tällaisten valevirkamiesten kanssa tekemisiin.

Meillä on syytä luulla, että edellä kerrottu petkuttaja olisi Kuopion ja Kajaanin kautta kulkenut aivan äsken näille seuduille. Hänen oikeensa lienee piakkoin siirtyä täältä pohjoiseen. varottakoon täälläkin tuollaisten veijarien viekkautta.

Kajaanin Lehti 06.08.1904:

Mies liikkeellä! Viime tiistaina lähti täältä Oulujärven yli Ouluun mennäkseen mies, joka lienee sorttiaan merkillisimpiä miesten joukossa. Iisalmelta päin oli hän tänne tullut, mukanaan nuori, hyvin puettu nainen. Sukevan kievarin päiväkirjaan hän on pistänyt olevansa varamaanmittari Aaltonen. Siellä oli mies neuvotellut itselleen joltakin maan puutteessa olevalta 15 markkaa rahaa selittäen hankkivansa lainan maanostamista varten jokaiselle, kenellä vaan on 3 trn alaa maata ennestään omissa nimissään sekä liikkuvansa juuri näillä asioilla valtion puolesta.

Kaupungin kievariin oli "pariskunta" ilmestynyt päivällä maanantaina, merkiten päiväkirjaan "G. A. Aaltonen ingeniör, Uleåborg" sekä ajanut sitten Kiehimänsuuhun, missä olivat yötä laivassa, jolla taas tiistaina klo 8:lta tähtivät Vaalaan. Siellä oli mies esittänyt itseään insinööri Sallmén'iksi ja olevansa entinen von Hertzen, jopa kuvernöörin poika y. m. suurta.

Sattuipa siihen eräs herrasmies, joka perinpohjin tunsi "insinöörin," meni hänen luokseen ja olkapäästä pitäen laususkeli hänelle jotain tähän tapaan: "Kuulepas sinä Atte Akseli Emil Landgren, ethän sinä mikä insinööri Sallmén ole! Ja kuka se tuo nuori nainen on sinun matkassasi?" "Se on minun toinen vaimoni," tokasi siihen "insinööri" hätäpäissään.

"Vai niin," jatkoi herrasmies, "sinun vaimosi elää Kittilässä vielä tänäkin päivänä. Ei tuo siis ole sinun vaimosi. Jokos olet hyvittänyt m. m. ne 200 mk., jotka kesäkuulla, liikkuessasi tuomari Eriksson'in nimellä, puijasit Pietarsaaressa rouva . . . ltä. Olethan minun tietääkseni ainakin 4 kertaa istunut metkuistasi linnassa. Eikö täällä ole järjestysmiestä, joka korjaisi sinun taaskin parempaan talteen"?

Tämä oli kova puhe "insinöörille," joka siinä vääntelehti sopottaen: "elkää puhuko tässä väen kuullen tuollaista; mennään huoneeseen" y. m.

Mitenkään kauan tuo tuommoinenkin mies, joka sitäpaitsi kuuluu selitelleen liikkuvansa "korkeimmillakin asioilla hyvillä tuloilla," saapi leijailla vapaalla jalalla.

Atte Akseli Emil Landgren — (von Hertzen — Sallmén — Erikson — Aaltonen y. m. y. m.) on syntyisin Mikkelistä ja lienee ijältään tuossa lähempänä 40 vuotta; käyttää prillejä tukevalla tölppänokallaan, kasvultaan lyheläntä, tukeva.

Mukanaan ollut nainen kuului itkeskelleen ja "hammastelua" oli heidän välillään taipalilla ja pysäkeilläkin kuultu.

Kajaanin lehden juttu toistettiin monissa lehdissä. Hufvudstadsbladet sai oman julkaisunsa jälkeen yleisökirjeen, jonka mukaan kulkuri Atte Landgrén oli vieraillut 6. elokuuta Ylitorniolla esiintyen niin varatuomarina, maanviljysinsinöörinä kuin ylioppilaanakin yrittäessään huijata rahaa. Kirjoittaja oletti, että Landgrén ei ollut täydessä ymmärryksessä ja toivoi viranomaisten ottavan hänet huostaansa. (Hbl 12.8.1904)

Atte Landgrén pääsi vapauteen kesällä 1903

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Wed, 07 Oct 2026 04:00:00 +0000

Atte Landgrén vapautui Jönköpingin sellivankilasta 16.6.1903. Hän oli ansainnut vankilassa 20 kruunua ja vastaanottanut kotoa 70 kruunua, joten rahojen olisi pitänyt riittää ripeään kotimatkaan. Suomen sijasta hän kuitenkin suuntasi Tukholmaan, jossa hän etsi käsiinsä koulukavereitaan, joilta hän lainasi rahaa. Tai näin hän ainakin myöhemmissä kuulusteluissa kertoi.

