Tulin yli viisi kuukautta sitten Suomeen levätäkseni. Siitä huolimatta, että tulin Suomeen lepäämään, päässäni pyöri ajatukset matkan jatkamisesta mahdollisimman nopeasti (keväällä)ja siitä mitä teen tuona Suomessa vietettävänä aikana.
Nyt on kevät, mutta en ole palaamassa tienpäälle. Kuten olen kertonut aiemmin minulla oli Afrikassa ja Suomeen tullessa haastavat ajat, olin unenpuutteen väsyttämä, selkäjumin rampauttama, kyseenalaistin valitsemani elämäntavan mielekkyyden ja kävin henkistä taistelua säilyttääkseni uskon siihen. Tuntui, että haluan jatkaa matkaa normaalisti, mutta en todellisuudessa tiennyt oliko haluni sittenkin jatkaa opiskelua, tehdä työtä tai alkaa "rakentaa ja turvata" elämääni muulla tavalla Suomessa.
Luottamukseni on horjnut ja olen pelännyt tulevaisuutta, sillä minulla oli alituinen tarve suunnitella ja järjestää tulevaa elämääni erilaisilla ajatusmalleilla siitä mikä olisi parasta elämäni kannalta. Eli hain turvaa suunnitelmista ja edessä odottavista asioista, jotta voisin luottaa itseeni nyt ja tässä. Parhaat asiat elämässä tulevat kuitenkin suunittelematta ja niitä odottamatta.
Vaikka takaiskuja ja vaivoja on tullut, en ole ainakaan vielä juurikaan muuttanut tai yrittänyt muuttaa elämääni, eli tapaani tehdä ja ajatella asioita. Mutta olen odottanut, odottanut, että aika tuo tullessaan kaiken mitä sillä on tuotavinaan.
Ehkä päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa alan yhä syvemmin ymmärtää, että kaikki asiat kulkevat oikeaan suuntaan nytkin, kun en käytännössä tee mitään. Itse asiassa kaikkien asioiden kaikilta kanteilta ajatellen, ainoa oikea ja viisas ratkaisu kaikissa olosuhteissa oli pitää matkaamisesta taukoa, jonka verrattain kiihkeä rytminen elämä ei ehkä ole jättänyt aikaa käsitellä asioita, joita olen matkalla kokenut, ajatellut ja tehnyt. En ymmärtänyt pitää taukoa, mutta elämä järjesti minulle tauon ja olen siitä kiitollinen. Nyt minun on vain ymmärrettävä osata nauttia tästä ajasta, oppia elämään jälleen olemassa olevassa hetkessä, joka on ainoa aika, jolla on väliä. Se miten elän tässä hetkessä määrää sen miten elän tulevaisuudessa ja se miten olen elänyt menneissä hetkissä on määrännyt sen miten elän juuri nyt.
Vasta viime viikkoina selkäni/niskani on saapunut terveyteen, jossa voin päivittäin elää ilman suuria ja jatkuvia rajoituksia. Voin taas käydä kaupassa ilman, että selkä ja niska puutuvat niin, että päästä heittää ja keskittymiskykyni katoaa. Voin jopa istua ja seisoa pidempiää jaksoja ilman, että joudun maksamaan siitä kovan hinnan ärtyneen niskan takia seuraavina päivinä.
En tiedä kumpi on ennen, muna vai kana, mutta mielenikin on rentoutunut, olen nukkunut paremmin ja päätäni ei vaivaa jatkuvat ajatukset tulevaisuudesta, vaan pystyn paremmin keskittymään hetkeen ja luottaa tervehtymiseeni ja kykyyni tehdä taas asioita, joita haluan tehdä kunhan olen tervehtynyt. Pystyn nyt myös elämään ilman jotakin ponnisteluja vaativaa ja kehittävää projektia, joista oli vaikea päästä irti, sillä Suomessa ollessanikin olen vamistellut kirjaa ja valokuva projekteja. Vasta viimeisinä viikkoina olen ollut valmis "projektimattomaan" tilaan eli lepoon, jota vaivani niin suuresti ovat kaivanneet, mutta jota en ole osannut niille antaa.
Helsingissä käytyäni vierailin myös yliopiston maantieteen laitoksella ja sen ilmapiiri ei tuottanut suurtakaan vetovoimaa, ehkä pikemminkin työntövoimaa palata takaisin Afrikkaan ja tienpäälle tekemään sitä minkä parhaiten taidan. Eli tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten ala opiskella syksyllä, vaan etsin töitä ja alan säästää rahaa matkani jatkoa varten ja ryhdyn kuntouttamaan itseäni tienpäälle paluuseen kunhan olen ensin levännyt niin pitkään kuin se tuottaa enemmän hedelmää kuin tekeminen.
Jukka