Jostain hän oli saanut uusia vaatteita, sillä kun hän heinäkuussa Tukholmasta Uppsalan suuntaan jatkaessaan pysähtyi Husby-Ärlinghundrassa hän pystyi esiintymään kihlakunnantuomari Melanderina Suomesta ja vaatetuksensa muistettiin eleganttina. Mikä sopi myös siihe, että hän väitti omistavansa yhden Suomen suurimmista ja kauniimmista maatiloista. Ruotsissa hän sanoi olevansa liikematkalla, mutta halusi rentoutua maalla ja neuvotteli itselleen sekä suomalaiselle toverilleen - tämäkin mukamas kihlakunnantuomari - majoituksen maatilalta 3 kruunun ja 50 äyrin hintaan per mies ja päivä.

Asetuttuaan taloksi mies muisti, että hänen piti lunastaa arvotavaroita. Otti esiin lomakkeet ja huomasi samalla ettei hänellä ollut tarvittavia 77 kruunua. Rahaa hän saisi käsiinsä vasta Tukholmassa, mutta ehkä talonväki voisi lainata summan? Talonomistaja oli suostumaisillaan, mutta vaimonsa huomautti ettei tavaroille tapahtuisi mitään pahaa parissa ylimääräisessä päivässä rautatieaseman varastossa. Mies totesi, että tarkemmin ajateltuna näin tosiaan oli ja kun hän kuuli, että isäntäväki aikoi seuraavana päivänä lähteä Tukholmaan, päätti hänkin matkustaa sinne. Mutta kuitenkin myöhemmällä junalla, jostain syystä.

Todellisuudessa mies hyppäsi junaan, joka kulki Tukholmasta poispäin. Ehkä matkarahojen säästämiseksi hän jätti junan jo Odensalassa. Siellä hän esittäytyi kruununvuokraajalle ylimetsänhoitaja Gustafssonina, joka oli lähetetty tarkistamaan tarkastamaan tiettyjä kruununtiloja, erityisesti niiden metsiä. Vuokraajan tarjottua aamiaisen, miehet menivät metään, missä herra ylimetsänhoitaja luovutti avokätisesti aluetta hakkuisiin. Tyylikkäällä ja ystävällisellä käytöksellään, joka ei kuitenkaan ollut vailla tiettyä alentuvaa arvokkuutta, ylimetsänhoitaja voitti vuokraajan luottamuksen. Silkasta ystävyydestä hän näytti antaneen vuokraajalle neuvon: "Osta tila juuri nyt. Muista, että se olen minä, joka tämän sanoo."

Vuokraaja oli ilmeisesti miettinyt asiaa jo aiemmin ja selitti, että hän ostaisi mielellään tilan, mutta ei tiennyt, miten asia hoituisi. Ystävällinen ylimetsänhoitaja lupasi järjestää asian, mutta kertoi, että oli käännyttävä lakimiehen puoleen ja että parasta olisi pyytää apuun "kihlakunnantuomari Melanderia", joka oleskeli seudulla ja oli hänen henkilökohtainen ystävänsä.

Ennen kuin ylimetsänhoitaja poistui paikalta vuokraaja tarjosi ylimetsänhoitajalle päivällisen ja luovutti hänelle tälle 55 kruunua annettavaksi "kihlakunnantuomarille" asiakirjojen laadinnasta aiheutuvien kulujen ja muiden menojen kattamiseksi.

Odensalan jälkeen Landgrénin tiedetään pysähtyneen Hudiksvallissa, jossa hän yritti puutavarakauppiaille myydä maatilaansa, joka tuskin edellisen vuoden konkurssikäsittelyn jälkeen oli omistuksessaan.

Matka Hudiksvallista Sundsvalliin kulki Jättendalin läpi. Siellä Landgrén esiintyi maanmittarina, joka oli tullut jakamaan suomaita, jotta omistajat saisivat valtiolta viljelytukea. Työtä saatiin alkuun, mutta sitten Landgrénin "täytyi" lähteä hakemaan rahaa Sundvallista. Hän sai talonpojalta kyydin kaupunkiin ja majoittui hotelliin. Samaiselta talonpojalta hän lainasi rahaa noudettavaa summaa vastaan, ja oitis katosi kaupungista.

Sundsvallin jälkeen Landgrén tuli Örnsköldvikin kaupunkiin 23.7.1903 ja kertoi kestikievariin majoittuessaan olevansa maatalousinsinööri Alfred Emil Gustafsson Pajalasta. Hän ehti petkuttaa useita kaupunkilaisia ennen kuin jatkoi matkaansa pohjoiseen Skellefteån, Norsjön ja Degerforsin ympäristöön, jossa uhrinsa olivat talonpoikia.

Degerforsissa Langrén vangittiin irtolaisuudesta epäiltynä elokuun alkupäivinä. Hän kertoi nimekseen Alfred Edvin Molin, mutta tuli nopeasti yhdistetyksi aiempiin tekoihinsa ja nimiinsä. Hänestä oli jo tullut jonkinasteinen kuuluisuus ja Örnsköldsvikissä suuri väkijoukko kokoontui uteliaana raatihuoneen ympäristöön, kun Landgrén oli vielä matkalla kaupunkiin Uumajan lääninvankilasta Hernösundin kautta.

Julkisuus ehkä auttoi yhdistämään Landgréniin myös nimettömän seikkailijan, joka matkoillaan narrasi rahaa konditorioiden tarjoilijattarilta, joille hän lupasi työpaikkoja Norrlannin herraklubeilta.

Käsittely Örnsköldsvikissä saatiin valmiiksi syyskuun puolivälissä, minkä jälkeen Landgrén siirrettiin seuraavaan oikeusistuimeen. Marraskuussa hän istui Östersundin sellivankilassa. Vasta joulukuun lopussa hän sai lopullisen tuomionsa Tukholmassa: viidestä petoksesta kolme kuukautta vankeutta ja 100 kruunua sakkoja.

Ehkä ruotsalaiset viranomaiset nyt ymmärsivät vankeuden jälkeen passittaa Landgrénin konkreettisesti Suomeen. Elokuussa 1904 hän ainakin oli takaisin Suomessa.

Lähteet: Upsala 16.7.1903, Södermanlands läns tidning 30.7.1903, Umebladet 7.8.1903, Örnsköldsviksposten 8.8.1903, Örnsköldsviksposten 11.8.1903, Örnsköldsviksposten 18.8.1903, Päivälehti 18.08.1903, Svenska Dagbladet 20.8.1903, Örnsköldsviksposten 25.8.1903, Örnsköldsviksposten 1.9.1903, Helsingfors-Posten 04.09.1903, Päivälehti 05.09.1903, Örnsköldsviksposten 8.9.1903, Örnsköldsviksposten 15.9.1903, Örnsköldsviksposten 29.10.1903, Östersundsposten 14.11.1903, Örnsköldsviksposten 17.11.1903, Örnsköldsviksposten 3.12.1903, Roslagens Tidning 2.1.1904

Atte Landgrén matkusti Ruotsissa vuonna 1902

noreply@blogger.com (Kaisa Kyläkoski) — Tue, 06 Oct 2026 03:56:00 +0000

Sanomalehtiuutisoinnin perusteella Atte Landgrén istui vankilassa vuoden 1900 lopulle. Tieto siitä, milloin, miksi ja miten hän siirtyi Ruotsin puolelle, perustuu hänen omaan todistukseensa viranomaisille ruotsalaisten sanomalehtien välittämänä. Eli ei ole täysin luotettava. Kuulusteluissa Atte Landgrén väitti suorittaneensa ylioppilastutkinnon vuonna 1884, mikä ei pidä ainakaan Ylioppilasmatrikkelin perusteella paikkaansa, palvelleensa rautateillä, mistä ei ole todisteita, olleensa kuusi vuotta armeijassa ja sitten tuomarin kirjuri Lapissa. Lisäksi hän väitti olevansa leski, mikä ei pitänyt paikkaansa.

Todennäköisesti Landgrén oli talousvaikeuksissa jo vuoden 1902 alussa, sillä toukukuussa julkaistiin kutsu hänen ja vaimonsa konkurssipesän velkojille, joten syynä rajan ylitykseem on voinut olla silkka velkojen pakoilu ja mahdollisuuksien haku, mihin sopii kuulustelujen kertomus metsäkaupoista tai -keinottelusta.

Myös kreivittären riiaus tarjoaa mahdollisuuksia, mutta tämä tarina kuullostaa melko uskomattomalta. Atte Landgrén oli mukamas vuonna 1900 lukenut Nya Dagligt Allehandasta avioliittoon tähtäävän kontakti-ilmoituksen ja edelleen naimisissa olevana vastannut siihen. Syntyi kirjeenvaihto, jonka toinen osapuoli oli 37-vuotias kreivitär Halmstadista. Kirjeenvaihdon perusteella kreivitär kutsui Landgrénin Ruotsiin ja hän lähti tapaamispaikaksi sovittuun Bodenin pitäjään, joka on viitisenkymmentä kilometriä Haaparannasta länteen.

Landgrén saapui sovittuun aikaan paikalle, mutta kreivittärelle oli tullut este, joten hän oli lähettänyt Landgrénille 150 kruunun postiosoituksen, jolla tämän piti matkustaa Halmstadiin eli aivan toiselle puolelle Ruotsia. Sinne päästyään Landgrén majoittui hotelliin ja alkoi seurustella kreivittären ja tämän isän sekä sisaren kanssa. Toisena päivänä esittelivät Landgrénin tuttavalleen kihlakunnantuomarina, sillä tämä oli tulkintansa kirjeistä, joissa Landgrén oli selittänyt olevansa tuomarin apulainen. Landgrén oli mukamas itse tunnustanut väärinkäsityksen. Kreivittären perhe varmisti kuitenkin sähkeitse Suomesta, ettei Landgrén todellakaan ollut tuomari ja tämän jälkeen ovet sulkeutuivat edestään.

Tässä vaiheessa Landgrénilla oli taskussaan 35 äyriä ja hotellivelkaa 15 kruunua, jota vastaan hän joutui jättämään tavaransa pantiksi. Hän lähti kävelemään kohti kotiaan. Ensimmäinen petkutuksensa, joka käsiteltiin oikeudessa, tapahtui Adelövin pitäjässä Smoolannissa, jossa Landgrén esiintyi ojitusyrityksen nimissä.

Sitten hän jakoi matkaansa pohjoiseen petkuttaen rahaa, vaatteita majoitusta ja kyytejä vaihtaen nimeä ja tarinoita. Usein hän esiintyi maanmittarina ja tarjoutui hankkimaan edullista maanparannuslainaa, aivan kuten muutama vuosi aiemmin Viipurin ympäristössä. Sanomalehdissä uutiset hänestä otsikoitiinkin sitten "Den falske lantmätaren".

Huhtikuun 8. päivänä Landgrén oli Kilan pitäjässä Upplannissa ja tarjoutui 25 kruunua vastaan järjestämään kruununtilan oston verotusarvolla. Tähän ei tartuttu, mutta hänet majoitettiin syötettiin ja kuljetettiin seuraavana päivänä Björkvikiin. Tukholman kautta koukattuaan, hänet vangittiin Vendelin pitäjässä Upplannin pohjoisosassa.

Landgrénin tekojen selvittely aloitettiin Uppsalassa, jossa hän istui tutkintavankeudessa sellivankilassa. Oikeuskäsittely jatkui Tukholmassa ja Nyköpingissä, jonka lääninvankilassa Landgrén oli kesäkuussa. Viiimeinen tuomio annettiin elokuun puolivälissä Norra Vedbon kihlakunnanoikeudessa: 10 eri petkutuksesta yhteensä 10 kuukauden vankeus. Tämä noteerattiin lyhyesti myös Suomen sanomalehdissä.

Lähteet: Louhi 22.05.1902, Upsala nya tidning 25.4.1902, Södermanlands läns tidning 20.5.1902, Södermanlands nyheter 16.6.1902, Södermanlands läns tidning 16.6.1902, Smålands Allehanda 16.8.1902, Louhi 06.12.1902, Örnsköldsviksposten 18.8.1903